Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuntosalitreenit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuntosalitreenit. Näytä kaikki tekstit

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Kuinka päädyin kuntosalin kestojäseneksi?

Aiemmassa postauksessa kerroinkin liittyneeni Buugi liikuntakeskuksen jäseneksi. Olen aina vähän karsastanut kuukausimaksullisia kuntosaleja. Toisaalta taas ensiksi kaupungin työntekijänä (joskus taannoin vielä oli etuja) ja sittemmin opiskelijana oli enemmän mahdollisuuksia edulliseen hintaan kertamaksulla harrastaa. Taloudellinen sitoutuminen ei ole koskaan saanut minua motivoitumaan. Päinvastoin, se on lähinnä ahdistanut. Sitoutuminen kumpuaa ihan jostain muualta.

Mikä sitten sai minut muuttamaan mieltä nyt, kun tulotkin ovat muutaman hassun satasen kuukaudessa? Ratkaisevin tekijä oli ehkä mahdollisuus hyödyntää tarvittaessa lapsiparkkia. Se, että oma liikkuminen ei aina ja sataprosenttisesti ole kiinni toisesta ihmisestä. Jii on kyllä varsin kannustava ollut aina, mutta toisinaan perheajan ollessa kortilla sitä herkästi priorisoi sen omien liikuntojen edelle. Näin toki kuuluu ollakin, mutta jopa tällaisen liikuntafriikin on viimeaikoina ollut hankala erottaa milloin se on syy ja milloin tekosyy. Pelkästään jo ajatuksen tasolla lapsiparkkimahdollisuuden olemassaolo on hyvä homma, vaikka mahdollisuutta vain harvakseltaan hyödyntäisi. Toinen juttu on sitten ehkä se, että olen päättänyt, etten kanna paineita käymiskerroista. Jos mua huvittaa kuukauden ajan vain hiihtää, niin sitten mua huvittaa hiihtää. Ihan sama, vaikka kuukausimaksu menee, kunhan tulee liikuttua. Maksan siis puitteista, hah. Siitä, että on mahdollisuuksia.



Buugin valitsin siksi, koska kyseessä on perhekeskeinen liikuntakeskus kävelymatkan päässä. Tuntikalenterista löytyy tekemistä myös vanhemmalle ja lapselle yhdessä. Lounasravintolassa on syöttötuoli, vessassa potta ja vauvaa moikkaillaan siinä missä vauvan äitiäkin. Kävelymatka oli myös ihan ehdottomuus. Päivät ollaan kuitenkin autotta kotona, enkä muutenkaan tykkää ajatuksesta, että pitäisi autolla kulkea harrastuksiin. Mitä vähemmän autoilua, sen parempi. Kotiutuminen etenkin kuntosalille on edelleen pahasti kesken. Erityisen paljon kaipaisin kunnollista nostolavaa maastavedolle. Luulen kuitenkin, että ennen pitkää tulen kotiutumaan myös tuonne. Monnarilla tuli käytyä monenmonta vuotta ja sen rosoisuus oli tosiaan omaan makuun just hyvä. Ehkä kuitenkin tässä hetkessä monnarin ympäristö sai enemmän ei niin hyvässä mielessä kaipaamaan vanhaa leanvetokuntoa ja muuta, joten siitäkin syystä ympäristönvaihdos lienee tervetullut.

Olen myös löytänyt itsestäni jonkinlaisen ryhmäliikuntapirkon. Monimutkaiset askelsarjat on edelleenkin hirveetä shittiä, mutta onneksi on muutakin. Tässä elämänvaiheessa tulee näköjään iltoja, kun itsensä on huomattavastikin helpompi motivoida spinningiin kuin hiihtolenkille. Siinäpä hetkessä aiemmin mainittuja puitteita ja erilaisia mahdollisuuksia kaivataan. Toisinaan nimittäin tuntuu, että entinen kurinalainen liikkuja on nykyään tekosyiden mestari. Toisaalta taas koen ylpeyttä siitä, että olen näinkin hyvin löytänyt armollisuuden itseäni kohtaan. Liikunta on todella ihan jotain muuta, x määrä leukoja tai aikaan x juostu kymppi. Jotain muuta, kuin on/off -tila.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Ekaa kertaa

Synnytyksen jälkeen musta tuntu moni asia siltä, kuin sitä olisi ikäänkuin tehnyt ekaa kertaa. Ekaa kertaa kaupassa, ekaa kertaa autolla ajoa, apua kuinka sitä ajettiinkaan? Tavallaan sitä tekikin asioita ekaa kertaa. Ekaa kertaa äitinä. Pikkuhiljaa nää "ekaa kertaa -tuntemukset" on lientynyt. Lauantaina kuitenkin sellainen taas tuli. Nimittäin ekaa kertaa monnarin keltaisissa kierreportaissa.

Jarppa lähti lauantaiaamuna vauvan kanssa lenkkeilemään ja mun oli tarkoitus touhuta jotain kivaa omaa juttua. No arvatkaapa mitä tuo oli? Mä hiippailin lauantaiaamuna salille. Ekaa kertaa äitinä. Treeni oli kovin kevyt, niinkuin kuuluu ollakin. Olinhan sitäpaitsi päättänyt, etten menisi koko salille ennen jälkitarkastusta, jota ei siis vieläole ollut. Synnytyksestä oli kulunut viisi ja puoli viikkoa ja olo mitä mainioin, joten miksei kevyttä lihaskuntotreeniä voisi tehdä salilla siinä missä kotonakin. Ehkä se sinne meneminen oli nimenomaan se juttu. Kun kaikki tuntuu totaalisesti muuttuneen, mutta toisaalta taas mikään ei ole. Paitsi levypainot ja muutama laite. Niitä oli ilmestynyt lisää sitten tammikuun.

Tein aikalailla samanlaisen yläkroppatreenin, kuin viimeksi salilla käydessäni raskausviikolla 35. Puolta elämää en kuitenkaan ole ollut monnarilta pois. Lisäksi tein Liikkuvan äidin hyvinvointi -kirjasta tutuksi tulleet keskivartaloa aktivoivat liikkeet. Jotain kuitenkin tein, mistä on vähän enemmän aikaa. Nimittäin penkkipunnerrusta. 15 kg:n levypainojen sijaan päissä keikkui 2,5kg kiekot. Ihan nimen vuoksi, vaikka aluksi ajattelin tehdä pelkällä tangolla. Vuosi sitten oli vain minä, penkkipunerrus ja 50kg:n sarjapainot. Nyt on minä sekä vauva, penkkipunnerrus ja 25 kg:n sarjapainot. Juuri hyvä näin. Luulen kuitenkin, että kyllä äiti-ihminenkin voi sitä penkkipunnerusta tehdä niillä 50kg:n painoilla. Sitä en tiedä onko silloin minä ja vauva vai minä ja taapero, mutta eipä sillä niin väliäkään.

Sellainen lauantaiaamu siis tällä. Kirjoittamaankin aktivoiduin siitä jo maanantaina, hah. Mukavaa viikkoa kaikille!


sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Päivän punttitreeni ja huomioita raskaana punttailusta

Jepa jee. Ajattelinpa kirjoittaa tämänpäiväisen punttitreenini tänne jetsulleen niin, kuin se tänään meni. Vertailun vuoksi voisin kirjoittaa joidenkin viikkojen (kuukausien?) takaisia painoja ja sitten pari sanaa myös siitä, millaista homma oli ennen raskautta ja mitä kaikkea olen ottanut huomioon. Huomenna raskausviikkoja tulee täyteen 34. Sellaisen muistutuksen voisin kanssa tähän alkuun kirjoittaa, että jokaisen treenithän kulkee omalla laillaan ja tämä on vaan yksi tarina. Vaikka pidän itse itseäni enemmän vaikkapa nyt "juoksutyyppinä", on omalla kohdalla totuus se, että juoksemisesta jouduin luopumaan kohtalaisen aikaisin ja punttitreenit on taas kulkenut hyvin. Iso merkitys tietty on sillä, että vuoden sisään tehtyjen nilkkaleikkausten vuoksi oli juoksina vielä ihan kuntoutuja tullessani raskaaksi ja juoksu oli muutenkin pitkään pois kuvioista. Sali (varsinkin nää yläkroppatreenit) on siis juttu, joka on kulkenut jalka kipsissäkin viime vuodet.



Mutta siihen treeniin:

  • lämmittelyt kepin kanssa
  • vinopenkki 20kg tangolla 3x12 toistoa (vinopenkkiä oon tehnyt 30kg alaspäin, ennen raskautta tein normaalia penkkipunnerrusta sarjapainoilla 48,5kg maksimissaan. Toistoja ehkä 8? Penkkipunnerruksen vaihdoin vinopenkkiin rv16 tuntumassa, kuten suositeltu on. Jossain vaihheessa tein myös vinopenkkiä 15kg käsipainoilla ja alaspäin, mutta "lähtöasentoon" asettuminen alkoi käydä hankalaksi painojehn kanssa, joten luovuin siitä.)
  • pystypunnerrus 8kg käsipainoilla 3x10 toistoa (jossain vaiheessa tein vielä kympeillä ja tangolla 25kg alaspäin, mutta nyt taitaa jo pelkkä 20kg tanko olla inasen liikaa. Ennen raskautta sarjapainot on ollut maksimissaan 30kg tangolla ja 12kg käsipainot. Painojen nostoa pään yläpuolellehan ei välttämättä suositella raskauden edetessä, ellei liikehallinta ole erityisen hyvä. Itse en ole kokenut hankalana näitä ja itseasiassa vasta hiljan tuon seikan luin Stenmanin vastailmestyneestä kirjasta Liikkuvan äidin hyvinvointi.)
  • vipunosto rintalihaksille vinopenkissä 5kg käsipainoilla 3x12 (oon ruvennut tekeen tätä vasta raskausaikana, joten enpä tiedä mikä olis raskautta edeltävä paino ollut. Nyt ehkä maksimissaan 6kg?)
  • kulmasoutu 10kg käsipainoilla 3x15 toistoa (penkkiin tukeutuen, ns. "konttausasennossa")  (15kg painoista alaspäin. Taannoin tein myös tangolla 30kg ja alaspäin, mutta kasvava vatsa teki liikeradasta virheelisen ja lisäksi tangon kanssa tehtävä ettunoja-asento kävi alaselälle, joten käsipainoilla mennään nyt).
  • vipunostot takaolkapäille 5kg 3x15 toistoa (konttausasennossa toinen käsi kerrallaan) (aiemmin tein tätä seisallaan, 7kg:stä alaspäin. Tuo seiska ollut joskus raskauden alkuvaiheessa)
  • ylätalja 25kg 3x15 (no nää talja liikkeiden painothan on ihan taljasta riippuvaisia, kuten kaikki tietää. Ennen raskautta en juuri harrastanut ylätaljailua, koska mieluummin vedin leukoja. Siitä luovuin aika aikaisessa vaiheessa, koska ala-asento tuntui inhottavalta. Leuanveto taisi olla aika ekoja liikkeitä, mikä jäi pois.)
  • hauiskääntö 8kg 3x10 istualteen (joskus teen pienemmilläkin painoilla ja yleensä seisten. Kuitenkin nää seisten tehtävät sarjat oon pitänyt maltillisina pituudeltaan, vaikka mitään huimaustuntemusta mulla ei ole ollut. Pitkä paikallaan seisominen pienentää sydämen minuuttitilavuutta ja saattaa sitä aiheuttaa. Pumpissahan kyllä niitä on, mutta siellä painot ovat tosi kevyet ja oon kyllä sielläkin pyrkinyt liikkumaan ihan sarjojen aikanakin ja etenkin palautellessa. Hauksia oon treenannut varmaan joskus jopa 12kg:llä, vaikka niiden treenaamisessa oon aina ollut tosi laiska.)
  • ojentajat taljassa 10kg 3x15kg (nyt oli tosi raskas talja kyseessä ja jossain toisessa taljassa paino saattaa olla tuplat. Fiiliksen mukaan teen nyt, kuten ennen raskauttakin. Nyt en vaan "vedä ihan piippuun asti".)
Semmonen treeni oli tänään. Kyykkyjä en enää juuri tee, paitsi omalla painolla. Hiljalleen jäi ensin pois painot ja sitten kyykyt nuuttui muutenkin joko leveiksi kyykyiksi tai askelkyykyiksi, sittemmin luistelijakyykyiksi, koska maha alkoi olla tiellä. Kyykkysyvyys on myös pienentynyt. Aika yläkroppapainotteista siis, joskin pumpissa noita kyykkyjä saa kyykkäillä ihan riittämiin. Hengityksestä pidän aina huolen. Toisin sanoen siis siitä, etten pidättele hengitystä. Samoin tekniikkaan keskityn huolella. Vaikka en ole varsinaisesti huomannut löystyviä sidekudoksia (paitsi kävellessä nilkka meinaa pyörähtää vielä onnettomammasta jutusta, kuin ennen), niin asian olen kyllä tiedostanut.



