Kuinka päädyin kuntosalin kestojäseneksi?

Aiemmassa postauksessa kerroinkin liittyneeni Buugi liikuntakeskuksen jäseneksi. Olen aina vähän karsastanut kuukausimaksullisia kuntosaleja. Toisaalta taas ensiksi kaupungin työntekijänä (joskus taannoin vielä oli etuja) ja sittemmin opiskelijana oli enemmän mahdollisuuksia edulliseen hintaan kertamaksulla harrastaa. Taloudellinen sitoutuminen ei ole koskaan saanut minua motivoitumaan. Päinvastoin, se on lähinnä ahdistanut. Sitoutuminen kumpuaa ihan jostain muualta.

Mikä sitten sai minut muuttamaan mieltä nyt, kun tulotkin ovat muutaman hassun satasen kuukaudessa? Ratkaisevin tekijä oli ehkä mahdollisuus hyödyntää tarvittaessa lapsiparkkia. Se, että oma liikkuminen ei aina ja sataprosenttisesti ole kiinni toisesta ihmisestä. Jii on kyllä varsin kannustava ollut aina, mutta toisinaan perheajan ollessa kortilla sitä herkästi priorisoi sen omien liikuntojen edelle. Näin toki kuuluu ollakin, mutta jopa tällaisen liikuntafriikin on viimeaikoina ollut hankala erottaa milloin se on syy ja milloin tekosyy. Pelkästään jo ajatuksen tasolla lapsiparkkimahdollisuuden olemassaolo on hyvä homma, vaikka mahdollisuutta vain harvakseltaan hyödyntäisi. Toinen juttu on sitten ehkä se, että olen päättänyt, etten kanna paineita käymiskerroista. Jos mua huvittaa kuukauden ajan vain hiihtää, niin sitten mua huvittaa hiihtää. Ihan sama, vaikka kuukausimaksu menee, kunhan tulee liikuttua. Maksan siis puitteista, hah. Siitä, että on mahdollisuuksia.

Buugin valitsin siksi, koska kyseessä on perhekeskeinen liikuntakeskus kävelymatkan päässä. Tuntikalenterista löytyy tekemistä myös vanhemmalle ja lapselle yhdessä. Lounasravintolassa on syöttötuoli, vessassa potta ja vauvaa moikkaillaan siinä missä vauvan äitiäkin. Kävelymatka oli myös ihan ehdottomuus. Päivät ollaan kuitenkin autotta kotona, enkä muutenkaan tykkää ajatuksesta, että pitäisi autolla kulkea harrastuksiin. Mitä vähemmän autoilua, sen parempi. Kotiutuminen etenkin kuntosalille on edelleen pahasti kesken. Erityisen paljon kaipaisin kunnollista nostolavaa maastavedolle. Luulen kuitenkin, että ennen pitkää tulen kotiutumaan myös tuonne. Monnarilla tuli käytyä monenmonta vuotta ja sen rosoisuus oli tosiaan omaan makuun just hyvä. Ehkä kuitenkin tässä hetkessä monnarin ympäristö sai enemmän ei niin hyvässä mielessä kaipaamaan vanhaa leanvetokuntoa ja muuta, joten siitäkin syystä ympäristönvaihdos lienee tervetullut.

Olen myös löytänyt itsestäni jonkinlaisen ryhmäliikuntapirkon. Monimutkaiset askelsarjat on edelleenkin hirveetä shittiä, mutta onneksi on muutakin. Tässä elämänvaiheessa tulee näköjään iltoja, kun itsensä on huomattavastikin helpompi motivoida spinningiin kuin hiihtolenkille. Siinäpä hetkessä aiemmin mainittuja puitteita ja erilaisia mahdollisuuksia kaivataan. Toisinaan nimittäin tuntuu, että entinen kurinalainen liikkuja on nykyään tekosyiden mestari. Toisaalta taas koen ylpeyttä siitä, että olen näinkin hyvin löytänyt armollisuuden itseäni kohtaan. Liikunta on todella ihan jotain muuta, x määrä leukoja tai aikaan x juostu kymppi. Jotain muuta, kuin on/off -tila.

Liikuntahetkiä...

Valveutuneimmat lukijat ovat ehkä huomanneet, että en ole hetkeen päivittänyt kuulumisia liikuntaviikoistani. Oikeastaan päätin, että jätän sen tavan ainakin hetkeksi pois. Muutenkin mulla on vähän kaksijakoinen mielipide ollut koko asiasta. Välillä tuntuu, että sosiaalinen media on täynnä epätervettä vertailua ja itse en haluaisi tekemisilläni olla kenellekään sen epäterveen vertailun kohde. Toisaalta, jos jollakulla sellaiseen on taipumus, se ei mun tekemisillä tai tekemättä jättämisillä muutu miksikään, eli se nyt ei sinänsä ole vaikuttanut yhtään mihinkään.

Suurin syy on se, että kirjoitustahti on viime aikoina ollut kovin verkkainen. Tuntuu pöllöltä se, että aina kun istahdan koneen ääreen, on viikon liikunnat raportoimatta. Toisenna siksi, että mun liikuntaviikot on aika lailla samanlaisia, viikosta toiseen. Niinpä viikon liikuntojen kirjoittelukin oli aika usein sisällöllisesti samojen asioiden jaarittelua. Toki aina välillä onnistuin yhdistämään ne mielekkääksi tekstiksi, joka käsitteli muutakin. Läheskään aina kuitenkaan en, joten kirjoittamisen ilo puuttui niistä teksteistä. Ja miksipä haaskata aikaansa sellaiseen, mikä ei ole mielekästä.

