Näin täällä nukutaan (...vai nukutaanko :D)

Ihan ekana täytyy todeta, että kaikki ennakko-oletukseni vauvaperheen nukkumisesta on töytynyt heittää romukoppaan. Tai lähinnä ajatus siitä, etteikö meille tulisi koskaan perhepetiä. Ei siksi, ettenkö haluaisi olla vauvan lähellä, vaan ensisijaisesti siksi, etten osaa nukkua vauvan vieressä. Kuinkas sitten kävikään? Huolella valitussa sivuvaunuksi asetetussa Ikean pinniksessä ei ole nukkunut yhtään kukaan ensimmäistäkään yötä. Pinnasänky on siis lähinnä rekvisiittaa. Toimii yöpöytänä ja parisängyn reunana vauvan nukkuessa vasemman kyljen puolella. Myös tuo kuvassa näkyvä unipesä menee sinne vauva-ajan turhakkeiden joukkoon. Käyttöä oli vain ihan vastasyntyneenä, kun vauva nukkui milloin missäkin (yleensä olohuoneessa) suurimman osan päivistään.

Vastasyntyneen aika oli kuitenkin yllättävän lyhyt ja nyt täällä asustelee hieman vaativampi herra. Päiväunet nukutaan oikeastaan vain vaunuissa ja sisällä vain hyvin pieniä torkkuja. Poikkeuksen tekee vain Manduca, jossa menee hieman pidempi hetki. Eilen kuusi viikkoa täyttänyt pikkukaveri on siis nukkumaolosuhteistaan vaativa, mutta rutiineja rakastava. Äitiinsä tullut. Sanotaan, että alle kolmikuisen kanssa ei ole mitään rytmiä, mutta täällä kyllä jonkinlainen rytmi on ollut hyvinkin nopeasti. Ehkä nyt täytyy koputtaa puuta, sillä huomenna voi kaikki olla toisin! Unia häiritsee ainoastaan vatsavaivat, joita on ollut jonkinverran koko pienen elämän ajan. Toisinaan ne häiritsee vauvan unta ja toisinaan vain äidin, heh. Ja joskus sen äidin on muuten vaan hankala nukahtaa aamuyöllä.

Yöherätyksiä tulee sen 3-4 (viime yönä huimat 2!) ja yöunia nukutaan n. 21-22 alkaen noin 7-7.30 saakka. Imetys mahdollisine vaipanvaihtoineen kestää yleensä sen tunnin verran, kunnes ollaan uudelleen unessa. Päikkäreitä nukutaan kahdet pidemmät 2-3,5h unet 9.30-13.30 välillä ja 15.30-19.00 välillä. Sen lisäksi jossain väleissä pieniä tirsoja tarpeen mukaan. Luulen, että ilman tuota vatsaongelmaa, olisi meillä superhyviä yöunia. Ne saattaa toisinaan tehdä aamuöistä levottomia, syönnit kestää ja joskus tarvitaan myös muita rauhotteluja. Samoin päiväsaikaan sen vuoksi saattaa unet olla levottomia. Aika harvoi poitsu kuitenkaan varsinaisesti itkeskelee, mutta ikävähän sitä on seurata, jos ilmoja ja muuta tavaraa yritetään ähistä ja puhista pää punaisena pidemmän aikaa. Vatsavaivoja ollaan monin keinoin tietysti yritetty helpottaa. Muiden kertomien mukaan meillä nää ongelmat on kuitenkin varsin kevyttä sorttia.

Koen, että omat unet on moniin muihin vauvaperheisiin verattuna hyvät. Silti valehtelisin, jos väittäisin, etten ole väsynyt. Väsymys korostuu etenkin iltaa kohden, enkä todellakaan ole vielä yhtenäkään iltana voinut kuvitella tulevani takaisin olkkariin valvoskelemaan vauvan nukahdettua. Torkkuminen sohvalla alkaa monesti jo ennen iltakasia. Kuitenkin aamuisin herään kohtuu virkeänä (yleensä) ja iltapäiväväsymyksen ylityttyä, päivä sellaisena jatkuukin. On hassua, kun samaan aikaan kokee elävänsä jotain kroonista väsymystilaa, kun taas toisaalta elämän pirteintä aikaa. Ehkä tuo krooninen väsymys juontaa pitkälle siitä, että joukkoon mahtuu erittäin huonoja öitä, joita sitten keskinkertaisella korjataan. Jo ennen vauvan syntymää, oli harteilla noin neljän yön univelka. Silti tosiaan olo on varsin pirteä ja usein ajattelen, kuinka monissa perheissä asiat saattaa olla unien suhteen todella mullinmallin.

Jarpan kanssa koetetaan kaikin keinoin tukea toistemme unta. Tarvittaessa Jarppa nukkuu toisessa huoneessa (hänkin niin kovin herkkäuninen). Tässä kohtaan ei toki isoa muutosta ole entiseen, sillä herkkäunisina vuorotyöläisinä olemme toimineen tarvittaessa näin jo vuosi tolkulla. Ihan turhaa hänenkin ottaa harteilleen katkonaisia unia. Etenkin, kun hänellä ei päiviin hormonijeesiä ole. Toisaalta tiedän, että hän ne tarvittaessa ottaa, mikäli itselle tulisi eteen todellinen tarve saada ehjiä öitä. Uni ja tällaisten jo valmiiksi herkkäunisten sopeutuminen taisi olla asia, joka huoletti eniten ennen vauvan syntymää. Onhan selvää, että harvemmin ne pikkuvauvat (tai välttämättä isommatkaan!) on mitään supernukkujia. Ihan turhaan kuitenkin jännitettiin. "Entisessä elämässä" ei varmasti näin katkonaisilla unilla olisikaan elämästä tullut pidemmän päälle yhtään mitään. Hormonit ja ennen kaikkea vauva auttaa kuitenkin jaksamaan heikommatkin univaiheet.  Niin suuri on molempien voima.

Loppuun vielä Risto Rasan kaunis ajatus:

Kun pieni lapsi nukkuu,se täyttää yhden kokonaisen huoneen.

Kyllä. Kaikella suloisuudellaan <3.

Kuukausi synnytyksestä: kotijumppaa ja yksi leuka.

Lauantaina tuli täyteen tasan kuukausi synnytyksestä. Edeltävän kuukauden liikunnat on ollut vaunulenkkeilyä, jota ollaankin harrastettu lähes päivittäin, kun vaunuttelun makuun päästiin. Sen lisäksi heti synnytyksen jälkeen olen koettanut aktivoida enenevissä määrin lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia. Tätä oon tehnyt arkiaskareiden lomassa sekä vaunulenkkeillessä. Varsinaista jumpalle pyhitettyä aikaa ei vielä ollut.

Lauantaina, vauvan yksikuukautispäivän kunniaksi, asiaan tuli kuitenkin muutos. Eka kotijumppa vaunulenkin päätteeksi vauvan jatkaessa uniaan parvekkeella. Tein maltillisesti lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia aktivoivia ja harjoittavia liikkeitä puolentunnin verran. Lisäksi jumppailin vähän kyykkyjä, punnerruksia ja dippejä. Kotijumppa tulee todennäköisesti olemaan THE JUTTU tulevina kuukausina. Toki tulee kesä ja samat jutut voi tehdä myös ulkona. Ainaskin oon suunnitellut suuntaavani vaunulenkkien lomassa Tuomiojärven ja Kortepohjaan street workout telineille ja Harjun portaisiin sekä leuanvetotangoille. Lisäksi hankintalistalle on päätynyt kymppikiloisen kahvakuulan kaveriksi sekä 6 kiloinen että 16 kiloinen kahvakuula.

Kaikenkaikkiaan oma fiilis ja tuntuma lantionpohjaan on aika hyvä. Luonnollisestikaan tilanne ei kuitenkaan ole raskautta edeltävällä tasolla. Vajaan parin viikon kuluttua on jälkitarkastus, jota odotan innolla. Toivon, että lääkäri olisi aidosti perehtynyt synnytyksestä palautumiseen, mutta rohkenen kuitenkin epäillä. Vaihtelevuutta tuntuu terveydenhoitoalalla olevan todella paljon. Tämän jälkeen aion kuitenkin varailla aikaa fysioterapeutille. Yllättäen raskauden aikana koin oman kehon kuuntelun olevan paljon paremmalla tasolla, kuin nyt synnytyksen jälkeen. Suoraansanoen epäilen aika paljonkin omaa kuntoani ja omaa arviotani palautumisen tasosta ja pelkään, että mikäli antaisin itseni mennä nyt sen kuuluisan oman fiiliksen mukaan, saisin isoa vahinkoa aikaiseksi.

Mitä ja miten tulen tulevaisuudessa liikkumaan on ihan auki. Kuitenkin huomaan jo kaipaavani kuntosalille, juoksulenkille tai jopa pyöräilemään. Mieltä myös kutkuttaisi tehdä jonkinlaisia tavotteita, mutta haluan kuitenkin odottaa vielä ainakin siihen, kun ammatti-ihminen ottaa kantaa palautumisestani. Liikunta on ollut mun intohimo ennen vauvaa ja huomaan kyllä, ettei se intohimo ole mihinkään kadonnut, vaikka elämä pienen vauvan kanssa on tietenkin nyt ykkössijalla elämässä. Ihanaa on myös se, kun latupohjat sulaa ja vaunuillen pääsee kunnon maastoihin haastamaan itseään. Paljon voi siis tehdä yhdessä vauvan kanssa. Sanomattakin selvää, että liikuntamäärät tulevat ryminällä alas entisestä ja niin saa ollakin. Toisaalta, minkä lasket liikunnaksi? Kyllä se vaunuilu nimittäin sitä on, joten saattaapa olla, että tulevaisuudessa rakennetaankin entistä rautaisempaa peruskuntoa. Mulla ei todellakaan tule lähitulevaisuudessa olemaan kuntosalikertoja 3-4xvko, mutta jalkaisin taitettuja kilometrejä saattaa olla enemmän kuin vuosiin.

