Kuinka päädyin kuntosalin kestojäseneksi?

Aiemmassa postauksessa kerroinkin liittyneeni Buugi liikuntakeskuksen jäseneksi. Olen aina vähän karsastanut kuukausimaksullisia kuntosaleja. Toisaalta taas ensiksi kaupungin työntekijänä (joskus taannoin vielä oli etuja) ja sittemmin opiskelijana oli enemmän mahdollisuuksia edulliseen hintaan kertamaksulla harrastaa. Taloudellinen sitoutuminen ei ole koskaan saanut minua motivoitumaan. Päinvastoin, se on lähinnä ahdistanut. Sitoutuminen kumpuaa ihan jostain muualta.

Mikä sitten sai minut muuttamaan mieltä nyt, kun tulotkin ovat muutaman hassun satasen kuukaudessa? Ratkaisevin tekijä oli ehkä mahdollisuus hyödyntää tarvittaessa lapsiparkkia. Se, että oma liikkuminen ei aina ja sataprosenttisesti ole kiinni toisesta ihmisestä. Jii on kyllä varsin kannustava ollut aina, mutta toisinaan perheajan ollessa kortilla sitä herkästi priorisoi sen omien liikuntojen edelle. Näin toki kuuluu ollakin, mutta jopa tällaisen liikuntafriikin on viimeaikoina ollut hankala erottaa milloin se on syy ja milloin tekosyy. Pelkästään jo ajatuksen tasolla lapsiparkkimahdollisuuden olemassaolo on hyvä homma, vaikka mahdollisuutta vain harvakseltaan hyödyntäisi. Toinen juttu on sitten ehkä se, että olen päättänyt, etten kanna paineita käymiskerroista. Jos mua huvittaa kuukauden ajan vain hiihtää, niin sitten mua huvittaa hiihtää. Ihan sama, vaikka kuukausimaksu menee, kunhan tulee liikuttua. Maksan siis puitteista, hah. Siitä, että on mahdollisuuksia.

Buugin valitsin siksi, koska kyseessä on perhekeskeinen liikuntakeskus kävelymatkan päässä. Tuntikalenterista löytyy tekemistä myös vanhemmalle ja lapselle yhdessä. Lounasravintolassa on syöttötuoli, vessassa potta ja vauvaa moikkaillaan siinä missä vauvan äitiäkin. Kävelymatka oli myös ihan ehdottomuus. Päivät ollaan kuitenkin autotta kotona, enkä muutenkaan tykkää ajatuksesta, että pitäisi autolla kulkea harrastuksiin. Mitä vähemmän autoilua, sen parempi. Kotiutuminen etenkin kuntosalille on edelleen pahasti kesken. Erityisen paljon kaipaisin kunnollista nostolavaa maastavedolle. Luulen kuitenkin, että ennen pitkää tulen kotiutumaan myös tuonne. Monnarilla tuli käytyä monenmonta vuotta ja sen rosoisuus oli tosiaan omaan makuun just hyvä. Ehkä kuitenkin tässä hetkessä monnarin ympäristö sai enemmän ei niin hyvässä mielessä kaipaamaan vanhaa leanvetokuntoa ja muuta, joten siitäkin syystä ympäristönvaihdos lienee tervetullut.

Olen myös löytänyt itsestäni jonkinlaisen ryhmäliikuntapirkon. Monimutkaiset askelsarjat on edelleenkin hirveetä shittiä, mutta onneksi on muutakin. Tässä elämänvaiheessa tulee näköjään iltoja, kun itsensä on huomattavastikin helpompi motivoida spinningiin kuin hiihtolenkille. Siinäpä hetkessä aiemmin mainittuja puitteita ja erilaisia mahdollisuuksia kaivataan. Toisinaan nimittäin tuntuu, että entinen kurinalainen liikkuja on nykyään tekosyiden mestari. Toisaalta taas koen ylpeyttä siitä, että olen näinkin hyvin löytänyt armollisuuden itseäni kohtaan. Liikunta on todella ihan jotain muuta, x määrä leukoja tai aikaan x juostu kymppi. Jotain muuta, kuin on/off -tila.

Kynnyssyketestissä!

Sain edellisjouluna Jiiltä lahjaksi lahjakortin Sports Labille, joka on siis KIHUn kaupallistama kuntotestaus-, valmennus- ja fysioterapiapalveluita tarjoava yritys. suunnitelmana oli käyttää tuo lahjakortti viime kesänä, kunhan nilkkaleikkauksesta olisi kerinnyt vähän kuntoutumaan. No ennen sitä Ee kuitenkin ilmoitti tulostaa, joten sovittiin, että voin käyttää lahjakortin sitten, kun oon siihen valmis. No edelleenkään en koe olevani millään lailla valmis (vaikka kuntotestauksen ideahan ei todellakaan ole se, että harjoitellaan alle, i know, i know!), mutta sinne kuitenkin tässä pari viikkoa siiten suuntasin kynnyssykkeitä määrittämään. Samalle matolle tahkomaan kuormaa, kun Pärmäkoski ja kumppanit. Minä. Lylleröpyllerö. Ja vielä huonoimmassa kunnossa ever!

No mitä siellä sanottiin?? Siellä sanottiin mm. että..

• ...mun aerobinen kynnyssyke on 149 bpm ja anaerobinen 174pbm. Maksimisyke oli 193pbm.
• ...kynnykset tuli vauhdeissa 6min. 28s., 5min. 8s. ja 4min. 17s. Testi tehtiin matolla, eli tasamaalla juostessa vauhdit olisi inasen kovempia, mutta niin. Tasamaalla? Jyväskylässä? Hah, hah.
• ...maksimi on vähän kynnyksiä vahvempi. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hyvä tasapaino.
• ...nyt vaan pk-treeniä ylä- ja ala-alueella, joihin sain sykerajat myös. Kuten myös vk-1 ja vk-2 alueelle kanssa. Ja tuota vk-puolta silloin, kun on energinen fiilis. Testaajalla itselläänkin oli pieni vauva, joten tietää varmasti myös empiirisesti mistä puhuu, kun näistä tämän ajan haasteista treenaamiseen tuli puhe.
• ...en ole niin paskassa ja surkeassa kunnossa, mitä annan ymmärtää ja millainen fiilis on.

Olipa siis oikeasti todella hyvä käynti. Sain roppakaupalla vinkkiä ja motivaatiota, se lienee tärkeintä. Ja mikä kumma siinä on, että mulla silmä hakeutuu kuitenkin aina ensisijaisesti analysoimaan vauhteja. On vuodelta miekka ja kirves joku oletus, mitä vauhtia lenkki x tulisi juosta, että olisi jotenkin "hyvä". Näin kärjistettynä. Tähän asiaan saa tulla muutos ja voipi olla, että lenkillä saa jatkossa olla vaan pelkkä sykenäyttö. Käynnin päätteeksi mulle tuli niin lujaa sellainen "oma itseni -olo". Tää on kivaa. Vetää itsensä täysin maitohapoille. Tää on mielenkiintoista, se oma juttu ja tästä saa virtaa.

Synnytyksestä ja raskausajasta on oikeesti vasta kuusi kuukautta, vaikka pää yrittää kääntää asian välillä jo -muotoiseksi. Jos tässä kohtaan kuntotilanne on tämä ja lantionpohja syvine vatsoineen buenossa kunnossa, on varmaan syytä olla ihan tyytyväinen. Paino ei edelleenkään ole juuri suostunut tulemaan alaspäin, mutta pienen pientä vihreää valoa sekin on näyttänyt. Siitä, että paino tulisi alas, saisi paljon apuja lenkkeilyyn. Välillä tuntuu, että askel painaa siitä syystä ja varmasti niin onkin. Hassua, että kynnystulokset oli kuitenkin tuota luokkaa, vaikka tosiaan tämä kannettava "kuormakin" on sen kympin verran entistä elämää isompi. Joku viisaampi ehkä tietää onko sillä edes merkitystä.

Oli miten oli, tästä on hyvä jatkaa ja keväällä uudelleen!

Kuukausi synnytyksestä: kotijumppaa ja yksi leuka.

Lauantaina tuli täyteen tasan kuukausi synnytyksestä. Edeltävän kuukauden liikunnat on ollut vaunulenkkeilyä, jota ollaankin harrastettu lähes päivittäin, kun vaunuttelun makuun päästiin. Sen lisäksi heti synnytyksen jälkeen olen koettanut aktivoida enenevissä määrin lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia. Tätä oon tehnyt arkiaskareiden lomassa sekä vaunulenkkeillessä. Varsinaista jumpalle pyhitettyä aikaa ei vielä ollut.

Lauantaina, vauvan yksikuukautispäivän kunniaksi, asiaan tuli kuitenkin muutos. Eka kotijumppa vaunulenkin päätteeksi vauvan jatkaessa uniaan parvekkeella. Tein maltillisesti lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia aktivoivia ja harjoittavia liikkeitä puolentunnin verran. Lisäksi jumppailin vähän kyykkyjä, punnerruksia ja dippejä. Kotijumppa tulee todennäköisesti olemaan THE JUTTU tulevina kuukausina. Toki tulee kesä ja samat jutut voi tehdä myös ulkona. Ainaskin oon suunnitellut suuntaavani vaunulenkkien lomassa Tuomiojärven ja Kortepohjaan street workout telineille ja Harjun portaisiin sekä leuanvetotangoille. Lisäksi hankintalistalle on päätynyt kymppikiloisen kahvakuulan kaveriksi sekä 6 kiloinen että 16 kiloinen kahvakuula.

Kaikenkaikkiaan oma fiilis ja tuntuma lantionpohjaan on aika hyvä. Luonnollisestikaan tilanne ei kuitenkaan ole raskautta edeltävällä tasolla. Vajaan parin viikon kuluttua on jälkitarkastus, jota odotan innolla. Toivon, että lääkäri olisi aidosti perehtynyt synnytyksestä palautumiseen, mutta rohkenen kuitenkin epäillä. Vaihtelevuutta tuntuu terveydenhoitoalalla olevan todella paljon. Tämän jälkeen aion kuitenkin varailla aikaa fysioterapeutille. Yllättäen raskauden aikana koin oman kehon kuuntelun olevan paljon paremmalla tasolla, kuin nyt synnytyksen jälkeen. Suoraansanoen epäilen aika paljonkin omaa kuntoani ja omaa arviotani palautumisen tasosta ja pelkään, että mikäli antaisin itseni mennä nyt sen kuuluisan oman fiiliksen mukaan, saisin isoa vahinkoa aikaiseksi.