Samaa rataa kulkee mun viikot siis. Käyn puntilla neljä kertaa viikossa pyöreästi tunnin kerrallaan. Painelen sauvojen kanssa metsässä minimissään kaksi tuntia viikossa, maksimissaan kuusi. En juokse kuin ihan suurimmassa hädässä ja maksimissaan puoli tuntia kerrallaan. Se ei tee jalalle hyvää ja juokseminen tuntuu pahalta vartin jälkeen, joka johtaa siihen, että tekniikka hajoaa. Aina silloin tällöin tiistaisin käydään vesijuoksemassa, ehkä jopa jumpalla, mun kälyn kanssa. Tavan vuoksi. Lisäksi käyn uimassa, jos sattuu huvittamaan. Jos onni käy, myös hiihtelen. Olen välitilassa ja odotan että kutsuvat leikkuupöydälle. Tällä hetkellä tavoite on pysyä kunnossa, kasvattaa hauberia, kaventaa vyötäröä, nauttia liikunnasta ja harrastaa sitä kohtalaisen paljon. Ehkä kesään mennessä saan jalkani kuntoon ja voisin vihdoin ja viimein alkaa juoksemaan. Jos niin käy, niin saattaapa olla, että jotain tavoitteitakin syntyy. Tai oikeastaan niitä on jo odottamassa sitä sopivaa hetkeä. Silloin on ehkä järkeä raportoida viikon liikkumisia. Ja eihän sitä tiedä milloin vastaavat kirjoitukset alkaa taas maistumaan. Sitten niitä on puskettava eetteriin, jos siltä tuntuu.

Sen sijaan raportoin kyllä kaiken merkittävän. Sillä kaikenlaista merkittävää tapahtuu harva sen viikko. Todella merkittävistä asioista aion leijua täällä vaikka useammankin postauksen verran. Tässäpä kuitenkin muutama viime viikolla koettu juttu.

Hiihto. Aiemmin kerroin epäonnistuneesta hiihtokokeilustani ensilumenladulla. Tällä toisella kertaa olin vähän onnekkaampi. Olivat nimittäin tehneet Ladun majalle Kolmisoppisen jäälle retkiluisteluluisteluradan, josta kolatuilla lumilla oli värkätty pertsan latu. Ladun vieressä pystyi myös luisteluhiihtoa hiihtämään ainakin suurimman osan vajaan kahden kilometrin lenkistä. Kyllä hiihtohullut keinot keksii. Kävin lauantaina lykkimässä luisteluhiihdellen vajaan kympin. Ihan superpositiivinen juttu oli se, keposella vauhdilla ja tasamaalla (vai jäällä?) pystyi Mogren-tyyliä hiihtelemään ilman viimeksi koettua kovaa kipua. Tuskin tuo nilkka pitkiä hiihtolenkkejä kestää järven jäälläkään, mutta ainaskin vähän. Ihan huippupäivä!

Jumppa. Tiistaina käytiin mun kälyn kanssa voimastep -nimisessä jumpassa. Oikeastaan mä olin jo suunnannut salille, kun se mun käly tuli maanittelemaan mua jumpalle. Hän olisi muutoin ollut jumpan ainoa osallistuja. Niimpä sitten saatiin privaattijumppa kahdestaan ja itse asiassa se oli oikeinkin hauskaa. Kaikenlaiset sivuttaishypyt piti kyllä korvata jollain tai ottaa varoen, mutta ainaskin tuli hiki. Kaikki aerobinen on tervetulluttta, koska mun liikunta on viime ajat ollut lähinnä hyvin matalaa pk-tasoa taikka sitten voimaa.

Uinti. Viikonloppuna Aalto Alvari tarjosi kamppanjahintaisia sarjalippuja uimahalliin. Älkääkä suotta olko kateellisia, todennäköisesti sun kotikaupungin uimahallihinta on siltikin paljon halvempi. Anyway, tarjous oli merkittävä ja kävin lataamassa rannekkeeni. Samalla kävin puntilla ja pitkästä aikaa myös raahauduin uimaan. pakotin itseni uimaan puolituntia sitä tappavan tasaista rintauintia. Omasta mielestä mun rintauintitekniikka on ihan ookoo, mutta aika tasapaksua tekemistä se on. Haluaisin oppia vapaauinnin tekniikan. Vapari on mulle tosi haastava juttu ja oon siinä ihan paska. En ole myöskään ihminen, joka tykkää painia asioiden kanssa, johon ei ole yhtään pätkän vertaa luontaista lahjakkuutta. Oikeastaan mua vähän ottaa aivoon, että haluan oppia sen, sillä se tarkoittaa vaan sitä, että joku päivä se on otettava edes jollain tavalla haltuun. Tarviin siihen vaan todella paljon enemmän kiukkua, mitä johonkin muihin juttuihin.

P.S. Aikamoisen vaivan olivat nähneet Ladun Majan tyypit. Iso käsi ja kiitos heille! Ja hei Jyväskyläläiset. Infotkaa mulle heti, jos järven jäälle ajetaan luistelu-uria tai jos siellä voi hiihtää ilman uria?? Oon aika arka menemään jäälle... Etelä-Pohjalaisuus selittänee sen. Kulkaa kun ei meillä siellä niitä järviä niin kamalasti ole, heh.

Mielensäpahoittaja täällä moi!