P.S. Lauantaina vieraillessani Jarpan veljen luona piti myös ihan piruuttain kokeilla leuanvetojuttua. Arvatkaapa menikö. Kyllä. Yksi kappale. Musta kuitenkin yksi on aika hyvin yhdeksän kiloa painavampana ja yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Jes. Tästä on hyvä jatkaa!

Liikuntariippuvuudesta

Katselin tässä yksi päivä Yle Areenasta tanskalaisesn dokkaripätkän kuntoiluriippuvaisista, pätkän pääsee katsomaan täältä! Sinänsä aihetta ja dokkarin henkilöitä vain pintapuolisesti käsittelevä pätkä, mutta joi asiansa ja haastoi jälleen kerran ajattelemaan omaa suhdettaan liikuntaan ja sen harrastamiseen.

Kuten ehkä moni tietää, mulla on taustalla joitain vuosia kestänyt "lihavuusrepsahdus". Aina noin 14-vuotiaaksi urheilin enemmän tai vähemmän kilpaa ja teini vuosina liikunta jäi täysin. Oikeastaan koskaan ruoka tai ravinto ei ollut elämässä minkäänlaisessa keskiössä ja ehkä ymmärtämättömyys yhdistettynä mahdollisimman inaktiiviseen elämäntyyliin, hormonitoiminnan muutoksiin ja seurustelusuhteeseen paljon herkuttelevan ja vähän liikkuvan poikaystävän kanssa teki inaktiivisesta nuoresta kohtuu isokokoisen nuoren aikuisen. No aika nopeasti se nuori aikuinen kuitenkin heräsi, löysi liikunnan takaisin elämään ja pudotti painoaan yhden vuoden aikana takaisin normaalilukemiin ja totta puhuen myös vähän sen alle. Omalla kohdalla ensimmäinen ajatus oli vain löytää taas liikunta ja tämä oli toki edullista painokehitykselle. Vasta sekundääriajatus oli, että hei, minähän hoikistun ja jos kiinnitän huomiota myös syömiseen, hoikistun varmasti! Kerrottakoon, että painoni tippui tuolloin 30kg yhden vuoden aikana keinona tarkat annoskoot, jämpti ruokarytmi, herkuista kieltäytyminen ja kohtalaisen alhainen rasvan saanti. Jälkimmäisen olen ymmärtänyt vasta myöhemmin, sillä se oli aikaa, kun rasvat oli s****nasta.

Painon putoaminen loppui sinne piirun verran alle normaalin painoindeksin ja se oli ehkä käännekohta, jolloin suhtautuminen liikuntaan oli monin mittarein kyseenalaista. Runsas ja intensiivinen liikunnan harrastaminen yhdistettynä miinuskaloreihin ajoi tilanteeseen, jossa liikunta ei tuntunut enää hyvältä (vaan lähinnä pakolta), yöunet meni, mieli oli todella maassa, toivottua kehitystä ei tapahtunut ja kroppa todella pahasti ylikierroksilla. Lisäksi kyseenalaista oli myös syömiskäyttäytyminen, vaikka sinänsä en ruoan kanssa kovin epäterveesti pelannutkaan. Aivot olivat edelleen vahvasti "painonpudottajamoodissa", vaikka kroppa oli jo piirun verran alle ihanneindeksin.

Oma käännekohta ja jonkinlainen pelastukseni oli olkapääleikkaus, joka ajoi fyysiseen lepoon. Vaikka olin aivan varma, että lihoan yhden yön aikana ties kuinka paljon, kunto katoaa taivaan tuuliin enkä muutenkaan pysty olla. Vaikka kuinka hyppäsin puntarissa ja maalailin mielessäni kauhukuvia jostain, mitä en itsekään ymmärtänyt, ei mitään tapahtunut ja niin loppuviimein oli aletteva puntaroimaan omia tekemisiä ja valintoja. Se ei tapahtunut hetkessä ja tämän jälkeen olikin vielä yksi vaihe, jolloin selkeästi mentiin yli kaiken, lähinnä liikunnan suhteen. Tuohon vaiheeseen liittyi olennaisesti henkilökohtaisen elämän kriisi, jota purin vahvasti urheiluun. Hälytyskellot alkoivat kuitenkin soida ja pikkuhiljaa suhtautuminen liikuntaan alkoi muuttua terveemmäksi. Lopputuloksena paino hilautui vähän ylöspäin lukemiin, jossa on niin sanotusti hyvä olla ja myöskin helppo pysyä. Omalla kohdalla tämä vaihe oli kohtalaisen lyhyt ja myöskin opettavainen. Ymmärrän täysin, että ajatuksista on vaikeaa irrottautua ja varmasti sitä vaikeampaa, mitä pidempään liikuntariippuvuuden ja-/tai häiriintyneen syömiskäyttäytymisen kanssa on taistellut. Uskon myös, että vastaavia kokemuksia on yllättävänkin monella.

Kuva Freepik.com

Edellä kerrotusta on aikaa jo vuosia ja uskoisin löytäneeni jonkinlaisen balanssin asioihin jo aikapäiviä sitten. Kuitenkin kuntoiluriippuvaisuuden elementtejä on edelleenkin tunnistettavissa, kuten varmasti lähes kaikkien paljon liikuntaa harrastavien kohdalla on. Varmasti ihminen, joka harrastaa jotain intohimoisesti, myös ajattelee sitä paljon. Luulen, että moni ihminen, joka harrastaa liikuntaa, jättää esimerkiksi myöhään venyviä illanistujaisia väliin liikunnan tähden. Minä ainakin. Omalla kohdallani treenaaminen ei tällä hetkellä ole niin jäsenneltyä, kuin oli silloin, kun pystyin juoksemaan. Etenkin tuolloin suunnitellun lenkin väliin jättäminen oli huomattavasti haastavampi prosessin, kuin lenkille lähtö. "Juoksemattomuudesta" huolimatta suunnittelen treenejäni tulevaisuuteen (joskin paljon lyhyemmäksi ajaksi, kuin juoksutreenejä) ja suunnitelman muuttumiseen tulee olla hyvä syy. Siitä sitten voi olla montaa mieltä, onko syy riittävä, eikä se aina ole mikään yksiselitteinen asia taikka edes helppoa. Edelleenkin tarvitsen huomattavasti enemmän kannustusta urheilemaan lähtemättä jättämiseen, kuin lähtemiseen. Myönnän myös, että pakolliset tauot liikunnan harrastamisesta koettelee mieltä ja ottaa aivoon. Joskus paljonkin. Varmasti tuttu tunne useimmille.

Toisaalta taas tänä päivänä osaan huomattan paljon paremmin kuunnella kroppaani. Vaikka virhearvioita varmasti tapahtuu, osaan pääosin erottaa fyysisen tai henkisen väsymyksen ja myös tehdä ratkaisuja tuntemusten pohjalta. Tiedän myös paljon paremmin jaksamisen rajani kokonaisvaltaisesti. Elämässä kun on paljon muutakin kuin urheilu, mitä pitää ottaa suunnittelussa huomioon. Pakollisten taukojen tullessa en ahdistu. Olen joustavampi ja kykenen priorisoimaan myös sosiaalisia tilanteita liikunnan edelle. Jos teen päätöksen treenin väliin jättämisestä, en jää siihen vellomaan. Mielestäni siis kohtalaisen hyvin osaan erottaa sen, mikä juuri kyseisellä hetkellä taikka aikana on itselle fyysisesti, psyykkisesti tai sosiaalisesti parhain vaihtoehto. Mikä tekee itselle eniten hyvää. Yksittäisiä virhearviointeja tapahtuu, tottakai, mutta nyt jo vuosia kestäneen kokemuksen mukaan myös tunnistan ne virhearviot. Luulen myös, että jos näitä virhearvioita jostain syystä sattuisikin tulemaan liian usein tai liian pitkään, kuulisin ne hälytyskellot, jotka joskus on jääneet kuulematta. Tiedostan myös, että tilanteelle on todella helppo sokeutua. Erityisen helposti tuo sokeutuminen tapahtuu silloin, kun mieli on mistä tahansa syystä järkkynyt. Toisaalta, myös täysin tasapainosessa tilassa se on varsin mahdollista. Erikoinen on nimittäin ihmismieli, eikä se oma mieli siitä mitenkään poikkea. Niimpä on tärkeää osata kriittisesti punnita omaa suhdettaan liikkunan harrastamiseen ja sama pätee tietysti myös syömiskäyttäytymisen arviointia. Tätä ajattelua ja tutkiskelua, kriittistäkin sellaista, olisi musta hyvä harrastaa säännöllisin väliajoin silloinkin, kun nopealla ajattelulla kaikki tuntuisi olevan enemmän kuin balanssissa.

Millaisia ajatuksia teksti sussa herättää? Punnitsetko ikinä syvällisemmin ja kriittisesti suhdettasi liikuntaan tai syömiseen? Musta tää on aihe, jota oikeasti olisi tärkeä käsitellä enemmänkin. Terveydelle haitallinen liikunta kun ei ole lähimainkaan niin yksiselitteinen asia, kun terveydelle hyödyllinen liikunta.

