Ajatuksia syysmelankoliasta

Syksy ja sen tuoma melankolia on mulle tuttua juttua jo useilta vuosilta. Kun ruska on poissa ja pimeys tulee aina vaan aiemmin, valtaa mielen kummallinen melankolia. Mulla ei ole vaikeuksia harrastaa taikka syödä normaalisti, vaan vaikeudet koskevat lähinnä sosialisointia. Sen puutetta siis. Viihdyn kotona ja yksin, enemmän kuitenkin kaksin, mutta totuus on, että kaipaan tietyn verran myös muita ihmisiä ympärilleni. Tämä on asia, jonka kanssa syksyn melankoliassa saa olla tarkkana.

Tämä syksy on paristakin syystä todella erilainen. Oon juuri aloittanut työt uudessa paikassa. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Huono puoli on ehdottomasti se, että tykkäsin vanhasta työstäni ihan todella paljon. Se oli duuni mihin silloin valmistuttuani halusin, mutta syksy siellä oli hiljainen ja niinpä mulle tarjottiin jonkun kuukauden kestävää pestiä toisella erikoisalalla. Ajatuksena, että tule sitten vuodenvaihteessa takaisin. No kukaanhan ei tuolloin tiennyt, että en ole palaamassa takaisin silloin. Hyvä puoli on ehdottomasti se, että opin uusia asioita ja omaa osaamistaan on ehdottoman hyvä laajentaa.

Yllättävän rankkaa tämä on kuitenkin ollut. Ensinnäkin olikin kohtalaisen haikeaa ja surullista jättää suuresti pitämäni työ (älkää käsittäkö väärin, pidän työstäni edelleen) ja työkaverit, joihin ihan pikkaisen oli tutustunut. He tiesivät edes jotain henkilökohtaista musta ja yhtä-äkkiä ootkin päivät ihmisten keskellä, jotka ei tiedä musta yhtään mitään. Itse työ ja niiden asioiden pohtiminen ei ole tuntunut rankalta, mutta työyhteisöön sulautuminen on. Vikahan ei todellakaan ole heissä, vaan minussa. Tuntuu vaikealta sopeutua työyhteisöön, jossa tietää viivähtävän vain hetken. Olen tästä ehkä hieman ymmälläni. Kyllähän se sopeutuminen aina on ottanut aikansa, mutta koskaan aiemmin se ei mua juurikaan ole liikuttanut. Olenhan opiskelujen, harkkojen ja sijaisuuksien myötä viime vuosina tehnyt sitä kerta toisensa perään, joten mikään uusi tilanne tämä ei ole. Tämä yhdistettynä syksyn tuomaan antisosiaaliseen vaiheeseen huomaan kuluneen päiviä, olloin en ole jutellut Jarppaa lukuunottamatta mitään henkilökohtaista itsestäni. Niimpä joinain hetkinä ole saattanut tuntea jopa jonkinlaista yksinäisyyttä. Tiedän, että hiljalleen tämä tulee kuitenkin muuttumaan ja päivä päivältä sitä tutustuu, niin työhön kun työkavereihin.

Luulen, että asiaan on oman mausteensa tuonut myös raskaus. Hormonien muodossa ja muutenkin. Tutussa ja turvallisessa työyhteisössä työskenteleminen tietyllä tapaa normaalia haavoittuvammassa tilassa on, no turvallisempaa. Ja ehkä sitä turvallisuutta nimenomaan juuri nyt kaipaa. Jonain toisena hetkenä olisin menossa tuulta päin ja epämukavuusalueelle erittäinkin mielelläni. Sekin tunne on ihan uusi, sillä tähän saakka olen aina sietänyt ja jopa nauttinut epämukavuusalueella olemisesta ja itsensä haastamisesta. Epämukavuusalueella tarkoitan siis tutusta ja turvallisesta poikkeavaa, en sitä, että jokin työ olisi sananmukaisesti epämukavampaa. Omalla kohdallani siis raskaushormonien tuomat tunneasiat eivät ole olleet myytti, vaikka moni muu asia sellaiselta tuntuukin.

Näiden kaikkien ajatusten jälkeen on sitten muutaman kerran iskenyt se syyllisyys. Kuinka nyt voinkaan kokea näitä melankolisia tunteita, olenhan raskaana ja siitä kun kaikkien kehoitusten mukaan tulisi nauttia. Ja nautinhan minä, totta kai nautin. Aina en kuitenkaan ole saanut kiinni siitä, että mistä tarkalleen ottaen pitäisi nauttia. Siitä itse raskaudesta vaiko koko elämästä raskaus aikana? Nää melankoliset tunteet ei edes millään lailla liity raskauteen ja siitä huolimatta on syyllisyyden tunne ajoittain vallannut mieltä. Toki myös raskauteen, varsinkin sen alkuaikana, liittyi oikeastaan yllättävänkin paljon huolta ja pelkoa. Kun tuosta nauttimisesta niin kovin toitotetaan, niin välillä iskee tunne, kuin olisi jotenkin epäonnistunut. Ei raskaudessa vaan nauttimisessa, koska kyllä, sekin on kaikesta onnellisuudesta huolimatta sisältänyt asioita, josta en suoraan voi sanoa nauttivani. Onneksi on Jarppa, jolle voin tihrustaa nämä(kin) asiat ja hän ymmärtää. Tai on ainakin ymmärtävinään siten, että saan asiat tasapainoon. Eli yksinäinen, sitä en ainakaan ole.

Ehkä myös "kaamoksenhoitokeinoja" joutuu tänä syksynä punnita uudelleen. Urheilu kun ei samanlaista ole, vaikka sitä edelleen kuinka harrastaa. Ikä on tuonut herkkyyttä ja tunteet tulee muutenkin toisinaan aika lujina. Ihan kaikenlaiset tunteet, myös ne onnelliset. Raskaus on tehnyt ne vielä entistä voimakkaammiksi. Onneksi kohta alkaa joulu lähestyä ja joulufiilikset on mulla ollut vuosi vuodelta lämpöisempiä. Tänä vuonna luulen, että ne on oikein erityisen lämpöisiä. Ja kyllä. Kyllä mä kuitenkin syksystä nautin, melankolia mukaan luettuna :).

Miten teillä menee syksy? Ymmärrätkö yhtään syysmelankoliaa vai meneekö syksy siinä missä kevätkin? Entä ootko paljon vaihdellut työpaikkoja? Tunnistatko yhtään niitä ajatuksia?

(Juoksu)arki on talossa

Juoksu sujuu, edelleen, ilman sen kummempia tuntemuksia. Toissa viikolla juoksin sen 21 kilometriä, jota blogissa jo kerkesin tuuletella. Viime viikon kilometrit oli 25 ja tällä viikolla tähtäin on 30 kilometriä. Maanantaina juoksin vitosen ja tänään 15 kilometriä paahtavassa helteessä. "Lenkillä...", lukee keittiön pöydällä olevassa lapussa. Tuntuu, kuin arki olisi vihdoin ja viimein palannut taloon.

Viime viikolla juoksin Laajavuoren takamailla kuntokympin. Juostessani mietin, koska viimeksi täällä juoksuaskelin olen liikenteessä ollut. Peruslenkki treenatessani Vaarojen maratonille vuonna 2012. Olen toki käynyt samoja maastoja sauvojen kanssa temuamassa, mutta juossut olen siellä viimeksi tuona vuonna. Kolme ja puoli vuotta sitten. Siellä juostessa tuntui, kuin näitä vaikeuksien vuosia ei koskaan olisi ollutkaan. Kuin olisin lenkkiä juossut viime viikolla. Metsässä ehtii toki tuossa ajassa tapahtua paljon. Laajiskin on muuttanut reitin eriksi sitten vuoden 2012, mutta minä uskollisesti kuljen samaa lenkkiä. Soisella takasuoralla on edelleen samat kannot, kivet ja puupalikat joiden päälle astumalla lenkistä selviää kuivun tossuin kotiin. Ja askelmerkit sopivat niihin täydellisesti. Ihan kuin taukoa olisi ollut vain kolme viikkoa.

Tänään kiersin Tuomiojärven. Sen lenkin olen viimeksi juossut vuonna 2014. Hatarassa yrittyksessä palata niin rakkaan juoksuharrastuksen pariin vuoden tauon jälkeen. Rantaan oli valmistunut uusia pätkiä kuljettavaksi lähempänän järveä. Leirintäalueen jälkeiseen metsikköön oli rakenteilla kerrostaloja ja ennen omaan silmään liian uusi Haukkalan alue oli vanhoilta osiltaan jo hyvin kotoisan näköinen. Onko siitä todella niin kauan? Muutama päivä sitten soitin Jlle. Milloin mennään lenkille? Keuruulle, varttimaratonille? Jotain vähän pidempää siivua? Perjantaina. Perjantain perinteinen pitkis. Vhintään kerta kahteen viikkoon kimpassa. Nyt tuli vaan vähän pidempi tauko näihin perinteisiin.

Välillä tuntuu vaaralliselle olla näin hemmetin fiiliksissä. Näiden vuosien aikana, tarkalleen ottaen kaksi vuotta sitten, on päästy pidemmällekin ja taas tipahdettu alas. Toisaalta taas kaiken fiilistelyn takana on kuitenkin tämä hetki just nyt. Juostut lenkit, ei tulevaisuudessa juostavat. Vaikka tällä hetkellä tuntuu, että kolmen vuoden vastustus on kolmessa viikossa pyyhkäisty pois, niin kieltämättä tuo aika on kasvattanut. Nimenomaan juoksuharrastajaa ilman juoksukilometrejä.

"Viel ku lanka lampussa hehkuu Kaikki kuittaa kun haippi huippaa Mut joskus viimeinen valo sammuu Koita muistaa tää ei oo ikuista"

Tuo JVG:n biisi on soinut valehtelematta jokaisella juoksulenkillä. Jätkät on tehnyt kappaleen ehkä ystävyydelleen ja menestykselleen musiikkibisneksessä. Mulle se on biisi ittestä ja harrastuksesta. Eikä se ole negatiivista vellomista siinä, että nurkan takana vaanii plantaarifaskiitti, nilkkamurtuma, peroneusjännevamma tai mikään mukaan vamma. Vellomista siinä, että varmasti kaikki menee mönkään. Kiitollisuutta enemmänkin.

Henkinen failure

Takana pieni blogihiljaisuus ja halusinkin näin pikaisesti tulla kertomaan, että hengissä täällä ollaan. Pikaisesti, koska kohta on mentävä nukkumaan. Aamulla on taas aikainen herätys.

