Nyt riittää rypeminen!

Blogia aktiivisesti seuranneet ehkä muistaa mun maininneen painonputoamisesta synnytyksen jälkeen. Tai oikeastaan sen putoamattomuudesta. Vastoin yleistä ajatusta tuntuu, että kilot on kumman tiukassa näin imetysaikana. Asiaa selvitettyä oon myös tullut huomannut, etten todellakaan ole yksin asian kanssa. Tää on ollut seikka joka on mua ehkä vähän ottanut aivoon ja valehtelisin, jos väittäisin etteikö se olisi myös itsetuntoa yhtään koetellut. Raskauden alkuvaiheessa olin kuitenkin kunnossa, jossa juoksin kympin helposti alle 50min. ja vedin 12 leukaa. Entä nyt? Juoksu ei varmasti ihan kamalasti jää pöljänä päivänä (kiitos pohjakunnon, ei hyvien lenkkien, heh). Leukoja menee ehkä yksi. Kiloja on edelleen kympin verran enemmän. Muuten olen palautunut hyvin, mikä tietysti tärkeintä! Vatsalihakset ja lantionpohja on ihan ammattilaisen tsekkaamana kunnossa. Fyysinen kuntokin kuulemma paljon parempi, kuin annan ymmärtää tai itsekin varmasti kuvittelen. Tämäkin ihan ammattilaisen suusta.

Suoraan sanoen en ole oikein viihtynyt kropassani ja peilikuva on miellyttänyt vaihdellen. Joku ehkä ajattelee nyt, että tee jotain. Ja toki olen tehnytkin. Tai oikeastaan tällä jo valmiiksi kohtalaisen siistillä ruokavaliolla ei ihan kauheasti ole tarvinnut. No tee kovemmin. Idiootti. Ehkä itsekin olisin ajatellut itsekin niin ennen yhdeksän kuukauden raskautta, Eetä, imetystä, katkonaisia öitä, mitä näitä nyt on. Vähänpä minä tiesin. Tähän väliin haluan huomauttaa omaavani painonpudotustaustan vuosien takaa. Voisin siis väittää, että jotain asiasta tiedän ihan empiirisestikin. Ja tiedän, että tämän pitäisi normaalitilanteessa riittää. Olen myös näiden seitsemän kuukauden aikana siistinyt vielä vähän lisää vailla minkäänlaista vastareaktiota kropalta. Antanut ihan vähän löysää ja taas vailla minkäänlaista vastareaktiota. Täysimetyksen päätyttyä olen nyt ollut huomaavinani pientä notkahdusta alaspäin, joka tietysti lämmittää mieltä.

Olen edelleen, ja varsinkin nyt, aika varma siitä, että tulen kyllä palautumaan entisiin mittoihin. Vauva kasvaa ja myös symbioosi hiljalleen hellittää(voi kyynel!). Tulee parempia öitä, pidempiä lenkkejä, kovempia treenejä. Ehkä asiat on muutenkin vähän toisenlaisessa perspektiivissä nyt. 12 leukaa ja juoksulenkki on tänä päivänä järjestyksessään aika matalalla. Aika aikaa kutakin. Olen kuitenkin myös päättänyt tehdä asennemuutoksen asian suhteen. Oon nimittäin huomannut, että oon ihan liikaa elänyt sitten kun -ajatuksella. Näytän hyvältä taas sitten kun vanhat vaatteet menevät. Ja nyt ei kannata sitä tai tätä tai tuota. Sitten kun olen taas paremmassa kunnossa. Hitot! Mulla on oikeus (ja jopa velvollisuus!) katsoa omaa peilikuvaa tyytyväisenä just nyt. Huolimatta siitä, että se se on vähän erilainen, kuin ennen. Ja mä voin pukeutua nätisti. Omistaa enemmän kuin yhden garderobin, joka tällä hetkellä näyttää hyvältä päällä. Menköön sitten hitto vie rahaa siihen. Vaatekoko on nyt enemmän L kuin S. 36-38 sijaan 40. Nyt on nyt ja  nyt on aika panostaa itseen. Ihan sama paljonko se puntari näyttää!

Liikunta-ajatuksia tulevaisuudesta ja kuulumisia tästä hetkestä

Oon harrastanut liikuntaa enemmän ja vähemmän tosissaan aina murrosikään saakka. Sanotaanko vuoteen 1999. Tämän jälkeen kilpailu ja sitä myöten myös harrastaminen jäi. Joskus 2000-luvun alussa mulla oli satunnaisia lenkkeily-yrityksiä, mutta mitään säännöllistä ei ollut kuvioissa. Nyt viimeiset 10 vuotta oon harrastanut liikuntaa taas säännöllisestä ja säännöllisellä tarkoitan useita kertoja viikossa. Tähän ikään (32) se siis tarkoittaa suurinta osaa elämästä.

Aika monesti liikunnasta puhutaan äiti-ihmisten kohdalla "omana aikana". Ja joo, sitä se varmasti onkin ja kyllä, se "oma aika" on myös tarpeellista. Itsellä on kuitenkin ajatus, että se liikunta vauvan syntymän jälkeen on myös muuta, kun sitä omaa aikaa. Se on keino pitää itsensä hyvässä kunnossa ja mahdollisimman terveenä. Tämä on myös vauvan etu. Liikunta on monella lailla erityistä, mutta myöskin siinä samalla rutiini. Rutiini, kuten hammaspesu, aamupala tai suihkussa käyminen. Enkä mä näistäkään ajatellut luopua vauvan synnyttyä? Sen oman ajan lisäksi, ja oikeastaan ennen kaikkea, on liikunta yhteistä aikaa. Perheaikaa tai kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa.

Mitä taas se liikunta ei ole? No ainakaan sen itsetarkoitus ei ole palauttaa kroppaa raskautta edeltäviin mittoihin, vaan se on todennäköinen seuraus. Ei kilpailua itsensä saatika muiden kanssa palautumisessa synnytyksestä. Se ei myöskään ole välttämättömyys tai pakkopullaa. Toisaalta olen kyllä siitä onnellisessa asemassa ollut jo vuosia, ettei se se sellaiseksi muutukaan. Ei mun "täydy" yhtään mitään, vaan saan!

Tulevaisuus (eli toisinsanoen synnytyksestä toipuminen) liikunnan suhteen tuntuu tällä hetkellä isolta kysymysmerkiltä. Kysymysmerkiltä sen suhteen, kuinka nopeasti ja kuinka paljon. Vauvan tempperamenttikin vaikuttaa varmasti asiaan. Joka tapauksessa yksi salikerta vie reilun tunnin aikaa pois kotoa, joten eihän se missään nimessä mahdottomuus ole vauva-aikanakaan. Se on ollut meille molemmille ihan selvää. Hölkätä voi vaikka vaunujen kanssa ja paljon voi halutessaan treenata ulkonakin. Salille lähtöihin tai muuhun "oheishaahuiluun" tuskin on samalla lailla aikaa, vaan se on mentävä silloin, kun siihen sauma on. Aikaa "omaan liikuntaan" ei varmasti ole yhtäpaljoa, kuin ennen, mutta peruskestävyyteen ja kävelyihin tai hölkkä-kävelyihin voisin luulla olevan jopa enemmän aikaa, kuin vaikkapa työssä käyvänä.

Tällä hetkellä eletään 34. raskausviikkoa ja liikunta onnistuu edelleen. Viime viikolla kävelylenkkeilin jonkin verran, kävin kaksi kertaa salilla ja kerran bodypumpissa+uimassa. Tämä viikko alkoi salilla ja illalla ajattelin mennä pumppiin ja uimaan. Tai ainakin poreisiin. Liikunta ei toki enää ole mikään itsestäänselvyys, vaan salikäynti voi olla koska tahansa viimeinen. En aio väkisin punnertaa yhden yhtä kävelylenkkiä tai salitreeniä, mutta onneksi vielä ei sellaista fiilistä ole tullut. Liikun nyt jopa enemmän, kuin kuukausi takaperin töiden ja huonojen yöunien ryydyttämänä.

Viimeinen kolmannes ja niitä fyysisiä (ja etenkin henkisiä) fiiliksiä!

Tässä mennään jo viimeisen raskauskolmanneksen puolella, aika menee vauhdilla! Ajattelinpa tällä kertaa vähän päivittää fiiliksiä tästä ja kuluneesta ajasta. Vatsa on aikalailla iso. Tai oikeastaan ihan keskikäyrällä se on, mutta tuntuu isolta. Välillä tunnen itseni jättiläiskokoiseksi ruotsinlaivaksi, kun seilaan tuolla sairaalan käytävillä. Työroolissa siis, en potilaan :D.

Fyysiset fiilikset on kokonaisuudessaan edelleen ihan hyvät. Raskauden puolivälin tietämissä mulla oli muutama lyhyt tykytyspätkä (todennäköisesti hyvälaatuinen SVT:ksi kutsuttu rytmihäiriö) ja melko paljon lisälyöntisyyttä, mutta arvelin sen olevan sydämen tottumattomuutta äkkiä kasvaneeseen verimäärään. Nämä oireet helpottivatkin melko nopeasti. Samoihin aikoihin oli myös aika voimakasta hengästyneisyyttä ihan tavallisessa työmatkakävelyssä ja joskus puhuessa, jopa levossa, piti hengitellä syvempään. Hemoglobiini oli edelleen monin mittapuin hyvä (126g/l), joskin  laskenut omasta tasosta (150g/l) ja niinpä söin kuukauden pätkän rautalisää "raskausvitamiinin" lisäksi. Se kyllä sekä piristi että auttoi tuohon mun mielestä jo epänormaaliin puuskuttamiseen. Kattavampia rautalabroja mulla ei olekaan tsekattu, kuten ei sitä hemoglobiiniakaan nyt tuon jälkeen.

Vaikka kaikenkaikkiaan koen itseni tässä hetkessä hyvävointiseksi ja jopa pirteäksi, on sellaista yleistä hidastumista ja väsymystä tottakai ilmoilla. Vuoden vaihteessa tulisi palata vielä muutamaksi viikoksi työhön, jossa mulla on toimi ja se työ on monin verroi fyysisesti raskaampaa. Se ehkä ajatteluttaa, vaikka tällä hetkellä pärjäänkin. Yhtään päivää ei ole tarvinnut olla pois työstä, joten sekin kertoo, että kaikki on sujunut ihan hyvin. Suurin haaste tällä hetkellä (ja ja aiemminkin) on riittävien yöunien turvaaminen tässä vuorotyössä. Aluksi se unen tarve oli loppumaton ja nyt kun pärjäisi normaaleilla (8-9h) unilla, on niitä vaikea saavuttaa katkonaisten öiden vuoksi. Se vessahätä, jos ei muuta!

Selkäsäryiltä ja muilta kolotuksilta olen toistaiseksi säästynyt ja liitoskipujakaan ei liiemmin ole ollut. Vatsan turvotus ja -toiminta, ilmavaivat ja mikä lie yleinen ahtauden tunne keskivartalossa on toisinaan riittämättömien yöunien lisäksi suosikkivalitusaihe. Joitain supistuksia on ollut, mutta ne on kivuttomia ja ohimeneviä. Tosin joskus olen miettinyt, että jääköhän ne toisinaan tuon "yleisen ahtauden tunteen" alle.

Syysmelankolia, mistä aiemmin kirjoitinkin, on väistynyt ja mielialan vaihteluitakaan ei viime viikkoina ole enää siinä määrin ollut. Se onkin yksi juttu, mistä haluan kirjoittaa. Mä nimittäin jo ihan tosissaan googlailin raskausmasennuksesta ja mietin, että pitäisköhän tästä asiasta nyt jollekin puhua. Neuvolassa asian sitten otinkin puheeksi, vaikken useinkaan ole mikään "puhuminen auttaa aina" -tyyppi. Masennusta ei neuvolan kyselykaavake mulle lupaillut, mutta mikäli mieliala olisi jatkunut samanlaisena, en ihmettelisi, vaikka se sellaiseksi olisi kääntynytkin. Olin aika itkuinen ja oikeastaan nyt, kun viikot sujuu enemmän omana iloisena itsenä, asian tajuaa vieläkin paremmin. Tuota kesti jokunen viikko, kuukauden päivät ehkä?  En nyt ihan tarkkaan muista.