Mitä ja miten tulen tulevaisuudessa liikkumaan on ihan auki. Kuitenkin huomaan jo kaipaavani kuntosalille, juoksulenkille tai jopa pyöräilemään. Mieltä myös kutkuttaisi tehdä jonkinlaisia tavotteita, mutta haluan kuitenkin odottaa vielä ainakin siihen, kun ammatti-ihminen ottaa kantaa palautumisestani. Liikunta on ollut mun intohimo ennen vauvaa ja huomaan kyllä, ettei se intohimo ole mihinkään kadonnut, vaikka elämä pienen vauvan kanssa on tietenkin nyt ykkössijalla elämässä. Ihanaa on myös se, kun latupohjat sulaa ja vaunuillen pääsee kunnon maastoihin haastamaan itseään. Paljon voi siis tehdä yhdessä vauvan kanssa. Sanomattakin selvää, että liikuntamäärät tulevat ryminällä alas entisestä ja niin saa ollakin. Toisaalta, minkä lasket liikunnaksi? Kyllä se vaunuilu nimittäin sitä on, joten saattaapa olla, että tulevaisuudessa rakennetaankin entistä rautaisempaa peruskuntoa. Mulla ei todellakaan tule lähitulevaisuudessa olemaan kuntosalikertoja 3-4xvko, mutta jalkaisin taitettuja kilometrejä saattaa olla enemmän kuin vuosiin.

P.S. Lauantaina vieraillessani Jarpan veljen luona piti myös ihan piruuttain kokeilla leuanvetojuttua. Arvatkaapa menikö. Kyllä. Yksi kappale. Musta kuitenkin yksi on aika hyvin yhdeksän kiloa painavampana ja yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Jes. Tästä on hyvä jatkaa!

Boxihyppy- ja kärrynpyöräikävä!

Käytiin Jarpan kanssa neuvolan kautta järjestettävässä perhevalmennuksessa kolme kertaa. Joillain noista kerroista oli käsittelyn alla vauva-aikaan liittyvät huolet tai ajatuksen aiheet. Aika monella pariskunnalla oli sama ajatus, ajankäyttö. Kuinka aika riittää kaikkeen? Siinäpä sitten valmennuksen vetäjä kysyi porukalta, mitä ajatuksia se herättää, jos jostain harrastuksesta joutuu vauvan myötä luopumaan.

Aika rankasti ajateltu. Mun mielestä ja meidän molempien mielestä. Jarpan kanssa katsottiin toisiimme ja hän sen sitten sanoi, mitä meillä molemmilla oli mielessä: "Ei kai mistään täydy täysin luopua kenenkään, sitä vaan erilailla järjestellään asioita!" En tokikaan ole mikään hölmö ja tiedän, että monet asiat menee täydellisen uusiksi. Mutta arvatkaapa mitä? Ne on jo mennyt. Kyllä mä enemmän ajattelen niin, että vauvan syntymän jälkeen alan taas hiljalleen saada asioita nimenomaan toiseen suuntaan, takaisin. Tänään juuri neuvolassa oli puhe siitä, kuinka raskauden loppua kohden alkaa hiljalleen "kyllästyä" olotilaansa ja tätä kautta alkaa sitten olla valmis myös synnyttämään. Itse oon pikkuhiljaa enenevässä määrin ruvennut ajattelemaan asioita, mitä vähän ikävöin. Kuten...

• ...burpeita, boxihyppyjä, monenmoisia loikkia. Aah. Sydäntä ihan raastoi katsella kun yks päivä salilla kaksi tyttöä loikki niin keveästi boxin päälle ja takaisin.
• ...juoksemista. Sitä olen kyllä tottunut kaipaamaan, hah.
• ...vatsalihakset hapottavaa coretreeniä! Kaipaan siis jopa coretreeniä.
• ...hampaat irvessä isojen liikkeiden vääntämistä. Mave, oi mave. Ja etenkin se leuanveto!
• ...korkeita sykkeitä. Tiedättekö? Niitä rapputreenejä, joiden jälkeen meinaa lentää oksennus. Kovavauhtisia vitosia. Tai kymppejä.
• ...matalia leposykkeitä ja keveää hengitystä.
• ...uskaltamista. Sitä, että noin vaan kokeilet vähän pistoolikyykkyä eikä edes haittaa, vaikka vähän rynäsee.
• ...remuamista. Sitä, että voit vöyhöttää sisarusten muksujen kanssa kuinka vaan, eikä tarvi varoa vatsaa.

Noin niin kuin muun muassa näitä juttuja kaipaan. Sen lisäksi on kaipailen joitain liikuntaan liittymättömiä juttuja, kuten aamuminääni. Sitä tyyppiä, joka oli niin vimpan päälle aamuihminen. Nyt tuntuu, että aamu toisensa perään käynnistyy niin kovin hitaasti ja tahmeasti, heh. Luulen kyllä, että se kymmenen leukaa menee ennen kuin heräilen aamuisin virkeänä. Sellainen elämänmuutos todennäköisesti edessä, heh. Onneksi hormonit jeesaa. Ainakin siihen mä uskon.

Edelleenkin kuitenkin vointi on kohtalaisen virkeä. Ainakin nyt, kun vuorotyö ei sotke unikuvioita yöstä toiseen. Tulee siis riittävästi levättyä. Vaikka monia juttuja kaipaileekin, niin toivottavasti vauveli vielä kasvaa sen pari kuukautta vatsassa. Luulen, että se ihan oikea kyllästyminenkin tähän olotilaan vielä jossain vaiheessa tulee.

Mitä mieltä sä oot tästä luopumisasiasta?

Ainaskin joku paikka pullottaa viime vuotta enemmän :D.

Kilpailuhenkisyys, voimavara vai voimasyöppö?

Jonkinlainen kilpailuvietti on elänyt mussa niin kauan kuin muistan. En tiedä, onko se lapsuuden kilpaurheilun tulos vai oliko lapsuuden kilpaurheilu keino tyydyttää persoonallisuuteen kuulunutta kilpailuviettiä. Ehkä molempia. Kyseessä liene sekä osa temperamenttia että opittua tapaa. Jos urheilupedagokiikan professori Liukkosta on uskominen (mikseipä olisi, klik), niin se on vain ja ainoastaan opittu tapa, ei synnynnäinen tarve. En muista vanhempieni olleen erityisen kilpailuhenkisiä, mutta tietysti iso sisasrusparvi on oiva pohja kilpailuvietin oppimiselle jo lapsesta saakka. Vaikka varsinainen kilpaurheilu loppuikin murkkuikäisenä, on kilpailuvietti kyllä jossainmäärin säilynyt läpi nuoruuden toilailujen aina aikuisuuteen.

Musta on hauska muistella lapsuuden kilpatilanteita. Voittaminen, onnistuminen ja pärjääminen oli tietysti mukavaa, kukapa siitä ei pitäisi? Näin aikuisena hymyilyttää se karvaskin kalkki, eli häviäminen. Kuinka koville otti piirinmestaruuskisojen nelossija keskimatkan juoksussa tai pesäpallojoukkueen tappiot. Kaikenlaisia hölmöyksiäkin tuli katkeruuksissaan tehtyä: kerran esimerkiksi parin pelikaverin sylkäistiin kämmeniin ennen tappiollisen pesismatsin loppukättelyä. Huutiahan siitä tuli. On tullut paiskottua tavaroita ja puhuttua siivottomasti valmentajille. Kerran jopa niin, että peliä katsomassa ollut mummu sanoi katuneensa, että oli kertonut muulle yleisölle mun olevan hänen lapsenlapsi. Että tunteella (ja vailla järkeä) sitä on todella menty.

Kuva: Pixabay

Näin aikuisena sitä toki osaa hillitä käyttäytymistään. Ylipäänsä kilpailuvietti harvemmin kohdistuu muihin ihmisiin, vaan vastustaja löytyy yleensä omasta itsestä. Toki sytyn esimerkiksi lautapeleistä ja parisuhteessakin meillä on jos jonkinlaista skabaamista ollut vuosien varrella. Meillä toimii sellainen. Ja valehtelisin, jos väittäisin, etteikö edessä menevä selkä olisi tavoite ohittaa jossain juoksutapahtumassa. Mutta näin arkielämässä kilpailuviettiset tunteet tulee lähinnä ajatuksina, että jumankekka, musta on olemassa jonkun asian suhteen myös parempi versio, jonka todellakin kaivan nyt esiin! Tänä päivänä "häviäminen" saattaa (ei siis aina sitäkään) harmittaa, mutta enää en sentään kuumene, heh.

Kilpailuhenkisyys ei ole mulle negatiivinen juttu. En koe, että mun olisi aina oltava paras tai jatkuvasti parempi. En vertaile itseäni muihin tai koe kateutta. Ymmärrän kyllä, että kilpailuvietti saattaa monen kohdalla muodostua taakaksi, joka kääntyykin itseään vastaan. Varmasti myös itselle on joskus käynyt niin. ja edelleenkin se pahin kilpakumppani, eli minä itse, saattaa joskus olla liian vaativa. Tänä päivänä kilpailuvietti on kuitenkin pääsääntöisesti mulle asia, joka saa aikaiseksi motivaatiobuustin. Sellaisia kiukun ja nautinnon sekaisia sisuuntumisen tunteita, joista loppuviimein nautin. Itsetuntemus ja -tunto liene avainasemassa kilpailuhenkisyyden valjastamisessa voimavaraksi ja kyllä sen eteen on täytynyt kieltämättä vähän itsetutkiskeluakin harrastaa. Elämä on opettanut sekä häviämään että voittamaan haasteita.

Kuva: Pixabay

Voittaminen tai onnistuminen jossain asiassa on toki kivaa, mutta ei kyynärpäätaktiikalla tai hinnalla millä hyvänsä. Häviämistä, epäonnistumista ja keskeneräisyyttä on siedettävä ja ne fiilikset on myös täysin mahdollista kääntää plusmerkkisiksi. Ne kun ehkä on loppuviimein asioita, jotka myös opettaa eniten.

Ootsä kilpailuhenkinen ja millä tavalla? Kerro ihmeessä!

