Vähän kokeilin juosta (no hölkätä)

Viime viikolla oli sitten se kauan odotettu jälkitarkastus. Odotuksiin nähden tuo käynti oli aika tyhjä arpa. Kaikki kunnossa, se lienee pääasia. Fiiliksen mukaan jatkossa liikunnat ja plaa plaa. Terveydenhoitaja sentään oli vatsalihasten erkauma-asiaan perehtynyt ja hän kohdallani tilannetta kokeili. Silläkin saralla pitäisi kaiken olla varsin hyvällä mallilla. Terveydenhoitohenkilöstön puolesta siis lenkille vaan, jos siltä tuntuu. Varsinaisten suorien vatsojen treenaamista tulisi kuitenkin edelleen välttää, kuten myös liikkeet, jotka tuovat vatsaonteloon paljon painetta.

Silti jotenkin huolettaa ja päässä pyörii sen sata kysymystä asian tiimoilta. Täältä löysin hyvän kirjoituksen asiasta ja selkeän ohjeen "kotitestaukseen", klik! Kirjoituksessa ilmenee myös se, miltä optimaalitilanteen pitäisi tuntua, koska optimitilanteen ja varsinaisen erkauman väliin mahtuu vähän tilaa. Noin niinkuin kirjaimellisesti, heh. Oma tunne oli myös varsin hyvä. Painaessani sormen napaan tunsin reunat molemmin puolin, sormi ei uponnut yhtään minnekään, mutta ei tuntuma ihan yhtä timmi ollut, mitä rystysen väliin painaessa. Pitäisi tosiaan nyt varata se fyssari. Mutta kun se aika. Sitä on, mutta rajallisesti. Etenkin nyt ristiäisten alla on ehkä miljoona muutakin asiaa muistettavana ja hoidettavana tällä laholla päällä.

Juoksujalkaa on jo hyvän tovin vipattanut todella lujasti (kevät!). Niinpä päätin ihan vaan kokeiluluontoisesti kokeilla miltä se hölkkä tuntuu. Eilen sitten hölkkäilin vaunujen kanssa kaksi kertaa kilometrin pätkän. Kuntohan se on huono, mutta muutoin juoksu tuntui varsin hyvälle. Lantionpohjassakin. Oon muutenkin niin tottunut palailemaan juoksun pariin milloin minkäkin telakkajakson vuoksi. Mainittakoon myös, että juoksu tuntui paljon paremmalta, kuin nilkkamurtuman ja operaation jälkeen ja paljon paremmalta, kuin korjaavan leikkauksen jälkeen, joka sekin sujui jo varsin mallikkaasti. Paremmalta jopa vaunujen kanssa. Ainakaan ennen tuota fyssaria en kuitenkaan juoksemista viikottaiseksi tavaksi ota. Ihan varmuuden vuoksikaan. Ja ehkä myös jatkossa nuo pikkukokeilutkin ilman niitä vaunuja.

Lantionpohjaa ja erkaumaa enemmän huolissani olen oikeastaan muusta kropasta. Kuinka kestäisi kintut kannatella tätä, no, edelleen normaalia isompaa minua? Tässä on siis toinen syy aloitella juoksua erittäin varovasti. Taistelinhan plantaarifaskiitin/jalkapöydän rasitustilan kanssa keväästä 2013 asti aina kevääseen 2016 leikkauspöydälle saakka "pienen" nilkkamurtumaepisodin ja siitä johtuneiden lisävammojen kera. Joka tapauksessa mulla on pieni haave. Nimittäin viettää juhannusta Lannevedellä. Juosten. Kiimasen savulenkillä. Ihan rauhassa. Vitonen olisi hyvä ja takuuvarmat enkatkin, taas! En nimittäin koskaan ole juossut vitosta, heh. En tiedä onko sekin vähän liiottelua. Toisaalta vuosi sitten tähän aikaan oli ollut viikon kauemman ilman kipsiä jalassa, kuin nyt on synnytyksestä (seitsemän viikkoa) ja silti juoksin kympin. Ihan kelpo kympin vielä. Se sulkisi kivasti ympyrän. Vuoden mittaisen ympyrän. Odotinhan tuolloin (tietämättäni kylläkin) tuota pikkuista tuhisijaa, joka nyt nukkuu uniaan parvekkeella. Ehkä vitonen vaunujen kanssa?

(Juoksu)arki on talossa

Juoksu sujuu, edelleen, ilman sen kummempia tuntemuksia. Toissa viikolla juoksin sen 21 kilometriä, jota blogissa jo kerkesin tuuletella. Viime viikon kilometrit oli 25 ja tällä viikolla tähtäin on 30 kilometriä. Maanantaina juoksin vitosen ja tänään 15 kilometriä paahtavassa helteessä. "Lenkillä...", lukee keittiön pöydällä olevassa lapussa. Tuntuu, kuin arki olisi vihdoin ja viimein palannut taloon.

Viime viikolla juoksin Laajavuoren takamailla kuntokympin. Juostessani mietin, koska viimeksi täällä juoksuaskelin olen liikenteessä ollut. Peruslenkki treenatessani Vaarojen maratonille vuonna 2012. Olen toki käynyt samoja maastoja sauvojen kanssa temuamassa, mutta juossut olen siellä viimeksi tuona vuonna. Kolme ja puoli vuotta sitten. Siellä juostessa tuntui, kuin näitä vaikeuksien vuosia ei koskaan olisi ollutkaan. Kuin olisin lenkkiä juossut viime viikolla. Metsässä ehtii toki tuossa ajassa tapahtua paljon. Laajiskin on muuttanut reitin eriksi sitten vuoden 2012, mutta minä uskollisesti kuljen samaa lenkkiä. Soisella takasuoralla on edelleen samat kannot, kivet ja puupalikat joiden päälle astumalla lenkistä selviää kuivun tossuin kotiin. Ja askelmerkit sopivat niihin täydellisesti. Ihan kuin taukoa olisi ollut vain kolme viikkoa.

Tänään kiersin Tuomiojärven. Sen lenkin olen viimeksi juossut vuonna 2014. Hatarassa yrittyksessä palata niin rakkaan juoksuharrastuksen pariin vuoden tauon jälkeen. Rantaan oli valmistunut uusia pätkiä kuljettavaksi lähempänän järveä. Leirintäalueen jälkeiseen metsikköön oli rakenteilla kerrostaloja ja ennen omaan silmään liian uusi Haukkalan alue oli vanhoilta osiltaan jo hyvin kotoisan näköinen. Onko siitä todella niin kauan? Muutama päivä sitten soitin Jlle. Milloin mennään lenkille? Keuruulle, varttimaratonille? Jotain vähän pidempää siivua? Perjantaina. Perjantain perinteinen pitkis. Vhintään kerta kahteen viikkoon kimpassa. Nyt tuli vaan vähän pidempi tauko näihin perinteisiin.

Välillä tuntuu vaaralliselle olla näin hemmetin fiiliksissä. Näiden vuosien aikana, tarkalleen ottaen kaksi vuotta sitten, on päästy pidemmällekin ja taas tipahdettu alas. Toisaalta taas kaiken fiilistelyn takana on kuitenkin tämä hetki just nyt. Juostut lenkit, ei tulevaisuudessa juostavat. Vaikka tällä hetkellä tuntuu, että kolmen vuoden vastustus on kolmessa viikossa pyyhkäisty pois, niin kieltämättä tuo aika on kasvattanut. Nimenomaan juoksuharrastajaa ilman juoksukilometrejä.

"Viel ku lanka lampussa hehkuu Kaikki kuittaa kun haippi huippaa Mut joskus viimeinen valo sammuu Koita muistaa tää ei oo ikuista"

Tuo JVG:n biisi on soinut valehtelematta jokaisella juoksulenkillä. Jätkät on tehnyt kappaleen ehkä ystävyydelleen ja menestykselleen musiikkibisneksessä. Mulle se on biisi ittestä ja harrastuksesta. Eikä se ole negatiivista vellomista siinä, että nurkan takana vaanii plantaarifaskiitti, nilkkamurtuma, peroneusjännevamma tai mikään mukaan vamma. Vellomista siinä, että varmasti kaikki menee mönkään. Kiitollisuutta enemmänkin.

Joinain päivinä vaan kaikki menee nappiin!

...palaan hetkeksi eiliseen. Elikkä päivään, kun kaikki just meni niinkuin siellä kuuluisassa Strömssössä.

Aamulla...

Käytiin pikkusiskon kanssa puntilla. Sillä on kuukausisopimus kuntokeskukseen, joten ei mitenkään usein treenailla yhdessä. Aina välillä kuitenkin käydään tekeen yhdessä treeni mun kertamaksuisella salilla. Oon ihan superinnoissani siitä, että se on löytänyt liikunnan elämäänsä. Omaan silmään sen tekeminen näytti tosi hyvältä ja yleinen olemus kanssa. Eilinen aamutreeni tuotti siis tuplailon, omasta ja pikkusiskon puolesta.

Päivällä...

En tiedä kuinka innoissaan ihmiset noin niinkun keskimäärin on omasta työstään, mutta itse olen omasta tulevasta niin paljon, että olin päättänyt hakea aiheeseen liittyvän perusteoksen ihan vapaa-aikaa varten ja omilla rahoilla. Ainakin kaikki alan ihmiset tietää, että Duodecimin teokset ei ymmärrettävästikään ole mitään halpoja saatika useinkaan tarjouksessa. No, meitsin kirja oli Suuressa suomalaisessa -50% huolimatta siitä, että sisältö on ihan ajankohtainen! Hämmästys ja ilo sai varmana myyjänkin suupielet ylöspäin, niin aitoa se oli. Edullinen kirja innosti tekemään toisenkin sijoituksen, eli anatomian perusteoksen. Kuulkaa noin pienestä voi ihmisen päivä tuntua siltä, että tätä ei pilaa enää mikään! Hymy ei hyytynyt edes silloin, kun yritin ehtiä sauvoineni bussiin joka loppuviimein kurvasi nenän edestä ja meitsi hyvästä yrityksestä huolimatta myöhästyi.