Viimeistään ekan kolmanneksen jälkeen coretreenit jäi pois. Myös staattiset pidot, esim. lankut variaatioineen jäi pois. Jonkin aikaa tein esim. kylkitaivutuksia, mutta viimeistään nyt vikalle kolmannekselle on aika sellainen jäänyt. Lantionnostoja ja erilaisia konttausasennossa tehtäviä liikkeitä olen kyllä tehnyt edelleenkin, mutta ne keskittyy lähinnä kotiin eikä ole varinaisia "treenejä". Salilla tykkään ainakin näennäisesti punttailla, vaikka toisaalta nykyään saman treeniefektin saisi varmaan kotijumpallakin, heh. Näihinkin juttuihin hain paljon tietoa netistä ja monia liikkeitä jätin pois pelkästään siksi, että niitä suositeltiin välttämään.

Oikeastaan oon jopa vähän yllättynyt, että edelleen treeni sujuu. Luulen kuitenkin, että montaa viikkoa ei salitouhuja enää jaksa. Niin no. En mä kovin montaa viikkoa taida olla enää raskaanakaan, heh. Ja niinkun oon sanonut, se saattaakin olla just tää treeni, mikä on se vika.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille! Ja laittakaa ihmeessä kommenttiboksiin omia kokemuksia. Nää on varmaan sellaisia kirjoituksia, joihin google tuo lukijoita pitkänkin ajan päästä.

P.S. Kuvat on eilisestä ulkoilupäivästä Jyväsjärvellä. Niin upea päivä!


tiistai 17. tammikuuta 2017

Liikunta-ajatuksia tulevaisuudesta ja kuulumisia tästä hetkestä

Oon harrastanut liikuntaa enemmän ja vähemmän tosissaan aina murrosikään saakka. Sanotaanko vuoteen 1999. Tämän jälkeen kilpailu ja sitä myöten myös harrastaminen jäi. Joskus 2000-luvun alussa mulla oli satunnaisia lenkkeily-yrityksiä, mutta mitään säännöllistä ei ollut kuvioissa. Nyt viimeiset 10 vuotta oon harrastanut liikuntaa taas säännöllisestä ja säännöllisellä tarkoitan useita kertoja viikossa. Tähän ikään (32) se siis tarkoittaa suurinta osaa elämästä.

Aika monesti liikunnasta puhutaan äiti-ihmisten kohdalla "omana aikana". Ja joo, sitä se varmasti onkin ja kyllä, se "oma aika" on myös tarpeellista. Itsellä on kuitenkin ajatus, että se liikunta vauvan syntymän jälkeen on myös muuta, kun sitä omaa aikaa. Se on keino pitää itsensä hyvässä kunnossa ja mahdollisimman terveenä. Tämä on myös vauvan etu. Liikunta on monella lailla erityistä, mutta myöskin siinä samalla rutiini. Rutiini, kuten hammaspesu, aamupala tai suihkussa käyminen. Enkä mä näistäkään ajatellut luopua vauvan synnyttyä? Sen oman ajan lisäksi, ja oikeastaan ennen kaikkea, on liikunta yhteistä aikaa. Perheaikaa tai kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa.

Mitä taas se liikunta ei ole? No ainakaan sen itsetarkoitus ei ole palauttaa kroppaa raskautta edeltäviin mittoihin, vaan se on todennäköinen seuraus. Ei kilpailua itsensä saatika muiden kanssa palautumisessa synnytyksestä. Se ei myöskään ole välttämättömyys tai pakkopullaa. Toisaalta olen kyllä siitä onnellisessa asemassa ollut jo vuosia, ettei se se sellaiseksi muutukaan. Ei mun "täydy" yhtään mitään, vaan saan!

Tulevaisuus (eli toisinsanoen synnytyksestä toipuminen) liikunnan suhteen tuntuu tällä hetkellä isolta kysymysmerkiltä. Kysymysmerkiltä sen suhteen, kuinka nopeasti ja kuinka paljon. Vauvan tempperamenttikin vaikuttaa varmasti asiaan. Joka tapauksessa yksi salikerta vie reilun tunnin aikaa pois kotoa, joten eihän se missään nimessä mahdottomuus ole vauva-aikanakaan. Se on ollut meille molemmille ihan selvää. Hölkätä voi vaikka vaunujen kanssa ja paljon voi halutessaan treenata ulkonakin. Salille lähtöihin tai muuhun "oheishaahuiluun" tuskin on samalla lailla aikaa, vaan se on mentävä silloin, kun siihen sauma on. Aikaa "omaan liikuntaan" ei varmasti ole yhtäpaljoa, kuin ennen, mutta peruskestävyyteen ja kävelyihin tai hölkkä-kävelyihin voisin luulla olevan jopa enemmän aikaa, kuin vaikkapa työssä käyvänä.

Tällä hetkellä eletään 34. raskausviikkoa ja liikunta onnistuu edelleen. Viime viikolla kävelylenkkeilin jonkin verran, kävin kaksi kertaa salilla ja kerran bodypumpissa+uimassa. Tämä viikko alkoi salilla ja illalla ajattelin mennä pumppiin ja uimaan. Tai ainakin poreisiin. Liikunta ei toki enää ole mikään itsestäänselvyys, vaan salikäynti voi olla koska tahansa viimeinen. En aio väkisin punnertaa yhden yhtä kävelylenkkiä tai salitreeniä, mutta onneksi vielä ei sellaista fiilistä ole tullut. Liikun nyt jopa enemmän, kuin kuukausi takaperin töiden ja huonojen yöunien ryydyttämänä.



perjantai 23. joulukuuta 2016

Punttisaleilun uudet tuulet -ehkäpä.

Siitä on aika tasan vuosi, kun jahkailin monnarin kohtaloa mun elämässä. Korkeakoululiikunta ja kaupunki eivät tahtoneet päästä sopimukseen liikuntamaksuista ja uumoilin jo salin vaihtoa. Loppujen lopuksi oon tän vuoden punttaillut 18€/10x käyntimaksulla, monnarilla juurikin, Mulla oli aika huolella tankattu noita käyntikertoja, mutta nyt alkaa kortti vedellä viimeisiään. Seitsemän kertaa jäljellä, eli jos oikein ahkerasti hyödynnän Aalto Alvaria, saatan kitkutella vauvan syntymään saakka. Tänä vuonna tilanne on toinen. Korkeakoululiikuntalaiset saavat takaisin ilmaisen salin, mutta meitsipä ei enää ole korkeakoululiikuntalainen. Mun kohdalla tämä siis tarkoittaisi sitä että sekä hinnat että ruuhkat tulee pompsahtamaan.

Taitaa siis olla muutakin uutta edessä, kuin pikkuisen syntymä. Uusi kuntosali nimittäin. Vaikkei nyt ihan yhtä isosta asiasta puhuta, kuin vauva, niin iso asia kuitenkin. Ihan hullua, että ihminen voi kiintyä näin kovasti johonkin kaupungin hikiseen liikuntapaikkaan! Niin kovasti, että uusi sali tuntuu melkein erolta. Sitähän se tavallaan onkin, heh. Tiedän kuitenkin, että sellaisessa asiassa kuin kuntosalin valinta, voisi antaa järjenkin ohjailla. Niinpä aion ensi vuonna yrittää jotain muuta, koska ainahan sitä voi palata vanhaan, jos siltä tuntuu. Toki pidätän oikeuden pysytellä myös monnarilaisena, mikäli ei millään pysty ottamaan tätä askelta, hah.

Ihan ykköskriteeri tulee olemaan salin sijainti. Sitten joskus, kun sinne synnytyksen jälkeen palaan, haluan, että salille on nopea kulkea eikä sinne myöskään tarvitse mennä autolla. Tää rajaakin sitten jo aika monta salia pois. Vaihtoehdoiksi  on jäänyt seuraavat kaksi:

GoGo Express Savela:

+ lyhyt matka
+ ehkäpä aika kelpo sali (ainaskin miehen ja muutaman pro-harrastajan mukaan, joiden arviointikykyyn kannattaa luottaa)
+ edullinen hinta (18€/kk tai 198€/vuosi + 18€ liittymis maksu)
+ miehen kanssa sama sali (jossa tuskin vauvan synnytyä treenattais yhdessä kuitenkaan, hah)

- vuoden jäsenyys
- aukeaa viikonloppuisin vasta klo 10 (ja menee kiinni la jo klo 18, mikä aamuihmiselle ei tietysti oo niin just)

Buugi Liikuntakeskus (entinen Killeri):

+ lyhyt matka
+ lapsiystävällinen sali (vauva- ja taaperojumppia ja myöhempää vaihetta ajatellen myös lapsiparkkimahdollisuus)
+ ryhmäliikunnat (jos musta vaikka kuoriutuu synnytyksen myötä ryhmäliikkuja?)
+ paikallinen yrittäjä
+ edellistä paremmat aukioloajat

- paska sali (no ehkä paska on vähän liiottelua, sanotaanko että ei omantyylinen)
- korkeahko hinta (59€/kk, tod. näk. tarjouksia tulee taas tammikuussa)
- vuoden jäsenyys

Tässä pientä vertailua, mitä oon päässäni käynyt. Tuo vuoden jäsenyys on oikeasti jotenkin raskas ja se on negaa molemmissa paikoissa. Babyjumppa taas on positiivinen juttu, mutta on vähän siinä ja tässä, tuleeko sitä kuitenkaan hyödynnettyä. Lapsiparkkia tuskin tulee vauvavuonna edes harkittua. Oon myös miettinyt, että kevätvauvan kanssa tulee todennäköisesti aika mukavasti treenattua myös ilmaisissa "ulkoliikuntakeskuksissa" vaunulenkkeilyn lomassa. Spinningiä mun kieltämättä on vähän ikävä, mutta normi salitreeni on kuiteskin sen ykkösjuttu. Siksipä tuntuukin vaikealta mennä salille, johon jo lähtökohtaisesti tuntuu haastavalta kiintyä. Realistisesti ajateltuna mulla tuskin tulee olemaan myöskään on aikaa (tai menohaluja) juosta jumpasta toiseen, etenkin kun niin moni liikuntajuttukin (sali, juoksu jne.) menee ryhmäliikuntojen edelle. Go Gon maksu on myöskin niin edullinen, että mahdollisest ryhmäliikuntahalut voi käydä hukuttamassa jossain muualla -jopa äitiyslomalaisen tuloilla.

...että eiköhän se ratkaisu vaikuta sitten loppuviimein aika selvältä.

