Lylleröpyllerön juhannushölkkä: Kiimasen savulenkki Norttisarja 3,5km

Oon tainnut aiemminkin mainita, että mulla oli kova mielihalu päästä tänäkin juhannuksena Kiimasen savulenkin lähtöviivalle. Olevinaan sai jonkun ympyrän suljettua. Viime vuonnahan juoksin siellä nilkkatoipilaana kympin itseni yllättäen aikaan 47 ja jotain. Pari päivää tuosta yllätys kasvoi potenssiin tuhanteen, kun tein positiivisen raskaustestin. Vuosi on vierähtänyt siitä ja tuon testin tulos, pikkuinen kolmekuinen Ee, ihmetteli savulenkin tunnelmaa milloin Manducassa, milloin vaunuissa. Pääosin tosiaan ihmetteli (välillä toki nukkui), koska päikkärit ei ole Een taitolaji ollut viime viikkoina. Ja kukapa sitä kivan tapahtuman ohi haluaisikaan nukkua.

Tähän väliin on pakko sanoa, että tää juoksutapahtuma ei nyt varmasti varsinaisesti tue fysioterapeutin kehoitusta aloittaa hiljakseen juoksentelut. Mutta se ympyrä! Sen verran annoin kuitenkin armoa, että kympin raasto jäi odottamaan tulevia juhannuksia. Matkana oli siis norttisarjan kolme puolikas. Luulen kyllä, että tämäkin taitaa olla himppasen yläkanttiin. Oma sykemittari taisi näyttää matkaksi 3,3km. Oli mitä oli, kello pysähtyi aikaan 16.54. Tämänkin vuoden Kiimasen savulenkki yllätti positiivisesti, vaikka kyllähän tuossa kaikkien aikojen surkeimmasta menosta oli kysymys. Keskivauhti 5min.18s. pidemmälläkin matkalla, aina puolimaratoniin saakka, olisi jokunen vuosi sitten ollut ihan vitsi. Mutta jos kolme viimeistä maaliskuuta on mennyt joko leikkauspöydällä tai synnytysvuoteessa, niin menkööt, heh.

Sellainen oli lylleröpyllerön tämän vuotinen juhannushölkkä. Jos ensi juhannuksena olisi päässyt tuosta lylleröstäkin, niin varppina nousee askel kevyemmin. Ihme kyllä, kovin jumiin en itseäni tuolla junttauksella saanut. Nyt voi sitten aloitella rauhakseen sitä juoksua. Juhannukset on taputeltu ja meillä alkoi tänään Een kanssa viikko kaksisteen. Jii lähti perinteiselle kalareissulleen Lappiin. Viimeinen vuorokausi on enteillyt, että ollaan tosi hyvä kombo. Een päikkärit on vähän lyhyenlaisia ja mulla taas ollut vähän yöunivaikeuksia. Eellä saattanee olla myös hampaita tuloillaan ja kas, meitsinkin viimeinen alaviisuri ilmoitti olemassaolostaan. Noilla viisureilla on sitten tapana oireilla eniten väärään aikaan ever. Kiva viikko meillä varmasti on edessä, vaikka ikävääkin saattaa molemmilla olla.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille ja jos saatais se kesäkin!

Kilpailuhenkisyys, voimavara vai voimasyöppö?

Jonkinlainen kilpailuvietti on elänyt mussa niin kauan kuin muistan. En tiedä, onko se lapsuuden kilpaurheilun tulos vai oliko lapsuuden kilpaurheilu keino tyydyttää persoonallisuuteen kuulunutta kilpailuviettiä. Ehkä molempia. Kyseessä liene sekä osa temperamenttia että opittua tapaa. Jos urheilupedagokiikan professori Liukkosta on uskominen (mikseipä olisi, klik), niin se on vain ja ainoastaan opittu tapa, ei synnynnäinen tarve. En muista vanhempieni olleen erityisen kilpailuhenkisiä, mutta tietysti iso sisasrusparvi on oiva pohja kilpailuvietin oppimiselle jo lapsesta saakka. Vaikka varsinainen kilpaurheilu loppuikin murkkuikäisenä, on kilpailuvietti kyllä jossainmäärin säilynyt läpi nuoruuden toilailujen aina aikuisuuteen.

Musta on hauska muistella lapsuuden kilpatilanteita. Voittaminen, onnistuminen ja pärjääminen oli tietysti mukavaa, kukapa siitä ei pitäisi? Näin aikuisena hymyilyttää se karvaskin kalkki, eli häviäminen. Kuinka koville otti piirinmestaruuskisojen nelossija keskimatkan juoksussa tai pesäpallojoukkueen tappiot. Kaikenlaisia hölmöyksiäkin tuli katkeruuksissaan tehtyä: kerran esimerkiksi parin pelikaverin sylkäistiin kämmeniin ennen tappiollisen pesismatsin loppukättelyä. Huutiahan siitä tuli. On tullut paiskottua tavaroita ja puhuttua siivottomasti valmentajille. Kerran jopa niin, että peliä katsomassa ollut mummu sanoi katuneensa, että oli kertonut muulle yleisölle mun olevan hänen lapsenlapsi. Että tunteella (ja vailla järkeä) sitä on todella menty.

Kuva: Pixabay

Näin aikuisena sitä toki osaa hillitä käyttäytymistään. Ylipäänsä kilpailuvietti harvemmin kohdistuu muihin ihmisiin, vaan vastustaja löytyy yleensä omasta itsestä. Toki sytyn esimerkiksi lautapeleistä ja parisuhteessakin meillä on jos jonkinlaista skabaamista ollut vuosien varrella. Meillä toimii sellainen. Ja valehtelisin, jos väittäisin, etteikö edessä menevä selkä olisi tavoite ohittaa jossain juoksutapahtumassa. Mutta näin arkielämässä kilpailuviettiset tunteet tulee lähinnä ajatuksina, että jumankekka, musta on olemassa jonkun asian suhteen myös parempi versio, jonka todellakin kaivan nyt esiin! Tänä päivänä "häviäminen" saattaa (ei siis aina sitäkään) harmittaa, mutta enää en sentään kuumene, heh.