Illalla...

Jarppa meni jumpalle ja vei siksi aikaa mut Seppälän kaupoille pyörimään. No ne kaupat oli nähty oletettua aiemmin, Prisma ei napannut ja mietin, että mitähän tässä sitten. Muistin tien toisessa päässä olevan Gigantin ja nopeesti googlasin olisiko mun tuleva Garmin vihdoin ja viimein siinä tarjouksessa, missä se oli ennen vähän väliä ja nyt sitä on joutunut odottamaan iät ja ajat! Mitä, mitä silmäni näkivätkään? Tarjouksessa Garmin Forerunner 610 ovh 149€ tämän viikon hintaan 99€. Eipä muuta kun jalkaa kyynärsauvaa toisen eteen ja vikkelään Giganttiin.

Harmillisesti kello oli jo niin paljon, että mitään muita to do -listalla olevia hankintoja ei enää kerinnyt tekemään, Kenotkin oli jo pelattu eikä ollut edes lottopäivä. Muuten tässä saattaisi teille kirjoitella tuore lottomiljönääri, heh! Vaatimattomana ihmisenä mulle riittää kyllä varsin hyvin nämäkin jutut.

Kontolliaikaankaan ei ole enää kuin vajaa kaksi viikkoa. Oma tuntuma on tosi vahvasti sellainen, että nilkka on parantunut tosi hyvin. Välillä tulee jopa ajatus, että onkohan tää liiottelua. Vaikka kieltämättä vihlontaa tuntuu, jos aivot jostain syystä laittaa käskyä peroneuslihaksille tai jotain sinne päin. Eli ehkä tää ei ole. Joka tapauksessa kaikenlaisia juoksuhaaveitakin on päässä alkanut enenevässä määrin pyörimään. Tiedän paljon tarinoita ja kohtaloita, missä ihmiset on joutunut tosi pitkiäkin aikoja olemaan poissa oman lajinsa parista, mutta kuitenkin vuosien ja vuosien päästä kyenneet palaamaan harrastuksensa, tai aika joidenkin tapauksessa ammattinsa, pariin. Omalla kohdalla ei kuitenkaan kyse ole kuin harrastuksesta, vaikkakin hyvin rakkaasta ja tärkeästä sellaisesta. Kyllä kärsivällisyys yleensä aina tavalla tai toisella palkitaan ja ehkä itseäkin se palkinto odottaa jo ihan oven takana. Ja joka tapauksessa, lähempänä se on koko ajan!

Päivä päiväkirurgialla ja nyt kotona!

Jalan operaatio on onnistuneesti takana ja kotiin pääsin kuin pääsinkin jo toimenpidepäivänä, eli eilen. Meikäläisen karma tuntuu olevan se, että näissä jutuissa kroppa onkin loppuviimein ennakko-oletuksia paskemmassa kunnossa. Aikanaan jouduin olkapääleikkausjonoon lähetteellä tähystysleikkaus ja pikku korjaukset ja toimenpidepäivänä leikkaava kirurgi totesi olkapään vaativan avoleikkauksen ja vähän isommat korjaukset. Niin pamahti sairasloma, kuntoutumisaikaa jne. tuplamäärät, mitä ajattelin. Nilkkaa menin näyttämään päivystykseen ajatuksella "pikku venähdys" ja lopputulema oli kirurgista operaatiota vaativa nilkkamurtuma ja loputhan kaikki tietää. Tässä tapauksessa MRI-kuva (joka oli tosin otettu jo syys-/lokakuussa, eli paljon on varmaan senkin jälkeen tapahtunut!) kertoi pientä häiriötä noin yhden sentin mitalta peroneus longus -jänteessä. Todennäköisesti kotiutuminen omin jaloin, kepit turvana ja  mahdollisesti Walker -ortoosi vähäksi aikaa, mikäli peroneusjänteille tuleekin enemmän tehtävää ja tulihan niille. Sen verran, että Walker -ortoosi tulee nyt olemaan kaverina lähes viisi viikkoa. Jonkinlainen hämmästys se sitten kuitenkin oli, kun leikkauspöydällä kuuntelin kirurgin hoitajille antamia jatkohoito-ohjeita.

Kuvissa olevan ortoosin kanssa joudun nyt köpöttelemään aina 9.3. olevaan kontrollikäyntiin saakka. Viime maaliskuisen nilkkamurtuman yhteydessä asetetut titaanilevy ja kuusi ruuvia poistettiin. Peroneus longus jänne olikin sitten neljän sentin matkalta hankautunut noita osteosynteesimateriaaleja vasten ja samalta matkalta nirhautunut ja repaleinen, ei onneksi kuitenkaan poikki tai halki. Tätä jännettä sitten siistittiin, korjailtiin ja ommellen vahvistettiin. Lisäksi Peroneus brevis -jänteessä oli tulehduskudosta, jota poistettiin, muutoin se jänne oli siisti. Nyt on hyvät jänteet molemmat. Lisäksi tehtiin pohjelihaksen vapautusleikkaus, eli gastrocnemius elongatio. Tämä homma oli suunnittella jo silloin vuosi sitten, mutta nilkkamurtuma sotki kuviot. Tämä siis siksi, koska keväästä 2013 alkaen olen sitkutellut erilaisten jalkaterän kipujen kanssa (välillä sisä-, välillä ulkosyrjässä ja/tai akilleessa). Kaksoiskantalihas vetää kantapäätä virheasentoon ja riittävän liikkuvuuden puutteessa askelkaan ei ole riittävän rullaava. Ja uskokaa pois, venytellyt olen! Aina vaan kuulemma venyttelyllä ei riittävään lopputulokseen päästä. Toivottavasti tästäkin toimenpiteestä saadaan hyvä lopputulos, vaikka "jännerempan" aiheuttama kipuilu on ainakin vielä todella kovaa. Pohjelihas tuntuu lähinnä siltä kuin viime yönä olisi vetänyt suonta pirun kovaa.

Pohjelihasvenyttelyt voin aloittaa alusta pitäen ja kivun rajoissa olen niitä jo tehnytkin. Samaten mulla on täysipainovaraus tuon ortoosin kanssa, mutta vielä se ei kipujen vuoksi tule kuuloonkaan. Pari päivää nyt pitäisi ottaa kuulemma ihan huilaillen. Toki siitä on myös kipu pitänyt huolen: eilen olin h****tin kipeä ja tänään vain tosi kipeä. Tiedän, että jokainen alkava tunti, saatika päivä, on edellistä helpompi. Huomenna saan avata leikkurissa laitetut sidokset, eli haavoja en itse ole vielä edes nähnyt. Suurinpiirtein kuitenkin tiedän millaiset ne on, koska ne piirrettiin aamulla tussilla jalkaan. Nilkkaan leikkaushaava on tehty vanhaan arpeen ja se on alaosastaan vähän pidempi kuin ennen ja pohkeen sisäsyrjällä on joku ehkä pari senttinen pitkittäinen haava. Jalka ei varmana ole ollenkaan niin turvoksissa, kuin viimeksi. Ainakin varpaista päättelen niin. Sekin on hyvä juttu se. 18.2. olis sitten tikkien poisto.

Toki tää nyt vaatii aika uudenlaista ajattelua ja kärsivällisyyttä. Ei tuon Walkerin kanssa niin vaan liikuta tuolla ulkosalla. Etenkin kun on vielä talviaika ja pirun liukas sellainen. Ensi viikolle olen kuitenkin tehnyt tavoitteet: viikon ekalla puolikkaalla olisi tavoitteena pystyä liikkumaan yhden kepin turvin ja ensi viikon lopulla tavoitteena on kokeilla liikkumista ilman keppejä. Sisätiloissa tietenkin! Nilkkamurtumasta tulee 7.3. kuluneeksi vuosi ja Jarppa tuossa äsken laski, että mulla tulee yhden vuoden sisään 11 viikkoa jalka paketissa ja isommassa tai pienemmässä immobilisaatiossa. Siihen sitten päälle kuntoutumiset ja ontumiset, ihan hullua! Hullulta tuntuu myös se, että emmin niinkin paljon koko leikkauksen tarvetta. Tuhoa on varmasti syntynyt paljon sitten MRI-kuvan ja olisi tullut koko ajan lisää. Joten nopeaan aikatauluun täytyy todella olla tyytyväinen. Kyllähän se tietysti vähän harmittaa, että tää sairasloma on pidempi ja "vammaisempi", mihin olin orientoitunut, niin toisaalta taas vallitsevin tunne suuri helpotus. Lääkärin mukaan olen epäilemättä oireillut noita jänteitä, joten sille että kuntoutuminen oli niin heikkoa, on olemassa selitys jonka syy on nyt hoidettu. Bonuksena vielä toivottavasti pääsen tuosta aiemmastakin vaivasta!

Eli täältä tullaan taas! Onneksi on olemassa ammattilaiset, jotka hoitaa, ystävät ja perhe, jotka piristää päiviä ja mies, joka kestää ne paskemmatkin päivä! Hyvää viikonloppua kaikille! Nyt ampumahiihdon pariin, #gokaisa!

Meille varattiin toimenpideaika

Kuvan mukaisen tekstiviestikeskustelun kävin sairaanhoitopiirin automaatin kanssa, joka ilmeisesti arpoo leikkausjonossa maleksiville aikoja operaatioihin. No ei nyt ehkä ihan näin, mutta sinne päin. Aikanani pääsin olkapääoperaatioon peruutusajalla ja joptenkin mulla oli tämän suhteen fiilis, että toista kertaa tuskin niin käy. Olin ajatellut, että tuo toimenpide on maaliskuussa, jos silloinkaan. No, toisin kävi. Meillä on siis aika.

Oikeastihan tää on tosi positiivinen juttu, että koko juttu tuleekin eteen lyhyellä varoitusajalla ja mahdollisimman nopeasti. Siitä huolimatta muutama negatiivinen ajatus ihan vahingossa lipsahti päähän.