Luulen, että kyseessä oli monen tekijän summa. Ensinnäkin pimeys (joka on aina ollut rankkaa) ja työpaikanvaihdos (joka oli yllättävänkin kova juttu) . Samoihin aikoihin tuo fyysinen olotila alkoi muuttua aika vauhdilla eikä entiset stressinhallintakeinot (urheilu!) toimineetkaan totutulla kaavalla. Siihen päälle vielä raskaushormonit ja varmasti raskauden luonnollinenkin kulku. Alun "raskauskuplan" realisoituminen ja vähintään alitajunnassa olevat huolet sekä terveydestä että omasta kyvykkyydestä.

Nyt alkaa kuitenkin mieli ja pää olla enemmän sellainen, millaisena olen sen oppinut tuntemaan. Miksi haluan kertoa tuosta? No siksi, että ehkä kaikkein raskaimpana koin syyllistymisen tuosta alavireisestä mielestä. Tuli ajatuksia, että oon ihan paska ihminen, kun en leiju nautinnossa ("nauti raskaudesta, tuosta ainutkertaisesta ajasta!" -neuvo ei ole mikään harvinaisuus) ja pilaan koko raskausajan, kun vellon tässä alavireisyydessäni. Se oli se vollottamisen loppukliimaksi, voi Jarppa parkaa. Itseä auttoi, kun pyrin ihan tietoisesti lopettamaan irrationaalisen syyllistymisen (äidit kuulemma saattavat aloittaa sen jo raskausaikana... Syyllistymisen ja viime päivinä on tullut olo, että myös syyllistämisen, klik!). Toinen asia oli sitten se, että pyrin tekemään mahdollisimman mukavia ja mielekkäitä juttuja. Mulle mukavia juttuja.

Halusin ehkä edes jollekulle vastaavia asioita pohtivalle sanoa, että on ihan okei olla alavireinen. Myös raskausaikana. Eikä susta tee paskaa äitiä tai ihmistä, vaikka uppoisit kuinka syvälle. Tietty jos oot koko ajan alavireinen tai tosi syvällä, niin apua tarvii saada ja varmasti saatkin. Ei sun oo pakko myöskään "hehkua" tai olla "elämäsi kunnossa". Ei todellakaan. Vaikka tietty sekin on ihan okei! Ainutlaatuista se on jokatapauksessa!

Ootko sä koskaan miettinyt vastaavia juttuja?  Oliko raskaus sulle ihanaa vai kamalaa aikaa? Vai sekä että tai jotain siltä väliltä, niinkuin mulle? Entä olitko sä elämäsi kunnossa? Puhkesitko kukkaan vai kävikö sulle niinkun mulle, että kukkaan puhkeamisesta tulee ihan ekana mieleen kukkaan puhjennut iho?

Yleisiä ajatuksia raskausajan liikunnasta

Liikunta raskausaikana. Kiistatta hyväksi sekä äidille että vauvalle. Alkuraskaudessa olin kovin huolissani siitä, osaanko harrastaa liikuntaa tavalla, joka ihan oikeasti on hyväksi. Perusohje tuntuu olevan, että "kaikki mikä tuntuu hyvälle, on hyväksi". No hitto kun liikunta ei läheskään aina ole mitään tuntuupa just nyt tosi hyvälle -juttua! Toinen perusläppä oli "kuuntele kroppaa, se kertoo kyllä!". No jep, minäpä tyttö kuuntelen. Kerran se kertoi mulle, että hiihdä vain murtuneella jalalla 20 kilometriä. Että joo. Kun ei vaan aina puhuta samaa kieltä.

Kuvat joiden viikkojen takaa.

Ehkä kaikista eniten hyötyä olen saanut Mari Stenmanin blogista Äitiys liikuttaa, joka on myös lihastohtoriblogissa kirjoittanut vieraskynäartikkelin. Vaikka muiden kokemuksia on toki mukava lueskella, varsinainen tieto, johon nojautua, tulee hakea jostain muualta. Liikunnan ja raskauden osalta tuota tietoa on loppuviimein niin kovin rajallisesti, edelleen. Vaikka suunta varmasti oikea on. Etenkin kirjoitus otsikolla "Miten sitä kehoa kuunnellaan, kun se ei osaa puhua?" ja vinkkilistan kohta neljä osuin oikein kolahtamalla omaan nilkkaan:

"4. Lopeta tietoisesti suorittaminen
Luovu ajatusmallista, jossa teet automaattisesti loppuun asti liikuntakerran tai liikkeen, johon olet ryhtynyt. Raskaana ollessasi teet liikkeen loppuun vain siinä tapauksessa, jos se tuntuu hyvältä.  Odottavan äidin keho palkitsee viisaasta luovuttamisesta ja rankaisee ”periksi ei anneta” –asenteesta. Jos olet luonteeltasi kova suorittamaan ja saat siitä mielihyvää, tämä on erityisen tärkeä ohje."

Omalla kohdalla tähän voisi lisätä, että ylipäänsä automaattisesti aloitat liikuntakerran, jonka olet suunnitellut. Tää on ollut aika keskeinen ajatus koko raskauden ajan. Muistan aikalailla alkuraskaudessa istuneeni penkkipunnerrussarjan palautustauolla ja ajatelleeni eteenpäin tuijotellessa, että "tässä sitä nyt ollaan tekemässä kovimmilla painoilla todella pitkään aikaan. Vailla minkäänmoista projektia, jonka keskiössä on kehittyminen. Uuden edessä, joka oikeastaan on vielä isompi haaste kuin maraton tai kymmenen leukaa." Loppuviimein tämäkin haaste on kulkenut eteenpäin oikein hyvin.

Onko kenellään heittää hyviä (ja kohtuuhintaisia) treenihousuvinkkejä?

Liikuntaa siis olen harrastanut ja musta on liikuttavaa ajatella, mitä kaikkea terveyttä edistävää omat valinnat tälläkin osa-alueella vauvan elämään tuo. Onhan raskauden aikaisen liikunnan hyödyt myös vauvalle, ja vielä pitkälle tulevaisuuteen hänen elämässään, monin erilaisin mekanismein selviä. Myös se, että vauva kuuntelee punttien kolinaa ja aistii metsälenkkeilyt jo ennen syntymää, on hellyttävä ajatus. Uskon vahvasti, että "liikkuvaa elämäntapaa" voi ja pitää siirtää pieneen jo tässä vaiheessa. Kun siihen toistaiseksi kaikkien terveyden kannalta on onnellinen mahdollisuus. Liikunta on kuulunut mun päivittäiseen elämään jo aika monta vuotta, joten sanomattakin selvää, että olen äärinmäisen onnellinen siitä, että edelleen sitä kykenen tekemään.

Mutta on se silti erilaista. Niin kovin erilaista liikkua raskaana ollessa versus ennen raskautta. Ja kieltämättä siinä on ollut opettelua. Ei sellaista opettelua, että olisin väkisin vääntänyt esimerkiksi pahoinvointia tai väsymystä vasten treenejä ja oppinut sitten virheestäni. Opettelua on ollut lähinnä ajatusmaailmassa. Siinä, että liikunnasta saa saman nautinnon ja vaikkapa nyt stressinlievityksen tai hallinnantunteen vaikka se ei ole niin viimeisen päälle tehty. Ajatusmaailmassa, että kävelylenkki ei tässä tilanteessa ole "vaan kävelylenkki."

Liikaa kierroksia lepoon, liian väsynyt treeneihin?

Mikähän kumma siinä on, että toisinaan työpäivän päätteeksi sitä on ihan liian kierroksilla levätäkseen, mutta toisaalta taas ihan liian väsynyt treenaamaan? No joo, ehkä tää kyseinen tila liittyy enimmäkseen siihen, että uudet työt on alkanut ja tuonut paljon uudenlaista vastuuta ja opettelua. Se on kuulkaa yllättävän uuvuttavaa puuhaa. Pelkästään jo itse työhön perehtyminen ja uudenlaisen ammantti-identiteetin omaksuminen vie veroja. No siihen päälle on sitten vieras toimintaympäristö (missä on se ja tämä ja tuo, kuinkas tuonne mentiin ja sitä rataa..) ja uudet työkaverit, joiden nimet yrittää muistaa mahdollisimman oikein puhumattakaan kaikista ATK-skillsseistä. Noin niinkuin pääsääntöisesti työpäivän jälkeen ei ainakaan ihan vastaavilla kierroksilla tule oltua, millä viime ajat on mennyt. Vaikka tuleehan niitä päiviä tutussakin työssä ja ihan varmana jokaiselle ja sopivassa määrin se on jopa ihan jees.

Kuvituskuvina pari safkakuvaa instasta.
Silmusalaatti, suosittelen!

Mä en todellakaan ole parhaimmillani silloin, kun menen vaikkapa salille suoraan töistä. Urheilun pitäisi tapahtua joko aamulla tai sitten pienen huilin jälkeen alkuillasta. Kaikista mieluiten tietysti aamulla tai aamupäivällä. Ihan niin aamuvirkku en kuitenkaan ole, että jaksaisin ennen seiskan aamuja urheilla (noin niinkun pääsääntöisesti), niin aamuvuoropäivinä treenit on sitten töiden jälkeen. Tämän hetkinen tilanne on kuitenkin se, että kaipaan työpäivien jälkeen jotain nollausta ja mikäpä onkaan parempi keino siihen kuin liikunta.

Aika usein tuo liikunta saa myös aikaan riittävän piristeen alkuiltaan. Tai sanotaanko, että sellaisen seesteisen olon. Vaikka alku kangertaa, niin treenikin sujuu sen takkuilevan alun jälkeen. Mukaan on kuitenkin mahtunut niitäkin treenejä, kun penkkisarjojen välissä olisi tehnyt mieli ottaa päiväunet. Ehkä siis itse treenin laatu ei aina ole ollut paras mahdollinen. Toisaalta, jos menisin töistä kotiin, "lepäisin" (eli olisin kotona kierroksilla) tunnin tai pari ja menisin tämän jälkeen treeneihin, niin lopputuloksena olisi todennäköisesti laadultaan heikkenevät yöunet. Niinpä olen todennut tämän töistä suoraan salille menetelmän tällä hetkellä sopivaksi. Työasiat saa nollattua ja alkuiltaan rauhallista aikaa omassa pääkopassa.

Luulen myös, että ennen pitkää kroppa myös oppii ottamaan treeniä vastaan myös näin. Tässä puhuu kuitenkin nyt entinen iltatreenaaja ja aamutreenien vihaaja, joka sittemmin vaihtoi vuorotyöhön ja oppi ensin tykkäämään ja sitten jopa rakastamaan aamutreenejä. Jotain kokemusta siis löytyy. Vuorotyössä oppii kummasti kuuntelemaan itseään. Sitten on tietysti myös nämä jo ennakkoon kompastuskiviksi tunnetut kohdat, kuten ilta-aamu vuoroyhdistelmät, joiden jälkeen treeniltä on turha odottaa mitään kovin suurta. Lisäksi meillä tavallisilla harrastajilla liikunta on usein se, josta on helppo antaa siimaa muuten haastavaan elämän tilanteeseen. Toisaalta taas osa ei osaa antaa siimaa, vaan puskee harrastuksiaan samalla intensiteetillä eteen päin. Harrastaminen ei myöskään tavallisella työssäkäyvällä ole läheskään aina mahdollista silloin, kun se oman kropan tai mielen kannalta olisi optimaalista.

Ja wasabirucola, oijoi! Suosittelen myös!

Oppia ikä kaikki, näköjään. Oma ajatus on tällä hetkellä se, että liikunnasta en mielellään tingi. Ja se ei johdu siitä, ettäkö tulisi huono oma tunto tai jotain, vaan siitä, että koen sen oikeasti parhaaksi rentoutumiskeinoksi. Toisaalta taas en jaksa tehdä mitään kovin jäykkiä suunnitelmia (mistä taas normaalitilanteessa kyllä tykkään), vaan menen vähän enemmän fiiliksen mukaan. Tykkään tilastoida ja analysoida myös harrastamista, mutta en tee enää nykyään sitä aikoina, jolloin muussa elämässä on kuormitusta, hyvää tai huonoa sellaista.