Ja hei. Asioita tosiaan kannattaa kirjoittaa auki. Tässä kirjoitellessa tuli nimittäin mieleen, että tosiaan. Mun salille paluu tuskin tulee tapahtumaan kertarysäyksillä vanhoihin käyntimääriin. Niin ja se kesäkin. Ja street workout. Voiskohan siitä monnarista sittenkin pulittaa sitä suurempaa kertamaksua?

Millaisella salilla sä käyt? Mikä sulle on salin valinnassa tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää?



torstai 24. marraskuuta 2016

Kuinka kulkee punttitreenit nyt?

Juoksu ja liikunta-ajatuksia noin yleensä on jo pureskeltu, molempia omissa postauksissaan. Seuraavaksi käydään sitten salitreenaamisen kimppuun. Kuinka punttisaleilu ja lihaskuntotreenit on sujunut kasvavan vauvamahan kanssa? Tällä hetkellä elellään 26. raskausviikkoa ja käyn  salilla taikka jumpassa kolmisen kertaa viikossa. Sen lisäksi tai sijasta saatan harrastaa jonkinlaisia kotijumppia lenkin päälle. Jumpat on yleensä uimahallin jumppia ja lihaskuntopainotteisia, eli pumppia jne. Jumpasta riippuen jotain juttuja joutuu tunnilla modifioimaan. Ainaskin coreosuuksia, jos ei muuta. Crosstrainingtunnit, corejumpat ja sen sellaiset olen suosiolla passannut.



Alkuraskaus sujui salitreenien osalta aikalailla normaalisti. Huonovointisuuden vuoksi jouduin pitämään jonkun viikon taukoa kesälläja tämä johti luonnostaan sarjapainojen laskuun. Vatsan kasvaessa keskivartalotuen katoamisen huomasin kohtalaisen aikaisessa vaiheessa, Olisikohan ollut jo ensimmäisen kolmanneksen loppumetreillä? En tiedä voiko varsinaisesta katoamisesta puhua, mutta fiilis isoilla painoilla tehdessä oli erilainen. Samoin venytys (esimerkiksi leuanvedon ala-asennossa) tuntui kummalliselta. Salijamppojen kesken puhutaan ehkä nostovarmuudesta. Loppuviimein osasin kuunnella näitä viestejä varsin hyvin. Joissain liikkeessä riitti painojen keventäminen ja joitain liikkeitä sitten vaan skippasin pois kokonaan.



 Selinmakuu ei mulle ole toistaiseksi tuottanut minkäänsortin huonoa oloa, mutta suositusten mukaan olen selinmakuulla tehtävät liikkeet jättänyt pois. Niinpä esim. penkkipunnerrus on vaihtunut vinopenkkiin ja sitä rataa. Päinmakuulla en juuri mitään ole tehnyt ennenkään. Sarjapituudet menee siinä keskimäärin 12-15 toistossa ja painot on sen mukaisia. Tällä hetkellä pyrkimys on tehdä painoilla, joilla pystyy sen 15 toistoa tekemään. Edelleen kuitenkin satunnaisesti huomaan ottaneeni käsittelyyn siihen nähden vähän turhan isoja painoja. Tässä kohtaa sitten suosiolla jätän niitä toistoja varastoon. Ylipäänsä treeni on sellaista, että niitä toistoja jää erilailla varastoon. Keventelyä rupesin salitreenissäkin tekemään jo ennen kuin varsinaisesti sitä tarvitsi tehdä. Ihan vain muokatakseni "treeniasennetta" uuteen tilanteeseen.






Väsymys on ollut ehkä se eniten treeniä vastustava tekijä. Raskaana ollessa sitä väsymystä on vain niin paljon vaikeampi "hallita". Joidenkin ilta-aamu -yhdistelmien jälkeen sitä on vaan niin kirjaimellisen loppu, että olisi silkkaa hulluutta painella vielä puntille. Eli tiukkana työviikkona salikerrat saattaa jäädä kahteen kertaan viikko ja taas löysänä työviikkona kertoja saattaa tulla jopa neljä. Lepopäiväkin on saanut ihan uudenlaisen merkityksen tässä hetkessä. Enää nimittäin ei lepopäivä ole se päivä, joka on buukattu aamusta iltaan täyteen kaikkea muuta menoa. Oon siis pitänyt aika tiukasti kiinni siitä, että löytyy myös liikuntalepopäivä, joka ei muultakaan ohjelmaltaan ole kovin tiukka. Liikuntalepopäiviä toki tulee entistä enemmän myös siksi, että esimerkiksi työt kuormittaa normaalia enemmän.





Kaikenkaikkiaan kuitenkin salitreenit kulkee varsin hyvin ja sillä saralla on tällä hetkellä oikeastaan menossa jonkinsortin "nousukausi". Ei nyt ehkä ihan varsinaisessa merkityksessään, mutta sinne päin kuitenkin. Kuinka pitkään sä olet treenannut ja mitä? Mikä oli sulle sopivin ja mielekkäin laji raskausaikana?

torstai 9. kesäkuuta 2016

Punttitreenit kesämoodissa

Vaikka kesä ei ole vielä edes kunnolla alkanut, on mun punttailut siirtynyt jo aika huolella kesämoodiin. En jaksa noudattaa minkäänlaista ohjelmaa, kunhan punttailen siten, miten milloinkin tuntuu. Monnarikin menee, tai on itseasiassa jo mennyt, viikonlopuiksi kiinni, joten sekin vähän aiheuttaa harmaita hiuksia. Sairaalalla on onneksi sali, minne pääsee milloin vaan.

Kerroinko muuten, että ammattikorkealaisille ei monitoimitalon hintauudistus tuonut mitään uutta ja niinpä olen voinut kaikessa rauhassa siirtää uuden salin etsinnän hamaan tulevaisuuteen. Tuo tulevaisuus tulee sitten ehkä olemaan joskus syksyllä, parhaassa tapauksessa loppuvuonna. Kiintymyssuhde saliin on aika kovaa luokkaa, mutta eiköhän se ole kuitenkin jossain vaiheessa etsittävä kukkarolle edullisempi paikka kolistella niitä puntteja. Ehkä. Hintauudistuksen myötä sali muuttui huomattavasti aiempaa hiljaisemmaksi etenkin ilta-aikaan. Se on tietty omia treenejä ajatellen ihan positiivinen juttu, yksikseen nyt ei edelleenkään tarvi treenailla. Siitä huolimatta oon vähän pahoillani yliopistolaisten puolesta, vaikkakaan musta pari euroa kerralta ei oo kovin paha maksu ainakaan, jos ei joka päivä salilla hyppää. Kesä tekee salista todennäköisesti vieläkin vähän hiljaisemman, jos nyt et vaikkapa Jyppiläiset satu porukalla samaan aikaan treenaamaan.

Olen jo jokusen viikon käynyt puntilla kerta per viikko aiemman kolmen, jopa neljän sijasta. Mielelläni kävisin enemmänkin, mutta pyöräilyt, juoksut, suunnistuskoulut ja mitä näitä nyt on, ovat vieneet aika lailla aikaa. Oon ajatellut, että kerta viikkoon tulee olemaan minimi ja sillä saanen voimatasot pysymään edes jollain tasolla. Etenkin, jos ja kun ohessa tulee tehtyä keskivartaloa kotona ja todennäköisesti hyväksikäytettyä myös niin sanotut ulkoliikuntasalit. Street workouttia siis, niinkun treenislangilla puhutaan.

Aiemmin kirjoitin, että punttaan sitä mitä hyvältä tuntuu. Salikertoja kun on harvemmin, tekee myös mieli tehdä isoja liikkeitä. Viime aikoina se on ollut penkkipunnerrus, pystypunnerrus, kulmasoutu, maastaveto ja jonkinlaisia kyykkäilyjä, ehkä dippejä. Niin ja leuanveto. Etenkin leuanveto, mahdollisesti jopa erilaisin ottein, jos oikein reippaalle päälle satun. Salihirviö minussa pääsee irti heti, jos leuanvetotulos tipahtaa alle kymmenen. Eipä hetkeen ole mennyt ylikään, muttei kertaakaan myös alle. Niin kauan kun tuon kymmenen leukaa saa väännettyä vähän huonommallakin fiiliksellä, niin kauan riittäköön tuo kerta viikkoon minimi, heh!

Aiemmasta saattaa saada käsityksen, että punttailu olisi jotain pakkopullaa. Ei suinkaan. Mä nimittäin ihan oikeasti tykkään käydä salilla. Toisaalta oon myös sisäistänyt sen, että hyvästä lihaskunnosta ei ole mitään muuta kuin hyötyä. Haluan olla edes vähän vahva ja mukava bonus olisi, jos vielä edes vähän näyttäisi vähän vahvalta. Kymppi leukoja on ihan yhtä tärkeää, kuin kymppi tunnissa!

Onko teidän punttitreenit siirtynyt kesämoodiin vai mennäänkö samalla intensiteetillä kuin talviaikaankin?


lauantai 14. toukokuuta 2016

Minne katosi (jalka)päivät?



Totta puhuen mä en ole varma onko jalkapäivät kadonneet yhtään minnekkään vai onko nykyään (lähes) joka päivä jalkapäivä. Mutta kylläpä te taidatte tietää, mitä jalkapäivillä tässä yhteydessä tarkoitan? Niitä päiviä, kun treenataan jalkoja ja vain jalkoja, failureen asti. Lähdetään salilta jalat tutisten kotiin ja seuraavana päivänä alakerrassa tuntuu, mutta vielä karmeampi todellisuus odottaa sitä seuraavana päivänä. Nämä tälläiset jalkapäivät ovat pääosin kadonneet, vaikka kyllä jalkatreeni ajoittain alakerrassa tuntuu ja övereitäkin on tullut vedettyä.

Tässä viimeisen reilun vuoden aikana mun suhtautuminen näihin ihaniin kamaliin jalkapäiviin on himpan verran muuttunut. No aika järkeenkäypää, sanoisin, jos jalka on lähes kolmasosa vuodesta jonkinlaisessa kipsissä. Tämä johtaa automaattisesti siihen, että jalkatreeni on hyvin pitkälle kuntouttavaa treeniä. Onko mitään järkeä kyykätä maksimisarjoja, jos vasemman jalan tasapaino on ihan onneton? No eipä taida olla. Laitetaan noita perusasioita kuntoon ensin ja nostellaan sitten niitä isompia rautoja.

Viimeiset viikot salikäyntejä on tullut kolme per viikko ja jalkatreenejä oon ujuttanut joka treeniin mukaan enemmän tai vähemmän. Usein kuitenkin vähemmän. Aika pitkälle kuntouttavaa toimintaa, mutta nyt olen pikkuhiljaa ruvennut lisäilemään painojakin. Siitä huolimatta oon miettinyt, että onko varsinaiset jalkapäivät siltikään tarpeellisia? Ensinnäkin, ne vie jalat moneksi päiväksi niin tukkoon ja näillä liikuntamäärillä ja harrastusinnolla mulla ei ole vaan varaa tai haluakaan olla montaa päivää viikossa pökkelöjaloin. Toisenna jalat (perinteisessä merkityksessään, en nyt tässä varsinaisesti puhu lantion hallinnasta jne. jne.) on ollut aina mun vahvin lenkki ja kehitystä tulee nopeasti, joten varmaan riittää pienempikin panostus?

Mitä sä oot mieltä jalkapäivistä? Teetkö jalkapäiviä, riittääkö kevyempikin panostus vai onko sullakin joka päivä jalkapäivä?

maanantai 29. helmikuuta 2016

Treeniä ja kreiseilyä..

Ensin oli kuvaustreeni ja sitten se ihan oikea treeni. Esimerkiksi tämmöstä.

