Hei täällä taas!

Kolmen kuukauden jälkeen saan selätettyä valkoisen paperin kammon ja kiivettyä vähintäänkin tuossa pihassa seisovan valtavan lumivuoren kokoisen muurin yli tänne bloggeriin. Uskotteko, että olen aika usein kaivannut tänne? Saa nähdä onko täällä enää ristinsielua. Olen myös kaivannut jotain puuhaa, joka ei ole liikuntaa. Niin, eikä siivoamista, ruoanlaittoa tai pyykkäämistä, hah. Etenkään sitä! Tämän vauvavuoden aikana (joka lähenee loppuaan, apua!) olen siis käyttänyt lähestulkoon kaiken oman ajan edellämainittuihin asioihin. Älkääkä nyt käsittäkö, että olisin liikkunut jotenkin paljon. Ehei. Siivonnut ja kokannut kyllä olen, hah. 

Täällä meillä vauvavuosi on siis kymmentä päivää vaille loppu. Kohta juhlitaan yksivuotiasta Eetä. Samaan aikaan sekä iloista että haikeaa. Monessa mielessä ainutlaatuinen vuosi on kyllä takana. Tähän vuoteen on mahtunut niin paljon onnea ja iloa, mutta myös väsymyksen hetkiä. Paljon on tullut myös opittua uutta niin itsestä kuin elämästä ylipäänsä. Ehdottomasti elämässä parasta on saada olla tuon pienen touhutoopen äiti. Hassua aikaa, kun arki on tavallaan ihan tosi arkista ja tasaista, mutta tarkemmin ajateltuna jokainen päivä onkin aika mullistava. Ristiriitaisuuksia riittää.

Uusina liikuntaan liittyvinä kuvioina mun elämään ollut tullut uusi kuntosali. Buugi liikuntakeskus tässä aika lähellä. Ollaan siis monnarin salin kanssa erottu. Ei sillä, monnari oli kyllä hyvä (paras!) kumppani ikinä, mutta tällaiseen ratkaisuun nyt kuitenkin päädyin. Ja löytyyhän noita käyntikertoja sinne edelleen muutaman kymmentä, että jos ikävä käy liian kovaksi, niin sinne sitten vaan. Meillähän on kyllä uusi orastava suhde monnarin kuntosalin vieressä olevan telinevoikkasalin kanssa. Nimittäin Gaggatygit, tuo vanhemman ja lapsen omatoimijumppa telinevoikkasalissa arkiaamuisin. Ihan parasta. Oon myös löytänyt itsestäni jonkinlaisen ryhmäliikuntapirkon. Tässä elämänvaiheessa on vaan joskus helpompia lähteä spinningiin kuin juoksulenkille ja that's it.

Ja hei mitä talvi ollut! Huhhuh!

Ajatuksia ja kirjoitusaiheita putkahtelee mieleen tämän tästä ja toivottavasti jatkossa löytyy myös tapa tuottaa sitä tekstiä. Aika monesti olenkin miettinyt, että pitäisi olla sanelukone, heh. Tästä postauksesta en nyt aio tehdä tämän enempää sillisalaattia. Saattaisi nimittäin herkästi käydä niin, että tulen rymisten alas site vuorenrinnettä ja valkoisen paperin kammo alkaa taas alusta. Hieman myös epäilyttää onko tällaisilla kotikutoisilla amatööriblogeilla enää juuri annettavaa. Katsotaan nyt, kuinka tämä tästä lähtee rullaamaan vai lähteekö. Ainakin sain tässä hetkessä tyydytettyä kirjoittamisen kaipuuta ja se on tässä mun nykyisessä carpe diem -elämänasenteessa ehkä kaikkein tärkeintä.

Mitä sulle kuuluu?? Kiinnostaa todella! 

Entä onko täällä ketään enää edes linjoilla?

Something about me

Saattaapa olla, että vauva- ja äitiysjutustelujen myötä joukkoon on eksynyt muutama uusikin lukija, joten tähän väliin muutama sananen itsestäni ja elämästäni. Täällä siis kirjoittelee kohta 33-vuotta (!) täyttävä monipuolisesti liikkuva tyttö Jyväskylästä. Blogin nimi Wannabe Juoksija juontaa juurensa aikaan, kun juoksu oli suuri (ja ainoa) intohimo. Tekevälle sattuu ja tapahtuu ja niin myös omalla kohdalla kävi. Ensiksi pitkä rasitusvamma ja sitten nilkkamurtuma. Jalkaa operoitiin edellisen toimesta kahteen otteeseen keväällä 2015 ja 2016. Rasitusvamman vuoksi olin ollut juoksemisesta niin sanotusti telakalla jo kauan ennen ensimmäistä operaatiota. Nämä vuodet opetti, että elämässä on muutakin liikuntaa, kuin juoksu. Virittelin vanhan punttiharrastuksen, ostin sukset, ostin pyörän. Siinä sivussa kävin milloin painonnosto-opetuksessa, milloin suunnistuskoulussa. Talsin metsässä, lyhyempään ja pidempään. Yhtä-äkkiä juoksun lisäksi oli monta muutakin intohimoa. Vammailussa ja tapaturmissa on siis aina jotain hyvääkin.

Perheeseen kuuluu Jarppa, eli Jii ja pikkuinen poika Ee. Blogin alkuaikoina asustin itsekseni enemmän tai vähemmän keskustakaksiota, mutta nyt asustetaan niin ikään kerrostalokolmiota muutaman kilometrin päässä keskustasta metsän ja ulkoilualueiden laitamassa. Yhteistä taivalta meillä on takana, ööö, 8+2 vuotta. Ensin reilu pari vuotta vähemmän tosissaan ja sitten tosi tosissaan, heh. Aika tosiaan vierii. Maaliskuussa meille syntyi ihana pieni poika, joka arvatenkin on sulattanut meidän molempien sydämet. Kotoisin oon Etelä-Pohjanmaalta, suuresta perheestä. Aakeellalaakeella on kyllä erityinen sija sydämessä, mutta en osaisi sinne enää kotiutua. Rakastan liikaa mäkiä ja järviä. Sisarusten kanssa ollaan tosi läheisissä väleissä ja tällä hetkellä yksi heistä asuu täällä Jyväskylässä. Sanon tällä hetkellä, koska pitkään meitä oli täällä kolme. Samaten tietysti elämään kuuluu tärkeänä osana ystävät, joista osa on ollut matkassa mukana ihan sieltä lapsuudesta saakka ja osa taas vähän vähemmän aikaa. Tärkeitä kuitenkin kaikki.

Ammatiltani olen hoitaja. Useamman vuoden tein lähihoitajan työtä, kunnes aikuisopiskelin itseni sairaanhoitajaksi. Muutamat viime vuodet oon tehnyt ssairaanhoitajan työtä, viimeisimmäksi sydänpotilaiden parissa. Tällä hetkellä kuitenkin äitiyslomailen. Työstäni olen todella innostunut ja äitiyslomallekin jäin ns. "mielenkiintoisesta vaiheesta". Elikkä kun aika on, tulen ihan mielelläni jatkamaan työelämässä siitä, mihin vuodenvaihteessa jäin. Sitä, milloin tuo aika on, en tällä hetkellä osaa sanoa. Työstä ei tällä blogissa ole juuri tullut höpöteltyä ihan tarkoituksella.

Blogin kantavana teemana on liikuntaan, terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät asia lifestyletwistillä. Omasta historiasta tällä saralla löytyy kilpaurheilua, painonpudostusta, uudelleeninnostumista enemmän ja vähemmän tosissaan, välillä kovaakin kritiikkiä itseä kohtaan ja sitten taas armollisempaa asennetta. Harrastin siis lapsuudessa ja nuoruudessa kilpaurheilua, joka loppui täydellisesti teini-iässä. Jossain vaiheessa täysi-ikäisyyden kynnyksellä elin superlaiskaa ja epäterveellistä elämää, kunnes reilu kymmenen vuotta sitten liikunta tuli taas isoksi osaksi mua. Tuolloin reilu kymmenen vuotta pudotin myös painoa reilu 30 kiloa yhden vuoden aikana ihan vain ateriarytmin, perusterveellisen safkan, kohtuullisten annoskokojen ja liikunnan avulla. Iso muutos pienessä ajassa ja tuolloin tasapainoilin liikuntariippuvuuden kanssa ja hakusassa oli myös suhde syömiseen ja omaan kroppaan. En kuitenkaan koe poteneeni varsinaista häiriökäyttäytymistäkään, joskaan suhdetta ei mutkattomaksikaan voinut kutsua. Siitä sitten hiljalleen asiat kuitenkin loksahtivat järkeviin uomiinsa ja painokin hieman nousi ylöspäin, mikä oli tosi ok. Blogin kirjoitushistorian ajan oon ollut tosi sinut itseni kanssa ja viimeistään nilkkavammat vei viimeisetkin karkeimmat nipotukset harrastamisesta.

Tämmöistä itestä näin nopeesti kirjoiteltuna. Mua kiinnostaa myös keitä te lukijat ootte, eli kertokaa ihmeessä tekin itestänne! Myös mahdollisen oman blogin voi linkata kommentteihin! Lisäksi jos on jotain postaustoiveita tai aiheita, josta haluasitte lukea tai tietää, niin heittäkääpä ehdotuksia!

Enää en...

Niin vaan on käynyt, että tänne blogin ääreen on himppasen verran haastavaa ollut aina keretä. Etenkin nyt päivät tuntuu menevän tosi vauhdikkaasti, kun Een päiväunet on mitä on. Sanovat, että alle kolmekuukautisen kanssa ei ole mitään rytmiä. Meillä tulee se kolme kuukautta täyteen ensi viikolla ja rytmit taas on katoavaa sorttia. Entisille pitkille päikkäreille on saanut sanoa heipat ja sitä rataa. Poika on kuitenkin hyväntuulinen, joten tuskin välillä aika minimaalisista päiväunista on haittaa. Luulen, että viime viikkoina opitut uudet asiat (mm. kääntyminen, kaikenlainen hihkuminen ja punkaaminen jne. ) verottaa vähän uniakin nyt. Kovaa vauhtia poika kasvaa ja kehittyy. Toisaalta sitä iloitsee uusista taidoista, mutta toisaalta se taas tuntuu, että olis vaan makoillut meritähtenä vielä hetken aikaa mun pikkuinen vauva. Pikkuinenhan hän toki on edelleen... Ehkä vielä kymmenen vuoden päästäkin, hah.

No, on paljon muitakin isompia ja pienempiä juttuja, mitä ei tule tehtyä ihan samalla tapaa kuin ennen. mm.

