tiistai 27. maaliskuuta 2018

Lapsi pitää liikkeessä

Tänään ajattelin kirjoittaa pari sanaa arkiaktiivisuudesta vasta taaperoituneen vauvan kanssa. Aikaa istua koneelle on rajallisesti, sillä iso osa unista vierähti jo meitsin tehdessä viikkosiivousta. Katsotaan kuinka käy. Oon aina pitänyt itseäni kohtalaisen puuhakkaana ihmisenä. Sellaisena, jonka on vaikea istua ainakaan pitkää aikaa paikallaan ja vapaa-aika kotonakin menee pitkälle puuhaillessa erinäisiä asioita. Silti jopa mun täytyy nyt myöntää, että lapsi on kyllä vienyt arkiaktiivisuuden aivan uusille leveleille.



Tammikuun alussa ostin itselleni Polarin sykemittarin mallia M430. Kyseinen mittari mittaa siis sykettä ranteesta (vaikka kuinka olin skeptikko, niin ei ole valittamista tästä) ja sisältää aktiivisuusrannekkeen. Mitään syväanalyysia en datasta ole tehnyt. Ihan siitä syystä, että jostain on pitänyt arkeen priorisoida ja omalla kohdalla se on ollut muunmuassa kaikenlainen notkuminen erilaisissa sovelluksissa oli tuo sovellus sitten Polar Flow tai sosiaalisen median kanavat. Muutaman jutun olen kuitenkin laittanut merkille.


  • Ihan ensinnäkin sen, että päivittäinen askelkeskiarvo on kutakuinkin 25 000 askelta. 20 000 paukkuu kyllä järjestään rikki ilman minkäänlaista lenkkeilyä tai omaa harrastamista. Niin sanotusti "päivänä, jona ei tee mitään".
  • Kello on tämän kohta kolmen kuukauden olemassaolon aikana antanut yhden kerran viestin, että tulisi nousta ylös. Tuolloin katselin illalla sohvalla jotain televisio-ohjelmaa ja ilmeisesti tein sitä sen 55 minuuttia putkeen. Että sellaista. Luonnollisestikaan yhtäkään passiivisuusleimaa ei ole tullut. Kun tätä rupesin tarkemmin miettimään, niin se varmasti pitää paikkansa.
  • Yöunet on järjestään laadultaa heikkoja ja sisältävät paljon valvomista. Toisaalta taas uneen käytetty aika on lähes aina riittävän pitkä, eli yli kahdeksan tuntia. Harvoin tulee nykyään valvoskeltua paljoa yli kymmeneen. Toki tarvittaessa ja painavasta syystä se onnistuu, mutta pääsääntöisesti menen kyllä itsekin ajoissa nukkumaan. Koska tosiaan tuo uni on enemmän tai vähemmän katkonaista, on niin tehtävä.
Ulkoilua tulee myös harrastettua nykyään joka ikinen päivä. No joo, ulkoilin kyllä ennenkin päivittäin. Ehkä sellaista tähän päivään kuuluvaa "ulkona lorvimista" ei ainakaan näin talvisin mun elämään kuulunut. Ennen pelkkä oleilu tarkoitti mulle sitä, että surffailen somessa, blogeissa ja uutisissa. Katselen ehkä telkkaria. Nykyään oleilua on kun tanssitaan taikka möyritään muuten pitkin kotia. Tuota entisenlaista oleilua ei enää ole, kun ihan pieni hetki iltaisin ja joskus, kuten nyt, päätin päikkyjen ajaksi istahtaa blogin äärelle.

Varsinaista treenaamista tulee paaaljon vähemmän nykyään. Tässä arjessa voi kuitenkin helpostikin sanoa tuon otsikossa olevan lauseen. Lapsi pitää liikkeessä. Varmasti lapsia ja vanhempia on erilaisia ja elämänrytmeissäkin eroja. Silti oon aika varma, että arkiaktiivisuus on jokaisessa lapsiperheessä aika korkeaa luokkaa ja tulee ihan kuin itsestään, ilman mitään ponnisteluja. Ponnistelut saattaa huomata sitten illalla hetkeksi sohvalle rötkähtäessä.




maanantai 19. maaliskuuta 2018

Hän on yksivee!



Vuosi sitten olimme vasta kotiutuneet sairaalasta pienen vastasyntyneen käärön kanssa. Aloittelimme elämäämme kolmestaan. Kävi vieraita ja koti oli kukkia pullollaan. Nyt tuo pieni käärö on yksivuotias kävelyä ahkerasti harjoitteleva taapero, joka heittää pallon lipaston alle ja tuumaa "oho". Viikonloppuna vietimme juhlia ja kyllä, koti on taas kukkia pullollaan. Sen sijaan ääntä ja leluja on vuodentakaiseen enemmän. Olo on samaan aikaan iloinen ja haikea. Paljon enemmän kuitenkin iloinen, koska kuten olen ehkä ennenkin sanonut, tuo pieni ihminen on aina vaan enemmän ja enemmän opettanut tarttumaan hetkeen. Ylipäänsä tuo pieni ihminen on opettanut enemmän itsestä ja elämästä kuin mikään tai kukaan aiemmin.