Aivot on kovasti siinä moodissa että treenit on täysin nollassa. Tarkemmin tarkasteltuna kahden edellisen viikon aikana treenattua on tullut tilanteeseen nähden ihan kiitettävästi. Kaksi selkään, rintaan ja olkapäihin painottuvaa salitreeniä ja kaksi vatsoihin ja käsiin painottuvaa kotitreeniä. Per viikko siis. Kaikki on tosiaan aika suhteellista. Näiden varsinaisten treenien ulkopuolellakin on kivasti tullut heiluteltua koipia kuminauhojen kanssa ja sitä rataa. Vaikka reisilihasten puoliero on varausluvasta, hyvästä yrityksestä ja uskosta huolimatta kolme senttiä, niin ehkä saan jonkinlaisen palkkion sitten kun voi taas ruveta kävelemään ja kyykkäämään. Sitä paitsi, viimeksi puhuttiin jostain kuudesta sentistä eli siihen nähden reisi on kuin työhevosella! Teknisesti voisin varmaan polkea kuntopyörääkin kevyellä vastuksella, mutta kokeilkaapa itse harrastaa sitä sisälämpötiloissa polvitaipeeseen ulottuva huopatossu (+tukiraudat) jalassa. Eikä siinäkään vielä mitään, mutta kun se sama kapistus tulee pitää vaihtamatta ympäri vuorokauden jalassa. Ei kiitos, oon ihan riittävästi haistellut pikkuveljen lätkäkamoja penskana. Ehkä sitä aerobista kerkeää vielä ja nyt on vaan aika taputella itseä selkään siitä, että eilen meni edelleen 11 leukaa.

11 on tosiaan yhden vähemmän kun jokusen viikon (vai jo kuukauden?) takainen 12. Mutta arvatkaapa mitä? Mulla alkaa ylihuomenna kahden viikon mittainen leuanvetoleiri. Jarpan veli vaimoineen lennähtää kahden viikon lomalle aika monen meren yli ja YYA-sopimuksen mukaan mä sitten lennähdän järven väärälle puolelle asumaan kahdeksi viikoksi. Heiltä tosiaan löytyy alakerrasta ihan kelpo "kuntosali" leuanvetotankoineen ja aion todellakin käyttää tilaisuuden hyödyksi. Bonuksena tulee vielä voimistelurenkaat. En tiedä kuuluko tähän kohtaan nyt se kuuluisa sanonta "ku ny ei vaa sattuus mitää"... Jarppa jää tänne kotiin ainakin suurimmaksi osaksi aikaa (hyvä, koska aion vihdoin ja viimein päihittää sen leuanvedossa :D). Jarpan seesteinen seura vaihtuu siis liian terveellisellä ruoalla ärsytettyyn teiniin (no ei nyt vaiskaan, hänhän haluaa aikuisena perustaa kasvisravintolan!) eikä mun tarvii enää keksiä tekemistä itselle, koska aina voin kysellä mantsaa tai terveystietoo ja televisiostakaan tuskin tulee jalkapalloa...

Loppuun vielä videokevennys. Ihan vaan jos joku luuli, etteikö jalkapallo olis tosi ookoo:



Hullu(i)lla on siis todellakin halvat huvit. Tässä on lopputulos, kun toisella on jalka paketissa, hölmöjä juttuja ja aivot kierroksilla ja toinen on muuten vaan lomalla ja himppasen pöllö kanssa. Välillä tuntuu, että oonko aikuinen ollenkaan. Että silleen varmaan tullaan ihan hyvin juttuun sen teenagen kanssa.

Mukavaa viikkoa kaikille!


torstai 25. helmikuuta 2016

Joinain päivinä vaan kaikki menee nappiin!

...palaan hetkeksi eiliseen. Elikkä päivään, kun kaikki just meni niinkuin siellä kuuluisassa Strömssössä.



Aamulla...

Käytiin pikkusiskon kanssa puntilla. Sillä on kuukausisopimus kuntokeskukseen, joten ei mitenkään usein treenailla yhdessä. Aina välillä kuitenkin käydään tekeen yhdessä treeni mun kertamaksuisella salilla. Oon ihan superinnoissani siitä, että se on löytänyt liikunnan elämäänsä. Omaan silmään sen tekeminen näytti tosi hyvältä ja yleinen olemus kanssa. Eilinen aamutreeni tuotti siis tuplailon, omasta ja pikkusiskon puolesta.

Päivällä...

En tiedä kuinka innoissaan ihmiset noin niinkun keskimäärin on omasta työstään, mutta itse olen omasta tulevasta niin paljon, että olin päättänyt hakea aiheeseen liittyvän perusteoksen ihan vapaa-aikaa varten ja omilla rahoilla. Ainakin kaikki alan ihmiset tietää, että Duodecimin teokset ei ymmärrettävästikään ole mitään halpoja saatika useinkaan tarjouksessa. No, meitsin kirja oli Suuressa suomalaisessa -50% huolimatta siitä, että sisältö on ihan ajankohtainen! Hämmästys ja ilo sai varmana myyjänkin suupielet ylöspäin, niin aitoa se oli. Edullinen kirja innosti tekemään toisenkin sijoituksen, eli anatomian perusteoksen. Kuulkaa noin pienestä voi ihmisen päivä tuntua siltä, että tätä ei pilaa enää mikään! Hymy ei hyytynyt edes silloin, kun yritin ehtiä sauvoineni bussiin joka loppuviimein kurvasi nenän edestä ja meitsi hyvästä yrityksestä huolimatta myöhästyi.



Illalla...

Jarppa meni jumpalle ja vei siksi aikaa mut Seppälän kaupoille pyörimään. No ne kaupat oli nähty oletettua aiemmin, Prisma ei napannut ja mietin, että mitähän tässä sitten. Muistin tien toisessa päässä olevan Gigantin ja nopeesti googlasin olisiko mun tuleva Garmin vihdoin ja viimein siinä tarjouksessa, missä se oli ennen vähän väliä ja nyt sitä on joutunut odottamaan iät ja ajat! Mitä, mitä silmäni näkivätkään? Tarjouksessa Garmin Forerunner 610 ovh 149€ tämän viikon hintaan 99€. Eipä muuta kun jalkaa kyynärsauvaa toisen eteen ja vikkelään Giganttiin.

Harmillisesti kello oli jo niin paljon, että mitään muita to do -listalla olevia hankintoja ei enää kerinnyt tekemään, Kenotkin oli jo pelattu eikä ollut edes lottopäivä. Muuten tässä saattaisi teille kirjoitella tuore lottomiljönääri, heh! Vaatimattomana ihmisenä mulle riittää kyllä varsin hyvin nämäkin jutut.



Kontolliaikaankaan ei ole enää kuin vajaa kaksi viikkoa. Oma tuntuma on tosi vahvasti sellainen, että nilkka on parantunut tosi hyvin. Välillä tulee jopa ajatus, että onkohan tää liiottelua. Vaikka kieltämättä vihlontaa tuntuu, jos aivot jostain syystä laittaa käskyä peroneuslihaksille tai jotain sinne päin. Eli ehkä tää ei ole. Joka tapauksessa kaikenlaisia juoksuhaaveitakin on päässä alkanut enenevässä määrin pyörimään. Tiedän paljon tarinoita ja kohtaloita, missä ihmiset on joutunut tosi pitkiäkin aikoja olemaan poissa oman lajinsa parista, mutta kuitenkin vuosien ja vuosien päästä kyenneet palaamaan harrastuksensa, tai aika joidenkin tapauksessa ammattinsa, pariin. Omalla kohdalla ei kuitenkaan kyse ole kuin harrastuksesta, vaikkakin hyvin rakkaasta ja tärkeästä sellaisesta. Kyllä kärsivällisyys yleensä aina tavalla tai toisella palkitaan ja ehkä itseäkin se palkinto odottaa jo ihan oven takana. Ja joka tapauksessa, lähempänä se on koko ajan!

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Haussa uusia blogeja lukulistalle!

Mun mielestä mukavat sunnuntait on tehty urheilusta, kotoilusta, perheestä ja hyvästä ruoasta ja sunnuntaissa on kieltämättä oma fiiliksensä. Luulen, että aika moni päivätyötä tekevä ei ehkä osaa nähdä sitä asiaa kuinka pieni korvaus kaikesta edellämainitusta on tuplapalkka. Toki sunnuntaissa on myös oma fiilis työpaikalla, ei sillä. Joka tapauksessa mun mielestä ei ole yhtään hyvä idea se, että sunnuntaikorvauksia leikattaisiin. Muutenkin sunnuntaikorvaus on ainoa edes vähän tuntuva lisä siitä, että ollaan töissä ympäri vuorokauden jokaisena viikon päivänä. Valmis olen toki vaikka ja minkälaisiin säästöihin, mutta toivoisin, että ne rakennettaisiin tasapuolisesti kaikille. Sitä mieltä olen.



No se siittä. Jopa näin sairaslomalla onnistuin saamaan aikaiseksi sunnuntaifiiliksen ja sisällytettyä siihen kaikki edellämainitut. Nyt sunnuntai on erityisen hyvä salipäivä, koska yhdistettyjen bussivuorojen vuoksi pääsen sunnuntai-aamuisin bussilla salille. Voimatasoissa kyllä tuntuu, että raskaammat raudat on viime viikkoina ollut hieman kevyempiä. Siitä huolimatta sain sen kymmenen leukaa vedettyä tänäänkin ja todellakin haluan, että kymmenen leukaa on pysyvä tila tästä eteenpäin aina! Liikkeiden "keksiminen" on kieltämättä haasteellista, vaikka äkkiseltään voisi kuvitella, että siittä vaan yläkroppaa treenaamaan. Niin vaan on ihmiskeho kokonaisuus, eikä sitä niin tajuakaan ennen kuin on yksi raaja poissa pelistä. Toki tässä ihan hyviä treenejä saa yläkropalle aikaiseksi ja siitä olen todellakin iloinen!

Päivällä kokkailtiin uunilohta sweetchilisoossissa, kukkakaalia, riisi-kauraseosta ja salaattia. On se vaan hyvää, kala nimittäin. Melkein kaikesta muusta lihasta voi luopua, mutta kalasta ei. Ensin syötiin Jarpan kanssa kaksin ja vähän päästä tuli ruokailemaan myös kolme kossia, eli mun pikkuveljet yhtä lukuunottamatta. Muuten päivä onkin mennyt kotosalla salppurin kisoja seuraillessa. Ovat puhuneet asiaa kisastudiossa esimerkiksi siitä, kuinka suomalaisten kansallinen itsetunto on rakennettu urheilumenestyksen varaan. Oon ihan samaa mieltä, enkä tosiaankaan ymmärrä kuinka keskustelupalstoilla moititaan urheilijaa epäonnistuessa. Suorastaan näen punaista, kun sellaista luen! Salpausselälle kaivattiin myös lisää katsojia etenkin mäkihyppyyn, vaikka suomalaismenestys onkin vaisua. Ihan totta, että kyllä todellisen urheilukansan luulisi syttyvän siitä, kun maailman huiput on paikalla! Kaikkia ei toki tarvitse urheilu kiinnostaa, mutta silti musta olis hyvä, että vaikka nyt lapsille soisi elämyksiä myös katsojana jossain isossa urheilutapahtumassa.



Tässä sairaslomaillessa oon enemmän ja vähemmän etsiskellyt uusia blogeja luettavaksi. Olen tässä blogimaailmassa hieman outsider, enkä todellakaan tiedä mikä on pinnalla ja mitä uutta on tullut blogimaailmaan. Mun seuraamaat blogit on ollut lukulistalla ties kuinka kauan ja ne on ne, mitä seuraan. Aika ajoin olen etsiskellyt uutta luettavaa, mutta ilmeisesti mun "ruutuaika" sitten aina vaan loppuu kesken, sillä lukulistalla ei juuri ole päivitystä käynyt. Se kuitenkin ottaa hetken ennen kuin lukijana pääsee niin sanotusti juonesta kiinni.

Niimpä pyydänkin teitä lukijat suosittelemaan mulle teidän lemppariblogia/-blogeja taikka omaa blogia... joka tietysti on myös se lempiblogi, vai mitä?