Entä, jos koko operaatiosta ei ole mitään apua tai vielä pahempaa, jopa haittaa? Jos tää jalka saisi nyt asteikolla 1-10 arvosanan viisi, tavoittelen seiskaa ja saankin kolmosen? Fuuuuck!
-Järki käteen. Ainakaan se kuudella ruuvilla luuhun kiinnitetty levy ei siellä itsestään liiku parempaan asentoon, että pois epäilykset siitä, onko järkeä vai ei!

Just kirjoitin työsopparin helmikuun loppuun (joskin vanhassa työpaikassani, mutta uudella nimikkeellä). Ihan todella noloa. Miten mä nyt voin olla töistä pois?
-Haloo, nainen! Sä olet kertonut niille meneväs leikkaukseen maaliskuussa tai aiemmin, jos peruutusaika tulee. Terveys edellä, totta kai. Ja hoitamaton sellainen tietää vaan isompia kustannuksia. Kaikille. Etkä edes ole korvaamaton!

Kuinkahan pitkä sairasloma se sitten on? Ja pääseeköhän sitä liikkumaan omia aikojaan vai hajoonko taas täällä neljän seinän sisällä?
-No varmana paremmin kuin viimeksi. Et raahaa perässä lasikuitumolkkia kävelysuvoja viikkoa toisensa perään. Kuinka kauan, sen näkee. Ja liikuithan sä, silloinkin.

Haavainfektio? Hermovaurio? Yhtä järjetön postoperatiivinen kipu, kuin viimeksi?
-Tai ehkä meteoriitti tippuu työmatkalla päähän?

No kunhan tämä negatiivinen shaisse oli käsitelty pääkopassa, niin alkoi ilmestyä myös positiivista ajattelua. Hei ehkä tulee vielä päiviä peräjälkeen, kun ei satu ollenkaan. Ehkä voin kävellä normaalisti rappuja alas ja olla varomatta jokaista rappusta korkeampaa alastuloa. Ehkä voin painella menemään epätasaisilla alustoilla, ilman, että pienikin sivuttaisliike vihlaisee. Ehkä jo ensi kesänä. Ehkä ensi talvena voin pitää hiihtomonoa ja talvikenkää jalassa napakasti, ilman että joku hiertää ja kirvee. Ehkä voin kiipeillä, hyppiä ja pomppia, pelata sulkapalloa ja juosta, vaikka ihan kokonaisen maratonin.

Ehkä tää lähes kolme vuotta kestänyt perseily näiden asioiden kanssa on viimeistä biisiä vailla valmis!

(Mahdollisille uusille lukijoille pähkinänkuoressa case jalka:  04/2013 sain riesaksi sitkeääkin sitkeämmän plantaarifaskiitin. Sitä kesti tyypillisenä vaivana ainakin vuoden päivät ja muuttui pikkuhiljaa epämääräisesti oireilevaksi ulkosyrjän kivuksi. Kaikenlaiset keinot konservatiiviseen hoitoon oli kokeilussa, joskus oli kelpoja aikoja, enimmäkseen huonoja ja joskus todella huonoja. 02/2015 sain leikkauslähetteen gastrocnemius elongaatio toimenpiteeseen (eli kaksoiskantalihaksen lihaskalvoon tehdään pieni viilto, että tämä kaikista konservatiivisista tempuista huolimatta ylikireä lihas saa pituussuunnassaan hieman enemmän joustoa, eikä aiheuttaisi jalkateräongelmia). No 03/2015 kaaduin hiihtolenkillä seurauksena nilkan weber b -murtuma, joka operoitiin päivystyksellisesti lopputulemana kuusi ruuvia + titaanilevy nilkkaan. Niinpä tämä pohjelihashässäkkä siirtyi hamaan tulevaisuuten ja katsotaan tilaan. No nilkka ei edelleenkään ole parantunut toivottavasti ja nyt 02/2016 sitten poistetaan nuo murtumakohtaan asetetut osteosynteesimateriaali (jotka todennäköisesti häiritsevät jänteiden toimintaa), tutkitaan ja ehkä puhdistellaan nuo jänteet ja tehdään tuo pohjelihastoimenpide.)

...Ja ihan vaan jos tätä sattuu lukemaan joku plantaarifaskiitin kanssa painiva tai nilkkansa murtanut kaveri, niin yleensä nää jutut menee kivuttomammin. Että älä menetä toivoasi ja lannistu. Edes minä en ole tehnyt niin, kummankaan asian suhteen! Nimimerkillä: itsekin vertaiskokemuksia etsinyt! 

Harmi homma, nilkkavamma

(Kuvat viime kevättalvelta)

Jälleen kerran palaan aiheeseen nimeltä nilkkamurtuma (täällä historia asiasta, mikäli joku mielii lukea). Tämä on ehkä jossain määrin ärsyttävä aihe kirjoittaa. Viime päivinä taas kuitenkin niin kovin keskeinen, joten hyväksyttävä se on. Hyväksyttävä, vaikka kuinka v**uttaa ja harmittaa.

Mullahan otettiin uusi magneetti, jonka tuloksena oli seuraavanlaista: tuo fiksaatiolevy on asettuneena sääriluuhun aika takavoittoisesti (saattaa häiritä peroneusjänteiden toimintaa) ja lisäksi alin ruuvi on hieman koholla ja levyn reuna tulee ulkokehräsen luun reunan alapuolelle. Peroneusjänteissä oli n. sentin matkalla jotain hämminkiä. Kaikenkaikkiaan (kai) kohtalaisen vähäiset löydökset. Murtumakohta oli hyvin parantunut ja fiksaatiokamat joutaisi jalasta pois ja saattaisi tilannetta auttaa. Samalla voisi tsekata tuon peroneusjänteen ja tehdä pohjelihaskireydelle pieni operatiivinen toimenpide, jota suunniteltiin jo ennen koko nilkkamurtumahässäkkää. Se jäi sitten ihan omaan harkintaan operoidaanko vai ei: ortopedi mua leikkaukseen kuulemma käske, mutta se todennäköisesti saattaa oireita helpottaa. Päätös piti tehdä lähinnä oman elämänlaadun ja oireilun mukaan.

Itsellä alkaa olla jollain lailla hämärtynyt kuva siitä, millainen terve jalka on. On ollut nälkävuoden mittainen plantaarifaskiitti, epämääräisesti oireileva sisäsyrjä, tuli nilkkamurtuma, oli leikkaus, kipsiaika, normaaliin kävelyyn totuttelu ja kuntoutusta. En suoraansanoen tiedä, pitäisikö olla onnellinen siitä, että pystyy arjessa kävelemään normaalisti (paitsi rappusissa), jalkaterä ja nilkka on toisinaan ja useinmiten vain vähän kipeä (koska kipeämpikin on ollut, todella), pystyy harrastamaan edes jotain (vaikka juoksun, pallopelit ja muut hyppimiset saisi unohtaa). Kun ei oikein enää tiedä, mikä on omalla kohdalla normaalia. Mihin pitäisi tyytyä ja mihin olisi mahdollisuus. Päätäpä siinä sitten, että leikataanko vai ei.

Päätin sitten kuitenkin, että leikataan. Tuo leikkaus olisi edessä kutakuinkin maaliskuussa mikäli peruutuspaikkaa ei ennen tule. Päiväkirurginen toimenpide, jonka sairasloma olisi noin 4-5 viikkoa, riippuen siitä millaista "remonttia" peroneusjänteelle joudutaan tekemään. Edellisen operaation jälkeisen varaamiskiellon, kuuden viikon kipsauksen ja kävelysauvojen kanssa kinkkailun jälkeen kuulosti kohtuu kevyeltä. Ihan omin jaloin saa sairaalasta kävellä ja sauvat ehkä tukena maksimissaan viikon ajan. Riippuen siitä peroneusjänteestä. Siitä huolimatta olen ollut tosi epävarma tuosta päätöksestä juurikin edellämainituista syistä. Kun ei enää tiedä pitäisikö tyydyttävän olla hyvä. Lisäksi työkuvioiden suhteen nyt on ehkä hankalin aika, mitä vaan voi olla.

Tänään kävin sitten hiihtämässä Laajiksen ensilumenladulla. Maksoin viisi euroa per kilometri todetakseni, että siitä ei tule yhtään mitään. Ulkokehräsen kohta oli niin penteleen kipeä ja siitä lahti välillä aika nasevia sykäyksiä hermoon taikka jonnekin. Luulen, että se johtui siitä levystä taikka sitten siitä ruuvista. Melkein kyllä arvasin, että näin tulee käymään, sillä pelkkä mono tuntui oudolta. En tiedä oliko meikäläisen hiihtokausi siinä, mutta sen ainakin nyt tiedän, että leikkauspäätös oli oikea. Ennemmin tai myöhemmin se levy pitäisi sieltä poistaa ja ennemmin on se parempi vaihtoehto. Välttävää ei saa hyväksi vaikka miten päin vääntää ja kääntää.

Itkuhan (idioottimaista!) siinä sitten tuli, kun kotiin pääsi. Hiihtopettymyksestä (vois olla isompikin pettymys!) päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka on tää mun käyttäytyminen näiden vastoinkäymisten (hölmöä käyttää noin jyrkkää sanaa pienistä vastoinkäymisistä!) kohdalla. Aina hetkittäin tulee tälläisiä romahdushetkiä (ylireagointeja!), jolloin ihan todenteolla harmittaa ja surettaa näiden vuosien jutut (kuinka idioottimaista, sitä paitsi vain kaksi ja puoli vuotta!). Siitä ei mene montaa hetkeä siihen, kun tulee mieleen ihmiskohtalot, jotka on ollut oikeasti paljon, paljon pahempia ja tästä ei taas kulu montaa hetkeä, niin alkaa itsensä soimaaminen siitä, että tuli se romahdushetki. Varmaan ymmärsittekin, että sulkeissa olevat tekstit on juurikin tätä käyttäytymistä.