Uniasioita

Reilun kuukauden kerkesin paiskia töitä ennen kuin jäin tällä sairaslomalle. Paluu (vuoro)työhön oli aika haipakka monestakin syystä johtuen, postausideoita olisi ollut miljoona, mutta aika ja energia tietokoneen äärellä istumiseen oli rajallinen. Nyt on paketti kääntynyt päälaelleen, aikaa ja energiaa olisi tässä istua, mutta postausideoiden suhteen pää luo tyhjää. Postausideat kumpuaa yleensä arjen tapahtumista ja ajatuksista ja sillä saralla on nyt suhteellisen köyhää. Ehkä joku idealista olisi kätevä! Sellaista ei nyt ole, mutta kirjoittelenpa silti aiheesta, josta piti kirjoitella jo viikko, kaksi, sitten. Nimittäin uniasioista.

Uniongelmista olen kirjoittanut blogissani ennenkin, kuten myös siitä, että olen aamuihminen. Joskus tosi monta vuotta sitten kärsin todella pahan unettomussjakson elämässäni. Vastaavia ja vähän samanlaisia jaksoja on ollut silloin tällöin tämän jälkeenkin, mutta tuon vuosien takaisen jakson muistan ehkä siksi pahana, koska se oli ensimmäinen laatuaan ja hämmensi siksi aikalailla. En tiedä alkoiko uniasiat siitä, mutta ainakin se jäi mieleeni. Nuorempana mun unihäiriöt painottui unensaantivaikeuksiin ja nyt vanhempana taas aamuöiseen tai jopa öiseen heräämiseen, jonka jälkeen uni ei vaan enää kertakaikkiaan tule. Myös tämän vuoden alku on ollut aika heikkoa unien suhteen. Varsinaisesta unettomuudesta en kuitenkaan puhuisi, sillä joukossa on ollut ihan kelpo öitä ja enemmän sellaisia, joten totaaliseen kierteeseen en ole joutunut. Toisaalta luulen, että aika hyvin hallitsen nämä asiat tänä päivänä, eli todella pahaan unettomuuskierteeseen joutuminen ei enää käykään yhtä helposti mitä se kävi esimerkiksi viisi vuotta sitten. Tämänkertaiset uniongelmat juontaa varmaan monen asian summasta: vuorotyön aloitus, työssä tapahtuneet jutut, jotka kuitenkin jäi mietityttämään vapaa-ajalla, muutamat siviilielämän mietityttäneet asiat (ei mitään isoja, mutta yhtäaikaa monta) ja muutama unihygienian laiminlyönti. Ainaskin ne tuli mieleen, kun asiaa taannoin mietin.

Omalla kohdalla hyvän yöunen ja unensaannin kannalta keskeisiä asioita ovat:

• tottakai terveellinen ruoka ja liikunta, ei tästä enempää.
• säännöllisyys nukkumisessa. Siksipä laitan herätyskelloa soimaan vapaapäivänäkin, pyrin välttämään yksittäisten huonojen öiden korjaamista ylipitkillä yöunilla, ei päiväunia (paitsi poikkeustapauksessa ja sopivan lyhyet) jne.
• rauhallinen ilta-aika kotona. Ei siis liian myöhäistä liikuntaa tai oikeastaan muutakaan myöhäistä heilumista missään noin niinkun pääsääntöisesti.
• tietokoneen käytön rajaaminen pois illoista (on muuten vaikuttanut osaltaan siihen, että postausideat, kuten tämä, siirtyy ja siirtyy)
• Clipperin "unitee", joka todennäköisesti on merkityksellinen ainoastaan rutiinien tuojana, hah.
• tarvittaessa melatoniini.
• stressaamattomuus´, mikäli ei saa unta tai uni keskytyy ennen aikoja. Väsyneenäkin nimittäin pärjää hetkellisesti jopa paljon tarkkuutta vaativassa työssä. Enää hyvin harvoin mulla iskee "miten mä huomisesta päivästä selviin" -paniikki. Oppia ikä kaikki.
• tarvittaessa sitten menojen ja tekemisten uudelleen priorisointi.

Lisäksi olen miettinyt, että mua voisi palvella:

• tietokoneen lisäksi myös älypuhelimen käytön rajaaminen pois illoista.
• huolilista mielessä olevista asioista. Oon huomannut, että saattaa olla alitajunnassa pieniä mietityttäviä asioita ja etenkin, jos niitä on monta yhtä aikaa, alkaa ne kuormittamaan unta. Isot huolet ja murheet on helpompi tunnistaa ja siten myös käsitellä pois "päiväjärjestyksestä", tai pitäisikö sanoa pois "yöjärjestyksestä".

Ehkä keskeisin oppi on ollut se, että olen päässyt eroon "väsymyksen pelosta", minkä tuo jo kaukainen unettomuusaika jätti. Toki varmasti mietin nukkumisasioita ehkä keskimääräistä enemmän, mutta se lienee luonnollista. Toiset on vaan parempia nukkumaan kuin toiset. Itse en koe hyväksi sitä, että nousisin pois sängystä tekemään jotain muuta. Toki saatan lueskella tai jotain, mutta omalla kohdalla en ole kokenut sitä ratkaisevaksi teenkö sitä sängyssä vai sohvalla. Ilta-aikaan en kyllä mene "ennen aikojani" sänkyyn pyörimään. Sen sijaan jos yöllä herään, eikä uni enää tule, makoilen kyllä siellä sängyssä. Oon myös miettinyt, että vuorotyö ei ehkä loppuelämää tule minulle sopimaan. En kuitenkaan koe, ainakaan vielä, kärsiväni siitä niin paljoa, että vuorotyö estäisi tarttumasta muuten mielekkääseen työtarjoukseen. Vuorotyössä on vaan oltava todella paljon tarkempi unihygieniasta säännöllisyyden suhteen kun taas päivätyössä tuo säännöllisyys tuodaan lähes tarjottimella.

Kertookahan te lukijatkin kokemuksia aiheesta, jos haluatte. Tai vaikka hyviä vinkkejä hyville yöunille. Hyviä unia kaikille!

P.S. Mitä tykkäätte uudesta bannerista? No onhan se nyt ihan amatööri, mutta rakkaudella väännetty ja ihan meikäläisen ATK-skillsien rajamailla käyttäen apuna ilmaissivustoa nimeltä PicMonkey ja tietty kuvankäsittelyn kuningasohjelmaa nimeltä Paint, hah!

Kyllä täällä tarkenee!

Ehkä viisi vuotta sitten en ikinä olisi uskonut päästäväni suusta mitään vastaavaa, mitä tämä postaus tulee sisältämään. Olin henkeen ja vereen vannoutunut kesäihminen ja vihasin talvea. Vihasin sitä kaikissa sen muodoissaan, niin lumisena kuin lumettomana, kylmänä kuin leutona. En tiedä olenko ylipäänsä vihannut silloin enemmän vai ollut muuten vaan mustavalkoisempi, jälkimmäistä ainakin! Vanhemmiten sitä jollain erikoisella tavalla seestyy asioihin, eikä talvi tunnu enää yhtään niin pahalta. Ei edes silloin, kun ulkona paukku kolkyt raatia pakkasta. Kesä se on edelleen mun lempi vuodenaika, mutta onneksi meillä on myös kolme muuta vuodenaikaa.

Ulkoillen

Nuorempana, sanotaanko pikkuaikuisena, en harrastanut yhtään mitään talvijuttuja. Harrastin toki, mutta samoja asioita, kun kesälläkin: juoksua ja punttia lähinnä. Olin myös vakaasti sitä mieltä, että molemmat on paljon kivempaa kesällä. Jopa punttisali, koska onhan se ihan paskaa kävellä sinne salille talvella! Olen sillä tavoin onnekas, että kylmä (tai kuumakaan) ei vielä tähän ikään mennessä ole haitannut harrastamista, joten juoksu on sujunut lähes kelillä kuin kelillä. Edelleen olen sitä mieltä, että juoksu on pääosin miellyttävämpää niinä kolmena muuna vuodenaikana, ihan jo kevyemmän vaatetuksenkin vuoksi. Oon kuitenkin löytänyt sen oman talvijutun, eli hiihdon. harrastuksen, jota voi harrastaa vain ja ainoastaan (lumisena) talvena. Tää on varmasti vaikuttanut mun ja talven suhteeseen, jota voi jopa jonkinlaiseksi rakkaudeksi kutsua.

ja urheillen,

Toinen juttu on se, että vasta viime vuosina olen oikeasti oppinut pukeutumaan! Askel kerrallaan. Ensiksi silloin 15-16 -vuotiaana heiluttiin, salaa tietenkin, ilman pitkiä kalsareita ja pipoa. Ihan vaan, että tukka olis nätti ja reidet mahdollisimman ohuet. Aika nopeasti sitä tajusi, että aivoja nyt ei ainakaan kannata jäädyttää ja pipo löysi tiensä puusta päähän. No, jossain vaiheessa sitä tajusi, että pitkiin kalsareihin voi sijoittaa euron taikka pari, kunnes vihdoin viimein ne farkutkin muuttui toppahousuiksi tarpeen niin vaatiessa. Okei, yksi (puoli)kunnollinen talvipuku ja viisi toppatakkia Vilalta, Vero Modalta, Onlyltä, mistä milloinkin. Joka vuosi tietenkin uusi. Urheilu opetti pikkuhiljaa satsaamaan kunnon kerrastoihin, kunnes vihdoin ja viimein ne kukkaron nyörit aukesi myös kunnon talvitakille, joka ei tukehduta sua leudolla kelillä, pitää tuulen, rännän ja veden sekä on vielä lämmin, vaikka ulkona paukkuu pakkanen.

kyllä täällä tarkenee!