Viimeiset pari viikkoa on mennyt lentäen, matalalentäen. Oon sahannut Jyväskylä-Alavus-Ähtäri-Alavus-Jyväskylä-Ähtäri -väliä enemmän kuin laki sallii. Tehnyt työpäiviä, joista osa on ollut todella haastavia. Hoitanut siviiliasioita ruokatunnilla puhelimessa. Ollut järjettömän huolissani. Järkännyt, funtsinut ja miettinyt. Kantanut lenkkareita mukana vain todetakseni, etten sittenkään kerinnyt lenkille. Nukkunut paskoja yöunia ja potenut karmivaa väsymystä. Nyt alkaa kuitenkin akuutti tilanne olemaan ohi, vaikka paljon on varmasti vielä tehtävää edessä päinkin. Toisaalta oon myös ollut iloinen, huojentunut ja toiveikas. Monessakin mielessä. Olen onnistunut klaaraamaan haastavat päivät huolimatta siitä, että siviiliasiat puskee päälle ja oon onnistunut ja jaksanut tehdä voitavani myös toiseen suuntaan. Tiedän, että on jossain määrin ärsyttävää lukea asioita, joissa kierrellään suoraan puhumista. Nämä jutut kuitenkin koskettaa sen verran paljon myös muita, joiden yksityisyyttä haluan kunnioittaa, joten en sen enempiä tätä aihetta jaksa avata. Sen haluan kuitenkin kertoa, että kaikki on ihan hyvin ja ennen kaikkea, jokainen päivä on edellistään parempi!

Keski-Suomi - Etelä-Pohjanmaa.
Vaikka matka ei ole pitkä, täytyy aina hetkeksi pysähtyä Palsankoskelle, eli palsalle. Hetki rauhaa!

Tämmöisinä hetkinä huomaa sen, kuinka sisäänrakennettua liikunta on. Edellisviikolla kerkesinkin ihan ookoosti liikkua ja cyclo crossailu pitkin hiljaisia ja mäkisiä hiekkateitä maalaismaisemassa oli parasta terapiaa ikinä. Viime viikon liikunnat oli taas aikataulullisista syistä aika vähänlaista ja sen kyllä huomaa. Ennen kaikkea siinä, että oma pääkoppa ei ole tuntunut ihan samalta, mitä se tuntuisi, jos olisi päässyt liikkumaan vähän enemmän. Terapiaa, sitä se on. Hetki, jolloin päässä pyörivät asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja oikeille paikoille. Harmi, että liikuntaa ei voi harrastaa nukkumisen sijasta. Etenkään, jos yöunet on jo valmiiksi kehnon laatuiset. Totta puhuen suhtaudun kyllä yöuniin ja nukkumiseenkin suurella kunnioituksella.

Blogiinkin olisi ollut satamiljoonaa (okei, vähän liioittelua) asiaa, mistä kirjoittaa. Ajatuksissa on ollut kirjoittaa cyclocrossista ja pyörävalinnasta, suunnistuksesta (oon kuulkaa käynyt kurssilla), kuntoutumisesta nilkan suhteen, onnistuneesta vapaauintikokemuksesta (kyllä, luitte oikein). Niistä nyt ainakin. Yritän pitää asiat tuoreessa muistissa ja palata niihin, kun on enemmän aikaa istahtaa koneelle. Ja eiköhän tuota aikaa ala lisääntyvässä määrin olemaan, kun asiat tästä järjestyvät taas uomiinsa. Ja yleensä niillä on tapana järjestyä.

P.S. Onhan nyt toki pakko, ihan pakko, yks urheilujuttu (vai lesoilujuttu?) kertoa. Viime viikolla punttisalia tasan nolla kertaa. Leuanvetoa viimeksi joku pari viikkoa sitten ja tänään kymmenen leukaa. Duunipäivän päälle huonokulkuisena päivänä. Oon ehkä vihdoin ja viimein tilassa, jossa voin rehdisti sanoa leukoja menevän vähintään sen kymmenen päivänä kun päivänä. Jee!

Pelkällä tahdonvoimalla ei pitkälle pääse

Viimeistä edeltävällä sairaslomalla luin Carina Räihän kirjan matkasta maailman katolle, eli Mount Everestille (linkki postaukseen). Tällä sairaslomalla sama teema on jatkunut John Krakauerin merkeissä. Lisäksi olen katsonut pari vuorikiipeilydokkaria Netflixistä (täällä mun pariviikkoisessa majapaikassa nimittäin on Netflix, joka on tähän saakka ollut ihan vieras maailma). Kuin tilauksesta maikkarilta alkoi Jukka Hildénin luotsaama ohjelma "Huippujengi". Ehdottomasti siis seuraavat viikot tulee sunnuntaisin kello 20.00 olla töllön ääressä!

Vuorikiipeilyssä ja vuorikiipeilijöissä on kyllä jotain maagista ja muhun syvästi vetoavaa asennetta, jota haluan koko ajan enemmän imeä itseeni. Sehän on selvää, että diggaan kaikkea itsensähaastamisjuttua, mutta nyt ei ole lainkaan kyse siitä. Pelkkä treeni, hyvä kunto tai kova tahtotila ei todellakaan ole riitä. Pitää osata kuunnella itseä erittäin tarkkaan ja luonnon tulkitseminen on tietysti oma juttunsa. Kovalla taistelutahdolla ei välttämättä pötkitä starttiviivaa pidemmälle tai sitten sillä pötkitään vähän turhankin pitkälle. John Krakauerin kirjassa puhutaan tilasta nimeltä "huippukuume", joka vie mennessään. Tahto vuoren huiputukseen on siis todellisuuden tajua suurempi.

En todellakaan tiedä, mitä on vuorikiipeily, mutta samantyylistä ilmiötä liene esiintyy monissa asioissa elämässä. Tahtotila ylittää terveen järjen ja lopputulos on kehno, jopa vaarallinen. Luulen, että jokaisella meillä löytyy omaa juttuaan kohtaan tahtotilaa. Sikäli tietysti, että on löytänyt sen oman juttunsa. Siinä moodissa eteneminen on jopa helppoa. Kuinka moni taas osaa pitää mukana järjen ja todellisuudentajun ja arvioida riskit edes suurinpiirtein oikein? Osaa niin sanotusti kääntyä takaisin? Raja on todellakin hiuksen hieno. No entäpä sitten, kun kaikki on tähän kohtaan asti mennyt nappiin. Tahdonvoimaa ja tervettä järkeä on löytynyt. Kuinka moni meistä soimaa itseään? Mieli tekee kummallisia tepposia. Luovuttaja, luuseri, ei musta ole tähän, en pysty siihen. Tässä vaiheessa tarvitaan vielä kolmas elementti, nimittäin kärsivällisyys, kärsivällisyys ja kärsivällisyys.

Tässä perspektiivissä tahdonvoiman yli-ihannointi alkaa kuulostamaan ihan hemmetin typerältä! Pelkällä tahdonvoimalla ei loppujen lopuksi saavuta kuin keskinkertaisen tuloksen, jos nyt ei mukana satu olemaan roppakaupalla hyvää tuuria. Ehkä suuret saavutukset on tehty enemmän järjellä ja riskejä arvioimalla ja ennen kaikkea kärsivällisyydellä? Jos tahdonvoima ei sitten käsitteenä ole tavoitteen asettamisen, järjen ja kärsivällisyyden summa. Lujaa tahdonvoimaa tarvitaan, tottakai, mutta joka tapauksessa jutut, jossa puhutaan henkilön x saavuttaneen jotain pelkällä tahdonvoimalla alkaa olla omissa silmissä vähän niin ja näin. Ja oikeastaan myös nähty! En tiedä alanko ihan oikeasti pikkuhiljaa oppiakin jotain. Vielä jokin aika takaperin olin jossain määrin otettu siitä, kun joku sanoi mulla olevan lujaa tahdonvoimaa. Tänä päivänä alan olla enemmän otettu siitä, jos joku sanoo mun olevan järkevä ja kärsivällinen. Loppujen lopuksi se tahdonvoiman esiinkaivaminen on näistä se kaikkein helpoiten tehtävissä oleva juttu.

Tälläisin ajatuksin uuteen viikkoon, heräsikö sulla mitään ajatuksia? Ja se viikko sisältää oikean alaviisurin kirurgisen poiston. Se aika olis ollut aika pian nilkkaleikkauksen jälkeen ja siirsin sen tulevaisuuteen. Ei vaan vähempää silloin kiinnostanut mennä nilkkasäryissä makoilemaan hammaslääkärin tuoliin ja olla sen jälkeen myös naamavärkkikivuissa. No. Se tulevaisuus on nyt. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää ja tässä kohtaa voin vaan todeta, että edelleenkään ei vähempää voisi kiinnostaa mennä makaamaan hammaslääkärin tuoliin ja olla sen jälkeen naamavärkki kipeenä. Miksi, oi miksi en hoitanut sitä juttua samaan konkurssiin. Mikä idiootti!

Liikuntariippuvuudesta

Katselin tässä yksi päivä Yle Areenasta tanskalaisesn dokkaripätkän kuntoiluriippuvaisista, pätkän pääsee katsomaan täältä! Sinänsä aihetta ja dokkarin henkilöitä vain pintapuolisesti käsittelevä pätkä, mutta joi asiansa ja haastoi jälleen kerran ajattelemaan omaa suhdettaan liikuntaan ja sen harrastamiseen.

Kuten ehkä moni tietää, mulla on taustalla joitain vuosia kestänyt "lihavuusrepsahdus". Aina noin 14-vuotiaaksi urheilin enemmän tai vähemmän kilpaa ja teini vuosina liikunta jäi täysin. Oikeastaan koskaan ruoka tai ravinto ei ollut elämässä minkäänlaisessa keskiössä ja ehkä ymmärtämättömyys yhdistettynä mahdollisimman inaktiiviseen elämäntyyliin, hormonitoiminnan muutoksiin ja seurustelusuhteeseen paljon herkuttelevan ja vähän liikkuvan poikaystävän kanssa teki inaktiivisesta nuoresta kohtuu isokokoisen nuoren aikuisen. No aika nopeasti se nuori aikuinen kuitenkin heräsi, löysi liikunnan takaisin elämään ja pudotti painoaan yhden vuoden aikana takaisin normaalilukemiin ja totta puhuen myös vähän sen alle. Omalla kohdalla ensimmäinen ajatus oli vain löytää taas liikunta ja tämä oli toki edullista painokehitykselle. Vasta sekundääriajatus oli, että hei, minähän hoikistun ja jos kiinnitän huomiota myös syömiseen, hoikistun varmasti! Kerrottakoon, että painoni tippui tuolloin 30kg yhden vuoden aikana keinona tarkat annoskoot, jämpti ruokarytmi, herkuista kieltäytyminen ja kohtalaisen alhainen rasvan saanti. Jälkimmäisen olen ymmärtänyt vasta myöhemmin, sillä se oli aikaa, kun rasvat oli s****nasta.

Painon putoaminen loppui sinne piirun verran alle normaalin painoindeksin ja se oli ehkä käännekohta, jolloin suhtautuminen liikuntaan oli monin mittarein kyseenalaista. Runsas ja intensiivinen liikunnan harrastaminen yhdistettynä miinuskaloreihin ajoi tilanteeseen, jossa liikunta ei tuntunut enää hyvältä (vaan lähinnä pakolta), yöunet meni, mieli oli todella maassa, toivottua kehitystä ei tapahtunut ja kroppa todella pahasti ylikierroksilla. Lisäksi kyseenalaista oli myös syömiskäyttäytyminen, vaikka sinänsä en ruoan kanssa kovin epäterveesti pelannutkaan. Aivot olivat edelleen vahvasti "painonpudottajamoodissa", vaikka kroppa oli jo piirun verran alle ihanneindeksin.