Tällä viikolla tein liikuntojen suhteen jotain, mitä en koskaan aiemmin ole tehnyt. Kävin nimittäin Jyväskylän naisvoimistelijoiden puistojumpassa. Kyseinen jumppa pidetään Alban sillan kupeessa tiistai- ja torstai-iltaisin vaihtuvin teemoin. Tiistaina oli teemana RPV, eli reisi-vatsa-pakara -osasto. Jumppa oli tosi kiva ja edelleenkin heikossa kunnossa normaaliin nähden oleva alakroppa sai hyvin kyytiä. Jumppa sisälsi myös hyppyjä ja pomppuja, joita ei tämä nilkka edelleenkään anna myöten tehdä, eikä sellaisia vielä olisi hyväkään tehdä. Ohjaaja kannusti haastamaan itseään ja tarjosi meille laiskoille ja viitsimättömille reppanoille vaihtoehdoksi askelkyykkykävelyä. En vaan mahtanut sille mitään, että ärsyynnyin sisäisesti!

Tiedän, että ryhmäliikuntaohjaajan työ on varmaan yhdenlaista tasapainoilua sen kanssa, kuinka paljon jumppareita tulisi kannustaa ja tsempata. Moni varmasti vetikin kannustuksen innoittamana syväkyykkyhyppelyä loppuun saakka ja sain itsestään irti enemmän kuin vastaavasta hetkestä ilman kannustusta. Hyvä olisi kuitenkin muistaa, että mukana on myös meitä, joita v*tuttaa ihan riittävästi vammat ja rajoitteet ilman itsensä haastamisen kyseenalaistamista. Eikä kyseessä tarvitse olla edes vammat tai rajoitteet! Halu ja tarve kevyemmälle jumpalle sinä päivänä on ihan riittävä syy tehdä niistä liikkeistä kevennetty versio, joihin kevennetty versio sitten tarjotaan.

En ole mikään kokenut ryhmäliikuntakävijä. Yksi syy ryhmäliikunnan vierastamiseen onkin se, että alussa aina mainitaan siitä, kuinka jokainen tekee jumpasta itselleen sopivan treenin. Mukamas voi kevyemminkin vetää, mutta sitten kuitenkin koko ajan itteään pitäis haastaa niin maan perkeleesti. Tietty jumppaajia saa, ja pitääkin, kannustaa itsensä haastamiseen. Hyvä olisi kuitenkin muistaa mainita tunnin kuluessakin, että toinen versio on heille, jotka syystä tai toisesta ei nyt esimerkiksi pysty hyppimään sieltä syväkyykystä ilmaan (tai lähinnä putoamaan sieltä ilmasta alas, hah). Tai heille, joilla on just tänään tarve kevyempään treeniin. Eikä vain heille, jotka eivät millään nyt jaksa itseään haastaa! Ittellä ainakin useammin käy niin, että vedän kannustuksen innoittamana ihan liian lujaa, vaikka piti vetää iisisti. Tyypillistä tää on etenkin spinningissä (varmaan siksi, kun en just muualla ole säännöllisesti käynyt). Itse millekään lihaskuntotunnille osallistuisikaan kevyen/kevennetyn treenin tarpeessa. Monet kuitenkin käy monen monta tuntia viikossa ryhmäliikunnoissa ja väitän, että jokaisessa viikon monesta tunnista ei tarvitse, tai edes saa, itseään äärirajoille haastaa.

Mutta joo. Hyvä jumppa oli silti. Aion mennä uudestaankin ja menkää ihmeessä te muutkin, ketkä tällä seudulla asutte. Kiitos, että sain avautua, hah!

T. Mielensäpahoittaja

P.S. Tulin jumpalle 40K:n maantielenkin kautta, jossa tein ajoin yhdet kesän kovimmista keskareista. Äkkiseltään väittäisin, että haastoin itseäni ihan riittävästi. Mutta joo, nyt riittää, ei tää niin vakavaa oo :D. Mutta ihanaa, että voi tätä kuntoutusketutusta purkaa vähän niinkun aidanseipääseen, vaikka aidasta tässä varmaan pitäis puhua, heh!

4. luukku: spinning/cycling

Nasta päivä. Auringonpaisteelleekin olisi ollut ainakin teoreettiset mahdollisuudet, kun puoli taivasta oli sinisenä. Ihan piti sen kunniaksi liikkua kävellen matkat aamupäivän salille ja kaupunkiin. Rauta nousi kivasti ja ihmiset ei ilmeisesti sittenkään hukkuneet veronpalautuksiin, koska kaupungilla oli kohtuu hiljaista. Shoppailin itselleni uudet jumppatrikoot, jotka onkin niin pirteet, että ihan silmiä häikäisee. Taas tuli nukuttua sellainen kymmenen tuntia ja sillä voimalla sain yhden kouluhommelinkin kirjoitettua alta pois.  Illalla tuusasin vielä kotihommeleita kävin liikkumassa vähän lisää. Nimittäin...

4. luukku: spinning/cycling

Nyt oltiin meikän mukavuusalueella, totta tosiaan! Sopii tällaiselle junnaavan kestävyysurheilun ystävälle. Okei, onhan siinä spurtteja ja niitä "mäkiä", mutta kuiteskin. Ihan huippukivaa. Viime kevääseen saakka mulla oli kertakortti Killerille ja kävinkin pyöräilemässä jotakuinkin kerran viikossa. Korvatakseni juoksua. Keväällä taisin kuitenkin hämääntyä ja kuvitella, että voin alkaa taas juosta ja niin jäi pyöräilyt. Eikä siitä juoksemisestakaan tullut mitään. No anyway, spinninki on kyllä mulle ryhmäliikunnan kuningas laji, että niin!

(mainitakseni vielä, että tämä Killerin kamppanja ei ole mikään blogikamppanja, vaan sinne voi kuka tahansa mennä testailemaan eri tunteja viikon ajaksi maksutta. En muista kauanko se on vielä voimassa, mutta ainakin kyseisen firman facebookista löytyy tiedot!)