Arkea ja metatöitä

Soittelin tässä yhtenä iltana takaisin äitille, joka oli aamupäivästä yrittänyt soittaa. Mamma tuumaili, että oli jo tottunut ajatukseen, että mä olen joko heti tai tosi pian tavoitettavissa. Useampi viikkohan tuossa taas vierähti hidasta elämää. Tarkalleen ottaen seitsemän viikkoa sairaslomaa + viikko lomaa päälle. Nyt oon toista viikkoa takaisin (vuoro)työ elämässä ja ihmettelen, että mitenkä tämä kaikki yleensä kulkee niin kovin sujuvasti.

Olen myös miettinyt, että kaikenlainen metatyö vie arjessa ihan törkeän paljon aikaa. Jos varsinainen "työ" on pyöräillä töihin, niin sä aluksi pakkaat kamat, puet vaatteet ja remelit, kaivat pyörän varastosta ja pakkaat lukot pyörään/reppuun. Tämän jälkeen tulee vasta se varsinainen homma, eli fillaroi itsesi työpaikalle. Tämän jälkeen alkaa taas sama metatöiden sarja toiseen suuntaan, jonka jälkeen jälkeen voit vasta sanoa hoitaneesi "homman", eli tässä tapauksessa työmatkan.

Sama homma harrastusten kanssa. Uiminen, se vasta metatyötä vaativa harrastus onkin. Ehkä se onkin yksi syy, miksi tykkään juoksuharrastuksesta niin paljon. Helppoa ja nopeeta. Tunnin uintitreeni vie aikaa matkoinen sellaisen kaksi ja puoli tuntia ja kuntosalinkin kohdalla puhutaan parista tunnista. Sen sijaan tunnin juoksulenkki vie aikaa tunnin ja vartin.

Mutta sellaista se on. Arki nimittäin. Ja se kyllä tällä hetkellä maistuu metatöitä myöten. Valehtelisin silti, jos väittäisin, että yhtä-äkkinen pomppaaminen sairaslomalaisesta täyteen arkeen olisi käynyt kivuitta. En mä itseäni kuitenkaan kiireiseksi ole kokenut. Ihan normaalia elämää, mitä jokainen työssä käyvä elää. Kaikenlainen turha on kuitenkin karsiutunut ja esimerkiksi tänään kävin ensimmäistä kertaa puhelimessa facebookissa kello yhdeksän illalla. Saattaa siis olla, että Temptation Islandit jää tänä vuonna seuraamatta. Viime vuonnahan kyseisen sarjan aikaan olin sairaslomalla ja tuli seurattua sitä ja vaikka mitä.

Sanotaanko siis, että priorisointi on himpan verran hakusassa. Viimeisen parin kuukauden aikaisella lunkilla tyylillä ei paljoa saa aikaiseksi. Uudet duunit on tuoneet tullessaan halua ja myös tarvetta opiskella asioita myös vapaa-ajalla. Vielä toistaiseksi ainakin olen osannut olla itselleni armollinen ja stressaamatta liikoja. Liikunta on paras mahdollinen keino nollata välillä pyörällä oleva pää, joka sitten jaksaa ottaa taas vastaan uutta tietoa. Sitä en koskaan ole priorisoimassa pois, päinvastoin. Mitä sitten, jos siivoaminen siirtyy ja pyykkivuori kasvaa? Eiköhän tämä priorisointikin ala pikkuhiljaa luonnistua paremmin sitä mukaa, kun tulee taas luotua uudenlaisia rutiineja uudenlaiseen elämäntilanteeseen.

Sellaisia ajatuksia tähän alkuviikkoon. Millainen elämäntilanne sulla on? Onko tasannevaihe vai meneillään jotain mullistuksia? Miten menee arki? Itsehän siis olen menossa kohti tasannevaihetta ja otan sen kyllä ilolla vastaan. Sitäpä ei kukaan tiedä, kuinka kauan menee ennen kuin löytyy pitkäaikainen työpaikka, mutta toisaalta vastavalmistuneena olen kyllä utelias. Jonkinlainen tasannevaihe on kuitenkin sekin, kun ammatti-identiteetti pikkuhiljaa vahvistuu. Koti, liikunta, perhe ja ystävät on onneksi hyvä turvasatama!

Kyllä täällä tarkenee!

Ehkä viisi vuotta sitten en ikinä olisi uskonut päästäväni suusta mitään vastaavaa, mitä tämä postaus tulee sisältämään. Olin henkeen ja vereen vannoutunut kesäihminen ja vihasin talvea. Vihasin sitä kaikissa sen muodoissaan, niin lumisena kuin lumettomana, kylmänä kuin leutona. En tiedä olenko ylipäänsä vihannut silloin enemmän vai ollut muuten vaan mustavalkoisempi, jälkimmäistä ainakin! Vanhemmiten sitä jollain erikoisella tavalla seestyy asioihin, eikä talvi tunnu enää yhtään niin pahalta. Ei edes silloin, kun ulkona paukku kolkyt raatia pakkasta. Kesä se on edelleen mun lempi vuodenaika, mutta onneksi meillä on myös kolme muuta vuodenaikaa.

Ulkoillen

Nuorempana, sanotaanko pikkuaikuisena, en harrastanut yhtään mitään talvijuttuja. Harrastin toki, mutta samoja asioita, kun kesälläkin: juoksua ja punttia lähinnä. Olin myös vakaasti sitä mieltä, että molemmat on paljon kivempaa kesällä. Jopa punttisali, koska onhan se ihan paskaa kävellä sinne salille talvella! Olen sillä tavoin onnekas, että kylmä (tai kuumakaan) ei vielä tähän ikään mennessä ole haitannut harrastamista, joten juoksu on sujunut lähes kelillä kuin kelillä. Edelleen olen sitä mieltä, että juoksu on pääosin miellyttävämpää niinä kolmena muuna vuodenaikana, ihan jo kevyemmän vaatetuksenkin vuoksi. Oon kuitenkin löytänyt sen oman talvijutun, eli hiihdon. harrastuksen, jota voi harrastaa vain ja ainoastaan (lumisena) talvena. Tää on varmasti vaikuttanut mun ja talven suhteeseen, jota voi jopa jonkinlaiseksi rakkaudeksi kutsua.

ja urheillen,

Toinen juttu on se, että vasta viime vuosina olen oikeasti oppinut pukeutumaan! Askel kerrallaan. Ensiksi silloin 15-16 -vuotiaana heiluttiin, salaa tietenkin, ilman pitkiä kalsareita ja pipoa. Ihan vaan, että tukka olis nätti ja reidet mahdollisimman ohuet. Aika nopeasti sitä tajusi, että aivoja nyt ei ainakaan kannata jäädyttää ja pipo löysi tiensä puusta päähän. No, jossain vaiheessa sitä tajusi, että pitkiin kalsareihin voi sijoittaa euron taikka pari, kunnes vihdoin viimein ne farkutkin muuttui toppahousuiksi tarpeen niin vaatiessa. Okei, yksi (puoli)kunnollinen talvipuku ja viisi toppatakkia Vilalta, Vero Modalta, Onlyltä, mistä milloinkin. Joka vuosi tietenkin uusi. Urheilu opetti pikkuhiljaa satsaamaan kunnon kerrastoihin, kunnes vihdoin ja viimein ne kukkaron nyörit aukesi myös kunnon talvitakille, joka ei tukehduta sua leudolla kelillä, pitää tuulen, rännän ja veden sekä on vielä lämmin, vaikka ulkona paukkuu pakkanen.

kyllä täällä tarkenee!

Kaksi juttua siis: talviharrastus ja ihan oikeasti oikeanlainen pukeutuminen. Pieni hinta siitä, että aamulla hymyilyttää pukkarilla. Taitaa se myös vähän olla niin, että ikä opettaa olemaan kapinoimatta asioita vastaan, joihin mikään kapina ei auta. Onneksi niin päin! Joka tapauksessa on ollut ihan hullua huomata, että nykyään jopa nautin talvesta, ihan vilpittömästi!

P.S. Näillä pakkasilla blogit on taas pullollaan asenne ratkaisee -hypetystä, mitä pakkasurheiluun tulee. Oon jollain tapaa aika täynnä sitä (vaikka syyllistyn samaan myös itse, hah) ja tahdonkin sanoa, että pukeutuminen ja omat tuntemukset ratkaisee. En näe mitään järkeä siinä, että joku lähtee vetämään lenkkiä kolmenkympin pakkaseen keuhkojen huutaessa hoosiannaa vain, koska asenne. Ei kai se synti ole matolla juosta, jos tykkää niin enemmän, kuin pakkasjuoksusta. Kukin tyylillään, kunhan jotain sen oman terveyden eteen.

Jos kaikki olisivat kaltaisiasi?

Noin niinkuin yleensä vastustan kaikenlaista sotkemista: on ihan hemmetin urpoa maalailla päättömyyksiä bussipysäkin kylkeen ja taikka julkisten rakennusten seiniin. Graffiteille on kyllä paikkansa ja kyllä, niitä paikkoja saisi olla enemmänkin. Sitten on niitä graffitteja, jotka nyt ei oikeastaan häiritse ketään, kuten allaoleva kuva yliopiston takana olevassa "pömpelissä". Laittaa jopa ajattelemaan.

Ylemmyyden tunnoissani ajattelin tietysti heti kaikkia itse itsessäni hyvinä pitämiäni piirteitä: kyllä, parempi paikka, ehdottomasti! Aika nopeasti tipahdin maanpinnalle. Ensinnäkin, se mitä itsessäni pidän niin sanottuna hyveenä, saattaa toisen näkökulmasta olla lähes painajainen. Toisena, kuten ihmillä yleensä on, myös mulla on huonoja tapoja, tottumuksia ja ärsyttäviä luonteenpiirteitä, joista edes itse en niin kovin arvosta. Viimeisenä, muttei vähäisinpänä: maailma olisi valovuosia enemmän tylsä!

• ...kaikki olisi valkoisia heteronaisia. Ei hyvää päivää. Noin kolmekymppisiä sairaanhoitajia. Huh huh!
• ...nooo, ehkä tasavertaisuus ja inhimillisyys olisi kohtalaisen korkealla. Sellainen toisen kohtaaminen ihmisenä tässä arjessa.
• ...toisaalta kaikki olisi aika itsepäisiä. Pitäisi kynsin hampain kiinni niistä omista kuvioistaan ja mitä milloinkin on päättänyt. Vaikkei se aina olisi niin kovin järkevää.
• ...ei olisi irtoripsiä, geelikynsiä, hiuslisäkkeitä saati silikonitissejä. Kaikki olisi aika harvoin laittautuneena, tooosi tylsää.
• ...ihmiset liikkuisivat kohtuu paljon ja söisivät kohtuu terveellisesti.
• ...tällä hetkellä ei olisi mitään perussairauksia. Jos edellämainitut antaa vähänkään suojaa, niin kansanterveys saattaisi jopa kohentua. Toisaalta, geeniperimä on vahva!
• ...riidan tullen suututtaisiin tulisesti ja lepyttäisiin nopeasti. Toisaalta, vahvasti loukattuna anteeksi anto saattaisi olla kohtuuttoman vaikeaa.
• ...hymyiltäisiin kaupan kassalle ja sanottaisiin kiitos bussikuskille. Oltaisiin kohteliaita ja ystävällisiä toisille. Ehkä enemmän kuin keskimäärin.
• ...murehdittaisiin pikkuasioita ja saatettaisiin purkaa lähisuhteissa niitä.
• ...pyrittäisiin kuormittamaan vain vähän luontoa, mutta enemmänkin voisi asian eteen tehdä.
• ...elettäisiin sääntöjen mukaan. Tietysti. Toisaalta, ei varmaan kovin aktiivisesti pyrittäisi myöskään muuttamaan niitä sääntöjä.

Kaksiteräinen miekka siis tuo kysymys, mitäpä sinulle tulee mieleen. Eikä siihen oikeastaan voi vastata paremmassa tai huonommassa. Varmaa on ainakin se, että tylsemmässä, olisi kaikki sitten kaltaisiani tai kaltaisiasi.

Loppuun vielä pari graffittia näiltä "huudeilta", missä päivittäin talsin.

Ihan laillista katutaidetta Laajavuorentien ja Savelankadun risteyksestä. Iloinen meininki! Taiteilijaa en nopealla googlauksella löytänyt. Pahoittelut.

Ei niin laillista katutaidetta Savelankadun alikulkutunnelin päässä. Saa silti hymyn huulille!