Oma käännekohta ja jonkinlainen pelastukseni oli olkapääleikkaus, joka ajoi fyysiseen lepoon. Vaikka olin aivan varma, että lihoan yhden yön aikana ties kuinka paljon, kunto katoaa taivaan tuuliin enkä muutenkaan pysty olla. Vaikka kuinka hyppäsin puntarissa ja maalailin mielessäni kauhukuvia jostain, mitä en itsekään ymmärtänyt, ei mitään tapahtunut ja niin loppuviimein oli aletteva puntaroimaan omia tekemisiä ja valintoja. Se ei tapahtunut hetkessä ja tämän jälkeen olikin vielä yksi vaihe, jolloin selkeästi mentiin yli kaiken, lähinnä liikunnan suhteen. Tuohon vaiheeseen liittyi olennaisesti henkilökohtaisen elämän kriisi, jota purin vahvasti urheiluun. Hälytyskellot alkoivat kuitenkin soida ja pikkuhiljaa suhtautuminen liikuntaan alkoi muuttua terveemmäksi. Lopputuloksena paino hilautui vähän ylöspäin lukemiin, jossa on niin sanotusti hyvä olla ja myöskin helppo pysyä. Omalla kohdalla tämä vaihe oli kohtalaisen lyhyt ja myöskin opettavainen. Ymmärrän täysin, että ajatuksista on vaikeaa irrottautua ja varmasti sitä vaikeampaa, mitä pidempään liikuntariippuvuuden ja-/tai häiriintyneen syömiskäyttäytymisen kanssa on taistellut. Uskon myös, että vastaavia kokemuksia on yllättävänkin monella.

Kuva Freepik.com

Edellä kerrotusta on aikaa jo vuosia ja uskoisin löytäneeni jonkinlaisen balanssin asioihin jo aikapäiviä sitten. Kuitenkin kuntoiluriippuvaisuuden elementtejä on edelleenkin tunnistettavissa, kuten varmasti lähes kaikkien paljon liikuntaa harrastavien kohdalla on. Varmasti ihminen, joka harrastaa jotain intohimoisesti, myös ajattelee sitä paljon. Luulen, että moni ihminen, joka harrastaa liikuntaa, jättää esimerkiksi myöhään venyviä illanistujaisia väliin liikunnan tähden. Minä ainakin. Omalla kohdallani treenaaminen ei tällä hetkellä ole niin jäsenneltyä, kuin oli silloin, kun pystyin juoksemaan. Etenkin tuolloin suunnitellun lenkin väliin jättäminen oli huomattavasti haastavampi prosessin, kuin lenkille lähtö. "Juoksemattomuudesta" huolimatta suunnittelen treenejäni tulevaisuuteen (joskin paljon lyhyemmäksi ajaksi, kuin juoksutreenejä) ja suunnitelman muuttumiseen tulee olla hyvä syy. Siitä sitten voi olla montaa mieltä, onko syy riittävä, eikä se aina ole mikään yksiselitteinen asia taikka edes helppoa. Edelleenkin tarvitsen huomattavasti enemmän kannustusta urheilemaan lähtemättä jättämiseen, kuin lähtemiseen. Myönnän myös, että pakolliset tauot liikunnan harrastamisesta koettelee mieltä ja ottaa aivoon. Joskus paljonkin. Varmasti tuttu tunne useimmille.

Toisaalta taas tänä päivänä osaan huomattan paljon paremmin kuunnella kroppaani. Vaikka virhearvioita varmasti tapahtuu, osaan pääosin erottaa fyysisen tai henkisen väsymyksen ja myös tehdä ratkaisuja tuntemusten pohjalta. Tiedän myös paljon paremmin jaksamisen rajani kokonaisvaltaisesti. Elämässä kun on paljon muutakin kuin urheilu, mitä pitää ottaa suunnittelussa huomioon. Pakollisten taukojen tullessa en ahdistu. Olen joustavampi ja kykenen priorisoimaan myös sosiaalisia tilanteita liikunnan edelle. Jos teen päätöksen treenin väliin jättämisestä, en jää siihen vellomaan. Mielestäni siis kohtalaisen hyvin osaan erottaa sen, mikä juuri kyseisellä hetkellä taikka aikana on itselle fyysisesti, psyykkisesti tai sosiaalisesti parhain vaihtoehto. Mikä tekee itselle eniten hyvää. Yksittäisiä virhearviointeja tapahtuu, tottakai, mutta nyt jo vuosia kestäneen kokemuksen mukaan myös tunnistan ne virhearviot. Luulen myös, että jos näitä virhearvioita jostain syystä sattuisikin tulemaan liian usein tai liian pitkään, kuulisin ne hälytyskellot, jotka joskus on jääneet kuulematta. Tiedostan myös, että tilanteelle on todella helppo sokeutua. Erityisen helposti tuo sokeutuminen tapahtuu silloin, kun mieli on mistä tahansa syystä järkkynyt. Toisaalta, myös täysin tasapainosessa tilassa se on varsin mahdollista. Erikoinen on nimittäin ihmismieli, eikä se oma mieli siitä mitenkään poikkea. Niimpä on tärkeää osata kriittisesti punnita omaa suhdettaan liikkunan harrastamiseen ja sama pätee tietysti myös syömiskäyttäytymisen arviointia. Tätä ajattelua ja tutkiskelua, kriittistäkin sellaista, olisi musta hyvä harrastaa säännöllisin väliajoin silloinkin, kun nopealla ajattelulla kaikki tuntuisi olevan enemmän kuin balanssissa.

Millaisia ajatuksia teksti sussa herättää? Punnitsetko ikinä syvällisemmin ja kriittisesti suhdettasi liikuntaan tai syömiseen? Musta tää on aihe, jota oikeasti olisi tärkeä käsitellä enemmänkin. Terveydelle haitallinen liikunta kun ei ole lähimainkaan niin yksiselitteinen asia, kun terveydelle hyödyllinen liikunta.

Kyllä täällä tarkenee!

Ehkä viisi vuotta sitten en ikinä olisi uskonut päästäväni suusta mitään vastaavaa, mitä tämä postaus tulee sisältämään. Olin henkeen ja vereen vannoutunut kesäihminen ja vihasin talvea. Vihasin sitä kaikissa sen muodoissaan, niin lumisena kuin lumettomana, kylmänä kuin leutona. En tiedä olenko ylipäänsä vihannut silloin enemmän vai ollut muuten vaan mustavalkoisempi, jälkimmäistä ainakin! Vanhemmiten sitä jollain erikoisella tavalla seestyy asioihin, eikä talvi tunnu enää yhtään niin pahalta. Ei edes silloin, kun ulkona paukku kolkyt raatia pakkasta. Kesä se on edelleen mun lempi vuodenaika, mutta onneksi meillä on myös kolme muuta vuodenaikaa.

Ulkoillen

Nuorempana, sanotaanko pikkuaikuisena, en harrastanut yhtään mitään talvijuttuja. Harrastin toki, mutta samoja asioita, kun kesälläkin: juoksua ja punttia lähinnä. Olin myös vakaasti sitä mieltä, että molemmat on paljon kivempaa kesällä. Jopa punttisali, koska onhan se ihan paskaa kävellä sinne salille talvella! Olen sillä tavoin onnekas, että kylmä (tai kuumakaan) ei vielä tähän ikään mennessä ole haitannut harrastamista, joten juoksu on sujunut lähes kelillä kuin kelillä. Edelleen olen sitä mieltä, että juoksu on pääosin miellyttävämpää niinä kolmena muuna vuodenaikana, ihan jo kevyemmän vaatetuksenkin vuoksi. Oon kuitenkin löytänyt sen oman talvijutun, eli hiihdon. harrastuksen, jota voi harrastaa vain ja ainoastaan (lumisena) talvena. Tää on varmasti vaikuttanut mun ja talven suhteeseen, jota voi jopa jonkinlaiseksi rakkaudeksi kutsua.

ja urheillen,

Toinen juttu on se, että vasta viime vuosina olen oikeasti oppinut pukeutumaan! Askel kerrallaan. Ensiksi silloin 15-16 -vuotiaana heiluttiin, salaa tietenkin, ilman pitkiä kalsareita ja pipoa. Ihan vaan, että tukka olis nätti ja reidet mahdollisimman ohuet. Aika nopeasti sitä tajusi, että aivoja nyt ei ainakaan kannata jäädyttää ja pipo löysi tiensä puusta päähän. No, jossain vaiheessa sitä tajusi, että pitkiin kalsareihin voi sijoittaa euron taikka pari, kunnes vihdoin viimein ne farkutkin muuttui toppahousuiksi tarpeen niin vaatiessa. Okei, yksi (puoli)kunnollinen talvipuku ja viisi toppatakkia Vilalta, Vero Modalta, Onlyltä, mistä milloinkin. Joka vuosi tietenkin uusi. Urheilu opetti pikkuhiljaa satsaamaan kunnon kerrastoihin, kunnes vihdoin ja viimein ne kukkaron nyörit aukesi myös kunnon talvitakille, joka ei tukehduta sua leudolla kelillä, pitää tuulen, rännän ja veden sekä on vielä lämmin, vaikka ulkona paukkuu pakkanen.

kyllä täällä tarkenee!

Kaksi juttua siis: talviharrastus ja ihan oikeasti oikeanlainen pukeutuminen. Pieni hinta siitä, että aamulla hymyilyttää pukkarilla. Taitaa se myös vähän olla niin, että ikä opettaa olemaan kapinoimatta asioita vastaan, joihin mikään kapina ei auta. Onneksi niin päin! Joka tapauksessa on ollut ihan hullua huomata, että nykyään jopa nautin talvesta, ihan vilpittömästi!

P.S. Näillä pakkasilla blogit on taas pullollaan asenne ratkaisee -hypetystä, mitä pakkasurheiluun tulee. Oon jollain tapaa aika täynnä sitä (vaikka syyllistyn samaan myös itse, hah) ja tahdonkin sanoa, että pukeutuminen ja omat tuntemukset ratkaisee. En näe mitään järkeä siinä, että joku lähtee vetämään lenkkiä kolmenkympin pakkaseen keuhkojen huutaessa hoosiannaa vain, koska asenne. Ei kai se synti ole matolla juosta, jos tykkää niin enemmän, kuin pakkasjuoksusta. Kukin tyylillään, kunhan jotain sen oman terveyden eteen.

Harmi homma, nilkkavamma

(Kuvat viime kevättalvelta)

Jälleen kerran palaan aiheeseen nimeltä nilkkamurtuma (täällä historia asiasta, mikäli joku mielii lukea). Tämä on ehkä jossain määrin ärsyttävä aihe kirjoittaa. Viime päivinä taas kuitenkin niin kovin keskeinen, joten hyväksyttävä se on. Hyväksyttävä, vaikka kuinka v**uttaa ja harmittaa.