3. luukku: LesMills BodyStep

3. luukku: LesMills BodyStep

Jumppaamaan

Nyt on tällä viikolla LesMillsiä kerrakseen, koska ollaan osallistuttu Killerin liikuntakeskuksen kamppanjaan, jossa voi treenailla viikon ilmaiseksi. Esimerkiksi tässä kyseisessä jumpassa en koskaan ikinä ole käynyt. Taas tuli hiki ja taas menin myös askelissani sekaisin. Olisinkohan enempi ryhmäliikuntaan tykästynyt tyyppi, jos pysyisin rytmissä. Ihan hauskaa tämäkin oli, mutta ihan hauska ei riitä. Tai sitten oon vaan kertakaikkisen paska, että innostus menee heti. Vai mistähän te luulette, että kiikastaa? Toisaalta on mulla ollut muutama tunti, mistä oon ihan tykännytkin. Missä on kanssa jotain koreografiaa, mutta vähän. Eikä tässäkään nyt niin kamalasti ollut. Steppilaudalla hypittiin edestakaisin, kuten nimestäkin voi päätellä. LesMillsiä kyllä tuntuu olevan melkein kaikilla saleilla, onkohan mitään salia, mikä ei kyseistä lisenssiä ole ostanut. Kätevähän se (varmaan?) on.

Ompas mukava tausta tuntikortissa.

Kyllä mä vähän tänään Jn kanssa mietin, että oliskohan se hyvä, jos olis jonkun kuntosalin jäsen. Kun en oikein tiedä. Yhtenä hetkenä se tuntuu ihan jees ajatukselta, mutta sitten aika nopeesti herään todellisuuteen, että meniskö siinä rahat vaan hukkaan. ja sitten kun oon salihommissa niin kiintynyt siihen monnariin. Mutta jos sitä taas vähän harkitsisi. Toisaalta, korkeakoululiikunnan ryhmätunneilla en ole käynyt tänä syksynä kertaakaan, että kertoisko tuokin jotain?

Aamulenkilläkin kävin. Perinteinen vapaiden alotus: 13h yöunet,
siivousta ja liikuntaa...

Ryhmäliikuntaa ja tuloskeskeisyyttä

Taisinkin edellisessä postauksessa kertoa, että olen nyt tammikuussa tosiaan käynyt ryhmäliikuntatunneilla. Spinningissähän tosiaan olen käynyt koko syksyn ja talven noin kerran viikossa. Mulla on kertakortti sinne, enkä tosiaan maksele mitään salimaksuja enkä ole minkään salin jäsen. Vuodenvaihteessa maksoin ammattikorkeakoulun mahdollistaman korkeakoululiikunnan tarran. Hintaa tuolla tarralla oli 40 euroa ja koko vuoden tarra syksyllä olisi maksanut max. muutaman kympin enemmän. Mä hölmö en vaan tajunnut tuota silloin.Kalenteri on todella kattava ajattelen puoli-ilmaista hintaa. Tunnit on joko JAMKilla tai yliopistolla liikunnan tiloissa. Touhu on huomattavasti "liikuntahallimaisempaa" verrattaen kuntosaleihin, sehän on selvä. Mun mielestä on kuitenkin näin pimeellä ajalla jopa mukavampi mennä esimerkiksi pumppiin valaistuun saliin, mitä kuntosalien hämäryyteen. Kaikennäköiset palloilu ja voikkasalit on lapsuudessa ja nuoruudessa ollut suurinpiirtein toinen koti, niin ehkä sellainen ilmapiiri on mulle tutumpi.

Itse tunteja ja niiden sisältöä voisin pohtia omassa postauksessaan. Nyt keskityn ryhmä- ja yksilöliikuntaan näin yleisellä tasolla. Oon monesti todennut olevani yksilöliikkujatyyppi ja koen olevani sitä edelleen. Ryhmäliikunnoissa olen käynyt enemmän ja vähemmän... Viime vuosina vähemmän. Aikanaan mulla oli jokusen tovin jäsenyys Elixialle ja nyt viime vuodet olen suosinut Killerin kertakorttia. Mikäli pääsisin juoksemaan, olisi tuo korkeakoululiikunta varmasti taas mennyt ohitseni, jotain hyvää siis tästäkin vammailusta. Ehdottomasti aion tuon tarran maksaa just niin kauan kun opiskelen. Ryhmäliikunnoista saa varmasti jonkin verran liikunnallista lisäarvoa, mutta henkinen lisäarvo lienet tässä tilanteessa on kuitenkin ollut se tärkeämpi pointti. Etenkin nyt vuodenvaihteessa, jolloin yleensä olen miettinyt tulevia suunnitelmia, on tää jalkavamma tuntunut todella turhauttavalta. Ryhmäliikunnat on vienyt ajatukset pois siitä ja viimeaikainen negatiivinen vire alkaa olla pikkuhiljaa muuttumassa positiiviseksi.

Ryhmäliikunnan hyviä puolia on ehdottomasti se, että käydessä erilaisilla tunneilla liikunnan monipuolisuus on helppo säilyttää ilman kummempaa suunnittelua. Koordinaatio etenkin nopeissa tahdeissa on mulla aika huono ja olisikin hauskaa jos se vähän kehittyisi. Pumpin kaltaisilla tunneilla kestovoima varmasti kehittyy, kuntosaliharjoittelussa kun sarjat on enemmän maksimivoimaan kallellaan. Ohjaajan sparraus on tietysti (yleensä) hyvä juttu, mutta mulle se ei ole mitenkään kovin merkittävä tekijä. Monien suusta olen myös kuullut, että on hyvä, kun tiettyyn aikaan on jokin tietty urheilu. Mulle se taas on enemmän rasite, tykkäisin tehdä asiat just silloin kun on paras hetki. Suunnitelluista treeneistä en kuitenkaan ilman ihan oikeasti hyvää syytä poikkea vaikka kellon aikaa ei olisikaan määritelty.