(Juoksu)arki on talossa

Juoksu sujuu, edelleen, ilman sen kummempia tuntemuksia. Toissa viikolla juoksin sen 21 kilometriä, jota blogissa jo kerkesin tuuletella. Viime viikon kilometrit oli 25 ja tällä viikolla tähtäin on 30 kilometriä. Maanantaina juoksin vitosen ja tänään 15 kilometriä paahtavassa helteessä. "Lenkillä...", lukee keittiön pöydällä olevassa lapussa. Tuntuu, kuin arki olisi vihdoin ja viimein palannut taloon.

Viime viikolla juoksin Laajavuoren takamailla kuntokympin. Juostessani mietin, koska viimeksi täällä juoksuaskelin olen liikenteessä ollut. Peruslenkki treenatessani Vaarojen maratonille vuonna 2012. Olen toki käynyt samoja maastoja sauvojen kanssa temuamassa, mutta juossut olen siellä viimeksi tuona vuonna. Kolme ja puoli vuotta sitten. Siellä juostessa tuntui, kuin näitä vaikeuksien vuosia ei koskaan olisi ollutkaan. Kuin olisin lenkkiä juossut viime viikolla. Metsässä ehtii toki tuossa ajassa tapahtua paljon. Laajiskin on muuttanut reitin eriksi sitten vuoden 2012, mutta minä uskollisesti kuljen samaa lenkkiä. Soisella takasuoralla on edelleen samat kannot, kivet ja puupalikat joiden päälle astumalla lenkistä selviää kuivun tossuin kotiin. Ja askelmerkit sopivat niihin täydellisesti. Ihan kuin taukoa olisi ollut vain kolme viikkoa.

Tänään kiersin Tuomiojärven. Sen lenkin olen viimeksi juossut vuonna 2014. Hatarassa yrittyksessä palata niin rakkaan juoksuharrastuksen pariin vuoden tauon jälkeen. Rantaan oli valmistunut uusia pätkiä kuljettavaksi lähempänän järveä. Leirintäalueen jälkeiseen metsikköön oli rakenteilla kerrostaloja ja ennen omaan silmään liian uusi Haukkalan alue oli vanhoilta osiltaan jo hyvin kotoisan näköinen. Onko siitä todella niin kauan? Muutama päivä sitten soitin Jlle. Milloin mennään lenkille? Keuruulle, varttimaratonille? Jotain vähän pidempää siivua? Perjantaina. Perjantain perinteinen pitkis. Vhintään kerta kahteen viikkoon kimpassa. Nyt tuli vaan vähän pidempi tauko näihin perinteisiin.

Välillä tuntuu vaaralliselle olla näin hemmetin fiiliksissä. Näiden vuosien aikana, tarkalleen ottaen kaksi vuotta sitten, on päästy pidemmällekin ja taas tipahdettu alas. Toisaalta taas kaiken fiilistelyn takana on kuitenkin tämä hetki just nyt. Juostut lenkit, ei tulevaisuudessa juostavat. Vaikka tällä hetkellä tuntuu, että kolmen vuoden vastustus on kolmessa viikossa pyyhkäisty pois, niin kieltämättä tuo aika on kasvattanut. Nimenomaan juoksuharrastajaa ilman juoksukilometrejä.

"Viel ku lanka lampussa hehkuu Kaikki kuittaa kun haippi huippaa Mut joskus viimeinen valo sammuu Koita muistaa tää ei oo ikuista"

Tuo JVG:n biisi on soinut valehtelematta jokaisella juoksulenkillä. Jätkät on tehnyt kappaleen ehkä ystävyydelleen ja menestykselleen musiikkibisneksessä. Mulle se on biisi ittestä ja harrastuksesta. Eikä se ole negatiivista vellomista siinä, että nurkan takana vaanii plantaarifaskiitti, nilkkamurtuma, peroneusjännevamma tai mikään mukaan vamma. Vellomista siinä, että varmasti kaikki menee mönkään. Kiitollisuutta enemmänkin.

Pelkällä tahdonvoimalla ei pitkälle pääse

Viimeistä edeltävällä sairaslomalla luin Carina Räihän kirjan matkasta maailman katolle, eli Mount Everestille (linkki postaukseen). Tällä sairaslomalla sama teema on jatkunut John Krakauerin merkeissä. Lisäksi olen katsonut pari vuorikiipeilydokkaria Netflixistä (täällä mun pariviikkoisessa majapaikassa nimittäin on Netflix, joka on tähän saakka ollut ihan vieras maailma). Kuin tilauksesta maikkarilta alkoi Jukka Hildénin luotsaama ohjelma "Huippujengi". Ehdottomasti siis seuraavat viikot tulee sunnuntaisin kello 20.00 olla töllön ääressä!

Vuorikiipeilyssä ja vuorikiipeilijöissä on kyllä jotain maagista ja muhun syvästi vetoavaa asennetta, jota haluan koko ajan enemmän imeä itseeni. Sehän on selvää, että diggaan kaikkea itsensähaastamisjuttua, mutta nyt ei ole lainkaan kyse siitä. Pelkkä treeni, hyvä kunto tai kova tahtotila ei todellakaan ole riitä. Pitää osata kuunnella itseä erittäin tarkkaan ja luonnon tulkitseminen on tietysti oma juttunsa. Kovalla taistelutahdolla ei välttämättä pötkitä starttiviivaa pidemmälle tai sitten sillä pötkitään vähän turhankin pitkälle. John Krakauerin kirjassa puhutaan tilasta nimeltä "huippukuume", joka vie mennessään. Tahto vuoren huiputukseen on siis todellisuuden tajua suurempi.

En todellakaan tiedä, mitä on vuorikiipeily, mutta samantyylistä ilmiötä liene esiintyy monissa asioissa elämässä. Tahtotila ylittää terveen järjen ja lopputulos on kehno, jopa vaarallinen. Luulen, että jokaisella meillä löytyy omaa juttuaan kohtaan tahtotilaa. Sikäli tietysti, että on löytänyt sen oman juttunsa. Siinä moodissa eteneminen on jopa helppoa. Kuinka moni taas osaa pitää mukana järjen ja todellisuudentajun ja arvioida riskit edes suurinpiirtein oikein? Osaa niin sanotusti kääntyä takaisin? Raja on todellakin hiuksen hieno. No entäpä sitten, kun kaikki on tähän kohtaan asti mennyt nappiin. Tahdonvoimaa ja tervettä järkeä on löytynyt. Kuinka moni meistä soimaa itseään? Mieli tekee kummallisia tepposia. Luovuttaja, luuseri, ei musta ole tähän, en pysty siihen. Tässä vaiheessa tarvitaan vielä kolmas elementti, nimittäin kärsivällisyys, kärsivällisyys ja kärsivällisyys.

Tässä perspektiivissä tahdonvoiman yli-ihannointi alkaa kuulostamaan ihan hemmetin typerältä! Pelkällä tahdonvoimalla ei loppujen lopuksi saavuta kuin keskinkertaisen tuloksen, jos nyt ei mukana satu olemaan roppakaupalla hyvää tuuria. Ehkä suuret saavutukset on tehty enemmän järjellä ja riskejä arvioimalla ja ennen kaikkea kärsivällisyydellä? Jos tahdonvoima ei sitten käsitteenä ole tavoitteen asettamisen, järjen ja kärsivällisyyden summa. Lujaa tahdonvoimaa tarvitaan, tottakai, mutta joka tapauksessa jutut, jossa puhutaan henkilön x saavuttaneen jotain pelkällä tahdonvoimalla alkaa olla omissa silmissä vähän niin ja näin. Ja oikeastaan myös nähty! En tiedä alanko ihan oikeasti pikkuhiljaa oppiakin jotain. Vielä jokin aika takaperin olin jossain määrin otettu siitä, kun joku sanoi mulla olevan lujaa tahdonvoimaa. Tänä päivänä alan olla enemmän otettu siitä, jos joku sanoo mun olevan järkevä ja kärsivällinen. Loppujen lopuksi se tahdonvoiman esiinkaivaminen on näistä se kaikkein helpoiten tehtävissä oleva juttu.

Tälläisin ajatuksin uuteen viikkoon, heräsikö sulla mitään ajatuksia? Ja se viikko sisältää oikean alaviisurin kirurgisen poiston. Se aika olis ollut aika pian nilkkaleikkauksen jälkeen ja siirsin sen tulevaisuuteen. Ei vaan vähempää silloin kiinnostanut mennä nilkkasäryissä makoilemaan hammaslääkärin tuoliin ja olla sen jälkeen myös naamavärkkikivuissa. No. Se tulevaisuus on nyt. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää ja tässä kohtaa voin vaan todeta, että edelleenkään ei vähempää voisi kiinnostaa mennä makaamaan hammaslääkärin tuoliin ja olla sen jälkeen naamavärkki kipeenä. Miksi, oi miksi en hoitanut sitä juttua samaan konkurssiin. Mikä idiootti!

Oma koti kullan kallis

...kotiin on kiva palata, aina! Täytyy kyllä sanoa, että nopeesti tottuu ihmispolo asioihin, kuten esimerkiksi kattavaan hotelliaamiaiseen. Sekä eilen että tänään on herätessä ollut ihan kiljuva nälkä, mikä ei ole yhtään mun tapaista. Sinänsä se on ihan lohdullista, jos ajattelee, että samalla lailla tottuisi johonkin terveellisiin muutoksiin.

Ylitsepursuavat hotelli-aamiaiset on kuitenkin vaihtunut kaurapuuro-marja-raejuustoyhdistelmään ja Julius Meinlin kahvikupit siihen omaan kupposeen, Arabian teemamalliseen perhosmukiin ja hyvä niin. Eilen olin niin väskä etten alkuperäisestä suunnitelmasta huolimatta jaksanut mihinkään, salille tai muualle. Päivä meni ihan kotona köllien. Aiemmin kirjoittaman juoksulenkin (50min.) lisäksi kävin kertaalleen jumpalla, BodyStepissä nimittäin. Lisäksi tunteja ja taas tunteja kävelyä, ihmettelyä ja taas kävelyä. Nyt on kuitenkin saatu arjesta kiinni ja...