Kaksi juttua siis: talviharrastus ja ihan oikeasti oikeanlainen pukeutuminen. Pieni hinta siitä, että aamulla hymyilyttää pukkarilla. Taitaa se myös vähän olla niin, että ikä opettaa olemaan kapinoimatta asioita vastaan, joihin mikään kapina ei auta. Onneksi niin päin! Joka tapauksessa on ollut ihan hullua huomata, että nykyään jopa nautin talvesta, ihan vilpittömästi!

P.S. Näillä pakkasilla blogit on taas pullollaan asenne ratkaisee -hypetystä, mitä pakkasurheiluun tulee. Oon jollain tapaa aika täynnä sitä (vaikka syyllistyn samaan myös itse, hah) ja tahdonkin sanoa, että pukeutuminen ja omat tuntemukset ratkaisee. En näe mitään järkeä siinä, että joku lähtee vetämään lenkkiä kolmenkympin pakkaseen keuhkojen huutaessa hoosiannaa vain, koska asenne. Ei kai se synti ole matolla juosta, jos tykkää niin enemmän, kuin pakkasjuoksusta. Kukin tyylillään, kunhan jotain sen oman terveyden eteen.

Pikkusiskon kanssa lenkillä (ja hänen elämäntapamuutoksestaan..)

"Kattele niitä kantapäitä sitte vaa!"

Oli kuulemma mun pikkuveli sanonut tyttöystävälleen, kun he yhdessä lenkkeilevät. Ei ehkä kantapäitä, mutta niskaa. Pysyy juoksuasento vähän paremmin, sanoin mä pikkusiskolle, kun lähdettiin yhteiselle lenkille eilen. Pikkusisko on useamman rötväysvuoden jälkeen löytänyt liikunnan ja terveemmät elämäntavat. Se aloitti elämänmuutoksensa helmi-maaliskuun vaihteessa ja on painoa on pudonnut nyt reilu kymppikilon verran. Pari viikkoa sitten hän otti ja rykäisi 18K pitkiksen ja eilen aamuna olin vetämässä vitosen lenkkiä alle puoleen tuntiin. Hällä on tavoite juosta valon kymppi (Finlandia Marathonin yhteydessä) alle tuntiin. Alkaa likka olla kohta mun idoli mitä juoksuun tulee!

Juoksin kypärä päässä...

Hyvin tuli vitonen aikaan 28 minuuttia ja jotain. Kuulemma välillä teki mieli haistatella veetä tsemppailuille, kuten mun veljen tyttöystäväkin on todennut. Toimii siis, tsemppaus nimittäin. Angrella jos jollain löytyy se viiminenkin vaihde! Tehtiin ihan tarkoituksella tuollainen "vetolenkki", jossa toinen (tässä tapauksessa minä) pitää vauhtia. Onnellinen oon myös omasta juoksusta. Tuo vitonen on ihan maksimi, mitä arvaa tai kykenee tällä hetkellä juoksemaan korkeintaan kerran viikossa. Juoksukuntokaan ei kuitenkaan kaikesta huolimatta ihan nollissa ole, kun se vihellellen tulee alle puoleen tuntiin. Kattotaan sitte vuoden päästä, niin pikkusisko vetää mulle niitä VK-lenkkejä alle viiden minuutin keskareilla. Thats the way it goes!

Ei vaa. Oma treeni oli pyörä+juoksu+pyörä.

Luulen, että "Titi" selviää kyllä kympin omaan aikatavoitteeseensa (joka on musta tosi kova) ja vaikkei selviäis, niin on se voittaja silti! Siisteintä on ollut huomata, että koko juttu käy ilon kautta: säännöllinen liikunta ja liikunnan ilo, joka johtaa automaattisesti myös parempaan ravintoon. Ittensä lisäksi voittajia on myös hänen mukulat. Lapset kun imee itseensä sen elämäntavan mitä vanhemmat elää. Kolmas voittaja on sitte minä itte tietysti, koska saan treenikaverin! Parhaani mukaan oon häntä yrittänyt tsempata, mutta loppujen lopuksi tosi vähän mitään tsemppejä hän on tarvinnut. Sekin kertoo omaa kieltään se.

TSEMPPIÄ TITI!
(ja kaikki muutkin!)

Ihmiskoe ja videokevennys

Tämä sairaslomailu ja laakereilla lepäily on ollut myös jonkinsortin yhden henkilön empiirinen ihmiskoe (jonka olisin kyllä mielelläni jättänyt suorittamatta). Muutamia juttuja olen laittanut merkille sekä muilta alansa ammattilaisilta kuullut tästä omasta kropastani.

Ensinnäkin tuo paino. Jollain lailla ironista se, että olen ehkä vuoden pari hokenut tuota pari kiloa pois -läppää ja nyt, humps vaan, olen siellä oman unelmapainoni huitteissa, eli 65-66 kilossa. Totta kai kyseessä on, jos ei täysin niin lähes täysin, lihaskudoksen menetys. Eli en ole ollenkaan innoissani. Ihmiskokeen kuuma peruna tuleekin olemaan tulevaisuudessa. Kuinka saan takaisin nuo menetetyt jalkalihakset ja pysyä samaan aikaan tässä painossa??? Tyhmempikin tajuaa, että se tarkoittaa rasvakudoksen korvaamista lihaskudoksella. Voisikohan se onnistua, vaikka tuo muutamamasta kilosta eroon hankkiutuminen oli niin turkasen hidasta (mutta kuitenkin tällä kertaa sentään etenevää) puuhaa silloin tapaturmaa edeltävästi? No se on ainakin käynyt selväksi, että lihaskudoksen hävittäminen on ihan helkkarin helppoa hommaa ja tässä asiassa elämä on niin epäreilua!

Toinen itsehavaittu asia on vedenjuonti. Mähän oon tuskaillut kaikenmaailman aineenvaihdunta- ja vatsantoimintaongelmien kanssa. Simsalabim, niitä ei enää ole. Liikunta auttaa, lisää kuituja ja sössönsöö. Varmasti totta ja omalla kohdalla ei siitä olekaan kyse. Ainoa minkä olen keksinyt syyksi, on vedenjuonti. Olen pyrkinyt juomaan riittävästi ja juomiseni onkin varmaan jotakuinkin samaa luokkaa, mitä aina on. Nyt on kuitenkin herännyt ajatus, että juonko sittenkään normaalitilanteessa (eli kun liikunta on vahvasti elämässä) riittävästi? Ehkä en. No tämäkin ihmiskoe saa päätöksensä sitten joskus.

Kolmas juttu on sydän. Matalasta leposykkeestä olen kyllä ollut tietoinen ja siitä kuulin joka käänteessä. Tilanteessa kuin tilanteessa syke vaihteli neljässä kympissä ja piirun päälle. No sitten tuossa ottivat EKG:n. Urheilet varmaan paljon? En oikein tiennyt oliko se kysymys vai toteamus. Myöhemmin hän kertoi EKG:ssä olevan muutoksia, joita runsaasti urheileville ihmisille saattaa tulla ja joista ei tarvitse huolissaan olla. Myöhemmin tekstistä luin, että pq-aika on normiarvoja pidempi ja joissain kytkennöissä esiintyi lievää varhaista repolarisaatiota. Tietty piti vielä googlata, että tarvitseeko ruveta odottamaan äkkikuolemaa. Ihan varmuuden vuoksi. Ei tarvitse. Nuo sydänmuutokset on kai tyypillisempiä kestävyysurheilun harrastajalle ja vaikka juoksu on ollut pari viimeistä vuotta kohtuu vähäistä, niin eihän se sydän sitä tiedä mitä sitä on harrastettu.

Loppuun vielä videokevennys (huomaa taustamusiikki!)

Joo. Olen siis alkanut harjoitella täysipainovarausta. Kuva eilisaamulta. Illalla sujui jopa tuota paremmin, mutta tänään onkin sitten paljon häjympää. Sekös kismittää. Nilkkaan juilii vähän, akilleeseen vähän enemmän ja eniten polven takana oleviin jänteisiin (tai jonnekin sinne taakse). Jostain kai se kroppa yrittää liikkuvutta repiä kävellessään, jos ei jalkaterä hievahdakkaan. Sätkimiseksi kutsuu Jarppa meikän menoa. Kotona pyrin nyt mahdollisimman paljon menemään ilman keppejä. Ulkona ne täytyy olla, koska tuntuma alustaan on niin heikko. Ilman ei onnistu mitenkään. Keppejä, molempaa, täytyy joskus myös käyttää siksi, että pitää ihan oikeasti päästä eteenpäinkin. Hidasta on nimittäin meno ilman tai yhden kepin turvin. Niin hidasta, että jos huomenna olis tarkoitus lähteä autolla jonnekin, niin voisin illalla lähteä ylittämään parkkipaikkaa.

Liikuntamotivaattorit ja... kuka on vuoden urheilija??

Tuossa taannoin hiihtoladulla jotakuinkin kasikymppinen pappa antoi ohimennessään pari hyvää tekniikkavinkkiä luisteluhiihtoon. Kyllä kasikymppinen, hiihtoladulla, ohimennessään. Ja oli muuten hyviä vinkkejä. Se, jos mikä laittaa nöyräksi ja muistuttaa siitä yhdestä liikunnan harrastamisen perimmäisestä tarkoituksesta: on paljon, jos sen ikäisenä jaksan itse kantaa omat kauppakassini saati että viettäisin onnellisia eläkepäiviä vaikka nyt hiihtoladulla. Toki siihen tarvitaan myös hieman tuuria ja sattumaa, mutta liikunnan harrastaminen on varmana yksi edullisimpia, helpoimpia ja vieläpä hauskimpia tapoja pedata itselleen terveempää loppuelämää. Kaikkien ei tarvitse tietenkään harrastaa ja tehdä samoja juttuja, mutta jokaiselle varmasti löytyy jotain ja ainakin se vähimmäismäärä terveyshyötyjen saavuttamiseksi olisi hyvä sitä jotain tehdä, sekä kestävyyskunnon ja lihaskunnon puolesta.