Heitäpä siis kehiin sun lukusuositukset! Blogi saa olla sisällöltään millainen vaan, eikä ole pakko olla edes urheilu- tai harrastusblogi.

P.S. Käykäähän nostamassa peukku Wannabe Juoksijalle Facebookissa. En ole ollut siellä niin aktiivinen kuin ajattelin (jakaa liikunta-/elämäntapa-aiheisia artikkeleita jne. jne.), mutta sivu on kuitenkin olemassa. Enkä edelleenkään ole osannut edes luoda sitä banneria tuonne sivupalkkiin, ehkä huomenna?

lauantai 13. helmikuuta 2016

15 survival-vinkkiä ja paluu punttisalille!

Ensi kuussa, seitsemäs päivä, tulee tosiaan täyteen vuosi nilkkamurtumasta. Tuolloin jalka oli polvitaipeeseen saakka lasikuitukipsissä kuusi viikkoa ja yhden päivän. Tällä kertaa jalassa on walker-ortoosi yhden päivän vaajaa viisi viikkoa ja nilkan täysi mobilisointi tulee tapahtumaan yhdeksäs päivä ensi kuuta. Jarppa se yksi päivä tuumaili, että huh, huh, vuoden sisään 11 viikkoa. Ja tosiaan, onhan se pitkä aika, lähes neljäsosa vuodesta. Siihen sitten päälle kaikki sitkuttelut takaisin arkielämään ja takaisin harrastuselämään. Luulen, että mulla saattaa muutama kokemusperäinen sana olla sanottavana aiheeseen. Niimpä ajattelin koota Wannabe Juoksijan kootut vinkit leikkauksesta taikka muuten immobilisaatiosta selviämiseen.

Kumpi mono rokkaa?

Ihan alkuun haluan kuitenkin sanoa, että kyseessä on tosiaan henkilökohtaiset kokemusperäiset jutut. Suhtaudu siis kirjoitukseen siis sen mukaisella kritiikillä. Se, mikä toimii mulla, ei välttämättä toimi sulla. Eikä nää ammatista huolimatta ole myöskään sairaanhoitajan vinkkejä, vaan ihan tavallisen liikuntaa rakastavan aktiivi-ihmisen fiiliksiä tilanteesta, joka poikkeaa aika radikaalisti normaalista elämästä.

  1. Älä jännitä liikoja. Tämä koskee lähinnä operaatiota edeltävää aikaa. Aina, kuten jonkun trauman, sattuessa jännittelylle ei tietysti ole aikaakaan. Jännittäminen saa aikaan vaan hölmöjä ajatuksia, kuten itse mietin, että onkohan tää leikkaus kuitenkaan tarpeellinen ja olihan se, todellakin. Tulin järkiin, kun ajattelin, että ei ne osteosynteesimateriaalit siellä jumppaamalla liiku. Päätös on kuitenkin tehty ja asiat punnittu jo leikkausjonoon asettuessa.
  2. Kysy. Kysele kaikki mahdolliset asiat ennen ja jälkeen toimenpiteen. Kirjota kysymykset ja vastaukset vaikka muistiin, jos epäilyttää. Lue epikriisi läpi ammatti-ihmisen kanssa.
  3. Ota kaikki kipulääkkeet mitä ikinä ohjeistetaankaan. Ja jos tuntuu ettei riitä, niin pyydä lisää! Kipua on paljon helpompi hallita ennen kuin se todella pääsee päälle. Ja sitä kipua todennäköisesti tulee. Onhan se selvä, koska kudoksia on käsitelty aika monessa tasossa, vaikka päälle päin näkyy vain haava. Liiallinen kipu ei muutenkaan ole millään tavoin eduksi paranemista ajatellen.
  4. Rauhoitu, hengitä, rauhoitu. Se kipu menee kyllä pois. Jokainen päivä on edellistä helpompi. Olkapääleikkauksesta en muista niin kovia kipuja, mitä vuodentakaisesta tilanteesta tai tästä jälkimmäisestä. Itselle kaikkein tärkein sääntö on ollut rauhoittuminen ja hengittämiseen keskittyminen. Kyllä, jos kipu on oikein kovaa, myös hengittäminen menee vaivalloiseksi äheltämiseksi. Muista myös kohoasento ja kylmä. Kylmä on tuntunut itsellä lähinnä epämiellyttävältä, mutta olen jossain määrin sitä kuitenkin käyttänyt turvotuksen vähentämiseksi. Turvotus kun osaltaan lisää sitä kipua.
  5. Sairaslomaile. Se on sun duunia nyt. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta toipuminen on ympärivuorokautista työtä.
  6. Pidä huolta ihosta. Ensinnäkin tietty haavoista ohjeiden mukaan. Ja toisenna myös muusta ihosta. Rasvaile ja helli. Etenkin silloin, kun jalalle ei lainkaan saa varata, alkaa se tuntua omasta kropasta eronneelle osalle ja pelkkä kevyt ihon silittely on puoli taivasta. Aina ei tietysti ole mahdollista ottaa kipsiä tai ortoosia lainkaan pois, mutta onneksi nykyään se on vähän harvinaisempaa.
  7. Rutiinit. Itseä on helpottanut se, että olen pitänyt rutiineita ihan tavallisissa asioissa, kuten syöminen ja nukkuminen. Lisäksi viikonlopulle jotain spesiaalimpaa juttua. Oon myös joka aamu miettinyt, mitä laitan tänään päälle ja vedellyt naamariin bb-voiteen, vaikka käytännössä olis ihan sama vaikka nujuaisin samoissa rytkyissä tänäänkin ja naamankin näkee toisina päivinä vain ja ainoastaan Jarppa. Nuo jutut vaan tekee itselle fressin olon.
  8. Ulkoile. Mene vaikka parvekkeelle istumaan, jos ei ole muuta mahdollisuutta. Raitis ilma tekee kuiteskin hyvää. Tää on ehkä asia, joka itseä on eniten harmittanut. Se, että ulkoilua tulee väistämättä paljon vähemmän, mitä normaalielämässä.
  9. Käytä puntaria. Enkä tarkoita painon tarkkailuun, vaan varauspainon tarkkailuun. Sain ohjeen nilkkamurtuman jälkeen fyssarilta. Kahden viikon jälkeen mulla oli ohje varata puolet vartalon painosta kipsatulle raajalle ja jos en olisi käyttänyt apuna puntaria, olisi tuo varmasti ollut tekemätön temppu. Musta tuntuu -fiilis kun ei tuossa tilanteessa todellakaan ole lähimainkaan totuutta.
  10. Helpota arkiaskareita. Keksi kaikenmaailman pielavetisiä viritelmiä kotiin ja ympäristöön, mitkä ikinä helpottaakaan arkista elämää muuttuneessa tilanteessa. Näitä esimerkkejä riittäisi vaikka ja kuinka paljon!
  11. Pyydä apua. Mulla on onneksi hyvä tukiverkosto. Lisäksi meillä asuu maailman kärsivällisin mies. Oon siis todellakin hyvässä asemassa. Ei tarvitse stressata sellaisista jutuista kun kauppareissut tai imurointi. Vaikeaa edes kuvitella millaisessa selviytymismoodissa kahden lapsen yksinhuoltaja olisi.
  12. Tee tavoitteita. Siinä tilanteessa, kun vaikka nyt jalka on just leikattu ja oot ehkä saanut siihen jonkun trauman, ei välttämättä parhainpana tavoitteena ole maraton päivänä x. Toimii varmasti sekin, mutta kenties ne kuuluisat baby stepsit olis hyvä olla siinä rinnalla, kuten esimerkiksi se, että kykenet varaamaan jalalle sen puoli painoa. Muista myös, että tavoitteilla tulee olla hoitavan tahon siunaus eli älä höntyile. Etene myös askel kerrallaan paranemisessa ja kuntoutumisessa. Vielä akuutissa tilanteessa on turha märehtiä sitä, kuinka kauan kuntoutuminen takaisin entiseen toimintakykyyn vie, vaikka toki siihen jossain määrin kannattaa orientoitua.
  13. Kuntouta itseäsi. Vaikka alkuvaiheen jumppaohjeet (esimerkiksi liikeratojen ylläpito kipsi jalassa) saattaa tuntua naurettavalta, toimi annettujen ohjeiden mukaisesti. Kuntoutuminen alkaa kuitenkin heti, eikä vasta joskus päivänä x. Muista myös, että vaikka olisit tehnyt kaikki juuri oppikirjojen ja annettujen ohjeiden mukaan, ei kaikki ole itsestä kiinni, kuten tässä omassa tilanteessa nyt. Muista pitää myös muusta lihaksistosta huoli. Esimerkiksi kyynärsauvojen kanssa liikkuminen äkkiseltään saattaa olla yllättävänkin raskasta. Päivittäisten toimien ergonomia on myös piirun verran kyseenalaista yhden raajan ollessa pois pelistä, joten kovilla on myös tuon loukkaantuneen/operoidun kehonosan lisäksi koko kroppa.
  14. Vesijuokse tai ui. Siis sitten, kun siihen on lupa. Itsellä vesi toimi ihan sairaan hyvänä elementtinä kipsinpoiston jälkeen. Turvotus laski silmissä ja myös liikeradat oli jokainen kerta paremmat.
  15. Be positive. Kliseinen ja oikeastaan ihan törkeen ärsyttävä neuvo. Mutta niin se vaan kuitenkin toimii. Ainakin useinmiten, sillä perseestähän se on ja ihan paskaa. Eli pura ne paskatkin fiilikset tarpeen tullen. Mutta älä jää vellomaan niihin, vaan valjasta vastustus voimaksi tulevaisuuteen. Myös se realiteetti on hyvä pitää mielessä, että vaikka toimintakyky on normaalia, niin se ei ole sitä ikuisesti eikä tässäkään tilanteessa ole kysymys toimintakyvyttömyydestä. Tee, mitä voit! Kasvata maailman isoin hauberi tai neulo vaikka sukat.
Sitten on tietty loppuun pakko tuuletella, että kävin tänään vähän puntilla! Ihan silleen snadisti yläkroppaa: rintaa, käsivarsia, selkää ja olkapäitä. Huomenna meinasin tehdä coretreenin. En kuiteskaan ladannut kaikkia panoksia treeniin, kunhan vaan liikutin itseäni. Leikkauksesta ei kuitenkaan ole vielä juuri aikaa ja tikitkin tulee olemaan vielä ensi torstaihin, joten ihan silläkään ei mitään hikitreeniä kannata. Jos tässä tilassa noin muutenkaan ihan hikihikeen itseään saa.

lauantai 30. tammikuuta 2016

(Epä)uskottava punttaaja?

Vuonna miekka ja kivi, aikuisliikuntani alkuhuumassa, tykkäsin penkkipunnerruksesta ihan hurjasti. Kävin silloisen työpaikkani salilla, jossa kävi sen aikaisia työkavereitani, enimmäkseen miehiä. Oli varmistajaa ja vinkinantajaa. Sittemmin penkkipunnerrus jäi vähemmälle, koska olkapää ja loppujen lopuksi koko salihomma siirtyi kestävyysurheilun myötä sivurooliin. Penkkipunnerrus on ollut yhden sortin murheenkryyni kaikki nämä "salillepaluuvuodet". Kehittyminen on ollut ihan törkeän hidasta, enkä oikeastaan koskaan ole uskaltanut haastaa siinä itseäni. Olkapääongelmia ei onneksi ole (kunhan muistaa kiertäjäkalvosinjumpat jne.), mutta jotenkin se on takunnut ja pitkään. Uskollisesti olen kuitenkin penkannut siinä toivossa, että vielä tulee paremmat päivät. Ja kuulkaa, ne on tullut! Penkkipunnerrus on sujunut ihan ookoosti jo pidemmän aikaa. Oon kuitenkin edennyt samalla kaavallani: nousujohteisia sarjoja ja plaaplaa.