15. luukku: sauvakävely

Sauvakävelystä olen kirjoitellut blogissa ennenkin, mutta kun se nyt, etenkin tänään oli varsin ajankohtainen aihe, kirjoitan siitä uudemman kerran. Aloitettua juoksuharrastuksen (2007) kävely jäi mulla ihan tyystin unholaan: tylsää, hidasta ja vielä kerran tylsää. Jalan ja sitä myöten juoksemisen oltua lähes täysin pois pelistä nyt puolentoista vuoden (!) ajan, on ollut opetteleminen tehdä sitä mihin kykenee ja sauvakävely on niistä se yksi juttu.

Edelleenkin tylsää, hidasta ja tylsää, joo. Kerrottakoon kuitenkin, että reipas kävely sauvojen kanssa nostaa kyllä sykkeet samoille leveleille, kun hyvässä juoksukunnossa kevyet lenkin tasamaalla hölkötellen hissukseen. Ja kyllä, metsässä liikkuminen on (pääsääntöisesti) mielekkäämpää. Juokseminen yksin on mulle ihan must juttu ja harvoin mulla olikaan lenkillä kaveria. Kävely on siitä eri, että jollain tavalla kaipaan siihen kaveria ihan erilailla kun juoksulenkille kaipaisin. Pääsääntöisesti mua ei sauvakävely (ainakaan näillä keleillä) hirveesti huvita itekseen. Onneksi mun miehen veljen vaimoke on innostunut ja lähtee aika usein mukaan. Hitaus ja tylsyys vaivaa huomattavasti enemmän.

Samanlaista meditatiivista vaikutusta ei siis kävelyllä (todellakaan) mulle ole, kun juoksemisella. Jonkinlaisen aerobisen pohjan ylläpitämisenä tuo liikuntamuto (etenkin seurassa) mulle kuitenkin sopii. Nyt kun ei muuhun kykene. Myös ulkoilunäkökulma tulee hyvin esiin, sillä esimerkiksi spinningissä tai uinnissa (jotka myös toki hyviä liikuntoja nekin) jää ulkoilu kokonansa pis ja sitä kyllä tarvitsen. Ulkoilmaa nimittäin!

Uusia tuulia

Kamat kantoon ja menoksi.

Syksy on virallisesti tullut. Se tuli heti, kun kesäloma loppu. Oikeastaan oli aika superia viettää loma näin myöhään. Pari loman ensimmäistä viikkoa meni reissaillessa ja pari viimeistä viikkoa normiarkea aloitellessa. Vikat viikot ennen lomaa olin kyllä todella poikki ja urheilut jäi kohtalaisen vähiin. Nyt olen taas niin sanotusti back in bisnes, back in gym.

Selfie @ AaltoAlvari. Tuollasilla rannekkeilla
kuljetaan paikallisella uimahallilla.

En tiedä muistatteko, mutta taannoin äimäilin väsymystäni sekä kilppariarvojani. No anyway, nuo arvot kontrolloitiin loppukesästä uudelleen ja vaikka lähellä rajoja edelleen liikuttiin, niin kuitenkin kauempana verrattaen aiempiin testeihin. Vielä kuulemma pitäisi nuo labrat uudemman kerran ottaa. Itse asiasta en enää ole niin huolissani, sillä olotila on paljon normaalinmpi. Olenkin miettinyt asiaa, että näinköhän mulla kuitenkin oli joku "vaan burnout" tai sellainen mielen ja kehon totaaliblokki.

Vessaselfie. Huomaa hikiotsa. Salillakin täytyy olla hiki päässä.

Tuolloin keväällä mulla nyt jokatapauksessa mystisesti nousi paino jokusen kilon (no okei, ei montaa enkä mikään läski ole, mutta kuiteskin) ja niitä kiloja aion nyt todenteolla alkaa hävittämään. Tarkennuksia asiaan tulossa myöhemmin. Oon oikeastaan jopa vähän innoissani, tavoitekeskeinen ihminen kun olen. Mystinen ja lihominen ei mulla koskaan ennen ole kuulunut samaan lauseeseen. Syöt enemmän kuin kulutat ja that's it. No, keväällä kuitenkin urheilin reippaanlaisesti, ruokahalu oli huono ja paino senkun nuosi. Se oli yksi syy, miksi epäilin vahvasti noita kilppareita. Voisin ainakin jossain määrin kuvitella, että stressillä on jotain tekemistä ollut asian kanssa.

Kesäksi kuntoon. Jos ei juoksukuntoon, niin johonkin kuntoon?

Sunnuntaita

Täällä sitä ollaan. Vahvasti elossa, vaikkakin jotenkin äärinmäisen väsyneenä. Paljon on tammikuun aikana mennyt ohi asioita, joista olisi ollut mielenkiintoista kirjoittaa täällä blogissakin. Muutamana esimerkkinä mainittakoon vaikkapa urheilugaala ja uudet ravintosuositukset. Kirjoittamisinto vaan on ollut yhtä vähissä kuin kaikki muukin into. Lähestulkoon. Muutamana päivänä olen jopa pohtinut, että pitäisiköhän varata verikokeita. Olen kuitenkin tullut järkiini ja muistanut, että ehkä meidän kaikkien ei tarvitse olla ympäri vuoden samassa iskussa. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Täytyy vielä miettiä. Pahin kaamos- ja loska-aika on ohi, mutta fiilis on siitä huolimatta vähän seuraava:

Liikuntaa olen saanut jonkin verran harrastettua. Tottapuhuen silläkin saralla on ollut matalalentoa. Pienenä piristysruiskeena on ollut korkeakoululiikunnan ryhmäliikuntatunnit. Luitte oikein. Ilmeisesti siis jonkinlaisesta motivaatiopulasta tai väsymyksestä kärsivä yksilöliikkuja voi yhtä-äkkiä todeta ryhmäliikunnan olleen piristysruiske. En oikeastaan tiedä kärsinkö liikunnan suhteen varsinaisesti motivaatiopulasta, tyhjyydentunne voisi olla osuvampi sana. Kaipaan aivan jäätävästi sitä, että voisin asettaa itselleni tavoitteen, jota kohti käy matka. En vain ole vielä löytänyt tuota tavoitetta juoksun ulkopuolelta ja juoksun suhteen homma seisoo aivan täysin paikoillaan. Se on ehkä tuntunut hieman raskaalta viime viikkoina. Viimeiset pariviikkoa on mennyt kutakuinkin näin (tänään vielä sali):

Fakta on kuitenkin se, että ikuisiksi ajoiksi ei tänne kotiinkaan voi muumioitua enkä mä viihdy väsyneenä. Jotenkin mulla jäi tuo joululoma päälle, vaikka käytännössä lomasta ei ole ollut tietoa enää pitkään aikaan. Tasan kahden viikon päästä mulla alkaa työharjoittelut ja opintovapaa. Voin siis keskittyä vain yhteen asiaan. Ensi viikolla aion olla reippaampi!

Mukavaa tulevaa viikkoa kaikille! (Kaikki mahdolliset ja mahdottomat aseet ja ehdotukset väsymyksen taltuttamiseksi otetaan mielellään vastaan tuon edellämainitun aikomuksen tueksi, kiitos!)

Elämäntapana juoksu? Intohimona juoksu?

Olen taannoin lukenut keskusteluketjun liittyen juoksemiseen elämäntapana. Jo silloin ajattelin kirjoittaa tämänkaltaisen postauksen, mutta jostain syystä se jäi. Jokaisella meistä lienee omat motivaattorimme, jotka saavat meidät liikkeelle kerta toisensa perään. Jokaisella meistä lienee myös omat motivaatiopulamme. Tuossa keskusteluketjussa osa ihmisistä kertoi olevansa elämäntapajuoksijoita ja silloin ei motivaation puutetta ole. Omalla kohdallani voisin väittää tuota väittämää vääräksi. Väittäisin, että ajoittaiset lenkillelähtövaikeudet kuuluvat tähän hommaan. Minä jopa tarvitsen niitä. Tunteita, jolloin omasta haluttomuudesta on otettu selkävoitto ja kotona kirottu lenkki muuttuu askelaskeleelta yhdeksi viikon parhaista hetkistä.

Voiko liikunnasta tulla arkiaskare? Samanlainen rutiini, kuin mikä tahansa muu rutiini. Tämä varmasti pitää osittain paikkansa. Syvemmin asiaa tarkasteltua liikunta on kuitenkin aika kaukana rutiineista. Sinä päivänä kun mun lenkki alkaa muistuttaa aamupuuron värkkäämistä tai hampaiden pesua, on siitä kadonnut intohimo. Tuskin meistä kukaan saa hampaidenpesusta samanlaista hyvänolontunnetta (tai toivottavasti kenenkään hampaat ei koskaan ole niin likaiset, ehheh) kuin liikunnasta.

Mitä haluan tällä viestiä? Pointtini on varmaan se, että juoksu ei todellakaan ole vain endorfiinihuurua (okei, lähes poikkeuksetta se kyllä päättyy siihen), innostusta, suunnitelmia ja muita positiivisia tunteita. Se on välillä myös kiroamista, motivaatiopulaa ja muita negatiivisia tunteita. Kyky kääntää negatiiviset tunteet positiiviseksi on varmasti yhtä voimaannuttavaa kuin positiiviset tunteet itsellään. Elämäntapa sananakin kuvastamaan "suhdettani" juoksuun on jotenkin valju. Elämäntapana juoksu. Intohimona juoksu. Jälkimmäinen on paljon parempi.

Kirjoitin tässä juoksemisesta, koska kaikkien liikuntojen rinnalla mulle juokseminen on se isoin juttu. Se jossa olen kokenut isoimmat tunteet. Niin hyvät kuin huonot. Tykkään lähestulkoon kaikesta liikunnasta. Jos eri liikuntoja vertaisi ihmissuhteisiin, niin juoksu olisi se tosi ystävä. Moni muu laji on se hyvä kaveri. Sitten on paljon niitä kavereita ja tuttavia ja kaikkea siltä väliltä. Mun on helppo ajatella ja kirjoittaa näin just juoksemisesta, mutta jollekulle toiselle se voi olla mitä vaan muuta.

Tämän jalkavamman aikana on ollut jännä huomata, että loppujen lopuksi tarvitsen enemmän kannustusta siihen, että olen juoksematta. Huomattavan paljon enemmän, kuin olen yhteenkään maratonille valmistavaan treeniin tarvinnut. On ollut jännä myös huomata, etten oikeastaan koskaan aiemmin ole edes kuvitellut olevani joskus tilanteessa etten pääse lenkkeilemään useaan kuukauteen. Juoksu on siis jossainmäärin ollut aiemmin itsestäänselvyys. Enää se ei sitä ole. On hassua ajatella, että vaikka ei tosiaan ole kunnolla juoksennellut pitkään aikaan, niin silloin vasta kokee sen juoksemisen todella vahvana elämäntapana ja intohimona. Kumpikin niistä on tänä aikana vain vahvistunut, joten se kaikki voimavara tulee olemaan mulla tulevaisuudessa käytössä.