Mullahan otettiin uusi magneetti, jonka tuloksena oli seuraavanlaista: tuo fiksaatiolevy on asettuneena sääriluuhun aika takavoittoisesti (saattaa häiritä peroneusjänteiden toimintaa) ja lisäksi alin ruuvi on hieman koholla ja levyn reuna tulee ulkokehräsen luun reunan alapuolelle. Peroneusjänteissä oli n. sentin matkalla jotain hämminkiä. Kaikenkaikkiaan (kai) kohtalaisen vähäiset löydökset. Murtumakohta oli hyvin parantunut ja fiksaatiokamat joutaisi jalasta pois ja saattaisi tilannetta auttaa. Samalla voisi tsekata tuon peroneusjänteen ja tehdä pohjelihaskireydelle pieni operatiivinen toimenpide, jota suunniteltiin jo ennen koko nilkkamurtumahässäkkää. Se jäi sitten ihan omaan harkintaan operoidaanko vai ei: ortopedi mua leikkaukseen kuulemma käske, mutta se todennäköisesti saattaa oireita helpottaa. Päätös piti tehdä lähinnä oman elämänlaadun ja oireilun mukaan.

Itsellä alkaa olla jollain lailla hämärtynyt kuva siitä, millainen terve jalka on. On ollut nälkävuoden mittainen plantaarifaskiitti, epämääräisesti oireileva sisäsyrjä, tuli nilkkamurtuma, oli leikkaus, kipsiaika, normaaliin kävelyyn totuttelu ja kuntoutusta. En suoraansanoen tiedä, pitäisikö olla onnellinen siitä, että pystyy arjessa kävelemään normaalisti (paitsi rappusissa), jalkaterä ja nilkka on toisinaan ja useinmiten vain vähän kipeä (koska kipeämpikin on ollut, todella), pystyy harrastamaan edes jotain (vaikka juoksun, pallopelit ja muut hyppimiset saisi unohtaa). Kun ei oikein enää tiedä, mikä on omalla kohdalla normaalia. Mihin pitäisi tyytyä ja mihin olisi mahdollisuus. Päätäpä siinä sitten, että leikataanko vai ei.

Päätin sitten kuitenkin, että leikataan. Tuo leikkaus olisi edessä kutakuinkin maaliskuussa mikäli peruutuspaikkaa ei ennen tule. Päiväkirurginen toimenpide, jonka sairasloma olisi noin 4-5 viikkoa, riippuen siitä millaista "remonttia" peroneusjänteelle joudutaan tekemään. Edellisen operaation jälkeisen varaamiskiellon, kuuden viikon kipsauksen ja kävelysauvojen kanssa kinkkailun jälkeen kuulosti kohtuu kevyeltä. Ihan omin jaloin saa sairaalasta kävellä ja sauvat ehkä tukena maksimissaan viikon ajan. Riippuen siitä peroneusjänteestä. Siitä huolimatta olen ollut tosi epävarma tuosta päätöksestä juurikin edellämainituista syistä. Kun ei enää tiedä pitäisikö tyydyttävän olla hyvä. Lisäksi työkuvioiden suhteen nyt on ehkä hankalin aika, mitä vaan voi olla.

Tänään kävin sitten hiihtämässä Laajiksen ensilumenladulla. Maksoin viisi euroa per kilometri todetakseni, että siitä ei tule yhtään mitään. Ulkokehräsen kohta oli niin penteleen kipeä ja siitä lahti välillä aika nasevia sykäyksiä hermoon taikka jonnekin. Luulen, että se johtui siitä levystä taikka sitten siitä ruuvista. Melkein kyllä arvasin, että näin tulee käymään, sillä pelkkä mono tuntui oudolta. En tiedä oliko meikäläisen hiihtokausi siinä, mutta sen ainakin nyt tiedän, että leikkauspäätös oli oikea. Ennemmin tai myöhemmin se levy pitäisi sieltä poistaa ja ennemmin on se parempi vaihtoehto. Välttävää ei saa hyväksi vaikka miten päin vääntää ja kääntää.

Itkuhan (idioottimaista!) siinä sitten tuli, kun kotiin pääsi. Hiihtopettymyksestä (vois olla isompikin pettymys!) päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka on tää mun käyttäytyminen näiden vastoinkäymisten (hölmöä käyttää noin jyrkkää sanaa pienistä vastoinkäymisistä!) kohdalla. Aina hetkittäin tulee tälläisiä romahdushetkiä (ylireagointeja!), jolloin ihan todenteolla harmittaa ja surettaa näiden vuosien jutut (kuinka idioottimaista, sitä paitsi vain kaksi ja puoli vuotta!). Siitä ei mene montaa hetkeä siihen, kun tulee mieleen ihmiskohtalot, jotka on ollut oikeasti paljon, paljon pahempia ja tästä ei taas kulu montaa hetkeä, niin alkaa itsensä soimaaminen siitä, että tuli se romahdushetki. Varmaan ymmärsittekin, että sulkeissa olevat tekstit on juurikin tätä käyttäytymistä.

Järkitasolla tiedän kyllä, että on ihan ookoo olla pahoillaan siitä, että pitkään odotettu hiihto teki niin kipeää kuin teki. Järkitasolla tiedän myös, että siinä purkautuu monta muutakin asiaa samalla. Aiempia kertoja, kun on pinnistänyt, sinnitellyt, ollut reipas ja helvetti positiivinen. Mutta miksi se on tunnetasolla niin vaikeaa? Kuka tässä elämässä jakaa oikeutta pettymykseen? Onko ylipäänsä pettymyksen, surun ja muiden negatiivisten tunteiden kokeminen joku asia, joka pitää ansaita? Eikö olisi paljon helpompaa kokea se pettymyksen tunne silloin, kun sen aika on, mitä kerätä niitä sisään, että se voi sitten vyöryä sopivan tilaisuuden tullen yli tunnemyrskynä? Miksi omia tunteita pitää katsoa niin kriittisin silmin? Onko myönteisen elämänasenteen hinta se, ettei koskaan voi tuntea negatiivisia tunteita, ainakaan julkisesti?

Syksy

Se oli yksi sateinen ja tuulinen yö viime viikolla, kun väriloisto puista valahti maahan. Tulee olemaan pitkä aika siihen, kun voi hengailla ulkona lyhytlahkeisissa vaatteissa. Tykkään kyllä syksystä. Etenkin tämä syksy on ollut erityisen aurinkoinen. Lisäksi olen löytänyt itsestäni intohimoisen hiihtäjän ja niimpä tämä pitkä aika kevääseen ei tunnu ollenkaan tyhmältä ajatukselta. Ilmassa on jopa samanlaista tuntua, kun kesän lähestyessä. Siitä huolimatta syksy tuo tullessaan jonkinlaisen melankolian.

Syksy on myös aikaa, jolloin tulee ehkä eniten pohdiskeltua omaa elämää ja itseä. Omaa paikkaa ja arvoja. Syksyisin tulee myös tunne, että itsestään on pidettävä erityisen hyvää huolta, ettei kaivaudu poteroon ja vaivu sellaiseen melankoliaan, joka on huonoksi itselleen. Luulen, että nämä kaksi on omalla kohdallini juuri keskeisiä keinoja tänä pimeänä aikana. Mulla ei ole pimeänä aikana painonnousua eivätkä ruokailutottumukset muutu. En varsinaisesti koe kärsiväni kaamosmasennusta, mutta tiedosta kyllä hyvin vahvasti sen mahdollisuuden. Omalla kohdallani olen sitä mieltä, että tämän tietynlaisen melankolisuuden voi käyttää myös vahvuudeksi. Ymmärrän siitä huolimatta ihmisiä, jotka vaipuvat jopa jonkinasteiseen masentuneisuuden tilaan.

Pimeys ei välttämättä ole kaikille ihmisille mikään ota itsees niskasta kiinni -juttu. Aika usein näenkin punaista, kun jostain tämän tyylisiä kirjoituksia luen. Pimeä aika on mun mielestä enemmänkin oleppa itselles lempeä -juttu. Aika usein saa lukea myös juttuja, jossa kehoitetaan taistelemaan kaamosväsymystä vastaan ja kehoitetaan asian olla vaikuttamatta itseen. Taistelu on ihan okei, mullakin on omat keinoni ja käytän niitä hyvinkin aktiivisesti. Mun mielestä ensisijaisen tärkeää on kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä pimeän ajan vaikutukset itseen. Ennen sitä ei minkäänlaisista taistelutoimenpiteistä ole mitään hyötyä. Vasta sitten voi kaamosväsymystä ruveta oikeasti torjumaan ja jopa kaivaa siitä niitä hyviä puolia esiin.

Nukkumaan käydessäni ajattelen.

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,

kehun: Sinä urhea pieni nainen, minä luotan sinuun.

-Eeva Kilpi-

Eikö vaan, just näin, sinä urhea pieni nainen tai mies? 

Viime viikon liikunnat:

ma: maastosauvailu 1h20min.

ti: sali 1h

ke: pumppi 35min. + vesijuoksu 30min.

to: ---

pe: sali 55min.

la: maastosauvailu 45min. + core 30min.

su: juoksu 25min.

yht: 5h40min.

Flunssassa

Reilu viikko töissä ja flunssaperkele. Pyöreästi vuoden sisällä kolmas flunssa ja jokainen on mennyt saman kaavan mukaan: paluu opintovapaalta "kotityöpaikkaan" ja viikon sisällä flunssa. Tiedä sitten onko sattumaa vai löytyykö asialle ihan selityskin. Yleensä mua ei jaksa just harmittaa eteen tulevat flunssat, mutta nyt tällä kertaa on kyllä ottanut pattiin ja huolella. Oon ollut tämän viikon itekseen kotona ja ajatuksena oli nauttia "yksinäisestä" viikosta, liikkua paljon, käydä melomassa sekä pyöräilemässä ja viettää kaverin 25v. -juhlia. No joka ikisen asian oon joutunut skippaamaan ja illat oon nyhjännyt kotona kohtuu ikävin fiiliksin. Tiistai-iltana alkoi kurkkukipu ja siitä eteenpäin torstaina ihan karmea nuha ja nyt tappoyskä. Töihin olen kuitenkin kyennyt (vaikkei ehkä olisi pitänyt, koska nyt nämä kolme vapaapäivää taitaakin mennä painiessa tämän kanssa). Kuumetta ei edelleenkään ole noussut, mutta olo on karmeampi, kuin monessakaan kuumeisessa flunssassa on ollut.

Eihän se sairastaminen koskaan mukavaa ole, mutta erityisen paskaa se on silloin, kun a) on yksin, b) on kesä ja c) olisi jotain normaalia spesiaalimpaa ohjelmaa. Nyt on siis ollut kaikki komponentit erityisen paskaan sairastamiseen kohdallaan ja viimeistä sorttiakin olisi ollut useammanlaista! Onneksi Jarppa palaa pian Lapin reissultaan ja luulen, että mieltäkin piristää kuulla kalastustarinoita ja katsella lapin kuvia enemmänkin, kuin muutaman postauksessakin olevan kuvaterveisen verran. Omat terveiset kuleneelta viikolta on tosiaan melko vaisut. Liikuntaakin tuli harrastettua tasan 55min. lenkin ja 30min. core-treenin verran, jotka alkuviikolla ennen räkätautia höntsäilin. Mutta ehkä tämä tästä!