• ...en enää seuraa yhtään mitään televisiosta. Televisio ja sen tarjonta ei ole enää vuosiin kuulunut isona osana mun elämää, mutta nyt tuntuu, että ihan sama, vaikkei omistaisi koko vekotinta. Luulin, että vauva-aikana tulisin seuraamaan sitä, mutta kävikin ihan päinvastoin.
• ...poislukien taustalla pyörivä aamu-tv. Joka sitten on paperisen sanomalehden ohella lähes ainoita uutislähteitä. En enää siis seuraa uutisia samalla pilkuntarkalla silmällä kuin ennen. On ihan riittävää tietää, että paikassa x on tapahtunut terroriteko, eikä mun tarvitsee tietää tekijää tai uhreja nimeltä ja heidän kaikkia tautojaan. Ehkä tässä on kyse vähän itsesuojelustakin. Uutiset kun isolta osin on aika masentavaa luettavaa.
• Ruokapolitiikkakin on vähän muuttunut. Syön ehkä enemmän eineksiä (toim. huom. uunikasvikset voi olla pakasteesta eikä aina tuoreita jne.) siitä yksinkertaisesta syystä, että ruoanlaittohommaa en ole aivan optimaalisella tavalla saanut pyörimään. Ei vaan aina jaksa kokkailla Een nukkuessa ja hänen valveillaollessaan ei taas aina pysty.
• En myöskään ota enää juurikaan annos- ja kattauskuvia. Ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä, etten enää kata tai asettele annoksia lautaselle kauniisti. En ainakaan yhtä usein kun ennen. Ihan sama, kunhan tulee syödyksi.
• Sanomattakin selvää, että en urheile enää about kahdeksaa tuntia viikossa itekseni.
• ...ja kun urheilen, en vatvo lähtemisiäni tai menemisiäni. Kun salillelähtöön on mahdollisuus, on sinne ampastava, eikä vatvottava itselle sopivaa ajankohtaa ja sitä että söiskö ennen vai jälkeen ja meniskö nyt ja mitä pukis päälle ja plaa, plaa, plaa.
• Kotoalähdöt ei aina suju kuin strömssössä. Een syntymän jälkeen oon mm. lähtenyt kotoa jättäen ulko-oven apposen auki käytävään. Ja tää ei oo tapahtunut kerran , vaan kaksi kertaa. Toisella kertaa naapurin mummo otti selvää numerotiedustelusta puhelinnnumerot ja soitti, että meidän ovi on ollut koko päivän auki. Hienoa, että naapuri (94v.) huolehtii musta (32v.) :D.
• ...muutenkin oon ollut luvattoman usein myöhässä tapaamisista, kirjaimellisesti joutunut juosta neuvolaan, tehnyt päällekkäisbuukkauksia ja muuta mitä ennen ei tapahtunut koskaan. Todella ärsyttävää, vaikka kyse olis vaan viidestä minuutista. Toisen ajan hukkaamista sellainen! Imetysdementiaa vai mitä?

Tällaisia juttuja tällein äkkiseltään tulee mieleen. Tavallaan tämä elämän vaihe on kiireinen, mutta tavallaan taas ei. Kyllä työ- tai opiskeluelämä osaa kanssa olla kiireistä, vähän erilailla vaan. Vaikka välillä on haipakkaa, näen tämän vaiheen kuitenkin ainutlaatuisen lungina. Voit tuosta noin vaan lähteä pistäytymään pohjanmaalla tai jotain. Viikonloppuna mietit ketä ja mitä minäkin päivänä seuraavalla viikolla tapaisit tai tekisit. Ei tarvitse toivoa työvuoroja ja sitä rataa.

Blogia en harvasta postaustahdista huolimatta aio kuopata ja toivottavasti tekin jaksatte notkua menossa mukana! Ensi viikolla ainakin luvassa juttua fysioterapiakäynnistä. Maanantaina nimittäin vihdoin koittaa aika fysioterapeutille / liikuntafysiologille, joka on perehtynyt synnytyksestä palautumiseen ja synnytyksen jälkeiseen liikuntaan. Pitäkäähän peukkuja, että paikat on niin sanotusti hyvällä mallilla!

Hyvää viikonloppua!

Venähtänyt nilkka ja muita kuulumisia laskettuna päivänä

Huh huh, mikä viikonloppu. Joka keväiseen tapaan jalkahaasteita siis. Lauantai-iltana kävin kävelyllä ja kuinka ollakaan sattui just se, jolta oon itseni seivannut monta kertaa tämän raskauden aikana. Ei, en lentänyt rähmälleni (onneksi sentään!), mutta nilkka pyörähti mojovasti ympäri. Aikalailla toisinto kahden vuoden takaa, mutta lenkkikengillä. Jälleen kerran varailin kivuliaasti jalalle, mutta lateraalimalleolin seudulle nousi kolmen koon ensiavusta huolimatta mojova turvotus illan mittaan. Viime kerralla menin päivystykseen takki auki ja varmuuden vuoksi hiihdettyäni tuolla myöhemmin murtuneeksi todetulla jalalla reilu 20km lopputulemana useamman päivän sairaalareissu leikkauksineen. Tuon pari vuotta sitten tapahtuneen tapaturman revanssi oli sitten viime keväänä re-operaation merkeissä, jolloin taas liikkumisen avuksi tarvittiin kävelykepit toista kuukautta. Arvata saattaa millainen kylmä rinki takapuolen alle tällä kertaa kasvoi. Päätin kuitenkin, että lauantaiyötä vasten on ihan turha tuonne päivystykseen lähteä.

Voin kertoa, että yö oli pitkä. Kaikkein eniten siksi, että päässä pyöri kauhuskenaario siitä että mitä, jos en voi hoitaa mun vauvaa täysillä hänen synnyttyään. Google lauloi, kun ei uni tullut. Voin esimerkiksi kertoa, että jos äiti sairastuu ja on kykenemätön hoitamaan vauvaa, voi hän jäädä sairaspäivärahalle ja isä on sitten se henkilö, joka viettää vanhempainvapaata. Aamulla hyökättiin kasiksi päivystykseen. Lääkäri sanoi, että kipu on palpoiden juuri niiden nivelsiteiden kohdassa, jotka tyypillisesti kyseisessä tilanteessa venähtää, mutta koska turvotus on kova ja taustalla vielä tuollainen toimintakykyyn nähden yllättävä murtumalöydös, on jalka järkevä kuvata. Ei murtumaa ja suurensuuri huokaus! Harvoin ihminen on näin onnellinen nivelsiteiden venähtämisestä, heh. Etenkin, kun tietää, mitä kaikkea riesaa siitäkin voi syntyä. Toki se ontuminen sai aikaan mojovan noidannuolityylisen kivun toiselle puolelle alaselkää ja lantion seuduin luita jäyti entistä enemmän. Nilkka kuitenkin näyttää toipuvan hyvin ja tänään pystyy täällä sisällä hiljakseen jo lähes normaalisti astumaan, vaikka kovin turvonnut se on edelleen. Luulen, että huomenna jo lähden vähän uloskin.

Positiivisia tykytyksiä sai aikaan Heikkisen Matti, jonka onnistumista oon tosi kovaa toivonut monet kerrat. Jostain syystä oon sympatiseerannut kyseistä hiihtäjää jo tosi kauan. Niinkuin tietysti muitakin, mutta häntä etulinjassa. Iso peukku muutenkin kisoille, jotka jäi livenä itseltä näkemättä. Missatun Kontiolahden jälkeen oli Lahti 2017 suunnitelmissa kyllä, mutta vauvauutisen vuoksi en sitten lippuja ostanut. Edellislauantaille yritin kyllä kaveria haalia, mutta se ei sitten onnistunut (jännä, olivat nimittäin mun vauvakutsut silloin <3). Päivä taisi muutenkin olla loppuunmyyty. Muutenkin suurinpiirtein kaikkien muiden mielestä olisi ollut paska idea lähteä Lahteen seisoskelemaan ruuhkiin tässä tilanteessa ja televisiokuvaa nähtyä tulin itsekin samaan johtopäätökseen. "Aina välillä" oon "ihan vähän" optimistinen tuon oman toimintakykyni kanssa. Kontiolahdellekin olin kovaa lähdössä kipsi jalassa sauvojen kanssa, kun en vielä tiennyt, että tulen olemaan leikkauspöydällä silloin, heh.

Sitten tähän päivään, nimittäin laskettuun päivään. Jännistä jännimmät ajat siis kyseessä. Nämä loppuvaiheen kolotukset on inasen saanut mua kärsimättömämmäksi, mutta silti tuntuu, että kanssaihmiset Jarppaa lukuunottamatta on vielä enemmän kärsimättömiä. Kaikenlaista touhua on tässä kotonakin ollut, oon jopa innostunut leipomaan. Se, että vauva ei vielä ole syntynyt, ei oo mulle mikään yllätys ja osasin sitä vähän odottaakin. Anoppi kyllä on parhaansa mukaan yrittänyt saada mut uskomaan muuta. Kaikenlaisten "merkkien" tulkintaa olen myös ihan tietoisesti pyrkinyt välttämään, koska luulen, että sellainen saisi olon vaan kärsimättömäksi. Toki alan olla jo todella valmis saamaan vauvan syliin ja toivon, että ihan käynnistykseen saakka ei tarvitsisi mennä. Muuten olen kyllä häntä valmis odottamaan edelleen rauhallisin mielin.

Kisapipo päässä kuitenkin, heh!
<---------------

Laskettuna päivänä, rehellinen mahakuva ja peiliselfie.
---------------->

Viimeinen kolmannes ja niitä fyysisiä (ja etenkin henkisiä) fiiliksiä!

Tässä mennään jo viimeisen raskauskolmanneksen puolella, aika menee vauhdilla! Ajattelinpa tällä kertaa vähän päivittää fiiliksiä tästä ja kuluneesta ajasta. Vatsa on aikalailla iso. Tai oikeastaan ihan keskikäyrällä se on, mutta tuntuu isolta. Välillä tunnen itseni jättiläiskokoiseksi ruotsinlaivaksi, kun seilaan tuolla sairaalan käytävillä. Työroolissa siis, en potilaan :D.

Fyysiset fiilikset on kokonaisuudessaan edelleen ihan hyvät. Raskauden puolivälin tietämissä mulla oli muutama lyhyt tykytyspätkä (todennäköisesti hyvälaatuinen SVT:ksi kutsuttu rytmihäiriö) ja melko paljon lisälyöntisyyttä, mutta arvelin sen olevan sydämen tottumattomuutta äkkiä kasvaneeseen verimäärään. Nämä oireet helpottivatkin melko nopeasti. Samoihin aikoihin oli myös aika voimakasta hengästyneisyyttä ihan tavallisessa työmatkakävelyssä ja joskus puhuessa, jopa levossa, piti hengitellä syvempään. Hemoglobiini oli edelleen monin mittapuin hyvä (126g/l), joskin  laskenut omasta tasosta (150g/l) ja niinpä söin kuukauden pätkän rautalisää "raskausvitamiinin" lisäksi. Se kyllä sekä piristi että auttoi tuohon mun mielestä jo epänormaaliin puuskuttamiseen. Kattavampia rautalabroja mulla ei olekaan tsekattu, kuten ei sitä hemoglobiiniakaan nyt tuon jälkeen.