Toinen juttu mikä aina silloin tällöin tulee vastaan, on hämmästely siitä kuinka jaksaa olla niin reipas. Niin reipas, että useampana päivänä liikkuu ja vielä pitkän päivän päälle käy lenkillä. No, mä en pidä sitä oikein minään reippautena ja vielä vähemmän uhrautumisena. Kun se on ihan oikeasti kivaa ja kansankielellä sitä kutsutaan esimerkiksi liikunnan iloksi. Se on vieläpä kivaa monessa vaiheessa: ennen sitä liikuntasuoritusta, sen aikana ja vielä sen jälkeenkin. En ole ehkä ikinä tavannut ihmistä, joka katuisi sitä, että lähti harrastamaan jotain liikuntaa. Että joku tuumaisi päivän päätteeksi, että muuten oli mukava päivä, mutta se kaduttaa kun harrastin liikuntaa tunnin. Sekin jo kertoo siitä, että isolle osalle ihmisistä on varmasti joku muu juttu esteenä, kun se, että liikunta olis pahasta, tylsää tai jollain tapaa tosi kurjaa. Ehkä se on se lähtemisen vaikeus.  Se on juttu mistä pääsee kyllä ajan kanssa yli. En nimittäin oo varmaan koskaan tavannut myöskään ihmistä, joka olisi ottanut liikunnan osaksi elämää pitkäksi aikaa ja katuisi sitä.

Vaikka oon aika-ajoin hyvinkin tavoitekeskeinen, ei mikään suoritus tai tavoitteen täyttyminen koskaan mene edelle noiden kahden motivaattorin. Eli terveyden ja liikunnan ilon. Jokainen tietty saa harrastaa liikuntaa ihan mistä tahansa syystä, enkä minä taikka kukaan muukaan ole sanomaan mikä on oikein. Terveys on kyllä sellanen juttu, jonka liikuntaharrastus saa aikaan, jos ei itsetarkoituksena, niin bonuksena ikäänkuin kaupanpäälle. Tietysti sillä oletuksella, että mukana on tervettä järkeä. Tällaisia ajatuksia oon viime päivinä pyöritellyt päässäni. Omia liikuntamotivaattoreita olen pyöritellyt ihan muuten vaan ja muiden ihmisten liikuntamotivaattoreita vähän siksi, kun esimerkiksi tänään opiskeltiin koko päivä sydämen ja verenkierron sairauksia.

Ja sitten vielä loppukysymys:

Tänään TV2 ja Suomen Urheilugaala. Kenestä toivotte/toivoitte vuoden urheilijaa ja miksi? Mä toivon kyllä herroista Niskanen ja Jauhojärvi. Kummastakin. Ja syystä että, no kyllähän sen kaikki tietää. Olisihan moni muukin varmasti hyvä valinta, mutta jotenkin olympialaiset on vaan korkeammalla kaikkea muuta.

Saa toki kertoa myös omia liikuntamotivaattoreitaan :).

Yötyön miinukset

(kuva: freepik.com. Aika kolkon ja vanhan näköinen sairaala.

Mun viikonloppu alkoi melkoisessa koomassa ja kurrku kipeänä infektioikkuna apposen ammollaan. Tein keskiviikon ja torstain välisenä yönä yövuoron ja tänään perjantaina olin yhden kouluprojektin tiimoilta tavallaan aamuvuorossa. Eilen päivällä nukuin vaan muutaman tunnin, liian vähän sitten kuitenkin koska tänään iski totaalinen uupumus.

Yövuorot on tavallaan ihan jees. Toisissä töissä se esimerkiksi katkaisee mukavasti viikkoa, koska on paikkoja, missä on esimerkiksi fyysisesti ja henkisesti sen verran raskasta, että sellaista pientä breikkiä arkiaherrukseen kaipaa. Toki hoitoalalla on työpaikkoja, jossa yövuorot saattaa olla niitä kaikkein kiireisimpiä. Vaikka yövuoro ajatuksena on ihan kiva, niin oon kyllä ehkä päätynyt siihen, ettei ne oikein mulle sovi. Ainakaan enää ole sopinut.

• Jarpan mukaan olen jotenkin paljon kireämpi niinä päivinä, kun mulla alkaa yövuorot. En ehkä ole itse laittanut sitä merkille, mutta uskon, että se on oikeassa tuossa asiassa.
• Aika usein yövuorojen jälkeen mulla on olo, että tulen kipeäksi. Saattaa tulla pientä nuhaa ja kurkkukipua, mistä ei sitten seuraa sen enempää ja seuraavana päivänä olen taas täydessä iskussa. Kuitenkin lähes aina, kun olen oikeasti flunssassa, on takana yövuorot.
• Iho. Mun iho kärsii ihan hirveästi yövuoroista ja siitä kyllä huomaa, milloin on tullut valvottua.
• Aineenvaihdunta on kanssa ihan seis. Palelee niin käsiä kun jalkoja. Olo on kokonaisvaltaisesti joskus tosi kamala.

Siinä lienee tärkeimmät. Ehkä ikäkin on tehnyt tehtävänsä, koska hoitajan uran alussa en yövuoroista ollut moksiskaan. Vuorotyö ja sitä kautta myös yövuorot kuuluvat työn varjopuoliin, mutta jokaisessa paikassa ei niitä hoitajanakaan ole pakko tehdä. Sairaanhoitajan tutkinnolla lienee suurempi mahdollisuus saada päivätyötä, kuin lähi- tai perushoitajana. Toisaalta taas, ainakaan vielä en koe satunnaisia (eli max. 2 yövuoroa/kolmen viikon lista) yövuoroja niin pahana, ettenkö voisi tehdä sitä työtä, jos se vaan muuten on mielenkiintoista. Sikäli portit on auki.

Ilta ja aamuvuorojen sekoituksessa rytmiä pystyy kuitenkin pitämään paremmin yllä nukkumalla säännöllisesti. Tai edes sinne päin. Vaikka illasta aamuun siirryttäessä yöunet menevätkin enemmän tai vähemmän reisille, niin yöunet ne on kuitenkin. Yövuoroissa jää ainoaksi keinoksi yrittää pitää ruokailut edes suht järkevinä. Kahden yön ollessa kyseessä koetan välipäivänä nukkua mahdollisimman paljon, liikkua kevyesti ja sitten viimeisenä nukkumapäivänä nukkua mahdollisimman vähän, liikkua kevyesti ja päästä mahdollisimman nopeasti takaisin rytmiin. Yleensä onnistun noissa kuitenkin hyvin.

Mukavaa viikonloppua!

Unettomuudesta

Heippa hou. Tässä postauksessa ajattelin käsitellä sellaista asiaa, kun uniongelmat. Mitä uniongelmat tarkoittaa omalla kohdallani ja miten tuota asiaa omassa elämässäni hoidan. Lapsena oon ollut tosi hyvä nukkumaan, mutta nytten aikuisena en enää ole. Luulen, että vuorotyöllä on oma roolinsa, mutta varmasti myös muilla asioilla.

Siitä on ehkä jotain viitisen vuotta, kun kärsin ihan tosi pahan unettomuusjakson elämässä. Toki siihen oli syynsä, kaikenlaista tapahtumaa oli silloin meneillään. Uni on kuitenkin siitä jännä juttu, että sitä tarvitsee, ei voi vaan jäädä odottamaan seesteisempiä aikoja. Unettomana on turha myös kuvitella saavansa niitä seesteisiä aikoja. No, tuo on ollutta ja mennyttä. Palasin siihen, koska silloin mulle kirjoitettiin nukahtamislääkkeitä ja niitä kokeilinkin muutaman kerran. Siitä huono juttu, koska ne auttaa kyllä nukahtamaan, mutta aamuyöstä saatat silti valvoa. Jossain vaiheessa sitten tuo nukahtamislääke vaihdettiin melatoniiniin, ja se on satunnaiskäytössä edelleen. Lähinnä joskus iltavuorojen jälkeen, kun tunnen että käyn ihan kierroksilla taikka yövuorojen rytminvaihtoon.

Mulla tahtoo unettomista öistä syntyä helposti kierre: käyn entistä enemmän kierroksilla ja mitä väsyneempi olen sitä vaikeampi on nukkua. Juuri esim. tuossa kohtaa pidän melatoniinia hyvänä, saada kierre katkaistua alkuunsa. Toki ensisijainen keino olisi erilaisten rentoutumiskeinojen opettelu ja sitä olenkin tehnyt. Säännöllinen uni on mulle tärkeää ja siksi herään hyvin usein vapaapäivinäkin herätyskelloon. Olisi emämoka nukkua liian pitkät yöunet ja siten saada tuo unettomuuskierre alkamaan. Univelan poisnukkumiseen ei myöskään mielestäni tarvitse mitään megapitkiä unia vaan yhdet ihan normaalimittaiset yöunet. Tässä ajattelussa saattaa olla himpun verran myös hätävarjelun liiottelua, johtuen siitä, että olen tosissaan siitä unettomuudesta joskus kärsinyt. Yksi juttu mihin olen ihan viime aikoina herännyt on tietokoneen (ja älypuhelimenkin) ilta-aikainen käyttö. Niimpä olen taas pyrkinyt palaamaan niiden kirjojen pariin. Lueskelemaan jonninjoutavaa kaunokirjallisuutta, joka on ehkä kaikista paras tapa rauhottua illalla. Onhan niitä liuta muitakin keinoja, jolla pyrkiä turvaamaan yöuni, kuten esimerkiksi ruokailut, kahvinjuonnin rajoittaminen ja rauhallinen kotiaika ennen nukkumaan menoa.