Summasummarum: Ryhmäliikkunnat on hyviä treenejä, siitä ei pääse mihinkään. Endorfiineja, terveyttä, kestävyyttä, voimaa ja kestävyysvoimaa. Joku keskeinen niistä vaan puuttuu ja mulle se joku on tuloskeskeisyys. Hirveetä myöntää, mutta kyllä mä olen tuloskeskeinen ihminen. Tai ei, oikeastaan sen myöntäminen ei edes ole hirveää! Tavoite. Se on mulla nyt vähän hukassa. Vaikka kuinka oon yrittänyt saleilusta löytää tavoitteita ja toki niitä onkin, mutta ei mitään lähellekään niin vahvaa, kuin juoksemisessa on ollut ja tulee olemaan. Muutaman kilon painonpudotus ja timmimpi kroppa voisi myös olla tavoittelemisen arvoinen asia, mutta myös nuo ulkonäköseikat tuntuu jotenkin niin kamalan valjuilta. Näiden asioiden ajatteleminen saa oikein kylmät väreet kiipeämään pitkin selkärankaa.

Vaikka aika-ajoin pessimistinen minä nostaa päätään, niin optimistinen minä ajattelee olevansa onnellinen, että kykenee nauttimaan ihan mistä tahansa liikuntafiiliksistä. Kuten elämästä yleensäkin, mylös tästä ajasta on osattava nauttia. Nyt kun "maratonpiru" ei istu olkapäällä ja käskytä sua lenkille täytyy nauttia täysillä siitä kaikesta muusta, mitä liikuntaharrastus voi tarjota!

Suurennuslasin alla itseohjautuva spinning

Joulu tulla jollottaa ja taas on viikko vierähtänyt. Liikunnat kulki seuraavalla lailla:

Maanantai: Sauvakävely @ Laajavuori 1h30min. (En tiedä liittyikö jalan hienoinen oireilu viikolla tuohon vai ei.. Tottapuhuen ei ole jaksanut kiinnostaakaan :O)

Tiistai: Kuntosali 1h5min. + Uinti 30min. @ AaltoAlvari (ns. "II-ohjelma", jonka sisällöstä voisin joku päivä kirjoitella lisää)

Keskiviikko: Spinning 1h15min. @ Killeri (Ohjattu osuus oli tunnin verra)

Torstai: Sisäsoutu 30min. + Keskivartalo 20min. @ JAMK (Josta aiemmassa postauksessa oma kirjoituksensa)

Perjantai: Kuntosali 1h + Uinti 15min. @ Uimahalli (Perus kyykkypystypunnerrusmavekulmasoutupenkki -vääntö.. Niin ja niitä vatsoja. Kynttiläuinti jäi aikataulullisista syistä vain pieneksi pulahdukseksi.)

Lauantai: Spinning 45min. + Liikkuvuus-/koordinaatio 15min. @ Monnari (Viime vkonloppisesta omatoimi pyöräilystä jäi vähän hassu maku ja nyt päätin ottaa revanssia.

Sunnuntai: -

Yht. 7h25min.

Palataanpa hetkeksi tuohon lauantain treeniin, joka oli omatoimista spinningpyöräilyä monnarilla. Spinning on ehdottomasti mun lemppariryhmätunti (..joskaan mulla ei mitään kovin laajaa vertailupohjaa ole, mutta kuitenkin.. ja tuo spinninkiin on kuulut elämään lähinnä talvisin säännöllisen epäsäännöllisesti..). Monesti oon miettinyt, että toimiskohan se samalla tavoin, jos ihan keskenään menis veivaamaan pyörää napit korvilla ja toimihan se. Ainakin suurinpiirtein.

Näkymä alaspäin (eipä juuri muuttujia :D)

Juoksun ollessa tauolla on olevinaan vaikea keksiä sille korvaavaa liikuntaa. Sitä PK:ta ja VK:ta korvaavaa. Ohjatut Spinningit lipsuu mulla tosi helposti sinne VK:n puolelle ja toi omatoiminen pyöräily vois olla ihan varteenotettava vaihtoehto pysytellä siellä PK-puolella. Juoksun intensiteetin ajatusmaailman siirtäminen muuhun aerobiseen on kyllä ihan oma juttunsa. Mukaanlukien ne kaikki fiilisten kuuntelemiset. Juoksemisen suhteen se suurinpiirtein sujuu, koska siitä on kokemusta niin paljon. Joskaan se ei aina niin lastenleikkiä ole silti!

Näkymä eteenpäin (eipä juuri muuttujia :D)

En mä todellakaan väitä, että tuo mun omatoimispinnailu olis täysin ohjattua spinnailua vastaavaa. Ketä kuitenkaan kiinnostaa se, jos joku ylösnousu jää tekemättä tai joku hetki unohdun vaan sinne ylös polkemaan (musiikkiin suhteutettuna)? Ei varmana ketään! Ehkä se voi olla myös vähän pöllön näköistä tulla kuntosalille veivaamaan spinningpyörää, mutta tuskin sekään ketään kiinnostaa. Tai jos kiinnostaa, niin silloin voi kysyä, että missä on tän arvostelevan tyypin treenikeskittyminen??

Spinningmaraton

Viikonloppuna se sitten oli. Nimittäin elämän eka spinningmaraton. Flunssa oli ohi ja pääsin kuin pääsinkin sinne osallistumaan. Vähän sitä jännitin, että miten käy. Monta kertaa (tai niin monta kuin tuo kyseinen tapahtuma on ollut) oon meinannut sinne osallistua, mutta jokakerta on ollut jotain muuta tai tapahtuma on ollut jo loppuunmyyty. Nyt pelkäsin, että se jotain muuta on flunssa, mutta ei se sitten ollut ja hyvä niin. Oli nimittäin ihan superkivaa!

Miellän aika pitkälle niin, että pitkän treenin raja kulkee n. kahdessa tunnissa. Ainakin treenattaessa maratonille. Käytännössä tuo tarkoittaa n. 20 km.n juoksulenkkiä. Kilometreillä ei sinänsä ole väliä, vaan treenin kestolla. Yleensä kuitenkin suunnittelen treenini siten, että nytpä juoksen tietyn lenkin joka on tietyn mittainen ja aikaa menee sitten sen mitä menee. Tiedän, että myös juoksua harrastavat ihmiset toimivat toisin päin; nytpä juoksen kaksi tuntia, kilometrejä sitten menee mitä menee. Itse oon oikeastaan vasta nyt jalkavammaisena tutustunut tuohon aikaa vastaan treenaamiseen; crossaria tietyt minuutit, uintia tietyt minuutit jne. Kolmen tunnin pyöräilysessio oli siis asetelmana mulle uusi. Mikään oma toimenpide (ts. polkeminen lujaa tai hiljaa) ei siis vaikuta lopputulokseen, vaan lopputulos on se kolme tuntia oli intensiteetti mikä hyvänsä. Sekä tuon seikan että etenkin edesmenneen flunssan vuoksi selviytymissuunnitelma pyöräilyyn oli ottaa se rauhallisesti ja siinä onnistuinkin. Pyöräilyseurana mulla oli työkaveri Jane ja tietty muutamakymmentä muuta pyöräilijää ja pari tapahtuman ohjaajaa.

Loppujen lopuksi tuo kolmetuntinen sujui ihan superhyvin. Aika tuntui lyhyemmältä, kuin esimerkiksi puolimaraton, vaikka siihen käytetty aika on lähes puolet vähemmän. Intensiteetti tietysti on vähän eriluokkaa kuin nyt. Seuraavalla kerralla täytyy ehkä revitellä ihan vähän enemmän. Janesta olin kanssa ihan superylpeä! Tää oli (varmaan?) sen eka pidempi urheilu ja ylipäänsä sen tekeminen on niin innostunutta ja tahdonvoimaista, että siitä on varmana vielä vaikka mihin! Omat energiat oli turhaan mukana, sillä tapahtumassa oli sen verran hyvä tarjoilu. Ainoana miinuksena ehkä se, että screeniltä näytettävä pyöräilyvideo oli reitiltään aika lyhyt ja kuvattu ihan viime päivinä (= harmaa ja sateinen!). Vinkkinä voisi sanoa, että jos pyöritettävä video olis ollut kesäpäivänä kuvattua Keski-Suomalaista maisemaa, niin Kona Storessa olis maanantaina jonoa! Joskin tuon videon hyviä puolia on tietty se, että kuvaa oli mulle rakkaasta Laajavuoresta ja siinä pyöräiltiin myös vähän niinkun meille kotiin. Joskin siinä vaiheessa aikaa taisi olla jotain puoltoista tuntia jäljellä, heh!

Pyöräilyn jälkeiset fiilikset oli aika jännät; jaloilla oli jotain tehty, mutta pitkään juoksemisen iskutustuntemukset puuttui täysin. Oikeastaan nyt vasta oivalsin ihan konkreettisesti jutut korvaavista liikunnoista jalkojen säästämiseksi. Ehkä se siis olisi ihan fiksua ruveta taas katselemaan sitä oikeaa pyörää, vaikka oon kyllä päättänyt, etten tee mitään kalliita hankintoja ennen kuin tulevat opintovapaakuviot on selvillä. Loppulukemat oli 3h9min.23s. keskisyke 129 ja maksimitkin vajaan 160. Siinäpä ne tuli sitten kerrottua myös viikon liikunnat.

Keväällä uudestaan!

Hyvä me, hyvä te!

Hyvä mä, hyvä me, hyvä meidän perhe.. Oli kommentti mun miehelle, kun se tuli autolla hakemaan mut jumpalta oman salitreeninsä päälle. Tänään oli taas niin ultimaattiset lähtemisen vaikeudet ja silläpä mun mies varmaan tarjoutuikin muokkaamaan omia aikatauluja ja hakemaan mut kotiin. Oikeastaan me podettiin niitä lähtemisen vaikeuksia kumpikin. Sama juttu oli eilen. Tarkoitus oli käydä ennen iltavuoroa lenkillä, mutta onnistuin sitäkin venyttämään sen verran, että oli pakko hoitaa se lenkki siten, että maali oli duunipaikalla. Näin siis selvisin ainoastaan yhdellä kotoa lähtemisellä, kätevää!

Ilmoilla on kyllä nyt aikamoista sydäntalven väsymystä. Tai ehkä jotain ankeutta paremminkin Kysymys ei suinkaan ole siitä, että olisin treenannut liikaa. Ehei! Vaan tänäänkin tuntui, että olis vaan tehnyt mieli makoilla sohvalla ja syödä karkkia. Suoraansanoen, LAISKOTTI! Ennen treeniä oli niin pirun tukkoinen olo ja mieli.. Ajattelin, että palkitsen itseni kyllä illalla karkilla jne. Illalla tuli kotiin kuitenkin ihan eri ihminen, oikeasti väsynyt, mutta kuitenkin energinen. Ja tonnikalasalaattikin kuullosti paljon paremmalta, kun se aiemmin suunniteltu karkki :D. Että miten sitä ihminen voikaan olla näin hölmö??

Oon tässä pyöritellyt ajatuksia tulevista juoksukisoista. Mielessä on jopa käynyt, että pitäisköhän juosta kokomaraton täällä kotikaupungissa syyskuussa.. Tää kevät tulee olemaan aika tiukka opintoja ja töitä yhdistellessä. Kesää kohti helpottaa, tulee lomat ja aurinko niille kaikkein kovimmille kuukausille. Vastoin aiempia suunnitelmia tuo loppukesä/syksy taitaa olla kyllä kokonaisvaltaisen jaksamisen ja panostamisen kannalta paras mahdollinen ajankohta.

Kotimaisemissa juoksemisella on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Vaikea ajatella miltä se sitten tuntuu niitä samoja reittejä hakata maratonin verran.. Onko se psyykkisesti haastavampaa vai jopa helpompaa? Maratonreissuissa on oma tunnelmansa, mutta mukavalta tuntuu sellainenkin ajatus, että kaverit tulee kannustamaan ja voi sitten niiden kanssa viettää iltaa! Mitäpäs mieltä lukijat olette?

Bodupumpissa vuosi käyntiin!

Uusi vuosi on jo kolmatta päivää tulilla ja tänä aamuna on myös vuoden liikunnat startattu uusin kujein käyntiin, nimittäin kävin elämäni ekan kerran bodypump -tunnilla. Tottakai tein sen klassisen mokan ja latasin tankoon ihan liian paljon painoja.. Tai ehkä just sen maksimin, mitä kykenin tekemään, sillä keventämiseen ei kuitenkaan ylpeys antanut myöten. Myönnän kyllä, että sitä harkitsin :D. Ihan noin räväkkää treeniä ei tarkoituksena ollut vetää, nyt sitten täällä tärisevin käsin hörpin kahvia ja bloggaan.

Tää joulunaika sekä vuodenvaihde on a) liiasta syömisestä ja b) liian vähäisestä liikkumisesta huolimatta ollut kaikenkaikkiaan aika rentoutattavaa ja mukavaa aikaa. Jouluaatto tuli vietettyä mukavalla porukalla rennossa tunnelmassa töissä, eikä harmittanut pätkääkään. Joulupäivänä pystyi sitten kotonakin ottamaan vähän rennommin, kun alkoi vapaat. Tapsantanssien merkeissä tapasin ystäviä ja uuttavuotta vietettiin miehen kanssa kahdestaan ja oikein mukavaa oli. Ollaan siis mässytelty, tissuteltu ja pelailtu mm. Carcassonne nimistä lautapeliä, jota kyllä voin suositella teille lukijoille :).

Nyt on sitten paluu arkiseen aherrukseen ja joo, sekin tuntuu ihan tosi hyvälle nyt! Tänään lähtee vuoden ensimmäinen työputkikin käyntiin ja ensi viikolla olisi tiedossa sitä ammattikorkeakouluakin... OMG, jännää. Oon ollut koko tämän vuoden (ajatella!) jotenkin niin hyvällä tuulella, että jos tää vähääkään kuvastaa tätä alkanutta vuotta, niin tästä tulee paras ikinä!

Mukavaa viikkoa ja mukavaa alkanutta vuotta. Tää lähtee nyt paikkaan bodypumpin tuomaa ravintovajetta, eikä todellakaan aio syödä suklaata. Jopa mulla se alkaa jossain vaiheessa tulla korvista ulos.. :D.

Epäsosiaalinen minä

Mä oon siis kolmannen kerran ostanut kortin ajatellen ryhmäliikuntatunteja ja kolmannen kerran joudun toteamaan, että ei se homma vaan ehkä ole mun juttu sitten yhtään. Sinänsä ne tunnit (no joo, olen käynyt ainoastaan kahvakuulailemassa sekä spinningissä) on tosi hyviä ja kyllä siellä hyviä treenejä saa tehdyksi. Eilinenkin spinningtunti ei paljoa jättänyt arvailujen varaan!

Mutta se kaikki oheishärdelli.. En mä vaan jaksa niitä pukukoppeja, jotka on täynnä naisia puhumassa jumpasta, jumppaohjaajista sun muusta. Eilisen tunnin jälkeen olin saunassa ja ne (ilmeisesti "siviilielämässä" toisilleen tuntemattomat ) mimmit jutteli siellä kaloreista tyyliin "oon mä joskus päässyt viiteen sataan" jne. Mulla meni varmaan viis minuuttia ennen kun mä tajusin, että mistä ihmeestä ne edes juttelee. Tottapuhuen tajusin jutun juonen oikeastaan vasta siinä kohtaan, kun tuota "viittäsataa" ruvettiin kääntämään ruoaksi. Siellä puhutaan siitä salista toisena kotina, on tutustuttu ihmisiin.. Jopa niihin jumpan vetäjiin. Eilen illalla tuli vaan sellanen fiilis, että ei hemmetti, mä oon niin väärässä paikassa just nyt!

Toivottavasti kukaan ei vedä tästä avautumisesta hernettä nenään.. Sillä tarkoituksena ei todellakaan väheksyä. Päinvastoin, mäkin haluaisin nauttia tuosta kaikesta niin stressaavasta oheishärdellistä. Mutta kun en vaan nauti. Enkä mä sitten tiedä onko ne tunnitkaan sen väärti, että sitä jaksaisi. Ite mä itteeni siellä tsemppaan. Kai ne samat jutut sais irti kun suunnittelis vähän musiikkeja ja veivais sitä pyörää vaikka ihan yksin pimeessä huoneessa! Ja sit tuo kaikki pitää hoitaa just tiettyyn kellon aikaan. Omatoimisesti sä voit lähteä lenkille tai salille just silloin kun parhaiten sopii. Mut se jumppa on just ja tasan silloin seiskalta vaikka sä olisit valmista kauraa jo kello kuusi. Ehkä mä sitten kuitenkin oon tosi epäsosiaalinen tän mun liikkumisen suhteen. Siitä huolimatta että aika-ajoin kuvittelenkin kaipaavani ihmisiä mun ympärille urheilemaan.