Vaikka kaikenkaikkiaan koen itseni tässä hetkessä hyvävointiseksi ja jopa pirteäksi, on sellaista yleistä hidastumista ja väsymystä tottakai ilmoilla. Vuoden vaihteessa tulisi palata vielä muutamaksi viikoksi työhön, jossa mulla on toimi ja se työ on monin verroi fyysisesti raskaampaa. Se ehkä ajatteluttaa, vaikka tällä hetkellä pärjäänkin. Yhtään päivää ei ole tarvinnut olla pois työstä, joten sekin kertoo, että kaikki on sujunut ihan hyvin. Suurin haaste tällä hetkellä (ja ja aiemminkin) on riittävien yöunien turvaaminen tässä vuorotyössä. Aluksi se unen tarve oli loppumaton ja nyt kun pärjäisi normaaleilla (8-9h) unilla, on niitä vaikea saavuttaa katkonaisten öiden vuoksi. Se vessahätä, jos ei muuta!

Selkäsäryiltä ja muilta kolotuksilta olen toistaiseksi säästynyt ja liitoskipujakaan ei liiemmin ole ollut. Vatsan turvotus ja -toiminta, ilmavaivat ja mikä lie yleinen ahtauden tunne keskivartalossa on toisinaan riittämättömien yöunien lisäksi suosikkivalitusaihe. Joitain supistuksia on ollut, mutta ne on kivuttomia ja ohimeneviä. Tosin joskus olen miettinyt, että jääköhän ne toisinaan tuon "yleisen ahtauden tunteen" alle.

Syysmelankolia, mistä aiemmin kirjoitinkin, on väistynyt ja mielialan vaihteluitakaan ei viime viikkoina ole enää siinä määrin ollut. Se onkin yksi juttu, mistä haluan kirjoittaa. Mä nimittäin jo ihan tosissaan googlailin raskausmasennuksesta ja mietin, että pitäisköhän tästä asiasta nyt jollekin puhua. Neuvolassa asian sitten otinkin puheeksi, vaikken useinkaan ole mikään "puhuminen auttaa aina" -tyyppi. Masennusta ei neuvolan kyselykaavake mulle lupaillut, mutta mikäli mieliala olisi jatkunut samanlaisena, en ihmettelisi, vaikka se sellaiseksi olisi kääntynytkin. Olin aika itkuinen ja oikeastaan nyt, kun viikot sujuu enemmän omana iloisena itsenä, asian tajuaa vieläkin paremmin. Tuota kesti jokunen viikko, kuukauden päivät ehkä?  En nyt ihan tarkkaan muista.

Luulen, että kyseessä oli monen tekijän summa. Ensinnäkin pimeys (joka on aina ollut rankkaa) ja työpaikanvaihdos (joka oli yllättävänkin kova juttu) . Samoihin aikoihin tuo fyysinen olotila alkoi muuttua aika vauhdilla eikä entiset stressinhallintakeinot (urheilu!) toimineetkaan totutulla kaavalla. Siihen päälle vielä raskaushormonit ja varmasti raskauden luonnollinenkin kulku. Alun "raskauskuplan" realisoituminen ja vähintään alitajunnassa olevat huolet sekä terveydestä että omasta kyvykkyydestä.

Nyt alkaa kuitenkin mieli ja pää olla enemmän sellainen, millaisena olen sen oppinut tuntemaan. Miksi haluan kertoa tuosta? No siksi, että ehkä kaikkein raskaimpana koin syyllistymisen tuosta alavireisestä mielestä. Tuli ajatuksia, että oon ihan paska ihminen, kun en leiju nautinnossa ("nauti raskaudesta, tuosta ainutkertaisesta ajasta!" -neuvo ei ole mikään harvinaisuus) ja pilaan koko raskausajan, kun vellon tässä alavireisyydessäni. Se oli se vollottamisen loppukliimaksi, voi Jarppa parkaa. Itseä auttoi, kun pyrin ihan tietoisesti lopettamaan irrationaalisen syyllistymisen (äidit kuulemma saattavat aloittaa sen jo raskausaikana... Syyllistymisen ja viime päivinä on tullut olo, että myös syyllistämisen, klik!). Toinen asia oli sitten se, että pyrin tekemään mahdollisimman mukavia ja mielekkäitä juttuja. Mulle mukavia juttuja.

Halusin ehkä edes jollekulle vastaavia asioita pohtivalle sanoa, että on ihan okei olla alavireinen. Myös raskausaikana. Eikä susta tee paskaa äitiä tai ihmistä, vaikka uppoisit kuinka syvälle. Tietty jos oot koko ajan alavireinen tai tosi syvällä, niin apua tarvii saada ja varmasti saatkin. Ei sun oo pakko myöskään "hehkua" tai olla "elämäsi kunnossa". Ei todellakaan. Vaikka tietty sekin on ihan okei! Ainutlaatuista se on jokatapauksessa!

Ootko sä koskaan miettinyt vastaavia juttuja?  Oliko raskaus sulle ihanaa vai kamalaa aikaa? Vai sekä että tai jotain siltä väliltä, niinkuin mulle? Entä olitko sä elämäsi kunnossa? Puhkesitko kukkaan vai kävikö sulle niinkun mulle, että kukkaan puhkeamisesta tulee ihan ekana mieleen kukkaan puhjennut iho?

No näitä länsimaalaisen ihmisen ongelmia...

... Eli vaatekriisejä! Nimittäin treenivaatevalikoima, joita tämän "muotoisille" on tarjolla, on ihan olematon. 2XU on tuonut markkinoille raskausajn kompressiotrikoot, mutta muiden urheiluvaatemerkkien en ole vastaavaa kuullut tehneen. Olisikohan jo aika? Nuo 2XU:n trikoot on omaan ajatukseen aika kalliit (väh. 139€). Meni vaan niin järki ja hermo, että viime viikolla kiertelin kaikki paikalliset urheilukaupat maksaakseni kyseisistä housuista ihan sama mitä. No re-hermoromahdus tuli, kun eihän niitä myyty missään. Olisko jo aika? Netistä en vaan ole saanut aikaiseksi niitä tilata, kun nettiostoksia en oikein muutenkaan tee juuri koskaan. (Olis varmaan aika!)

Jossain vaiheessa päädyin ostamaan Mamaliciouksen jotkut mitkä lie treenihousut (kuvassa). Aivan arsesta, jos saa suoraan sanoa! Pehmeä ja mukava ei varsinaisesti oo ne adjektiivit, joita odotan treenihousuilta. Hyvä ja napakka sen sijaan olis. Ilmeisesti raskausaikana pitäisi vaan raskausjoogata tai sitten sijoittaa pitkälle toista sataa euroa housuihin (ja ostaa ne sieltä netistä!), joita tarviit muutaman kuukauden. Ainakin vaatesuunnittelijoiden mukaan näin. Vähän myös kaipaisin treenitoppia taikka paitaa, johon olis jotain vatsan muotoa tehty. Tällä hetkellä ne tahtoo olla joko lököpaitoja tai sitten kiristää vatsankohdasta tai vaihtoehtoisesti lepatta vatsan alaosasta. Uimapukukin (jonka olen jo kertaalleen päivittänyt isommaksi) alkaa kohta ratkeilla liitoksistaan. Ja joo, tuolla yhdessä lastentarvikeliikkeessä näin ihan raskausaikaan tehdyn uikkarin. Oli rusettia ja muuta röyhelöä, voi hyvää päivää!

Joitain urheiluvaatehankintoja oon kuiteskin tehnyt. Ihan kärkeen ostin normitrikoot kokoa isompana. Menee varmaan raskauden jälkeenkin ihan hyvin. Yhdet trikoot ostin henkkamaukalta, kanssa normaalikokoa isommat. Ilmaisesti kahta kokoa, koska polvipussit. Pari toppia oon ostanut. Ihan vaan siksi, että olis kivempi treenailla. Vaatteilla ehkä kuitenkin on merkitystä. Noin niinkun periaattessa olis varmasti voinut treenata ihan "omilla housuilla" koko tämän ajan, mutta jostain syystä en vaan tykkää siitä, että niitä vaatteita pitää koko ajan olla korjailemassa jotenkin. Vyötärö on joko liian alhaalla tai ylhäällä tai puristaa tai sitten lörpöttää tai jotain muuta v****maista. Kohta luulen, että tuo vatsa alkaa olla niin iso, että housut voi suosiolla jättää sen alle, joten voisikohan tämä kriisi helpottaa sitten. Tilalle saan toki koko ajan lisääntyvissä määrin olevat ulkoiluvaateongelmat.

En ole koskaan ollut mikään muotifriikki, mutta jonkinverran tarkka vaatteistani kyllä. Tykkään yksityiskohdista ja siitä, että värit matsaa yhteen ja sitä rataa. Tässä on joutunut kyseisestä asiasta aika paljon tinkimään. Tai sanotaanko, että ainakin tuo valikoima on aika lailla suppea nyt. Yhtä-äkkiä oon myös löytänyt tien sinne henkkamaukalle, josta ei moneen moneen vuoteen ole löytynyt yhtään mitään päälle puettavaa. Tällä hetkellä ne yhden äitiysfarkut on ehkä ihan yhtä istuvat, kun treenihousut, heh.

No nää on tosiaan taas näitä. Ongelmia, joista ei voi puhua samalla vuosituhannella ihan oikeiden ongelmien kanssa. Vaikka ihan vilpittömästi oon kyllä sitä mieltä, että ajan kuvaan ehkä kuuluis pikkasen panostaa tähänkin käyttäjäryhmään. Itse en myöskään kuulu siihen ihmisryhmään, jotka koko ajan kokee äitiysvartalon kanssa sitä mieletöntä itsevarmaa hehkua ja valehtelematta hyvin istuvat vaatteet tuo ripauksen itseluottamusta ja sitä kautta hehkuakin. Ehkä se on niin aina, mutta siihen ei ennen vaan ole osannut kiinnittää huomiota.

Kolme (pientä) asiaa

Aika monissa blogeissa on pyörinyt viime aikoina kolme asiaa -postaus. Mielestäni niitä on ollut ihan hauska lukea ja ajattelinpa itsekin samanlaisen kirjoitelman maanantaiaamun ratoksi kirjoitella.

Kolme asiaa, joista pidän...

• ...hitaista (aikaisista) aamuista.
• ...tulisesta ruoasta.
• ...viikonloppuvapaista.

Kolme asiaa, joista en pidä...

• ...valittamisen ilosta valittamisesta.
• ...liian tiukoista aikatauluista.
• ...pimeydestä.

Kolme asiaa, joita tein viikonloppuna...

• ...kävin äidin ja pikkusiskon kanssa Juha Tapion keikalla.
• ...söin myöhäistä aamiaista Jarpan, pikkuveljen ja hänen tyttöystävänsä kanssa.
• ...saunoin pitkästä aikaa.