Jotta homma ei kävisi liian helpoksi, niin mä en ole meidän perheessä ainoa herkkäuninen. Jarppa on nimittäin kanssa. Se heräilee tosi helposti iltayöstä, eikä saa sitten unenpäästä kiinni. Sillä ne häiriötekijät tulee ulkoa päin, esimerkiksi mun pyöriminen ja touhaaminen (oon tosi levoton nukkuja). Mun uniongelmat tulee enempi sisältä päin, enkä niinkään häiriinny ulkoisista tekijöistä (vaikka Jarppa on myös levoton nukkuja). Ollaan jo useita vuosia nukuttu tarpeen tullen eri makkareissa. Se tarve on esimerkiksi sillon, jos tuntuu, että nyt on tulossa huono yö, mutta hyvät (tai edes kohtalaiset) unet olisi enemmän kuin tarpeeseen. Sillon saatetaan sopia, että hei mä meen tonne kakkosmakkariin. Tunneihmisenä se tuntui musta aluksi tosi pahalta, vähän kun muka oltaisiin epäonnistuttu, jos kerran taikka pari kuukaudessa joudutaan nukkumaan eri makkareissa. Loppujen lopuksi oon tullut tosi sinuiksi tuon jutun kanssa, eikä meidän parisuhde ole todellakaan yhtään siitä kärsinyt, päinvastoin. Jos tarve vaatii, niin voidaan nukkua vaikka viikko eri makkareissa. Se on kyllä jännä, että nuo tarpeet tulee yleensä silloin, kun esimerkiksi työssä on jotain stressiä meneillään. Ei koskaan vapailla. Jotenkin jännästi myös tuo tarve on esiintynyt myös paljon harvemmin sen jälkeen, kun tämänkaltaisen mahdollisuuden on hyväksynyt ylipäänsä olevan tarvittaessa olemassa.

Mitä piti sanomani, niin mun mielestä hyväksyminen on ehkä parhaita keinoja uniongelman hoitamiseen. Ja jutteleminen, se kanssa. Nukkuminen saattaa helposti kääntyä suorittamiseksi. Kokemuksesi, ettei vaan osaa rentoutua taikka muuta. Me ollaan kuitenkin loppujen lopuksi aika erilaisia nukkujia kaikki ja mikä toiselle toimii, ei välttämättä toisella onnistukaan.

(Kuvat: freepik.com)

Uusia tuulia

Kamat kantoon ja menoksi.

Syksy on virallisesti tullut. Se tuli heti, kun kesäloma loppu. Oikeastaan oli aika superia viettää loma näin myöhään. Pari loman ensimmäistä viikkoa meni reissaillessa ja pari viimeistä viikkoa normiarkea aloitellessa. Vikat viikot ennen lomaa olin kyllä todella poikki ja urheilut jäi kohtalaisen vähiin. Nyt olen taas niin sanotusti back in bisnes, back in gym.

Selfie @ AaltoAlvari. Tuollasilla rannekkeilla
kuljetaan paikallisella uimahallilla.

En tiedä muistatteko, mutta taannoin äimäilin väsymystäni sekä kilppariarvojani. No anyway, nuo arvot kontrolloitiin loppukesästä uudelleen ja vaikka lähellä rajoja edelleen liikuttiin, niin kuitenkin kauempana verrattaen aiempiin testeihin. Vielä kuulemma pitäisi nuo labrat uudemman kerran ottaa. Itse asiasta en enää ole niin huolissani, sillä olotila on paljon normaalinmpi. Olenkin miettinyt asiaa, että näinköhän mulla kuitenkin oli joku "vaan burnout" tai sellainen mielen ja kehon totaaliblokki.

Vessaselfie. Huomaa hikiotsa. Salillakin täytyy olla hiki päässä.

Tuolloin keväällä mulla nyt jokatapauksessa mystisesti nousi paino jokusen kilon (no okei, ei montaa enkä mikään läski ole, mutta kuiteskin) ja niitä kiloja aion nyt todenteolla alkaa hävittämään. Tarkennuksia asiaan tulossa myöhemmin. Oon oikeastaan jopa vähän innoissani, tavoitekeskeinen ihminen kun olen. Mystinen ja lihominen ei mulla koskaan ennen ole kuulunut samaan lauseeseen. Syöt enemmän kuin kulutat ja that's it. No, keväällä kuitenkin urheilin reippaanlaisesti, ruokahalu oli huono ja paino senkun nuosi. Se oli yksi syy, miksi epäilin vahvasti noita kilppareita. Voisin ainakin jossain määrin kuvitella, että stressillä on jotain tekemistä ollut asian kanssa.

Kesäksi kuntoon. Jos ei juoksukuntoon, niin johonkin kuntoon?

Huh hellettä!

Ihana lämpö, ihana aurinko, ihana kesä. Oon niin vimpan päälle kesäihminen, ettei mitään järkeä. Mun mielestä aina vois olla tällaiset kelit. Aina.

Eilen sain lenkkiseuraa pyöräilevästä pikkusiskosta. Kierrettiin Tuomiojärvi ja lämmintä riitti. Huomenna saan lenkkiseuraa Janista. Aiotaan kiertää Jyväsjärvi. Sekin lenkki maistuu yli vuode tauon jälkeen. Lenkillelähtö ja juoksutuntemukset ei kyllä ole lähelläkään normaalia, mutta olen kuitenkin saanut lähdettyä. Parhaiten aamulla, mutta toisinaan myös illalla. Eilen laitoin merkille, että hikoilukin on roimasti vähentynyt. Ei ainoastaan eilen, vaan myös yleensä.

Juomaa kyllä riitti ja lopuksi hölkättiin vielä Haukkalan lähteen ohi, jossa täytettiin tuo pullo täyteen kylmää lähdevettä. Juomapullolle ainaskin tuli hiki. Lenkin loppuhuipennus oli pulahdus Tuomiojärveen. Ensimmäistä kertaa ilman saunaa tänä kesänä. Perjantaina ajattelin mennä sinne labraan kontrollikokeisiin. Toivottavasti labralähete on avoin, ettei tarvii elo-syyskuun vaihteeseen odottaa.

Kuulumisia

Vajaa kolme kuukautta maratoniin ja yhtään pitkää lenkkiä en edelleenkään ole päässyt tekemään. Ehkä tällä viikolla? Toivottavaa olisi. Mitäpä muuten kuuluu? No, ruutuaika on kulunut tehokkaasti jalkapalloa seuraten (miten jäinkään noin koukkuun?) ja väsymys painaa edelleen. Lenkkejä oon tehnyt aika paljon aamuisin, siten että olen juossut suoraan sitten töihin puoli kahdeksaksi. Juoksu kulkee tasaiseen tahtiin, mitään selkeästi kovempia lenkkejä en myöskään ole tehnyt. Silti oon ihan tyytyväinen siihen, että ylipäätänsä voi vähän juosta. Kuntosalin suhteen olen ollut kohtalaisen laiska, ehkä annan sen itselleni anteeksi.

Tänään oli mun toinen työpäivä sairaanhoitajan työsuhteessa. Tässä sijaisuudessa olen kyllä jo jokusen viikon ollut, mutta opintopisteiden roikkuessa lehtoreiden takana, oli mun soppari ensiksi lähihoitaja. Työnkuva (sekä epäpätevyysvähennyksineen myös palkka, kuinka kiitollista onkaan opiskelu hoitoalalla) on suurinpiirtein sama, mutta nimike muuttui. Päivätyötä on siis tiedossa tämän kesän ajan. Melko jännää, kun ei pitkään aikaan ole sellaista ollut.

Aiemmin kirjoittelinkin tänne blogiin tuosta kilpirauhasasiasta, jota ajattelin nyt sivuta. Elikä labrojen mukaan kilpirauhasarvot ovat viitteissä, mutta oireilu klassista vajaatoiminnan oireilua. Tyroksiinikokeilusta ei terveysaseman lääkäri maininnut sanallakaan, vaikka yritin vähän kaivellakin. Uudet labrat syyskuussa ja jatkoja katsotaan sen mukaan. Onnekseni sain töiden kautta kyseltyä hieman erikoislääkäriltä asiasta ja kuulemma muutamat labrat kyllä kannattaakin ottaa, mutta uusiin kokeisiin voisin mennä jo heinäkuussa. Toivoisin myös, että vapaa opiskeluista sekä säännöllinen työaika toisi helpotusta oireiluun, mutta vielä ei sellaista ole ollut ilmoilla. Katsotaan. Uskon kyllä, että tämä asia jollain tapaa järjestyy. Armollinen olen kyllä pyrkinyt itseäni kohtaan olemaan ja urheiluissakin keskittynyt vain tuohon lenkkeilyyn.

Tunnelin päässä ON valoa.