Juoksukuumetta

Mä oon nyt niin tärinöissäni kaikista mahdollisista tulevista urheiluista ettei oo tosikaan. Ääääää, haluun niin kovasti päästä täysipainoisesti juoksemaan! Tätä juoksukuumettahan ei varsinaisesti helpota se, että olin tuossa viikolla ihan oikeassakin kuumessa enkä päässyt purkamaan menohaluja mihinkään korvaavaan urheiluun. Sitten kun juutut (tottakai tenttiin lukiessa) juutuubiin katseleen kaikennäköisiä motivaatiopätkiä, niin se on todellakin menoa.

Tää ei nyt kuitenkaan oo sellaista ketutusta tuosta vammasta. Eikä edes masennusta taikka turhautumista. Oon vaan niin valmis jo starttaamaan mun tekemisen kohti seuraavaa tavoitetta. Enemmänkin tää on positiivista virettä. Voi kumpa tuo vire pääsisi pian oikeutuksiinsa.

(mun mielestä paras motivaatiopätkä)

Oon oppinut jo ihan riittävästi. Tälle erään. Joten plantaarifaskiitti, jos se vain oletkin, voit jo häipyä! Kaikessa täpinöissäni muistan kyllä lihaskunnon ja -huollon. Kaikki muutkin temput ja taiat. Eli voidaanko tää puolenvuoden kumppanuus jo lopettaa? Mä opin oleen hyvä sille, niin olispa sekin nyt hyvä mulle.

Huomenna piti olla päivä, kun juoksen taas maratonin. Kävi kuitenkin toisin. Sinänsä hassua, että olin nyt myös tuossa flunsassa, joten joka tapauksessa en olisi päässyt juoksemaan. Jos siis kaikki muu olisi mennyt samalla tavoin. Jossittelu on kuitenkin turhaa. Sydäntalven ja pimeän yli on tarkoitus rakentaa kivikovaa peruskuntoa. Lätkyttelyä ja määrää. Kevättalvella sitten kivikovat vk-lenkit ja vedot kivikovan peruskunnon päälle. Hyvä tulee. Parempi kun koskaan. Kumpa jalka antaisi tällaiseen aikatauluun myöden.

(weheartit.com)

Äää. Haluun niin kovasti jo....

• Aamulenkille. Aikainen herätys ja juoksulenkki ennen kukonlaulua.
• Pitkälle lenkille. Niin pitkälle, että pitää ajatella mitä ajattelisi.
• Juoksemaan epäsuotuisassa kelissä. Sateessa, tuulessa, helteessä.
• Sosiaalilenkille Jn tai AKn kanssa.
• Raastavalle vk-lenkit.
• Maastolenkille haastavaan maastoon. Kun maitohappojen jylläämisen eestaas voi melkein nähdä.
• Flowlenkille. Tai lenkillä ohimenevään flowhetkeen.
• Sen tunteen kun kulkemattomuuden kääntää voitoksi ja taas kulkee.

Esimerkiksi noihin tilanteisiin. Voi hemmetti. Mun täytyy jo pian olla terve!

Mitä ja Miten

Uudelleennimesin tuossa joutessani blogini Taustaa -välilehden Kuka -välilehdeksi ja tein pieniä päivityksiä. (kuten nyt esimerkiksi sen, etten todennäköisesti ole ikuisesti 28 -vuotias.. Kun en ollut ikuisesti 27 -vuottakaan, et silleen aika helppo päätellä :D). Innostuin myös kirjoittamaan Mitä ja Miten -välilehden, jonka ajattelin nyt julkaista myös täällä postauksissa. Niin tuli filosofinen fiilis tuosta lopusta, mut siltikään en löytänyt vastausta siihen kysymykseen, että jos puu kaatuu metsässä ja kukaan ei kuule sitä, kuuluuko siitä ääni???

Lapsuus ja nuoruus

Kuten Kuka -välilehdellä kerrotaan, harrastin lapsena monipuolisesti liikuntaa. Kilpailin ihan pikkutyttönä telinevoimistelussa ja myöhemmin yleisurheilussa. Nämä ehkä päällimmäisenä ovat jääneet mieleen. Lapsuus loppui ja tuli nuoruus. Kilpailemisen lopetin 14-15 -vuotiaana ja pikkuhiljaa koko harrastamisen, tuli muita intressejä. Painoa alkoi kertymään salakavalasti ja salakavalan paljon. 22-vuotiaana havahduin.

2007

Tuona vuonna tiputin painoa 30 kiloa. Rupesin käymään salilla. Rupesin juoksemaan. Liikunta tuli osaksi elämää, taas. Rupesi tuntumaan omalta itseltä. Tuona vuonna tapahtui aikuiselämäni ensimmäiset onnistumiset juoksijana. Ensimmäisellä kerralla jaksoin hädintuskin puolikilometriä. Olin päättänyt, että joka kerta juoksen vähän pidemmälle. Edes yhden lyhtypylvään välin. Juoksin kuuden kilometrin lenkkiä ja hyvin pian tuli päivä, jolloin piti kävellä vain yhden ainoan kerran. Yhden kerran, kuinka hienoa! Yhtä-äkkiä jaksoin koko lenkin, kuusi kilometriä. Kokoajan juosten, kuinka hienoa se olikaan.  Uskaltauduin järven isommalle puoliskalle. Päätin, että juosten täytyy edetä takaisin kaupunkiin tuovan sillan päähän, jossa oli kahdeksan kilometriä takana ja yksi kilometri kotiin. Sieltä saisin kävellä. Minun ei tarvinnut. Jos pitäisi valita yksi hetki, jolloin minusta tuli juoksija, se olisi tuo hetki ja ajatukset sillanpäässä. Minun ei tarvitse kävellä. Koska jaksan juosta. Voin juosta. Ja se tuntuu hyvälle, oikealle tavalle edetä.

2008

Olin aika pieni. Vähän epäominaisen pieni. Vähän myöhemmin painoa tuli 7 kiloa takaisin ja siinä painossa olen ollut, edelleen. Siinä ominaisessa. Juoksin ja kävin salilla. En juossut pitkiä lenkkejä. Maksimissaan kymmenen. Joitain kertoja 13. Ihan vain kokeillakseni jaksanko kiertää koko järven, kun olin syksyllä osallistumassa Finlandia Maratonin rantaraitin kierrokselle. Hassua, että kuvittelin, etten muka jaksaisi. Kun kerran jaksoin muutaman kerran viikossa juosta kympin lenkin. Joskus kolmekin kertaa. Juoksin ihan liian kovaa, ihan liian samaa vauhtia. Ajatusmaailma oli hyvin aloittelijamainen, kävellä ei saa! Muistan yhdenkin lenkin, jossa tuli puolituttava vastaan ja minun oli pysähdyttävä juttelemaan. Pysähdyttävä! Hassua, kun jälkeenpäin ajattelee. Rantaraitin kierros meni kuin unelma. 12.67km aikaan 57.01. Olin neljäs ja hirvittävän onnellinen ja ylpeä. Tämän jälkeen tuli toinen merkittävä ajatus. Joskus minä vielä juoksen maratonin. Kun olen valmis. Tahdon, että se tapahtuu ennen kuin täytän kolmekymmentä. Pian Finlandian jälkeen oikea olkapääni avoleikattiin. Kuntoutus oli arvatenkin pitkä, mutta sujui hyvin. Jos liikkuminen on elämäntapa on tuollaiset kokemukset aina jollaintavoin pysäyttäviä. Alkuvuonna panostin fifty-fifty sekä salitreeneihin että juoksuun. Näiden tapahtumien jälkeen mieleni oli kuitenkin enemmän kestävyysjuoksijan mieli.

2009

Tämä vuosi oli kaikenkaikkiaan rankka. Takana oli tuo aiemmin mainittu painonpudotusmuutos sekä myös työpaikan ja koko alan vaihdos. Tapahtui muita ei niin mukavia muutoksia. Ahdisti. Aika paljon. Juoksin. Aika paljon. En kovin pitkään, ehkä maksimissaan 15 kilometriä. Mutta usein. Todella usein. Ihan liian kovaa. Jos ahdistaa tai surettaa, usein tekee niin. Edelleen, vaikka maratontreenaamisen myötä olen oppinut myös hiljaa juoksemisen taidon. Se oli aikaa kun ahdisti ja suretti usein. Vähän liian usein. Kaikesta kuitenkin selviää ja niin tästäkin vuodesta. En osallistunut juoksutapahtumiin, vaikka jossain vaiheessa puolimaraton olikin mielessä. Loppuvuodesta J ehdotti puolimaratonin juosseena lähtöä Tukholmaan. Mikä ettei, vaikka tuo puolikas nyt onkin jäänyt välistä. Loppuvuodesta elämä rupesi kaikin puolin taas kulkemaan uomilla. Hyvillä uomilla.

2010

Maratontreeniä ja pikkuhiljaa opin myös hiljaa juoksemisen taitoa. Ensimmäiset yli kahdenkympin lenkit ja ensimmäinen kokomaraton aikaan 4.28.34. Ihana, helppo, eufoorinen maraton. Tavoitteena oli päästä kunnialla maaliin, ilman katkeamisia. Tasaisella vauhdilla. En tiennyt mitään siitä mitä on kolmenkymmenen tuolla puolen. Ihmeissäni katselin kilometrikylttejä ja niissä olevia lukuja. Viimeisellä vitosella uskalsin ottaa loppukiriä ja vauhti olikin huomattavasti kovempaa kuin ensimmäisen 35 kilometriä. Näin minusta tuli maratoonari. Ensimmäinen maraton oli minulle hyvä. Tämän jälkeen ajattelin ensimmäisen kerran, että vielä minä juoksen maratonin alle neljän tunnin.