Kolme asiaa, joita osaan...

• ...vetää leukoja (ainakin osasin, hah).
• ...nauraa itselle.
• ...olla empaattinen.

Kolme asiaa, joita en osaa...

• ...laulaa.
• ...hoitaa jämptisti asioita, jotka eivät miellytä tai kiinnosta.
• ...pitää vaatekaappia hyvässä järjestyksessä.

Kolme asiaa, joita haluaisin osata...

• ...no laulaa.
• ...puhua parempaa englantia.
• ...kävellä käsilläni.

Kolme asiaa, jotka minun pitäisi tehdä...

• ...täyttää Kelalle jotain hakemuksia (ja ylipäänsä ottaa vähän selvää niistä)
• ...ajaa ajokortin kakkosvaihe.
• ...mennä suukirurgille viisureiden poiston merkeissä sitten, kun vauva on syntynyt.

Kolme asiaa, joista stressaan...

• ...pikkusen hyvinvoinnista.
• ...hoitamattomista asioista/tekemättömistä töistä.
• ...liian tiukoista aikatauluista.

Kolme asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan...

• ...liikunta, liikunta ja liikunta.
• ...läheisten seura.
• ...kunnon nauraminen.

Kolme asiaa, joista puhun mielelläni...

• ...vauvasta.
• ...terveyteen ja hyvinvointiin liittyvistä asioista.
• ...ihmiskohtaloista.

Kome asiaa, jotka puen mielelläni päälle...

• ...äitiysvaatteita (joita eiole paljoa) ja siksi, koska ne vaan istuvat parhaiten.
• ...värejä, jotka mätsäävät yhteen.
• ...tilanteesta riippuen joko sykemittarin (urheilu) tai DKNY:n rannekellon (muu vapaa-aika).

Kolme asiaa, joita en pue päälleni...

• ...tosi korkeita korkoja.
• ...napapaitaa.
• ...isoa osaa mun normaalisti käyttämistä vaatteista, koska ne ei tällähetkellä istu (tai edes mahdu).

Kolme asiaa, jotka haluaisin hankkia...

• ...keittiöön uudet tuolit.
• ...yhden sitterin.
• ...jonkun kauniin korun.

Kolme asiaa, joita unelmoin...

• ...vauvan syntymästä ja vauva-arjesta.
• ...kunnon hikitreeneistä.
• ...pohjoisen reissusta.

Kolme asiaa, joita pelkään...

• ...että pikkuinen ei syystä tai toisesta voi hyvin tai ole terve.
• ...että joku muu läheinen sairastuu.
• ...että itse itse sairastun.

Kolme asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa...

• ...että pysyttäisiin kaikki terveinä.
• ...että tulisi lunta.
• ...paljon mukavia hetkiä sekä itselle että muille.

#oivalluksia

Kantapääopiston Johanna haastoi minut tovi sitten #oivalluksia -haasteeseen. Tarkoituksena on siis kaivella puhelimen kätköistä oivalluksia herättäviä kuvia ja jakaa ne muiden oivalluksineen muiden iloksi. Mulla oli ajatus selailla kuvia ihan oikeasti vuosien taakse tietsarilta pilvestä, koska puhelimen kuvamuisti ylettävää vain vuoden-kahden taakse. Oon vaan nykyään niin laiska olemaan tällä koneella, niin mennään näillä mitä on.

Aika pitkälle mun kuvat on a) luontokuvia, b) treenikuvia tai c) ruokakuvia. Tuon varmasti kaikki instagram -seuraajani on laittanut merkille. @tarupkk on käyttäjätunnus, jos jotakuta tässä kohtaa kiinnostaa. Niin ja blogia voi seurata myös facebookissa, täällä! Mutta haasteeseen, jossa omalla kohdalla on ehkä kuitenkin enemmän kyse oivalluksista, kuin kuvista. Sen kaikki tietää, että tykkään siitä luonnosta, liikunnasta ja ruoasta, hah.

1) Ensi kesä tulee olemaan tosi erilainen, kuin ennen! Eikä vaan siksi, että meitä on kolme vaan myös siksi, että Jarppa osti kesämökin. Pikkuinen mökki (itseasiassa kaksi pikkuista mökkiä samalla tontilla, toinen Jarpalle ja toinen hänen veljelleen. Tässä se hänen mökkinsä rannasta kuvattuna.), jossa on paljon puuhaa, kuten kuvasta näkyy. Mutta mikäs siellä on kiireettä laitellessa.

2) Mun marraskuun coreputki on himpan verran erilainen! Kuvassa oli meneillään 21. raskausviikko ja nyt on meneillään 24. viikko, eli coreputki on kehittynyt edelleen :). Jos vatsa tuntuu isolta jo nyt, miltä se tuntuu kahden kuukauden päästä???

3) Ikävöin mun siskoi ja veljii sekä heidän kumppaneitaan/lapsia tosi paljon ja usein. Paitsi yhtä siskoa ja hänen perhettään, koska nähdään niin usein, ettei tarvi. Kuvassa meidän jengiä pienimmän pikkuveljen synttäreiltä ja kuvasta puuttuu vatsatautinen Jarppa sekä J ja M, joihin on ollut ilo tutustua tuon kuvan jälkeen.

4) Mulla on tapana rehvastella Jarpalle joillain tuloksilla, etenkin leuanvetoasioissa pidän sen ajantasalla erittäinkin reaaliajassa! Oikeastaan tähän kuvaan liittyy vielä toinenkin oivallus. 5) Oon jumankekka tänä vuonna vetänyt tuon 13 leukaa ja aion vetää myös ensi vuonna!

6) Tää vuosi on ollut töiden suhteen ihan hiton opettavainen ja oon niin tyytyväinen siitä, että tuun jäämään pois työstä, jonne tulen palaamaan ihan superinnoissani! On ihan oikeasti onni tehdä työtä, josta tykkää.

7) Niinpä! Kuva on rantaraitin varrelta.

8) Kaikkein liikuttavampi keskusteluja pikkuisesta ollaan käyty mun pian viisi vuotta täyttävän kummitytön kanssa. Tai oikeastaan kaikista liikuttavimmat keskustelut olen salakuunnellut. Kyllä, mun pitää laittaa korvat ja etenkin silmät kiinni, kun hän juttelee vauvalle: "Olet niin kaunis pikkuinen. Kun synnyt, on talvi. Nyt on syksy ja syksyisin voimme hyppiä lehtikasoissa ja vesilammikoissa..." Noin niinkuin esimerkiksi.

9) Oon todella uuden äärellä. Tää kuva kuvaa kyllä tämän hetkistä fiilistä tosi hyvin. Ja tähän(kin) kuvaan liittyy myös toinen, elikkä viimenen oivallus. Nimittäin se, että 10) mun ja Kilpisjärven suhde oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Sellaisia oivalluksia täällä, millaisia oivalluksia sulla? Aika lällyjä ja aika vauvapainotteisia, mutta sellaista se nyt on tämä mun elämä. Hyvää viikonloppua!

Epäsuosittuja mielipiteitä

No toissapäivänä postasin ja nyt taas, ohhohhoh. Viime aikaiseen postausahtiin nähden tuntuu, että verkko alkaa varmaan kohta pursuta näitä mun tekstejä! Totta puhuen tämä postaus on ollut suunnitelmissa on ollut jo vaikka ja kuinka kauan. Postausidea, joka kesällä pyöri monissakin blogeissa. Nyt vasta syksyllä (vai onko jo talvi?) saan aikaiseksi, mutta parempi myöhään plaa, plaa, plaa. Vaikka totta puhuen tämän asian kohdalla voi olla myös niin, että tuo sanonta ei pidä sinnepäinkään paikkansa, hah. Epäsuosittuja mielipiteitä, olkaa hyvä.

Mun mielestä lapset ei kuulu ruotsinlaivojen baareihin. Mikä hemmetti siinä on, että kun siirrytään merille, on ihan okei viedä alaikäinen mukula baariin? Kyllähän sen tietää kenen asialla ollaan, jos aikuisella on olut naamarin edessä, ympärillä ördää enemmän ja vähemmän kännistä porukkaa ja lavalla raikaa Paula Koivuniemi. Tai vielä pahempaa, wannabe Paula Koivuniemi. Siinä ei paljon sateenkaaridrinkit auta!

Sunnuntai on viikon paras päivä, vaikka väittävätkin, että monen mielestä ei. Ihana suunnitella uutta viikkoa ja sunnuntaissa on muutenkin sellaista kotoilurauhan tuntua!

Isot ostoskeskukset on perseestä! Mun painajaisloma olis, että meidät tyrkättäis viikonlopuksi Vantaan Flamingoon, jossa yövytään, kylvetää, shoppaillaan, safkataan ja otetaan parit drinkit työntämättä naamaria kertaakaan ulos. Voi apua, kuinka paska idea.

Jatkuva älypuhelimen näperrys on ärsyttävää. Jos oot lounastreffeillä tai kahvilla ystävän kanssa, eikö silloin voi oikeasti keskittyä hetkeen. Okei, annettakoon nopea kuva herkullisesta piirakasta anteeksi, mutta noin muuten. Oikeastaan älypuhelin ei mun mielestä kuulu edes työpaikan kahvipöytään.

Televisiota katsellaan mitä kummallisimmissa tilanteissa. Ruokalautasta ei tarvitse kuskata olkkariin, jotta voi katsella samalla telkkarista jotain. Televisio ei mun mielestä kuulu myöskään makkariin. Ei aikuisten eikä lasten. Ehkä jossain iässä asiaa voi harkita, en ole ihan varma.

Ruoan ei tarvitse olla aina niin tajunnanräjäyttävän hyvää. En tiedä milloin aivan tavallinen (ei erityisen hyvä eikä myöskään paha) ruoka muuttui epätrendikkääksi? Musta on ihan ookoo syödä ihan ookoota ruokaa. Ylipäänsä harva ruoka nyt on pahaa. Paitsi vispipuuro.

Taru sormusten herrasta ja muu vastaava fantasiakirjallisuus sekä -elokuva on tylsintä ikinä. Ai kamala, jos joku pakottaisi lukemaan kaikki teokset ja katsomaan perään elokuvat. Fantasia ei oo mun juttu ollenkaan!

Ihmisillä on kummallinen tapa kuvata itsetutkiskeluprosessia jotenkin niin kovin lyhyenä! Tyyliin "vielä vuosi sitten suhteeni liikuntaan ja ruokaan oli aivan vinksallaan, mutta tänä päivänä hyväksyn itseni aina juuri sellaisena kuin olen ja osaan olla niin täydellisen armollinen" tai "vielä vuosi sitten suoritin elämääni, mutta nyt olen oivaltanut kaiken!". Öö. No ei ehkä ole mahdollista. Eikö monissa asioissa saata olla kyse jopa elämän mittaisesta matkasta?