Järkitasolla tiedän kyllä, että on ihan ookoo olla pahoillaan siitä, että pitkään odotettu hiihto teki niin kipeää kuin teki. Järkitasolla tiedän myös, että siinä purkautuu monta muutakin asiaa samalla. Aiempia kertoja, kun on pinnistänyt, sinnitellyt, ollut reipas ja helvetti positiivinen. Mutta miksi se on tunnetasolla niin vaikeaa? Kuka tässä elämässä jakaa oikeutta pettymykseen? Onko ylipäänsä pettymyksen, surun ja muiden negatiivisten tunteiden kokeminen joku asia, joka pitää ansaita? Eikö olisi paljon helpompaa kokea se pettymyksen tunne silloin, kun sen aika on, mitä kerätä niitä sisään, että se voi sitten vyöryä sopivan tilaisuuden tullen yli tunnemyrskynä? Miksi omia tunteita pitää katsoa niin kriittisin silmin? Onko myönteisen elämänasenteen hinta se, ettei koskaan voi tuntea negatiivisia tunteita, ainakaan julkisesti?

Maratoonari-identiteetti

Sain viime viikon maanantaina elämäni ensimmäisen  toisen kosketuksen akupunktioon. Eka kosketus oli korva-akupunktio psykiatrian harkassa ja tämä toinen oli sitten ihan normi akupunktio nilkkaan/pohkeeseen. No, lähtökohtaisesti jo oli ajattelu, että se tuskin tapauksessani auttaa, mutta kokeillaan. Ja niin siinä ainakin luullakseni myös kävi. Sain myös ohjeeksi syödä tulehduskipulääkekuurin ja olla treenamatta. Ei siis päkiänousuja, eikä myöskään minkäänmoisia lenkkeilyjä.

Niimpä viikon liikunnat on koostunut kahdesta yläkropparääkistä (a' tunti). Viikonloppuna kuitenkin luovutin (on ihan sama kuinka lepäilet tai olet lepäilemättä) ja kävin parin tunnin sauvailulla mettässä. Epäilevät, että peroneusjänteessä saattaisi olla jotain ongelmaa sen nilkkamurtumaan johtaneen tapaturman jäljiltä. Ehkä tulehduskudosta tai sitten poikittainen repeämä. Itte en usko, vaan luulen, että kyseessä on samaa settiä kun aiemminkin ja sehän ei MRI:ssä näkynyt mitenkään. Kattotaan nyt. 1.10. olis tuo kuva taas. Paskaa tässä on nyt se, että olen aloittanut vikan harkan keskussairaalalla, joka on tiennyt paljon paljon nykyistä enemmän kävelyä. Ja ei, eipä ole jalka tykännyt. Ainaskin uudet kengät töihin tarvii hankkia nyt just heti. Sellaiset lenkkarityyliset, kiitos!

Lauantaina kävin pyöräilemässä rantaraitin tuntumassa. Kävin vähän kannustamassa maratoonareita ja katsomassa olisi exposta löytynyt hyviä tarjouksia. Pitkästä pitkästä aikaa tunsin jonkinlaista ketutusta tilannettani kohtaan. Ehkä jopa himpun verran katkeruutta ja kateutta maratoonareita kohtaan, myönnettäköön. Edellämainitut ei todellakaan ole miellyttäviä tuntemuksia, etenkin kun itse asian, eli mahdollisen juoksukyvyn/-kunnon palauttamiseksi ei juuri mitään voi itse tehdä... -muuta kuin kanavoida energia jonnekin muualle, eikä jäädä vellomaan. Syvässä tuntuu olevan maratoonari-identiteetti vaikkei niitä niin kovin montaa ole kerinnyt kertyäkään.

Postauksen kuvat on Finlandia Marathonilta. Tapahtuma oli siirtynyt Paviljonkiin ja maratonreittikin vaihtunut neljäksi kierrokseksi. Reitti, se on kyllä kaunis täällä Jyväskylässä. Oikeasti niin kaunis, että melkein mikään mitä tässä polkujuoksuhypessä katujuoksua parjataan, ei rantaraitilla pidä paikkaansa. Mikäli mielii juosta katumaratonia ensi vuonna, niin lämpimästi suosittelen Finlandiaa. Puolikaskin tarjonnasta löytyy sekä kymppi. Tänä vuonna tapahtuma oli muutettu kaksi päiväiseksi ja kympin kisa, valon kymppi, juostiin jo perjantai-iltana. Katotaan nyt mitä ensi vuodeksi keksivät, mutta toivottavasti ainakin itte olen mukana!

(Ilmeisesti olen todellakin ollut kauan pois juoksulenkeiltä, sillä vielä jokunen vuosi sitten en koskaan olisi voinut kuvitella haaveilevani eniten maratonista kotireitillä!)

P.S. Arvatkaapa muuten kuinka kävi pikkusiskon? No hän oli flunssassa eikä päässyt tuonne valon kympille lainkaan. Aika paska mäihä sekin. Eipä muuta kuin uutta haastetta kehiin!

Nilkkamurtumaa ja muuta lätinää

Tuossa elokuussa oli sitten kontrolli tämän jalkatilanteen suhteen. Minkäänlaista rutiinikontrollia ei nilkkamurtumiin ja -operaatioihin ole, vaan käynti liittyi enemmänkin siihen nilkkamurtumaa edeltäneeseen vammaan ja leikkauspäätökseen. Mun vasemman jalkaterän ongelmathan on kestänyt nyt sen kaksi ja puoli vuotta. Ensin kaksi vuotta PF/jalkaterän kipuilu -ongelmaa, johon tehtiin leikkauspäätös helmikuussa. Lisäinfoa tästä. No karman laki, tällä kertaa huonon, toi tullessaan nilkkamurtuman (kas tässä...) heti pari viikkoa edellisen asian nytkähdettyä eteenpäin ja oma troiveeni oli, että aiempaa suunnitelmaa käytäisiin vielä murtumasta kuntoutumisen edettyä uudelleen läpi. Jos vaikka uusi vamma veisi mennessään vanhan..

No eipä vienyt ei. Luulenkin, että tällä hetkellä ongelmana on enemmänkin tuo vanha vamma, mitä keväinen nilkkamurtuma, joka jonkinverran vielä merkkiä antaa sekin. Fysioterapeutin kanssa ollaan käyty tilannetta läpi ja kipukohdat jalkaterässä löytyy aikalailla peroneusjänteiden kiinnityskohdista, joka se heiastuu etenkin aamuisin ja levon jälkeen koko jalkaterään ja myös akilleen suuntaan. Fyssari onkin tuota peroneuslihaksen lihaskalvoa käsitellyt ja tiukka se kuulemma on. Välikysymys: missä Jyväskylässä saisi faskiakäsittelyä??? Kaikenlaista jumppaa olen myös tehnyt liittyen jalkaterän/nilkan stabiiliuteen sekä puolieroihin oikean ja vasemman jalan välillä. Vasen puolihan mulla on jo ennastään heikko lenkki ja luonnollista lienee, että kipsihoidon jälkeen se on vieläkin huonompi!

No ortopedi oli sitä mieltä, että uusi MRI-kuva lienet paikallaan, koska tuon vanhan kuvan jälkeen tuollainen suuri vamma nilkkaan on käynyt. Olisi lyhytnäköistä toimia suoraan vanhalla suunnitelmalla selvittämättä sitä, onko nilkassa/jalkaterässä jokin pielessä. Tuo murtumakohtaan asetettu levy kun on peroneusjänteen "naapurissa", mahdollinen jännevamma murtumatilanteessa jne. Nämä tulisi sulkea pois. MRI on 1.10. josta viikon kuluttua on soittoaika ortopedille. Että saapa nähdä.

Itse murtuma on kuitenkin sekä omasta että ortopedin mielestä todennäköisesti parantunut hyvin. Ei se toiminta ihan normaalia ole ja joskus saattaa murtumakohtaa vähän juiliakin. Paljon vähemmän kuitenkin, mitä luulin. Jopa rappusten laskeutuminen alkaa olla aikalailla normaalia, joten ei se liikeradoissa paljon terveestä jalasta jää. Inasen erilaisen "mallinen" tuo nilkka on, mutta mitään turvotteluja ei ole. Konkkaaminen (eli kinkkaaminen), polkujuoksu, korkealta hyppiminen (tai voimakkaat loikat) ja korkkareilla kävely on oikeastaan ainoita, mitä ei oikein kärsi tai jälkimmäisen suhteen, uskalla, tehdä just yhtään.

Sellanen päivitys jalkatilanteeseen. Ja jos tätä (joskus) sattuu lukemaan joku poloinen nilkkamurtuman ja siitä kuntoutumisen kanssa painiva, niin vinkkinä haluan kertoa, että panostakaa myös arpikudoksen hoitoon muun jumppaamisen lisäksi! Itte en ainakaan olisi osannut hieroa ja hinkuttaa tuota arpea niin paljon. Fyssarin mukaan se nimittäin vaikuttaa tosi ratkaisevasti liikeratojen parantumiseen ja omalla kohdalla tuo arpi olikin tosi kireä.

Back in runningbusiness!(?!?)!

...jos näin nyt voi sanoa ihminen, joka kykeni vain satunnaisjuoksenteluun vuosina 2013 ja 2014 (koska plantaarifaskiitti ja sen jälkitila) ja nyt vuonna 2015 on juossut peräti kaksi kertaa 3,5km lenkin about 8km/h (koska nilkkamurtuma). Aika optimistista ajattelua, väittäisin. Etenkin, kun just eilen vihoitteli tuo nilkka ekasta työpäivästä, jonka joutui lähestulkoon kokonaan olemaan jalkojen päällä. Tänään on kuiteskin hyvä päivä taas.

Aloitellaanpa nilkkamurtuman kuntoutumistilanteesta, joka on mun ja myös fyssarin mielestä ihan hyvä. Operaatiostahan on nyt aikaa kohta 4kk. Jonkinlaista liikerajoitetta on edelleenkin. Parhaiten sen huomaa silloin, kun pitäisi kävellä rappusia alaspäin. Lisäksi ihan korkealle päkiälle nousu ei vielä onnistu ja on kovasti työn alla. Vasurin tasapaino kokonaisuudessaan sekä nilkan ja jalkaterän hallinta on myös kohtuu onneton ja koko kinttu on edelleen vähän ohkaisempi verrattaen oikeaan. Kohtuu onneton on ehkä vähän liioiteltua, koska kuulemma olen kuntoutumisessani ihan hyvässä vauhdissa.