Kilpailuhenkisyys ei ole mulle negatiivinen juttu. En koe, että mun olisi aina oltava paras tai jatkuvasti parempi. En vertaile itseäni muihin tai koe kateutta. Ymmärrän kyllä, että kilpailuvietti saattaa monen kohdalla muodostua taakaksi, joka kääntyykin itseään vastaan. Varmasti myös itselle on joskus käynyt niin. ja edelleenkin se pahin kilpakumppani, eli minä itse, saattaa joskus olla liian vaativa. Tänä päivänä kilpailuvietti on kuitenkin pääsääntöisesti mulle asia, joka saa aikaiseksi motivaatiobuustin. Sellaisia kiukun ja nautinnon sekaisia sisuuntumisen tunteita, joista loppuviimein nautin. Itsetuntemus ja -tunto liene avainasemassa kilpailuhenkisyyden valjastamisessa voimavaraksi ja kyllä sen eteen on täytynyt kieltämättä vähän itsetutkiskeluakin harrastaa. Elämä on opettanut sekä häviämään että voittamaan haasteita.

Kuva: Pixabay

Voittaminen tai onnistuminen jossain asiassa on toki kivaa, mutta ei kyynärpäätaktiikalla tai hinnalla millä hyvänsä. Häviämistä, epäonnistumista ja keskeneräisyyttä on siedettävä ja ne fiilikset on myös täysin mahdollista kääntää plusmerkkisiksi. Ne kun ehkä on loppuviimein asioita, jotka myös opettaa eniten.

Ootsä kilpailuhenkinen ja millä tavalla? Kerro ihmeessä!

Pitkästä aikaa lappu rintaan: Kiimasen savulenkki 2016 -kisarapsa

Kaikkien vammautumisten keskellä juoksutapahtumaa, nimeltä Kiimasen savulenkki, on hintsusti haastavaa kutsua juhannusperinteeksi, mutta sinne päin. Kyseessä on siis Saarijärven Lannevedellä järjestetettävä kympin juoksutapahtuma, jolla ihan oikeasti taitaa pituutta olla 9,8km. Perinteenä on ainakin aikoa osallistua tapahtumaan, mutta ihan viivalle asti olen päässyt tätä ennen vain vuonna 2014, klik!

Hommahan lähti ihan väärille urille, kun lasten juoksuja seuratessa tajusin ottaneeni mukaan Jarpan sykemittarin. Jarpan lisäksi seurana oli siis hänen sykemittari. Kiitokseksi siitä, että hän oli lähtenyt mukaan kannustusjoukoksi kiukuttelin, tottakai! Että osaan olla välillä idiootti: kiukutella nyt sitä, että itse ottaa toisen kellon, jonka vielä itse on sille toiselle jokunen viikko takaperin synttärilahjaksi hankkinut. Että osaan olla idiootti. Onneksi yleensä ymmärrän oman tyhmyyteni kohtalaisen nopeasti. No kriisistä päästiin yli ja nautittiin tapahtuman tunnelmasta hyvissä ajoin.

Sitten itse juoksuun. Raportin mukaan juoksu oli vuonna 2014 ihan kamalaa menoa, mutta voin kerto, että vuonna 2016 se tuntui vielä kamalammalta. Reitti on kohtalaisen mäkinen ja onkin ihan todella mieltä ylentävää tajuta olevansa ihan loppu jo ekan puolentoista kilometrin nousun jälkeen. Mulla oli tavoite pitää kilsavauhdit alle vitosessa, mutta täytyy myöntää, että epäilin itse itseäni jo kahden kilometrin kohdalla. Päähäni alkoi pikkuhiljaa hiipiä ajatuksi, jotka kulki suurinpiirtein näin: "Ei se mitään, jos loppuaika on ihan paska, koska neljä ja puoli kuukautta sitten olit vielä kirurgin nilkka ja pohje avattuna...". Ihan itse juostessani sen laskin. Miten naurettavaa energian tuhlausta. Aika pian sain nuo armolliset ajatukset (vihonviimeinen virhetikki on antaa kesken kympin juoksun armollisia ajatuksia itselleen, kesken vielä hyvän juoksun! Niitä kerkee tarvittaessa jalostaa maalissa!) kuriin, "Ihan sama, yhtään puolikasta tai lyhyempää matkaa ei koskaan oo taitettu yli viiden minsan keskareilla, eikä se päivä ole h****tti tänäänkään!"

Olin ihan oikeasti unohtanut kuinka raastavaa on juosta lappu rinnassa!

Vitosen kohdalla haisi maaseutu. Kutosen kohdalla oksetti ja v**tutti. Seiskan kohdalla olo oli vielä kamalampi. Yli vitosen keskareitakin väjäämättä tuli. Ei kuitenkaan sitä romahdusta. Kasin kohdalla oli viimeinen ja kamalin nousu. Tiesin, että romahdusta ei tule. Olin oikeastaan tiennyt jo jonkin aikaa. Homman juoni oli palautunut mieleen ja jo joitain hetkiä sitten olin hylännyt ajattelun. Tai ajattelun sisältö oli lähinnä ykkösen ja kakkosen hokemista päässä. Tai kirosanoja. Sillälailla niitä mäkiä noustaan. Ei sitä ihan täysin voi unohtaa.

Kello pysähtyi aikaan 47.46. Neljä sekuntia aiemmin kuin kaksi vuotta sitten! Olin ihan oikeasti myös unohtanut kuinka ihanaa on juosta lappu rinnassa!

Ei voi olla mitään muuta kuin tyytyväinen. Reilu kolme kuukautta sitten pelkän kävelyn apuvälineenä oli kyynärsauvat, juoksulenkkeilyt on aloitettu toukokuun puolivälissä ja kyseessä oli kahdeksas kympin tai yli mittainen juoksu. Jotain on täytynyt tehdä oikein näinä reiluna kolmena vammavuotena ja myös kauan ennen sitä. Nyt on mojova jumi pohjelihaksessa ja muutenkin iskutus taisi olla aika kovaa, kaikki pyhät lupaukset juoksutekniikasta kun unohtui. Juoksuviikot on viime aikoina mennyt sillätavoin, että määriä ja vauhteja ei oikein kärsi nostaa. Juostaan mitä kärsitään ja muuna aikana tehdään muuta. Aika pitkälle silläkin tekniikalla näköjään pääsee.