2011

Ennakoin vuodesta rankkaa. Oli työpaikan vaihdos, ei kesälomia, taaskaan. Pitkät pätkät töitä. Jotain historiastani oppineena ajattelin, että tämä ei ehkä ole hyvä vuosi treenata maratonille. Maraton on kuitenkin asia, jolle pitää antaa paljon. Paljon siitä myös saa. Täytyy antaa siimaa. Tämä olisi hyvä puolimaratonvuosi. Kävin kuitenkin Vaarojen Maratonille treenaavan Jn kanssa pitkiksillä aika useinkin. Loppukesästä ajattelin, että miksipä en voisi sitä maratonia juosta. Koska olin juossut kuitenkin lähes kuin maratonille olisin menossa. Vuosi kului energisesti, vaikka oletin muuta. Tänä vuonna osallistuin myös ensimmäisen kerran harjoitusmielessä juoksukilpailuun. Extempore extremerun Laajavuoressa. Finlandian puolikas aikaan 1.48.53 oli viimeinen naula arkkuun, minä juoksen Vantaalla maratonin. Tämä maraton osoitti minulle raadollisuutensa. Viimeisen kympin krampit ja energiaongelmat yhdistettynä huonohkoon päivään, ehkä kuitenkin liian vähäisiin pitkiksiin ja  todennäköisesti myös vähäiseen "henkiseen valmistautumiseen" painoivat ajan vartin alemmaksi kuin juoksun alku ja aiemmin juostu puolikas antoi olettaa. Vielä neljä minuuttia yli nelosen. Olin tyytymätön ja tyytyväinen samanaikaisesti. J joutui flunssan vuoksi passaamaan Vaarat ja aika pian kerroin lähteväni ensi vuonna mukaan. Odottakoon tuo nelosen alitus, mutta vielä mä sen teen!

2012

Tätä tarinaa voikin sitten lukea jo täältä blogista. Uusi ennätys puolikkaalla ja Vaarojen selätys. Sinä vuonna siirryin pururadalta polulle. Opin tuijottamaan vähän vähemmän kelloa. Ennätys ei ollut aika, ennätys oli mäki. Paskasin kenkäni, menin metsänlaidalta metsään. Opin sen, että itsensä voi haastaa ja voittaa. Luontoa ei. Se antaa puitteet ja näyttämön, jonka osa itse on.

........

Mitä nyt? Nyt mennään kohti tuota aikatavoitteista maratonia. Mutkia on matkassa, kiviäkin. Huhtikuussa alkanut plantaarifaskioosi äityi todella pahaksi, jopa siinä määrin epämääräiseksi, että mieleen on tullut siinä olevan jotain hermopinnettäkin. Pakottanut olemaan juoksematta askeltakaan. Ensimmäistä kertaa. Jokainen päivä on silti lähempänä tavoitteen toteutumista. On myös muita haaveita. Olen kuitenkin näissä jutuissa yhden asian ihminen ja siksi on vain yksi tavoite. Matkalla siihen on myös välietappeja ja välitavoitteita, kuten nyt esimerkiksi puolikkaat. Haaveet muuttuvat aikanaan tavoitteiksi. Ne mitä eniten tahtoo. Tuon tavoitteen ulkopuoliset asiat on vielä niitä häivähdyksiä joita jo toteutuneet, ensin haaveet, sitten tavoitteet, ovat aikanaan olleet.

Vuosi vuodelta olen kehittynyt juoksijana ja juoksu osatekijänä on kehittänyt myös minua. Pyhänä kolminaisuutena tässä on mieli, kroppa ja luonto. Kun olet hyvä niille, ne on hyviä takaisin. Niitä pitää kuunnella. Tarkkaan. Se ei ole aina helppoa. Ihmiskeho ja ihmismieli ovat osa toisiaan. Yksi mahtava kokonaisuus, joka on osa luontoa. Nuo kaikki kolme on siis yhtä. Joista kuitenkin suurin ja mahtavin on luonto.

(Oi mikä maratonpostaus, jännä jos joku jaksaa lukea loppuun :D)

Korvaavaa liikuntaa ja varustehankintoja

Eilenaamuna meidän olkkarissa seisoi lauma miehiä reppuineen ja rinkkoineen valmiina viikon lapin reissuun, josta osa matkasta tehdään kanootilla pitkin pohjoisia koskia ja jokia. "Jarmo" on siis kavereineen reissussa ja "Tarmo" keskenään kotona. Mun mies ei oo kova tyyppi juhlimaan, mutta sillä on kyllä tuollaisia perinteitä poikaporukalla, kuten tuo jokakesäinen melontareissu ja säännöllisin välein tapahtuvat futismatkat milloin minnekinpäin maailmaa. Itellä ei tuonkaltaista porukkaa ole, mutta hyvä, että meistä edes toisella on ja oon sitä tosi iloinen :).

Mä suuntasin lapin sijasta itseni Laajavuoreen Vuorilammelle vesijuoksemaan sekä uimaan. Kamala palo olisi ollut lähteä juoksemaan, mutta se vaan on nyt mahdotonta.

Kun ei päässyt juosten maastoon...

...täytyi juosta ja uida aiemmassa kuvassa ympyröidyssä lammessa!

Vesi oli lämmintä. Keli oli lämmin. 45 minuuttia viuhdoin vesijuoksuvyön kanssa kanssa menemään ja leikin, että se on kivaa. Hiki tuli otsalle, mutta syke ei noussut samalla tavoin, kuin juostessa. Lohdutukseksi luin 8/2012 Juoksija -lehdessä olevan artikkelin, jossa todetaan että vedessä sydämen iskutilavuus kasvaa n. 20-30% ja näinollen syke jää 15-20 lyöntiä alhaisemmaksi, koska yhtä nopealle sydämensykefrekvenssille ei jää tilaa. Maalla ja vedessä tapahtuvan harjoittelun sykkeitä (mun tapauksessa syketuntemuksia) ei siis pidä vertailla. Kaikenkaikkiaan tuossa artikkelissa hehkutettiin vesijuoksua kaikintavoin. Joo, joo, onhan se varmaan niin. Mutta kun se nyt ei vaan ole niin kivaa. Lopuksi vielä uintilenkki päälle ja sehän tuntui ihan pikajuoksulta.

Kuluneella viikolla olen myös tehnyt varustehankintoja. Kuten nyt esimerkiksi tuon vesijuoksuvyön. Ja kävelysauvat. Haahhah, kuulostaa ihan siltä, että seuraavassa lauseessa totean ensiviikolla meneväni suonikohjuleikkaukseen! Mikä nyt sinänsä ei ole vitsi, sillä jos perimä käy kuten nyt esimerkiksi migreenin kanssa, niin vielä sekin päivä koittaa :D. Ja ihan vaan että muistan olevani juoksija, ostin myös SpiBeltin sekä juoksulippiksen.

Vesijuoksuvyö 20€ Suomen vesijuoksuliiton koju
SpiBelt (kosteudenkestävä, 6xgeelipaikka) 34.90€ InterSport Asemanaukio

SOC -juoksulippis ja -kävelysauvat 2.45€ ja 9.90€ Stadium.. On se halpaa!

SpiBelt oli mukana perjantai-iltaisella yrityksellä ottaa muutama juoksuaskel ja kyllä se vaan näppärältä vehkeeltä tuntui. Tarkemmin sanottuna se ei tuntunut yhtään miltään ja oli just siks niin näppärä! Tuon pystyi toteamaan kyllä ihan het. Tuo vesijuoksuvyökin oli huomattavasti parempi kun uimahallin vastaavat. Myyjien mukaan siinä ei ole sitä "kelluttavaa kaarta" ja näinpä myös asento pysyy paremmin oikeanlaisena. Totta joka sana. Juoksulippis lähti niin pirun halvalla ja sopii mun Camelbakin kanssa yhteen täydellisesti, niin tokihan sellanenkin oli sitten ostettava. Nuo sauvat nyt ei varmaan parhaimmasta päästä ole, mutta kunhan ostin. Aikapäiviä sitten oon miettinyt, että vois joskus ihan muuten vaan kokeilla sauvoja maastolenkille mukaan.

Nyt sunnuntaina oon vietellyt pitkästä aikaa treffipäivää mun entisen työkaverin kanssa. Ohjelmassa oli kirppareita, alennusmyyntejä, kahvittelua ja lenkkeilyä. Lenkkeilyä ihan kävellen. 1h 15min. paineltiin maastossa mä, Jane ja mun upouudet sauvat. Oli kivaa liikkua jalkaisin! Kantapäähän ei kävely sattunut, ihan samalla lailla vasen jalkaterä oli vähän oudompi kuin oikea. Samalla lailla kun koko ajan. Ei kuitenkaan yhtään kipeä, vaan erilainen. Eriparia. Tai jotain. Kiivettiin Laajavuoren päälle, vähän tuli hiki ja kai se on parempi kun ei mitään. Parasta oli kun pitkästä aikaa treffasin tuota ex-työkaveria, juttua meillä riittää aina mielinmäärin ja aika menee vauhdilla.

Etappi 1

Etappi 2

Mun kotikaupunki!

Viikon treenit on ollut lihaskuntoa ja edellämainitun kaltaista korvaavaa liikuntaa. Eihän tuota korvaavaa todellakaan pysty, tai osaa, tehdä samalla intensiteetillä kuin juoksua. Kunhan nyt pitää itseään liikkeessä. Jos tää telakalla olo rupee oikein venymään, niin kai se on ostettava kortti spinningtunneille ja ruvettava veivaamaan crossaria ihan työkseen. Ostan sellasenkin. Ja maantiepyörän ja vaikka mitä, kun tuota pirun jalkaa ei voi ostaa kuntoon. Yritys siinäkin on kova, mut vielä ei oo yhtään laskua tuosta fysioterapiasta tullut, ahhah! Eihän tässä korvaavassa sinällään mitään vikaa, se on vaan vähän niinkun neulois lapasia vaikka tarvitsee sukat. Tiiättekö?

Joskus tulee fiilis, että jokainen hukkaanheitetty päivä on hukkaanheitettyä juoksukuntoa kohti maratontavoitetta. Joskus taas tulee fiilis, että kyllä sen juoksukunnon saa helposti kaivettua esiin ja isken sitten, kun tuo (perkeleen) jalka on siihen valmis. Totta se on, kumpikin fiilis, kyse on siitä miten sitä fiilistä tuntee. Jotain tästä taas oppii. Nöyryyttä. Kärsivällisyyttä. Ainakin. Pitää niinku neuloo ne lapaset ennen kun voi aloittaa sukat. Tärkeitä ne on kumpikin.