Päänsisäinen ajattelu ja itsepuhelu treenatessa

Just kun pääsin taannoin haukkumaan Kevyet kilometrit, raskaat raudat -blogin Mikan säestämänä kaikki iltapäivälehdet sekä uhoamaan, ettei koko roskaa pitäisi edes klikkailla, luin kyseiseltä sivustolta mielenkiintoisen jutun itse puhelun vaikutuksesta treeniin. Linkki juttuun tässä, josta tavoistaan poiketen löytyy helposti myös alkuperäislähteet. Alkuperäislähteisiin en itse ole tutustunut, myönnettäköön (vaikka varmaan pitäisi, sen verran liekeissä olen aina kun kyseisestä asiasta kirjoitellaan).

Itse en ole koskaan muuttanut tietoisesti treenin aikaista ajatusvirtaa siten, että tsemppaisin itseäni kovempaan suoritukseen. Huomaan kuitenkin, että tuo itsepuhelu on ollut mulle aina ikäänkuin sisäsyntyistä ja omasta mielestäni käytän sitä hyvinkin paljon. Jalostamalla hommaa edelleen pidemmälle voisin varmasti tehdä itsepuhelusta ja mielukuvaharjoittelusta vieläkin tehokkaampaa ja itseäni enemmän palvelevaa, ei sillä. Luulen, että tuo itsepuhelu juontaa aika pitkälle lapsuuden urheiluista, vaikka en sitä varsinaisesti muistakaan silloin tehneeni.

Tässäpä muutamia esimerkkejä mun itse puhelusta ja ajattelusta tiukan paikan tullen:

• Tosi tiukassa paikassa, kun on ihan hapoilla (otetaanpa vaikka esimerkiksi vaihtelevan maastolenkin aikainen mäkiveto), hoen päässäni erästä nimeltä mainitsematonta kirosanaa (kyllä, ihan hirveää, teen sitä vaikka inhoan kiroamista, enkä juuri käytä sitä puhekielessä) tai sitten vaihtoehtoisesti hoen kahta numeroa, ykköstä ja kakkosta. Aika usein se menee niin, että kun hapot lisääntyy, alan hokemaan mielessäni rytmiä yks-kaks-yks-kaks-yks-kaks.. Kunnes tuo rytmi muuttuu kirosanaksi. Kuulostaa naurettavalta, mutta se siirtää ajattelun pois jo käytössä olevista voimista sekä jäätävästä hapotuksesta ja näin auttaa kaivamaan esiin jostain kummasta vielä viimeisetkin voimat.
• Entä sitten mäen päällä, kun maitohapot alkaa poistumaan lihaksista? Miten olla lysähtämättä siihen? Kun tuo hokeminen (ja mäki) loppuu, alan ihan konkreettisesti miettimään mielikuvissani kuinka ne pikkiriikkiset maitohapot hyppii pois lihaksista ja jää sinne polun varteen, kun meitsi jatkaa matkaa. Jossain määrin siis mietin ihmisen anatomiaa, sitä mitä lihaksissa alkaa tapahtua ja matka jatkuu. Saattaa kuulostaa vielä naurettavammalta kuin edellinen, mutta vakaasti uskon, että tuo mielikuva (joka siis ei ole hokema) auttaa mua palautumaan.
• Entäpä sitten maratonharjoittelu ja yleisväsymys lenkillä? Se on aika kylmän viileää ajattelua: "no niin, vaikea vaihe, kohta se menee ohi ja tämä vaihe ja sen voittaminen auttaa voittamaan aina seuraavat vaikeat vaiheet, joita maratonjuoksussa ihan varmasti tulee". No explanation, no surrender ja that's it! Joskus se pitää todeta kerran, joskus useamman kerran.
• Maratonilla tai puolimaratonilla en ikinä ole sortunut (ei kun olenpa, Vantaan maratonin vikalla kympillä kantatessa, maali tuli silti) ajattelemaan jäljellä olevaa matkaa. Etenkin parhaimmalla puolikkaallani täältä Jyväskylästä muistan tuon ajatustyön todella vahvasti ja uskon sen olleen iso tekijä onnistuneeseen juoksuun: tämä vauhti, seuraava juomapiste. Yhtään juomapistettä en tainnut hyödyntää (tai maksimissaan yhden), mutta ne noin vitosen välein olevat juomapisteet oli kyllä ajattelun kannalta elintärkeitä. Toki niiden puuttuessa sitä olisi keksinyt jonkun muun juonen ajattelulle.

Ihan noin selkeitä ajatusmalleja voimaharjoittelusta mulla ei ole. Se voisikin olla oiva kehityksen paikka. Toki mielikuvissa käyn nostoa läpi, raskaissa nostoissa napit pois korvista, että keskittyminen on täydellinen, ajatukset lihakseen, joka tekee duunia jne.

Jutussa neuvotaan esimerkiksi kirjoittamaan voimaa tuottavat jutut paperille. Itse en ole koskaan päättänyt toimia tai ajatella tietyllä tavalla, vaan nuo edellä mainitut toiminta- ja ajatusmallit on vain jostain syntynyt. Musta on vaikea kuvitella itseäni ilman hokemia ja tiettyjä ajatusmalleja. Tämä (ja tuo artikkeli) liittyi lähinnä harjoituksen aikaiseen ajatteluun ja mielikuviin. Toinen juttu on sitten mielikuvaharjoittelu harjoituksen tai treenien ulkopuolella, jota harrastan myös vaihtelevan ahkerasti. Siitä ehkä joskus.

Mitä mieltä te olette kyseisestä aiheesta? Kuulostaako vähän hullulta (:D)? Millaista ajattelua te suositte? Onko joitain, joille asia ei tunnu yhtään henkilökohtaiselta?

P.S. Blogi on myös facebookissa, jossa mahdollisuus seurata. Ehkä joskus jotenkin onnistun sitä mahdollisuutta tarjoamaan fiksusti myös tuolla sivupalkissa.

P.P.S. Oon silti iltapäivälehtien vihaaja!

Liikuntahypetys. Hyvä vai huono asia?

Tämän päivän Keskisuomalaisessa oli Terhi Nevalaisen kirjoittama uutisartikkeli otsikolla "Liikunta jakaa suomen kansan". Juttu oli erittäin mielenkiintoinen, valitettavasti en vain sähköisesti tuota juttua teille nyt löydä. Tässä kuitenkin (olennainen) pätkä kuvana.

Kuten terveyserot, myös liikuntatottumuksetkin, jakavat Suomen kansaa kahtia. Nämä lienet kulkevat käsikädessä. Todennäköisesti suurinpiirtein samalla kaavalla, kuin varallisuuserotkin. Jutussa todetaan, että samaan aikaan kun osa Suomalaisista liikkuu ennennäkömättömän paljon, se toinen osa liikkuu ennennäkemättömän vähän. Heistä iso osa on sosioekonomisesti alemmassa asemassa, jos näin voi sanoa.

Oli varallisuus tai asema mikä hyvänsä, joukossa on varmasti myös paljon sellaisia, joita ei vain liikunta harrastuksena yleensä kiinnosta. Tässä kohtaa tämänpäivän terveysvalistus ja vallalla oleva liikuntahypetys menee mielestäni aimoloikkauksen metsään. Vaikka liikunta kansan keskuudessa onkin lisääntynyt ovatko liikunnan harrastajat lisääntyneet? En valitettavasti usko siihen.

Mikä sitten olisi se oikea tapa, sitä en osaa sanoa. Verkon ja iltapäivälehtien tarjoama kuva fitnesspimuista ja himomaratoonareista tuskin lisää ainakaan pysyvää liikunnallista elämäntapaa juuri kenessäkään. Ylipäänsä ollakseen terve ja hyvinvoiva ei mielestäni tarvitse elää liikunnalle oikeastaan piirun vertaa. Suurinta osaa liikuntaa harrastamattomista pelkkä arkiaktiivisuuden lisääminen auttaa aimoharppauksen kohti terveempää vanhenemista. Se olisi hyvä muistaa myös paljon liikkuvien, sillä vaikka liikkuisit kuinka paljon hyvänsä, ei se poista esimerkiksi runsaan istumisen aiheuttamia riskejä terveydelle.

Jopa minä tunnen aika-ajoin vieraantuvani liikunnan perimmäisestä olemuksesta lukemalla hyvin väritettyjä motivaatiobuustaus- ja trendiartikkeleita, kuinka käy heidän, jotka eivät tunne liikuntaa lainkaan omakseen? Todennäköisesti juuri sitä kuilua liikuntaa harrastavien ja liikuntaa harrastamattomien välille. Ja näin nämä hyvää tarkoittavat artikkelit ja tämä hypetys vieraannuttavat ihmisiä liikunnasta entisestään.

Liikunnan harrastamisesta ei mielestäni saa tulla enää yhtään enempää statuskysymys ja imagohomma, vaikka periaatteessa mikä tahansa syy saada ihminen liikkeelle ja kohti terveellisempiä elämäntapoja, on hyvä syy. Liikunnan tulisi yhdistää ihmisiä, saada samalle pelikentälle porukat, oli status mikä hyvänsä. Liikunnan tehtävä ei ole saada aikaiseksi kuilua ihmisten välille. Itse kannatan sitä tervehenkistä suhtautumista liikuntaan, joka on kaikkien meidän ilona ja oikeutena, tilipussista ja asemasta riippumatta. Niinkuin lapsilla se on.

Ihan erityisen paljon toivon, että omalla tavallani elää tai tuoda ilmi rakkauttani liikuntaan, en ole tuota jutussakin mainittua syyllistämistä saanut aikaan. Ja jos olen, niin hei sanon, että sun sunnuntaikävely on vähintään yhtä kova juttu, kun mun kyykkytreeni! Ja haluan myös sanoa, että vaikka sä missasit tämänkin iltaisen jumpan, touhusit leikkipuistossa sun muksun kanssa, siivosit teidän kotia, kävelit kauppaan ja kokkailit ruokaa sun perheelle, niin mä istuin sen kyykkytreenin jälkeen aika kauan tänäänkin tässä koneella. Että ollaan varmaan aika tasoissa!

Liikunnan riemua kaikille ja kymmenen pistettä Nevalaisen Terhille!

Mielipiteitä mielialoista..

Toisinaan elämässä tulee eteen sellaisia vähemmän hyviä päiviä. Joskus siihen ei tarvita mitään syytä, joskus taas ikäviin tunteisiin löytyy ihan selkeä ja konkreettinen syy. Jotain sellaista on sattunut, joka saa sinut vihaiseksi, loukkaantuneeksi, surulliseksi, ahdistuneeksi, stressaantuneeksi. Mitä näitä nyt on. Selitys voi johtua joko itsestä tai itsestä riippumattomista syistä, usein molemmista. Monesti liikunta auttaa näihin tuntemuksiin, mutta joskus jokin edellämainituista tunnetiloista saattaa olla niin vahvasti päällä, että edes liikunta ei auta ja siitä ajattelin kirjoittaa nyt.

Treenaminen paskalla fiiliksellä saattaa olla jopa riskialtista. Ihmisen voimasta tai kestävyydestä tulee yllättävän paljon mielestä ja mikäli fokus on treenatessa jossain ihan muualla, on treeniä todellakin osattava keventää. Vaikka jo vain loukkaantumisriskin vuoksi. Itsellä tuo on joskus hieman haastavaa ymmärtää ja homma saattaa jopa kääntyä niin päin, että treenaan entistä kovempaa karkoittaakseeni paskaa oloa pois. Toisaalta taas paska fiilis ei voi olla tekosyy olla lähtemättä lenkille, hiuksen hienoa taiteilua siis tämäkin ja vaatii melkoista itsetuntemusta ja -tutkiskelua.

Tällä viikolla löin taas päätäni seinään tuon asian kanssa. Alkuviikosta sattumien summana ja monestakin syystä fiilis oli jotain vähän kaikkea alussa mainittua ja lähdin salille. No kuinkas kävikään? Nostelin painoja kuin heikkopäinen vaikka keskittyminen oli jossain ihan muualla. Tuloksena paskalta tuntuva treeni ja bonuksena vielä paskempi fiilis. Enemmiltä vammoilta sen sijaan säästyttiin. Etukäteenhän sitä ei välttämättä tiedä kuinka käy, mutta aika nopeasti pitäisi hiffata, että homma ei toimi ja tehdä suunnitelmamuutos treenin suhteen. Mutta miksi se on joskus niin kovin vaikeaa? Sama homma on mulla satunnaisesti käynyt myös lenkkipolulla. Sen sijaan, että huolet jäisivät sinne ja mieli tasaantuu, juoksen kuin heikkopäinen aivan liian lujaa ja liian kovilla sykkeillä kokonaiskapasiteettiin nähden.