"Jalkauduttuani" siitä nälkävuosien mittaisesta kipsihoidosta, myös vanha vaiva, eli jalkaterän kiputila, on jossain määrin palannut. Positiivista on kuitenkin se, että pitkästä pitkästä aikaa oon saanut asiaan tolkullista ohjausta ja oikeasti tuntuu, ettei se ehkä ole niin suuri mysteeri, mitä vielä vuosi sitten kuvittelin. Mua ei harmita sekään tipan vertaa, että nuo "vanhat tuntemukset" ei tyystin kadonnut, koska olen ainakin osannut ottaa niitä fyssarin vo:lla puheeksi ja sitä kautta myös saanut selityksiä asioille. Edelleen elän toivossa, jopa uskossa, että sillä saralla ei operatiivisiin juttuihin tarvitsisi sittenkään lähteä.

Enää juurikaan ei ole niitä paskoja fiiliksiä siitä, että nämä viimeiset vuodet niin rakkaan juoksuharrastuksen kanssa on mennyt miten on. Niillä korteillahan se on pelattava, mitä annettu on. Ehkä tämä vammailu on ensi kesänä historiaa ja pääsee tapahtumiin juoksemaan. Tai ehkä se tapahtuu vasta monen monen vuoden päästä. Onneksi kestävyysurheilu on siitä armollinen, että tällaisena harrastajana ne parhaat vuodet voi seurata toisiaan vielä ties montako vuotta!

Mun kuntoutumisplan juoksuun on sellainen, että hölköttelen kerran-kaksi viikossa tuon  ylläolevan  3,5km mittaisen lähilenkin. Tuommoinen hiekkatie/hyväkuntoinen latupohja metsän laitamilla on selkeästi parempi, kuin polut tai asfaltti. Juoksukuntoutumisplania uudelleenarvioidaan sitten kun tuo 3,5km taittuu sellaista reippaasti alle 6min./km vauhtia ilman mitään arastelua, hassuja tai outoja tuntemuksia, pientäkään kipua tai poikkeamaa.. (ja toki tarpeen vaatiessa ei tehdä tuotakaan lenkkiä!) Ahneella on paskainen loppu, tämän koetan pitää mielessä. Voi olla, että hinkuttelen tuota lenkkiä ties montako kuukautta, mutta ompahan jonkinlainen tuntuma ja lenkki on kuitenkin sen verran lyhyt (ja vauhti hidas!) ettei mitään hallaakaan voi tehdä. Kuten todettu: pien hölkkä on hyvää luuliikuntaa ja edistää tuon murtumakohdan lopullista paranemista ja jalkaterässähän ei mitään ole rikki, se on magneetissa todettu.

Tällä hetkellä tilanne on tämä:

23.6. 3,51km 6:59min./km 
30.6. 3,57km 6:43min./km 

... Että ei nyt varsinaisesti back, mutta vahvasti kuitenkin tulossa!

Elämäni leikkauskertomukset

Tämä nilkkaleikkaushan on mun elämässä toinen leikkaus. Mulla on vuonna 2008 operoitu olkapää diagnoosilla HAGL laesio glenohumeralis dx. Suomeksi HAGL vaurio oikealla. Eli oikeassa olkapäässä oli yksi ligamentti irronnut kiinnityskohdastaan ja olkapää muljahteli ja ikäänkuin osittain siirtyi pois paikaltaan. Normaalista poiketen tuo vamma ei ole seurausta mistään traumasta, vaan on vaan jostain syystä tullut. Ehkä siksi, koska on niin löysät nivelet tai jotain. Elelin sen olkapääongelman kanssa tosi pitkään ennen kuin leikkauspäätös tehtiin. Kaikennäköistä konservatiivista hoitoa tehtiin ja monia kuvia otettiin, kunnes viimeksi MRI ja sen jälkeen operaatiopassitus. Ihan oppikirjojen mukaan operaatioon valmistelu ei sujunut: MRI kuvan perusteella mut laitettiin vain tähystysjonoon, vamman laajuus oli leikkauspäätöksen tehneeltä lääkäriltä jäänyt osittain huomioimatta. Näin ainakin epikriisissä todetaan. Olin valmistautunut puolentoista kuukauden sairaslomaan ja päiväkirurgiseen toimenpiteeseen, kunnes leikkaava olkapääspesialisti tuli kertomaan, että tiedossa on avoleikkaus, sairaslomaa kolme kuukautta ja 1-2 yötä sairaalassa. Tuota tietoa yritin sitten esilääkityksen (joka silloin taisi olla enemmän sääntö kuin poikkeus) vaikutuksen alaisena käsitellä.

Vaikka tuo toimenpiteen laajuus olikin yllätys ja jonkinlainen kriisikin, olin silti osannut valmistautua pitkään kuntoutukseen, toisin kuin tässä nilkkatapaturmassa. Henkisesti se oli aika kova juttu silloin: olin juuri jokinaika edeltävästi tiputtanut painoa ja päässäni pieni ääni sanoi, että urheilematta lihoisin. Liikkumattomuus oli melkoinen peikko ja mitä tapahtui? No ei juuri mitään. Kunto vähän heikkeni kasvaakseen aikanaan entistä vahvemmaksi. Luulen, että tuo kokemus opetti myös mielelle saman. Aikalailla erilainen kokemus on kuitenkin tällainen traumasta leikkauspöydälle juttu, kuin elektiivinen leikkaus. Oma tietotaito on myös ihan eriluokkaa nyt kuin tuolloin, kun en vielä ollut hoitaja. Se on sekä positiivinen että negatiivinen asia. Tiedän, että maailmassa on paljon paljon pahempiakin vammoja, kuin operoitava nilkkamurtuma. Lisäksi on sairauksia, joita ei koskaan voi parantaa. Siitä huolimatta maratoneista haaveilevalle ja aktiiviliikkujalle tämänkaltainen tapaturma on melkoinen kriisi ja aiheuttaa monenlaisia huolia ja pelkojakin. Ensinnäkin täytyy psyykata itsensä täysin erilaiseen elämään useiksi kuukausiksi, jopa vuodeksi. On elettävä ensiksi paranevan ja sitten kuntoutuvan nilkan, ei mielihalujen mukaan. Toisennakin alitajuntaan puskee jatkuvasti ajatus siitä, että voinkohan varmasti kuntoutua samaan elämään kuin tähänkin asti ja lopullisesti tuo huoli sammuu vasta, kun niin käy. Jossain määrin olen noita tuntemuksia käynyt jalkaterän kiputilankin kanssa. Nyt on olo, että se olikin vasta harjoittelua.

Vaihtelun vuoksi vanha haava, jota talviaikaaan
hädintuskin huomaa.

Palataanpa vielä hetkeksi siihen olkapäähän. Työtä se aiheuttaa minulle edelleen. Olkapään tukilihaksiston on oltava hyvässä kunnossa ja lämmiteltynä. Kehitys esimerkiksi penkkipunnerruksessa on siitä syystä hitaampaa verrattaen muuhun. Hyvä olkapää se on silti. Tukilihaksiston ylläpito on automaatio salilla. Saliharrastuksen ollessa taustalla en sen kanssa niin aktiivinen ollut, mutta kehittymiselle kuntosaliharrastuksessa se on edellytys. Normaalielämässä en muista koko juttua enää. Kesäisin oon usein törmännyt tilanteeseen, missä joku kysyy mitä mun olkapäälle on tapahtunut. Vie hetken tajuta, että se tarkoittaa leikkaushaavaa ja menneitä juttuja. Olen joskus ajatellut, että tuon olkapään vuoksi minusta ei penkkipunnertajaa tule. Oikeastaan se ei ole edes ollut niin kovin tärkeä asia. Pitäisikö nyt ajatella, että tuon nilkan takia minusta ei maratonjuoksijaa tule? Ei, en todellakaan ajattele niin ja kun tarkemmin mietin tuota penkkipunnertaja -juttuakin, niin just äsken päätin, että musta tulee vaikka se penkkipunnertajakin jos erityisen paljon haluan sitä!

Ainakin toistaiseksi olen edelleen leikkausjonossa jalkaterän kiputilan / plantaarifaskiittiongelman vuoksi. Ei muutosta suunnitelmaan, luki epikriisissä. Kontrollikäynnillä aion kuitenkin asian ottaa puheeksi. Ainakaan vielä tulevana kesänä en tuota pohjelihaksen faskiotomiaa (jokin sellainen se kai nimeltään on) haluaisi tehtävän. En ennen kuin näen kuinka tuo nilkka tulee toimimaan. Eikä mulla sitä paitsi ole edes pohjelihasta nyt. Pelkkä onneton pussukka, joka roikkuu säären luista. Voisi kuvitella, että ainakaan ennen kuin lihakset ovat "parantuneet" ennalleen, ei tuollaista operaatiota kannata tehdä. En tietenkään tiedä. Ongelmahan oli jäykkä nilkka ja pituussuunnassaan kireä pohjelihas, joka virhekuormittaa jalkaterää niin levossa kuin rasituksessa. Tämä murtumajuttu tuskin varsinaisesti nilkan liikkuvuutta lisää, joten luulisin että tuo operaatio on tulevaisuudessa ihan paikallaan edelleen. Asian suhteen ajattelin ehdottaa kontrolliaikaa jonkin ajan päähän. Katsotaan, mitä sanovat. Ykkösprioriteettina tässä on kuitenkin saada toimiva jalka. Vasta kakkosena tulee sitten tätä edeltävät kivut, säryt ja kolotukset. Jotka tietysti suuressa määrin rajoittivat toimintakykyä, ei sillä.