P.S. Onneksi nuo 25v. -juhlat on TAAS ensi vuonna, hah!

Uuden harrastuksen huumaa!

Tämän toistaiseksi vielä varsin lyhyen pyöräilyharrastukseni myötä olen erityisen hämmentynyt parista jutusta eniten. Jotain ihmellistä vapauden tuntua siinä on, kun varsin lyhyessä ajassa pääsee porhaltamaan maisemiin, jotka lähes maalta kotoisin olevasta tuntuu niin kovin kotoisilta. Eli tietysti sinne missä kakka haisee ja ihmiset liikkuu traktoreilla! Vielä vähän kauemmaksi pitäisi polkea, niin muuttuisi ne pellot aakeeksi laakeeksi millaisia olivat ne lapsuuteni pellot. Mun mielestä ihan kohtalaisen hyvä vastine sille, etten pääsee omin jaloin juoksemaan lähimetsään.Toinen hämmentävä juttu on pyöräilijöiden tapa nostaa toisillee kättä. En vaan mahda sille mitään, että se hymyilyttää mua noviisia. Harmillista, että juoksijoiden keskuudessa tapaan törmää vain harvoin, sillä kyllä siitä hyvä mieli tulee. Toki juostessakin tulee tsemppaavia ilmeitä ja hymyjä saatua ja jaettua itsekin, mutta harvemmin niin rehtiä ja reilua morjestamista kuin pyöräilijöillä (näemmä) on tapana.

Vaikka tässä vuoden sisällä olen kärsinyt mm. PF/jalkateräkipuilun huipennuksen sekä operatiivista hoitoa vaatineen nilkkamurtuman, on tässä vuoden sisään nautittu myös kuherruskuukausia uusien harrastusten parissa. Ei lainkaan huono siis. Ensinnä tuo hiihto ja nyt taas pyöräily. Eletään siis vaihetta kun joka ikinen lenkki menee paremmin kuin edeltävä ja pikkuhiljaa oppii lisää asioita. Joka kerta jotain uutta. Ihan sairaan hienoa! Vaikka ikävä lenkkipoluille ja maratonharjoittelunkin pariin on välillä kova, niin kyllähän nämä uudet ulkailmassa tehtävät kestävyysurheilulajit tuota tuskaa on helpottaneet ja paljon. Enkä epäile hetkeäkään etteikö nämä uudet lajit olisi juoksun rinnalla hamaan tulevaisuuteen saakka, kun näistä vastutuksista tämä jalka toipuu.

Kuntoutuvalla nilkalla pyöräily sujuu hyvin. Lukkopolkimien käyttöönottoa arkailin, mutta kun sen vasemman lukon sääti kaikkein löysimmällä, saa tuon kipeän jalan helposti irti. Joskus saattaa vähän tuntua, jos huolimattomasti irrottelee. Toki myös tunnen sen nilkan olevan paljon jäykempi ja pyörityksen olevan erilaista verratten oikeaan. Luulen, että siitä syystä Kovasti yritän kuitenkin keskittyä pyörittämään polkimia samaan malliin ja pyöräily lienet mitä parhainta kuntoutusta. Pikkuhiljaa myös lihakset alkaa tottumaan uuteen harrastukseen. Niin ja kansankielellä perse myös. Jn kanssa myös vähän säädettiin satulan paikkaa, joka helpotti alussa tuntuneisiin polvitaipeisiin ja nyt polvitaipeessa tuntuu lähinnä joskus tuossa vammaisessa jalassa. Nuo ajoasennon säädöt lienee ikuisuuskysymys ja todellisuus avautuu ehkä vasta sitten, kun tulee poljettua jotain ihan tosi pitkiä matkoja.

Sellaisia pyöräilykuulumisia tällä kertaa. Nyt lähden kävelylenkille kävelylle (hohhoijaa!) ja kyseisen kuolettavan tylsän puuhan aion hyödyntää käymällä tutustumassa läheiseen street workout -paikkaan. Jos vaikka saisi jonkinlaisen treeninkin tehtyä. Kertokaahan muuten te kaikki Keski-Suomalaiset pyöräilyharrastajat kivoja pyöräilyreittejä ja -lenkkejä. Ilolla otan vinkkejä vastaan!

Aamuihminen

Aamu kotona

Mulla on vähän sellainen tuntuma itsestäni, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän oon aamuvirrku ihminen. Samaten myös vuosi vuodelta tarkemmin aistii sen, milloin kroppa ja mieli on parhaimmillaan ja mitkä asiat siihen vaikuttaa. Viimeisten vuosien aikana ilmaantunut aamuvirkkuus on kyllä sinänsä jännä ilmiö, koska nuorempana en (todellakaan) pitänyt itseäni aamuihmisenä. Mitä treeneihin tulee, niin koen kyllä olevani parhaimmillaan aamuisin ja aamupäivisin. Osaksi se varmasti on myös opittua: vuorotyö kun on tavallaan "pakottanut" treenaamaan ennen töitä, eli aamupuolella päivää. Nuorempana etenkin salitreeni aamuisin oli myrkkyä. Nyttemmin olen ruvennut tykkäämään kaikenlaisista treeneistä myös aamulla. Toinen itselle sopiva vaihtoehto olisi treenata alkuillasta, mutta kuitenkin niin, että töiden jälkeen jäisi reilu lepohetki ja nollaustilanne. Liian myöhälle menevä treeni taas sekoittaa unirytmit aika tehokkaasti. Ylipäänsä kun on tällainen jonkinsortin uniongelmainen, ei tee mieli ottaa minkäänlaisia riskejä.

Vuorotyö nähdään usein negatiivisena asiana kaikelle harrastamiselle ja liikunnalle. Kieltämättä se asettaa omat haasteensa treenien suunnittelulle: millaisia treenejä teet minkäkin vuoron tai vuoroyhdistelmän (ilta-aamun jälkeiset tunnit kohdallani ehkä se pahin!) sattuessa kohdalle? Kuinka suunnitella viikot? Mulla ei tulisi mieleenkään tehdä vuorotyötä ja urheilla täysin fiilispohjalla suunnittelematta viikkoja. Päivätyössä se ehkä onnistuisikin ja silti saisi ilman suurempia haasteita kaikki haluamansa treenit kasaan. Vuorotyö on kuitenkin treenaamiselle myös mahdollisuus. Käytännössä jokainen vuorokauden aika on hyödynnettävissä ja mikäpä se parempi tilanne olisi? Kunhan vain löytää itselle ne sopivat ajat treenata tietynlaisia treeneejä!

Entäpä nyt, kun vuorotyöhön tottunut onkin yhtä-äkkiä siellä työssä aamu kahdeksasta ilta neljään? Vaikeaa on kieltämättä totutella. Toisaalta tämä on hyvin lyhyt vaihe nyt tällä kertaa (toukokuun loppuun) ja totuttelua tässä tilanteessa vaatii ylipäänsä normaaliarkeen palaaminen pitkän sairasloman jälkeen. Viime kesänhän olin päivätyössä, mutta päivät alkoi puoli seiskan puoli kasin välillä ja näin kotiin pääsy oli yleensä aina ennen neljää. Lisäksi oli vielä liukuva työaika, joka helpotti kummasti suunnittelua. Ja täytyy kyllä myöntää että tykkäsin ihan superpaljon. Sen sijaan tämä täydellisen virka-ajan tekeminen taas tuntuu jollain tavalla haastavalta: sali aukeaa vasta kasilta, töiden jälkeinen treeni on usein haastava ja koska kotona ollaan vasta puoli viiden maissa, iltatreenikin venyisi kohtuu pitkälle. Etenkin salitreeni töiden jälkeen on usein vähän mitä sattuu ja siihen vaikuttaa paljon myös se, että haluaisin siihen omaan hiljaisuuden kuplaan vähäksi aikaa ja salillakin tuo aika on yleensä se pahin ruuhkapiikki. Toisaalta, olen tosiaan tehnyt näitä havaintoja taas vata muutaman viikon ajan, tottumattomana!

Tällä hetkellä tuntuma on se, että unelmien työaika olisi kuitenkin se säännöllinen päivätyö höystettynä liukuvalla työajalla. Jos valinta pitäisi tehdä vuorotyön ja jäykän virka-ajan välillä, niin kallistuisin ehkä ensin mainittuun. Tärkeintä on kuitenkin se, että on työtä, joka on mielekästä. Omalla kohdalla se tarkoittaa riittävästi haasteita, mutta kuitenkin niin, että niiden kanssa ei tarvitse illalla kotona painia. Ja tärkeintä on myös se, että vaikka vaikka uuteen tilanteeseen ja uuteen elämänrytmiin tottuminen olisikin aluksi haastavaa, on treenirutiineista hyvä pitää kiinni. Jollain tasolla kykenen kyllä ymmärtämään ihmisiä, joille radikaali elämänrytmin muutos tuo tulleessaan liikkumattomuuden. Jopa itselle saattaisi käydä niin, jos en tiedostaisi sitä, että loppuviimein kroppa ja mieli kyllä tottuu, kunhan haastavan vaiheen yli jaksaa puskea. Lopussa kiitos seisoo (eikä oikeastaan niin kovin kaukana edes, muutaman opetteluviikon päässä ainoastaan!) ja sekä kroppa että mieli kiittää siitä, että liikunta on ja pysyy vaikka työajat tai muu elämänrytmi vaihtelee.

Mites te lukijat? Ootteko aamu vai iltaihmisiä?

Aamu kaupungissa

Vuoden vappuilut, viikon liikunnat ja muita hetkiä..

Vappu se meni ilman kuoharia (muutamat siiderit kyllä, mutta hurjan varoen piti ihmispaljoudessa olla ja pitää huoli, että kaikki oli in control sataprossasesti ja kokoajan) ja ilman brunssia, mutta hauskaa oli silti. Aattona kävin safkaamassa opiskelukaverin kanssa ja äitin kanssa katsomassa Pariisin Kevättä. Olipa kuulkaa hyvä keikka. Niin kiva oli olla ihmisten ilmoilla pitkästä aikaa ja myöskin edes vähän ihmismäiset vaatteet päällä, koska pärjäsin tennareilla. Perjantaina oltiin porukalla virkkuna kaupungilla koko päivän, paitsi mun pikkuveli, joka oli vähemmän virkkuna. Aika paljon olin jaloillaan ja hyvin meni. Muutenkin tää viikko on ollut aikas hyvä, koska oon...