Juhannusaatto iltaa vietettiinkin sitten Etelä-Konneveden kansallispuistossa, siitä myöhemmin. Koskikalasta-Jarppa on näköjään sittenkin kohtuu iisi houkutella mukaan, jos reissuun sisältyy myös koskitsekkejä. Keski-Suomessa se on onneksi helppoa. Yötön yö jatkuu tästä eteenpäin hyvinkin kirjaimellisissa merkeissä, eli yötyössä.

Kippis ja hyvää juhannusta!

Tampere Countryside Marathon

Kaupunkimaratonit on hallinnut juoksutapahtumia iät ja ajat. Vielä vuonna 2012 osallistuessani Vaarojen Maratonille, oli tapahtuma ainoa laatuaan. Nyt tuntuu, että toinen puoli tapahtumista on polkujuoksutapahtumia. Katujuoksun ja polkujuoksun vastakkainasettelu kukoistaa, joka tuntuu ihan hullulta. Maalaismaisemissa hiekkateillä juostavat tapahtumat ovat yleensä pienen porukan puuhasteluita ja niihin harvemmin vähääkään kauempaa tullaan osallistumaan. Onnekseni sain yhteistyön merkeissä osallistumisen ja mahdollisuuden kertoa teille tapahtumasta nimeltä Tampere Countryside Marathon.

Juoksijalehden paperisesta kalenterista ei tapahtumaa löydy, verkkoversiosta ja My Next Runista kylläkin. Itse kuulun paperisen kalenterin käyttäjäkuntaan ja alleviivaustussilla olisi ollut käyttöä kyllä, sillä tapahtuma sopii omiin tämänhetkisiin intresseihin kuin nenä päähän. Tässä on jotain polkujuoksurymyämisen ja katunylkytyksen väliltä. Sopii siis molemmille koulukunnille, sekä meille, jotka eivät asetu oikein kumpaankaan koulukuntaan. Maalaismaisemaa metsän siimeksessä, peltoja ja järviä, hiekka- ja soratietä, välillä pätkä asfalttiakin, maastonmuotoja. Vaihtelevuutta. Kuitenkin niin, että halutessaan voi myös vauhdin kanssa irroitella.

Ja se maalaismiljöö! Aina joskus tuntuu, että se on kaikessa kauneudessaan jotenkin unohdettu. On ihanaa juosta metsässä, mutta on myös ihanaa juosta metsän äärellä. Pellon viertä, ohi laiduntavien eläinten ja harvakseltaan eteen ilmestyvien maalaistalojen. Vai mitäpä sanotte näistä kuvista?

Tampere Countryside Marathonin instagramissa (@juoksemaalla) löytyy lisää komeita maisemakuvia ja verkkosivuilta (KLIK!) kaikkea muuta infoa.

Tapahtuma on siis Tampereen teiskossa ja juoksureitti kulkee ainoan pohjoismaalaisen sisävesivuonon, Paarlahden, ympäristössä. Matkoja löytyy kolmenlaisia: maraton, puolimaraton ja Myllyn lenkki, joka on pituudeltaan 12 kilometriä. Kisakeskus sijaitsee Viitapohjan kylällä ja "after run -tapahtumana" on mahdollisuus osallistua Viitapohjan kyläyhdistyksen iltamiin. Nämä perinteikkäät iltamat on järjestetty mun syntymävuodesta saakka, eli vuodesta 1984. Ihan mielenkiintoista päästä kurkkaamaan kunnon maalistapahtumaankin.

Oma valinta on tähän "jalkatilanteeseen" (ja vähän myös juoksukuntoonkin) nähden Myllyn lenkki. Ennätysjuoksua tuskin lähdetään tekemään. Pikkuhiljaa palautuva juoksukunto ja haastava reittiprofiili ei ole siihen ihan se paras kombo. Nautinnollisen juoksukokemuksen se sen sijaan takaa! Juoksukaveriksi mulla lähtee pikkusisko, jonka valmistautumisesta ekaan juoksutapahtumaan ikinä kirjoittelen myöhemmin. Aika hauskaa, kun maisemista löytyy paikka, joka on nimetty sisaruspohjaksi!

Kestävyysurheilu.fi avaa tapahtumaa artikkelissaan täällä!

Onko joku jo suunnitellut osallistumista kyseiseen tapahtumaan? Jos ei, niin hyvin kerkeää mukaan. 30.7. siis kaikki polkujuoksijat, katujuoksijat ja juoksijat siltä väliltä Tampereen Teiskoon juoksemaan maalla. Tapahtuman mainosjuliste on tässä:

Elämäni juoksukisakertomukset

Tässä viikolla lueskelin Lenkkareissa -blogista postauksen otsikolla Juoksumuistoja. Blogin kirjoittaja Ninni kertoi juoksemistaa kisoista. Röyhkeästi ajattelin varastaa idean ja kirjoittaa itsekin vastaavan postauksen. Muistelu kun tässä tilanteessa on ainoa keino saada liikuntablogiin sitä liikuntaakin, joten hirveän paljon parempaa ajankohtaa en kyseiselle postaukselle äkkiä keksi. Elämäni kertomukset siis jatkukoon, hiukan erilaisissa merkeissä.

Mun juoksuhullutteluthan alkoi vuonna 2007 painonpudotuksen ohella. Tovin harrastamisen jälkeen osallistuttiin Finlandia Maratonin rantaraitin kierrokselle vuonna 2008 ja juoksu kulki yllättävänkin kovaan aikaan 57.01 matkan ollessa tuolloin vielä 12.67km. Se taisi olla myös siihen mennessä pisin juoksuni ja sai aikaan maratonkipinän. Jotenkin kuvittelin, että ollakseen valmis maratonille tulisi olla juostuna vuosi jos toinenkin ja maratonia haaveilin lähinnä siten, että se tapahtuisi ennen kolmekymppisiä.