Kilpirauhasasiaa

Moikka moi. Pitkästä aikaa. Ajattelin tulla kertomaan teille kuulumisia, jotka ovat aika ristiriitaisia. Kuten aktiivisemmat lukijat ovat varmaan huomanneet, olen aika-ajoin maininnut jonkinasteisesta uupumuksesta ja väsymyksestä. Tuota väsymystä on ollut viime syksystä asti, kunnes nyt tänä keväänä asiat kärjistyivät kohtalaisen pahaksi. Unentarve lisääntyi selkeästi, palautuminen urheilusta vaikeutui ja kunto paradoksaalisesti huonontui liikkumisesta huolimatta. Luonnollisesti mieliala on ollut aika matalalla.Seuraava lause on lainattu omasta kirjoituksestani tammikuussa:
"
Kirjoittamisinto vaan on ollut yhtä vähissä kuin kaikki muukin into. Lähestulkoon. Muutamana päivänä olen jopa pohtinut, että pitäisiköhän varata verikokeita. Olen kuitenkin tullut järkiini ja muistanut, että ehkä meidän kaikkien ei tarvitse olla ympäri vuoden samassa iskussa. Ei henkisesti eikä fyysisesti. "

Jonkinlaiset hormonihäiriöt, lähinnä kilpirauhasen vajaatoiminta,on käynyt mielessäni useampaan kertaan, kunnes taas olen prepannut itseäni luulosairaaksi. Kieltämättä hälytyskellot soi aika pahasti, kun maastavetosarjojen välillä teki mieli lähinnä ottaa päiväunet ja kunto paradoksaalisesti senkun huononi vaikka kuinka yritin liikkua. Paino on hiljalleen myös noussut, samaa tahtia kuin ruokahalu hiljalleen on hiipunut. Joskus huhtikuussa sain varattua itselleni lääkäriajan, joka oli tasantarkkaan viikko sitten. Kiireiseltä ja kyllästyneeltä vaikuttava täti laittoi lähetteen laboratorioon, jonka tulokset hain itselleni tänään. Soittoaika lääkärille niistä on vasta kesäkuun puolivälissä. Resurssipula näkyy ja tuntuu.

TSH 3.37 (viite 0.3-3.6/4.2, laboratoriosta riippuen. Mainittakoon vielä, että tyroksiinihoidossa tavoitearvo on 1-2 ja joidenkin tutkimusten mukaan tuo yläraja on aivan liian alhaalla. Tai ainakin ihmiset saattavat oireilla pahastikin, vaikka TSH olisi vain viitearvon yläkantissa.)

T4V 13 (viite 12-22. Vaikka siis TSH:ta on tuonkin verran, niin varsinainen tyroksiini on nipinnapin viitearvossa.)

En ole lääkäri, mutta toivoisin, että lääkäri kenen kanssa tulen asioista puhumaan käyttäisi kuuntelevaa korvaansa. Jälkeenpäin ajateltuna en enää ihmettele herkästi meneviä hermojani ja alakuloa. Taannoin mun mies sanoi, että "sulla on joka huoneessa kesken joku juttu, minkä oot aloittanut ja unohtanut tehdä loppuun". Muisti on olematon. Niiden harvojen asioiden kanssa, jota olen saanut aloitettua. En enää ihmettele sitä, kun lattiat on täynnä hiuksia, iho kutiaa ja päänahkaan on yhtä-äkkiä ilmestynyt hilsettä. Koskaan aiemmin ei sellaistakaan ole ollut. Ennen säännöllinen vatsantoiminta on muisto vain. Nuo asiat on hiljaa hiipinyt mun elämään, vaikka niistä yksittäin on ollut puhettakin, niin jotenkin ne vaan ei ole tullut tajuntaan ennen kuin nyt ihan viime aikoina.

Ja arvatkaa mitä. En enää ihmettele sitäkään, että tämä jalan parantuminen on niin tuskallisen hidasta.

Juttelin opiskelukaverin kanssa, joka kertomansa mukaan sai koelääkityksen kutakuinkin samoilla arvoilla. Lääkettä hän syö edelleen, arvot on hyvät ja elämänlaatu parantunut. Tää on ilmeisesti asia, johon suhtaudutaan kaksijakoisesti. En tiedä, mitä kohdallani tulee käymään, mutta vointini toivoisin parantuvan samanlaiseksi kuin se oli viime kesänä. Samanlaiseksi mitä se on ollut aina ennen. En ole tästä asiasta juuri kirjoitellut aiemmin. Ihminen voi näköjään selittää itselleen vaikka mitä. Stressi, stressi ja stressi. Ole reipas. Älä valita. Väärä vuodenaika. Kaamosväsymys vaihtuu kevätväsymykseen ja sitä rataa.

Hyvää viikonloppua kaikille! Huomenna juhlitaan ylioppilaita. Nyt lähden silittelemään tuon mekonretaleen ja katsastamaan omistanko yhtään ehjiä sukkahousuja. Ajoissa, kuten aina.

Pyöräilyviikon avajaisissa

Tänään alkoi täällä Jyväskylässä pyöräilyviikko, jonka avajaistapahtumaa vietettiin kävelykadulla. Itsekin nopsaan siellä pyörähdin. Muutamassakin kojussa kävin juttelemassa viikon tarjouksista. Kauppoja ei kuitenkaan (toistaiseksi) syntynyt, mutta jonkin verran olen taas viisaampi. Tää ehkä tietää sitä, että kyttään entistäkin ahkerammin fillaritorilla mun mahdollista tulevaa pyörää. Saa nähhä.

Joskus kauan kauan sitten ajattelin, että juostessani maratonin seuraavan kerran ja saavutettua tietyn tavoiteajan ostan itselleni palkinnoksi pyörän. No, näiden vammasekoilujen jälkeen ajatukset tuosta on hieman muuttunut. olen aiemminkin siis noita pyöräjuttuja miettinyt. Lähinnä sitä, että millainen sen pyörän pitäisi olla.

Tiedän, että kaikki oikeat pyöräilijät on sitä mieltä että maantiepyörä tottakai. Itsekin olin aika pitkälle samaa mieltä pitkään. Nyt on tuo ajatus pikkuhiljaa muuttunut ja jotenkin on fiilis cyclocrossarista. Ensinnäkin siksi, että toivoisin sillä pyörällä olevan jonkin verran muutakin käyttöä kuin lenkkikäyttö. Cyclocrossilla ajaminen olisi hieman vapaampaa, kuin maantiepyörällä ja ehkä sitä vapautta kuitenkin siihen kaipaa, etenkin kun tuo pyöräily itsessään on aika vieras laji mulle. Tarkoitan tällä ehkä sitä, että sillä voisi kuvitella esimerkiksi tekevänsä jonkinlaista retkipyöräilyä myös ja sitä rataa. En myöskään usko etteikö CC-pyörällä voisi osallistua tarvittaessa johonkin pyöräily- tai triathlon -tapahtumaan. Pidätän kyllä oikeuden siihen etteikö mun mieli voisi jälleen kerran kääntyä!

Toi pyöräilyviikko on kyllä hyvä keksintö. Ei ainoastaan liikunnan näkökulmasta, vaan myös ekologisuuden. Toivottavasti se kannustaa ihmisiä liikkumaan enemmän pyörällä, koska oikeesti tosi moni liikunnallinenkin ihminen käyttää autoa mun mielestä ihan liikaa. Mun mielestä myös tosi monet perheet juurruttaa lapsiinsakin autolla liikkumisen kulttuuria, vaikka pyörälläkin vois.

P.S. Nimi näyttäis olevan Finlandia maran lähtölistalla, hoh hoh. Ehkä se on syksyllä myös maalintulijoiden listalla.

Välitilinteko

Räkätauti jatkuu yskän ja nuhan muodossa edelleen, mutta vointi sinänsä on kyllä jo kohenemaan päin. Mitään hiki- ja hengästymisurheiluja en kuitenkaan ole uskaltanut aloittaa, joskaan en ehkä tiistaisen osteopaatin käsittelyn jälkeen ainakaan juoksulenkillä olisi voinut käydäkään. Tai ainakaan se ei olisi ollut suositeltavaa, mikäli hoidosta haluaa täyden tehon irti. Työharkan olen kuitenkin voinut aloittaa, vaikka tokihan siitä lähinnä koulun puolelta tuli ongelmia, kun tänään olisi pitänyt olla alkuviikon sairastelujen vuoksi sekä harkassa että koulussa yhtäaikaa.

Tässä opiskelussa en oikein aina jaksa ymmärtää sitä, että osa tuosta opettajakunnasta pitää meitä aikuisia ihmisiä ihan lapsina ja kohtelu sekä kommunikointi on sen mukaista. Joskus jopa ilkeämielistä. Toinen juttu mikä harmittaa, on se että eri erikoisalojen opettajat ajaa vain ja ainoastaan sitä omaa agendaa aukaisematta silmiä kokonaisuudelle. Eikö keskiössä pitäisi kuitenkin olla opiskelija, hänen oppiminen ja se mikä hänen tilanteessaan milloinkin olisi se järkevin ratkaisu. Nämä ajatukset on viime päivinä aiheuttanut muutaman harmaan hiuksen ja roppakaupalla mielipahaa jo valmiiksi alavireiseen olotilaan, mutta ei siitä sen enempiä.

Tiistaina tosiaan kävin siellä osteopaatin käsittelyssä. Kaikennäköisiä pyörittelyjä siellä tapahtui ja krits, lonkkalukko aukesi vasemmalta. Lisää pyörittelyjä ja kritskräts, kaksi nilkkalukkoa aukesi. En oikein tiedä mikä on lopputulos, mutta kyllä se käsittely ainakin hyvän olon sai aikaiseksi. Jotenkin myös pakaranseutu tuntuu rennommalta verrattaen aiempaan, mutta ihan täydellistä mielikuvaa en hoidosta vielä osaa tehdä, sillä oon tosiaan huilaillut tuon flunssan vuoksi ja liikunnat ei ole normaalilla tasolla. Palaan tuohon asiaan varmasti vielä blogissani, kunhan pääsen tästä juoksentelemaan ja normaali arkeen kiinni.