Äitien tai äidiksi tulevien keskinäinen kilpavarustelu on kuvottavaa! Oon ehkä kerran kaksi mennyt lueskelemaan keskustelupalstoilta mielipiteitä jostain asioista (tuotteista) ja törmännyt aivan kummalliseen argumentointiin. En ihmettele yhtään, että nykyään jo eskari-iässä lapset haukkuu toisiaan vaikkapa vaatteista. Haloo!

Ketä kiinnostaa verotiedot? En tosin tiedä yhtään ihmistä, ket' se kiinnostaa, enkä ikinä keskustele kenenkään kanssa niistä. Pakkohan niitä jossain on olla, koska lehdet pursuaa aiheesta!

ETTÄ NIIN :)

Tänään on tiedossa Ikea-päivä. Kunnon keskiluokkaisen perheenäidin meininkiä. Vauva tulee taloon, minäpä haen pelit ja rensselit Ikeasta! Ylipäänsä koko koti on meillä tällä hetkellä ihan mullin mallin, kun olohuoneeseen värkätään tietsari- (ja perhonsidonta!) pistettä ja kakkosmakkaria muutetaan edes vähän lapsiystävällisemmäksi. Siinä sivussa päätettiin sitten uusia se keittiönpöytäkin, joka on ollut to do -listalla ehkä noin viis vuotta. Olkkarin kalusteet piti tulla jo viikolla ja tulikin. TV-tasoa lukuunottamatta. Miedän tuurilla nimittäin joku hemmetin ilkivallan tekijä oli murtautunut kaluste 10:n varastoon ihan vaan levitelläkseen TV-tason palasia ympäri pihaa! Helevetti!

Ihan hauskaa silti sisustaa, vaikka ajoittainen kaaos on, no, kaaosta.

Hyvää viikonloppua!

Oon vähän miettinyt...

Kuluneen viikon aikana oon miettinyt pariakin huippu-urheiluun liittyvää juttua. Koettanut muodostaa niistä jonkinlaista mielipidettä kuitenkaan mihinkään päätymättä. Toisaalta, mun mielipide ei liene ole millään lailla olennainen tai ylipäänsä tarpeellinen. Etenkin kun koko ajan enemmän ja enemmän vierastan tätä nykyistä media-/somemaailmaa, jossa asian kuin asian tiimoilta kaksi leiriä räksyttää omista kuplistaan toisiaan vastaan. No nää jututhan on tietysti "bikinifitnessgate" ja "huulirasvagate". Tää ei kirjoitus ei todellakaan ole mikään bikini fitneksen parjaus -kirjoutus saatika sitten Therese Johaugin vahingoniloinen lynkkaus. Muutamia juttuja oon vaan näiden molempien kohdalta pohtinut ja pohtinut jo pidemmän aikaa.

Otetaanpa ensiksi tapetille tää fitness. En väitä, etteikö kyseinen laji ole kovaa urheilua tai kaikki urheilijat on syömishäiriöisiä, enkä nyt lähde yhtään mihinkään muuhunkaan velloneisiin väitteisiin laukomaan mielipidettä. Lainatakseni IFBB:n sivuilta sääntöjä:

"Kilpailu on tarkoitettu itseään kunnossa pitäville naisille, joilla on terveelliset elämäntavat. Kilpailijoilla ei saa olla suuret lihakset eikä lihaserottuvuutta. Kehon pitää olla urheilullisen ja terveen näköinen. Ylä- ja alakehon pitää olla oikeassa suhteessa toisiinsa nähden ja arvostelussa otetaan huomioon myös kasvot ja hiukset."

Kyseessä on siis arvostelulaji, täysin ymmärrettävää. Suurin ihmetyksen aihe on se, että kuinka lähestulkoon kaikilla menestyneillä urheilijoilla (?, näin ainakin erään ammattilaisen mukaan, klik) on silikonirinnat. Toisinsanoen siis sen kokoiset rinnat, jotka ei millään biologialla ajateltuna ole oikeassa suhteessa rasvaprosenttiin? Tätä oon jaksanut ihmetellä ja jotenkin se juttu vie koko arvostelulajin juonelta pohjan. Että yläkroppa ja alakroppa tulis olla sopusoinnuissa, mutta tissien ei tarvitse mätsätä? Ja nyt jos joku sanoo, että eihän siinä liiankaan isoja tissejä saa olla, niin se ei kyllä yhtään hiffannut pointtia. Tarkoituksenani ei siis ole parjata fitnesstä tai silikonitissejäkään! Toinen juttu, mitä en ymmärrä, on se, että kilpailu on brändätty (kuten yllä nähdään) suurinpiirtein terveysliikunnaksi ollen kuitenkin ihan jotain muuta (niinkuin mikä tahansa kilpaurheilu on!).

No sitten siihen Thereseen. Tai oikeastaan dopingiin, joka nyt varmaan on jokaisen urheilua seuraavan, harrastavan tai siitä leipänsä tienaavan mielestä väärin. Tässä kohtaa en lähde sen enempiä väittämään, onko aine peräisin siitä huulirasvasta vaiko mistä tai onko kyseessä pelkkä peitetarina ja tiesikö se nyt sitä vai eikö tiennyt. Sitä vaan jaksan ihmetellä, että kuinka hemmetin vahingoniloisia kansalaiset osaa olla. Että toisen ahdingosta revitään kaikki irti niin mediassa kuin somessa, ihan kollegoidenkin (kyllä, kilpakumppaneiden, mutta myös kollegoiden) toimesta. Vieläpä maassa, jonka yksi takavuosien urheilusankari on ahdingossaan ajautunut itsemurhaan saakka. Henkilökohtaisesti en usko, että doping ilmiönä vähenee vain ja ainoastaan onnistuneen testausjärjestelmän myötä, vaan myös asenteita muuttamalla ja tässä avainasemassa yhtenä lenkkinä on itse virheen tehneet urheilijat, joiden liene on mahdotonta olla vallitsemassa lynkkausilmapiirissä rehellisiä. Siitä en tiedä, mikä tässä tapauksessa on homman nimi ollut.

Se mikä on omasta mielestä selvää, niin kropan tai vaikkapa nyt veren manipulointi oli se sitten kirurgisin toimenpitein tai esimerkiksi veritankkauksella, ei pitäisi kuulua urheiluun saatika että kyseisillä toimenpiteillä vielä annetaan lajipiireissä ja -säännöissä mahdollisuus hyötyä.

Tämmöstä tänään täältä sosiaalisen median kaikukammiosta. Hitto, kuinka ärsyttävä ilmiö se onkaan. Mielelläni kuulisin sunkin mielipiteen tai ajatuksia? Molempi aihe kun ainakin somessa tuntuu herättävän kiihkeitä mielipiteitä puoleen jos toiseen.

Idiootti?

Ihan ensinnäkin täytyy kiittää kaikkia edelliseen postaukseen kommentin jättäneitä, kiitos! Toivottavasti jutut jaksaa kiinnostaa  edelleenkin, vaikka sisältö saakin pientä uutta maustetta. Tämä postaus on kirjoitettu lähes kokonaan lauantai-aamuna (hormoni)höyryissä. Harmi vain, en tätä silloin kerinnyt viimeistelemään. Pöly ja höyryt on jo laskeutunut, mutta ajattelin silti viimeistellä ja julkaista postauksen tänään.

----------------------------

Hei sinä lauantai-aamuna rantaraitilla pyöräillyt nainen. Juuri sinä, joka ajoit vaalea ponnari hulmuten suuri olkalaukku toisella olallasi keikkuen. Itse kävelin siististi oikealla puolella kävelytietä ja meneillään oli juoksu-kävely -yhdistelmän kävelyosuus. Kuvailin samalla sekä ympäristöäni että itseäni tätä blogiani varten. Ajatuksenani oli kuvittaa postaus juoksusta raskausaikana syksyisillä kuvilla rantaraitista ja kyllä, itsestäni.

Noudatan kaikkia hyviä käyttäytymissääntöjä, mitä kuvaamiseen julkisilla (saati yksityisillä!) paikoilla tulee. Otan toisinaan blogiini selfieitä, koska olen vain haarastebloggaaja, jonka kuvat on aika lailla amatöörimäisiä. Lisäksi kuvaus unohtuu sosialisoinnin jalkoihin silloin, kun mukanani olisi ystävä, joka voisi ottaa kuvia. En kuvaile ihmisiä ilman lupaa, enkä julkaise kuvia lähipiiristäni ilman lupaa. Aika harvoin edes luvan kanssa. Blogini kuvat koostuvat yleensä ympäristön, hetkien ja kyllä, oman lärvini kuvista. Mielestäni selfieiden otto on jossain määrin noloa ja siksi olenkin hyvin ujo kuvaamaan julkisella paikalla. Se on ihan tyhmää ja haluaisinkin olla rohkeampi kuvaamaan. Rohkeuteen olenkin viime aikoina pyrkinyt ihan vain, koska haluan blogini olevan huoliteltu. Huoliteltu, vaikka se onkin niin kovin amatöörimäinen.

Kiitos, että sinä vaaleatukkainen naispyöräilijä pinkeissä trikoissa kannustit kutsumalla minua idiootiksi ohi ajaessasi! Harmi, että ajoit vain ohi, sillä olisin mielelläni kertonut sinulle vaikkapa edellisessä kappaleessa kirjoittamani asiat.

Saattaa olla, että en ole mikään huippuälykäs, mutta voisin myös vannoa, että en minä keskivertoa tyhmempikään ole. En ainakaan idiootti. Luulen myös, että jopa niitä selfieitä ottaa aika monenlaiset ihmiset älykkyydestä riippumatta. Sen sijaan harva kutsuu toista tuntematonta ihmistä kahden sekunnin kohtaamisen aikana idiootiksi. Mitä olet mieltä, kertooko se älykkyydestä jotain? Saattaa toki olla, että "mikä idiootti!" sijaan sinun olisikin ollut tarkoitus sanoa, "miten idioottia!" ja näin olen sinun olisikin ollut tarkoitus kritisoida tekemistäni eikä niinkään minua. En ota kantaa siihen onko selfieiden ottaminen idioottimaista, mutta harmitonta se ainakin on, jos sen tekee kuten itse teen. Vaikka se sinusta olisikin idioottimaista (joskus se on jopa minusta, ajattele), on hassua, että se harmittaa sinua niin paljon, että sinun tarvitsee sanoa se ääneen. Mitäpä, jos jatkossa keskittyisit kommentoimaan oikeasti idioottimaisia asioita, kuten vaikkapa roskien heittelyä lenkkireitin varrelle?