Vuosi 2009 jäi juoksutapahtumien osalta väliin, mutta juoksu oli vahvasti minussa. Yleisestä tavasta poiketen ilmottauduin maratonille ennenkuin olin juossut elämässäni yhtään puolimaratonia ja osallistuminen Tukholman maratonille 2009 oli hankittu. Reissussa oltiin yhdessä (juoksu)kaverini Jn kanssa. Mulle ei ollut yhtään hajua mitä odottaa ja silmät lautasena katselin kilometrikylttejä, joissa luku vain kasvoi. Odotin seinää, kramppeja ja vaikka sun mitä, mistä olin opiskellut. Mitään ei tapahtunut. Maali tuli vastaan niin hyvävoimaisena kun vain osaan jälkikäteen maratonilta kuvitella maaliin tulevani. Loppuaika kellossa oli 4.28.34, joka sinänsä oli täysin merkityksetön seikka. Meikä oli myyty.

Seuraavana vuonna 2010 juoksin ensimmäisen puolimaratonini Jyväskylässä aikaan 1.48.53, joka oli ehkä jonkin verran odotettua kovempi aika. Se antoi hyvää odotusta neljä tuntia alittavalle maratonille loppusyksystä Vantaalla. Vielä mitä. Vantaa antoi mahdollisuuden tutustua niihin kaikkiin seiniin, mitkä jäi Tukholmassa näkemättä: huono päivä, energiat jonkin verran päin honkia ja jäätävät krampit, joita piti pysähtyä venyttämään auki. Epätoivoisissa ajatuksissa kävin jopa läpi tästä tulevan sellaisen katastrofin, että aika painuu yli Tukholoman ja kroppa on silti loppu. Vielä epätoivoisimmissa ajatuksissa mietin, että näinkö näen maalia ollenkaan. Maaliin kuitenkin päästiin tilanteeseen nähden hyvässä ajassa 4.04.36. Mutta ottihan se aivoon. Suunnilleen siltä istumalta päätin, että seuraava maraton tulee olemaan vaaroilla. Toisenlaista treeniä, toisenlaisia juttuja. Samalla kuitenkin päätin entistä lujemmin, että vielä tuon nelosen tulen alittamaan ja ihan sitten varmana.

2011 juostiin jälleen treenimielessä Jyväskylässä puolikasta ja se sujui taas niin, että kykenin olemaan täydellisen tyytyväinen loppuaikaan 1.42.11. Myöhemmin syksyllä selätettiin Kolin vaarat, joka ainutlaatuisuudessaan jää loppuiäksi mieleen. Ne oli pitkät kilometrit ne. Etenkin jokin matka, jotka juoksin läpimärissä juoksukuteissa tiputtuani vedenylityspaikalla jokeen 16km:n kohdalla. Aika uskomaton juttu kaikkiaan. Että ylipäänsä sain kasattua mieleni ja vielä kaiken huipuksi jalat toimivat. Lopun tappomäen jälkeen maali tuli kuin tulikin vastaan ajassa 6.33.35. Olin saanut mitä olin hakenut ja vielä enemmän.

Seuraavana vuonna 2013 oli buukattu parikin maratonia, sekä Helsinkiin että Jyväskylään. Kausi alkoi keväällä Pentin kympillä aikaan 48.23. Plantaarifaskiitti vei kuitenkin voiton ja käytännössä sinä vuonna en juossut juuri lainkaan. Näin meni pitkään, kunnes jossain vaiheessa kykenin satunnaishölköttelemään. Kesällä 2014 päätin juosta käytännössä säännöllisesti treenaamatta kympin, joka kaikeksi yllätykseksi tuli ennätysaikaan 47.54. Kesä 2014 todisti myös, että PF ja jalkaterän kiputila ei juuri tuon pidempiä matkoja anna juosta eikä niitäkään säännöllisesti. Onneksi siihen löytyi syy ja se asia aikanaan menee eteenpäin. Näiden lisäksi takana on pari Laajavuoressa juostua extreme runia. Vai Let's run extremeä. Vuosi 2015 tulee menemään maratonien osalta nilkkamurtuman ja -operaation kuntoutusmainingeissa. Ehkä vuosi 2016 antaa takaisin kaiken sen edestä!

Joku voisi sanoa, ettei susta tyttö maratoonaria tule. Että jos juosta pitää, niin juokseppa reppana edes maksimissaan niitä puolikkaita. Siihen saattaa jopa vähän olla lahjoja, kuntoilijaksi. Joku ääni joskus omassa päässäkin tuumailee niin. Onneksi se tapahtuu hyvin harvoin ja katoaa hyvin nopeasti.  Vielä se maraton taitetaan. Ja taitetaan myös pidempikin matka. Kestävyysurheilu on onneksi siitä armollinen, että parhaat vuodet on vielä edessä.

Muistakaahan blogi facebookissa. Sinne ainakin uusimmat päivitykset ja instagrammissa enemmän tai vähemmän päivän hetkiä käyttäjänimellä @tarupkk.

Kiimasen savulenkki, kisaraportti

Jo viime vuonna mun piti osallistua juhannusaattona Saarijärven Lanneveden kylällä järjestettävään Kiimasen savulenkkiin. Jalka oli kuitenkin tiltissä, joten osallistuminen jäi. Tämän vuoden osallistuminen varmistui vasta keskiviikkoiltana. Matkaan lähdin kohtalaisen epävarmoin fiiliksin, juoksua ei ole takana juuri nimeksikään ja painoakin on se viitisen kiloa enemmän, kuin vaikka nyt vuosi sitten. Toisaalta epävarmuus omasta kunnosta toi mukavan rennonkin fiiliksen, kunhan juoksentelee. Tapahtuma ilmapiiriltäänkin sopi just mun fiiliksiin. Tosi mieletöntä ajella juhannusaaton hiljaisuudessa pitkin pikkuruisia hiekkateitä ja swhäm, yhtä-äkkiä edessä onkin kylä täynnä säpinää.

