Vuonna miekka ja kivi, aikuisliikuntani alkuhuumassa, tykkäsin penkkipunnerruksesta ihan hurjasti. Kävin silloisen työpaikkani salilla, jossa kävi sen aikaisia työkavereitani, enimmäkseen miehiä. Oli varmistajaa ja vinkinantajaa. Sittemmin penkkipunnerrus jäi vähemmälle, koska olkapää ja loppujen lopuksi koko salihomma siirtyi kestävyysurheilun myötä sivurooliin. Penkkipunnerrus on ollut yhden sortin murheenkryyni kaikki nämä "salillepaluuvuodet". Kehittyminen on ollut ihan törkeän hidasta, enkä oikeastaan koskaan ole uskaltanut haastaa siinä itseäni. Olkapääongelmia ei onneksi ole (kunhan muistaa kiertäjäkalvosinjumpat jne.), mutta jotenkin se on takunnut ja pitkään. Uskollisesti olen kuitenkin penkannut siinä toivossa, että vielä tulee paremmat päivät. Ja kuulkaa, ne on tullut! Penkkipunnerrus on sujunut ihan ookoosti jo pidemmän aikaa. Oon kuitenkin edennyt samalla kaavallani: nousujohteisia sarjoja ja plaaplaa.
Nyt viikolla naapuripenkissä joku urheilijatyttö irrotteli penkkipunnerruksessa ja ajattelin, että miksen mäkin nyt voisi kokeilla kerran vähän raskaampiakin rautoja. Mun viimeisin pääsarjan penkkipaino on ollut 47,5kg ja 4x6, muistaaksein. Lämmittelyn ja jonkun kevyemmän ja vähän raskaamman sarjan tehtyä ajattelin, että jos sitä kokeilisi ykkösiä alkaen viidestäkympistä. Onhan tässä nämä varmistusraudatkin (jonka käytännön toimivuutta en koskaan ole kokeillut, tietenkään!) Kevyesti nousi 50kg, sitten 52,5kg, 55kg nousi hyvin myös ja ajattelin, että kyllä tulee vielä 57,5kg. No viimeistään tässä vaiheessa olisi kannattanut aukaista turpavärkki ja pyytää kaveria varmistamaan, mutta enhän mä sitä suutani saanut auki. Ei noussut enää se, ei. No varmistusraudat pelas ihan hyvin ja järkikin sen verran, että tajusin luovuttaa ajoissa ja laskea sen tangon hallitusti siihen kaikista kapeimpaan kohtaan. No siellä sitten olin ikäänkuin jumissa ja ystävällinen kanssatreenaaja jeesasi mut tangon alka pois.
Ihan v**un noloa! (saa nauraa!)
Olisko ehkä kannattanut aukaista se turppavärkki ennen kuin oot lähes kusessa? Mikä idiootti mä olenkaan! Mietin siinä sitten ääneen (
ajatella, osasin kuitenkin puhua!), että näinköhän olis noussut, jos olis arvannut rohkeammin vääntää varmistajan kanssa. Ja arvatkaa, nousihan se, kun varmistaja oli! 57,5kg, jee! Ei ehkä teknisesti todellakaan paras suoritus, mutta seuraava tulee olemaan. Ja seuraavaan aion myös pyytää sen varmistajan ajoissa. Mikähän siinä on, että vaikka oon jo todella kauan käynyt salilla, niin pidän itseäni jollain lailla täysin epäuskottavana punttaajana?
Hei anteeksi, voinko häiritä sun ihan oikeaa voimaharjoittelua ja voitko tulla vähän pikkurillillä varmistaan, kun nostan tätä höyhenen kevyttä painoani? Hei haloo, ikään kuin tuohon varmistamiseen olisi olemassa joku painoraja!
Noin niinkun pääsääntöisesti mulla on kyllä itsetunto ihan kohdallaan, en väheksy treenejäni, taitojani tai voimiani, oli ne sitten mitä tahansa. Meidän salilla käy porukkaa ammattiurheilijasta jos jonkinlaiseen harrastajaan, eikä siellä todellakaan kenenkään tarvii tekemisiään hävetä. Ilmapiiri noin muutenkin on todella hyvä. Tää oma epäuskottavuusfiilis tulee lähinnä just näissä varmistusjutuissa esiin. Joskus on myös tilanteita, kun joku kysyy paljonko on sun palautusaika (tehdäkseen välissä)...
Hei anteeksi, näytänkö mä siltä, että tiedän paljonko on mun palautusaika? Kuule mäpä vastaan kaikessa epäuskottavuudessani: en tiedä, mutta todennäköisesti ihan liian lyhyt ja ehkä tähänkin asiaan voisi, olisi jopa suotavaa, joskus paneutua!
Ehkä tähän loppuun on vielä yksi epäuskottavuuskokemus kerrottava: Kerran treenasin vetoliikkeitä samalla lavalla erään kansainvälisellä tasolla yleisurheilleen kaverin kanssa ja voin kertoa, että silloin mulla tuli kanssa hetkellinen fiilis, että onkohan tää oma tekeminen nyt yhtään uskottavaa.
Ja se ei todellakaan tapahtunut omasta aloitteesta, että mä, epäuskottava, kysyisin nyt keneltäkään, saati ihan oikealta urheilijalta, että sopiiko jos tässä vuoronperään vedetään sarjoja! Että jos sä treenaat ja mä sitten jumppaan välissä? Sinänsä naurettava ajatus, koska jos olisin yhtä uskottava, kun tää tyyppi, en todennäköisesti olisi sairaanhoitaja vaan urheilija.
Nää ei ole kuitenkaan juttuja, mitä koen millään tavoin negatiivisena ajatteluna. Tässä ei ole mitään vertailen itseäni muihin -asetelmaa. Enhän mä edes tiedä mitä penkki-, kyykky- tai mavetulosta voisi pitää hyvänä, heh. Luulen, että yhteiskuntakin vähän buustaa naisia kokemaan itsensä epäuskottaviksi punttaajiksi. Onhan se kai tutkittuakin, että nainen valitsee usein voimiinsa nähden pieniä painoja. "Ei naiset usein tee ykkösmaksimeja", sanoi eräs mun työkaveri. Öö, no omalla kohdalla ei kyllä päde nuo liian kevyet painot ja jälkimmäisestäkin oon eri mieltä. Ainaskin omalla salilla naiset tekee useinkin ykkösmaksimeja. Luulen kuitenkin, että eniten ne asiat on kiinni naisten omasta päästä, niinkuin tässäkin tapauksessa!
Tunnistatteko te lukijat itsessänne epäuskottavaa punttaajaa/treenaajaa/juoksijaa/hiihtäjää/multisporttaajaa/mitä vaan?
P.S. Mun uskottavuus on kyllä kokenut tällä viikolla myös nostatuksen. Yks ilta Jarpan kanssa vaihdettiin kuulumisia päivän ohjatusta treenistä: hän oli ollut työpaikkansa jumpassa, jossa olivat tehneet esimerkiksi syviä vatsalihaksia ja venyttelyjä. Mä olin ollut painonnostokoulussa, jossa tehtiin esimerkiksi tempausvetoja ja tempausta. "
Ai syvii lihaksii, joopa joo, hei mieti, tempausta!" Päälle esittelin vielä mustelmat olkapäistä ja jaloista edelliskerran työntötreenistä. Ai että mä tunsin itseni
niiiiin uskottavaksi!
(kuvituskuvina uskottavia graffiteja ja epäuskottavia painoja salilta!)