Musta tuntuu, että oon vähän sellainen ihminen, että esim. riidat, paha mieli ym. vaikuttaakin muhun aika helposti. Tai ainakin mun on keskimääräistä vaikeampi olla sellaisessa tilanteessa. Joidenkin toisten voi olla helpompi siirtää syrjään paha mieli, mutta mulle se ei ole kovin helppoa. Ei, vaikka olis ihan pikku jutut kyseessä, niinkun yleensä on. Haluaisin aina selvittää pahat mielet ja vihaisuudet tosi nopeesti, etenkin läheisten kanssa. Ja jos en halua, niin sekin saattaa huolettaa. Sitten oon varmaan myös vähän sellainenkin ihminen, etten kovin helposti hyväksy sitä, että murehtimisen vuoksi en saanut sitä kunnon treeniä tehtyä. Kuvittelen heikkouksia, jotka ei edes ole heikkouksia, vaan ihan inhimillisiä juttuja. Ei ole helppoa ei.

No enää ei oo yhtään paha mieli, vaan tosi hyvä mieli. Halusin tuosta asiasta kuitenkin kirjoittaa. Ehkä ihan muistijäljen itsellekin. Mitä seuraavalla kerralla tulisi sitten muistaa? Ehkä kaksi asiaa. Se, että jos haluat hyvän treenin, niin sitä varmaan kannattaa siirtää esim. tunnilla parilla. Siihen, kun pahin tunnemyrsky on ohi. Vaihtoehtoisesti kannattaa muuttaa treenisuunnitelmaa, jos tuntuu, että keskittyminen on huonoa. Liikkumaan kyllä kannattaa lähteä, sillä yleensä aina se auttaa. Tai oikeastaan voisi sanoa, että aina. KUNHAN SEN TEKEE OIKEIN!

Mitäs te ootte mieltä asiasta?

Hei tää kuva on sulle lukija, hyvää viikonloppua!

Pyöräilyviikon avajaisissa

Tänään alkoi täällä Jyväskylässä pyöräilyviikko, jonka avajaistapahtumaa vietettiin kävelykadulla. Itsekin nopsaan siellä pyörähdin. Muutamassakin kojussa kävin juttelemassa viikon tarjouksista. Kauppoja ei kuitenkaan (toistaiseksi) syntynyt, mutta jonkin verran olen taas viisaampi. Tää ehkä tietää sitä, että kyttään entistäkin ahkerammin fillaritorilla mun mahdollista tulevaa pyörää. Saa nähhä.

Joskus kauan kauan sitten ajattelin, että juostessani maratonin seuraavan kerran ja saavutettua tietyn tavoiteajan ostan itselleni palkinnoksi pyörän. No, näiden vammasekoilujen jälkeen ajatukset tuosta on hieman muuttunut. olen aiemminkin siis noita pyöräjuttuja miettinyt. Lähinnä sitä, että millainen sen pyörän pitäisi olla.

Tiedän, että kaikki oikeat pyöräilijät on sitä mieltä että maantiepyörä tottakai. Itsekin olin aika pitkälle samaa mieltä pitkään. Nyt on tuo ajatus pikkuhiljaa muuttunut ja jotenkin on fiilis cyclocrossarista. Ensinnäkin siksi, että toivoisin sillä pyörällä olevan jonkin verran muutakin käyttöä kuin lenkkikäyttö. Cyclocrossilla ajaminen olisi hieman vapaampaa, kuin maantiepyörällä ja ehkä sitä vapautta kuitenkin siihen kaipaa, etenkin kun tuo pyöräily itsessään on aika vieras laji mulle. Tarkoitan tällä ehkä sitä, että sillä voisi kuvitella esimerkiksi tekevänsä jonkinlaista retkipyöräilyä myös ja sitä rataa. En myöskään usko etteikö CC-pyörällä voisi osallistua tarvittaessa johonkin pyöräily- tai triathlon -tapahtumaan. Pidätän kyllä oikeuden siihen etteikö mun mieli voisi jälleen kerran kääntyä!

Toi pyöräilyviikko on kyllä hyvä keksintö. Ei ainoastaan liikunnan näkökulmasta, vaan myös ekologisuuden. Toivottavasti se kannustaa ihmisiä liikkumaan enemmän pyörällä, koska oikeesti tosi moni liikunnallinenkin ihminen käyttää autoa mun mielestä ihan liikaa. Mun mielestä myös tosi monet perheet juurruttaa lapsiinsakin autolla liikkumisen kulttuuria, vaikka pyörälläkin vois.

P.S. Nimi näyttäis olevan Finlandia maran lähtölistalla, hoh hoh. Ehkä se on syksyllä myös maalintulijoiden listalla.

Välitilinteko

Räkätauti jatkuu yskän ja nuhan muodossa edelleen, mutta vointi sinänsä on kyllä jo kohenemaan päin. Mitään hiki- ja hengästymisurheiluja en kuitenkaan ole uskaltanut aloittaa, joskaan en ehkä tiistaisen osteopaatin käsittelyn jälkeen ainakaan juoksulenkillä olisi voinut käydäkään. Tai ainakaan se ei olisi ollut suositeltavaa, mikäli hoidosta haluaa täyden tehon irti. Työharkan olen kuitenkin voinut aloittaa, vaikka tokihan siitä lähinnä koulun puolelta tuli ongelmia, kun tänään olisi pitänyt olla alkuviikon sairastelujen vuoksi sekä harkassa että koulussa yhtäaikaa.

Tässä opiskelussa en oikein aina jaksa ymmärtää sitä, että osa tuosta opettajakunnasta pitää meitä aikuisia ihmisiä ihan lapsina ja kohtelu sekä kommunikointi on sen mukaista. Joskus jopa ilkeämielistä. Toinen juttu mikä harmittaa, on se että eri erikoisalojen opettajat ajaa vain ja ainoastaan sitä omaa agendaa aukaisematta silmiä kokonaisuudelle. Eikö keskiössä pitäisi kuitenkin olla opiskelija, hänen oppiminen ja se mikä hänen tilanteessaan milloinkin olisi se järkevin ratkaisu. Nämä ajatukset on viime päivinä aiheuttanut muutaman harmaan hiuksen ja roppakaupalla mielipahaa jo valmiiksi alavireiseen olotilaan, mutta ei siitä sen enempiä.

Tiistaina tosiaan kävin siellä osteopaatin käsittelyssä. Kaikennäköisiä pyörittelyjä siellä tapahtui ja krits, lonkkalukko aukesi vasemmalta. Lisää pyörittelyjä ja kritskräts, kaksi nilkkalukkoa aukesi. En oikein tiedä mikä on lopputulos, mutta kyllä se käsittely ainakin hyvän olon sai aikaiseksi. Jotenkin myös pakaranseutu tuntuu rennommalta verrattaen aiempaan, mutta ihan täydellistä mielikuvaa en hoidosta vielä osaa tehdä, sillä oon tosiaan huilaillut tuon flunssan vuoksi ja liikunnat ei ole normaalilla tasolla. Palaan tuohon asiaan varmasti vielä blogissani, kunhan pääsen tästä juoksentelemaan ja normaali arkeen kiinni.

Ja jotta tästä postauksesta saataisiin mahdollisimman sekava ja pitkä, niin otetaanpa kehiin vielä yksi aihe. Nimittäin bloggaus. Kirjoittelun rytmi on ollut mulla kateissa jo jonkin aikaa, kuten varmaan osa lukijoista on saattanut huomatakin. Siihen on tasantarkkaan kaksi syytä. Ensinnäkin paikallaan junnaava treeni tämän vammatilanteen vuoksi. Joskus tuntuu, ettei vain jaksa toistaa itseään tässä asiassa. hyvästä flowsta on lisäksi myös paljon mukavampi kirjoittaa. Tavallaan myös totuinkin siihen, sillä hyvin pitkään kirjoittelin voittokulkua satunnaisine vaikeuksineen. Tämän vammakierteen vuoksi on ollut opettelemista ilmaista vaikeuksia satunnaisine voittoineen. Nyt kuitenkin, vihdoin ja viimein, uskon itsekin tämän asian olevan kääntymässä. Pikkuhiljaa.

Toinen syy on stressi. Opiskelun ja työn yhdistäminen on viimeisen vuoden aikana ollut ajoittain todellakin stressaavaa. Etenkin viime kuukaudet on välillä ollut todella raskaita ja ajatukset on olleet paljon niissä asioissa. Myös ihan konkreettinen aika on ollut kortilla. Tämä on ollut myös asia, mitä on ollut vaikea ilmaista tänne, vaikka usein olen halunnutkin. Ylipäänsä koko stressin huomioonottaminen ja myöntäminen on toisinaan haastavaa, vaikka itseä pyrinkin kuuntelemaan. Oman jaksamisen arvioiminen ei ole mitään hellpoa hommaa, vaikka itsetutkiskelua tuleekin harrastettua melkoisen paljon. Itsetutkiskelun kautta olen kuitenkin kehittynyt siinä paljon, joten siihen käytetty aika ei todellakaan ole mennyt hukkaan.

Tämä pohdiskelu ei kuitenkaan ollut alustus uutiselle lopettaa blogi. Ehei. Tämä oli eräänlainen välitilinteko. Ajatuksista, kuinka toisinaan on tuntunut naurettavalta pitää juoksublogia, vaikka ei edes ole pystynyt juoksemaan. Välitilinteko siitä, että vaikka viime syksynä opiskelujen taas alkaessa tein ihan tässä blogissakin päätöksen olla antamatta liikaa tilaa suorituspaineille ja stressille, niin tänäkin lukuvuonna menin sen tekemään. Ja tämän välitilinteon symbolina on tuo jokusen vuotta vanha kuva. Sinne on kuumailmapalloon laitettu menemään kaikenmaailman stressit. Rasitusvammasta en voi olla ihan varma, mutta vielä sekin lähtee ja tämä blogi kyllä kestää sen. Toivottavasti myös tämän blogin lukijat.

Kirja-arvostelu: Luomuliikunnan vallankumous

Opiskeluaikanani minulta kysyttiin tentissä, mistä tekijöistä liikunta koostuu. Toisaalta tietämättömyyttäni ja toisaalta pientä anarkismia uhkuen vastasin kysymykseen välinpitämättömästi: "Ihan sama, kunhan sitä tehtäisiin enemmän". Vaikka tentin jälkeen muistin vastauksen olevan useus, teho, kesto ja liikunnan tyyppi, en vieläkään ollut varma, miksi liikunta piti paloitella noin tarkasti osiin.

Kertoo Arto Pesola kirjan Luomuliikunnan vallankumous -sohvan pohjalta taisteluvoittoon (2013) johdannossa. Pesola on koulutukseltaan liikuntafysiologi (LitM) ja liikuntabiologian laitoksen väitöskirjatutkija aiheenaan istumisen terveyshaitat ja terveyden edistäminen arkiaktiivisuuden avulla. Tekstissä esiintyvät keskitetyt lainaukset suoraan kirjasta.

Kirjan ensimmäisessä osiossa paneudutaan istumisen kulttuuriin. Entisajan metsästäjä-keräilijän on ollutkin tarkoitus istua aina kun istuminen on ollut mahdollista. Levähdys on mahdollistanut esimerkiksi ruoan haun jatkamisen. Hengissäpysymisen kannalta ihmisen on ollut optimaalista valita levähdys siis aina, kun siihen on ollut mahdollisuus. Tämän päivän maailma mahdollistaa tuota lepäilyä ja istumista aivan liikaa, enemmän kuin elimistömme todellisuudessa sitä kestää. Tuota ajatusta kun oikein jalostaa, tulee kiistatta mieleen, että minunkaltaiseni puuhastelija olisi menestynyt entisaikojen metsästäjä-keräilijöiden elämässä varsin huonosti.