Matkaan lähdin siis Janin kanssa ja alkusäätöjen (kuten esimerkiksi autonavainten hukkaamisen) sekä ilmottautumisen jälkeen oltiin ottamassa muutaman kilometrin verran verkkaa. Mieletöntä saada numerolappu rintaan ja jo se tuttu kisajännityskin nosti päätään. Mitään sotasuunnitelmaa en ollut tehnyt. 10+ lenkit viimeiseen reiluun vuoteen saa yhden, maksimissaan kahden, käden sormin laskettua.Tavoiteaikaa oli vaikea asettaa, mielessäni mietin, että jos alle 55 minuuttia, niin tyytyväinen pitää olla. Lähtölaukaus reitille pamahti klo 12 ja useamman sadan juoksijan joukossa jäin lähdössä aikamoiseen pussiin. Se oli ehkä hyvä, sillä edessä oli heti pitkä ja raastava nousu. Varsinainen reitti kulki kymppikilometrin verran kumpuilevaa maalaismaisemaa ja profiililtaan reitti oli raskaanloinen. Aina kun olit saavuttanut mäen laen, edessä olevan laskun mielekkään fiiliksen tappoi edessä oleva ylämäki. Ei auta, on otettava mitä vastaan tulee.

Vitosen kohdalle saavuin väliaikaan 24.05 ja mietin, että tässä olis vielä saumat kympin ennätykseen. Meno oli kyllä melkoista puuskuttamista ja ajattelin, että tässä on vielä muutama kilometri puskettavana ja hyvin saattaa noutaja tulla. Mennään nyt ilman ajattelemista kahdeksaan kilometriin asti ja mittaillaan sitten, onko enkkaan mahdollisuuksia. Kahdeksan kilometrin kyltti tuli sillä tavoin vastaan, että edessäolevan laskun (se sama mikä aluksi noustiin) vuoksi tiesin, että nyt kun annan mennä urku auki, niin 50 minuuttia puhkeaa ja ehkä sinne ennätyksen korville pääsen. Oman sykemittarin sammutin alle ennätyaikani. Maaliintulo oli melkoista ruuhkaa, joten mielenkiinnolla jäin odottamaan virallisia tuloksia ja kuinka ollakaan, loppuaikani oli 47.54. Voi sitä riemun määrää!

Ja teille kaikille rasitusvammojen kanssa tuskaileville tahdon sanoa, että vuosi sinne taikka tänne. Ei se kunto näköjään kovin nopeaan katoa ja vaikka vähän katoaa, niin pikkutoimenpitein sitä saa houkuteltua esiin. Kyllä se aurinko lopulta risukasaankin paistaa!

Eka kisaraportti 2013

Eilen korkattiin kisakausi juoksutapahtumien osalta ja nyt on luvassa ensimmäistä kisaraporttia. Alustavissa suunnitelmissa oli osallistua Pentin pinkaisuun, paikalliseen kymmenen kilometrin juoksutapahtumaan, mutta oikeastaan vasta viime viikon alussa löin lukkoon tuon suunnitelman. Mulla on ollut tapana muutamaan juoksukisaan osallistua per vuosi, mutta haaveissa olisi juosta kisoja enemmänkin. Se vaatii pientä ajattelutavan muokkausta, jos "kauden päätavoite" on syksyllä, ei lienee keväällä voi paukutella ennätyksiä, jotka eivät myöhemmin vuodesta olisi rikottavissa. Pikkuhiljaa alan myös näkemään juoksutapahtumat parhaimpina treeneinä ja testeinä. On myös mukava osallistua juoksutapahtumaan ja olla omalta osaltaan kantamassa kortea kekoon erilaisten tapahtumien hengissäpysymiseksi ja kestävyysjuoksun suosion lisäämiseksi. (Hyvänä esimerkkinä kerrottakoon, että yritin etsiä teille linkkiä uutiseen juoksusta, mutta juttua siitä oli ainoastaan Keskisuomalaisen paperiversiossa, hyvin pienesti).

Kyseessä oli siis Pentin pinkaisu, 10km Jyväskylän Vaajakosken katuja. Nimi juontaa paikallisesta kestävyysjuoksija Pentti Virmalaisesta ja tapahtuman järjestäjänä toimii Vaajakosken Kuohu. Tapahtuma järjestettiin nyt seitsemättä kertaa, aina näin keväisin. Samalla reitillä juostaan myös talvisin testijuoksusarjaa. Tämänvuotinen Pentin pinkaisu sai ennätysmäärän osanottajia liikkeelle, 188 juoksijaa. Tiet olivat tarkoitus puhdistaa hiekasta ja pölystä, mutta kovien yöpakkasten vuoksi ei sitä voinut tehdä. Reitti oli siis hiekkainen ja pölyinen, osin luminenkin. Profiililtaan reitti on kohtalaisen haastava katujuoksuksi, kokonaisnousua reitillä on 100m. Kaikenkaikkiaan mukava tapahtuma, joka ehdottomasti täytyy kevätohjelmaan ottaa vakkariksi mukaan.

Selkeää tavoitetta oli vaikea tehdä, takana on kuitenkin useampi löysäilykuukausi ja kovempia lenkkejä on tullut thetyä vasta muutamana aiempana viikkona. Toisekseen, tämä oli myös ensimmäinen kympin kisani, jos ei Laajavuoren extreme runia lasketa mukaan. Edeltävän yön olin hoitamassa siskon mukulaa ja aamu meni siinä Lotalle aamupalaa touhutessa jne. Yhdeksitoista pyöräilin kotiin ja tulihan se tuttu jännityskin sieltä! Lähtö oli klo 13. Jalat tuntui kuntoon nähden hyviltä, mitä nyt nousut hieman hapottivat, etenkin se viimeinen. Viimeisillä kilometreillä ajattelin, että kuinka tämä kymppi onkaan lyhyt matka, siitä ajatuksesta sai energiaa painaa maaliin. Kello pysähtyi loppujenlopuksi aikaan 48.23. Loppuaikaan täytyy kyllä olla olosuhteisiin nähden tyytyväinen. Realistista on myös lyödä myöhemmin kesällä kympille kunnon ennätys ajatellen, että nyt keskivauhti oli 4.50min/km ja viimevuotisella puolimaratonilla keskivauhdit oli 12.66km kohdassa 4.48min/km ja maalissa 4.54min/km.