• ...tavannut kivoja ihmisiä
• ...oppinut vähän paremmin taas kävelemään.
• ...saanut ilmaiskäynnit sekä monnarille että uimahallille.
• ...tehnyt normaaleja asioita, kuten siivonnut ja käynyt kaupassa.
• ...koeajanut alkuviikosta parit fillarit ja loppuviikosta tehnyt kaupat sellaisesta.
• ...nauranut vatsa kipeenä jos jonkinlaisille jutuille.
• ...selvittänyt, että saan ehkä sittenkin TEHYn opiskelijavakuutuksesta sairaalalaskun.
• ...ajanut Jarpan mammaveivillä uimahallille ja takaisin.
• ...ajatellut, että nyt menee kaikki niin putkeen, että kohta kolahtaa eikä kuitenkaan kolahtanut.
• ... lisäksi tehnyt hyviä treenejä.

Ja ne hyvät treenit on:

• ma: core-jumppa 30min. (kotsa)
• ti: sali 1h5min. (selkä, kädet + jalkoja)
• ke: sali 35min. (jalat) + kuntopyörä 30min. + vesijuoksu 30min.
• to: sali 1h 20min. (rinta+olka+corejumppa)
• pe: ---
• la: crossari+soutulaite+spinningpyörä yhdistelmä 1h15min. (30+15+20) + sali 20min. (jalkapuntti)
• su: sali 45min. (koko kroppa) + vesijuoksu 30min.
• yht: 7h20min.

Kuntoutuminen etenee sillä lailla, että ontumista on edelleen. Rappusia pitää kävellä alaspäin kuin lapset ja kaikenlaisia muitakin vajavaisuuksia on ja paljonkin. Lihasvoima on kuitenkin selkeesti kasvanut tuossa vasemmassa jalassa, vaikka se edelleen on ohkaisempi kuin toinen. Jalan lihasten "käskytys" on myös edelleen tosi hankalaa, mutta parempaan suuntaan. Tänään kokeilin tosiaan myös ajaa Jarpan mammaveivillä matkan uimahallille, jonka onnistuminen lupaa hyvää työmatkoihin. Jännittävää oli se pyörälläajo ja vaikka sen pyörähankinnan teinkin, niin en yhtään tiedä milloin sillä arvaa ruveta ajelemaan. Tosiaan, huomenna olisi vakaa tarkoitus palata kokeilemaan työntekoa. Kaksi viikkoa on siis kipsinpoistosta. Kävellen ei kovin pitkiä matkoja pysty menemään, mutta työ pyörälläajon onnistuminen lisää kyllä vapauksia aika lailla.

*Jännittää!*

Liikunnanrakastajan satamiljoonaa kysymystä

Olin tässä viikolla taas salilla. Siinä nyt ei ole varsinaisesti mitään kummallista, mutta siinä on, että olin siellä ihan ittekseni ekaa kertaa jotain kuuteen viikkoon. Omassa pikku kuplassani treenailin ylä- ja keskikroppaa, kun en muuta voi. Uimahallin laitteet tuli tutummaksi mitä koskaan aiemmin. Ihan hyvin selvisin itekseni nyt, kun täysipainovarauskin on jalalle sallittu. Pientä säröhähän tämä kipsi siihen kuplan reunaan tekee, mutta kylläpä se taas maistui. Janen kyydillä pääsin punttailemaan, kun hän sillä välin kävi jumppailemassa ja uimassa. Mulla siis oli aikaa tuusailla treenini.

Treenin päätteeksi lipittelin odotellessa teet AaltoAlvarin kahviossa. Sekin on ihan luksusta, kun saa ite kuskattua kahvikupin pöytään. Jos matka on lyhyt ja aikaa riittävästi, niin yhden kepin turvin selviää tollaiset matkat. Istuin ja mietin, että kuinka hemmetin ikävä onkaan normaalia treenitahtia. Ja muutakin urheilua, kun yläkroppapäivää. Uimareita katsellessa tuli mieleen, että pääseeköhän jo ensi viikolla itsekin uimaan? Tai kuntopyöräilemään? Vesijuoksemaan? Tekemään jalkoja? Edes laitteilla? Jotain, ihan mitä tahansa muutakin, kun yläkroppapäivää. Ihan käsittämättömän upeeta, jos pääsee. Liikunnanrakastaja minussa on tänä aikana noussut ihan uusiin sfääreihin!

Kipsihoito alkaa olla loppusuoralla. Viimeistä viikkoa toivottavasti viedään ja kieltämättä tuleva kontrollikäynti kuvineen jännittää ehkä enemmän kuin maratonin lähtöviivalla koskaan. Monenlaiset ajatukset pyörii päässä senkin suhteen.

Sairaalassa mulle sanottiin, että nilkka saattaa turpoilla ja särkeä pitkään. Se ikäänkuin kuuluukin kuntoutumiseen. Kuinka pitkään ja kuinka paljon? Mikä on tervettä särkyä ja mikä ei? Mistä sen tietää? Ilmeisesti mulla ei nuo asiat ihan täysin ole hanskassa ollut tähänkään asti. Lopullisen tuloksen tulee näkemään 3-12 kuukauden haarukalla. Musta aika pitkä aikaväli. Tarkoitetaanko tuolla sitä, että joudutaanko ne faksaatiokamat poistamaan? Vai mitä? Fysioterapeutti sanoi myös, että puoleen vuoteen ei raskasta liikuntaa voi harrastaa. Mikä on raskasta liikuntaa? Se mikä jollekin on, ei välttämättä toiselle ole. Leikannut lääkäri totesi, että aktiiviliikkujalle tulee antaa selkeät ohjeet kuinka jalkaa voi alkaa rasittamaan. No ainakaan vielä en sellaisia ole saanut. Kai ne nyt antavat?

Oon myös surffaillut keskustelupalstoja ja tutkimuksia. Erään pitkäaikaisseurannan mukaan 50% operoiduista weber b-tyyppisistä nilkkamurtumista ei ole kyennyt palaamaan tapaturmaa edeltävään liikunta-aktiivisuuteen. Aika kova luku. Voiko mulle käydä niin? Ehkä voi, mutta kaikki todennäköisyys puhuu kuitenkin sen paranemisen puolesta. Oon kohtuu nuori ja sitoudun kyllä kuntoutukseen. Lukemassa voi olla paljon sellaisia, joiden lähtötilanne oli inaktiivi, kuntoutusmotivaatio heikko tai jotain. Vai mitä? Toisaalta kuinka moni samaan liikunta-aktiivisuuteen palannut oli maratonharrastaja? Kunhan nyt vaan antavat oikeat ohjeet! Onko realistista ajatella vielä juoksevansa erittäinkin aktiivisesti? Kunhan edes aktiiviliikkujaksi! Jollakin palautuminen normaaliin kävelyyn vei useita kuukausia ja jollakulla toisella vain muutaman viikon. Silti lopputulos saattaa olla parin vuoden kuluttua sama. Variaatioita riittää.

Pitää muistaa kysyä kaikki. Olikohan tuossa edes kaikki? Ja sitten pitäisi myös muistaa kysyä, että mitä sen suunnitellun faskiotomian kanssa tehdään. Sekä kysyä sairaslomasta, jota he kirjoittivat kontrollia edeltävään päivään ja kontrollipäivänä on vielä kipsikin jalassa eikä se siltikään ole virallinen sairaslomapäivä. Ehkä kirjoitan varmuudeksi muistilapun.

Viikko nilkkamurtumasta...

Ihan ekana täytyy kiittää teitä kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita. Kiitos. En ehkä koskaan elämässä ole yhtä paljon tarvinnut tsemppiä :). Kyllä täytyy sanoa, että tämä nilkkacase (josta tarkemmin edellisessä postauksessa) oli melkoinen pommi tähän elämään. Oikein kirsikka kakun päälle siihen, kun olin just saanut asiat nytkähtämään eteenpäin jalkaterän kipuasian kanssa (joka kieltämättä nyt tuntuu kärpäsen paskalta). Luulen muutenkin, että aktiiviliikkujalle vastaava saattaa olla vähän eri juttu, mitä ihmiselle joka ei liikuntaa harrasta. Mitenkään väheksymättä sitä etteikö liikuuntaa harrastamattomankin elämä hankaloituisi moninkertaisesti. Ajatukset on ehkä vain erilaisia. Siskon perheen käytyä kylässä hoksasin myös, että elämä olisi todella kaaos, jos olisi lapsia. En oikein ole varma kuinka kyynärsauvojen heristely toimii, ainakaan just liikkumaan oppineeseen mukulaan.

Näihin nilkkamurtumiin/-operaatioihin liittyvät kokemukset ja seurantatutkimukset eivät myöskään ainakaan taivaisiin ole mieltä saaneet. Mutta löytyy niitäkin. Onnistuneita, joskin pitkiä, teitä kohti ihan yhtä ehoa jalkaa. Google, tuo kaksiteräinen miekka, on todellakin kertonut kaiken mahdollisen. Kaikkeen (kuten siihen kuinka fiksaatiovälineet tuolla nilkassa toimii tai kuinka luu luutuu) ei itse voi vaikuttaa, mutta onneksi edes johonkin voi. Onni ja sattuma on käynyt turhankin tutuksi. Mutta kuten sanottu, kuntoutua aion ja toivottavasti saan tulevaisuudessa siihen hyvät ohjeet. Leikannut kirurgi ainakin sanoi, että aktiiviliikkujaa tulee selkeästi ohjeistaa milloin ja miten jalan kanssa edetään. Luulen, että hän tarkoitti enemmänkin jarruttelua. Tunteita on kyllä ollut jos jonkinmoisia. Päällimmäisenä lienee epäusko, epätoivo, pelko, suru ja turhautuneisuus. Vahvinpana kuitenkin aika vankka taistelutahto. Vielä jumaliste täältä nousen. Ja juoksenkin vielä! Ja muuten paremmin ja pidempään kun koskaan!

Hermokipuja on edelleen, mutta koska ne pikkuhiljaa helpottaa, en enää pelkää mitään pysyvää tilaa niiden kanssa. Ehkä niillä on tarkoituksensa: jos täytyy valita elämänmittaiset hermokivut tai jumalattoman pitkä kuntoutus, niin jälkimmäinen on kohtalaisen helppoa. Haava on parantunut hyvin, vaikka se melkoisesti vuotikin vielä pari päivää kotiin päästyä. Äiti antoi kullanarvoisen vinkin keskittyä vain pieneen hetkeen kerrallaan, joten olen keskittänyt energian vain ja ainoastaan haavan ja kiputilanteen helpottamiseen. Okei, oon mä vähän myös fiilistellyt sillä, että aion hankkia pyörän! Siitä huolimatta että Jarppa kysyi about kolmantena kysymyksenä, kun se tuli sairaalaan, että ootko nyt loppuun asti miettinyt sen pyörän hankinnan. Se myös ehdotti, että vaihtaisin mun sukset (jotka jäi Pn autoon) noihin reinoihin (joita lainasin Pn autosta, kun veivät mut päivystykseen). Huumoria ainakin riittää. Se on ehkä yks elinehto siinä missä ystävät!