Ennen istuminen oli lepohetki raskaan päivän keskellä. Nyt ensimmäistä kertaa, istuminen ei ole enää vain lepäämistä varten. Se on toiminto, jota teemme kaikkialla. Kotona, koulussa, opiskeluissa, työmatkoilla, töissä ja vapaa-ajalla meidän ei tarvitse enää muuta, kuin tukeutua tuolin kannateltaviksi, sillä pakottavaa tarvetta lihastyölle ei enää ole.

Toinen osio tarjoaa kattavaa tutkimustietoa istumisen aiheuttamista terveyshaitoista, joista pahinpana (joskin myös helpoimmin tutkittavana) pidetään television katselua. Älkääkä peljätkö, te jotka inhoatte tutkimuksiin vetoamista, ja kahvahdattekin sanaa amerikkalaistutkimus. Tutkimustieto perustuu kattaviin tutkimuksiin, jotka on mielenkiintoisesti kirjoitettu kansankielelle. Niin, aivan meidän jokaisen luettavaksi. Eikä ainoastaan luettavaksi, vaan myös ymmärrettäväksi. Osio on mielenkiintoinen sekoitus tutkimustietoa ja meidän aivan tavallisten pulliaisten kokemuksia.

Kuntoliikunnan lisääminen ei siis ole optimaalinen keino istumisen haittojen poistamiseksi, sillä inaktiivisuus vaikuttaa suureen asentoa ylläpitävään lihasmassaan eri mekanismien kautta mihin kuntoliikunnalla voidaan vaikuttaa. Vaikka harrastaisit kuntoliikuntaa olet suuren osan hereilläoloajastasi alttiina istumisen haitoille. Vastaavasti istumista tauottamalla voit saada suuria terveyshyötyjä riippumatta siitä harrastatko kuntoliikuntaa vai et.

Pahimmillaan liian raskas kuntoliikuntarypistys kostautuu arkisessa elämässä siten, että loppupäivä vietetään entistä passiivisemmin. Olen usein miettinyt, että liikuntaa pitäisi jokaisen harrastaa edes sen verran, että siitä saisi ne kiistattomat terveyshyödyt. Tosiasia on kuitenkin se, että kaikkia ei kiinnosta liikunta. Ylipainon ollessa entistä suurempi ongelma yhteiskunnassa, niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla, tässä asiassa onkin ollut valtava dilemma. Liikkumattomat ihmiset kantavat itsessään stigmaa, jota me liikkujat heissä ylläpidetään. Ja mikä pahinta, jatkamme sitä edelleen jälkipolville kehittyvän teknologian tarjotessa aina vain helpompia vaihtoehtoja elämästä suoriutumiselle.

Olemmeko vieroittaneet ihmisiä liikunnan ilojen parista vetämällä liikkumattomuuden ja liikunnallisuuden välisen rajan liian korkealle? Kannammeko siis edelleen aikaisen tutkimuksen korostamaa kovatehoisen harjoittelun perintöä taakkanamme? Ovatko suositukset oikeat, jos ihmiset eivät todellisuudessa toteuta niitä? Minkälaiset suositukset toimisivat paremmin?

Viimeinen osio tarjoaa sinulle aseita selättää näitä nykypäivän maailman haasteita. Nimensä mukaisesti viimeinen osio on luomuliikunnan vallankumous. Kahden ensimmäisen osion vaikuttavuus saa jopa tällaisen kohtalaisen aktiivisen ihmisen pohtimaan omaa elämäänsä ja toimintaa. Tarttumaan tärppeihin. Niin ammatillisesti kuin siviilissäkin. Siitäkin huolimatta, että en tee istumatyötä, katson televisiota saman verran viikossa kun Suomalaiset katsovat keskimäärin päivässä, harrastan kuntoliikuntaa monin verroin suosituksia enemmän ja autottomana ihmisenä joudun kantamaan itseni ja reppuni paikasta a paikkaan b pyörällä tai kävellen. Aina.

Kuntomme ja toimintakykymme huonontuessa automaation ja passivoitumisen lisääntymisen kanssa, myös yritykset ja yhteiskunta ymmärtävät tämän kurimuksen vaikutukset toimintoihinsa. Ihminen ei ole vain mekaaninen välikkappale tuontavälineiden rattaissa. Kehomme optimaalinen toiminta vaatii toimenopiteitä sen omista, ei kenenkään muun lähtökohdista.

Liikuntalässytyksen besserwisser on nöyrtynyt. Tähän päivään saakka olen suitsuttanut liikuntaharrastuksia terveydestäni. Tämän päivän jälkeen osa kunniasta siirtyköön arkiselle elämälle. Tuolista ylösnousemiselle. Kirja ei todellakaan boikotoi perinteisiä liikuntasuosituksia. Päinvastoin, se antaa vain uuden ulottuvuuden. Kuntoliikunnan hyödyt on ja pysyy. Kirjassaan Pesola toteaa kertoneen tehdyistä tutkimuksista pessimisistisesti. Ehkä meille, liikunnan riemujen sanansaattajille se onkin sitä. Vieressä saattaa silti istua joku, joka kokee tuon riemun sanansaattaminen suoranaiseksi ällöttäväksi paasaukseksi. Hänelle tuo kirja alusta loppuun optimismia. Suosittelenkin tuota kirjaa jokaiselle, niin liikkujalle kuin liikkumattomalle. Terveys- ja liikunta-alan ammattilaisille ja siviiileille, ehkä hekin jonain päivänä puhuvat samaa kieltä koettaessaan ehkäistä yksilön riskiä sairastua kansansairauksiin. Kirja ansaitsee paikkansa kotitalouksissa Joka kodin suuren lääkärikirjan vieressä ja vastaanottohuoneissa Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen opusten vieressä. Ainakin niin kauan, kun THL julkaisee sisällöstä oman opuksensa ja suosituksensa. Sen päivän koittaessa tulee silti muistaa pysyä perusasioiden äärellä:

Edes terveys ei ole riittävän hyvän elämän mittari, vaan hyvä elämä kunpuaa jostain paljon syvemmältä kuin lihaksistamme ja verisuonistamme. Hyvä elämä on rehellisyyttä ja kunnioittamista oman elämäsi onnellisuuden etsimisessä. Katso itseäsi peiliin ja kysy itseltäsi mtä oikeasti haluat keholtasi, mieleltäsi ja sielultasi. Haluatko istua tuolissa vai elää elämää, jota oikeasti haluaisit elää?

Mielenkiintoinen ulkoasu ansaitsee oman kuvansa.
Kuvitus Olli Järvinen.

Onko istuminen vaarallista?

Täällä mä vaan istun ja päivitän blogia. Istun ja äimäilen sitä, kuinka istuminen on vaarallista. Ruudun ääressä, vaikka istuminen just ruudun ääressä on se kaikkein pahin istumisen muoto. Nykytiedon valossa istumisesta on hyvää vauhtia tulossa itsenäinen terveysriski. Liikkumattomuus sinällään on tunnustettu itsenäiseksi terveysriskiksi jo aikoja sitten. WHO:n mukaan liikkumattomuus on maailman neljänneksi suurin kuolleisuuden aiheuttaja. Duodecimin mukaan liikkumattomuus oli maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan vuonna 2008 syypäänä lähes kymmenesosaan kaikista kuolemantapauksista.

Liikunnan terveyshyödyistä on puhuttu sen verran paljon, että varmasti kukaan ei niitä ole pystynyt ignooraamaan. Sen sijaan passiivisuuden ja istumisen terveysriskit ovat kohtalaisen uutta tietoa. Istu ja pala! -artikkelin mukaan 2012 julkaistussa tutkimuksessa on käynyt esimerkiksi ilmi, että kasvisten ja hedelmien lisääminen ruokavalioon sekä samanaikainen istumisen vähentäminen auttoivat tehokkaammin painonpudotuksessa kuin sama ruokavaliomuutos yhdistettynä liikunnan lisäämiseen.

Homma ei ehkä todellakaan mene niin, että julistamalla liikuntaan terveysvaikutuksia ihmiset saadaan liikumaan ja terveiksi. Hulluinta tässä on se, että liikunnan terveysvaikutukset saattavat jäädä hyvinkin ohuiksi, jos muu vapaa-ajanelämä on passiivista. Otetaanpa tähän väliin esimerkki keskustelusta, jonka kävin yli kahdeksankymppisen teräsmummon kanssa. Paikkana opiskelujen myötä järjestetty ikäihmisten avoimien ovien liikuntapiste kuntosaliympäristössä.

"Minä en kyllä liikunnasta piittaa pätkääkään, mutta tultiin nyt tässäkin pisteellä käymään.." (Teräsmummo nyrpeä ilme naamalla). 

"No eihän sitä kaikkien tarvitse olla liikunnasta kiinnostuneitakaan..... Olettekos te tietoinen näistä liikuntapalveluista......." (Ja lässynlässyn sössönsöö, minä yritin avata keskustelua..)

"Joo, ei ei. Minulla ei tällaiseen ole aikaa. On puutarha hoidettavana ja marjastuskin vie aikaa. Talvella on lumityöt ja kävellen pitää kaupassa käydä, kun pyörällä ei enää uskalla ajaa. Kyllä ei tällaisiin liikuntahömpötyksiin ole aikaa..." (Jumalaton lista kaikkea touhua, tekemistä ja menemistä!)

"Okei, okei. Tehän liikutte aika paljon, että mitäpä tässä sitten..." (:D)

Ikäihmisille liikkuminen saattaa olla hyvinkin luonnollista, vaikka he mieltäisivät liikunnan iljettäväksi, ällöttäväksi ja todella typeräksi touhuksi. Sama lasten kohdalla. Tai ainakin näin on ollut. Kunnes tuli nintendo. Sitten pleikkari. Ja lopulta niitä oli jo vaikka mitä. Vierivä kivi ei sammaloidu, sanoo tosiaan vanha kansa. Ehkä tässä osaltaan ollaankin keksimässä polkupyörää uudelleen.

Miks mä näitä pohdin? No kaikkihan lähti siitä, kun luin syyskuun alussa blogista Wikiliikkuja -Näin liikkuva ihmiskeho toimii (suosittelen vilkaisemaan) artikkelin liittyen päivittäiseen passiivisuuteen. Yleensä, kun vastaan tulee jotain mielenkiintoista, kerään asiasta lisää tietoa. Tämän kanssa kävi juuri niin. Syksyn mittaan olen lueskellu yhtä jos toista asiaan liittyen, joskin Arto Pesolan kirja Luomuliikunnan vallankumous -Sohvan pohjalta taisteluvoittoon on vielä varauksen alla. Ei se mitään, oon jo lähestulkoon fani, vaikken ole kirjaan päässyt koskemaankaan. Tän syksyn aikana on myös opintojen puolesta tullut hiillostusta hemmetin projektiopinnoista (kaikkee sitä pitääkin olla tekemässä, kun niin mielellään just istuisin ja kuuntelisin luentoja!). Näinpä siis päähäni tuli ajatus, että ehkä tässä on juttu, johon liittyen voisinkin jotain projektihommaa ruveta tekemään. Istuminen. Innostuin sen verta paljon, että piti ihan nousta seisomaan, ahhah!

Tässä listattuna muutama suora tai referoitu lainaus wikiliikkuja -blogista, jotka iski kuin tuhat volttia:

• Toimistotyöntekijöiden päivittäinen lihasaktiivisuus on yhtä pientä kuin häkissä pidettävillä apinoilla!
• Yli kolme tuntia ja yhdeksän minuuttia päivittäin televisiota katsovilla on sama painoindeksi riippumatta siitä harrastavatko he lainkaan kuntoliikuntaa.
• 2-tyypin diabeteksen kannalta 120 minuutin päivittäinen television katselu lisää sairastumisen riskiä yhtäpaljon, kuin 150 minuutin viikoittainen kuntoliikunta laskee sitä.
• Istumme vuorokaudessa enemmän kuin koskaan historian aikana (keskimäärin 9,3h), jopa enemmän kuin nukumme (keskimäärin 7,7h).
• USA:ssa 8-18 vuotiaat nuoret ovat keskimäärin 7h38min päivästä erilaisten viihdemedioiden äärellä.
• Yli 50% Suomalaisten työmatkoista ajetaan autolla ja lähes puolet noista matkoista on alle 5km.