Jotenkin ironista se, että tuon tapaturman täytyi sattua just tuohon samaan jalkaan. Ja just kun jalkateräasioissa homma oli liikahtanut jättiläisen loikan eteenpäin ja tilanne näytti niin valoisalta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei paskoja fiiliksiä ole ollut. On ollut. Ja hitosti onkin. Parhaani teen, etten niihin fiiliksiin jää vellomaan. Enkä oikeastaan ole jäänytkään. Luulen, ettei siihen nyt vaan kertakaikkiaan ole varaa.

Että mites laulu menikään? Tässä naamassa arpikin kaunistus oisi...? (ja löytyyhän sellainenkin pieni, kun lapsena sain lapiosta silmäkulmaan rappusissa kaaduttua..).

Puukkoa sääreen

Niin on päätetty. Kävin tuossa taannoin siellä MRI-kuvassa, joka oli muuten astetta kevyempi kokemus, kun olkapäätä kuvatessa. Ei ole mukava ahtaanpaikankammoiselle se putkilo. No siihen kuvaan. Eli mitään vauriota tuossa jalassa ei lausunnon mukaan ole. Ortopedi oli kuitenkin sitä mieltä, että hyvin todennäköisesti se kipu johtuu tuon pohjelihaksen kireydestä, joka johtaa jalkaterän virhekuormitukseen niin levossa kuin rasituksessakin. Hänen mielestään tuo operaatio (jossa siis pohjelihaksen lihaskalvoa hieman aukaistaan -> pohjelihas saa pituussuunnassa lisää tilaa -> virhekuormitus korjaantuu) kannattaa tehdä. Sataprosenttista varmuutta se ei silti ongelman täydelliseen poistumiseen tuo, mutta ainakin toivoa. Rutiinitoimenpide joka tapauksessa, vaikka ainahan leikkauksessa on riskit olemassa. Suurin riski lienee haavainfektio.

Leikkausjonoon mut nyt laitettiin. Itse toivoin, että tuo operaatio olisi vasta aikaisintaan kesäkuussa. Tässä nyt on aika lailla kaksi vuotta kärvistelty, joten miksi ei menisi vielä vaikka puoli vuotta. Siksi näin, ettei noi opinnot sen tähden kovin viivästyisi. Toisaalta ikävä ottaa vastaan kesätöitä, jos uuteen työhön joutuu heti ilmoittamaan poissaolosta. Tuo tuli vasta jälkikäteen mieleen. Siinä mielessä aikaisempi ajankohta olisi voinut ollakin parempi. Tai sitten kesän jälkeen. No, oli miten oli, edessä se on kuitenkin. (Sitä paitsi miksi aina mietin sitä, mitä työnantaja miettii? Aina. Ihan liikaa. Hitto mun terveys. Mun elämä. Joskus tuntuu, että oon ihan liian tunnollinen!)

Joo, eli 100% varmuutta tuolla ei kuitenkaan saa. Toisaalta se ortopedi sanoi, että toimenpide on sen laatuinen, että ei se tilanne sillä ainakaan huonompaan mene. Jos nyt ei ota huomioon sitä, että leikkauksessa on aina ne riskit. Sairasloma operaation jälkeen tulee olemaan 2-4 viikkoa. Omin jaloin kävellään pois sairaalasta leikkauspäivän iltana. Venyttelyt ja kuntoutus alkaa heti ja aika nopeasti voi alkaa, ensin vesijuoksua ja uintia, sitten pyöräilyä ja siinä kuukauden jälkeen pikkuhiljaa myös juoksua. Tietty tuo asia ajatteluttaa ja ehkä hieman hirvittääkin. Toisaalta, ei se ota jos se ei anna. Ja on mulla kova luotto myös lääkäreihin, aika iso suositus tuosta leikkauksesta ja sen tarpeellisuudesta tähän tilanteeseen mulle annettiin.

No sitten vielä menneen viikon liikunnat:

ma: sali 1h5min.
ti: hiihto 1h15min. + vatsat 15min.
ke: hiihto 1h55min.
to: ---
pe: sali 1h5min.
la: hiihto 1h25min. + vatsat 20min.
su: hiihto 50min.
yht: 7h50min.

Sellasta. Nyt on taas yövuorot meneillään ja vähän meinaa olla naama sillä kuuluisalla norsun värkillä (+näppylöillä+kalpeana+kuivana+silmäpusseilla etc.etc.). Kun ei vaan taas onnistunut unet. Aion kyllä tietoisesti jatkossa pyrkiä pois näistä.

Missä mennään juoksija?

Nyt ollaan jännän äärellä tuon jalkavamman kanssa. Helmikuussa, 10. pvä, on mulla vihdoin ja viimein MRI-kuva ja siitä reilun viikon päästä soittaa lääkäri ja tehdään lopullinen suunnitelma siitä mitä tuleman pitää. Tuon ortopedin mukaan mun pohjelihas vetää jalkaterää virheasentoon ja tästä syystä tuossa jalassa on pitkäaikainen kiputila. Tuota virheasentoa voisi korjata pienellä paikallispuudutuksessa tehtävällä kirurgisella operaatiolla, jossa pohjelihas saa pituussuunnassa tilaa ja virheasento korjaantuu. Venyttelemällä tuskin on enää mitään tehtävissä, sillä mikään ei näin pitkään aikaan ole muuttunut ja venyttely on ollut ahkeraakin ahkerammassa käytössä. Yliliikkuvilla nivelillä todennäköisesti osansa myös siihen, ettei konservatiivinen hoito ole purrut. Magneettikuva otetaan kuitenkin, jotta varmistetaan PF:n tilanne sekä se, ettei jalkaterässä ole mitään rikki. Toki on mahdollisuus, että sieltä löytyy jotain joka mullistaa tuota suunnitelmaa.

Kohta tulee kaksi vuotta täyteen siitä, kun kierre alkoi. Ensin selkeä plantaarifaskiitti, jonka jälkeen enemmän ulkosyrjällä, pahimmillaan nilkkaan ja akilleeseen asti vetävä kipu. Kuten plantaarifaskitissakin, kipu on pahimmillaan aamuisin ja levon jälkeen. Ilman kenkiä astuessa jalkaterää joutuu ontumaan ja varomaan, enemmän tai vähemmän. Kiputilanne on sama, liikuin tai en. Päivittäinen ja suurinpiirtein samanlainen. Plantaarifaskiitti kohdassa en enää päivittäin tunne kipua, joskin palpoiden saan tuon kipupisteen kyllä esille. En ole varma, onko sekään parantunut. Jos päivällä on oltu pitkään jaloillaan, saattaa saman päivän ilta olla kivuliaampi. Toisaalta aamu on aina samanlainen riippumatta siitä, mitä eilisenä päivänä on tehty tai oltu tekemättä. Säännölliset ja pitkät juoksut on tietysti ollut pois koko tämän ajan.

Kovin paljon en asiaa ole miettinyt. Tuosta operaatiostakaan en ole suuremmin kysellyt (googletellut sen sijaan olen), sillä asioita on turha miettiä saati pelätä ennakkoon. Keskustellaan ja mietitään asioita sitten, kun ammattilainen on antanut mielipiteensä. Kipuunkaan en ole jäänyt vellomaan, vaikka henkistä kanttia vaativia aikoja on kieltämättä ollut. Onnellinen olen siitä, että tällä hetkellä omaan hoitosuhteen asiaa koskien. Oppinut olen, että perusterveen ja hyväkuntoisen ihmisen ei aina sellaista ole helppo saada, vaikka maamme terveydenhuolto on lienet maailman parhaita. Onnellinen olen myös siitä, että kukaan ei ole sanonut, että mitään ei voi tehdä ja kipu tulee olemaan osa loppuelämää. Jollain tavalla tietoiseksi olen kuitenkin tullut siitä, että niin saattaisi olla. Niin monella on. Jollain tavalla tietoiseksi olen tullut myös siitä, että vaikka niin olisikin, ei se olisi kuin taakka mikä olisi kannettava. Jos tämä kipu olisi alkanut eilen, olisin tänään todella kipeä. Ihminen on uskomattoman sopeutuva olento. Maailmassa tapahtuu paljon ikävämpiäkin asioita, sairauksia, onnettomuuksia, niille perusterveille ihmisille. Ihan yhtä-äkkiä ja puun takaa. Sanomattakin on selvää, että olen onnellinen etten esimerkiksi ole sairastunut pahemmin.

Ultrajuoksija Pasi Koskista lainaten:

"Koskaan ei saa luovuttaa - pitää vaan välillä antaa vähän periksi"

Kas noin. Siisteimpiä lauseita mitä ikinä oon kuullut/lukenut. Paljon, paljon voimaannuttavampi, kuin mikä tahansa motivaatiobuustauslause koskaan!

Tässäpä oli tällainen tilannepäivitys heille, jotka tätä puuhasteluani on pidempään seurannut. Toisaalta myös infopläjäys mahdollisille uusille lukijoille, jotka pähkäilevät miksi blogini on muka juoksublogi, vaikka en edes juokse... Mutta vielä juoksen! Ja jos en, olkoon sitten niin. Jos jotain tiedän, niin sen, että nämä vajaat kaksi vuotta on valmentanut vähintäänkin yhtä paljon kuin täydellisen onnistuneet juoksutreenit ja suoritukset.

Kuvat jo aiemminkin blogissa nähtyjä... Sopivat tähänkin tunnelmaan.

 Evo 2014. Yksi aikainen aamuyö.

Vammapäivitys!

Tämän viikon keskiviikkona oli vihdoin ja viimein aika sinne ortopedille. Lääkärikäyntiä odottelin sekä innokkaana, että pelokkaana. Hullua, että samaanaikaan voi ajatella, että on onni ja epäonni olla kyseisessä paikassa, eli lääkärissä.