Vuosikkaita juhlittiin perheen kesken viikonloppuna. Ee on onnekas ja omaa monta suurinpiirtein ikäistään serkkua, joten ääntä ja tohinaa riitti. Pienten ihmisten lisäksi lähellä on myös monia välittäviä aikuisia (yhtä teiniä yhtään väheksymättä!). Kaverisynttäreitä juhlitaan tulevina vuosina. Arjensankareita on toki myös ystävätkin. Tämä vuosi on antanut myös itselle sillä saralla. Oon tutustunut uusiin tyyppeihin. En pilvinpimein, mutta just sopivasti. Ihan uusiin tai sitten jollain tapaa ennestään tuttuihin. Onnekseni myös vanhat ystävät ovat pääpiirteittäin pysyneet matkassa mukana, vaikka elämänrytmi onkin tässä hetkessä hieman erilainen.

Veljen avovaimo seivas mut kakkukriisiltä ja loihti kaksi aivan taivaallista kakkua. Kermakakun kynttilöineen ja superherkullisen juustokakun. Siinä sivussa mä tyydyin askartelemaan vesimelonia ja tökkimään lihapullia cocktailtikkuihin, hah. Ihan riittävä saavutus mulle. En ole koskaan kunnostautunut juhlien järkkäämisessä. Yksiäkään juhlia en ole järkännyt itselleni, en edes bileitä. Eelle nämä juhlat olivat toiset ja täytyy sanoa, että sekä kastejuhla että nämä synttärit onnistuivat molemmat odotuksia paremmin. Juhlien järkkäily on kuin onkin ihan mukavaa puuhaa, eikä ollenkaan niin stressaavaa, millaiseksi aiemmin olen sen mieltänyt.



Niin sanottu vauvavuosi on siis ohi ja uteliain mielin kohti elämää taaperon kanssa. Uskallan veikata, että vauhti ei tästä ainakaan vähene!

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Kuinka päädyin kuntosalin kestojäseneksi?

Aiemmassa postauksessa kerroinkin liittyneeni Buugi liikuntakeskuksen jäseneksi. Olen aina vähän karsastanut kuukausimaksullisia kuntosaleja. Toisaalta taas ensiksi kaupungin työntekijänä (joskus taannoin vielä oli etuja) ja sittemmin opiskelijana oli enemmän mahdollisuuksia edulliseen hintaan kertamaksulla harrastaa. Taloudellinen sitoutuminen ei ole koskaan saanut minua motivoitumaan. Päinvastoin, se on lähinnä ahdistanut. Sitoutuminen kumpuaa ihan jostain muualta.

Mikä sitten sai minut muuttamaan mieltä nyt, kun tulotkin ovat muutaman hassun satasen kuukaudessa? Ratkaisevin tekijä oli ehkä mahdollisuus hyödyntää tarvittaessa lapsiparkkia. Se, että oma liikkuminen ei aina ja sataprosenttisesti ole kiinni toisesta ihmisestä. Jii on kyllä varsin kannustava ollut aina, mutta toisinaan perheajan ollessa kortilla sitä herkästi priorisoi sen omien liikuntojen edelle. Näin toki kuuluu ollakin, mutta jopa tällaisen liikuntafriikin on viimeaikoina ollut hankala erottaa milloin se on syy ja milloin tekosyy. Pelkästään jo ajatuksen tasolla lapsiparkkimahdollisuuden olemassaolo on hyvä homma, vaikka mahdollisuutta vain harvakseltaan hyödyntäisi. Toinen juttu on sitten ehkä se, että olen päättänyt, etten kanna paineita käymiskerroista. Jos mua huvittaa kuukauden ajan vain hiihtää, niin sitten mua huvittaa hiihtää. Ihan sama, vaikka kuukausimaksu menee, kunhan tulee liikuttua. Maksan siis puitteista, hah. Siitä, että on mahdollisuuksia.



Buugin valitsin siksi, koska kyseessä on perhekeskeinen liikuntakeskus kävelymatkan päässä. Tuntikalenterista löytyy tekemistä myös vanhemmalle ja lapselle yhdessä. Lounasravintolassa on syöttötuoli, vessassa potta ja vauvaa moikkaillaan siinä missä vauvan äitiäkin. Kävelymatka oli myös ihan ehdottomuus. Päivät ollaan kuitenkin autotta kotona, enkä muutenkaan tykkää ajatuksesta, että pitäisi autolla kulkea harrastuksiin. Mitä vähemmän autoilua, sen parempi. Kotiutuminen etenkin kuntosalille on edelleen pahasti kesken. Erityisen paljon kaipaisin kunnollista nostolavaa maastavedolle. Luulen kuitenkin, että ennen pitkää tulen kotiutumaan myös tuonne. Monnarilla tuli käytyä monenmonta vuotta ja sen rosoisuus oli tosiaan omaan makuun just hyvä. Ehkä kuitenkin tässä hetkessä monnarin ympäristö sai enemmän ei niin hyvässä mielessä kaipaamaan vanhaa leanvetokuntoa ja muuta, joten siitäkin syystä ympäristönvaihdos lienee tervetullut.