(weheartit.com)

P.S. Älkää luulko, että endorfiinihuuruinen paasaamiseni liikunnan iloista terveysvaikutuksineen loppuu tähän. Ei, ei. (Tänäänkin oli ihan superhyvä kyykkyteeni. Kaikki vaan kyykkäämään, kyykkäilystä tulee kiva olo!). Epäilemättä tuun kuitenkin tähän asiaan palaamaan. Jos en muuta, niin istumapäiväkirjan merkeissä. Ja sitäpaitsi oon ihan varma, että arkiliikunta/luomuliikunta on uusi kahvakuula! (Luomu.. En kamalasti pidä sanasta luomu. En oikein jaksa sitä sanaa enää. Mutta kun ajatus on hyvä, niin ohitettakoon tämä pienenpieni häiriötekijä! Arki sen sijaan on kiva sana. Arkiliikunta, arkiruoka, arkiaskareet. Arki on ihan tosi jees!)

Sydän, aivot ja keuhkot lenkillä...

Tänään oli taasen koulupäivä.

"ABn Farmakologian tentit on kyllä pahimpia, mitä koko ammattikorkeassa on tullut vastaan."

Tuumaili eräs lopputyötään puuhava tuttavani. Ei järin kannustava lausahdus ihmiselle, joka jälleen kerran koki menevänsä liian vähän valmistautuneena tekemään noista tenteistä osaa 1/3. En tiedä, mistä se johtuu, että hyvin usein mulla tulee olo, että pitäisi tietää vielä enemmän. Suorituskeskeinen ja vähemmän suorituskeskeinen minäni kävi suurinpiirtein seuraavanlaista debattia:

"Joo, ehkä mä meen sinne tenttiin myöhemmin. Kun sitten valmistaudun paremmin ja pidempään. Ihan varmaan en pääse koko tenttiä läpi. Tai tulee ihan paska numero. Ne asiat pitää kuitenkin osata, koska ne on niin tärkeitä. Niin nyt en kyllä sitä tenttiä tee."

"Eikun ihan varmana meet sinne tenttiin nyt. Aika on ollut kortilla, mutta mitä sitten. Niillä korteilla pelataan mitä on. Jos tulee huono numero, niin who cares? Ja joo, ne asiat on tärkeitä, mutta ne on tärkeitä koko sun tulevan työuran ajan ja niitä pitää myös jatkuvasti opiskella. Sitä paitsi varmana taas luulet vaan, ettet osaa."

Vähemmän suorituskeskeinen minäni voitti ja niimpä löysin itseni tuosta tenttitilaisuudesta. Ja onneksi löysin! Olen aina ollut aika nopea oppimaan asioita (lukuunottamatta onnetonta kielipäätäni!), enkä todennäköisesti olisi päntännyt asioita yhtään sen enempää kuin oli nyt. Luen loppujen lopuksi ajallisesti melko vähän, mutta sitäkin enemmän pohdin ja analysoin lukemaani. En esimerkiksiksi osaa aloittaa lukemaan samoja asioita uudelleen, mikäli en sitä ennen ole jäsentänyt edelliskerralla lukeemaani ainakin pääpiirteittäin.

Tentit on sitten jännä ilmiö: Vaikka tiedät, että tiedät, niin tenttien läheisyydessä iskee se rimmakammo siitä, osaako sitä tietoa purkaa tai kaivaa ulos just sillä hetkellä kun pitäisi. Nämä farmakologiset jutut oli myös oiva esimerkki siitä, kuinka sen aiemmin opitun tiedon osaa kaivaa lukiessa ulos. Tässä tarkoitan lähinnä ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa. Loppujen lopuksi vaikealtakin tuntuvat asiat on huomattavasti helpompia jäsentää, kun ajattelee niitä tyynen rauhallisesti kokonaisuutena.

Tentin jälkeen pakkasin ylimääräisen vaatekerran juoksureppuun ja lähdin hölkkäämään kotiin. Matkalla tuli mieleen, että kiinnostuksestani liikuntaan (siitä mitä ihmisen anatomiassa ja fysiologiassa tapahtuu liikunnan aikana ja jälkeen, mutta myös sitä miksi niitä asioita tapahtuu) on ollut todennäköisesti ihan jäätävä apu näissä opinnoissa(kin). Kaikki mun lukuisat mitä tapahtuu ja miksi tapahtuu -pohdinnat ihan omaksi iloksi esimerkiksi hormoneista ja välittäjä-aineista, lihasten energia-aineenvaihdunnasta, sydämen rakenteesta ja sen vahvistamisesta on siis ollut kotiin päin. Ja varmasti myös kokemukset!

Liikunnan terveysvaikutukset on niin kiistattomia, että se löytyy osana lähes minkätahansa sairauden hoitosuosituksia. Samoin on myös liikunnan puutteen tarveyshaittojen suhteen, monen sairauden syntyä on yhtenä tekijänä edistämässä liikunnan puute.

Motiivit ei aina ole niin syvällisiä, eikä tarvitsekaan. Mutta tänään mietin, että kylläpä kannatti treenata. Sydäntä, keuhkoja ja aivoja!

Mitä ja Miten

Uudelleennimesin tuossa joutessani blogini Taustaa -välilehden Kuka -välilehdeksi ja tein pieniä päivityksiä. (kuten nyt esimerkiksi sen, etten todennäköisesti ole ikuisesti 28 -vuotias.. Kun en ollut ikuisesti 27 -vuottakaan, et silleen aika helppo päätellä :D). Innostuin myös kirjoittamaan Mitä ja Miten -välilehden, jonka ajattelin nyt julkaista myös täällä postauksissa. Niin tuli filosofinen fiilis tuosta lopusta, mut siltikään en löytänyt vastausta siihen kysymykseen, että jos puu kaatuu metsässä ja kukaan ei kuule sitä, kuuluuko siitä ääni???

Lapsuus ja nuoruus

Kuten Kuka -välilehdellä kerrotaan, harrastin lapsena monipuolisesti liikuntaa. Kilpailin ihan pikkutyttönä telinevoimistelussa ja myöhemmin yleisurheilussa. Nämä ehkä päällimmäisenä ovat jääneet mieleen. Lapsuus loppui ja tuli nuoruus. Kilpailemisen lopetin 14-15 -vuotiaana ja pikkuhiljaa koko harrastamisen, tuli muita intressejä. Painoa alkoi kertymään salakavalasti ja salakavalan paljon. 22-vuotiaana havahduin.

2007

Tuona vuonna tiputin painoa 30 kiloa. Rupesin käymään salilla. Rupesin juoksemaan. Liikunta tuli osaksi elämää, taas. Rupesi tuntumaan omalta itseltä. Tuona vuonna tapahtui aikuiselämäni ensimmäiset onnistumiset juoksijana. Ensimmäisellä kerralla jaksoin hädintuskin puolikilometriä. Olin päättänyt, että joka kerta juoksen vähän pidemmälle. Edes yhden lyhtypylvään välin. Juoksin kuuden kilometrin lenkkiä ja hyvin pian tuli päivä, jolloin piti kävellä vain yhden ainoan kerran. Yhden kerran, kuinka hienoa! Yhtä-äkkiä jaksoin koko lenkin, kuusi kilometriä. Kokoajan juosten, kuinka hienoa se olikaan.  Uskaltauduin järven isommalle puoliskalle. Päätin, että juosten täytyy edetä takaisin kaupunkiin tuovan sillan päähän, jossa oli kahdeksan kilometriä takana ja yksi kilometri kotiin. Sieltä saisin kävellä. Minun ei tarvinnut. Jos pitäisi valita yksi hetki, jolloin minusta tuli juoksija, se olisi tuo hetki ja ajatukset sillanpäässä. Minun ei tarvitse kävellä. Koska jaksan juosta. Voin juosta. Ja se tuntuu hyvälle, oikealle tavalle edetä.

2008

Olin aika pieni. Vähän epäominaisen pieni. Vähän myöhemmin painoa tuli 7 kiloa takaisin ja siinä painossa olen ollut, edelleen. Siinä ominaisessa. Juoksin ja kävin salilla. En juossut pitkiä lenkkejä. Maksimissaan kymmenen. Joitain kertoja 13. Ihan vain kokeillakseni jaksanko kiertää koko järven, kun olin syksyllä osallistumassa Finlandia Maratonin rantaraitin kierrokselle. Hassua, että kuvittelin, etten muka jaksaisi. Kun kerran jaksoin muutaman kerran viikossa juosta kympin lenkin. Joskus kolmekin kertaa. Juoksin ihan liian kovaa, ihan liian samaa vauhtia. Ajatusmaailma oli hyvin aloittelijamainen, kävellä ei saa! Muistan yhdenkin lenkin, jossa tuli puolituttava vastaan ja minun oli pysähdyttävä juttelemaan. Pysähdyttävä! Hassua, kun jälkeenpäin ajattelee. Rantaraitin kierros meni kuin unelma. 12.67km aikaan 57.01. Olin neljäs ja hirvittävän onnellinen ja ylpeä. Tämän jälkeen tuli toinen merkittävä ajatus. Joskus minä vielä juoksen maratonin. Kun olen valmis. Tahdon, että se tapahtuu ennen kuin täytän kolmekymmentä. Pian Finlandian jälkeen oikea olkapääni avoleikattiin. Kuntoutus oli arvatenkin pitkä, mutta sujui hyvin. Jos liikkuminen on elämäntapa on tuollaiset kokemukset aina jollaintavoin pysäyttäviä. Alkuvuonna panostin fifty-fifty sekä salitreeneihin että juoksuun. Näiden tapahtumien jälkeen mieleni oli kuitenkin enemmän kestävyysjuoksijan mieli.

2009

Tämä vuosi oli kaikenkaikkiaan rankka. Takana oli tuo aiemmin mainittu painonpudotusmuutos sekä myös työpaikan ja koko alan vaihdos. Tapahtui muita ei niin mukavia muutoksia. Ahdisti. Aika paljon. Juoksin. Aika paljon. En kovin pitkään, ehkä maksimissaan 15 kilometriä. Mutta usein. Todella usein. Ihan liian kovaa. Jos ahdistaa tai surettaa, usein tekee niin. Edelleen, vaikka maratontreenaamisen myötä olen oppinut myös hiljaa juoksemisen taidon. Se oli aikaa kun ahdisti ja suretti usein. Vähän liian usein. Kaikesta kuitenkin selviää ja niin tästäkin vuodesta. En osallistunut juoksutapahtumiin, vaikka jossain vaiheessa puolimaraton olikin mielessä. Loppuvuodesta J ehdotti puolimaratonin juosseena lähtöä Tukholmaan. Mikä ettei, vaikka tuo puolikas nyt onkin jäänyt välistä. Loppuvuodesta elämä rupesi kaikin puolin taas kulkemaan uomilla. Hyvillä uomilla.

2010

Maratontreeniä ja pikkuhiljaa opin myös hiljaa juoksemisen taitoa. Ensimmäiset yli kahdenkympin lenkit ja ensimmäinen kokomaraton aikaan 4.28.34. Ihana, helppo, eufoorinen maraton. Tavoitteena oli päästä kunnialla maaliin, ilman katkeamisia. Tasaisella vauhdilla. En tiennyt mitään siitä mitä on kolmenkymmenen tuolla puolen. Ihmeissäni katselin kilometrikylttejä ja niissä olevia lukuja. Viimeisellä vitosella uskalsin ottaa loppukiriä ja vauhti olikin huomattavasti kovempaa kuin ensimmäisen 35 kilometriä. Näin minusta tuli maratoonari. Ensimmäinen maraton oli minulle hyvä. Tämän jälkeen ajattelin ensimmäisen kerran, että vielä minä juoksen maratonin alle neljän tunnin.