Ja jotta tästä postauksesta saataisiin mahdollisimman sekava ja pitkä, niin otetaanpa kehiin vielä yksi aihe. Nimittäin bloggaus. Kirjoittelun rytmi on ollut mulla kateissa jo jonkin aikaa, kuten varmaan osa lukijoista on saattanut huomatakin. Siihen on tasantarkkaan kaksi syytä. Ensinnäkin paikallaan junnaava treeni tämän vammatilanteen vuoksi. Joskus tuntuu, ettei vain jaksa toistaa itseään tässä asiassa. hyvästä flowsta on lisäksi myös paljon mukavampi kirjoittaa. Tavallaan myös totuinkin siihen, sillä hyvin pitkään kirjoittelin voittokulkua satunnaisine vaikeuksineen. Tämän vammakierteen vuoksi on ollut opettelemista ilmaista vaikeuksia satunnaisine voittoineen. Nyt kuitenkin, vihdoin ja viimein, uskon itsekin tämän asian olevan kääntymässä. Pikkuhiljaa.

Toinen syy on stressi. Opiskelun ja työn yhdistäminen on viimeisen vuoden aikana ollut ajoittain todellakin stressaavaa. Etenkin viime kuukaudet on välillä ollut todella raskaita ja ajatukset on olleet paljon niissä asioissa. Myös ihan konkreettinen aika on ollut kortilla. Tämä on ollut myös asia, mitä on ollut vaikea ilmaista tänne, vaikka usein olen halunnutkin. Ylipäänsä koko stressin huomioonottaminen ja myöntäminen on toisinaan haastavaa, vaikka itseä pyrinkin kuuntelemaan. Oman jaksamisen arvioiminen ei ole mitään hellpoa hommaa, vaikka itsetutkiskelua tuleekin harrastettua melkoisen paljon. Itsetutkiskelun kautta olen kuitenkin kehittynyt siinä paljon, joten siihen käytetty aika ei todellakaan ole mennyt hukkaan.

Tämä pohdiskelu ei kuitenkaan ollut alustus uutiselle lopettaa blogi. Ehei. Tämä oli eräänlainen välitilinteko. Ajatuksista, kuinka toisinaan on tuntunut naurettavalta pitää juoksublogia, vaikka ei edes ole pystynyt juoksemaan. Välitilinteko siitä, että vaikka viime syksynä opiskelujen taas alkaessa tein ihan tässä blogissakin päätöksen olla antamatta liikaa tilaa suorituspaineille ja stressille, niin tänäkin lukuvuonna menin sen tekemään. Ja tämän välitilinteon symbolina on tuo jokusen vuotta vanha kuva. Sinne on kuumailmapalloon laitettu menemään kaikenmaailman stressit. Rasitusvammasta en voi olla ihan varma, mutta vielä sekin lähtee ja tämä blogi kyllä kestää sen. Toivottavasti myös tämän blogin lukijat.

Onko istuminen vaarallista?

Täällä mä vaan istun ja päivitän blogia. Istun ja äimäilen sitä, kuinka istuminen on vaarallista. Ruudun ääressä, vaikka istuminen just ruudun ääressä on se kaikkein pahin istumisen muoto. Nykytiedon valossa istumisesta on hyvää vauhtia tulossa itsenäinen terveysriski. Liikkumattomuus sinällään on tunnustettu itsenäiseksi terveysriskiksi jo aikoja sitten. WHO:n mukaan liikkumattomuus on maailman neljänneksi suurin kuolleisuuden aiheuttaja. Duodecimin mukaan liikkumattomuus oli maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan vuonna 2008 syypäänä lähes kymmenesosaan kaikista kuolemantapauksista.

Liikunnan terveyshyödyistä on puhuttu sen verran paljon, että varmasti kukaan ei niitä ole pystynyt ignooraamaan. Sen sijaan passiivisuuden ja istumisen terveysriskit ovat kohtalaisen uutta tietoa. Istu ja pala! -artikkelin mukaan 2012 julkaistussa tutkimuksessa on käynyt esimerkiksi ilmi, että kasvisten ja hedelmien lisääminen ruokavalioon sekä samanaikainen istumisen vähentäminen auttoivat tehokkaammin painonpudotuksessa kuin sama ruokavaliomuutos yhdistettynä liikunnan lisäämiseen.

Homma ei ehkä todellakaan mene niin, että julistamalla liikuntaan terveysvaikutuksia ihmiset saadaan liikumaan ja terveiksi. Hulluinta tässä on se, että liikunnan terveysvaikutukset saattavat jäädä hyvinkin ohuiksi, jos muu vapaa-ajanelämä on passiivista. Otetaanpa tähän väliin esimerkki keskustelusta, jonka kävin yli kahdeksankymppisen teräsmummon kanssa. Paikkana opiskelujen myötä järjestetty ikäihmisten avoimien ovien liikuntapiste kuntosaliympäristössä.

"Minä en kyllä liikunnasta piittaa pätkääkään, mutta tultiin nyt tässäkin pisteellä käymään.." (Teräsmummo nyrpeä ilme naamalla). 

"No eihän sitä kaikkien tarvitse olla liikunnasta kiinnostuneitakaan..... Olettekos te tietoinen näistä liikuntapalveluista......." (Ja lässynlässyn sössönsöö, minä yritin avata keskustelua..)

"Joo, ei ei. Minulla ei tällaiseen ole aikaa. On puutarha hoidettavana ja marjastuskin vie aikaa. Talvella on lumityöt ja kävellen pitää kaupassa käydä, kun pyörällä ei enää uskalla ajaa. Kyllä ei tällaisiin liikuntahömpötyksiin ole aikaa..." (Jumalaton lista kaikkea touhua, tekemistä ja menemistä!)

"Okei, okei. Tehän liikutte aika paljon, että mitäpä tässä sitten..." (:D)

Ikäihmisille liikkuminen saattaa olla hyvinkin luonnollista, vaikka he mieltäisivät liikunnan iljettäväksi, ällöttäväksi ja todella typeräksi touhuksi. Sama lasten kohdalla. Tai ainakin näin on ollut. Kunnes tuli nintendo. Sitten pleikkari. Ja lopulta niitä oli jo vaikka mitä. Vierivä kivi ei sammaloidu, sanoo tosiaan vanha kansa. Ehkä tässä osaltaan ollaankin keksimässä polkupyörää uudelleen.

Miks mä näitä pohdin? No kaikkihan lähti siitä, kun luin syyskuun alussa blogista Wikiliikkuja -Näin liikkuva ihmiskeho toimii (suosittelen vilkaisemaan) artikkelin liittyen päivittäiseen passiivisuuteen. Yleensä, kun vastaan tulee jotain mielenkiintoista, kerään asiasta lisää tietoa. Tämän kanssa kävi juuri niin. Syksyn mittaan olen lueskellu yhtä jos toista asiaan liittyen, joskin Arto Pesolan kirja Luomuliikunnan vallankumous -Sohvan pohjalta taisteluvoittoon on vielä varauksen alla. Ei se mitään, oon jo lähestulkoon fani, vaikken ole kirjaan päässyt koskemaankaan. Tän syksyn aikana on myös opintojen puolesta tullut hiillostusta hemmetin projektiopinnoista (kaikkee sitä pitääkin olla tekemässä, kun niin mielellään just istuisin ja kuuntelisin luentoja!). Näinpä siis päähäni tuli ajatus, että ehkä tässä on juttu, johon liittyen voisinkin jotain projektihommaa ruveta tekemään. Istuminen. Innostuin sen verta paljon, että piti ihan nousta seisomaan, ahhah!

Tässä listattuna muutama suora tai referoitu lainaus wikiliikkuja -blogista, jotka iski kuin tuhat volttia:

• Toimistotyöntekijöiden päivittäinen lihasaktiivisuus on yhtä pientä kuin häkissä pidettävillä apinoilla!
• Yli kolme tuntia ja yhdeksän minuuttia päivittäin televisiota katsovilla on sama painoindeksi riippumatta siitä harrastavatko he lainkaan kuntoliikuntaa.
• 2-tyypin diabeteksen kannalta 120 minuutin päivittäinen television katselu lisää sairastumisen riskiä yhtäpaljon, kuin 150 minuutin viikoittainen kuntoliikunta laskee sitä.
• Istumme vuorokaudessa enemmän kuin koskaan historian aikana (keskimäärin 9,3h), jopa enemmän kuin nukumme (keskimäärin 7,7h).
• USA:ssa 8-18 vuotiaat nuoret ovat keskimäärin 7h38min päivästä erilaisten viihdemedioiden äärellä.
• Yli 50% Suomalaisten työmatkoista ajetaan autolla ja lähes puolet noista matkoista on alle 5km.

(weheartit.com)

P.S. Älkää luulko, että endorfiinihuuruinen paasaamiseni liikunnan iloista terveysvaikutuksineen loppuu tähän. Ei, ei. (Tänäänkin oli ihan superhyvä kyykkyteeni. Kaikki vaan kyykkäämään, kyykkäilystä tulee kiva olo!). Epäilemättä tuun kuitenkin tähän asiaan palaamaan. Jos en muuta, niin istumapäiväkirjan merkeissä. Ja sitäpaitsi oon ihan varma, että arkiliikunta/luomuliikunta on uusi kahvakuula! (Luomu.. En kamalasti pidä sanasta luomu. En oikein jaksa sitä sanaa enää. Mutta kun ajatus on hyvä, niin ohitettakoon tämä pienenpieni häiriötekijä! Arki sen sijaan on kiva sana. Arkiliikunta, arkiruoka, arkiaskareet. Arki on ihan tosi jees!)