Olen myös löytänyt itsestäni jonkinlaisen ryhmäliikuntapirkon. Monimutkaiset askelsarjat on edelleenkin hirveetä shittiä, mutta onneksi on muutakin. Tässä elämänvaiheessa tulee näköjään iltoja, kun itsensä on huomattavastikin helpompi motivoida spinningiin kuin hiihtolenkille. Siinäpä hetkessä aiemmin mainittuja puitteita ja erilaisia mahdollisuuksia kaivataan. Toisinaan nimittäin tuntuu, että entinen kurinalainen liikkuja on nykyään tekosyiden mestari. Toisaalta taas koen ylpeyttä siitä, että olen näinkin hyvin löytänyt armollisuuden itseäni kohtaan. Liikunta on todella ihan jotain muuta, x määrä leukoja tai aikaan x juostu kymppi. Jotain muuta, kuin on/off -tila.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Hei täällä taas!

Kolmen kuukauden jälkeen saan selätettyä valkoisen paperin kammon ja kiivettyä vähintäänkin tuossa pihassa seisovan valtavan lumivuoren kokoisen muurin yli tänne bloggeriin. Uskotteko, että olen aika usein kaivannut tänne? Saa nähdä onko täällä enää ristinsielua. Olen myös kaivannut jotain puuhaa, joka ei ole liikuntaa. Niin, eikä siivoamista, ruoanlaittoa tai pyykkäämistä, hah. Etenkään sitä! Tämän vauvavuoden aikana (joka lähenee loppuaan, apua!) olen siis käyttänyt lähestulkoon kaiken oman ajan edellämainittuihin asioihin. Älkääkä nyt käsittäkö, että olisin liikkunut jotenkin paljon. Ehei. Siivonnut ja kokannut kyllä olen, hah. 



Täällä meillä vauvavuosi on siis kymmentä päivää vaille loppu. Kohta juhlitaan yksivuotiasta Eetä. Samaan aikaan sekä iloista että haikeaa. Monessa mielessä ainutlaatuinen vuosi on kyllä takana. Tähän vuoteen on mahtunut niin paljon onnea ja iloa, mutta myös väsymyksen hetkiä. Paljon on tullut myös opittua uutta niin itsestä kuin elämästä ylipäänsä. Ehdottomasti elämässä parasta on saada olla tuon pienen touhutoopen äiti. Hassua aikaa, kun arki on tavallaan ihan tosi arkista ja tasaista, mutta tarkemmin ajateltuna jokainen päivä onkin aika mullistava. Ristiriitaisuuksia riittää.

Uusina liikuntaan liittyvinä kuvioina mun elämään ollut tullut uusi kuntosali. Buugi liikuntakeskus tässä aika lähellä. Ollaan siis monnarin salin kanssa erottu. Ei sillä, monnari oli kyllä hyvä (paras!) kumppani ikinä, mutta tällaiseen ratkaisuun nyt kuitenkin päädyin. Ja löytyyhän noita käyntikertoja sinne edelleen muutaman kymmentä, että jos ikävä käy liian kovaksi, niin sinne sitten vaan. Meillähän on kyllä uusi orastava suhde monnarin kuntosalin vieressä olevan telinevoikkasalin kanssa. Nimittäin Gaggatygit, tuo vanhemman ja lapsen omatoimijumppa telinevoikkasalissa arkiaamuisin. Ihan parasta. Oon myös löytänyt itsestäni jonkinlaisen ryhmäliikuntapirkon. Tässä elämänvaiheessa on vaan joskus helpompia lähteä spinningiin kuin juoksulenkille ja that's it.

Ja hei mitä talvi ollut! Huhhuh!

Ajatuksia ja kirjoitusaiheita putkahtelee mieleen tämän tästä ja toivottavasti jatkossa löytyy myös tapa tuottaa sitä tekstiä. Aika monesti olenkin miettinyt, että pitäisi olla sanelukone, heh. Tästä postauksesta en nyt aio tehdä tämän enempää sillisalaattia. Saattaisi nimittäin herkästi käydä niin, että tulen rymisten alas site vuorenrinnettä ja valkoisen paperin kammo alkaa taas alusta. Hieman myös epäilyttää onko tällaisilla kotikutoisilla amatööriblogeilla enää juuri annettavaa. Katsotaan nyt, kuinka tämä tästä lähtee rullaamaan vai lähteekö. Ainakin sain tässä hetkessä tyydytettyä kirjoittamisen kaipuuta ja se on tässä mun nykyisessä carpe diem -elämänasenteessa ehkä kaikkein tärkeintä.

Mitä sulle kuuluu?? Kiinnostaa todella! 
Entä onko täällä ketään enää edes linjoilla?