Mä vaan tykkään juosta. Poluilla ja pientareilla.

Tuossa viikolla sattui jämerä episodi mun lenkillä. Juoksin keskimittaista reipasta maantiellä ja lenkin lopussa täytyi juosta pieni pätkä metsän läpi polkua kotipihaan. Tunne sieltä maantieltä polulle siirtyessä oli, että wooouw, nyt täytyy vaihtaa taktiikkaa, että pysyy pystyssä! Se oli aika mittava efekti, vaikka pidän itseäni kohtalaisen kokeneena polkujuoksijana. Juoksinhan koko viime kesän tavoitteena Vaarojen maraton Kolilla, eikä tuo polkujuoksu ennen viime kesääkään täysin vierasta ollut.

Ihmiset jakavat juoksun yleensä katujuoksuun ja maastojuoksuun. Itse olen sitä mieltä, että tuota maastojuoksua on kahta aivan täysin erityyppistä. Polkujuoksu eroaa pururadoilla tai muilla vastaavilla "hyvä kuntoisilla" poluillakin juoksemisesta huomattavasti. Eroa katujuoksuun alkaa olla jo sitten lähes kuin yöllä ja päivällä. Pururadoilla ym. juokseminen on sitten varmaan jonkinlainen välimalli polkujuoksusta ja katujuoksusta. Se ei vaadi läheskään niin suurta intessiivistä askelten suunnittelua, mutta ei siinä ihan samanlaisella systeemillä voi edetä, kuin katujuoksussa.

Polkujuoksussa käytetään koko lihaksistoa eri tavoin. Keskittyminen täytyy pitää ja kropan täytyy mukautua vaihtelevaan juoksualustaan täysin erilailla kuin katujuoksussa. Katse katujuoksussa on lähempänä horisonttia, polkujuoksussa horisontin tuijottelulla ollaan hyvin äkkiä nenällään. Omien jalkojenkin katselu polkujuoksussa on turhaa, sillä silloin ollaan jo myöhässä. Kaatumista ei tapahdu, mutta vauhti hidastuu, jopa pysähtyy. Sä hämmennyt siitä, että mihin sitä seuraavaksi astuu. Sun täytyy kokoajan katsella juoksureittiä eteenpäin ja jo ennakkoon tietää mihin astut tulevilla metreillä. Polkujuoksu siis vaatii erilailla askelten suunnittelua ja keskittymistä juoksualustaan. Vaarojen maratonilla erottui selkeästi joukosta ne, jotka olivat (todennäköisesti?) treenanneet hieman vähemmän vaativilla alustoilla.

Usein kuulee sanottavan, että pitäisi treenata sen kaltaisilla alustoilla missä päätavoite saada tulostakin on. Oon jonkin verran tuosta erimieltä ja näkisin, että vaikka tavoite on katumaratonilla, niin varmasti maastossa juoksemisesta hyötyy. Polkujuoksu toimii tässä tapauksessa ehkä lähinnä virkistyksenä, mutta pururata -tyylisistä maastoista oon ainakin itse huomannut saavani lisää vauhtia katujuoksuun.

Viime vuonna pääosassa olivat pururadat ja polut, katujuoksu oli sitä toivottua virkistystä. Tänä vuonna pääosassa tulee olemaan kadut ja pururadat ja polkujuoksu tulee olemaan sitä kaivattua virkistystä. Jos multa kysyttäisiin mistä tykkään eniten, niin en osaisi vastata. Tai jos vastaisin jotain, saattaisi se vastaus olla seuraavana päivänä ihan jotain muuta.

Mä vaan tykkään juosta.

Move in the right direction!

Vesisade. Vastatuuli. Motivaatiokato. Yövuorokooma. Räkä poskella ja väsyneillä jaloilla. Noilla olosuhteilla alkoi tämän päiväinen kymmenen kilometrin duunimatkalenkki. Tuota duunimatkaahan mulla olisi oikeasti sellanen 500 metriä. Pidän itseäni siis jonkinlaisena arkipäivän sankarina, kun tuli edes lähdettyä. Vielä enemmän pidän itseäni arkipäivän sankarina, kun kykenin nousemaan noiden negatiivisten tunteiden yläpuolelle. Kieltämättä tunsin itseni jollain tapaa tragikoomisen hulluuden rajamailla häilyväksi Wannabe Juoksijaksi, kun siinä aika läheltä duunipaikkaa koukkasin vapaaehtoisesti edellämainituissa olosuhteissa ihan toiseen suuntaan lisätäkseni matkaa... ööö.. 19 kertaiseksi.

Päivän voimaannuttava biisi oli tämä:

One step closer I'm feeling fine  

getting better one day at a time  

I’m moving forward with all of my might  

I’m heading toward a new state of mind  

so I hold back tears 

move in the right direction  

face my fears  

move in the right direction  

I’m doing fine  

one step closer 

every day at the time  

I won’t lose my mind, 

lose my mind, uh uh  

Motivation a powerful strength  

hesitation was my first instinct  

I got the notion my weakness 

was total devotion it’s okay  

 

On olemassa oikeita syitä jättää treeni väliin. Aina sä et silti lähde lenkeille tai muuhun treeniin mieli flowssa ja siinä olisi tekosyillä mahdollinen paikka iskeä. Tulevan endorfiini piikinkään ajattelu paranna niitä negatiivisia tunteita yhtään. Tekosyitä ei silti voi hyväksyä. Ei juuri koskaan, mikäli on jokin päämäärä ja tavoite jonka saavuttaminen vaatii duunia. Jos lähtökohdat on jo alkujaan matalat, niin mä yleensä mielessäni vaan blokkaan ne kaikki muut vaihtoehdot (lue: tekosyyt). Olen kuin vaihtoehtoa ei olisi. Toinen tapa helpottaa on just juosta matkalla duuniin. Silloin mieltä voi harhauttaa ajatuksella, että sun on jokatapauksessa lähdettävä.

Usein tuo homma hoituu ottamalla pari juoksuaskelta ja that's it. Sä et enää muistakaan, että about viisi sekuntia sitten sua v**tutti. Aina se ei kuitenkaan käy niin iisisti. Joskus se vaan jatkuu ja jatkuu. Silloin mä pyörittelen päässäni seuraavanlaisia ajatuksia:

C'moon nainen, miten sä kuvittelet juoksevas yhtään mitään maratonia, jos sua nyt joku hemmetin vesisade ja tuuli harmittaa jollain ihan höpöhöpöperuslätkytyksellä.

No siinä sitten kun aikansa itseään on koulinut edellämainitun kaltaisilla mietteillä, tulee mieleen ne oikeesti kannustavat ajatukset:

Just tää on hyvää settiä nyt. Just tämänkaltaista tarvii sopivassa määrin, niin tulee selviämään niistä raastavista hetkistä, jota itse suorituksessa väistämättä tulee vastaan. Näiden juttujen yli pitää vaan mennä.

Yhtä-äkkiä sä tajuut, että oot jo hetken matkaa mennyt, ei v*tuta yhtään. Tämmöisiä treenejä onneksi mahtuu mukaan tähän niin laajaan skaalaan, mitä treenatessa jotain tiettyä tavoitetta kohti kokee. Nimenomaan onneksi.

Hyvä me, hyvä te!

Hyvä mä, hyvä me, hyvä meidän perhe.. Oli kommentti mun miehelle, kun se tuli autolla hakemaan mut jumpalta oman salitreeninsä päälle. Tänään oli taas niin ultimaattiset lähtemisen vaikeudet ja silläpä mun mies varmaan tarjoutuikin muokkaamaan omia aikatauluja ja hakemaan mut kotiin. Oikeastaan me podettiin niitä lähtemisen vaikeuksia kumpikin. Sama juttu oli eilen. Tarkoitus oli käydä ennen iltavuoroa lenkillä, mutta onnistuin sitäkin venyttämään sen verran, että oli pakko hoitaa se lenkki siten, että maali oli duunipaikalla. Näin siis selvisin ainoastaan yhdellä kotoa lähtemisellä, kätevää!

Ilmoilla on kyllä nyt aikamoista sydäntalven väsymystä. Tai ehkä jotain ankeutta paremminkin Kysymys ei suinkaan ole siitä, että olisin treenannut liikaa. Ehei! Vaan tänäänkin tuntui, että olis vaan tehnyt mieli makoilla sohvalla ja syödä karkkia. Suoraansanoen, LAISKOTTI! Ennen treeniä oli niin pirun tukkoinen olo ja mieli.. Ajattelin, että palkitsen itseni kyllä illalla karkilla jne. Illalla tuli kotiin kuitenkin ihan eri ihminen, oikeasti väsynyt, mutta kuitenkin energinen. Ja tonnikalasalaattikin kuullosti paljon paremmalta, kun se aiemmin suunniteltu karkki :D. Että miten sitä ihminen voikaan olla näin hölmö??

Oon tässä pyöritellyt ajatuksia tulevista juoksukisoista. Mielessä on jopa käynyt, että pitäisköhän juosta kokomaraton täällä kotikaupungissa syyskuussa.. Tää kevät tulee olemaan aika tiukka opintoja ja töitä yhdistellessä. Kesää kohti helpottaa, tulee lomat ja aurinko niille kaikkein kovimmille kuukausille. Vastoin aiempia suunnitelmia tuo loppukesä/syksy taitaa olla kyllä kokonaisvaltaisen jaksamisen ja panostamisen kannalta paras mahdollinen ajankohta.

Kotimaisemissa juoksemisella on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Vaikea ajatella miltä se sitten tuntuu niitä samoja reittejä hakata maratonin verran.. Onko se psyykkisesti haastavampaa vai jopa helpompaa? Maratonreissuissa on oma tunnelmansa, mutta mukavalta tuntuu sellainenkin ajatus, että kaverit tulee kannustamaan ja voi sitten niiden kanssa viettää iltaa! Mitäpäs mieltä lukijat olette?

Talvi tulee!

Edellisessä postauksessa kertomastani onnettomuudesta taidettiin todella selvitä vain säikähdyksellä. Niskat oli nimittäin tänä aamuna jo huomattavasti paremmassa kunnossa. Flunssa sensijaan jyllää itsepintaisesti edelleen. Tämä ja huominen menee siis sairastuvalla, mutta toivottavasti perjantaina pääsisi töihin ja mahdollisimman pian jo liikkumaankin. Viikonvaihteessa sai Jyväskylä aika reippaasti lunta niskaan ja tuo lumipeite on itsepintaisesti pysynyt maassa ainakin tähän päivään saakka.