Nyt viikolla naapuripenkissä joku urheilijatyttö irrotteli penkkipunnerruksessa ja ajattelin, että miksen mäkin nyt voisi kokeilla kerran vähän raskaampiakin rautoja. Mun viimeisin pääsarjan penkkipaino on ollut 47,5kg ja 4x6, muistaaksein. Lämmittelyn ja jonkun kevyemmän ja vähän raskaamman sarjan tehtyä ajattelin, että jos sitä kokeilisi ykkösiä alkaen viidestäkympistä. Onhan tässä nämä varmistusraudatkin (jonka käytännön toimivuutta en koskaan ole kokeillut, tietenkään!) Kevyesti nousi 50kg, sitten 52,5kg, 55kg nousi hyvin myös ja ajattelin, että kyllä tulee vielä 57,5kg. No viimeistään tässä vaiheessa olisi kannattanut aukaista turpavärkki ja pyytää kaveria varmistamaan, mutta enhän mä sitä suutani saanut auki. Ei noussut enää se, ei. No varmistusraudat pelas ihan hyvin ja järkikin sen verran, että tajusin luovuttaa ajoissa ja laskea sen tangon hallitusti siihen kaikista kapeimpaan kohtaan. No siellä sitten olin ikäänkuin jumissa ja ystävällinen kanssatreenaaja jeesasi mut tangon alka pois. Ihan v**un noloa! (saa nauraa!)

Olisko ehkä kannattanut aukaista se turppavärkki ennen kuin oot lähes kusessa? Mikä idiootti mä olenkaan! Mietin siinä sitten ääneen (ajatella, osasin kuitenkin puhua!), että näinköhän olis noussut, jos olis arvannut rohkeammin vääntää varmistajan kanssa. Ja arvatkaa, nousihan se, kun varmistaja oli! 57,5kg, jee! Ei ehkä teknisesti todellakaan paras suoritus, mutta seuraava tulee olemaan. Ja seuraavaan aion myös pyytää sen varmistajan ajoissa. Mikähän siinä on, että vaikka oon jo todella kauan käynyt salilla, niin pidän itseäni jollain lailla täysin epäuskottavana punttaajana? Hei anteeksi, voinko häiritä sun ihan oikeaa voimaharjoittelua ja voitko tulla vähän pikkurillillä varmistaan, kun nostan tätä höyhenen kevyttä painoani? Hei haloo, ikään kuin tuohon varmistamiseen olisi olemassa joku painoraja!

Noin niinkun pääsääntöisesti mulla on kyllä itsetunto ihan kohdallaan, en väheksy treenejäni, taitojani tai voimiani, oli ne sitten mitä tahansa. Meidän salilla käy porukkaa ammattiurheilijasta jos jonkinlaiseen harrastajaan, eikä siellä todellakaan kenenkään tarvii tekemisiään hävetä. Ilmapiiri noin muutenkin on todella hyvä. Tää oma epäuskottavuusfiilis tulee lähinnä just näissä varmistusjutuissa esiin. Joskus on myös tilanteita, kun joku kysyy paljonko on sun palautusaika (tehdäkseen välissä)... Hei anteeksi, näytänkö mä siltä, että tiedän paljonko on mun palautusaika? Kuule mäpä vastaan kaikessa epäuskottavuudessani: en tiedä, mutta todennäköisesti ihan liian lyhyt ja ehkä tähänkin asiaan voisi, olisi jopa suotavaa, joskus paneutua! 

Ehkä tähän loppuun on vielä yksi epäuskottavuuskokemus kerrottava: Kerran treenasin vetoliikkeitä samalla lavalla erään kansainvälisellä tasolla yleisurheilleen kaverin kanssa ja voin kertoa, että silloin mulla tuli kanssa hetkellinen fiilis, että onkohan tää oma tekeminen nyt yhtään uskottavaa. Ja se ei todellakaan tapahtunut omasta aloitteesta, että mä, epäuskottava, kysyisin nyt keneltäkään, saati ihan oikealta urheilijalta, että sopiiko jos tässä vuoronperään vedetään sarjoja! Että jos sä treenaat ja mä sitten jumppaan välissä? Sinänsä naurettava ajatus, koska jos olisin yhtä uskottava, kun tää tyyppi, en todennäköisesti olisi sairaanhoitaja vaan urheilija.

Nää ei ole kuitenkaan juttuja, mitä koen millään tavoin negatiivisena ajatteluna. Tässä ei ole mitään vertailen itseäni muihin -asetelmaa. Enhän mä edes tiedä mitä penkki-, kyykky- tai mavetulosta voisi pitää hyvänä, heh. Luulen, että yhteiskuntakin vähän buustaa naisia kokemaan itsensä epäuskottaviksi punttaajiksi. Onhan se kai tutkittuakin, että nainen valitsee usein voimiinsa nähden pieniä painoja. "Ei naiset usein tee ykkösmaksimeja", sanoi eräs mun työkaveri. Öö, no omalla kohdalla ei kyllä päde nuo liian kevyet painot ja jälkimmäisestäkin oon eri mieltä. Ainaskin omalla salilla naiset tekee useinkin ykkösmaksimeja. Luulen kuitenkin, että eniten ne asiat on kiinni naisten omasta päästä, niinkuin tässäkin tapauksessa!

Tunnistatteko te lukijat itsessänne epäuskottavaa punttaajaa/treenaajaa/juoksijaa/hiihtäjää/multisporttaajaa/mitä vaan?

P.S. Mun uskottavuus on kyllä kokenut tällä viikolla myös nostatuksen. Yks ilta Jarpan kanssa vaihdettiin kuulumisia päivän ohjatusta treenistä: hän oli ollut työpaikkansa jumpassa, jossa olivat tehneet esimerkiksi syviä vatsalihaksia ja venyttelyjä. Mä olin ollut painonnostokoulussa, jossa tehtiin esimerkiksi tempausvetoja ja tempausta. "Ai syvii lihaksii, joopa joo, hei mieti, tempausta!" Päälle esittelin vielä mustelmat olkapäistä ja jaloista edelliskerran työntötreenistä. Ai että mä tunsin itseni niiiiin uskottavaksi!




(kuvituskuvina uskottavia graffiteja ja epäuskottavia painoja salilta!)

perjantai 15. tammikuuta 2016

Seinä

Maaginen leuanveto-ohjelma The Twenty Pull-ups Challenge on nyt kahlattu läpi ja ensi viikolla olisi sitten testin paikka. Ohjelman nimi on mahtipontinen, mutta voin kertoa, että lopputulos tulee olemaan kaikkea muuta. Mun lähtötaso ohjelmassa oli kahdeksan leukaa. Ekat kolme viikkoa sujui mallikkaasti. Kolmen viikon jälkeinen testitulos oli 11 leukaa, joka oli kohtalaisen jees siihen nähden, että riesana oli viisi joulukiloa ja pikkuiset rasitusvammat vasemmassa ojentajassa kainalon lähettyvillä ja sekundääri vaivana oikean hauiksen kipeytymä kyynärtaipeessa. No rasitusvammat meni menojaa ja joulukiloistakin puolet. Ohjelma kuitenkin vaikeutui aika radikaalisti kolmen viikon jälkeen. Tekeminen vaihtui ensin kahlaamiseksi, sitten rämpimiseksi ja loppuviimein aika täydelliseksi kompuroimiseksi.

Pari viimeistä päivää olisi pitänyt näyttää tältä:

Ylhäällä siis ekan kolme viikkoisen testitulos...



...ja sen mukaan valitaan sarja.


Eihän nuo mennyt sinne päinkään ja oon sitten luovinut omiani. Kerran jos toisenkin oon lähtenyt vetämään hommaa ihan liian lyhyillä palautusajoilla, joka on johtanut täydellisille hapoille ja kompastumisiin. Jarppa sanoi, että jos kolme kertaa viikossa vedän äärirajoille, niin palautumista ei todellakaan tapahdu ja todennäköisesti on turha odottaa mitään massiivista kehitystäkään. Itsellä on vähän sellainen fiilis, että hyvä jos se kolmen viikon takainen 11 menee.




Noin niinkun muutenkin näissä punttailuissa on viime viikkoina ollut tuntuma, että yksi jos toinenkin osa-alue junnaa paikallaan tai jopa taantuu. Penkkipunnerrus lienet ainoa, jossa on tapahtunut kehitystä ja sekin hyvin pientä. Sanotaanko siis, että paskat treenit on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, mikä normaalisti on just toisin päin. Kehittyminen kokonaisuudessaan on ollut tosi plussan puolella oikeastaan todella pitkään. Oikeastaan tää on ihan uusi tilanne. Jonkinlaisia hitaamman kehittymisen jaksoja on toki ollut, jotka ohjelman vaihto on korjannut. Koko ajan oon kuitenkin pystynyt treenaamaan nousujohteisesti, enkä oikeastaan koskaan ole pitänyt mitään kevyempiä viikkoja. Toki mulla on ollut täydellisiä taukoja salitreenistä esimerkiksi kesällä jokunen viikko ja keväällä nilkkamurtuman johdosta. Yleensä saattaa myös jokin flunssa hoitaa sen, että tulee taukoa, mutta nytpä ei ole ollut riesana sellaisiakaan.

Kesästä asti ollaan menty aika kovalla proggressiolla ja kesästä alkaa toden totta olla aikaa. Taitaa siis olla hieman kevyempien treenien aika nyt muutaman viikon ajan. Aika siistiä, että kerrankin osaan kuulostella itseäni ajoissa ja aika siistiä, että voin punttitreeneissäkin kevennellä ilman, että joku vamma, kremppa ja pöpö hoitaa sen mun puolesta! Palauttava punttitreeni, kai niitä sellaisiakin harrastetaan?

torstai 17. joulukuuta 2015

Leuanvetoa ja muita kuulumisia

Joulumieli on ollut yhtä kadoksissa kuin lumikin täältä Jyväskylästä. Tai no, lunta on tänään tullut ihan olan takaa, mutta niitä Portugalin helteiden rantautumista odotellessa. Toivottavasti tuo helleaalto joulumielenkin tullessaan. Ja tuohan se. Väsymys on nyt vain tainnut hiipiä sekä mieleen että kroppaan. Onneksi loppuvuosi on aikaa elpyä, ensi vuonna kun on taas uusia jänniä kuvioita edessä.


Mutta sitten asiaan. Nimittäin leuanvetoasiaan. Kyllästyin ihan satanolla tähän mun ikuiseen vatkaamiseen tän leuanvedon kanssa. Haluan omat tulokseni sille tasolle, että yli kymmenen leukaa menee vaikka sitten paskana päivänä ja joulukilojen kanssa. Nythän se kymppi leukaa on vaan lähinnä superhyvän päivän ja matalan painon yhteinen summa. Normipäivä on sellainen ysi ja vähän huonompi päivä se kasi.

Niinpä rupesin leuattamaan ihan ohjelman mukaan, joka on toimivaksi todettu. Kyseessä on The Twenty Pull-ups Challenge, joka lähtötasolla kasi menee näin:

1 viikko (toistot/palautusaika)
4-3-2-4-5 / 120s.
4-3-4-4-5 / 90s.
4-4-4-3-max.(=itsellä 7) / 120s.

2. viikko:
5-4-3-4-5 / 120s.
4-4-3-4-6 / 90s.
4-4-4-4-max. / 120s.

3. viikko
6-5-4-5-6 / 120s.
6-5-6-5-6 / 90s.
7-6-5-4-max. / 120s.