Nyt on lähtökohdat kesälle lyöty tiskiin ja kisasta sai reippaasti motivaatiota ja uskoa tuleviin treeneihin!

P.S. Ainoana pikkumurheena tässä on nyt kantapää. Tänään oli niin palava halu palauttavalle höntsälenkille, mutta kantapää on pirun arka. Niin arka, ettei sille kärsi oikein edes astua. Se on varmaan äkkiseltään asfalttijuoksusta v**tuuntunut. Eikö se yhdellä, max. kahdella huilipäivällä siitä. Ihan varmasti. Sen tehtävä on kestää, kun mä juoksen.

P.P.S. Täällä oikean juoksijan tunnelmia kisasta. Miesten sarja oli varsin kovatasoinen, kun kymmenen ensimmäistä (oikeaa!) kisailijaa paukutti reitin alle 34 minuuttia!

Vaarojen Maraton

Kolilta on palattu kotiin, vaarat on selätetty ja sen "vapauttava tuska" koettu kaikissa muodoissaan. Tän postauksen kuvaajana on toiminut Jn vaimo Katja. Omia kuvia laitan blogiin myöhemmin, kun meidän perheen tietokoneet tunteva saa windowsin taas kunnolla toimimaan. En nimittäin saa niitä nyt siirrettyä koneelle. Tämä postaus käsitelköön oikeastaan vain tuota juoksumatkaa, muusta ehkä sitten myöhemmin.

Lähtö
Lähdettiin Jn kanssa liikkeelle klo 09.20, tuon lähtöryhmän loppuaikatavoitteena  oli 6-7 tuntia. Tunnelma oli jännittynyt ja odottava, niinkuin nyt kuvitella saattaa.

0-10 km
Ensimmäiset viisi kilometriä oli kohtalaisen helppoa juostavaa, pääosin leveää polkua ja laskuvoittoista. Pätkä mentiin jopa hiekkatietä. Tunnelma oli passaileva. Tuon jälkeen siirryttiinkin metsään ja juoksualusta muuttui kokoajan teknisemmäksi, sai todella keskittyä katselemaan jalkoihin. Ensimmäiset jyrkemmät nousutkin koettiin, kun noustiin kohti Jauholanvaaraa, josta oli komeat näkymät vasemmalle Pieliselle sekä oikealla puolella näkyvälle Herajärvelle. Porukassa mentiin, J juoksi edellä, perässä tuli pari tyyppiä Keski-Suomesta. Juttua riitti ja juoksu tuntui hyvälle. Ajoittain polulle muodostui pientä ruuhkaa, jota sitten tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan ohiteltiin. Geelien ottamiseen täytyi myös keskittyä.

10-17 km
Jauholanvaaralta laskeutuessa alkoi olla jo kunnon lämmötkin päällä. Maasto oli edelleen todella teknistä ja kaikenlisäksi kokoajan haastavampaa myös liukkauden vuoksi. Mutaisia paikkoja oli paljon ja lahkeet oli kyllä polvia myöten siinä kurassa. Alkumatkassa samassa porukassa juossut Jyväskyläläistyyppi jäi toviksi jonnekkin, mutta ilmestyi kantaan ennen Kiviniemen vesistön ylitystä. Tämän sekä toisen jätkän kanssa tuli jutusteltua ja taitettua matkaa kohti Kiviniemeä. J meni siinä ehkä sata metriä edellä. Fiilis oli mitä parhain.


Kiviniemen vesistön ylitys
17 km kohdassa oli pieni vesistön ylitys, joka tapahtui joko vetolossilla tai soutuveneellä. Kumminkin puolin lossia oli soutajat, jotka soutivat kolmea henkeä vastarannalle, lossiin taisi mahtua kymmenisen tyyppiä. Itse pääsin heti vasemman puoleiseen veneeseen Jyväskyläläisjätkän ja sen toisen kaverin kanssa, J oli lossissa puolivälissä. No tässäpä sitten sattui tilanne, johon en todellakaan ollut varautunut; Veneestä noustessa tipuin nimittäin laiturilta järveen! Sinne niin, reppuselässä selkä edellä ihan uppeluksiin! Ilmeisesti järjestäjätkään eivät tätä olleet huomioineet, vesi oli korkeammalla kuin aiempina vuosina ja jälkeenpäin kuulin, että olin kolmas tyyppi joka tuosta kohdalta lensi järveen. Niin kuulemma puhuttiin, itse en muista. Kuulemma myös kaksi järjestäjää auttoivat minut ylös laiturille, itselläni on sukelluksen jälkeinen muistikuva vain siitä kun seison märissä kamppeissa laiturilla. Tyypit kannusti mielettömästi, itseä harmitti niin paljon, että olin itkeä. Puhelin jotain, että jos tän takia joutuu keskeyttään ja sitä rataa. Siirryttiin juomapisteelle, jossa ihmiset tsemppaili ja kannusti. Taisin olla jonkinlaisessa hädässä, kun neuvottiin puristamaan paidat kuivaksi. Siinä sitten rintsikat päällä puristelin kamoja kuivaksi, joku antoi repustaan takkinsa ja J työnsi mun märän pitkähihasen reppuuni. Sanoin Jlle, että jatkaa matkaa, tuun kyllä perässä. Kaikilta noilta sai voimia ihan mielettömästi!

17-25km
Kisan vaikeimmat kilometrit, itketti ja suututti vuoronperään. Energiaa ei vaan voinut tuhlata itkemiseen. Yritin pitää lippua korkealla, housut oli märät ja jalat todella kylmät! Ei ollut juuri juttukaveriakaan, koska itsellä oli niin kurja olla enkä jaksanut olla se aktiivisempi osapuoli juttelussa. Muutaman eka kilometri tuosta pätkästä oli todella hidas. Jostain sitä vain sai sitä voimaa kuitenkin koko ajan enenevässä määrin. Ja uskoa, en tiedä. Vaikeaa oli, vaikka maastoltaan tuo kohta ei lainkaan ollut vaikein. Lähdettiin kohti ryläystä ja ohitinkin aikalailla tyyppejä, sekin antoi energiaa. Pelotti kyllä ja lujaa, että tilanne menee sellaiseksi että joutuu keskeyttämään. Kokoajan oli kuitenkin vahva ajatus, että periksi en anna. Miehelle naputtelin viestin tuosta tapahtumasta ja tunteista. Se ei kuulemma tiennyt olisiko sen pitänyt kannustaa mua jatkamaan vai keskeyttämään, laittoi sitten sellaisen välimallin tsemppiviestin tyyliin; taistele, mutta elämä ei keskeyttämiseen lopu! Jossain vaiheessa tajusin, että pitkien trikoiden päällä olevat lyhyet trikoot ei tule kuivumaan koskaan, sillä ne ei ole ihoa vasten. Tajusin vasta n. 25 km kohdalla heittää ne reppuun!