Arvaapa mikä minusta on idioottimaista? Käyttäytymisesi lisäksi siis. Se, että ajelet pyörällä iso olkalaukku toisella hartialla ilman kypärää. Tiedätkö, mitä kaikkea voi seurata siitä, jos kaadut ja lyöt pääsi asfalttiin? Ehkäpä asia ei sinulle ole tärkeä, mutta todennäköisesti (ilkeydestäsi huolimatta) sinulla on ystäviä, sisaruksia, vanhemmat, lapsia tai muita läheisiä. He saattavat välittää siitä menetätkö harmittomassa kaatumisessa toimintakykysi tai pahimmassa tapauksessa henkesi. Ja vaikka se on minusta ihan oikeasti todella idioottia, en minä tule sinua vastaan ja sano sinulle, "mikä idiootti!". Voin myös kertoa, että kommentti ensiksi ärsytti ja toiseksi se pahoitti minun mieleni. Se varmasti oli tarkoituksesikin. Yleensä erinäisiä haukkumanimiä käytetään juuri siksi. Aika nopeasti minun rupesi kuitenkin käymään sinua sääliksi. En tiedä millainen on maailmankuva ihmisellä, joka a) ärsyyntyy toisen ihmisen harmittomasta tekemisestä noin paljon ja b) tuosta noin vaan haukkumanimillä tuntemattomia ihmisiä kutsuu.

AI NIIN, SE SELFIE:

Onko kellekään muulle bloggaajalle, instagramaktiiville taikka muuten vaan paljon kuvaavalle sattunut mitään vastaavaa? Kuinka ottaa selfietiä olematta idiootti?? :D.

Hei hei, mitä kuuluu?

Pitkästä aikaa täällä! Blogihiljaisuus on jatkunut ja jatkunut, kunnes kynnys päivittää on kasvanut pikkuhiljaa kerrostalon kokoiseksi. Joka päivä olen silti miettinyt teitä ja sitä, että tänään tulen kertomaan kuulumisia. Voiton on kuitenkin vienyt työt, harrastukset, perhe, ulkoilma tai välillä ihan puhtaasti sohva. Oonko mä ainoa bloggari, jonka on hankala istahtaa "tyhjän paperin" ääreen, kun hiljaisuus on kestänyt riittävän kauan? Ikään kuin tekstiltä puuttuisi punainen lanka ja niinhän siltä puuttuukin. Palaan takaisin kirjoittelun pariin aina samanlaisella sillisalaatilla, eikä tämäkään kerta tee poikkeusta.

Muistatte ehkä, että mulla oli tarkoitus osallistua huomenna juostavalle Tampere Countryside Marathonille? No se jää nyt kuitenkin sairastelun vuoksi välistä. Jonkin sortin urheilua tässä kyllä jo pystyy harrastelemaan, mutta ei ihan kisaurheilua. Tarkoituksena oli tulla kuvaamaan ja kannustamaan pikkusiskoa juoksussaan, mutta karman laki osui myös häneen penikkataudin nimissä. Meiltä jää siis huominen isku Tampereelle väliin, mutta tsemppiä kaikille muille!

Viimeinen kuukausi on mennyt enemmän ja vähemmän puolikuntoisena. Enemmän kuitenkin vähemmän ja luulen, että pikkuhiljaa aletaan olla voiton puolella. Myös työt on vieneet mehuja aikalailla. Luulen, että intensiivinen aloitus uudessa työssä alkaa verottaa nyt, kun hommat alkaa olla jo inasen tutumpia. Pari seuraavaa viikkoa tulee olemaan aika tiukkoja, sillä teen tunteja sisään viikon lomaa varten. Tuo viikon loma onkin kauan odotettu haikkausreissu Kilpisjärven seuduille ja Pohjois-Norjaan. Yritän jossain välissä kirjoitella reissusuunnitelmista lisää.

Etenkin, kun tämä kerrostalon kokoinen kirjoittamiskynnys on murennettu näinkin mielenkiintoisella pläjäyksellä! Mitä teille kuuluu???

Arkea ja metatöitä

Soittelin tässä yhtenä iltana takaisin äitille, joka oli aamupäivästä yrittänyt soittaa. Mamma tuumaili, että oli jo tottunut ajatukseen, että mä olen joko heti tai tosi pian tavoitettavissa. Useampi viikkohan tuossa taas vierähti hidasta elämää. Tarkalleen ottaen seitsemän viikkoa sairaslomaa + viikko lomaa päälle. Nyt oon toista viikkoa takaisin (vuoro)työ elämässä ja ihmettelen, että mitenkä tämä kaikki yleensä kulkee niin kovin sujuvasti.

Olen myös miettinyt, että kaikenlainen metatyö vie arjessa ihan törkeän paljon aikaa. Jos varsinainen "työ" on pyöräillä töihin, niin sä aluksi pakkaat kamat, puet vaatteet ja remelit, kaivat pyörän varastosta ja pakkaat lukot pyörään/reppuun. Tämän jälkeen tulee vasta se varsinainen homma, eli fillaroi itsesi työpaikalle. Tämän jälkeen alkaa taas sama metatöiden sarja toiseen suuntaan, jonka jälkeen jälkeen voit vasta sanoa hoitaneesi "homman", eli tässä tapauksessa työmatkan.

Sama homma harrastusten kanssa. Uiminen, se vasta metatyötä vaativa harrastus onkin. Ehkä se onkin yksi syy, miksi tykkään juoksuharrastuksesta niin paljon. Helppoa ja nopeeta. Tunnin uintitreeni vie aikaa matkoinen sellaisen kaksi ja puoli tuntia ja kuntosalinkin kohdalla puhutaan parista tunnista. Sen sijaan tunnin juoksulenkki vie aikaa tunnin ja vartin.

Mutta sellaista se on. Arki nimittäin. Ja se kyllä tällä hetkellä maistuu metatöitä myöten. Valehtelisin silti, jos väittäisin, että yhtä-äkkinen pomppaaminen sairaslomalaisesta täyteen arkeen olisi käynyt kivuitta. En mä itseäni kuitenkaan kiireiseksi ole kokenut. Ihan normaalia elämää, mitä jokainen työssä käyvä elää. Kaikenlainen turha on kuitenkin karsiutunut ja esimerkiksi tänään kävin ensimmäistä kertaa puhelimessa facebookissa kello yhdeksän illalla. Saattaa siis olla, että Temptation Islandit jää tänä vuonna seuraamatta. Viime vuonnahan kyseisen sarjan aikaan olin sairaslomalla ja tuli seurattua sitä ja vaikka mitä.

Sanotaanko siis, että priorisointi on himpan verran hakusassa. Viimeisen parin kuukauden aikaisella lunkilla tyylillä ei paljoa saa aikaiseksi. Uudet duunit on tuoneet tullessaan halua ja myös tarvetta opiskella asioita myös vapaa-ajalla. Vielä toistaiseksi ainakin olen osannut olla itselleni armollinen ja stressaamatta liikoja. Liikunta on paras mahdollinen keino nollata välillä pyörällä oleva pää, joka sitten jaksaa ottaa taas vastaan uutta tietoa. Sitä en koskaan ole priorisoimassa pois, päinvastoin. Mitä sitten, jos siivoaminen siirtyy ja pyykkivuori kasvaa? Eiköhän tämä priorisointikin ala pikkuhiljaa luonnistua paremmin sitä mukaa, kun tulee taas luotua uudenlaisia rutiineja uudenlaiseen elämäntilanteeseen.

Sellaisia ajatuksia tähän alkuviikkoon. Millainen elämäntilanne sulla on? Onko tasannevaihe vai meneillään jotain mullistuksia? Miten menee arki? Itsehän siis olen menossa kohti tasannevaihetta ja otan sen kyllä ilolla vastaan. Sitäpä ei kukaan tiedä, kuinka kauan menee ennen kuin löytyy pitkäaikainen työpaikka, mutta toisaalta vastavalmistuneena olen kyllä utelias. Jonkinlainen tasannevaihe on kuitenkin sekin, kun ammatti-identiteetti pikkuhiljaa vahvistuu. Koti, liikunta, perhe ja ystävät on onneksi hyvä turvasatama!

Kevätjuttuja

Jostain luin tai kuulin, että takuuvarma kevään merkki on se, kun Juha Mieto mämmeineen ilmestyy iltapäivälehden otsikoihin. No ihan varmasti joo, mutta kyllä se mämmi maistuu itsellenikin. Ensimmäinen mämmirove tulee yleensä hankittua jo viikkoja ennen varsinaisia mämmipäiviä, eli pääsiäistä. Mämmi, Juha Miedolla tai ilman, yksi varma kevään merkki.

Myös valo ja aurinko on viime viikkoina näyttäytynyt erityisen paljon ja siitä on tullut nautittua monella tapaa. Rakastan kevättä ja lisääntyvää valoa, vaikka saankin migreenikohtauksia silloin sata kertaa helpommin. Aurinkolaseilla tuon harmin saa kyllä kohtalaisen helposti minimoitua. Erityisesti kevät auringossa ei ole ehkä parempaa paikkaa ulkoilla, kun järven jäällä. Yksikseni olen siihen aika arka, aakella laakella kun ei juuri niitä järviä ole ja jos on, ne on lähinnä lammikoita. Järven jäällä meni kuitenkin tänään tovi ja toinenkin Jarpan seurassa.

Tulppaanit on myös yksi kevään merkki. Tulppaani on ehkä, ja onkin, mun lempparikukka. Ja niitä tekisi mieli kantaa kotiin viikoittain ja usein tulee kannettuakin. Ylipäänsä leikkokukkien, tai minkä tahansa kukkien, ostohimot iskee oikeastaan vain ja ainoastaan keväisin. Lisääntyvä valo saa myös aikaiseksi energiaa, joka ilmenee kaikenlaisena touhottamisena. Viimeisimpänä ehkä mielihalut päivittää kodin astiastoa, joka se innostus pikkuhiljaa paisui ihan kokonaisvaltaiseksi sisustushömpötykseksi. En tiedä imeekö huomenna alkavat työt mehut siinä määrin, että osa suunnitelmista jää vain suunnitelma-asteelle.

Kaikenlaisia keväthommeleitakin on tullut touhuttua. Sukset käytin huollossa TorTor -nimisessä firmassa. Olisi pitänyt kuulemma tuoda paljon aiemmin jo. Herra siellä hioi ja laittoi kesävarastointia varten suojavoiteet pintaan. Syksyllä voin käydä poistattamassa nuo suojavoiteet ja laittavat sitten luistovoiteen pohjaan. Ihan superhyvä palvelu, jota voin lämpimästi suositella kaikille, ketkä suksiaan tällä seudulla jossain huollattaa. Eikä tää ole edes sovittua mainontaa, vaan hyvät jutut ansaitsee tulla mainituksi! Tänään vaihdettiin myös pyörästä nastarenkaat cc-renkaisiin. Olipahan homma, kun vaihtosisuri olikin joku maanantaikappale eikä se rengas meinannut asettua vanteelle tiistaikappaleenkaan kanssa.

Sellaisia kevätjuttuja täällä. Mitä sä tykkäät keväästä, onko lisääntyvä valo hyvä vai huono? Kaikkihan ei siitä tykkää ja joidenkin mieleen se saattaa vaikuttaa just päinvastoin kun itsellä.