2011

Ennakoin vuodesta rankkaa. Oli työpaikan vaihdos, ei kesälomia, taaskaan. Pitkät pätkät töitä. Jotain historiastani oppineena ajattelin, että tämä ei ehkä ole hyvä vuosi treenata maratonille. Maraton on kuitenkin asia, jolle pitää antaa paljon. Paljon siitä myös saa. Täytyy antaa siimaa. Tämä olisi hyvä puolimaratonvuosi. Kävin kuitenkin Vaarojen Maratonille treenaavan Jn kanssa pitkiksillä aika useinkin. Loppukesästä ajattelin, että miksipä en voisi sitä maratonia juosta. Koska olin juossut kuitenkin lähes kuin maratonille olisin menossa. Vuosi kului energisesti, vaikka oletin muuta. Tänä vuonna osallistuin myös ensimmäisen kerran harjoitusmielessä juoksukilpailuun. Extempore extremerun Laajavuoressa. Finlandian puolikas aikaan 1.48.53 oli viimeinen naula arkkuun, minä juoksen Vantaalla maratonin. Tämä maraton osoitti minulle raadollisuutensa. Viimeisen kympin krampit ja energiaongelmat yhdistettynä huonohkoon päivään, ehkä kuitenkin liian vähäisiin pitkiksiin ja  todennäköisesti myös vähäiseen "henkiseen valmistautumiseen" painoivat ajan vartin alemmaksi kuin juoksun alku ja aiemmin juostu puolikas antoi olettaa. Vielä neljä minuuttia yli nelosen. Olin tyytymätön ja tyytyväinen samanaikaisesti. J joutui flunssan vuoksi passaamaan Vaarat ja aika pian kerroin lähteväni ensi vuonna mukaan. Odottakoon tuo nelosen alitus, mutta vielä mä sen teen!

2012

Tätä tarinaa voikin sitten lukea jo täältä blogista. Uusi ennätys puolikkaalla ja Vaarojen selätys. Sinä vuonna siirryin pururadalta polulle. Opin tuijottamaan vähän vähemmän kelloa. Ennätys ei ollut aika, ennätys oli mäki. Paskasin kenkäni, menin metsänlaidalta metsään. Opin sen, että itsensä voi haastaa ja voittaa. Luontoa ei. Se antaa puitteet ja näyttämön, jonka osa itse on.

........

Mitä nyt? Nyt mennään kohti tuota aikatavoitteista maratonia. Mutkia on matkassa, kiviäkin. Huhtikuussa alkanut plantaarifaskioosi äityi todella pahaksi, jopa siinä määrin epämääräiseksi, että mieleen on tullut siinä olevan jotain hermopinnettäkin. Pakottanut olemaan juoksematta askeltakaan. Ensimmäistä kertaa. Jokainen päivä on silti lähempänä tavoitteen toteutumista. On myös muita haaveita. Olen kuitenkin näissä jutuissa yhden asian ihminen ja siksi on vain yksi tavoite. Matkalla siihen on myös välietappeja ja välitavoitteita, kuten nyt esimerkiksi puolikkaat. Haaveet muuttuvat aikanaan tavoitteiksi. Ne mitä eniten tahtoo. Tuon tavoitteen ulkopuoliset asiat on vielä niitä häivähdyksiä joita jo toteutuneet, ensin haaveet, sitten tavoitteet, ovat aikanaan olleet.

Vuosi vuodelta olen kehittynyt juoksijana ja juoksu osatekijänä on kehittänyt myös minua. Pyhänä kolminaisuutena tässä on mieli, kroppa ja luonto. Kun olet hyvä niille, ne on hyviä takaisin. Niitä pitää kuunnella. Tarkkaan. Se ei ole aina helppoa. Ihmiskeho ja ihmismieli ovat osa toisiaan. Yksi mahtava kokonaisuus, joka on osa luontoa. Nuo kaikki kolme on siis yhtä. Joista kuitenkin suurin ja mahtavin on luonto.

(Oi mikä maratonpostaus, jännä jos joku jaksaa lukea loppuun :D)

Pohdintaa

Tästä päivästä on aikalailla tasan 15 viikkoa kesän päätapahtumaan, eli Helsinki City Maratoniin. Näin aamuseltaan tuli vertailtua omaa tämänhetkistä tekemistä aiempien vuosien harjoitteluun. Tavoitteenahan mulla on parantaa kahden vuoden takaista maratonaikaa (4.04) enemmän tai vähemmän reilusti. Vuoden 2011 kisastatistiikkahan oli mulla sellainen, että syyskuussa juoksin puolikkaan aikaan 1.48 ja sitten lokakuussa tuon 4.04 maratonin. Mun mielestä siinä on aika kohtalainen tulostason lasku verraten kokomatkaa puolikkaaseen. Viime vuoden "katukunto" oli puolikkaalla 1.42 syyskuussa ja (ylimittaisella) kokomatkalla sitten tuli selville vain extremekunto Kolin Vaaroilla.

Vuonna 2011 päätin osallistua myös kokomatkalle aika myöhään kesällä. Kevät ja alkukesä oli tuolloin täynnä mullistuksia. Tasan kahden vuoden takaista Sports Tracker tilastoa ei multa löydy, mutta esimerkiksi tuon vuoden kesäkuussakin olin juossut näköjään vain vaivaiset kuutisen kymmentä kilometriä. Ensimmäiset "kunnon kuukaudet" olivat vasta Heinäkuusta alkaen. Yhtenä kompastuskivenä on varmasti ollut treenin vähyys ja liian myöhään (ja näinollen liian vähäiset) aloitetut pitkät lenkit. Tämän sekä viime vuoden huhtikuut näyttää aikalailla samanlaisilta. Lenkkejä kumpanakin vuonna tasan 13, kilometrejäkin melkein samanverran. Vauhdista löytyy sellainen ero, että vuosi sitten nuo lenkit tuli vedettyä keskivauhdilla 6.11min@km ja nyt tämän vuoden huhtikuun treenivauhti oli keskimäärin 5:44@km.

Toukokuu näytti vuosi sitten aikalailla huhtikuun kaltaiselta. Nyt kun maraton on edessä jo elokuun puolivälissä, on toukokuun näytettävä jo huomattavasti paremmalta, mikäli ennätysaikoja mielii paukutella. Avain kysymyksenä uskoisin mun harjoittelussa olevan juuri nuo pitkät lenkit. Toinen juttu on sitten vauhtireservin kasvattaminen. Mulle on aina ollut vähän vaikeaa juosta ihan oikeita VK-lenkkejä, kuten myös ihan oikeita palauttavia lenkkejä. Varmaan pitäisi myös oppia ajatteluun tyyliin kolme kilometriä verkkaa, vitonen kovaa ja kolme kilometriä höntsää päälle.

En tiedä auttaisiko sykemittari tuohon? Mitä mieltä ootte te, etenkin kokeneemmat juoksijat?

Oivalluksia

Oon tullut siihen tulokseen, että on huomattavasti helpompaa sovittaa yhteen TYÖ ja treenaaminen, mitä JUHLIMINEN ja treenaaminen. Mulla on tässä kesän aikana ollut yksiä sun toisia enemmän ja vähemmän "pakollisia" kemuja, joten siinä lienee osasyy tuossa taannoin kärsittyyn vastustukseen. Olenpa mä kerrassaan tyhmätyhmäTYHMÄ tyttö, kun en tuota muka tajunnut. (lue:halunnut tajuta).

Niin, kukaanhan ei ole ensimmäistäkään siideriä saati drinkkiä PAKOTTANUT juomaan, mutta lenkkipolkujen lisäksi myönnän ajoittain viihtyväni myös terassilla, ehkä jopa yökerhossa. Enkä mä yleensä siihen mukiin sylje, jos sille tielle lähden. Tämä onneksi vain AJOITTAIN... Hetken tuota asiaa kesälomanloppumismorkkiksissa pohdittuani tajusin, että minä (joka olin aiemmin tunnettu siitä, etten koskaan jaksa lähteä minnekkään) olen juhlinut tähän päivään mennessä tänä vuonna varmasti enemmän, kuin ainakaan kahteen edelliseen vuoteen yhteensä! Siis WHAT?

Viimeistään NYT on laitettava vähän pienempää vaihdetta silmään näiden juttujen kanssa. Tätä vikaa lomaviikkoa oon viettänyt juoksulenkkejä lukuunottamatta KOTONA. En ole siis käynyt terassilla (ei ole kyllä ollut kelejäkään), en ole istuskellut ravintoloissa "muka vaan syömässä", en vöyhännyt kahviloissa enkä shoppailemassa. Sen sijaan olen siivonnut, pyykännyt, tehnyt ruokaa, katsellut telkkaria, käynyt RUOKAkaupassa jne. jne. Siis kaikkea sitä mitä KUNNON ihmiset NORMAALISTI tekee.

Ok, tulevan viikonlopun kanssa mulla on pieni ongelma. Nimittäin lauantaina on mun työkaverin häät (jotka alkaa jo klo 12!) ja sunnuntaina Madonnan keikka. Millään erityisellä juhlatuulella mä en nyt ole, sillä oon nyt vähän päässyt tän kotihiiri -elämän makuun. Ja siinä olisi toivottavaa myös pysyä. Joudun ehkä passaamaan häiden alkoholitarjoilun.. Jokatapauksessa mä joutuisin tekemään niin, koska automatka Helsinkiin darrassa ei kuullosta (eikä varmasti myös tunnu!) hyvältä. Näinpä voisin sunnuntai-aamuun lykkiä jonkun lenkuran. Huomenna olis tarkoitus juosta pitkä ja saan ehkä Hannan pyörineen seuraksi, se olis kivaa kivaa kivaa!

Hyvää yötä!

"Miksi juoksen : Wannabe Juoksija"

Juoksija -lehden innoittamana myös minä haluan kertoa ja kirjoittaa "Miksi juoksen: Wannabe Juoksija"

Lapsena olen tosissaan harrastanut juoksemista kilpailumielessä, niin tosissaan kun lapsena mitään on voinut tehdä. Joten juokseminen jäi silloin, kun sitä olisi todella pitänyt ruveta harjoittelemaan, pärjätäkseen edes sinne viiden sakkiin pm-maastoissa. Myöhemmällä iällä ruvettuani lenkkeilemään huomasin, että kilpailunhalu ei ole kadonnut minnekkään. Päinvastoin, on jännittävää laittaa numerolappu rintaan ja kilpailla. Nykyään kilpailen vain lähinnä itseä vastaan. Ja myönnän, hieman myös sitä, kuka ikinä siinä edellä meneekään. Ehkä jonain päivänä juoksemisen tärkein tavoite on pitää yllä kuntoa, mutta nyt on aika juoksutapahtumien, ennätysten rikkomisten ja itsensä ylittämisen.

Uskon juoksemisen jollain tapaa kasvattavan minua, joka liian monissa asioissa elää "kaikki mulle tänne heti nyt" -ajatuksella. On hienoa huomata pystyvän harjoittelemaan yhtä tavoitetta kohti päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen.. Myös vaikeina aikoina. Juokseminen siis opettaa minulle ainakin pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä ja määrätietoisuutta varmasti myös muiden asioiden, kuin treenaamisen suhteen. Vaikka pidän myös ns. joukkuelajeista, rakastan juoksemisessa sitä tunnetta, että kukaan ei voi tehdä mitään asiaa puolestani. Jos aion juosta maratonin, on minun yksin se juostava. Kukaan ei voi tulla ja juosta viittä viimeistä kilometriä puolestani.  On todella mukava juosta kaverin kanssa (olisi mukavaa jopa useammin!), suurimman osan lenkeistä juoksen kuitenkin yksin ja nautin siitä. Vaikka olen muuten sosiaalinen ja ihmisten kanssa viihtyvä, olen itse urheilun tekemisen sekä harjoittelun suunnittelun suhteen yksinäinen susi.

Olen elänyt niin kauan juoksun ollessa osa elämääni enemmän tai vähemmän, että on vaikeaa kuvitella millainen ihminen olisin ilman. Varmasti onnettomampi, kärsimättömänpi sekä epävarmempi. Juokseminen on myös hyvä tapa pitää yllä kuntoa. Joskus kauan sitten olen ollut paljon huonompi kuntoinen ihminen, joten tiedän kuinka tärkeää hyvinvoinnille on hyvä peruskunto. Elämä on kaikinpuolin huomattavasti helpompaa. Mieli on parempi ja arjen askareet sujuvat huomattavasti helpommin. Kuntoa voi pitää yllä monella tavalla, minulle juoksu on ominaista ja se on myös antanut eniten. Pidän siitä ajatuksesta, että olen päässyt sellaiseen kuntoon, että kykenen juoksemaan pitkän matkan yhtäjaksoisesti. Sellaisessa kunnossa minä viihdyn ja siksi haluan siinä myös pysyä.

Joku tietämätön voisi kutsua kaikkea tätä suorittamiseksi, minä kutsuisin saavuttamiseksi!

Tässä se, kiteytettynä ja aika äkkiä kirjoitettuna, myönnän.