25-29km
Rankkaa nousua kohti Ryläystä. Edellä tehty toimenpide housuosastoon helpotti kylmettymistilannetta ja aloin saada pikkuhiljaa lämpöä takaisin lihaksiin. Kuulostaa hassulta, mutta aika hyvällä energialla vetelin ryläystä ylös. Lasku oli myös jyrkkä ja tekninen. En tiedä kuinka krampissa kaikki kanssajuoksijat olivat, mutta ohittelin aika paljon ihmisiä sekä nousussa että laskussa. Siitä tuli hyvä fiilis; Laajavuori on koulinut reisiä, tunsin itseni oikeastaan aika voimakkaaksi ja ketteräksi. Just sellaista treeniä on vedetty, kun pitää. Ryläyksen laskussa kantaan iskeytyi Kuopiolainen jätkä, jonka kanssa laskun jälkeen vuorovedoin jatkettiin matkaa.

29-40km
Kuopiolaisen kanssa taitettiin matkaa kohti maalia, vaihdettiin juoksukokemuksia ja höpöteltiin sen mitä nyt jaksoi! Tuon osan alkukilometrit sujui aika hyvinkin ja vedettiin Kuopiolaisen kanssa ihan hyvää vauhtia. Loppu pätkässä joutui välillä juoksemaan hiekkatietä, joka oli alustaltaan todella kova. Oli oikein myrkkyä, kun lihakset täräji joka askeleella. Askel alkoi tuntumaan kyllä jo melkoisen raskaalta!

40-43km
Jäätävä loppunousu. Kolme kilometriä pelkkää nousua Kolin satamasta Ukko-Kolin huipulle. Jalat hapoilla, aivot pehmeinä päässä takoi yks, kaks, yks, kaks... Tai vaihtoehtoisesti jaksa, jaksa, jaksa...
Se oli kuulkaa hieno tunne, kun alkoi kuulua ihmisten ääniä. Että kohta tää loppuu. Viimeisissä mäissä oli paljon kannustajia ja mikä parasta, myös mun mies ja Katja!

Maali
Maaliin päästyä sai tunteet vallan, tärisin puolittain väsymyksestä, ilosta, mistä lie. Hoin vaan, että mua itkettää ja mä en ikinä olisi uskonut siellä laiturilla märissä kamppeissa, että mä pääsen tänne asti! Ehkä tuli kyynel, ehkä ei. En tiedä. Valtavien tunteiden vallassa kuitenkin olin, jopa niin että mun mieskin kuulemma herkistyi! J oli tullut maaliin jo 18 min. aiemmin, hienoa! Järjestäjät otti maalissa vastaan jotenkin hirveän huolehtivaisesti.

Loppuaika 6.33.35. Sinänsä sivuseikka, mutta että kaiken tuon jälkeen pääsin vielä tavoiteltuun aikaankin. Mäkijuoksun loppuaika 23min 45s. Palailen varmasti vielä Kolin tunnelmiin myöhemmissä postauksissani, mutta halusin tulla tänne pikapuoliin kertomaan näin pääpiirteittäin miten juoksuni kulki.

USKOMATON KOKEMUS!

Kisaraporttia :)

No niin, aika pistää eilen juostu puolimaraton pakettiin myös tänne blogiin! Tavoitteet täyttyi odotettua paremmin ja maaliviiva ylittyi ajassa 1.42.11. Jeij! Nyt fiilikset on aikalailla huikeat :).

Kuten isoissa juoksutapahtumissa yleensäkin, ensimmäinen kilometri oli melkoista nykimistä. Moni kahden tunnin juoksija oli ryhmittäytynyt 1.45 tavoiteaikajuoksijan taakse ja ohiteltavia riitti. Kilometrin jälkeen olin 1.45 tavoiteaikajuoksijan kannassa ja siinä tuumailin, että pitäisköhän tästä nyt vaan lähteä menemään vähän kovempaa. Johonkin vajaaseen kolmeen kilometriin saakka sitä tuumailin, kunnes hivuttauduin ohi. 4-7km oli oikeastaan koko juoksun hankalin osuus. Olin varmaan juonut vähän liikaa; vessahätä vaivasi ja vatsassa hölskyi. Oli oikeastaan vähän jopa paha olo. Funtsailin vaan, että kyllä se kai kohta ohi menee ja yritin olla ajattelematta koko asiaa. Ja niinhän se meni.

Seitsemän kilometrin jälkeen alkoi juoksu rullata koko ajan paremmin, kympin kohdalla otin muutaman kulauksen urkkajuomaa. Kelloa (sitä ihan tavallista rannekelloa!) katsoessa laitoin merkille, että pari minuuttia oon tavoitettani edellä. Ajattelin vaan, että tällä tahdilla maalin saakka. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Kahdentoista kilometrin kohdassa oli mun ihanainen työkaveri ystävänsä kanssa kannustamassa, siitä sai ihan mielettömästi virtaa. 12,66km väliaikapiste ohitettiin ajassa 1.00.49. Kilometrikylttien kohdalla tuli kelloa vilkultua, vaikka tuntemus oli kokoajan se, että huolta ei ole.