Talvi se on siis vääjämättä tulossa. Tuo talveen orientoituminen on vaan omalla kohdalla aina aika hidasta. Olen nyt parina viime vuonna juossut maratonin myöhään syksyllä ja jotenkin päässäni kuvittelen olevan kesän aina siihen saakka. Mun kesä on siis loppunut reilu kolme viikkoa sitten ja nyt on jo lunta! Monet juoksua harrastavat siirtyvät talvella hiihdon pariin. Mä en ole tuosta hiihdosta innostunut, paitsi ajatuksen tasolla. Haluaisin siis haluta hiihtää, mutta kun en vaan halua!

Junnuna olen kyllä hiihtänyt paljonkin, joten väitän ettei se nyt ihan ennakkoluuloakaan ole. En sitäpaitsi pitänyt siitä silloinkaan, vaikka olin jopa keskitasoa parempi hiihtäjä. Taidan siis pysytellä tämänkin talven tuon juoksemisen ja sisäliikunnan parissa. Muutamana keväänä olen kyllä katsellut suksia ihan mielenkiinnosta, mutta näin syyspuolella talvea tuntuu vaan, ettei mikään talvitouhu innosta sitten pätkän vertaa. Ehkä tuokin kertoo jotain tästä mun hitaasta orientoitumisesta. Mites te lukijat? Mulla on kuitenkin voimassa yksi haaste liittyen talviliikuntaan.

Oon nimittäin luvannut mun pikkusiskolle laskea lumilaudalla mikäli hän juoksee puolimaratonin. Mun sisko on sellainen talviliikuntahörhö, että oksat pois. Jostain ihmeen syystä se nyt luulee että tuo episodi tapahtuu tulevana talvena, mutta jos puolimaraton on vasta toukokuussa, niin tietääkseni ja toivoakseni ei silloin kyllä yksikään laskettelukeskus ole enää auki! Joten kaiken järjen mukaan tuokin talviliikuntatapahtuma saa odottaa ensi talveen.

Juostako maraton?

Tämä postaus käsittelee päätöksiäni sekä motiivejani osallistua erilaisiin juoksutapahtumiin ja toivonkin, että joku jotakin juoksutapahtumaa harkitseva saisi tästä kirjoituksesta jotain itselleen. Sinänsä mulla on mennyt kaikki aika "väärinpäin", sillä olen juossut ensimmäisen kokomaratonin ennen, kuin olin juossut ensimmäistäkään puolimaratonia.

Ensimmäinen juoksutapahtuma oli 12,67 km:n rantaraitin kierros vuoden 2008 Finlandia maratonin yhteydessä. Silloiset työkaverit innostivat mukaan, yhtenä heistä J. Tuolloin olin enemmänkin kuntosaliharrastaja ja juoksulenkkini tukivat enemmän sitä harrastusta. Noin vuoden verran olin juoksutossuja vetänyt jalkaan, mutta juoksumatkat olivat maltillisia; lenkkien pituus oli n. 6-10km ja juoksukertoja muutama viikossa. Toki lähellä tapahtumaa vähän enemmän yritin kunnostautua juoksemisessa! Tapahtumassa oli mahtava fiilis ja kaikenkaikkiaan suoriuduin kisasta kaikinpuolin yli odotusten. Tuolloin minulla oli kirkas tavoite juosta maraton ennenkuin täytän 30 vuotta.

Vuosi 2009 jäi juoksutapahtumien osalta väliin. Elämässä tapahtui isoja muutoksia, jotka eivät kaikki niin mieltä ylentäviä olleet. Juoksin kyllä paljon, säännöllisesti jälkeenpäin ajateltuna myös aivan liian lujaa. Työpaikanvaihdoksen myötä kuntosali jäi ja näin juoksu sai aina isompaa roolia elämässä. Tuon vuoden syksyllä J puheli Tukholman maratonista juostuaan onnistuneesti puolikkaan. Itse ajattelin, että no miksi ei, koskaan en ole puolikasta juossut, mutta mitäpä se haittaa, koska nyt ruvetaan treenaamaan maratonille.

Tukholman maratonin juoksin keväällä 2010, huomattavasti ennen alkuperäistä ajatustani. Miksi viivyttää asiaa, jonka voi hoitaa jo aiemmin. Maratonissa on paljon "mystiikkaa", henkinen valmistautuminen täytyy hoitaa! Silti ensimmäinen maraton oli huomattavasti helpompi, kuin alunperin olin ajatellut. Ensimmäisen maratonin juostuani ajattelin, että minä haluan juosta alle neljän tunnin loppuajan maratonilla. Ensimmäisen puolikkaan juoksin vuonna 2011 syksyllä, joka myös loppuajallisesti meni yli odotusten. Töiden suhteen kesä oli raskas ja vastoin alkuperäisiä suunnitelmiani osallistuin kuitenkin syksyllä myös kokomaratonille, josta neljän tunnin alitus jäi noin neljän minuutin päähän. Puolimaraton aikaa ajatellen suoritus oli heikko. Toinen maraton, se aikatavoitteinen, oli huomattavasti vaikeampi kuin olin kuvitellut. Tämän vuoden puolikas meni hyvin, mutta muistan tuon juoksun jälkeen ajatelleeni, että 21,1 kilometriä näin kovaa vauhtia on paljon raaempaa, kuin 42,2 kilometriä vähän hitaampaa vauhtia. 

Vaarojen Maraton oli minulle osaltaan nollausta aikatavoitteisesta juoksemisesta. Onnistuin siinä täydellisesti. Reitti oli todella raskas ja suoritus vaativa. Olen kerran jos toisenkin pohdiskellut täällä blogissa reittiä, loppuaikaa ym. Vaikka se oli fyysisesti; sekä haastavilta oloiltaan, että pitkäkestoiselta suoritukseltaan rankka juoksu, niin se ei ollut yhtään sen rankempi kuin olin kuvitellut. Ilmeisesti olin siis onnistunut harjoittelussa.

Olen kuntomaratoonarina todella noviisi. Ajattelen kuitenkin aikalailla niin, että maratonin juokseminen vaatii todella paljon, se on hemmetin kova juttu. Sekä henkisesti että fyysisesti. Toisilla on korkea kynnys sen takia lähteä maratonille, mutta kun tuon kaiken tiedostaa, niin sen kynnyksen pienuuden huomaa vasta jälkeenpäin. Kaikesta mystisyydestä huolimatta se on kuitenkin vain maraton, ei sen kummempaa. En tietenkään tarkoita sitä, että jokaisen maailman ihmisen tulisi juosta maraton. Tai ylipäänsä juosta alkuunkaan! Sehän on ihan hullunhommaa muutenkin :D. Mutta jos jollakulla juoksua harrastavalla ihmisellä on haaveena juosta maraton, niin asia on ihan eri! Sellaisen ihmisen täytyisi yrittää juosta maraton, sellainen ihminen pystyy siihen!

Palautumisviikon pohdintaa

Palautumisviikon liikuntamäärät on kyllä olleet todella kevyttä settiä;

• To salitreeni 1h15min
• La juoksulenkki 8km 48min

Alkuviikollahan mulla oli melkoiset viivästyneet lihaskivut muistona kuuden ja puolen tunnin suorituksesta vaaroilla. Se ei sitten vissiin riittänyt, kun loppu viikko on kärvistelty salitreeni aiheuttamissa lihaskivuissa :D. Kyllä varmaan jokainen lihas mun kropassa muistaa nyt hetken, mitä on DOMS, eli viivästynyt lihaskipu.

Mun blogi on saanut Vaarojen maratonin jälkeen muutaman uuden lukijan, kivaa :). Äsken kyllä juttelin tuossa mun miehelle, että nyt tuntuu ettei tänne blogiinkaan ole oikein mitään annettavaa. Että aikalailla tässä elellään nyt sellaista "maratontyhjiötä". Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että tuo asia tulee muuttumaan, joten olkaahan arvon lukijat kärsivällisiä :).

Mä oon ihan tavallinen kuntoilija, mutta siitä huolimatta viime kuukaudet on menty aika pitkälle juoksulenkkien ehdolla. Sitä ei välttämättä aina kaikki ole ymmärtänyt, jos oon vaikka sanonut, että en mä nyt lähde illalla kaupungille, kun huomenaamuna on ainoa mahdollisuus hoitaa pitkä lenkki. Vuorotyö on antanut omat haasteensa treenien rytmittämiselle. Se on jännä tunne, kun nyt yhtä-äkkiä ei olekaan tuota rytmiä, mitä pitäisi toteuttaa. Kuntoa on toki pidettävä yllä, mutta treenit ei tarvitse niin päivän ja kellon päälle olla. Vaikea edes kuvitella, miltä jostakusta "oikeasta juoksijasta" tuntuu sen jälkeen, kun kauden päätavoite on takana.

Uudet tavoitteet toki muhivat jo päässä, mutta niille täytyy antaa rauha kypsyä omaan tahtiin. Toiset päättävät jo heti, mikä on seuraava juttu. Monia ajatuksia minullakin on jo nyt, mutta en kirjoita niistä ennen kuin ne ajatukset ovat ns. "valmiita". Tiedän kokemuksesta, että homma tulee jatkumaan, Wannabe Juoksija ei muuksi muutu. Toisille sopii ehkä toinen tapa luoda tavoitteita, itselleni sopii sellainen hitaammanpuoleinen.

Ensi kesälle on jokatapauksessa tarkoitus taas keksiä jonkinsortin "päätapahtuma", jota kohti sitten mennään välitavotteiden kautta. Olen kirjoittanut halustani kehittyä jo aiemmin ja tuo liekki palaa edelleen, jos mahdollista, niin vieläkin vahvempana.

Laitetaanpa teille vielä YouTube -pätkää Vaarojen Maratonista. Tapahtumassahan oli sellainen hauska sivutempaus, että eniten YouTubessa peukutetun maratonvideon tekijä saa ensi vuodelle ilmaisen osallistumisoikeuden juoksuun ja hotelliyön kaupan päälle. Vielä en ole päätöstäni tehnyt, mutta täytyy ehkä peukuttaa tätä videota, jonka intro osassa itsekin vilahdan :D.