Leuanvetoleirin finaali ja mopsihaaveita

Kahden viikon leuanvetoleiri päättyi ciime viikolla ja lopputulos oli edellisviikonloppuna tehty maksimi, eli 13 kappaletta. Viimeistely jäi ihan puolitiehen sen penteleen vatsataudin vuoksi. Ennätykset jokatapauksessa paukkuu! Kohta voin pitää itse itselleni seremonian ja julistaa itseni meidän perheen leuanvetokuningattareksi. Jarppa jo joutuu puuttumaan mm. siihen, että nousen liian nopeesti ala-asennosta, jalat heijaa liikaa, ei menis kisoissa läpi ja muuta, mikä on lähinnä hyttysen ininää ja hivelee mun leuanveto-itsetuntoa entistä enemmän. Oon kokeillut täällä myös lisäpainoleuanvetoa. Ja tällä kertaa tarkoitan ihan oikeaa vyötäröllä roikkuvaa kiekkoa, en joulukiloja. Ihanan turvallista rakentaa uskottavuutta lisäpainoleuanvetoon omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Tulosten paranemista selittää kyllä pitkälle myös se, että paino on (yllätäen taas) laskusuuntainen immobilisaation aikana. Nyt vatsataudin jäljiltä vielä ihan superalhainen, mutta no can do, koska voimat on vaan edelleen niin vähäiset enkä halua pilata rehvakasta tulostani totaalipaskalla yrityksellä.

Leuanvetoa ja voimistelurenkaita

Leuanvetoa enemmän oon kuitenkin oppinut 13-vuotiaiden mielenmaisemasta. Vai pitäisköhän sanoa, että 31-vuotiaiden mielenmaisemasta!? En todellakaan tiedä. Oon nimittäin aina tähän päivään saakka kuvitellut, että kyllä mä oon niiiiin nuorekas ja ymmärrän teini-ikäisiä, koska eihän siitä nyt niiiiin kauaa ole, kun itse olin teini ja sitä rataa. No kyllä on romuttunut ne ajatukset. Oon oppinut mm. että...

• ...oon todellakin vanha! Katsottiin jotain Youtube-videota, jonka tekijää (eli tubettajaa) luulin suunnilleen oman ikäisekseni. No hän nauroi, että ehei, tuo tyyppi on 21. Okei! Edes 13-vuotias ei kuvittele mua nuoreksi, vaikka mä itse kuvittelen.

• ...on siis olemassa tubettajia, jotka tienaa ihan sairaan paljon rahaa siitä, että ne tubettaa. Eli pitää kai vähän niinkuin videoblogia.

• ...tämän päivän nuoret myös oppii paljon tubettajilta, peleistä ynnä muusta,
• eli on aika vaikeaa ajatella millainen määrä pelejä (ja mitä näitä nyt on) on ookoo, koska kyllä teknologiaa pitää hallita ja monien tämän päivän 13-vuotiaiden ura saattaa olla näissä peleissä!

• ..."ennen oli kaikki paremmin, kun ei ollut pelejä" -skeida on on turhinta ikinä.
• ja huolissaan kannattaa olla, jos ne haluu vaan tehdä käpylehmiä ulkona!

• ...on todella kaksinaismoralistista sanoo, et pelit loppu nyt jos sun itse pitää kuitenkin tsekkailla someja kännykällä.

• ...on myös todella idioottia, että sun päähän tulee ajatus, kuinka turhaa on tubevideoiden katselu ja sit sä itse kirjoittelet ja seuraat blogeja, joita pidät niin tärkeänäja kaikinpuolin järkevänä.

• ...ruotsin opiskelu ei edelleenkään kiinnosta. Maailma ei siis, luojan kiitos, ole ihan täysin muuttunut ja jotain ymmärrän edelleenkin,
• mutta siitä huolimatta joudun vääntämään siitä, että ne läksyt pitää tehdä. Tee niinkun mä sanon ja esitän tässä, ei niinkun mä todellisuudessa ajattelen teidän ymmärrettävästi ihan sairaan paskoista ruotsin tehtävistä.

• ...jonkun asian suorittamisesta voidaan käydä keskustelua aika monta kertaa kauemmin, kun sen asian suorittamiseen menisi aikaa.

• ...nykypäivän opettajat kyllä tiedottaa sekä hyvässä että pahassa kaiken mahdollisen. Ei mun ruotsin läksyjen tekemättä jättämisestä tai oppitunnilla onnistumisesta saletisti tullut mitään viestiä koskaan
• ja kaikenlainen nimikirjoitusten väärentäminen on siis historiaa! (itsehän osaan edelleen väärentää äitin nimmarin, ainaskin etunimen, heh!)

Seuraavien kuukausien agebda tulee olemaan se, että a) yritän puhua mun kälyä hommaamaan heille pienen mopsin pennun ja b) yritän puhua Jarppaa hommaamaan meille pienen mopsin pennun. Kertakaikkiaan niin houkuttava ajatus, ettei sitä voi millään feilata! Menneen kaksiviikkoisen aikana musta tuli myös kertalaakista PewDiePien mopsikaksikon fani. Mä(kin) haluun niin sellaisen!

Arki

Hetimmiten suoraan leuanvetoleiriltä lähdettiin Jarpan kanssa lakeuksille, eli arki omassa kodissa on vasta lähtökuopissaan. Sitä onkin ollut ikävä! Sairasloma loppui sunnuntaina ja nyt olisi viikon verran lomapäiviä ennen uuden työn aloittamista. Ne aion viettää rennosti kotona, harrastaen ja ulkoillen. Tiedän, että seuraavat pari kuukautta tulee olemaan aivoille rankkaa: paljon uusia asioita ja uusia ihmisiä. Niinpä yritän nyt olla sen kummemmin ajattelematta asiaa.

Treeniä ja kreiseilyä..

Ensin oli kuvaustreeni ja sitten se ihan oikea treeni. Esimerkiksi tämmöstä.

Aivot on kovasti siinä moodissa että treenit on täysin nollassa. Tarkemmin tarkasteltuna kahden edellisen viikon aikana treenattua on tullut tilanteeseen nähden ihan kiitettävästi. Kaksi selkään, rintaan ja olkapäihin painottuvaa salitreeniä ja kaksi vatsoihin ja käsiin painottuvaa kotitreeniä. Per viikko siis. Kaikki on tosiaan aika suhteellista. Näiden varsinaisten treenien ulkopuolellakin on kivasti tullut heiluteltua koipia kuminauhojen kanssa ja sitä rataa. Vaikka reisilihasten puoliero on varausluvasta, hyvästä yrityksestä ja uskosta huolimatta kolme senttiä, niin ehkä saan jonkinlaisen palkkion sitten kun voi taas ruveta kävelemään ja kyykkäämään. Sitä paitsi, viimeksi puhuttiin jostain kuudesta sentistä eli siihen nähden reisi on kuin työhevosella! Teknisesti voisin varmaan polkea kuntopyörääkin kevyellä vastuksella, mutta kokeilkaapa itse harrastaa sitä sisälämpötiloissa polvitaipeeseen ulottuva huopatossu (+tukiraudat) jalassa. Eikä siinäkään vielä mitään, mutta kun se sama kapistus tulee pitää vaihtamatta ympäri vuorokauden jalassa. Ei kiitos, oon ihan riittävästi haistellut pikkuveljen lätkäkamoja penskana. Ehkä sitä aerobista kerkeää vielä ja nyt on vaan aika taputella itseä selkään siitä, että eilen meni edelleen 11 leukaa.

11 on tosiaan yhden vähemmän kun jokusen viikon (vai jo kuukauden?) takainen 12. Mutta arvatkaapa mitä? Mulla alkaa ylihuomenna kahden viikon mittainen leuanvetoleiri. Jarpan veli vaimoineen lennähtää kahden viikon lomalle aika monen meren yli ja YYA-sopimuksen mukaan mä sitten lennähdän järven väärälle puolelle asumaan kahdeksi viikoksi. Heiltä tosiaan löytyy alakerrasta ihan kelpo "kuntosali" leuanvetotankoineen ja aion todellakin käyttää tilaisuuden hyödyksi. Bonuksena tulee vielä voimistelurenkaat. En tiedä kuuluko tähän kohtaan nyt se kuuluisa sanonta "ku ny ei vaa sattuus mitää"... Jarppa jää tänne kotiin ainakin suurimmaksi osaksi aikaa (hyvä, koska aion vihdoin ja viimein päihittää sen leuanvedossa :D). Jarpan seesteinen seura vaihtuu siis liian terveellisellä ruoalla ärsytettyyn teiniin (no ei nyt vaiskaan, hänhän haluaa aikuisena perustaa kasvisravintolan!) eikä mun tarvii enää keksiä tekemistä itselle, koska aina voin kysellä mantsaa tai terveystietoo ja televisiostakaan tuskin tulee jalkapalloa...

Loppuun vielä videokevennys. Ihan vaan jos joku luuli, etteikö jalkapallo olis tosi ookoo:

Hullu(i)lla on siis todellakin halvat huvit. Tässä on lopputulos, kun toisella on jalka paketissa, hölmöjä juttuja ja aivot kierroksilla ja toinen on muuten vaan lomalla ja himppasen pöllö kanssa. Välillä tuntuu, että oonko aikuinen ollenkaan. Että silleen varmaan tullaan ihan hyvin juttuun sen teenagen kanssa.

Mukavaa viikkoa kaikille!

Haussa uusia blogeja lukulistalle!

Mun mielestä mukavat sunnuntait on tehty urheilusta, kotoilusta, perheestä ja hyvästä ruoasta ja sunnuntaissa on kieltämättä oma fiiliksensä. Luulen, että aika moni päivätyötä tekevä ei ehkä osaa nähdä sitä asiaa kuinka pieni korvaus kaikesta edellämainitusta on tuplapalkka. Toki sunnuntaissa on myös oma fiilis työpaikalla, ei sillä. Joka tapauksessa mun mielestä ei ole yhtään hyvä idea se, että sunnuntaikorvauksia leikattaisiin. Muutenkin sunnuntaikorvaus on ainoa edes vähän tuntuva lisä siitä, että ollaan töissä ympäri vuorokauden jokaisena viikon päivänä. Valmis olen toki vaikka ja minkälaisiin säästöihin, mutta toivoisin, että ne rakennettaisiin tasapuolisesti kaikille. Sitä mieltä olen.

No se siittä. Jopa näin sairaslomalla onnistuin saamaan aikaiseksi sunnuntaifiiliksen ja sisällytettyä siihen kaikki edellämainitut. Nyt sunnuntai on erityisen hyvä salipäivä, koska yhdistettyjen bussivuorojen vuoksi pääsen sunnuntai-aamuisin bussilla salille. Voimatasoissa kyllä tuntuu, että raskaammat raudat on viime viikkoina ollut hieman kevyempiä. Siitä huolimatta sain sen kymmenen leukaa vedettyä tänäänkin ja todellakin haluan, että kymmenen leukaa on pysyvä tila tästä eteenpäin aina! Liikkeiden "keksiminen" on kieltämättä haasteellista, vaikka äkkiseltään voisi kuvitella, että siittä vaan yläkroppaa treenaamaan. Niin vaan on ihmiskeho kokonaisuus, eikä sitä niin tajuakaan ennen kuin on yksi raaja poissa pelistä. Toki tässä ihan hyviä treenejä saa yläkropalle aikaiseksi ja siitä olen todellakin iloinen!