Oon miettinyt myös tätä blogia. Tai oikeastaan taukoa tämän blogin kirjoittamisessa. Päätin kuitenkin, että aion näistä tulevistakin ajoista kirjoittaa vaikka sisältö tulee väistämättäkin liittymään tähän nilkkavammaan ja siitä kuntoutumiseen. Viikon liikunnat vaihtuu viikon taantumiin ja kohelluksiin kyynärsauvojen kanssa. Onhan mulla tuo jumppaohjelmakin, ihan ammattilaisen laatima. Ja hei, viimeistään kun on osapainovaraus (eli 2 viikon ja kahden päivän jälkeen) aion mennä vähän salille. Oon nimittäin nähnyt monnarilla ennenkin tyyppejä kävelysauvojen kanssa. Toivon, että jos joku samassa tilanteessa oleva epätoivoinen aktiiviliikkuja (tai kuka tahansa!) tulevaisuudessa googlaa hakusanoilla "nilkkamurtuma", "nilkkaleikkaus", "weber b murtuma", "nilkkamurtuma kuntoutuminen" ja sitä rataa, löytää hän täältä tarinan kuinka kyseisestä tapaturmasta todellakin paranee ihan yhtä hyvään kuntoon ja samojen lajien pariin kuin aiemminkin. Itse nimittäin olisin onnellinen, jos just nyt löytäisin vastaavan.

Päivitykset myös facebookissa.

Y94.2 Urheilu- tai liikuntatapaturma

Kovan onnen jalka tuo vasen.

Lauantaina oltiin tosiaan sillä kauan odotetulla hiihtolenkillä (joka kaikesta huolimatta oli kiva!). Siltä hiihtolenkiltä palasin kotiin eilen. Päivystyksen, leikkaussalin ja kirurgisen osaston kautta.

Kaaduin tosiaan sillä hiihtolenkillä ja nilkka pääsi jotenkin pyörähtämään. Harmiton kaatuminen, harmiton tilanne, isot seuraukset. Kipeää se teki, mutta varsin hyvältä tilanne siellä ladulla vaikutti. Jopa niin hyvältä, että jatkettiin hiihtoa seuraavaan etappiin asti, jonne oli melkoinen  jonkinmoinen (oikeastaan niin pitkä, etten kehtaa edes sanoa) matka. Peurungassa monot riisuttua olikin jalka melkoisen turvonnut. Murtuman mahdollisuus ei käynyt mielessäkään. Jonkinlainen venähdys ehkä. Lounastettiin peurungassa odotellessa kyytiä ja ihan vitsailtiin: terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja hiihtolenkillä, joo, joo, eiköhän tässä voi matkaa jatkaa. Ajateltiin kuinka menen päivystyksen triageen, nostan jalan ilmaan ja kerron olevani kyllästynyt pitkiin leikkausjonoihin (tietämättömille tiedoksi, mulla siis oli olemassa leikkauspassitus samaan jalkaan ihan muissa vaivoissa) ja laittaneeni vähän vauhtiä omaan jonotilanteeseen. Suunniteltiin uutta hiihtoreissua parin viikon päähän.

Triagessa lauantaina.
Ajattelin, että illalla kirjoitan blogiin pikku tapaturmasta ja hiihdosta.

Voitte uskoa, että järkytys oli melkoinen, kun palasin rtg-kuvista perusterveyden lääkärin pakeille kuulemaan tulokset. Parikin murtumaa. Nopeasti kuitenkin keräsin itseni, kuvittelin edelleen olevani menossa seuraavana päivänä Kontiolahdelle, joskin kipsi jalassa. Lääkäri lähti konsultoimaan kirurgia, joka passitti vääntökuviin ja aika nopeesti kävi selväksi, että leikkaus tästä tulee. Lateraarimalleolin murtuma tyyppiä Weber B. Vääntökuvissa nilkka antoi sen verran periksi, että mikäli hoitolinja olisi konservatiivinen, olisi nilkassa hyvin nopeasti kuluma. Hoitaja toi vaaleanpunaisen pyjaman, toinen laittoi tippaa käteen ja toinen takalastaa jalkaan. Aivan absurdi tilanne, tuntui lähinnä vitsiltä. Ei syömistä, ei juomista ja voin kertoa että jano oli 30 km:n hiihtolenkin jälkeen kohtalainen ja vaikka olinkin lenkin jälkeen syönyt, niin pari perhepizzaa olisi upennut nekin. Ainoa mitä sai suuhun ottaa oli pumpulipuikon näköiset sitruunatikut. Jes!

No leikkaus oli sitten loppujen lopuksi sunnuntai-aamuna, eli iltapalaa sain. Edessä oli uneton yö Keski-Suomen keskussairaalassa osastolla 21. Täytyy myöntää, että siinä yön tunteina alkoi ehtymättöminkin huumori olemaan lopussa. Pala palalta mulle alkoi myös valjeta, että mistään pilapalivammasta ei ole kysymys. Tietty menin ja googlettelin. Tiedä sitten kuinka järkevää. Sunnuntaina oli operaatio, joka meni hyvin. Nilkkaan laitettiin titaanilevy sekä kuusi ruuvia. Mikäli ne ei vaivaile, saavat olla siellä hamaan tappiin asti. Jos vaivaavat, niitä joskus poistellaan. Leikkauspäivä sujui hyvin, kivuitta. Ilmeisesti puudutus oli kohdillaan. Vasta ilta näytti todellisen luontonsa.

Mama ja sisko lapsineen toi lukemista leikkauspvänä.

Toinen yö oli yksi kipuhelvetti. Koko jalka ihan selästä asti oli ihan helvetin kipeä ja unesta ei ollut tietoakaan. Aamulla tajusin, että osa kivusta on hermokipua, jonka alkuperä on edelleen hämärä. Ehkä issiashermo venyttyi kohoasennosta, ehkä jotain muuta. Ilmankos se kasa opiaatteja aiheutti lähinnä pahoinvointia ja huimausta, mutta vaste kipuun oli mitätön. Täytyy sanoa, että en todellakaan, hoitajanakaan, ole tajunnut millaista on täydellisen kova kipu. Sellainen, kun koko kroppa vääntelehtii tuskasta ja hengitys ei kulje normaalisti. Tuon murtumakivun arvioin triagessa luokkaan 3-4, joten tuskin olen mikään kipuherkkä.

Maanantaina vaihdettiin lääkitystä, leikkauskipu alkoi helpottamaan, hermokipu jatkui edelleen. Tiistaina pääsin kotiin. Vihdoin ja viimein. Hermokipua on edelleen, joskin lievempänä ainakin verrattaen leikkauksen jälkeiseen yöhön. Se ehkä hieman pelottaa. Kuten moni muukin asia. Ihmismieli on kuitenkin ihmeellinen ja jollain tapaa osaan olla myös ylpeä reippaudestani ja positiivisuudestani. Väittäisin myös oppineeni hoitajana enemmän kuin monestakaan kurssista opintojen aikana. Paracetamol+Burana -comboa sekä Gabapentiiniä menee edelleen, lähinnä hermosärkyyn. Jarppa toimii haavahoitajana reippaasti: sidoksia joutuu vaihtelemaan, koska haava tihkuttaa kudosnestettä. Muutoin paraneminen sujuu.

Sellaista.

Kipsiortoosi tulee olemaan jalassa kuusi viikkoa. Silloin on myös kontrolli-rtg sekä lääkärin aika. Sairasloma jatkunee tuosta kontrollista noin pari viikkoa. Lääkärin mukaan kyseessä on vakava vamma, mutta ei parantumaton. Maratonia ei juosta tänä kesänä ja tuskin tänä vuonnakaan, mutta kuulemma joskus. Hyvä juoksujalka tästä kuulemma vielä saadaan. Nilkan toiminnan palautuminen vie 3-12kk. Turvottelua ja jopa jonkinlaisia särkyjä rasituksen jälkeen tulee vielä pitkään. Fysioterapeutin mukaan raskasta liikuntaa voi ruveta harrastamaan noin puolen vuoden kuluttua. Näin, jos kaikki menee hyvin. Parhaimmillaan siis. Monenlaisia tuntoja olen kyllä käynyt läpi. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Palailen niihin myöhemmin. Tässä tällainen faktapohjainen kuulumispostaus. Niin tiivistettynä kuin ikinä kykenin. Onni on myös kaikki ihmiset ympärillä, jotka jaksaa tsempata! Aika uskomattoman hyviä ihmisiä onkin! Ja hei. Mielelläni kuulen, jos jollakulla on kokemuksia vastaavasta vammasta ja siitä paranemisesta.

Stressinhallintaa

Eilen raahauduin umpiväsyneenä koulusta kotiin. Kello oli lähellä viittä. Vaikka tässä ei ole sitten viimeisten vapaiden montaa päivää kerinnyt kulua, päässä pyöri miljoona kysymystä, jotka sai tunteen että takana olisi pidempikin työ-/kouluputki. Huomenna yksi vapaa, saanko lomapäivän ensi viikon perjantaille, ettei tarvitse ilman vapaa päivää olla maaliskuun 7. päivään saakka? Jos en jaksakaan tätä puristusta? Anoppikin varmasti toivoo käymään, milloin sinne? Miksi poden huonoa omaatuntoa, jos perun huomisen tapaamisen? Miksi ylipäänsä stressaan jaksanko huomenna, koska todennäköisesti jaksan kuitenkin? Opinkohan kaiken mitä tänään uutta opetettiin? Miksi en nyt osaa rauhoittua? Jos ihan hetken huilaan ja sitten vois mennä vähän hiihtämään.

Ei, ei onnistunut rauhoittuminen. Jarppa latasi taas perus rauhoittavan lauseen kehiin: älä nyt etukäteen stressaa miten menee, ihan hyvin oot jaksanut ennenkin. No niimpä ja mä rupesin laittaan hiihtokamoja päälleni. Mulle on ollut selvää jo vaikka kuinka kauan, että tarviin liikuntaa muutenkin kun fyysisen hyvinvoinnin tueksi. Liikunnoista parasta mun pääkopalle on ulkoliikunta ja mitä enemmän luonnossa sen parempi. Sinne se jäi. Sekava mieli. Ladun varteen, pimeään metsään.

Valopää. Eilen.

Tänään se valo oli taivaalla.

Entäpä sitten tänään? Vapaapäivä, miksi höntyän ladulle lähes yhtämatkaa auringon kanssa? Kun muutenkin olin sopinut tälle kultaakin kalliimmalle vapaapäivälle ohjelmaa. Hommahan on aika simppeli. Tunti päivässä liikuntaa antaa kaksi tuntia energiaa, kuten pääministeri asian sanoo. Vajaan kahden tunnin hiihtelyn jälkeen päivää aloittelee sekä henkisesti että fyysisesti virkeä minä.