No, mitä tuleman pitää? Tuleman pitää se, että pääsen kuukauden sisällä jalkaterän ja nilkan alueen MRI-kuvaan, eli magneettiin. Nyt selvis jo sellainen juttu, että ainakin mun pohjelihas on liian kireä ja se saattaa hyvinkin aiheuttaa jalkaterän kiputilat (sekä myös PF:n). En varmaankaan saa tuota kotikonstein riittävästi venytettyä, koska lisäksi on yli liikkuva polven nivel. Jalka on siis vääränlaisessa kuormituksessa, niin liikkuessa kuin levossakin. Sille olisi tehtävissä sellainen toimenpide, että pohkeen lihaskalvoa hieman aukaistaan joka sitten tuota jalkaterän virheasentoa korjaa, kun pohjelihas pääsee normaaliin tilaansa. MRI-kuvahan on tietty katsottava ensin ja siitä selviää mm. PF:n tilanne ja ylipäänsä se, onko jalkaterässä itsessään jotain rikki kuitenkin.

Mä oon tietty googlaillu tuota mahdollista toimenpidettä (josta aika vähän tietoa löytyy) ja oon kyllä sitä mieltä, että se kuulosti  ja vaikuttaa ihan hyvältä ratkaisulta. Tai hyvältä ja hyvältä, mutta tosiaan oon kaikkeni tehnyt, mitä konservatiivisesti voi. Kiputilannehan on mulla sellainen, että kävellessäni ilman kenkiä (eli kotona), ei jalalla kärsi ollenkaan astua normaalisti. Kengillä pystyy kävellä sekä juostakin vähän, paitsi silloin jos sitä tekee pitkään. Viimeksi esimerkiksi Wienin reissulla jouduin turvautumaan tulehduskipulääkkeisiin, eikä se ole mun mielestä normaalia kolmekymppisen juttua. Luulen, että mikäli tuo kurmitus vain jatkuisi vääränä, tulisi se ajanmyötä aiheuttamaan myös isompia ja pysyviä juttuja (kuten jo ukkovarpaan tyvinivelen nivelrikkoa on!). Tästä ei kylläkään lääkärin kanssa keskusteltu. Mutta mutta, se magneetti tosiaan ensin ja näistä jutuista sitten joskus lisää.

---

Teemaan ei paljon paremmin voisi sopia seuraava:

18. luukku: kehonhuolto

Kehonhuolto kuuluu kyllä tavalla taikka toisella mun jokapäiväiseen elämään. Hierojalla käyn satunnaisesti (joo, pitäisi varmasti käydä säännöllisesti) samoin kuin erilaisilla ohjatuilla kehonhuoltoon keskittyvillä tunneilla. Omatoimisesti venyttelen säännöllisesti ja etenkin tukiliikkeet on viime aikoina ollut tärkeässä roolissa. Tämän jalkavamman myötä on tietty tullut yhtä jos toista opittua taas lisää. Salitouhuihin kuuluu olennaisena osana veryttelyt ja nuo tukiliikkeet. Ilman olkapään pienten lihasten jatkuvaa treenaamista tuskin tekisin esimerkiksi penkkiä ikinä, taustalla kun tuo olkapäävamma ja leikkauskin on.

Kehonhuollolla lienee suuri rooli vammojen ehkäisyssä samoin kun jo olemassa olevien vammojen kuntoutumisessa. Viimeistään tuon ortopedikäynnin jälkeen annoin itselleni armoa tuossa asiassa: paljon on myös rakenteesta kiinni nämä asiat, eikä kaikille vastoinkäymisille vaan voi mitään! Tässä niinkuin monessa muussakin asiassa tulee herkästi suomittua itseään: jos olisin ollut huolellisempi, jos olisin venytellyt enemmän, verkannut paremmin, jos lihastasapaino olisi täydellinen, jos, jos, ja vielä kerran jos. Niin ei asia kuitenkaan ole. Aina voi kehonhuoltoa tehdä paremmin ja siitä huolimatta jokin vamma saattaa tulla eteesi. Niin se homma vaan menee.

Anyway, pitkästä, todella pitkästä, aikaa tuntuu, että vielä mä juoksen. Ja sitä lääkäriäkin kohtaan mulla tuli ihan hitsin luottavainen fiilis!

Juoksulenkki koiranilmassa ilman koiraa!

Tänään oli suunnitelmissa mennä illalla salille, mutta koska viime yö meni ihan reisille, vaihtoehtoiseksi suunnitelmaksi muodostui kevyt hölkkälenkki. Siinä niitä sitten arvoin, kahta vaihtoehtoa: sali rättiväsyneenä sisätiloissa kirkkaiden lamppujen valossa vai hölkkälenkki vesisateessa ja pimeässä metsässä. Motivaatio oli täysi nolla, mutta ei huvittanut aloittaa viikkoa kahdella huilipäivällä. Valitsin jälkimmäisen ja hyvä niin. Salitreeni olis nimittäin ollut todennäköisesti paska, mutta hölkkälenkki oli hyvä. Kaikki voitti.

Tuollainen voimapyörä ostettiin jokin aika sitten. Toimii.

Sekä syksy että nukkumatti kuritti kovalla kädellä. Tuollaiset lähdöt ovat joskus jopa tarpeellisia. Se on jämerä tunne, kun koti valoineen jää taakse ja mielen sekä kehon valtaa ensin tyytyminen, josta alkaa kummuta mielettömän hyvää fiilistä. Loppujen lopuksi on ihan sama, vaikka niskaan sataisi tiiliskiviä. Hölkkäilin ajallisesti pisimmän lenkkini pitkiin pitkiin aikoihin. 45 minuuttia. Peruskunto juoksun suhteen on kadonnut taivaan tuuliin, mutta sitäkään en ole jaksanut murehtia. Itse juoksu tuntui taas ihan hyvältä, mutta tämä kävely täällä kotona ilman kenkiä ei vaan tunnu. Hemmetti. Mä en oikein osaa arvioida, että tekeekö tuo juoksu jalkaa huonommaksi vai ei. Jotain siellä on vialla, mutta mitä?

Siinäpä se. Mun kotikuntosali, joka löytyy olkkarin pöydän alta.

Päälle tein vielä pienen kotijumpan, joka ei nyt niin kovin hääppöinen ollut. Lähinnä tukiliikkeitä pakaralle sekä olkapäille vatsalihasten palautteluaikana. Enempi huoltavaa jumppaa, kun kehittävää jumppaa. Oon vähän sellainen ihminen, joka ei kotona saa oikein yhtään mitään irti. Meillä on viiden kilon puntitkin varastossa, kun niitä ei kukaan koskaan käytä. Jos asuttaisiin omakotitalossa, niin siellä voisin pihalla jotain touhuta. Ainakin ostaisin kahvakuulia ja hyppynarulla hyppisin. Jälkimmäistä oon kyllä tehnyt täällä kerrostalon pihassakin.

Harrastatteko te kotijumppaa vai meettekö mieluummin muualle urheilemaan? Entä kumman te olisitte valinnut, kuntosalin väsähtäneenä vai juoksulenkin sateessa ja pimeässä?

Nyt pikkuhiljaa nukkumaan ja huomenna sinne salille!

Tätä päivää, mennyttä viikkoa ja tulevaa..

Tänään kävin tekemässä viikon kolmannen salitreenin, joka sisälsi hyppynarua rinnallevetoa, takakyykkyä, leuanvetoa, dippejä, etunoja punnerruksia, kahvakuulajuttuja, vähän irtopainoja ja, ja, ja.. sitä sellaisen pallon viskomista, joka painaa enemmän kuin tavallinen pallo (en tiedä miksi sitä kutsutaan). Hauskaa oli ja tuon kolmannen treenin onkin tarkoitus olla vähän peruspunttailusta poikkeava. Rivet ja takakyykyt oli enempi sellaista tekniikan hakemista, kuten tällaisella amatöörillä sietää ollakin.

Viikko on viittä vaille valmis, ainaskin urheilut on urheiltu:

ma: pumppi 55min. + vesijuoksu 30min.
ti: ---
ke: sali 1h5min.
to: sali 1h + sauvakävely 55min.
pe: hölkkä 30min. + core 25min.
la: ---
su: sali 1h10min. + hölkkä 25min.
yht. 6h25min.

paino: ei mitään tapahtumia, helevata!
muuta: kouluhommien jättämistä tulevaisuuteen, paljon hyötypyöräilyä, yks paska päivä, kuus hyvää päivää, yks sairaanhoitajan työsopimus, vähän suunniteltua vähemmän liikuntaa, vuorotyöhön sopeutumista ja heikohkoja yöunia.

Tulevasta viikosta on tulema tiukka, eikä nuo englannin kurssin tehtävät ainakaan helpota asiaa. Ne, mitä lahjakkaasti siirtelin tulevaisuuteen, eli seuraavan viikkoon. Aika monesti yritän saada kiinni ajatuksesta, että älä jätä myöhemmäksi sitä, minkä voit tehdä heti. Nyt ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Työpäiviä löytyy kalenterista kuusi ja normaalia enemmän tapaamisia opiskelunkin merkeissä. Mutta myös kaikkea kivaa ystävien kanssa oon tulevalle viikolle sopinut. Kiire on aika pitkälle mielentila. Sitä taakkaa en ajatellut harteilleni ottaa.

Mukavaa viikkoa!

Ainiin. Kväin tosiaan hölkkäämässä. Oikeastaan vähän niinkun vahingossa. Ei ehkä hyvä idea, joskaa ei niin kamalan huonokaan. Tunnin aamu ontumisen jälkeen kärsin kävellä kengät jalassa normaalisti. Illalla jäytää kanssa. Juoksi tai ei. Aikaa kirran polille ei edelleenkään ole kuulunut. Ihan ymmärrettävää, koska en ihan se ykköskiireellinen ole. Jaksan kyllä odottaa.

Happamia, sanoi kettu ja niin edelleen

Viime viikonloppuna juostiin täällä Jyväskylässä Finlandiamaraton. Munhan piti juosta siellä ainakin joku matka, mutta toisin kävi. Olen viimeksi juossut joskus heinäkuussa, sen jälkeen en ole muutamaa hölkkäaskelta kummempaa tehnyt. Jalkaterässä on edelleen särkyä, etenkin aamuisin ja iltaisin. Olen oikeastaan päättänyt, että aloitan juoksemisen uudestaan, puhtaalta pöydältä, vasta kun särkyä ei enää ole. Ehkä se päivä on pian tai sitten ei. Pääasia, että sitä en päivittäin arvuuttele.