Päivällä kokkailtiin uunilohta sweetchilisoossissa, kukkakaalia, riisi-kauraseosta ja salaattia. On se vaan hyvää, kala nimittäin. Melkein kaikesta muusta lihasta voi luopua, mutta kalasta ei. Ensin syötiin Jarpan kanssa kaksin ja vähän päästä tuli ruokailemaan myös kolme kossia, eli mun pikkuveljet yhtä lukuunottamatta. Muuten päivä onkin mennyt kotosalla salppurin kisoja seuraillessa. Ovat puhuneet asiaa kisastudiossa esimerkiksi siitä, kuinka suomalaisten kansallinen itsetunto on rakennettu urheilumenestyksen varaan. Oon ihan samaa mieltä, enkä tosiaankaan ymmärrä kuinka keskustelupalstoilla moititaan urheilijaa epäonnistuessa. Suorastaan näen punaista, kun sellaista luen! Salpausselälle kaivattiin myös lisää katsojia etenkin mäkihyppyyn, vaikka suomalaismenestys onkin vaisua. Ihan totta, että kyllä todellisen urheilukansan luulisi syttyvän siitä, kun maailman huiput on paikalla! Kaikkia ei toki tarvitse urheilu kiinnostaa, mutta silti musta olis hyvä, että vaikka nyt lapsille soisi elämyksiä myös katsojana jossain isossa urheilutapahtumassa.

Tässä sairaslomaillessa oon enemmän ja vähemmän etsiskellyt uusia blogeja luettavaksi. Olen tässä blogimaailmassa hieman outsider, enkä todellakaan tiedä mikä on pinnalla ja mitä uutta on tullut blogimaailmaan. Mun seuraamaat blogit on ollut lukulistalla ties kuinka kauan ja ne on ne, mitä seuraan. Aika ajoin olen etsiskellyt uutta luettavaa, mutta ilmeisesti mun "ruutuaika" sitten aina vaan loppuu kesken, sillä lukulistalla ei juuri ole päivitystä käynyt. Se kuitenkin ottaa hetken ennen kuin lukijana pääsee niin sanotusti juonesta kiinni.

Niimpä pyydänkin teitä lukijat suosittelemaan mulle teidän lemppariblogia/-blogeja taikka omaa blogia... joka tietysti on myös se lempiblogi, vai mitä?

Heitäpä siis kehiin sun lukusuositukset! Blogi saa olla sisällöltään millainen vaan, eikä ole pakko olla edes urheilu- tai harrastusblogi.

P.S. Käykäähän nostamassa peukku Wannabe Juoksijalle Facebookissa. En ole ollut siellä niin aktiivinen kuin ajattelin (jakaa liikunta-/elämäntapa-aiheisia artikkeleita jne. jne.), mutta sivu on kuitenkin olemassa. Enkä edelleenkään ole osannut edes luoda sitä banneria tuonne sivupalkkiin, ehkä huomenna?

Päivä elämästä, päivä sairaslomasta

En ole (ehkä?) hetkeen kirjoittanut näitä päivä elämästä -postauksia, mutta nytpä sellainen tulee. Päivä ei niin mielenkiintoisesta elämästä. Jossain tilanteessa tämmönen sluibailupäivä saattaisi olla unelmien täyttymys, mutta nyt nää on tällästä sitkuttelua, ainakin toisinaan. Pari viikkoa on nyt mennyt leikkauksesta ja vajaa kolme viikkoa jäljellä, kunnes pääsen kuntoutuksen makuun ihan todenteolla. Oon parantunut ihan hyvin, eikä enää ole mitään kipuja. Ainoa pikku hankaluus on se, kun tikit rupesi hankamaan tuota pohkeen haavaa ja koska se on just tuon ortoosin tukiraudan kohdalla, niin se vähän ärsyttää sitä lisää. No, tikit on nyt poissa, joten eiköhän se siitä aika nopsaan nyt.

Eletään siis eilistä, eli torstaita. Herään aamulla puoli kuuden maissa, kun Jarppa lähtee töihin. Nukahdan kuitenkin vielä ja torkun aina puoli seiskaan saakka. Keittelen aamukahvit ja syön aamupuurot. Luen lehden ja rötvään sohvalla. Pakko olla yön jäljiltä ilman tuota ortoosia ja sehän tietää sitten sitä, että ei voi myöskään touhuilla mitään. Lähes joka-aamuinen kanavasurffailu Ylen ja Maikkarin aamuohjelmien välillä siis alkakoon. Kerrottakoon, että Yle vie yleensä voiton. Siinä on rauhallisempi tatsi. Rupeen tekeen jotain hommia: laitan tiskit likoamaan, viikkaan pyykkejä jne.

Jos kaipaa vaihtelua, niin lautasen voi vaihtaa, mut kaurapuuroo ei!

Oon yökkärissä aina siihen saakka kun amutv:n jälkeen päätän tehdä kotitreenin: vatsoja, selkää, käsiä, olkapäitä. Saan kuin saankin ihan hyvän treenin aikaan kymppikilon kahvakuulan, voimapyörän ja vastuskuminauhan avulla. Jälkimmäinen antaa mukavasti haastetta esimerkiksi "naisten tyylillä" tehtäviin punnerruksiin nyt, kun "miesten tyylillä" ei niitä pysty tekemään. Treenin jälkeen teen aamupesut ja vaihdan jotain vaatetta ja juon tietysti lisää kahvia. (edit: tänään perjantaina voin kertoa, että kyllä meni treeni perille)

Hyvä juttu on se, että voi voimapyöräillä. Viimeksi oli lihakset niin huonossa jamassa, että jos kun yritin voimapyöräillä, tuntui, että polvilumpio lähtee paikaltaan.

Laitan USB-kajarin, jonka hankintaa vastustin, eteiseen ja viritän radiosta Mikko "Peltsi" Peltolan ohjelman, jossa ne puhuu triathlonista. Jatkan tuusailujani: tiskaan, teen kauppalappua, lähetän pari viestiä, surffaan netissä, rötvään. Lisäksi luen Juha Itkosen kirjaa Ajo, joka vaikuttaa ihan hyvältä. Niinkun nyt Itkosen kirjat lähes poikkeuksetta on. Jossain vaiheessa rupeen kokkailemaan falafelejä oman pään reseptillä, jota en tietenkään muista. Yllättäen ne pysyy aika heikosti kasassa, mutta sellaista se on, kun laittaa vähän sinne päin kaikkea. Hyviä ne kuiteskin on, vaikka muistuttaa paikoin falafelmuusia.

Aika usein käy niin, että mä pidän ihan turhana jotain (esim. nyt tätä kaiutinta) joka sitten osottautuu tosi käteväksi.

Joskus siinä puolen päivän jälkeen syön. Otan taas tuon Walkerin jalasta, venyttelen vähän pohjetta ja päätän, että nyt oon hetken paikallaan. Jatkan Itkosen parissa, kunnes kello tulee puoli kaksi. Ollaan Jarpan kanssa sovittu, että lonksuttelen reilun kilsan matkan S-markettiin ja hän sitten tulee sinne jeesaamaan kauppatavaroiden kanssa. Haluan mennä itse kauppaan, koska huomenna aion kokkailla yhdelle kaverille brunssia. Lisäksi on kiva, että ulkoilulla on jokin järkevä päämäärä. Matkaan menee vähän reilu puoli tuntia. Koetan tietoisesti aktivoida berberiä, vaikka kävelyn ponnistusvaihetta ei olekaan. Jos asuisin Etelä-Pohjanmaalla, voisin ihan hyvin ulkoilla yhden kepin turvin, mutta täällä mäkisemmissä maastoissa se ei oikein ole mahdollista.

Kun makaa olkkarin sohvalla selällään ja kattoo ulos, on näkymä suunnilleen tämä.

Jarppa syö ja mä keitän itselleni teetä. Clipperin vihreää. J aikoi nukkua päikkärit ja mä taas rötvään hetken. Luen päivän uutisia, ihan kun en jo osaisi niitä ulkoa. Mietin jälleen kerran uutisia Turun tapauksesta. En vaan kertakaikkiaan voi ymmärtää että sellaista tapahtuu, että sellaista annetaan tapahtua ja että sitä ei hoideta järeimmin mahdollisin keinoin! Ihan käsittämätöntä, niin ihmisenä kuin hoitajanakin. Jarppa herää ja mä jauhan sille aikani tuosta asiasta. Jossain vaiheessa syön leipää ja Skyr-rahkan. Vannoutuneena valion maitorahkojen ystävänä oon löytänyt nuo Skyrrit vasta. Onhan ne hyviä ja ihan kivaa vaihtelua, vaikka mieluiten suosin kotimaista.

Tiistaina tosiaan kävin astiakaupoilla ja ostin valkoisen teeman kaveriksi lisää vaalean vihreää ja uutena värinä turkoosia.

Ilta menee paljon nopsempaa. Jarppa-ressukka on varmaan kommunikoinut koko päivän ihmisten kanssa ja sitten sitä odottaa kotona papupata, joka on viettänyt keskenään koko päivän. Ei oo helppoa hänelläkään, hah! Jossain vaiheessa iltaa teen appelsiinisorbettia seuraavaksi päiväksi, värkkään meille iltaruokasalaatit, siivoilen sitä keittiötä. Sairasloman hyvä puoli on ehdottomasti se, että voin toteuttaa tätä keittiöpöytienhinkkausneuroosiani ihan kaikessa rauhassa. Katselen myös telkkarista salkkarit (!) ja Ihon alla sarjat, joista jälkimmäisen jälkeen menen nukkumaan. Siinä kympin aikaan siis.

Tälläisiä nää päivät on välillä ja joskus ne on aika tylsiä. Oon kuiteskin ottanut tästäkin ajasta irti positiivisia asioita, vaikka joskus se pitääkin tehdä ihan tietoisesti. On mulla toki myös aktiivisempia päiviä. Kuten maanantaina, kun haahuilin yhden kaverin kanssa kaupungilla monta tuntia, kävin Jarpan kanssa hänen äitillään ja kaupassa ja just kun olin päässyt kotiin, soitti mun siskon perhe mua mukaan raveihin ja siellä kikkailtiin koko ilta. Ei siis ihme, että välillä lonkkaa ja selkää jäytää ("jalkojen" pituusero) ja haava ärtyy. Raveista kerrottakoon, että suurista odotuksista huolimatta musta ei tullut totomiljonääriä!