Siinä 16km:n jälkeen alkoi ajoittain tulla pieniä tuntemuksia, että matkaa on tultu ja kovaa. Ei kuitenkaan mitään hälyttävää, vaan just sellasta mitä pitääkin tuntea! Perinteinen herkkyyskohtaus tuli siinä 18km:n hujakoilla, mietin kuinka hieno laji tää on ja kuinka tän eteen on töitä tehty! Reitillä oli mukavasti kannustajia (mm. mun veli tyttöystävänsä kanssa, joita en kuitenkaan bongannut! Silti tuli hyvä mieli, että ne oli kuitenkin paikalle tullut :)). Tuntemattomat tyypit tsemppas, kuten myös kanssajuoksijat (jotka muuten olivat pääsääntöisesti miespuolista porukkaa..).

Kaikenkaikkiaan sain tuosta juoksusta mielettömästi itsevarmuutta ja uskoa omaan tekemiseen. Juoksukunto on kohdallaan, mun mittapuulla 1.42.11 puolikkaalla on kova juttu. Neljästä ja puolesta sadasta naisesta 23 ylitti maaliviivan ennen itseä. Oon yhtä kokemusta rikkaampi, haastanut itseni ja voittanut. Nyt on se hetki, kun voi olla reilusti itsestään ylpeä ja se hetki pitää osata käyttää :). Tänään siis fiilistelyä ja huomenna sitten...... lenkille!

Tsemppiä kaikille siihen omaan tekemiseen! Se vaan on niin, että "..mitä ikinä, kaikki on mahdollista niin kauan ku riittää kipinää!"

Eksyksissä!

Nyt on koettu juoksukisojen pohjanoteeraus, nimittäin eksyminen! Luvassa siis kisaraporttia Lets Run Xtremestä. Ja tää nyt ei välttämättä tule olemaan mitään maailman onnistuneimman juoksijan hehkutusta, vaikka kisatapahtuma itsessään oli kyllä ihan kiva. En vaan jaksa hehkuttaa (sitäkään) nyt.

Eli siis kympin (mulle yhdentoista) kilometrin juoksukisa on takana. Reitti vaativa ja mäkinen Laajavuoren maasto. Juoksu lähti kulkemaan ihan kivasti, mitään kelloja tms. en ottanut mukaan. Ensimmäinen kaksi kilometriä oli profiililtaan todella raskas, pitkää nousua Laajavuoren laelle, josta jyrkkä lasku metsään. Tästä mäkisiä polkuja ylös alas, paikoin pieniä kärryteiden pätkiä. Neljän ja puolen kilometrin kohdassa oli juomapiste, josta lähdettiin reilun kilometrin mittaiselle takalenkille.

No tältä lenkiltä tullessa juomapisteen ohitettua olisi pian pitänyt kääntyä jyrkästi oikealle ylös. Niin, olisi pitänyt. Minä etunenässä sekä (kiitos ja anteeksi) kaksi muuta mimmiä jatkettiin suoraan matkaa. Reitin polut kun kulkivat kohtalaisen lähellä toisiaan, niin pian alkoi taas keltaista kreppinauhaa näkyä. Tovi siinä juostiin, kunnes tajusin (onneksi sentään minä!) että nyt kyllä juostaan samaa reittiä uudemman kerran. Olin 99% varma, että toista kertaa samaa reittiä ei olisi pitänyt juosta ja kanssajuoksijani oli 100% varma siitä. Ei muuta kun uukkaria ja etsimään takaisin reitille.

Voitteko uskoa, että v-i-t-u-t-t-i??? Jos olisin yksin sinne hukkateille juossut, olisin varmasti jäänyt puunjuurelle itkemään kiukkua, masennusta, vitutusta, suuttumusta, kaikkea. Tai sitten en. No tämän eksymisen myötä kilometri suunnilleen saatiin lisää mittariin. Eniten tässä nyt harmittaa se, että eksymisestä huolimatta aika oli tunti ja kymmenen minuutti. Jos vain suinkin minä hölmö olisin pysynyt reitillä, olisi loppuaika ollut varsin kelvollinen. Tuo episodi vei kyllä myös parhaan kilpailuterän, että ilman sitä ei varmasti kovin paljon yli tuntia olisi mennyt (viime vuoden 1.07 sijaan). No ainakin tiedän olevani juoksukunnossa.

J juoksi hienosti hieman alle tunnin oman kymppinsä. Ehkä mä opin omastani jotain. Nyt tässä morkkiksissani en kyllä jaksa miettiä, että mitä se jotain voisi olla! Revanssia aion ottaa kolmen viikon päästä puolimaratonilla. Mä oon niin täynnä kiukkua nyt!

Ensi viikon tähtihetki: LetsRun

Ensi viikon sunnuntaina, elikkäs 19. pvä tätä kuuta on Jyväskylässä, tuttuakin tutummassa Laajavuoressa, Let´s Run Extrememaastojuoksutapahtuma. Tämä siis aivan lähitulevaisuuden tähtäimessä ja tavoitteena on selvitä kyseisestä tapahtumasta kunniakkaammin, kuin viime vuonna.

Maasto on todella raskas ja reittiprofiili haastava. Vuosi sitten en ihan sitä varotteluista huolimatta tajunnut ja ensimmäinen kilometri juostiin kovaa, yhdeksän jäljellä olevaa sitten sinniteltiin taistellen maaliin. No nyt viisastuneena aion ottaa alun varovaisemmin ja suorittaa kaikinpuolin paremman juoksun.

Vaikka kyseessä onkin kilpailutapahtuma, tulee kyseinen juoksu toimimaan hiton kovana treeninä. En siis aio millään tavoin säästellä juoksuun ensiviikolla vaan sunnuntaina tulee olemaan ihan kunnon treeniviikko takana. Sehän on toki selvää, että kun numerolapun saa rintaan alkaa syke nousta ja adrenaliini virrata aivan eritavoin, kun normaali kovaan treeniin lähtiessä.

(Kuva: www.letsrunextreme.com)

(Kuva: www.letsrunextreme.com)

Ohessa siis kuvaa kymmenen kilometrin reitistä sekä reittiprofiilista. Sinne vaan mukaan kaikki kynnelle kykenevät! Voin taata, että jossain vaiheessa kasvoilla on varmasti irvistys. Jos ette minua tai noita kuvia usko, niin katsastakaapa seuraava Youtube -video: