maanantai 29. helmikuuta 2016

Treeniä ja kreiseilyä..

Ensin oli kuvaustreeni ja sitten se ihan oikea treeni. Esimerkiksi tämmöstä.

Aivot on kovasti siinä moodissa että treenit on täysin nollassa. Tarkemmin tarkasteltuna kahden edellisen viikon aikana treenattua on tullut tilanteeseen nähden ihan kiitettävästi. Kaksi selkään, rintaan ja olkapäihin painottuvaa salitreeniä ja kaksi vatsoihin ja käsiin painottuvaa kotitreeniä. Per viikko siis. Kaikki on tosiaan aika suhteellista. Näiden varsinaisten treenien ulkopuolellakin on kivasti tullut heiluteltua koipia kuminauhojen kanssa ja sitä rataa. Vaikka reisilihasten puoliero on varausluvasta, hyvästä yrityksestä ja uskosta huolimatta kolme senttiä, niin ehkä saan jonkinlaisen palkkion sitten kun voi taas ruveta kävelemään ja kyykkäämään. Sitä paitsi, viimeksi puhuttiin jostain kuudesta sentistä eli siihen nähden reisi on kuin työhevosella! Teknisesti voisin varmaan polkea kuntopyörääkin kevyellä vastuksella, mutta kokeilkaapa itse harrastaa sitä sisälämpötiloissa polvitaipeeseen ulottuva huopatossu (+tukiraudat) jalassa. Eikä siinäkään vielä mitään, mutta kun se sama kapistus tulee pitää vaihtamatta ympäri vuorokauden jalassa. Ei kiitos, oon ihan riittävästi haistellut pikkuveljen lätkäkamoja penskana. Ehkä sitä aerobista kerkeää vielä ja nyt on vaan aika taputella itseä selkään siitä, että eilen meni edelleen 11 leukaa.

11 on tosiaan yhden vähemmän kun jokusen viikon (vai jo kuukauden?) takainen 12. Mutta arvatkaapa mitä? Mulla alkaa ylihuomenna kahden viikon mittainen leuanvetoleiri. Jarpan veli vaimoineen lennähtää kahden viikon lomalle aika monen meren yli ja YYA-sopimuksen mukaan mä sitten lennähdän järven väärälle puolelle asumaan kahdeksi viikoksi. Heiltä tosiaan löytyy alakerrasta ihan kelpo "kuntosali" leuanvetotankoineen ja aion todellakin käyttää tilaisuuden hyödyksi. Bonuksena tulee vielä voimistelurenkaat. En tiedä kuuluko tähän kohtaan nyt se kuuluisa sanonta "ku ny ei vaa sattuus mitää"... Jarppa jää tänne kotiin ainakin suurimmaksi osaksi aikaa (hyvä, koska aion vihdoin ja viimein päihittää sen leuanvedossa :D). Jarpan seesteinen seura vaihtuu siis liian terveellisellä ruoalla ärsytettyyn teiniin (no ei nyt vaiskaan, hänhän haluaa aikuisena perustaa kasvisravintolan!) eikä mun tarvii enää keksiä tekemistä itselle, koska aina voin kysellä mantsaa tai terveystietoo ja televisiostakaan tuskin tulee jalkapalloa...

Loppuun vielä videokevennys. Ihan vaan jos joku luuli, etteikö jalkapallo olis tosi ookoo:

video


Hullu(i)lla on siis todellakin halvat huvit. Tässä on lopputulos, kun toisella on jalka paketissa, hölmöjä juttuja ja aivot kierroksilla ja toinen on muuten vaan lomalla ja himppasen pöllö kanssa. Välillä tuntuu, että oonko aikuinen ollenkaan. Että silleen varmaan tullaan ihan hyvin juttuun sen teenagen kanssa.

Mukavaa viikkoa kaikille!


lauantai 27. helmikuuta 2016

Henkilökohtaista ja yleistä pohdintaa bloggailusta

Aika ajoin mediassa törmää juttuihin, jotka tavalla tai toisella käsittelevät ilmiötä kateudesta sosiaalisessa mediassa ja ilmeisesti siitä on tehty ihan tutkimuskin, että Facebook lisää ihmisten masennusta. Itse en kovin paljoa ole törmännyt ilkeisiin kommentteihin blogeissa, mutta jos olen, on ne poikkeuksetta löytynyt aika huoliteltujen blogien kommenttibokseista. Kuinka paljon kateudella ja ilkeydellä on yhteyttä? Luulisin, että jonkin verran. Toki osa ilkeilee vaan ilkeyttään ja osa kokee vahvasti kateutta ilman ilkeilyä. Toinen asiaan liittyvä juttu on se, että saatetaan ajatella vaikkapa nyt blogin olevan sitä kautta jollain lailla "feikki".

Lenkki onnistui, selfie ei. Kuva, jota ei ehkä koskaan olisi pitänyt
säilyttää, saatika julkaista!

Musta nämä ilmiöt on jollain lailla outoja, koska kai tänä päivänä jokainen ymmärtää sen, että sometotuus ei ole kokototuus. Jokainen myös antaa itsestään sosiaalisessa mediassa vain osan ja näin se aika pitkälle menee myös oikeassa elämässä, vaikka sosiaalista elämää on tottakai huomattavasti helpompi kontrolloida. Se, etten pääsääntöisesti kirjoita täällä paskoista päivistä, huonoista tavoista, ilkeistä sanoista tai vaikka siivottomasta kodista ei todellakaan tarkoita etteikö sellaista koskaan olisi. Se ei myöskään tarkoita sitä, että haluaa antaa itsestään "tietynlaisen kuvan", vaan ainoastaan sitä, että pääsääntöisesti mukavista jutuista on mukavampi kirjoittaa. Toisaalta tykkään myös käsitellä elämän rosoisia puolia aina tiettyyn rajaan saakka. Jos mulla on paska päivä ja kiukuttaa, niin en mä oikeassakaan elämässä suodata sitä muiden niskaan.

Vaikka kuinka olen (ihan oikeastikin) järjestyksen ja siisteyden ihminen, niin kyllä meillä
lojuu välillä sukset eteisessä, lenkkareita siellä sun täällä...

...hikiset ja kuraiset urheilu- tai kalastuskamat sulassa sovussa yrttien, chilien ja muiden kukkasten kanssa.
Tässäkään en nyt oo yhtään varma onko kyseessä puhtaat ja suoraan pyykkitelineeltä
käyttöön otetut kamat :D.

Jolla kulla toisella kirjoittamisintressit saattaa olla toiset ja tänä sosiaalisen median aikana minä sitten valitsen ne jutut, mitä haluan lukea. Missään nimessä mun ei tule ruveta tuomitsemaan kirjoittajaa tuotoksensa takana. Mun kohdalla tämä blogi ei juurikaan eroa siitä oikeasta minästä. Wannabe Juoksija on aika pitkälle siis sama kuin Taru. Noin niinkun omasta mielestä näin, mutta tosiasiassa mä itse en varmaan ole paras henkilö vastaamaan siihen. Jossa kussa toisessa blogissa tilanne saattaa olla eri, mutta ei siinä mun mielestä ole kysymys feikkaamisesta tai mistään ristiriidasta, vaan lähinnä "tyylivalinnasta". Jokainen bloggaaja, taikka muuten enemmän tai vähemmän ajatuksiaan julkisesti jakava, antaa itsestään tietynlaista kuvaa jakamiensa asioiden myötä. Sitä samaahan me loppuviimein teemme myös kanssaihmisten keskuudessa.

Jos olisin ruoka-/sisustusbloggaaja ja toivoisin paljon yhteistyöpostauksia Iittalan kanssa,
niin tällä otoksella se ei ainakaan onnistu!

Omalla kohdalla tällaisen blogin pitäminen tässä elämäntilanteessa on helppoa, kiitos tämän niin ihanan tasapaksun elämäni, sitä on helppo jakaa. Tilanne saattaisi olla eri, jos mun elämässä kävisi jotain mullistavaa, tämä mullistava olisi pinnalla todellisessa elämässä vahvasti ja jostain syystä en haluaisi sitä julkisesti jakaa. Jos läheinen sairastuisi? Jos itse sairastuisin? Jos menettäisin jonkun? Jos saisin lapsen? Kaikki nämä ja moni muukin, on asioita, jolloin bloggaamista, sen avoimuutta ja mahdollisesti jatkamista itse punnitsisin.

Itse en myöskään tee, saatika hanki, asioita sen vuoksi, että voisin kirjoittaa niistä blogiin. Silti ymmärrän heitä, jotka näin toimivat. Heillä bloggaaminen on ehkä astetta pidemmällä, jopa ammatti. Myönnän silti, että kyllä blogia ja aiheita tulee mietittyä siellä sun täällä liikkuessa. Väittäisin, että blogin (tai ylipäänsä kirjoittamisen) ansiosta maailmaa katsoo ehkä vielä tarkkaavaisemmin, mitä ilman tätä harrastusta. Sekä oma että muiden kirjoittaminen inspiroi syvälliseen ajatteluun, joka on tosi ominaista, pohdiskelija kun monessa asiassa olen. Pääsääntöisesti tykkään myös tehdä sitä ääneen.

Millaisia asioita itse pohdin liittyen blogiin tai sosiaaliseen mediaan?
  • "Susta ei kyllä tiedä ootko lintu vai kala", sanoi eräs some-alalla työskentelevä kaveri mun Facebook-profiilista vuosia sitten analysoidessaan meidän kaikkien faceprofiileita. Niin, no. Aika vähän, oikeastaan todella vähän, jaan Facebookissa mitään henkilökohtaista. Silti pidän blogia, johon annan keskimäärin aika paljon ja mielestäni myös rehellisesti itsestäni. Ristiriitaista, ehkä. En ole esimerkiksi laittanut yhtään kuvaa Jarpasta Facebookiin ja profiilistani voi olla vaikea tietää seurustelenko edes. Se vaan aikanaan meni niin ja koska J ei kuulu (ajatelkaa, on vielä ihmisiä jotka ei kuulu!) faceen, oli musta jotenkin huono idea jakaa vaikkapa kuvia hänestä siellä. Toisaalta, hän on kuitenkin pienessä määrin päätynyt tänne blogiin, että se siitä sitten! Toki en vastoin hänen suostumustaan täälläkään sooloile...
  • ...kuten en myöskään muiden ihmisten suhteen. Pääsääntöisesti kuvat mun blogissa on joko musta itsestäni, mun henkilökohtaisesta elinympäristöstäni tai julkisilta paikoilta. Mukana on kuitenkin vuosien varrella ollut kuvia myös joistain kavereistani taikka etenkin sisaruksistani ja jokaiseen kuvaan on pyydetty lupa. Lisäksi kirjoitan ystävistäni anonyymisti ja myös tarkkaan harkiten. Vaikka kuvaaminen julkisella paikalla on sallittua, niin silti musta hyviin tapoihin kuuluu miettiä haluaako kanssaeläjä naamaansa sun kännykkään saatika sitten julkiseen blogiin.
  • Kuten meidän kaikkien, myös mun elämässä, on ollut haasteita. Niin lapsuudessa, nuoruudessa, aikuisuudessa ennen tätä blogia ja myös tämän blogin olemassa olon aikana. Tai oikeastaan kyse voi olla mistä tahansa elämäntapahtumasta, myös positiivisesta. Useimmin ihmiset kuitenkin haluavat varjella niitä kipukohtia. Osasta voisin omasta puolestani kirjoittaakin, mutta koskan pidän tätä blogia omalla naamallani, täytyy aina miettiä, että moni tapahtuma taikka asia koskettaa usein myös montaa muuta ihmistä. Tavallaan sitä osaa, minkä itsestäni ja elämästäni täällä (tai missä tahansa) jaan, määrittää myös muut ihmiset. Se, mitä omalla kohdallani tunnen oikeaksi, voi jonkun toisen kohdalla olla muuta.
  • Blogissani en myöskään voisi ikinä kuvitella kirjoittavani vaikkapa intiimejä parisuhdejuttuja. En vaikka Jarppa vaatisi :D. Aika vähänlaisesti käsittelen myös työtäni, joka nyt tällä alalla onkin ymmärrettävää. Jostain syystä se on vaikeaa vaikka aihe omaan työhön suoraan liitykään. Viime viikolla erinäisten uutisten kirvoittamana kirjoittelin yleisluontoisten postauksen hoitotyöstä, mutta tuonne luonnoksiin se sitten kuitenkin jäi. Yhteiskunnallisia kysymyksiä olisi mielenkiintoista käsitellä joskus laajemminkin, kuin blogin aihepiirin osalta, mutta eipä ole tullut kirjoiteltua.
  • Plagiointikysymyksissä oon kyllä tarkka. Samoin kun mainontaan liittyvissä jutuissa. Kunnioitan myös blogeja, jotka näin toimii. Kuva-asioiden kanssa oli itselläkin alkuvuosina hankaluuksia, netissä kun pyörii jos jonkinmoista meemiä, inspiraatiokuvaa sun muuta. Ihan kaikista helpoimmalla kuitenkin pääsee, kun hakee kuvituskuvat ja lisenssit vaikka sitten tietokannoista, jotka niitä tarjoaa.
  • ...muutenkin oon aika tiedeorientoitunut, joten pyrin välttämään paasaamista asioista, jotka ei perustu tutkittuun tietoon. Niin, no. Pyrin kyllä välttämään liian pitkälle vietyä kaikenlaista paasausta tai yhden ainoan totuuden julistamista. Eiköhän blogini kieli ja tyyli viestitä sen, etten ole ravinto- tai liikuntatieteilijä. Todellakin on kiva, jos joku saa inspiraatiota, mutta mulle toimivat jutut ei todellakaan toimi kaikille. Eikä tottapuhuen aina edes itselle, kuten mennyt leuanveto-ohjelma osoitti, hah!
  • Sen sijaan en ole tarkka oikolukija. En ole sitä nimenomaan tässä blogissa, vaikka esimerkiksi koulutehtäviä hion todella tarkalla silmällä. Joskus myös visuaalisuus ratkaisee. Aika usein tänne päätyy myös liian pitkiä taikka kieliopillisesti huonosti aloitettuja lauseita. Ehkä se osaltaan myös kuuluu kirjoitettuun puhekieleen ja olen ikään kuin hyväksynyt sen. Lisäksi tää harrastus veisi ihan kohtuuttomasti aikaa, jos tätä kieliopillisesti tekisi pedantisti (ja vielä mielenkiintoisesti :D).
Siinäpä listattuna omia ajatuksiani. Niin, vain omiani. En missään nimessä kuitenkaan ajattele, tai edes halua, että kaikki maailman muut bloggarit ajattelevat tai toimivat samalla lailla. Ihmiset kirjoittavat hyvinkin erilaisista asioista ja hyvinkin vaihtelevalla avoimuudella, hyvä niin! Olisihan tämä muuten aika tylsää. Omat fiilikset on kuitenkin hyvä selvittää, että kykenee toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla oikein ja tällä en tarkoita mitenkään yleisluontoisesti oikein vain oman tuntemuksen mukaan oikein.

Kuvituskuva hypoteettiseen postaukseen, joka kertoo ihanasta päivästä metsässä ja kuinka suomalainen superfood on hyvää. No, mustikoita saatiin, kotimatkalla riideltiin jostain, mökötettiin ja kaikkia vitutti. Taisin sitten jättää aikomani postauksen kokonaan kirjoittamatta. Jälkeen päin kyllä naurattaa ja kyllä me joku toinen kerta myös ihan
onnistunutkin marjanpoimintareissu tehtiin :D.






Tulppaaneja tosiaan rakastan!
Jopa niin paljon, etten malta heittää niitä pois (eikä tämä ole lähimainkaan pahin!)








On tämä vaan kiva harrastus,blogi nimittäin.
Kiitos siis (taas kerran!) teille lukijoille, niin hiljaisille ja äänekkäille.
Sekä myös muille kirjoittajille. Ihan tosi paljon uutta luettavaa sain taas teidänkin suosituksista, jee!

torstai 25. helmikuuta 2016

Joinain päivinä vaan kaikki menee nappiin!

...palaan hetkeksi eiliseen. Elikkä päivään, kun kaikki just meni niinkuin siellä kuuluisassa Strömssössä.



Aamulla...

Käytiin pikkusiskon kanssa puntilla. Sillä on kuukausisopimus kuntokeskukseen, joten ei mitenkään usein treenailla yhdessä. Aina välillä kuitenkin käydään tekeen yhdessä treeni mun kertamaksuisella salilla. Oon ihan superinnoissani siitä, että se on löytänyt liikunnan elämäänsä. Omaan silmään sen tekeminen näytti tosi hyvältä ja yleinen olemus kanssa. Eilinen aamutreeni tuotti siis tuplailon, omasta ja pikkusiskon puolesta.

Päivällä...

En tiedä kuinka innoissaan ihmiset noin niinkun keskimäärin on omasta työstään, mutta itse olen omasta tulevasta niin paljon, että olin päättänyt hakea aiheeseen liittyvän perusteoksen ihan vapaa-aikaa varten ja omilla rahoilla. Ainakin kaikki alan ihmiset tietää, että Duodecimin teokset ei ymmärrettävästikään ole mitään halpoja saatika useinkaan tarjouksessa. No, meitsin kirja oli Suuressa suomalaisessa -50% huolimatta siitä, että sisältö on ihan ajankohtainen! Hämmästys ja ilo sai varmana myyjänkin suupielet ylöspäin, niin aitoa se oli. Edullinen kirja innosti tekemään toisenkin sijoituksen, eli anatomian perusteoksen. Kuulkaa noin pienestä voi ihmisen päivä tuntua siltä, että tätä ei pilaa enää mikään! Hymy ei hyytynyt edes silloin, kun yritin ehtiä sauvoineni bussiin joka loppuviimein kurvasi nenän edestä ja meitsi hyvästä yrityksestä huolimatta myöhästyi.



Illalla...

Jarppa meni jumpalle ja vei siksi aikaa mut Seppälän kaupoille pyörimään. No ne kaupat oli nähty oletettua aiemmin, Prisma ei napannut ja mietin, että mitähän tässä sitten. Muistin tien toisessa päässä olevan Gigantin ja nopeesti googlasin olisiko mun tuleva Garmin vihdoin ja viimein siinä tarjouksessa, missä se oli ennen vähän väliä ja nyt sitä on joutunut odottamaan iät ja ajat! Mitä, mitä silmäni näkivätkään? Tarjouksessa Garmin Forerunner 610 ovh 149€ tämän viikon hintaan 99€. Eipä muuta kun jalkaa kyynärsauvaa toisen eteen ja vikkelään Giganttiin.

Harmillisesti kello oli jo niin paljon, että mitään muita to do -listalla olevia hankintoja ei enää kerinnyt tekemään, Kenotkin oli jo pelattu eikä ollut edes lottopäivä. Muuten tässä saattaisi teille kirjoitella tuore lottomiljönääri, heh! Vaatimattomana ihmisenä mulle riittää kyllä varsin hyvin nämäkin jutut.



Kontolliaikaankaan ei ole enää kuin vajaa kaksi viikkoa. Oma tuntuma on tosi vahvasti sellainen, että nilkka on parantunut tosi hyvin. Välillä tulee jopa ajatus, että onkohan tää liiottelua. Vaikka kieltämättä vihlontaa tuntuu, jos aivot jostain syystä laittaa käskyä peroneuslihaksille tai jotain sinne päin. Eli ehkä tää ei ole. Joka tapauksessa kaikenlaisia juoksuhaaveitakin on päässä alkanut enenevässä määrin pyörimään. Tiedän paljon tarinoita ja kohtaloita, missä ihmiset on joutunut tosi pitkiäkin aikoja olemaan poissa oman lajinsa parista, mutta kuitenkin vuosien ja vuosien päästä kyenneet palaamaan harrastuksensa, tai aika joidenkin tapauksessa ammattinsa, pariin. Omalla kohdalla ei kuitenkaan kyse ole kuin harrastuksesta, vaikkakin hyvin rakkaasta ja tärkeästä sellaisesta. Kyllä kärsivällisyys yleensä aina tavalla tai toisella palkitaan ja ehkä itseäkin se palkinto odottaa jo ihan oven takana. Ja joka tapauksessa, lähempänä se on koko ajan!

tiistai 23. helmikuuta 2016

Liikuntariippuvuudesta

Katselin tässä yksi päivä Yle Areenasta tanskalaisesn dokkaripätkän kuntoiluriippuvaisista, pätkän pääsee katsomaan täältä! Sinänsä aihetta ja dokkarin henkilöitä vain pintapuolisesti käsittelevä pätkä, mutta joi asiansa ja haastoi jälleen kerran ajattelemaan omaa suhdettaan liikuntaan ja sen harrastamiseen.

Kuten ehkä moni tietää, mulla on taustalla joitain vuosia kestänyt "lihavuusrepsahdus". Aina noin 14-vuotiaaksi urheilin enemmän tai vähemmän kilpaa ja teini vuosina liikunta jäi täysin. Oikeastaan koskaan ruoka tai ravinto ei ollut elämässä minkäänlaisessa keskiössä ja ehkä ymmärtämättömyys yhdistettynä mahdollisimman inaktiiviseen elämäntyyliin, hormonitoiminnan muutoksiin ja seurustelusuhteeseen paljon herkuttelevan ja vähän liikkuvan poikaystävän kanssa teki inaktiivisesta nuoresta kohtuu isokokoisen nuoren aikuisen. No aika nopeasti se nuori aikuinen kuitenkin heräsi, löysi liikunnan takaisin elämään ja pudotti painoaan yhden vuoden aikana takaisin normaalilukemiin ja totta puhuen myös vähän sen alle. Omalla kohdalla ensimmäinen ajatus oli vain löytää taas liikunta ja tämä oli toki edullista painokehitykselle. Vasta sekundääriajatus oli, että hei, minähän hoikistun ja jos kiinnitän huomiota myös syömiseen, hoikistun varmasti! Kerrottakoon, että painoni tippui tuolloin 30kg yhden vuoden aikana keinona tarkat annoskoot, jämpti ruokarytmi, herkuista kieltäytyminen ja kohtalaisen alhainen rasvan saanti. Jälkimmäisen olen ymmärtänyt vasta myöhemmin, sillä se oli aikaa, kun rasvat oli s****nasta.

Painon putoaminen loppui sinne piirun verran alle normaalin painoindeksin ja se oli ehkä käännekohta, jolloin suhtautuminen liikuntaan oli monin mittarein kyseenalaista. Runsas ja intensiivinen liikunnan harrastaminen yhdistettynä miinuskaloreihin ajoi tilanteeseen, jossa liikunta ei tuntunut enää hyvältä (vaan lähinnä pakolta), yöunet meni, mieli oli todella maassa, toivottua kehitystä ei tapahtunut ja kroppa todella pahasti ylikierroksilla. Lisäksi kyseenalaista oli myös syömiskäyttäytyminen, vaikka sinänsä en ruoan kanssa kovin epäterveesti pelannutkaan. Aivot olivat edelleen vahvasti "painonpudottajamoodissa", vaikka kroppa oli jo piirun verran alle ihanneindeksin.

Oma käännekohta ja jonkinlainen pelastukseni oli olkapääleikkaus, joka ajoi fyysiseen lepoon. Vaikka olin aivan varma, että lihoan yhden yön aikana ties kuinka paljon, kunto katoaa taivaan tuuliin enkä muutenkaan pysty olla. Vaikka kuinka hyppäsin puntarissa ja maalailin mielessäni kauhukuvia jostain, mitä en itsekään ymmärtänyt, ei mitään tapahtunut ja niin loppuviimein oli aletteva puntaroimaan omia tekemisiä ja valintoja. Se ei tapahtunut hetkessä ja tämän jälkeen olikin vielä yksi vaihe, jolloin selkeästi mentiin yli kaiken, lähinnä liikunnan suhteen. Tuohon vaiheeseen liittyi olennaisesti henkilökohtaisen elämän kriisi, jota purin vahvasti urheiluun. Hälytyskellot alkoivat kuitenkin soida ja pikkuhiljaa suhtautuminen liikuntaan alkoi muuttua terveemmäksi. Lopputuloksena paino hilautui vähän ylöspäin lukemiin, jossa on niin sanotusti hyvä olla ja myöskin helppo pysyä. Omalla kohdalla tämä vaihe oli kohtalaisen lyhyt ja myöskin opettavainen. Ymmärrän täysin, että ajatuksista on vaikeaa irrottautua ja varmasti sitä vaikeampaa, mitä pidempään liikuntariippuvuuden ja-/tai häiriintyneen syömiskäyttäytymisen kanssa on taistellut. Uskon myös, että vastaavia kokemuksia on yllättävänkin monella.

Kuva Freepik.com

Edellä kerrotusta on aikaa jo vuosia ja uskoisin löytäneeni jonkinlaisen balanssin asioihin jo aikapäiviä sitten. Kuitenkin kuntoiluriippuvaisuuden elementtejä on edelleenkin tunnistettavissa, kuten varmasti lähes kaikkien paljon liikuntaa harrastavien kohdalla on. Varmasti ihminen, joka harrastaa jotain intohimoisesti, myös ajattelee sitä paljon. Luulen, että moni ihminen, joka harrastaa liikuntaa, jättää esimerkiksi myöhään venyviä illanistujaisia väliin liikunnan tähden. Minä ainakin. Omalla kohdallani treenaaminen ei tällä hetkellä ole niin jäsenneltyä, kuin oli silloin, kun pystyin juoksemaan. Etenkin tuolloin suunnitellun lenkin väliin jättäminen oli huomattavasti haastavampi prosessin, kuin lenkille lähtö. "Juoksemattomuudesta" huolimatta suunnittelen treenejäni tulevaisuuteen (joskin paljon lyhyemmäksi ajaksi, kuin juoksutreenejä) ja suunnitelman muuttumiseen tulee olla hyvä syy. Siitä sitten voi olla montaa mieltä, onko syy riittävä, eikä se aina ole mikään yksiselitteinen asia taikka edes helppoa. Edelleenkin tarvitsen huomattavasti enemmän kannustusta urheilemaan lähtemättä jättämiseen, kuin lähtemiseen. Myönnän myös, että pakolliset tauot liikunnan harrastamisesta koettelee mieltä ja ottaa aivoon. Joskus paljonkin. Varmasti tuttu tunne useimmille.

Toisaalta taas tänä päivänä osaan huomattan paljon paremmin kuunnella kroppaani. Vaikka virhearvioita varmasti tapahtuu, osaan pääosin erottaa fyysisen tai henkisen väsymyksen ja myös tehdä ratkaisuja tuntemusten pohjalta. Tiedän myös paljon paremmin jaksamisen rajani kokonaisvaltaisesti. Elämässä kun on paljon muutakin kuin urheilu, mitä pitää ottaa suunnittelussa huomioon. Pakollisten taukojen tullessa en ahdistu. Olen joustavampi ja kykenen priorisoimaan myös sosiaalisia tilanteita liikunnan edelle. Jos teen päätöksen treenin väliin jättämisestä, en jää siihen vellomaan. Mielestäni siis kohtalaisen hyvin osaan erottaa sen, mikä juuri kyseisellä hetkellä taikka aikana on itselle fyysisesti, psyykkisesti tai sosiaalisesti parhain vaihtoehto. Mikä tekee itselle eniten hyvää. Yksittäisiä virhearviointeja tapahtuu, tottakai, mutta nyt jo vuosia kestäneen kokemuksen mukaan myös tunnistan ne virhearviot. Luulen myös, että jos näitä virhearvioita jostain syystä sattuisikin tulemaan liian usein tai liian pitkään, kuulisin ne hälytyskellot, jotka joskus on jääneet kuulematta. Tiedostan myös, että tilanteelle on todella helppo sokeutua. Erityisen helposti tuo sokeutuminen tapahtuu silloin, kun mieli on mistä tahansa syystä järkkynyt. Toisaalta, myös täysin tasapainosessa tilassa se on varsin mahdollista. Erikoinen on nimittäin ihmismieli, eikä se oma mieli siitä mitenkään poikkea. Niimpä on tärkeää osata kriittisesti punnita omaa suhdettaan liikkunan harrastamiseen ja sama pätee tietysti myös syömiskäyttäytymisen arviointia. Tätä ajattelua ja tutkiskelua, kriittistäkin sellaista, olisi musta hyvä harrastaa säännöllisin väliajoin silloinkin, kun nopealla ajattelulla kaikki tuntuisi olevan enemmän kuin balanssissa.

Millaisia ajatuksia teksti sussa herättää? Punnitsetko ikinä syvällisemmin ja kriittisesti suhdettasi liikuntaan tai syömiseen? Musta tää on aihe, jota oikeasti olisi tärkeä käsitellä enemmänkin. Terveydelle haitallinen liikunta kun ei ole lähimainkaan niin yksiselitteinen asia, kun terveydelle hyödyllinen liikunta.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Haussa uusia blogeja lukulistalle!

Mun mielestä mukavat sunnuntait on tehty urheilusta, kotoilusta, perheestä ja hyvästä ruoasta ja sunnuntaissa on kieltämättä oma fiiliksensä. Luulen, että aika moni päivätyötä tekevä ei ehkä osaa nähdä sitä asiaa kuinka pieni korvaus kaikesta edellämainitusta on tuplapalkka. Toki sunnuntaissa on myös oma fiilis työpaikalla, ei sillä. Joka tapauksessa mun mielestä ei ole yhtään hyvä idea se, että sunnuntaikorvauksia leikattaisiin. Muutenkin sunnuntaikorvaus on ainoa edes vähän tuntuva lisä siitä, että ollaan töissä ympäri vuorokauden jokaisena viikon päivänä. Valmis olen toki vaikka ja minkälaisiin säästöihin, mutta toivoisin, että ne rakennettaisiin tasapuolisesti kaikille. Sitä mieltä olen.



No se siittä. Jopa näin sairaslomalla onnistuin saamaan aikaiseksi sunnuntaifiiliksen ja sisällytettyä siihen kaikki edellämainitut. Nyt sunnuntai on erityisen hyvä salipäivä, koska yhdistettyjen bussivuorojen vuoksi pääsen sunnuntai-aamuisin bussilla salille. Voimatasoissa kyllä tuntuu, että raskaammat raudat on viime viikkoina ollut hieman kevyempiä. Siitä huolimatta sain sen kymmenen leukaa vedettyä tänäänkin ja todellakin haluan, että kymmenen leukaa on pysyvä tila tästä eteenpäin aina! Liikkeiden "keksiminen" on kieltämättä haasteellista, vaikka äkkiseltään voisi kuvitella, että siittä vaan yläkroppaa treenaamaan. Niin vaan on ihmiskeho kokonaisuus, eikä sitä niin tajuakaan ennen kuin on yksi raaja poissa pelistä. Toki tässä ihan hyviä treenejä saa yläkropalle aikaiseksi ja siitä olen todellakin iloinen!

Päivällä kokkailtiin uunilohta sweetchilisoossissa, kukkakaalia, riisi-kauraseosta ja salaattia. On se vaan hyvää, kala nimittäin. Melkein kaikesta muusta lihasta voi luopua, mutta kalasta ei. Ensin syötiin Jarpan kanssa kaksin ja vähän päästä tuli ruokailemaan myös kolme kossia, eli mun pikkuveljet yhtä lukuunottamatta. Muuten päivä onkin mennyt kotosalla salppurin kisoja seuraillessa. Ovat puhuneet asiaa kisastudiossa esimerkiksi siitä, kuinka suomalaisten kansallinen itsetunto on rakennettu urheilumenestyksen varaan. Oon ihan samaa mieltä, enkä tosiaankaan ymmärrä kuinka keskustelupalstoilla moititaan urheilijaa epäonnistuessa. Suorastaan näen punaista, kun sellaista luen! Salpausselälle kaivattiin myös lisää katsojia etenkin mäkihyppyyn, vaikka suomalaismenestys onkin vaisua. Ihan totta, että kyllä todellisen urheilukansan luulisi syttyvän siitä, kun maailman huiput on paikalla! Kaikkia ei toki tarvitse urheilu kiinnostaa, mutta silti musta olis hyvä, että vaikka nyt lapsille soisi elämyksiä myös katsojana jossain isossa urheilutapahtumassa.



Tässä sairaslomaillessa oon enemmän ja vähemmän etsiskellyt uusia blogeja luettavaksi. Olen tässä blogimaailmassa hieman outsider, enkä todellakaan tiedä mikä on pinnalla ja mitä uutta on tullut blogimaailmaan. Mun seuraamaat blogit on ollut lukulistalla ties kuinka kauan ja ne on ne, mitä seuraan. Aika ajoin olen etsiskellyt uutta luettavaa, mutta ilmeisesti mun "ruutuaika" sitten aina vaan loppuu kesken, sillä lukulistalla ei juuri ole päivitystä käynyt. Se kuitenkin ottaa hetken ennen kuin lukijana pääsee niin sanotusti juonesta kiinni.

Niimpä pyydänkin teitä lukijat suosittelemaan mulle teidän lemppariblogia/-blogeja taikka omaa blogia... joka tietysti on myös se lempiblogi, vai mitä?

Heitäpä siis kehiin sun lukusuositukset! Blogi saa olla sisällöltään millainen vaan, eikä ole pakko olla edes urheilu- tai harrastusblogi.

P.S. Käykäähän nostamassa peukku Wannabe Juoksijalle Facebookissa. En ole ollut siellä niin aktiivinen kuin ajattelin (jakaa liikunta-/elämäntapa-aiheisia artikkeleita jne. jne.), mutta sivu on kuitenkin olemassa. Enkä edelleenkään ole osannut edes luoda sitä banneria tuonne sivupalkkiin, ehkä huomenna?

perjantai 19. helmikuuta 2016

Päivä elämästä, päivä sairaslomasta

En ole (ehkä?) hetkeen kirjoittanut näitä päivä elämästä -postauksia, mutta nytpä sellainen tulee. Päivä ei niin mielenkiintoisesta elämästä. Jossain tilanteessa tämmönen sluibailupäivä saattaisi olla unelmien täyttymys, mutta nyt nää on tällästä sitkuttelua, ainakin toisinaan. Pari viikkoa on nyt mennyt leikkauksesta ja vajaa kolme viikkoa jäljellä, kunnes pääsen kuntoutuksen makuun ihan todenteolla. Oon parantunut ihan hyvin, eikä enää ole mitään kipuja. Ainoa pikku hankaluus on se, kun tikit rupesi hankamaan tuota pohkeen haavaa ja koska se on just tuon ortoosin tukiraudan kohdalla, niin se vähän ärsyttää sitä lisää. No, tikit on nyt poissa, joten eiköhän se siitä aika nopsaan nyt.

Eletään siis eilistä, eli torstaita. Herään aamulla puoli kuuden maissa, kun Jarppa lähtee töihin. Nukahdan kuitenkin vielä ja torkun aina puoli seiskaan saakka. Keittelen aamukahvit ja syön aamupuurot. Luen lehden ja rötvään sohvalla. Pakko olla yön jäljiltä ilman tuota ortoosia ja sehän tietää sitten sitä, että ei voi myöskään touhuilla mitään. Lähes joka-aamuinen kanavasurffailu Ylen ja Maikkarin aamuohjelmien välillä siis alkakoon. Kerrottakoon, että Yle vie yleensä voiton. Siinä on rauhallisempi tatsi. Rupeen tekeen jotain hommia: laitan tiskit likoamaan, viikkaan pyykkejä jne.

Jos kaipaa vaihtelua, niin lautasen voi vaihtaa, mut kaurapuuroo ei!

Oon yökkärissä aina siihen saakka kun amutv:n jälkeen päätän tehdä kotitreenin: vatsoja, selkää, käsiä, olkapäitä. Saan kuin saankin ihan hyvän treenin aikaan kymppikilon kahvakuulan, voimapyörän ja vastuskuminauhan avulla. Jälkimmäinen antaa mukavasti haastetta esimerkiksi "naisten tyylillä" tehtäviin punnerruksiin nyt, kun "miesten tyylillä" ei niitä pysty tekemään. Treenin jälkeen teen aamupesut ja vaihdan jotain vaatetta ja juon tietysti lisää kahvia. (edit: tänään perjantaina voin kertoa, että kyllä meni treeni perille)


Hyvä juttu on se, että voi voimapyöräillä. Viimeksi oli lihakset niin huonossa jamassa, että jos kun yritin voimapyöräillä, tuntui, että polvilumpio lähtee paikaltaan.

Laitan USB-kajarin, jonka hankintaa vastustin, eteiseen ja viritän radiosta Mikko "Peltsi" Peltolan ohjelman, jossa ne puhuu triathlonista. Jatkan tuusailujani: tiskaan, teen kauppalappua, lähetän pari viestiä, surffaan netissä, rötvään. Lisäksi luen Juha Itkosen kirjaa Ajo, joka vaikuttaa ihan hyvältä. Niinkun nyt Itkosen kirjat lähes poikkeuksetta on. Jossain vaiheessa rupeen kokkailemaan falafelejä oman pään reseptillä, jota en tietenkään muista. Yllättäen ne pysyy aika heikosti kasassa, mutta sellaista se on, kun laittaa vähän sinne päin kaikkea. Hyviä ne kuiteskin on, vaikka muistuttaa paikoin falafelmuusia.

Aika usein käy niin, että mä pidän ihan turhana jotain (esim. nyt tätä kaiutinta) joka sitten osottautuu tosi käteväksi.

Joskus siinä puolen päivän jälkeen syön. Otan taas tuon Walkerin jalasta, venyttelen vähän pohjetta ja päätän, että nyt oon hetken paikallaan. Jatkan Itkosen parissa, kunnes kello tulee puoli kaksi. Ollaan Jarpan kanssa sovittu, että lonksuttelen reilun kilsan matkan S-markettiin ja hän sitten tulee sinne jeesaamaan kauppatavaroiden kanssa. Haluan mennä itse kauppaan, koska huomenna aion kokkailla yhdelle kaverille brunssia. Lisäksi on kiva, että ulkoilulla on jokin järkevä päämäärä. Matkaan menee vähän reilu puoli tuntia. Koetan tietoisesti aktivoida berberiä, vaikka kävelyn ponnistusvaihetta ei olekaan. Jos asuisin Etelä-Pohjanmaalla, voisin ihan hyvin ulkoilla yhden kepin turvin, mutta täällä mäkisemmissä maastoissa se ei oikein ole mahdollista.

Kun makaa olkkarin sohvalla selällään ja kattoo ulos, on näkymä suunnilleen tämä.
Jarppa syö ja mä keitän itselleni teetä. Clipperin vihreää. J aikoi nukkua päikkärit ja mä taas rötvään hetken. Luen päivän uutisia, ihan kun en jo osaisi niitä ulkoa. Mietin jälleen kerran uutisia Turun tapauksesta. En vaan kertakaikkiaan voi ymmärtää että sellaista tapahtuu, että sellaista annetaan tapahtua ja että sitä ei hoideta järeimmin mahdollisin keinoin! Ihan käsittämätöntä, niin ihmisenä kuin hoitajanakin. Jarppa herää ja mä jauhan sille aikani tuosta asiasta. Jossain vaiheessa syön leipää ja Skyr-rahkan. Vannoutuneena valion maitorahkojen ystävänä oon löytänyt nuo Skyrrit vasta. Onhan ne hyviä ja ihan kivaa vaihtelua, vaikka mieluiten suosin kotimaista.

Tiistaina tosiaan kävin astiakaupoilla ja ostin valkoisen teeman kaveriksi lisää vaalean vihreää ja uutena värinä turkoosia.
Ilta menee paljon nopsempaa. Jarppa-ressukka on varmaan kommunikoinut koko päivän ihmisten kanssa ja sitten sitä odottaa kotona papupata, joka on viettänyt keskenään koko päivän. Ei oo helppoa hänelläkään, hah! Jossain vaiheessa iltaa teen appelsiinisorbettia seuraavaksi päiväksi, värkkään meille iltaruokasalaatit, siivoilen sitä keittiötä. Sairasloman hyvä puoli on ehdottomasti se, että voin toteuttaa tätä keittiöpöytienhinkkausneuroosiani ihan kaikessa rauhassa. Katselen myös telkkarista salkkarit (!) ja Ihon alla sarjat, joista jälkimmäisen jälkeen menen nukkumaan. Siinä kympin aikaan siis.

Tälläisiä nää päivät on välillä ja joskus ne on aika tylsiä. Oon kuiteskin ottanut tästäkin ajasta irti positiivisia asioita, vaikka joskus se pitääkin tehdä ihan tietoisesti. On mulla toki myös aktiivisempia päiviä. Kuten maanantaina, kun haahuilin yhden kaverin kanssa kaupungilla monta tuntia, kävin Jarpan kanssa hänen äitillään ja kaupassa ja just kun olin päässyt kotiin, soitti mun siskon perhe mua mukaan raveihin ja siellä kikkailtiin koko ilta. Ei siis ihme, että välillä lonkkaa ja selkää jäytää ("jalkojen" pituusero) ja haava ärtyy. Raveista kerrottakoon, että suurista odotuksista huolimatta musta ei tullut totomiljonääriä!

tiistai 16. helmikuuta 2016

Keltajuuri ja muita uusia kavereita



Marraskuussahan mä kirjoittelin teille hankkineeni satokausikalenterin, josta olin ihan superinnoissani. Nyt vuonna 2016 on kalenteri saatu seinälle ja jos mahdollista, olen vielä enemmän innoissani. Se on oikeasti inspiroinut mua kokeilemaan uusia juttuja, mitä en koskaan aiemmin niin tietoisesti ole kokeillut. Etenkin juuresten suhteen olen poistunut ikuiselta peruna-porkkana-bataatti-punajuuri -akselilta, jotka kyllä on ahkerassa käytössä edelleen. Kotimaiset juureksethan ovat varastokasviksina sesongissa näin vuoden alussa, eli myöskin edullisia hinnaltaan.

Uusia juttuja on keltajuures. Keltajuuri näyttää ja oikeastaan maistuukin vähän punajuurelta. Nimensä mukaisesti väri on vaan keltainen oranssin rusehtavalla kuorella. Vaikka sanonkin sitä vähän punajuuren makuiseksi on sillä silti ihan oma makunsa, että jos punajuuresta ei välitä, niin kannattaa silti keltajuurta kokeilla. Toinen uutukainen on palsternakka. Sitähän taitaa olla vähän jokaisessa pakastejuurespussissa, mutta siitä huolimatta en koskaan tietoisesti ole ostanut tai valmistanut palsternakkaa. Olen ehkä kuvitellut sitä vähän pahanmakuiseksi. No tulipa todettua vääräksi tämäkin perätön uskomus. Kolmas uusi juurestuttavuus on mustajuuri. Musiten kuorien sisällä oleva valkoinen juures. Mustajuuren mausta tuli mieleen parsa, hyvää oli. Keltajuuresta ja palsternakasta olen tehnyt ihan vaan uunijuureksia ja mustajuuren oon valmistanut keittämällä lisäkkeeksi. Tulevaisuudessa aion katsella edellämainittuihin juureksiin jotain resepti-inspiraatiotakin. To do, vai onko se sitten to taste, -listalla on ainaskin vielä maa-artisokka ja raitajuuri. Lanttu (lanttulaatikkoa lukuunottamatta) ja nauris on tuttuja juureksi kyllä, mutta luulen, etten oikein pidä niistä. Palsternakkakokemuksen myötä aion kyllä ostaa myös niitä joku päivä. Ehkä mun mieleipide on tässä vuosien aikana muuttunut.

Juureksista tulee mieleen monelle pakastejuurespussit ja se on kyllä ihan väärä mielikuva kotimaisista tuoreista juureksista. Uunijuurekset oikeista juureksista on yksi helpoin ja herkullisin ruoka ikinä! Eikä myöskään voi sanoa, että olisi kyse mistään kalliista ruuasta, kun juureksista puhutaan. Eli ei todellakaan ole kallista syödä terveellisesti, jos vähänkään käyttää mielikuvitusta ja näkee vaivaa. Mua vähän harmittaa se, että ollaan ostettu Jarpan kanssa yhtenä jos toisena syksynä alakerran kylmävarastoon juureksia, mutta ne menee siellä aika nopsaan pilalle. En tiedä onko siellä väärä lämpötila vai säilötäänkö me niitä jotenkin väärin? Kertokaa, jos tiedätte. Olis vaan vieläkin edullisempaa ja vaivattomampaa ostaa isot satsit syksyllä tavaraa ja hakea sieltä sitten tarpeisiin.

Keltajuures ja koura

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ystävänpäivää

Vaikka vähän vierastan sitä, että kaikille maailman asioille on olemassa oma päivänsä, niin ajattelin silti kirjoittaa sanasen ystävyydestä. Asiasta, jota kohtaan tulisi tuntea kiitollisuutta vuoden jokaisena päivänä. Kiitollisuus lienet se syvin tunne, jota ystävyydestä kumpuaa. Kaikista hienoimmillaan ystävyys on sitä, että välimatkasta tai hiljaisista ajoista huolimatta tuntee korvaamatonta yhteyttä toiseen ihmiseen ja yhdessä ollessa tunne on ihan samanlainen oli edellinen tapaaminen ollut eilen tai vuosi sitten. Toisaalta taas uskon, että toinen ihminen voi olla siinä hetkessä sun ystävä, vaikka te ette koskaan ennen, tai koskaan jälkeenkään tulisi enää toisianne tapaamaan.

Joskus nuorempana mulla oli tarve määritellä mitä ystävyys on?  Kuinka monta tosi ystävää voi olla? Kuka on ystävä ja kuka on kaveri? Kantaako ystävyys läpi elämän? Sittemmin tuo määrittely ei ole enää niin olennaista ja jollain lailla sitä on ajatellut, että mun elämässä on erilaisia todella läheisiä ja vähemmän läheisiä ihmisiä, joiden kanssa syntyneillä ihmissuhteilla on oma merkityksensä tässä hetkessä ja myös tulevaisuudessa. Näitä ihmissuhteita on elämän varrella myös sammunut, mutta he ovat olleet arvokasta ja merkityksellistä silloin ja siten myöskin tässä hetkessä. Osana mun omaa elettyä elämää, josta olen hyvin kiitollinen. Joidenkin sattumien summana osa ihmissuhteista hiipuu ja osa taas ei. Elämä muovaa meitä jatkuvasti johonkin suuntaan ja joskus se muovaa ihmisiä erilleen toisesta, mutta ei sen silti tarvitse tarkoittaa etteikö todellista ystävyyttä olisi ollut. Toiset suhteet sitten kantaa läpi muutosten.

Jos minulta joku kysyisi, että onko mulla paljon ystäviä, olisi siihen hyvin vaikeaa antaa yksiselitteistä vastausta. Öö, on. Toisaalta taas suurimman osan ajastani vietän joko Jarpan kanssa tai meidän perheen sisarrussymbioosissa, jotka ystäviä toki hekin. Mun ystävät kaikenkaikkiaan on aika laaja kirjo erilaisia ja ihmisiä, joihin olen tutustunut erilaisissa elämän käänteissä ja se on ehdottomasti rikkaus! Pitkäaikaisimmat ystävät asuu lähestulkoon kaikki jossain muualla kuin täällä Jyväskylässä (terkkuja vaan Seinäjoelle, Ouluun ja Tampereelle!), muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Enemmistö mun ystävistä on ihan jotain muuta, kuin urheiluhulluja. Aika erilaisia siis, kun minä. Osalla on lapsia, osalla ei. Osa on naisia, osa miehiä. Osaan (tai oikeastaan vain yhteen) olen tutustunut jo pienenä lapsena, enemmistöön tänne Jyväskylään muuton jälkeen ja joihinkin ihan hiljattain. Osa on mun ystäviä, osa taas meidän ystäviä. Jokatapauksessa, tärkeitä kaikki!

Omanlaistaan ystävyyttä on myös tämä blogimaailma, vaikka se on enemmän tai vähemmän vain tietyn osa-alueen jakamista. Toisaalta, niin hän se on oikeassakin elämässä, eikä se silti tarkoita sitä ettetkö olisi ns. oma itsesi. Niin paljon iloa olen täältä saanut, kuten myös vastutusten hetkellä kannustustusta ja sitä, jos jotain, voi mielestäni ystävyydeksi kutsua.

Aforismifriikkinä (kyllä, voisi olla oman postauksen paikka) on myös pakko jakaa Dalai Laman ajatus:

"Ole ystävällinen aina kun se on mahdollista. Se on aina mahdollista."

Ihan kelpo ajatus tähän päivään, kuten myös jokaiseen muuhunkin. Ja erityisen hyvä tähän aikaan, mitä nyt eletään.

Kiitos että kuljit hetken, pitkän tai lyhyen, kanssani tätä matkaa, tapahtui se sitten ihan oikeassa elämässä tai täällä blogimaailmassa. Se matka ylä- ja alamäkineen jatkukoon pitkään! Tässä sulle, just sulle, ystävänpäivätoivotus kukkien kera:

lauantai 13. helmikuuta 2016

15 survival-vinkkiä ja paluu punttisalille!

Ensi kuussa, seitsemäs päivä, tulee tosiaan täyteen vuosi nilkkamurtumasta. Tuolloin jalka oli polvitaipeeseen saakka lasikuitukipsissä kuusi viikkoa ja yhden päivän. Tällä kertaa jalassa on walker-ortoosi yhden päivän vaajaa viisi viikkoa ja nilkan täysi mobilisointi tulee tapahtumaan yhdeksäs päivä ensi kuuta. Jarppa se yksi päivä tuumaili, että huh, huh, vuoden sisään 11 viikkoa. Ja tosiaan, onhan se pitkä aika, lähes neljäsosa vuodesta. Siihen sitten päälle kaikki sitkuttelut takaisin arkielämään ja takaisin harrastuselämään. Luulen, että mulla saattaa muutama kokemusperäinen sana olla sanottavana aiheeseen. Niimpä ajattelin koota Wannabe Juoksijan kootut vinkit leikkauksesta taikka muuten immobilisaatiosta selviämiseen.

Kumpi mono rokkaa?

Ihan alkuun haluan kuitenkin sanoa, että kyseessä on tosiaan henkilökohtaiset kokemusperäiset jutut. Suhtaudu siis kirjoitukseen siis sen mukaisella kritiikillä. Se, mikä toimii mulla, ei välttämättä toimi sulla. Eikä nää ammatista huolimatta ole myöskään sairaanhoitajan vinkkejä, vaan ihan tavallisen liikuntaa rakastavan aktiivi-ihmisen fiiliksiä tilanteesta, joka poikkeaa aika radikaalisti normaalista elämästä.

  1. Älä jännitä liikoja. Tämä koskee lähinnä operaatiota edeltävää aikaa. Aina, kuten jonkun trauman, sattuessa jännittelylle ei tietysti ole aikaakaan. Jännittäminen saa aikaan vaan hölmöjä ajatuksia, kuten itse mietin, että onkohan tää leikkaus kuitenkaan tarpeellinen ja olihan se, todellakin. Tulin järkiin, kun ajattelin, että ei ne osteosynteesimateriaalit siellä jumppaamalla liiku. Päätös on kuitenkin tehty ja asiat punnittu jo leikkausjonoon asettuessa.
  2. Kysy. Kysele kaikki mahdolliset asiat ennen ja jälkeen toimenpiteen. Kirjota kysymykset ja vastaukset vaikka muistiin, jos epäilyttää. Lue epikriisi läpi ammatti-ihmisen kanssa.
  3. Ota kaikki kipulääkkeet mitä ikinä ohjeistetaankaan. Ja jos tuntuu ettei riitä, niin pyydä lisää! Kipua on paljon helpompi hallita ennen kuin se todella pääsee päälle. Ja sitä kipua todennäköisesti tulee. Onhan se selvä, koska kudoksia on käsitelty aika monessa tasossa, vaikka päälle päin näkyy vain haava. Liiallinen kipu ei muutenkaan ole millään tavoin eduksi paranemista ajatellen.
  4. Rauhoitu, hengitä, rauhoitu. Se kipu menee kyllä pois. Jokainen päivä on edellistä helpompi. Olkapääleikkauksesta en muista niin kovia kipuja, mitä vuodentakaisesta tilanteesta tai tästä jälkimmäisestä. Itselle kaikkein tärkein sääntö on ollut rauhoittuminen ja hengittämiseen keskittyminen. Kyllä, jos kipu on oikein kovaa, myös hengittäminen menee vaivalloiseksi äheltämiseksi. Muista myös kohoasento ja kylmä. Kylmä on tuntunut itsellä lähinnä epämiellyttävältä, mutta olen jossain määrin sitä kuitenkin käyttänyt turvotuksen vähentämiseksi. Turvotus kun osaltaan lisää sitä kipua.
  5. Sairaslomaile. Se on sun duunia nyt. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta toipuminen on ympärivuorokautista työtä.
  6. Pidä huolta ihosta. Ensinnäkin tietty haavoista ohjeiden mukaan. Ja toisenna myös muusta ihosta. Rasvaile ja helli. Etenkin silloin, kun jalalle ei lainkaan saa varata, alkaa se tuntua omasta kropasta eronneelle osalle ja pelkkä kevyt ihon silittely on puoli taivasta. Aina ei tietysti ole mahdollista ottaa kipsiä tai ortoosia lainkaan pois, mutta onneksi nykyään se on vähän harvinaisempaa.
  7. Rutiinit. Itseä on helpottanut se, että olen pitänyt rutiineita ihan tavallisissa asioissa, kuten syöminen ja nukkuminen. Lisäksi viikonlopulle jotain spesiaalimpaa juttua. Oon myös joka aamu miettinyt, mitä laitan tänään päälle ja vedellyt naamariin bb-voiteen, vaikka käytännössä olis ihan sama vaikka nujuaisin samoissa rytkyissä tänäänkin ja naamankin näkee toisina päivinä vain ja ainoastaan Jarppa. Nuo jutut vaan tekee itselle fressin olon.
  8. Ulkoile. Mene vaikka parvekkeelle istumaan, jos ei ole muuta mahdollisuutta. Raitis ilma tekee kuiteskin hyvää. Tää on ehkä asia, joka itseä on eniten harmittanut. Se, että ulkoilua tulee väistämättä paljon vähemmän, mitä normaalielämässä.
  9. Käytä puntaria. Enkä tarkoita painon tarkkailuun, vaan varauspainon tarkkailuun. Sain ohjeen nilkkamurtuman jälkeen fyssarilta. Kahden viikon jälkeen mulla oli ohje varata puolet vartalon painosta kipsatulle raajalle ja jos en olisi käyttänyt apuna puntaria, olisi tuo varmasti ollut tekemätön temppu. Musta tuntuu -fiilis kun ei tuossa tilanteessa todellakaan ole lähimainkaan totuutta.
  10. Helpota arkiaskareita. Keksi kaikenmaailman pielavetisiä viritelmiä kotiin ja ympäristöön, mitkä ikinä helpottaakaan arkista elämää muuttuneessa tilanteessa. Näitä esimerkkejä riittäisi vaikka ja kuinka paljon!
  11. Pyydä apua. Mulla on onneksi hyvä tukiverkosto. Lisäksi meillä asuu maailman kärsivällisin mies. Oon siis todellakin hyvässä asemassa. Ei tarvitse stressata sellaisista jutuista kun kauppareissut tai imurointi. Vaikeaa edes kuvitella millaisessa selviytymismoodissa kahden lapsen yksinhuoltaja olisi.
  12. Tee tavoitteita. Siinä tilanteessa, kun vaikka nyt jalka on just leikattu ja oot ehkä saanut siihen jonkun trauman, ei välttämättä parhainpana tavoitteena ole maraton päivänä x. Toimii varmasti sekin, mutta kenties ne kuuluisat baby stepsit olis hyvä olla siinä rinnalla, kuten esimerkiksi se, että kykenet varaamaan jalalle sen puoli painoa. Muista myös, että tavoitteilla tulee olla hoitavan tahon siunaus eli älä höntyile. Etene myös askel kerrallaan paranemisessa ja kuntoutumisessa. Vielä akuutissa tilanteessa on turha märehtiä sitä, kuinka kauan kuntoutuminen takaisin entiseen toimintakykyyn vie, vaikka toki siihen jossain määrin kannattaa orientoitua.
  13. Kuntouta itseäsi. Vaikka alkuvaiheen jumppaohjeet (esimerkiksi liikeratojen ylläpito kipsi jalassa) saattaa tuntua naurettavalta, toimi annettujen ohjeiden mukaisesti. Kuntoutuminen alkaa kuitenkin heti, eikä vasta joskus päivänä x. Muista myös, että vaikka olisit tehnyt kaikki juuri oppikirjojen ja annettujen ohjeiden mukaan, ei kaikki ole itsestä kiinni, kuten tässä omassa tilanteessa nyt. Muista pitää myös muusta lihaksistosta huoli. Esimerkiksi kyynärsauvojen kanssa liikkuminen äkkiseltään saattaa olla yllättävänkin raskasta. Päivittäisten toimien ergonomia on myös piirun verran kyseenalaista yhden raajan ollessa pois pelistä, joten kovilla on myös tuon loukkaantuneen/operoidun kehonosan lisäksi koko kroppa.
  14. Vesijuokse tai ui. Siis sitten, kun siihen on lupa. Itsellä vesi toimi ihan sairaan hyvänä elementtinä kipsinpoiston jälkeen. Turvotus laski silmissä ja myös liikeradat oli jokainen kerta paremmat.
  15. Be positive. Kliseinen ja oikeastaan ihan törkeen ärsyttävä neuvo. Mutta niin se vaan kuitenkin toimii. Ainakin useinmiten, sillä perseestähän se on ja ihan paskaa. Eli pura ne paskatkin fiilikset tarpeen tullen. Mutta älä jää vellomaan niihin, vaan valjasta vastustus voimaksi tulevaisuuteen. Myös se realiteetti on hyvä pitää mielessä, että vaikka toimintakyky on normaalia, niin se ei ole sitä ikuisesti eikä tässäkään tilanteessa ole kysymys toimintakyvyttömyydestä. Tee, mitä voit! Kasvata maailman isoin hauberi tai neulo vaikka sukat.
Sitten on tietty loppuun pakko tuuletella, että kävin tänään vähän puntilla! Ihan silleen snadisti yläkroppaa: rintaa, käsivarsia, selkää ja olkapäitä. Huomenna meinasin tehdä coretreenin. En kuiteskaan ladannut kaikkia panoksia treeniin, kunhan vaan liikutin itseäni. Leikkauksesta ei kuitenkaan ole vielä juuri aikaa ja tikitkin tulee olemaan vielä ensi torstaihin, joten ihan silläkään ei mitään hikitreeniä kannata. Jos tässä tilassa noin muutenkaan ihan hikihikeen itseään saa.

torstai 11. helmikuuta 2016

Viikko leikkauksesta

Viime kerrallahan kertoilin viikon kuulumisia: kohelluksia ja kehittymisiä. Nyt en ole varma tuleeko homma menemään niin. Olen nimittäin aika konkari näiden kyynärsauvojen kanssa ja tämänkertainen osoitti kyllä sen, että vajaassa vuodessa ei taidot häviä yhtään minnekään. Niin on kuitenkin eka viikko walker-ortoosin kanssa mennyt ja kuulumisia aion kertoa tässä vaiheessa.

Liikkuminen sujuu ihan hyvin. Yhden kepin kanssa pärjään täällä kotosalla vallan mainiosti ja ilman keppejäkin pystyy kyllä vähän askeltamaan, mutta tasapainon ja etenkin ergonomian tähden yhden kepin kanssa liikkuminen on huomattavan paljon miellyttävämpää, vaikka "ortoosijalalle" antaakin täyden varauksen. Ulkona kelit on mitä on, joten olen pitänyt molempia keppejä mukana ihan jo turvallisuuden vuoksi. Samoin liikkuminen sujuu kahden kepin turvin ripeämmin, vaikka se tuki onkin lähinnä henkinen ja hipaisu maahan. Jaksan kyllä ihmetellä sitä kuinka vaikeaksi liikkuminen erilaisten ortoosien kanssa on tehty! Kaksi kysymystä suunnittelijoille: eikö niitä voida mitenkään suunnitella vähän vähemmän korkeiksi? (toinen jalka nyt about 5cm pidempi!) ja eikö niille voida suunnitella jonkinlaisia suojapusseja ulkoiluun loskapaskakurakelissä? Tai vaikka olisi ihan poutainen kesäpäivä, niin moniko menee ulkokengät jalassa sänkyyn???  Olettaako ne tosiaan, että ihminen tälläisissä tilanteissa potee elämäänsä neljän seinän sisällä kotona! No minä en aikoinut ja olenkin viime päivinä uhrannut asian eteen esimerkiksi uimalakin (ei toimi!) ja repun sadesuojan (toimii noin kaksi kertaa!). Nyt on menossa Jarpan neopreenisukka (joku perhokalastusjuttu) ja luulen, että se toimii vähän pidempään.

Kipu- ja haavatilanne on ihan hyvä. Edelleen olen kyllä ottanut särkkäriä, mikäli vähänkään siltä tuntuu, sillä haluan pystyä varaamaan jalalle (ei kiitos samanlaista rimppakinttua, kun viimeksi!) ja hoitamaan pohjevenyttelyt. Leikkauspäivän ja sitä seuraavan päivän tunnelma olikin aikalailla se, että kuka sahaa mun nilkkaa moottorisahalla, niin kaikenkaikkiaan tää oli helpompi kokemus, kun edeltäjänsä. Ehkä aika olennainen pointti oli se, että silloin sitä jalkaa raastettiin aina lantiosta saakka niiden hermokipujen johdosta. Haava on myös parantunut nopsempaa ja turvotukset on ollut vähäisempiä. Toki nilkka on aika graavin näköinen, onhan tää nyt toinen kerta kun se samasta kohdasta aukaistaan. Tämänkertainen haava on vähän pidempi, kahdeksan tikin sijasta 12. Pohkeessa on kolme tikkiä ja pikkanen haava. Pohjetta olen saanut hyvin venytettyä myös tämä ortoosi jalassa, joten kaikki kai menee just niinkuin pitääkin.



Noin niinkun kokonaisuudessaan tunnelma alkaa olla se, että ikäänkuin olisin hypännyt "nilkkamurtumakipsauksen" viimeiseen vaiheeseen, eli siihen kun jalalle sai varata. Pikku muuttuja tässä nyt on kuitenkin se, että silloin oltiin loppusuoralla ja nyt alkutaipaleella. Pari kertaa oon yllättänyt itseni suunnittelemasta salille lähtöä. Mieleen tuli kyllä viime kerralla luetut jutut siitä, kuinka haavan esiparanemisen (n. 2vkoa) ajan olisi syytä ottaa rauhallisesti. No, ehkei sinne salille ole tosiaan tarvetta nyt ihan heti kolmen-neljän päivän päästä leikkauksesta mennä ja niimpä olen sitten jättänyt menemättä. Kerkeehän tuota. Kahta viikkoa en kyllä silti tällä kertaa aio odottaa. Viime kerralla se oli turvotusten, haavan vuotamisen ja kipujen vuoksi luonnollista.

Tällä kertaa oon googlannut aika vähän. Johtuu ehkä siitä, että kuluneen vuoden johdosta mun tieto nilkkaan liittyvistä asioista on kohtuu korkeella. Sitä juttua en kuitenkaan ole kovin selvitellyt, että millainen toipuminen peroneusjännerempasta on "entiseen kuntoon". Meitsin tapauksessa kolmen vuoden takaiseen, heh! Tuo peroneusjänteiden remontii nyt kuitenkin mun kohdalla on se "heikoin lenkki", jonka mukaan toipuminen tulee tapahtumaan. Pohjelihaksen vapautuksen ja/tai osteosynteesimateriaalien poiston toipumisaika nimittäin on vähemmän. Eli sinä siellä, jos sulla tai läheiselläsi on kokemusta, niin kerropa mullekin! Piru vie, kun JAMKin tunnukset ja kaikki mahdolliset tietokannat ei enää ole avoinna. Taidanpa silti ruveta googlailemaan. Tietää vähän varautua milloin juoksee sen maratonin!

P.S. Tää viikko on hyvä viikko! Nimittäin mun työkuviot kevään ja kesän osalta on selvinnyt ja ne on just sellaiset, mitä halusinkin. Eli jee!

maanantai 8. helmikuuta 2016

Uniasioita

Reilun kuukauden kerkesin paiskia töitä ennen kuin jäin tällä sairaslomalle. Paluu (vuoro)työhön oli aika haipakka monestakin syystä johtuen, postausideoita olisi ollut miljoona, mutta aika ja energia tietokoneen äärellä istumiseen oli rajallinen. Nyt on paketti kääntynyt päälaelleen, aikaa ja energiaa olisi tässä istua, mutta postausideoiden suhteen pää luo tyhjää. Postausideat kumpuaa yleensä arjen tapahtumista ja ajatuksista ja sillä saralla on nyt suhteellisen köyhää. Ehkä joku idealista olisi kätevä! Sellaista ei nyt ole, mutta kirjoittelenpa silti aiheesta, josta piti kirjoitella jo viikko, kaksi, sitten. Nimittäin uniasioista.


Uniongelmista olen kirjoittanut blogissani ennenkin, kuten myös siitä, että olen aamuihminen. Joskus tosi monta vuotta sitten kärsin todella pahan unettomussjakson elämässäni. Vastaavia ja vähän samanlaisia jaksoja on ollut silloin tällöin tämän jälkeenkin, mutta tuon vuosien takaisen jakson muistan ehkä siksi pahana, koska se oli ensimmäinen laatuaan ja hämmensi siksi aikalailla. En tiedä alkoiko uniasiat siitä, mutta ainakin se jäi mieleeni. Nuorempana mun unihäiriöt painottui unensaantivaikeuksiin ja nyt vanhempana taas aamuöiseen tai jopa öiseen heräämiseen, jonka jälkeen uni ei vaan enää kertakaikkiaan tule. Myös tämän vuoden alku on ollut aika heikkoa unien suhteen. Varsinaisesta unettomuudesta en kuitenkaan puhuisi, sillä joukossa on ollut ihan kelpo öitä ja enemmän sellaisia, joten totaaliseen kierteeseen en ole joutunut. Toisaalta luulen, että aika hyvin hallitsen nämä asiat tänä päivänä, eli todella pahaan unettomuuskierteeseen joutuminen ei enää käykään yhtä helposti mitä se kävi esimerkiksi viisi vuotta sitten. Tämänkertaiset uniongelmat juontaa varmaan monen asian summasta: vuorotyön aloitus, työssä tapahtuneet jutut, jotka kuitenkin jäi mietityttämään vapaa-ajalla, muutamat siviilielämän mietityttäneet asiat (ei mitään isoja, mutta yhtäaikaa monta) ja muutama unihygienian laiminlyönti. Ainaskin ne tuli mieleen, kun asiaa taannoin mietin.

Omalla kohdalla hyvän yöunen ja unensaannin kannalta keskeisiä asioita ovat:
  • tottakai terveellinen ruoka ja liikunta, ei tästä enempää.
  • säännöllisyys nukkumisessa. Siksipä laitan herätyskelloa soimaan vapaapäivänäkin, pyrin välttämään yksittäisten huonojen öiden korjaamista ylipitkillä yöunilla, ei päiväunia (paitsi poikkeustapauksessa ja sopivan lyhyet) jne.
  • rauhallinen ilta-aika kotona. Ei siis liian myöhäistä liikuntaa tai oikeastaan muutakaan myöhäistä heilumista missään noin niinkun pääsääntöisesti.
  • tietokoneen käytön rajaaminen pois illoista (on muuten vaikuttanut osaltaan siihen, että postausideat, kuten tämä, siirtyy ja siirtyy)
  • Clipperin "unitee", joka todennäköisesti on merkityksellinen ainoastaan rutiinien tuojana, hah.
  • tarvittaessa melatoniini.
  • stressaamattomuus´, mikäli ei saa unta tai uni keskytyy ennen aikoja. Väsyneenäkin nimittäin pärjää hetkellisesti jopa paljon tarkkuutta vaativassa työssä. Enää hyvin harvoin mulla iskee "miten mä huomisesta päivästä selviin" -paniikki. Oppia ikä kaikki.
  • tarvittaessa sitten menojen ja tekemisten uudelleen priorisointi.
Lisäksi olen miettinyt, että mua voisi palvella:
  • tietokoneen lisäksi myös älypuhelimen käytön rajaaminen pois illoista.
  • huolilista mielessä olevista asioista. Oon huomannut, että saattaa olla alitajunnassa pieniä mietityttäviä asioita ja etenkin, jos niitä on monta yhtä aikaa, alkaa ne kuormittamaan unta. Isot huolet ja murheet on helpompi tunnistaa ja siten myös käsitellä pois "päiväjärjestyksestä", tai pitäisikö sanoa pois "yöjärjestyksestä".

Ehkä keskeisin oppi on ollut se, että olen päässyt eroon "väsymyksen pelosta", minkä tuo jo kaukainen unettomuusaika jätti. Toki varmasti mietin nukkumisasioita ehkä keskimääräistä enemmän, mutta se lienee luonnollista. Toiset on vaan parempia nukkumaan kuin toiset. Itse en koe hyväksi sitä, että nousisin pois sängystä tekemään jotain muuta. Toki saatan lueskella tai jotain, mutta omalla kohdalla en ole kokenut sitä ratkaisevaksi teenkö sitä sängyssä vai sohvalla. Ilta-aikaan en kyllä mene "ennen aikojani" sänkyyn pyörimään. Sen sijaan jos yöllä herään, eikä uni enää tule, makoilen kyllä siellä sängyssä. Oon myös miettinyt, että vuorotyö ei ehkä loppuelämää tule minulle sopimaan. En kuitenkaan koe, ainakaan vielä, kärsiväni siitä niin paljoa, että vuorotyö estäisi tarttumasta muuten mielekkääseen työtarjoukseen. Vuorotyössä on vaan oltava todella paljon tarkempi unihygieniasta säännöllisyyden suhteen kun taas päivätyössä tuo säännöllisyys tuodaan lähes tarjottimella.

Kertookahan te lukijatkin kokemuksia aiheesta, jos haluatte. Tai vaikka hyviä vinkkejä hyville yöunille. Hyviä unia kaikille!

P.S. Mitä tykkäätte uudesta bannerista? No onhan se nyt ihan amatööri, mutta rakkaudella väännetty ja ihan meikäläisen ATK-skillsien rajamailla käyttäen apuna ilmaissivustoa nimeltä PicMonkey ja tietty kuvankäsittelyn kuningasohjelmaa nimeltä Paint, hah!

perjantai 5. helmikuuta 2016

Päivä päiväkirurgialla ja nyt kotona!



Jalan operaatio on onnistuneesti takana ja kotiin pääsin kuin pääsinkin jo toimenpidepäivänä, eli eilen. Meikäläisen karma tuntuu olevan se, että näissä jutuissa kroppa onkin loppuviimein ennakko-oletuksia paskemmassa kunnossa. Aikanaan jouduin olkapääleikkausjonoon lähetteellä tähystysleikkaus ja pikku korjaukset ja toimenpidepäivänä leikkaava kirurgi totesi olkapään vaativan avoleikkauksen ja vähän isommat korjaukset. Niin pamahti sairasloma, kuntoutumisaikaa jne. tuplamäärät, mitä ajattelin. Nilkkaa menin näyttämään päivystykseen ajatuksella "pikku venähdys" ja lopputulema oli kirurgista operaatiota vaativa nilkkamurtuma ja loputhan kaikki tietää. Tässä tapauksessa MRI-kuva (joka oli tosin otettu jo syys-/lokakuussa, eli paljon on varmaan senkin jälkeen tapahtunut!) kertoi pientä häiriötä noin yhden sentin mitalta peroneus longus -jänteessä. Todennäköisesti kotiutuminen omin jaloin, kepit turvana ja  mahdollisesti Walker -ortoosi vähäksi aikaa, mikäli peroneusjänteille tuleekin enemmän tehtävää ja tulihan niille. Sen verran, että Walker -ortoosi tulee nyt olemaan kaverina lähes viisi viikkoa. Jonkinlainen hämmästys se sitten kuitenkin oli, kun leikkauspöydällä kuuntelin kirurgin hoitajille antamia jatkohoito-ohjeita.


Kuvissa olevan ortoosin kanssa joudun nyt köpöttelemään aina 9.3. olevaan kontrollikäyntiin saakka. Viime maaliskuisen nilkkamurtuman yhteydessä asetetut titaanilevy ja kuusi ruuvia poistettiin. Peroneus longus jänne olikin sitten neljän sentin matkalta hankautunut noita osteosynteesimateriaaleja vasten ja samalta matkalta nirhautunut ja repaleinen, ei onneksi kuitenkaan poikki tai halki. Tätä jännettä sitten siistittiin, korjailtiin ja ommellen vahvistettiin. Lisäksi Peroneus brevis -jänteessä oli tulehduskudosta, jota poistettiin, muutoin se jänne oli siisti. Nyt on hyvät jänteet molemmat. Lisäksi tehtiin pohjelihaksen vapautusleikkaus, eli gastrocnemius elongatio. Tämä homma oli suunnittella jo silloin vuosi sitten, mutta nilkkamurtuma sotki kuviot. Tämä siis siksi, koska keväästä 2013 alkaen olen sitkutellut erilaisten jalkaterän kipujen kanssa (välillä sisä-, välillä ulkosyrjässä ja/tai akilleessa). Kaksoiskantalihas vetää kantapäätä virheasentoon ja riittävän liikkuvuuden puutteessa askelkaan ei ole riittävän rullaava. Ja uskokaa pois, venytellyt olen! Aina vaan kuulemma venyttelyllä ei riittävään lopputulokseen päästä. Toivottavasti tästäkin toimenpiteestä saadaan hyvä lopputulos, vaikka "jännerempan" aiheuttama kipuilu on ainakin vielä todella kovaa. Pohjelihas tuntuu lähinnä siltä kuin viime yönä olisi vetänyt suonta pirun kovaa.



Pohjelihasvenyttelyt voin aloittaa alusta pitäen ja kivun rajoissa olen niitä jo tehnytkin. Samaten mulla on täysipainovaraus tuon ortoosin kanssa, mutta vielä se ei kipujen vuoksi tule kuuloonkaan. Pari päivää nyt pitäisi ottaa kuulemma ihan huilaillen. Toki siitä on myös kipu pitänyt huolen: eilen olin h****tin kipeä ja tänään vain tosi kipeä. Tiedän, että jokainen alkava tunti, saatika päivä, on edellistä helpompi. Huomenna saan avata leikkurissa laitetut sidokset, eli haavoja en itse ole vielä edes nähnyt. Suurinpiirtein kuitenkin tiedän millaiset ne on, koska ne piirrettiin aamulla tussilla jalkaan. Nilkkaan leikkaushaava on tehty vanhaan arpeen ja se on alaosastaan vähän pidempi kuin ennen ja pohkeen sisäsyrjällä on joku ehkä pari senttinen pitkittäinen haava. Jalka ei varmana ole ollenkaan niin turvoksissa, kuin viimeksi. Ainakin varpaista päättelen niin. Sekin on hyvä juttu se. 18.2. olis sitten tikkien poisto.

Toki tää nyt vaatii aika uudenlaista ajattelua ja kärsivällisyyttä. Ei tuon Walkerin kanssa niin vaan liikuta tuolla ulkosalla. Etenkin kun on vielä talviaika ja pirun liukas sellainen. Ensi viikolle olen kuitenkin tehnyt tavoitteet: viikon ekalla puolikkaalla olisi tavoitteena pystyä liikkumaan yhden kepin turvin ja ensi viikon lopulla tavoitteena on kokeilla liikkumista ilman keppejä. Sisätiloissa tietenkin! Nilkkamurtumasta tulee 7.3. kuluneeksi vuosi ja Jarppa tuossa äsken laski, että mulla tulee yhden vuoden sisään 11 viikkoa jalka paketissa ja isommassa tai pienemmässä immobilisaatiossa. Siihen sitten päälle kuntoutumiset ja ontumiset, ihan hullua! Hullulta tuntuu myös se, että emmin niinkin paljon koko leikkauksen tarvetta. Tuhoa on varmasti syntynyt paljon sitten MRI-kuvan ja olisi tullut koko ajan lisää. Joten nopeaan aikatauluun täytyy todella olla tyytyväinen. Kyllähän se tietysti vähän harmittaa, että tää sairasloma on pidempi ja "vammaisempi", mihin olin orientoitunut, niin toisaalta taas vallitsevin tunne suuri helpotus. Lääkärin mukaan olen epäilemättä oireillut noita jänteitä, joten sille että kuntoutuminen oli niin heikkoa, on olemassa selitys jonka syy on nyt hoidettu. Bonuksena vielä toivottavasti pääsen tuosta aiemmastakin vaivasta!

Eli täältä tullaan taas! Onneksi on olemassa ammattilaiset, jotka hoitaa, ystävät ja perhe, jotka piristää päiviä ja mies, joka kestää ne paskemmatkin päivä! Hyvää viikonloppua kaikille! Nyt ampumahiihdon pariin, #gokaisa!