Jollain tavalla puolitahtomattani ja osittain tiedostamatta varmaan blokkaan (huomioin sanavalinta, heh) noita lenkkeilyyn ja juoksemiseen liittyviä asioita pois elämästäni. Kun rantaraitilla juostiin, minä siivosin. Imuroin ihan hikipäässä ja jos silloin joku olisi kysynyt olenko katkera, en olisi osannut muuta, kuin sanoa olevani. Olisin tietysti voinut mennä kannustamaan juoksijoita, jotka mahdollisesti tekivät elämänsä juoksua, ylittivät itsensä ja olivat kaiken jälkeen iloisia. En vaan perkele jaksanut. Ei kiinnosta, sanoin Jaralle, joka sunnuntaiaamuna luki Keskisuomalaisesta juttua juoksutapahtumasta. 
Happamia, sanoi kettu pihlajamarjoista. 
Jos joskus tuon sadun ketuksi olen itseni tuntenut, niin silloin. Jonkinlaista luopumisen tuskaa. Kai sitä on ihan tervettä tuntea tuollaisiakin tunteita. Lienee vielä terveempää myöntää. Nöyrtyä. Se on jotenkin ajoittain niin kovin vaikeaa minulle. Ja jos joskus tästä vammahelvetistä nousen treenaamaan, taittamaan kilometrejä toisensa perään, aion muistaa kuinka paljon vaikeampaa tämä aika on ollut. Hankalinta tässä ei lienee ole ollut olla fyysisesti juoksematta vaan olla olematta ilman sitä psyykkistä tilaa, minkä fyysinen juoksu antaa.

Kirjoittamisen suhteen tämä vamma-asia ei ole enää yhtään mun lempiaiheita. Koen kuitenkin sen olevan aihe, joka jollain tapaa tulee kirjoittaa auki aina silloin tällöin. Kirjoittaa ja myös ajatella auki. Kirjoittaessani tästä kyseisestä aiheesta, en tunne itseäni sellaiseksi, millaiseksi olen itseni oppinut tuntemaan. Kuulostan jotenkin vanhalta. Niin. Vanhalata, sairaalta ja pessimistiseltä. Oikeastaan vaan piti sanomani, että reilu kuukausi sitten tehtiin lähete kirurgian poliklinikalle, jonne tulee aika joskus. Hoitotakuun puitteissa todennäköisesti. Tekevät ja tutkivat siellä sitten kuinka parhaaksi näkevät. Itse olen tyytynyt nyt odottamaan. Onneksi tässä elämässä on paljon muutakin.

Mitä teille kuuluu?

Tää kesä on ollut aika erilainen verrattaen moneen aiempaan kesään. Vaikka en ole päässyt lenkkeilemään taikka urheilemaan yhtään niinkun olisin halunnut ja ajatellut, niin oon touhunnut kyllä yhtä jos toista mukavaa.
Mun kesään on kuulunut melkoinen määrä liikuntaa, jota en oikeastaan edes pidä liikuntana. Kuten esimerkiksi kiipeilyä puissa ja puihin viritetyissä esteissä

Vesilläkin olen käynyt tosi paljon. Monellakin tapaa ja monenlaisissa keleissä. Niin meloe, soutaen kuin myös sisävesiristeillen. Ai niin ja tietty uiden. Sitä oon tehnyt kanssa enemmän kuin tosi moneen vuoteen.













Ulkona on tullut syötyä ja kesäisestä kaupungista nautittua. Yksillä festareillakin ollaan käyty.























Siinä sivussa oon käyttänyt kaikennäköisiä keinoja saadakseni tuota kinttua kuntoon. Tuloksetta.

Koko kesän oon ollut töissä. Eikä se ole haitannut ollenkaan. Uudet haasteet työelämässä on päinvastain tuntunut just hyvältä ja kaivatulta.

Tänään oli kuitenkin mun vika päivä kesätyöpaikassa ja mulla alkoi neljän viikon loma. En väitä, etteikö se maistuisi. Aiemmin tuntemani väsymys on hieman väistynyt ja tämän kesän aikana olen ruvennut miettimään sopiiko mulle vuorotyö vai mistä on oikein ollut kysymys. Toisaalta hyvää on varmasti tehnyt myös tauko tavoitteisesta urheilusta. Täysin fiiliksellä olen nimittäin mennyt sen jälkeen, kun kun tuo jalka otti sen reippaammanlaisen takapakin. Olisiko kenties jonkinlaisesta uupumuksesta voinut olla kyse myös urheilun suhteen. Aiemmin vedetty juoksutreeni vaihtui kuitenkin aika intessiiviseen sali- ja jumppaharjoitteluun niin kovin nopeasti. Oliko mulla keveitä treenejä ollenkaan. En tiedä, en enää muista.

Ongelmaisesta jalasta on (taas kerran) otettu röntgenkuvat, joista pystyi tulkitsemaan vain epätavallisen korkean jalkaholvin. Jep. sen näen silmilläkin. Työterveyslääkäri teki kuitenkin lähetteen kirurgian poliklinikalle. Siltä kuuluu sitten joskus. Ehkä pari päivää ennen hoitotakuun umpeutumista. En jaksa miettiä sitäkään.

Nyt tulevalla lomalla aion kuitenkin jonkinlaisen treenisuunnitelman itselleni väsätä. Alan jo kaivata sellaista. Johon tässä on kuukauden päivät ollut tätä ajelehtimista. Vielä ensi viikolle en sitä kuitenkaan tee, sillä mennään Jaran kanssa viettämään viikkoa (vajaata) Rukalle. Yhdenlainen aktiiviloma siitä on kuitenkin tulossa.

Mitä teille kaikille lukijoille kuuluu?? Kertokaa??

Niin keski-ikäistä, niin keskiluokkaista!

Ihmisiä riitti asuntomessuilla. Daaliankadulla ja mitä niitä nyt oli.

Viikonloppu oli ja meni. Taas. Viikot menee hurjalla vauhdilla, kun on kiva ja mielenkiintoinen työ. Oikeastaan mulla on kyllä aina ollut kiva työ. Tämä kesä on ollut kuitenkin spesiaali, koska oon tehnyt niin erilaista työtä, kun koskaan aiemmin.

Komeat maisemat maailmanpylväästä.

Aika moni talo oli tällainen. Laatikon mallinen kivitalo. Mulle tulee vähän mieleen seurakuntatalo.

Raparperipiirakkaa, lauantai-aamun pitkis, ystäväpariskunnan vierailu, asuntomessuja, hyvää ruokaa, pyörähdys terassilla, lautapelejä ja muutama kuiva omenasiideri. Siinä oli mun viikonloppu. Niin keskiluokkaista, niin keski-ikäistä ja niin mukavaa. Postauksen kuvat käsitteleekin tuota viikonloppua.

Ihan leipasin piirakkaa.

Sunnuntaibrunssi viikonlopun jämistä. Salaattiloita ja kirjolohipatonkiloita.

Viikon juoksukilometrit oli 50+. Lauantaina juostiin Janin kanssa hellepitkis ja sunnuntain sekä tämän päivän olenkin kinkkaillut tuon jalkaterän kanssa. Koko jalkaterä ja nilkka on aikalailla turta, enkä edes osaa paikallistaa missä tuo kipu on. Ehkä se on hyvä? Positiivista tässä jalkateräshitissä on se, että olen kohta itseoppinut jalkaterän 26 luuta, 55 niveltä, 107 nivelsidettä ja 31 lihasta. Jossain siellä mättää. Jaksan kuitenkin uskoa, että kyse on jostain kireyksistä taikka sensellaisista, eikä varsinaisesta vammasta. to do -listalla onkin hieroja.

Kuka on fiksuin?

Vaikka maratonit ja muut on hyvin hyvin kyseenalaisia, en kuitenkaan jaksa olla pahoillani. En kiukkunen, enkä masentunut. Nämä takaiskut tuntuvat kertakerralta pienemmiltä. En jaksa enkä halua päästää niitä ihon alle. En enää.

Katteet kohdillaan? (paikassa asuntomessut!)

Palattakoon vielä asuntomessuihin. Onkohan sellaisia messuja olemassa, missä olis kaikkia remopntoituja rintamamiestaloja ja sensellaisia? Jos on, niin haluaisin sellaisille. Messuilla oli paljon kivoja juttuja, ihania taloja, mutta aika paljon myös kliinisiä seurakuntatalotyyppisiä koteja. Itse taidan olla enempi vanhan ystävä, vaikka kyllähän monet uudet kodit on tosi kauniita. Sille kuka tykkää.

Kuulumiset

Nonnin. Jos nää flunssat olis nyt tässä ja rasitusvammat kans. Aion nyt juosta vaan ja mietin asioita sitten, jos juoksussa tulee sellaisia tuntemuksia, että tekniikka hajoaa. Onneks on juoksukunto niin paska just nyt, että vauhdit ei ainakaan pääse kasvaan kovin suuriksi. Vähän olis myös kiva päästä kisaamaan tulevana kesänä.

Oon nyt muutaman kerran päässyt lenkkeilemään ja salilla oon kanssa kerran käynyt. Jälkimmäisestä sainkin mojovat domssit riesaksi, vaikka kuinka kevyesti yritin puntteja nostella. Muutama lenkura on kanssa ollut kevyenlaista menoa, varmaan tuo pitkä sairastelu vielä painaa.

Kesä on tullut ja pari päivää on ollut jo ihan hellettä. Ihanaa, mua ei haittaa yhtään vaikka on kuinka kuuma. Opiskeluissa on nyt sellainen tilanne, että harkka, siihen liittyvät tehtävät sekä kasa kesäkurssien tehtäviä painaa päälle ja siitä syystä täällä blogissa saattaa olla vähän hiljaista. Tai sitten ei, kun eksyn tänne aina kun mun pitäis tehdä jotain muuta. Pari viikkoa vielä ja sitten on kaikella todennäköisyydellä tää suma saatu purettua.

SHORTSIKELI, JEIJ!