Kolme treeniä per viikko. Yliviivatut kohdat on jo hanskassa ilman vaikeuksia. Palautusajat riitti hyvin. Kyseessä on kuuden viikon ohjelma, jonka jälkeen tuo 20 leukaa odottaa ottajaansa. Tämän kolmeviikkoisen jälkeen tehdään testi, jonka mukaan ohjelma jatkuu seuraavat kolme viikkoa. Tuskin siihen kahteenkymppiin ihan parin leuan tasolta kuudessa viikossa pääsee, enkä oikein usko, että minäkään. Mutta ihan vaikka hyvästiksi Monnarille on leuanveto paukutettava uusin lukemiin.

Mitäs muuta kuuluu? No ei kauheasti mitään. Kirjoitusvire on viime aikoina ollut sama, kuin vire noin niinkuin ylipäätään. Oppari kaikkine byrokratioineen on saatu kiitettävin arvosanoin pakettiin ja kieltämättä olen siitä ylpeä. Opparikamusta, työstä ja vähän myös itsestäkin. Liikuntaviikot rullaa tasaisen tappavaan tahtiin. Salikertoja olen lisännyt neljään ja aerobista ihan liian vähän. Ainakin sellaista vk-aerobista. Mutta onhan se sitten joskus tulevan operaation jälkeen kiva aloitella juoksuharrastusta, kun on hauista, mitä menettää. Arkiliikuntaa on ollut himpun verran vähemmän, koska se ajokortti. Ei sillä, että olisin laiskistunut, mutta kun sitä ajamista ei (valitettavasti) opi pyöräilemällä. Mun elämä pyörii aika pitkälle 3x3 km mittaisessa kolmiossa, joten oon sitten ajellut ihan naurettaviakin matkoja vain ja ainoastaan sen vuoksi, että kaikki kehoittaa ajamaan aluksi mahdollisimman paljon. Arkiliikunnan saralla olen kyllä kunnostautunut siivoamisessa ja kaikenlaisessa muussakin kotitouhuiluissa, joita eittämättä laiminlöin muutamana ruuhkavuonna. Noin niinkuin viimeisen kuukauden ajalta voisi ajatella, että olen ihan hyvää vaimoainesta.

Eipä mulle sitten oikein muuta, mitäs sulle?

P.S. Tuo ylläoleva otsatukka on reilun kuukauden takainen lopputulos karmivaan stressiin ja ketutukseen -> "Haluun uuden elämän... No ainakin lähtee puolet hiusten pituudesta ja otsatukka tänne!" -> Jo helpotti! Niin mua.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Uusi viikko, uudet kujeet...

Äärinmäisen stressaavan viime viikon ja hiihdon suhteen kärsityn takaiskun jälkeen päätin pitää viikonlopun verran lepoa kaikesta: opiskeluista, liikunnasta, kaikesta aikatauluista. Olin kotona, kyläilin, rötväsin ja söin. Siinähän se meni viikonloppu ja hyvää teki. Rötväämisen lisäksi treenailin vähän autolla ajoa. Jännä nähdä, milloin ensimmäisen kerran unohdan sen auton jonnekin. Sen verran hankalaa on sisäistää ajatusta ajokortista. Tähän mennessä olen vain tomerasti pyrkinyt vänkärin paikalle, kunnes oon tajunnut, että jonkun pitäis varmaan ajaa tämä auto kotiinkin.

Teetä ja sympatiaa...

Viime viikkoisten stressailujen, masistelujen ja lepäilyjen jälkeen viikko lähtikin varsin vauhdikkaasti käyntiin. Eilen hölkkäsin salille ja takaisin. Siivosin, pyykkäsin, kokkasin ja kävin sekä vaate- että ruokakaupoilla. Tänä aamuna käytiin Suvin  kanssa Laajavuoren maastossa parin tunnin verran ja illalla olisi vielä ajatus mennä kälyn kanssa uimahallille. Opinnoista aion (lähes) lomailla vielä tämän ja ensi viikon.

Työn alla on myös uusi saliohjelma, jonka ykköspäivän tein eilen:
  • maastaveto
  • kulmasoutu käsipainoilla
  • vipunostot takaolkapäille
  • hauiskäännöt
  • ylätalja
Selkäpäivä siis. Ehkä otan tuohon vielä jotain. Katsotaan nyt, kun maveilu vie aina aika paljon aikaa treeneissä. Kakkospäivänä olisi tarkoitus tehdä rinta, ojentajat ja olkapäät. Kolmantena jalat ja vatsa. Lisäksi aion ottaa mukaan myös neljännen salitreenin viikossa, jolloin käydään koko kroppa läpi. Mahdollisesti tarkoituksena on myös tehdä vatsalihasjumppa erikseen kotona kertaalleen, koska tykkään siitä jumpasta. Että kasvatellaan nyt sitten vaikka lihaksia ja annetaan aerobisen kunnon haihtua savuna ilmaan.

Eniten tässä hiihtotakaiskussa sapetti se, että koen kestävyysliikunnan olevan se kaikesta eniten sydäntä lähinnä oleva juttu. Pitkät juoksulenkit, mieluiten metsässä, miksei kadullakin. Pitkät hiihtolenkit, ah! Maantiepyöräilykin, sen totesin. Omin jaloin eteneminen mahdollisimman pitkään ja kauas ulkoilmassa, oli sitten sade taikka paiste. What about now? Suurin menetys on tietysti se henkinen menetys, mutta onhan tässä myös se kuntopuoli. Sauvakävelyllä nyt ei kuntoa ainakaan paranneta, hyvä jos jonkinlaista tasoa saa pidettyä yllä sen sekä satunnaisten lyhyiden hölkkäilyjen avulla. Crossarit ja väkisin väännetyt viikoittaiset sisäpyöräilysessiot. No thanks. Sen olen ainakin päättänyt, että mitään edellämainituista en rupea väen väkisin touhuamaan vain ja ainoastaan aerobisen kunnon säilymisen nimissä. Katsotaan nyt. Eihän sitä tiedäkään, vaikka seuraava hiihtokerta ei tekisikään kipeää. Mikäli lunta edes ikinä tulee.

...ja puolukkapiirakkaa!

Myönnettäköön kuitenkin, että viikonloppuna kävin vähän kyselemässä hintoja perinteisen hiihdon suksipaketille. Jos sitä perinteistä pystyisi hiihtelemään? Päätin myös, että jos (ja kun) sellaisen hankin, niin haluan Salomonin "skinisukset", elikkä pitoalue on sellainen karva, joka pitää taaksepäin ja luistaa eteenpäin. Pitovoiteluvapaat pertsan sukset aktiivihiihtäjälle, jonka kelialue on laajempi verrattaen esimerkiksi Fischerin Zeroihin. Siihen kylkeen sitten hyvät monot, siteet ja sauvat. Hinta olisi viidettä sataa euroa, asennettuna. Jäin miettimään asiaa. Tämä opintovapaalaisen tulotilanne on nimittäin suoraansanoen arsesta ja rahaa on mennyt kaikenmaailman turhanpäiväisyyksiin (kuten ajokorttiin) ihan liikaa tuloihin nähden. Siltä kannalta olisi ehkä järkevä odottaa kevään alennusmyynteihin tai edes tammikuuhun ja tehdä suksihankinta sitten. Varsinkin, kun lumesta ei ole tietoakaan.

Onko lukijoissa perinteisen tyylin hiihtäjiä? Millaisella suksella hiihdätte? Missä on Suomen halvimmat sukset? Saako sukset joulun jälkeen tai keväällä merkittävästi edullisemmin? Ainakin omat luistelusukseni sain sinä katastrofaalisena talvena, kun lunta ei ollut eikä tullut. Mutta noin niinkun yleensä? Kannattaako odottaa? Onko pertsan hiihto kivaa? Kivempaa kuin luisteluhiihto?

HYVÄÄ ALKANUTTA JOULUKUUTA KAIKILLE!

tiistai 10. marraskuuta 2015

100 kg maasta, kymmenen leukaa ja varvasmurtumaa...

Viikonloppua tuli vietettyä Seinäjoella urheillen ja syöden. Yhden yön olin pikkusiskon luona ja vietettiinkin oikein tehoviikonloppu ja lauantai-iltana oli mun parhaimman ystävän vauvakutsut (en halua käyttää sitä jenkkisanaa, vauvakutsut on paljon parempi). Otsikosta voisi päätellä tapahtuneen perinteisen punttijunttien tapaturman, mutta vielä mitä. Iskin varpaani syöttötuolin jalkaan! Damagea syöttötuolista, ei 25kg:n levypainosta, niin ironista! Tässä kohtaa on varmaan kuitenkin kerrottava, että joku kuukausi sitten löin itseäni parin kympin käsipainolla siihen kaikista pahimpaan, eli häpyluuhun. Sattuu se välillä salillakin. Totta puhuen en edes tiedä onko tuo varvas murtunut vai muuten vaan turvonnut, sininen ja hemmetin kipeä. Vastuuntuntoisena kansalaisena ajattelin kuitenkin säästää terveydenhuollon kustannuksia ja ihan DIY-meiningillä teippasin sen varpaan viereiseen. Oon ehkä käyttänyt tämän vuoden kiintiön ja röntgensäteilytkin vois säästää tulevaisuuteen.



Varvasmurtuman ja vauvakutsujen lisäksi Seinäjoki tarjosi huippukivaa liikuntaa, josta lisää myöhemmin. Ensimmäisenä on nimittäin pakko päästä leijumaan sadan kilon maastavedolla. Kyllä! Mähän oon niin nössö, etten koskaan oo kokeillut minkäänlaisia maksimeita oikeastaan missään. Eikä tuo satanenkaan kyllä maksimi ollut, mutta viisainta oli kuitenkin lopettaa siihen. Nössö oon, mutta seurassa yllätyshullu. Homma meni kutakuinkin näin:

Heli: Paljo nousee maasta? Ookko kokeillu maksimeita??: En oo ikinä viittinyt. Ei vaan yksin tuu silleen testattua. En oo kauheesti harjotellut pudottamistakaan, jos tulis tiukka paikka. Satanen ois aika siistiä nostaa.Heli: No niin. Tänään koitetaan. Mä lisään painot. Vitonen kerrallaan. Joo, no niin.: Okei. Oota mä teen nyt eka tän normin pääsarjan loppuun. (Ihan varmuuden vuoksi :D)
Tuossa pääsarjassa mulla on tällä hetkellä painot 70gk ja toistoja 4x6. Tästä lähti sitten homma etenemään kasiin kymppiin, jonka jälkeen vitosen nosto kerrallaan kohti satasta. Oon kyllä ihan fiiliksissä. Varmaan täytyy herra Googlelta ruveta kyselemään miten tuon maastavedon kanssa kannattaisi edetä, jos haluais ihan oikeasti nostaa isoja rautoja. Myös joku fiksumpi lukija voi kertoo kanssa. Tekniikkavinkkejä voi myös antaa, alhaalta kun löytyy ihan videomateriaalia tuosta punttaajan itsetuntoa hivelevästä momentumista.



Sitten siihen leuan vetoon (josta, kuten näkyy, ei löydy videomateriaalia). Edellisviikolla tosiaan oli momentumit siinä. Kymmenen leukaa ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä kauraa, vaan vaatii ihan tosi hyvän hetken. Olisin kiljunut riemusta, mutta koska oon nössö, niin näppäilin vaan Jarpalle tekstiviestin salilta. Meillä on sellainen läppä ja jonkinsortin skabailu tästä leuanvedosta. Leukailuhan on olennainen osa leuanvetoa. Oon esimerkiksi luvannut hänelle, että jos ei omilla tuloksilla kehtaa kehuskella, niin voi jatkussa kehuskella tyttöystävän tuloksilla ja sitä rataa.



Tämän päivän, tai maksimissaan tämän viikon, aion leijailla, mutta eiköhän se sitten ole taas painettava leuka rintaan ja työstettävä eteenpäin!