Joku aina joskus ihmettelee miten näinä aikoina, kun on opinnot ja työt ja vaikka sun mitä, jaksan liikkua toisinaan lähes samalla intesiteetillä kuin vapaaviikoillakin. Vain ja ainoastaan siksi, etten jaksa olla liikkumatta. Pääkoppa tarvitsee säännöllistä liikuntaa, tällaisilla viikoilla jopa kroppaa enemmän. Tavallaan kyllä ymmärränkin ihmisiä, jotka kiireiden lomassa unohtaa liikkua. Luulen, että niin käy tietämättömyyttä muusta. Ei se aina ajatuksena ole kiva. Lähteä pitkän päivän päälle vielä rämpimään pimeään metsään. Kokemus kuitenkin kertoo, että sohvalla makoilu ei tuo sitä hektiseen hetkeen toivomaani rauhaa. Ei, ei todellakaan. Ja just tuon takia sen oman liikunnan pitää olla itselle kivaa ja tilanteeseen sopivaa. Jollekin tällaisina hetkinä sopii jooga, toiselle se voi olla tanssitunti. Mulle se on kestävyysliikunta. Ulkona. Mahdollisimman kaukana autoista. Mikä se sulla on?

Mielipiteitä mielialoista..

Toisinaan elämässä tulee eteen sellaisia vähemmän hyviä päiviä. Joskus siihen ei tarvita mitään syytä, joskus taas ikäviin tunteisiin löytyy ihan selkeä ja konkreettinen syy. Jotain sellaista on sattunut, joka saa sinut vihaiseksi, loukkaantuneeksi, surulliseksi, ahdistuneeksi, stressaantuneeksi. Mitä näitä nyt on. Selitys voi johtua joko itsestä tai itsestä riippumattomista syistä, usein molemmista. Monesti liikunta auttaa näihin tuntemuksiin, mutta joskus jokin edellämainituista tunnetiloista saattaa olla niin vahvasti päällä, että edes liikunta ei auta ja siitä ajattelin kirjoittaa nyt.

Treenaminen paskalla fiiliksellä saattaa olla jopa riskialtista. Ihmisen voimasta tai kestävyydestä tulee yllättävän paljon mielestä ja mikäli fokus on treenatessa jossain ihan muualla, on treeniä todellakin osattava keventää. Vaikka jo vain loukkaantumisriskin vuoksi. Itsellä tuo on joskus hieman haastavaa ymmärtää ja homma saattaa jopa kääntyä niin päin, että treenaan entistä kovempaa karkoittaakseeni paskaa oloa pois. Toisaalta taas paska fiilis ei voi olla tekosyy olla lähtemättä lenkille, hiuksen hienoa taiteilua siis tämäkin ja vaatii melkoista itsetuntemusta ja -tutkiskelua.

Tällä viikolla löin taas päätäni seinään tuon asian kanssa. Alkuviikosta sattumien summana ja monestakin syystä fiilis oli jotain vähän kaikkea alussa mainittua ja lähdin salille. No kuinkas kävikään? Nostelin painoja kuin heikkopäinen vaikka keskittyminen oli jossain ihan muualla. Tuloksena paskalta tuntuva treeni ja bonuksena vielä paskempi fiilis. Enemmiltä vammoilta sen sijaan säästyttiin. Etukäteenhän sitä ei välttämättä tiedä kuinka käy, mutta aika nopeasti pitäisi hiffata, että homma ei toimi ja tehdä suunnitelmamuutos treenin suhteen. Mutta miksi se on joskus niin kovin vaikeaa? Sama homma on mulla satunnaisesti käynyt myös lenkkipolulla. Sen sijaan, että huolet jäisivät sinne ja mieli tasaantuu, juoksen kuin heikkopäinen aivan liian lujaa ja liian kovilla sykkeillä kokonaiskapasiteettiin nähden.

Musta tuntuu, että oon vähän sellainen ihminen, että esim. riidat, paha mieli ym. vaikuttaakin muhun aika helposti. Tai ainakin mun on keskimääräistä vaikeampi olla sellaisessa tilanteessa. Joidenkin toisten voi olla helpompi siirtää syrjään paha mieli, mutta mulle se ei ole kovin helppoa. Ei, vaikka olis ihan pikku jutut kyseessä, niinkun yleensä on. Haluaisin aina selvittää pahat mielet ja vihaisuudet tosi nopeesti, etenkin läheisten kanssa. Ja jos en halua, niin sekin saattaa huolettaa. Sitten oon varmaan myös vähän sellainenkin ihminen, etten kovin helposti hyväksy sitä, että murehtimisen vuoksi en saanut sitä kunnon treeniä tehtyä. Kuvittelen heikkouksia, jotka ei edes ole heikkouksia, vaan ihan inhimillisiä juttuja. Ei ole helppoa ei.

No enää ei oo yhtään paha mieli, vaan tosi hyvä mieli. Halusin tuosta asiasta kuitenkin kirjoittaa. Ehkä ihan muistijäljen itsellekin. Mitä seuraavalla kerralla tulisi sitten muistaa? Ehkä kaksi asiaa. Se, että jos haluat hyvän treenin, niin sitä varmaan kannattaa siirtää esim. tunnilla parilla. Siihen, kun pahin tunnemyrsky on ohi. Vaihtoehtoisesti kannattaa muuttaa treenisuunnitelmaa, jos tuntuu, että keskittyminen on huonoa. Liikkumaan kyllä kannattaa lähteä, sillä yleensä aina se auttaa. Tai oikeastaan voisi sanoa, että aina. KUNHAN SEN TEKEE OIKEIN!

Mitäs te ootte mieltä asiasta?

Hei tää kuva on sulle lukija, hyvää viikonloppua!

Uusia tuulia

Kamat kantoon ja menoksi.

Syksy on virallisesti tullut. Se tuli heti, kun kesäloma loppu. Oikeastaan oli aika superia viettää loma näin myöhään. Pari loman ensimmäistä viikkoa meni reissaillessa ja pari viimeistä viikkoa normiarkea aloitellessa. Vikat viikot ennen lomaa olin kyllä todella poikki ja urheilut jäi kohtalaisen vähiin. Nyt olen taas niin sanotusti back in bisnes, back in gym.

Selfie @ AaltoAlvari. Tuollasilla rannekkeilla
kuljetaan paikallisella uimahallilla.

En tiedä muistatteko, mutta taannoin äimäilin väsymystäni sekä kilppariarvojani. No anyway, nuo arvot kontrolloitiin loppukesästä uudelleen ja vaikka lähellä rajoja edelleen liikuttiin, niin kuitenkin kauempana verrattaen aiempiin testeihin. Vielä kuulemma pitäisi nuo labrat uudemman kerran ottaa. Itse asiasta en enää ole niin huolissani, sillä olotila on paljon normaalinmpi. Olenkin miettinyt asiaa, että näinköhän mulla kuitenkin oli joku "vaan burnout" tai sellainen mielen ja kehon totaaliblokki.

Vessaselfie. Huomaa hikiotsa. Salillakin täytyy olla hiki päässä.

Tuolloin keväällä mulla nyt jokatapauksessa mystisesti nousi paino jokusen kilon (no okei, ei montaa enkä mikään läski ole, mutta kuiteskin) ja niitä kiloja aion nyt todenteolla alkaa hävittämään. Tarkennuksia asiaan tulossa myöhemmin. Oon oikeastaan jopa vähän innoissani, tavoitekeskeinen ihminen kun olen. Mystinen ja lihominen ei mulla koskaan ennen ole kuulunut samaan lauseeseen. Syöt enemmän kuin kulutat ja that's it. No, keväällä kuitenkin urheilin reippaanlaisesti, ruokahalu oli huono ja paino senkun nuosi. Se oli yksi syy, miksi epäilin vahvasti noita kilppareita. Voisin ainakin jossain määrin kuvitella, että stressillä on jotain tekemistä ollut asian kanssa.

Kesäksi kuntoon. Jos ei juoksukuntoon, niin johonkin kuntoon?

Wannabe Juoksijan Ruka-adventure, viimeinen osa

Juuman reissulla Jara kävi hakemassa itselleen kalastusluvan. Ilmeisesti alamittaiset kalat olivat jääneet yöuniin ja oli lähdettävä sitä mörssäritaimenta narraamaan taas sinne samaiselle Kuusinkijoelle. Omat pyöräilyt starttasi ihan eri suuntaan, nimittäin kohti Pyhävaaran juurta. Vettä jaksoi sataa, onneksi sentään ei ihan tauokoamatta. Kieltämättä mieleen hiipi (etenkin paluumatkalla asfalttipätkällä), että jumankauta millaista tämä olis hiukka paremmassa kelissä. No, ehkä se sitten olisi ollut liian hienoa, enkä olisi lähtenyt kotiin sieltä kulumallakaan.

Näissä maisemissa

Parkkipaikka Pyhävaaran juurella

Pyörällä ajelin niin pitkälle kuin mahdollista, mutta eika nopeasti oli pyörä hyljättävä lähelle Pyhäjärveä. Patikka oli siitä kiva, että ilmeisesti Pyhävaara ei ole mikään suosittu kohde, koska, no, se ei näyttänyt siltä. Siis polku ei ollut juuri tallattu taikka nuotiopaikkoja ei ollut. Ilmeisesti viereiseltä pienemmältä huipulta sellainen kuitenkin löytyy ja sitäkin kautta tuonne korkeimmalle kohtaa pääsee, mutta itse kapusin niin sanotusti jyrkimmän kautta.

Kohti Pyhävaaran lakea

Perillä. Evästaukopaikka.

Perjantai olikin sitten viimeinen kokonainen päivä Kuusamossa. Aamupäivällä palautettiin mun fillari, jonka jälkeen käppäiltiin vajaa tunteroinen Rukalla. Mä olisin halunnut patikoida Valtavaaralle, mutta Jara oli vähän toista mieltä. Taivuin maitohappoisten jalkojeni kanssa ehdotukseen Kuusamon Suurpetokeskuksesta aika helposti. Ja hyvä niin, sillä se oli nasta paikka (kuvien seassa myö yksi paikan julkaisema Youtube -pätkä). Eläimiä näki ihan eri tavoin, kuin jossain eläinpuistossa. Monestikin eläinpuistossa mulla tulee sellainen fiilis, että onkohan tää hyvä juttu. Tällä kertaa ei tullut. Paikka oli saanut alkunsa siten, kun paikan omistaja oli ottanut hoitoonsa orvon karhunpoikasen, jota ihmiset olivat tulleet katsomaan. Yritys syntyi ikäänkuin ilman ideaa.

Pyörää palauttamaan.

Paluumatkalla mökkeröiselle kiepattiin Lahtela-Vanttaja salpalinjan kautta. Vaikuttava paikka. Noin viiden kilometrin mittainen lenkki kierteli taisteluhautojen ja räjäytettyjen korsujen laitamilla. Ei pieni ihminen voinut välttyä ajattelemasta, että millaistakohan se on ollut. Ja ajattelemasta, että onneksi ei tarvitse tämän paremmin tietää.

Juoksuhaudassa.

Lauantaiaamuna keula kohti kotia, jonne kieltämättä on aina mukava palata. Ihan parhaita lomia on kyllä liikuntalomat. Sellaiset, jolla tehdään muutakin kun vaan ollamöllötetään saati lipitellään siideriä taikka jotain muuta drinkkejä.