Ruuhkaa se on tuolla monnarin (joka on siis kaupungin omistaman monitoimitalon yhteydessä) salillakin. Ne ruuhkat vaan oppii äkkiä tunnistamaan ja välttämään. Parhaat jumpat on taas aina parhaaseen aikaan. Ja se ihmisten kirjo on siellä vaan jotenkin moninaisempi, on vanhaa ja nuorta, kaikenlaista harrastajaa tai jopa ammatikseen urheilevaa. Pukuhuoneet on hiljaisia, tyypit tulee salille tyyliin juosten ja sitä rataa. Arvotavaroista ei vastaa kukaan, joten kassi on otettava salin reunalle. Varmaan jollain joukkueilla on omat paikkansa missä ne kamojaan säilyttää, en tiedä. Suihkuista saa hakea lämmintä vettä ja kaikki vessan ovetkaan ei aina mee lukkoon. Eikä se haittaa mua yhtään. Oikeastaan mä tykkään just sellasesta.

Ei taida Wannabe Juoksijasta tulla ryhmäliikkujaa. Olenko mä vähän negatiivinen nyt? Ehkä. Sosiaalisuudesta ja kellonajoista puheenollen, laitoin Jlle aamulla viestiä ja ehdotin vähän pidempää höntsälenkkiä. Sovittiin maanantai kello 12. Se on sosiaalista.. Kellonajat sovittu ja kaikkee. Se on just sitä, mitä sosiaalisuutta mä tähän kaipaan. Lenkki- tai salikaveria aina silloin tällöin. Joskus useammin, toisinaan taas en niin kovin koko asiaa ajattele.

Kohti kahvakuulatuntia!

Eilen aamulla kävin vetämässä monitoimitalolla tässä taannoin suunnitellun salitreenin. Kroppa tuntui aika tuoreelta ja kävi jopa mielessä, että kohtapuoliin voisi hieman kokeilla nostaa harjoituspainoja. Eilen en sitä kuitenkaan tehnyt, sillä tälle aamulle on varattuna kahvakuulatunti Killerin liikuntakeskukseen. Ja hyvä, etten tehnytkään, sillä pieniä domsseja tässä on siitä huolimatta nyt ilmoilla! Ajattelin siis hommata kymmenen kerran kortin tuonne Killerille. Siitäkin huolimatta, etten mikään ryhmäliikuntaihminen olekaan. Ja vastoin aiempia kokemuksia, aion kokeilla myös muita jumppia, kuin spinningiä.

Periaattessa tuo ryhmäliikunta on ihan kivaa, mutta oon silti selkeesti sellainen yksinäisiä lajeja harrastava ihmistyyppi. Tykkään touhuta ja suunnitella kaiken itse. Toiset kaipaa ohjaajasta tsempparia, musta taas tuntuu, että tuo tsemppari saattaa joskus jopa sotkea oman pään sisällä käytyä tsemppausta. Lisäksi kavahdan vähän sitä, että täytyisi vapaa-ajalla olla menossa johonkin tiettyyn kellon aikaan. Mulle sopii se, että lähden lenkille heti kun siltä tuntuu, tai vaihtoehtoisesti vasta kun siltä tuntuu. Jokatapauksessa tulen lenkille lähtemään, vaikkei sille ole tiettyä kellonaikaa määriteltykään.

Miksi siis salikortti? No tuo salikortin hankinta sovittiin parin työkaverin kanssa ja kyllä musta tuntuu, että se voisi olla hyvää vaihtelua tähän yksin puurtamiseen. Meillä oli suunnitelmissa käydä kerran viikossa jollakin ohjatulla tunnilla. Näin tuo kortti kestää sopivasti sinne vuodenvaihteeseen. Salitouhuni aion hoitaa jatkossakin monnarilla. Lenkilläkin on tarkoitus käydä. Liikuntamääriä on tarkoitus pitää yhtä korkeina kuin Vaarojen maratonin alla, mutta vuodenvaihteeseen saakka aion tehdä sitä, mikä sillä hetkellä tuntuu kaikkein mielekkäimmältä.

Ensi vuoden alusta on tarkoitus taas suunnitelmallisemmin ruveta juoksemaan. Tuon lihaskuntotreenin toivon kyllä jäävän osaksi liikuntaviikkoja vaikka viikottaiset juoksukilometrit nousisivatkin korkealle. Ajatuksena olisi myös tässä talven aikana katsoa vähän syömisten perään. En ole ylipainoinen eikä mulla ole mitään laihduttamisen tarvetta, mutta ei lienee haittaa olisi, jos paino muutaman kilon tippuisi. Tuo pieni painonpudotus voisi tälläiseen syys-/talvihöntsäilyyn sopiakin. Varsinaiseen maraton treenaukseen ei kuitenkaan (ainakaan itsellä) sovi minkäänlaiset painonpudotus -ajatukset. Siinä saattaa helposti mennä ojasta allikkoon ja kehitys ottaakin takapakkia.

Mutta nyt tää lähtis sinne kahvakuulatreeniin, heippa!

P.S. Oon tosiaan joskus sitä painoa tiputtanutkin, siitä jonkin verran Taustaa -välilehdellä blogini yläreunassa. Käykäähän lukaisemassa, jos kiinnostaa :).