Loppuun vielä menneitä parin viimeisen liikuntaviikon verran (vanhemmasta alkaen):

ma: sali 1h
ti: sali 50min.
ke: crossari 30min. + ohjattu rullailu 1h
to: sali 55min. + juoksu sinne ja takaisin yht. 35min.
pe: core 50min.
la: juoksu 30min.
su: ---
yht: 6h10min.

ma: sali 55min. + juoksu 25min.
ti: sali 1h5min. + juoksu 30min.
ke: juoksu 25min. + core 20min.
to: sauvailu 1h15min.
pe: sali 1h
la: monitoimiulkoilu (sis. rapputreenit, sotilasesterataa jne.) 1h10min.
su: ---
yht: 7h5min.


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Corejumppa ja kahvakuulatreeni, kuinka se kulkee olkkarin lattialla?

Kaikki  mun liikuntavuodet olen ollut tosi huono tekemään minkäänlaisia kotitreenejä. Nyt pikkuhiljaa tilanne on kuitenkin muuttunut. Ensiksi tuli vatsalihastreeni. Ihan puhtaasti siksi, että olen niitä ajoittain niin kovin laiska tekemään salilla. Halusin tavallaan taata sen, että core tulee vähintään kerran viikossa tehtyä todellakin huolella. Toisaalta siitä on hyötyä myös aikoina, jolloin punttailu vähäisempää. Vahva keskivartalo kun on ehkä se tärkein (ja omalla kohdalla ehkä myös heikoin) lenkki. Vatsalihastreenin kaveriksi ihan hiljattain tuli kahvakuulatreeni. Se taas tuli ihan vaan siksi, että halusin värkkäillä jonkinlaisen hikisen jumpan vaikka nyt noiden puolituntisten hölkkien kylkeen.

Vatsajumppa:

  • voimapyörä
  • vuorikiipeilijä (kyynärpäät tasapainolaudalla)
  • vartalon ojennus + rutistus (kilon puntit jaloissa)
  • vinot vatsat (vitosen käsipaino tai kympin kahvakuula jeesinä)
  • kylkilankku + rutistus (jalat tasolla, joten saa kylkeä laskettua alemmaksi)
  • istumaannousu (jumppapallolla)
  • lisäksi: lankutus (jos huvittaa)
  • ja 'jalkojen heittely' (jos Jarppa suostuu niitä viskomaan)
Lisäksi saatan tehdä jotain muutakin, jos nappaa. Edellämainittu jumpan "perusrunko" (lukuunottamatta tuota jalkojen viskomista, koska se on aika harvinaista herkkua) vie aikaa jotakuinkin puoli tuntia. Toistoja on liikkeestä riippuen 10-30 ja kolme sarjaa per liike.



Kahvakuulajumppa:

  • heilautus 20-30x
  • päänympäri pyöräytys 10x suunta
  • tempaus 10x käsi
  • luistelijan kyykky 10x jalka
  • yhdenkäden heilautus 20x käsi
  • rinnalle veto + työntö 10x käsi
  • kyykky 20-30x
Edellä mainittu rundi kolme kertaa ja noin minuutin mittaiset palautukset välissä. Tämä treeni vie kanssa aikaa sen puoli tuntia ja itse ainakin kymppikilon kuulalla sain ihan hapoillekin lihakset. Liikettähän voisi tehdä myös tietyn ajan, mutta koska tykkään toistaa numeroita päässäni, en niinkään tuijottaa kelloa (mitä lihaskuntoharjoitteluun tulee), niin teen liikkeet toistoja laskien.



Teetkö sä kotijumppia? Tässä seuraa myös haaste. Ensiksi haastan sut, joka et tee kotijumppia, kokeilemaan ja sä joka teet, niin kerro millaisia?

P.S. Wannabe Juoksija Facebookista, klikkaa tästä. Edelleenkään en ole osannut tehdä parempaa banneria sivupalkkiin... :D.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Operaatio maastaveto

...ja sen neljäs postoperatiivinen päivä. Voin kertoa, että edelleenkin tuntuu takareisissä. Olisin ehkä päässyt helpommalla jälkimainingilla, mikäli en lauantaisessa kiukkupuuskassa olisi normaalin 4x6 setin sijasta tehnyt kahta bonussarjaa päälle. No, se mikä mielentilaa helpottaa, kropassa tuntuu. Niin se joskus menee.

Meikäläisen saliohjelma näyttää nyt tältä:

Päivä 1: rinta, olkapäät, ojentajat
  • penkkipunnerrus
  • ristikkäistalja
  • pystypunnerrus tangolla
  • vipunostot
  • dippi
  • ojentajatalja
  • pullover (vai mikä nyt onkaan?)
Päivä 2: selkä, hauis
  • leuanveto
  • ylätalja
  • alatalja
  • vinosoutu käsipainolla
  • hauis käsipainoilla
  • hauistalja
Päivä 3: jalat, core ja sekalaista settiä
  • mave
  • yhdenjalan kyykky
  • luistelijakyykky
  • suorat vatsat (sellaiset mihin tarvii lisäpainot)
  • vino vatsat (kanssa lisäpainoilla)
  • selänojennus
  • kyljet
  • milloin mitäkin

Näiden lisäksi teen vähintäänkin kerran viikossa jonkin lenkin päälle corejumpan kotona. Ykkös- ja kakkospäivänä teen monesti palautteluiden aikana jotain (tylsiä!) kyykkimisiä, joita fyssarilta olen saanut ohjeekseni tehdä. Ylipäänsä olen yrittänyt ujuttaa kaiken kuntoutusjumpan muun liikunnan sekaan, joka tekee siitä ihan tosi paljon miellyttävämpää puuhaa, mitä jos sen ihan iltaprojektiksi ottaa. Muutenkin tää nilkkacase on muuttanut fiiliksiä siten, että siinä missä ennen kyykkäilyt oli parasta kuntosaleilussa, on ne nykyään paskinta. Ylipäänsä kyykkääminen ei ole niin yksinkertaista, mitä oon kuvitellut sen olevan. Ei ainakaan, kun niitä millejä ruvetaan hiomaan parhaaksi mahdolliseksi.

Hiihtokausi kun alkaa (toivottavasti mahdollisimman aikaisin!), niin tiedän, että mulla tulee olemaan vaikeuksia käydä salilla kolmesti viikossa. Niitä vaikeuksia tahtoo olla jo nyt silloin tällöin. Tarvittaessa siirrän maven selkäpäivään, vatsat johonkin ja kyykkäilythän on niin onnetonta touhua mulla edelleen, että sekin palautumisen ym. kannalta ihan sama milloin niitä tekee! Olenkin miettinyt, että pitäisikö kyhätä kasaan jokin ihanan simppeli ohjelma, jonka vetää läpi kahdesti viikossa. Tekisi kolmannella kerralla sitten sitä sun tätä, mutta mikään lihasryhmä ei kärsisi, jos kolmas kerta jääkin jonkin muun harrastuksen alle. Jotenkin se simppeli ohjelma on vaan niin vaikea saada kasaan. Jotenka jos lukijoilla syttyy vinkkilamppu päänpäällä, niin jaathan vinkin myös mulle...? Ja siten myös muille samassa tilanteessa painiville, vai onko sellaisia?

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Liikunnanrakastajan satamiljoonaa kysymystä

Olin tässä viikolla taas salilla. Siinä nyt ei ole varsinaisesti mitään kummallista, mutta siinä on, että olin siellä ihan ittekseni ekaa kertaa jotain kuuteen viikkoon. Omassa pikku kuplassani treenailin ylä- ja keskikroppaa, kun en muuta voi. Uimahallin laitteet tuli tutummaksi mitä koskaan aiemmin. Ihan hyvin selvisin itekseni nyt, kun täysipainovarauskin on jalalle sallittu. Pientä säröhähän tämä kipsi siihen kuplan reunaan tekee, mutta kylläpä se taas maistui. Janen kyydillä pääsin punttailemaan, kun hän sillä välin kävi jumppailemassa ja uimassa. Mulla siis oli aikaa tuusailla treenini.

Treenin päätteeksi lipittelin odotellessa teet AaltoAlvarin kahviossa. Sekin on ihan luksusta, kun saa ite kuskattua kahvikupin pöytään. Jos matka on lyhyt ja aikaa riittävästi, niin yhden kepin turvin selviää tollaiset matkat. Istuin ja mietin, että kuinka hemmetin ikävä onkaan normaalia treenitahtia. Ja muutakin urheilua, kun yläkroppapäivää. Uimareita katsellessa tuli mieleen, että pääseeköhän jo ensi viikolla itsekin uimaan? Tai kuntopyöräilemään? Vesijuoksemaan? Tekemään jalkoja? Edes laitteilla? Jotain, ihan mitä tahansa muutakin, kun yläkroppapäivää. Ihan käsittämättömän upeeta, jos pääsee. Liikunnanrakastaja minussa on tänä aikana noussut ihan uusiin sfääreihin!


Kipsihoito alkaa olla loppusuoralla. Viimeistä viikkoa toivottavasti viedään ja kieltämättä tuleva kontrollikäynti kuvineen jännittää ehkä enemmän kuin maratonin lähtöviivalla koskaan. Monenlaiset ajatukset pyörii päässä senkin suhteen.

Sairaalassa mulle sanottiin, että nilkka saattaa turpoilla ja särkeä pitkään. Se ikäänkuin kuuluukin kuntoutumiseen. Kuinka pitkään ja kuinka paljon? Mikä on tervettä särkyä ja mikä ei? Mistä sen tietää? Ilmeisesti mulla ei nuo asiat ihan täysin ole hanskassa ollut tähänkään asti. Lopullisen tuloksen tulee näkemään 3-12 kuukauden haarukalla. Musta aika pitkä aikaväli. Tarkoitetaanko tuolla sitä, että joudutaanko ne faksaatiokamat poistamaan? Vai mitä? Fysioterapeutti sanoi myös, että puoleen vuoteen ei raskasta liikuntaa voi harrastaa. Mikä on raskasta liikuntaa? Se mikä jollekin on, ei välttämättä toiselle ole. Leikannut lääkäri totesi, että aktiiviliikkujalle tulee antaa selkeät ohjeet kuinka jalkaa voi alkaa rasittamaan. No ainakaan vielä en sellaisia ole saanut. Kai ne nyt antavat?

Oon myös surffaillut keskustelupalstoja ja tutkimuksia. Erään pitkäaikaisseurannan mukaan 50% operoiduista weber b-tyyppisistä nilkkamurtumista ei ole kyennyt palaamaan tapaturmaa edeltävään liikunta-aktiivisuuteen. Aika kova luku. Voiko mulle käydä niin? Ehkä voi, mutta kaikki todennäköisyys puhuu kuitenkin sen paranemisen puolesta. Oon kohtuu nuori ja sitoudun kyllä kuntoutukseen. Lukemassa voi olla paljon sellaisia, joiden lähtötilanne oli inaktiivi, kuntoutusmotivaatio heikko tai jotain. Vai mitä? Toisaalta kuinka moni samaan liikunta-aktiivisuuteen palannut oli maratonharrastaja? Kunhan nyt vaan antavat oikeat ohjeet! Onko realistista ajatella vielä juoksevansa erittäinkin aktiivisesti? Kunhan edes aktiiviliikkujaksi! Jollakin palautuminen normaaliin kävelyyn vei useita kuukausia ja jollakulla toisella vain muutaman viikon. Silti lopputulos saattaa olla parin vuoden kuluttua sama. Variaatioita riittää.

Pitää muistaa kysyä kaikki. Olikohan tuossa edes kaikki? Ja sitten pitäisi myös muistaa kysyä, että mitä sen suunnitellun faskiotomian kanssa tehdään. Sekä kysyä sairaslomasta, jota he kirjoittivat kontrollia edeltävään päivään ja kontrollipäivänä on vielä kipsikin jalassa eikä se siltikään ole virallinen sairaslomapäivä. Ehkä kirjoitan varmuudeksi muistilapun.