Patikointia viisikuukautisen kanssa ja pari sanaa muutoksesta

Oltiin tosiaan tuossa taannoin mökki-/patikkalomalla koko perhe. Reissunimiltään Koskikalastaja, Lylleröpyllerö ja Retki-Roope, heh. Hossassa, siitä kirjoitinkin. Mökkimajoitus oli tosiaan aika välttävää tasoa (note to yourself: älä varaile mökkejä ilman kuvaa!), mutta koska oltiin paljon luonnossa, ei se haitannut ollenkaan. Patikointi vauvan kanssa sujui odotettua paremmin, kuten myös automatka.

Aamusta lähdettiin joka aamu pidemmälle, hieman alle kympin, lenkille. Ee kulki Manducassa välillä nukkuen ja välillä taas maisemia katsellen. 8,5 kg lisäkuorma edessä tuo toki omaa haastetta, kuten myös se, ettei jalkoihin ole ihan samaa näkyvyyttä, kuin selkärepun kanssa kulkiessa. Myöhemmin voi alkaa kantamaan myös takana ja ehkä joskus haluttaisi hankkia myös vaellustarkoitukseen tehty lapsenkantorinkka. Mukana oli tietysti perushoitoon tarvikkeet, vaippaa ym. ja alusta taukohetkellä köllimiseen. Koska reitit oli kuitenkin lyhyitä, ei tuon suhteen tarvinnut ajatustyötä tehdä. Vauvalla oli myös sapuskat mukana omasta takaa, eli tämänkin suhteen varsin iisiä. Viihtyikö Ee, on moni kysynyt. Viihtyi. Ja sen jonkun kerran, kun ei, niin sitten heitetään parkkiin. Mustikanvarvuissa riittää ihmettelemistä. Varsinkin, kun niitä pääsee ihan itse hipelöimään.

Jälkeenpäin mietin, olisiko tuo loma mennyt erilailla vuosi sitten? Kaksi vuotta sitten? Kävelykilometrejä olisi saattanut tulla reilun kymmenen sijasta lähemmäksi parikymmentä. Tai sitten ei. Autolla olisi paahdettu pidempää pätkää ja lyhyemmällä tauolla. Tai sitten ei. Jiin kalastaessa olisin saattanut vuokrata pyörän. Tai kanootin. Tai sitten en. Tarkemmin ajateltuna, jos oltaisiin oltu Hossassa pidempään, olisin varmasti vuokrannut nytkin. Ei mitään olennaista siis. Retkeily viisikuukautisen kanssa kävi varsin helposti ja mukavasti.

Hei, sä voit, edelleen, tehdä sitä taikka tuota. Sen asian huomaaminen arjessa säännöllisin väliajoin tekee ihan todella hyvää. Etenkin, kun lapsettomana ihmisenä se, että kaikki vastaava loppuu, oli kuitenkin se isoin kysymysmerkki ja huoli. Huoli, että joutuisin liikaa luopumaan itseä kiinnostavista asioista, enkä löydä tilalle uusia. Etten sopeudu sinne muskariin tai leikkipuiston laidalle. No ihan turha huoli. En ole joutunut liikoja luopumaan (olisi tietysti naivia väittää, etteikö mikään olisi muuttunut, mutta sitä nyt ei varmasti kukaan kuvittelekaan!) ja siellä muskarissakin olen käynyt ja jopa ihan viihtynyt!

Kirkkaita vesiä ja harjujen huminaa. I love Hossa!

Hossa. Hmmm? En oikein tiennyt mitä olisin kohteesta ajatellut, kun Jii ehdotti sitä kesäreissuksemme. Sinne kuitenkin päädyttiin ja majoituskin saatiin (varsin välttävä sellainen, mutta mitäpä sillä on väliä), vaikka varailut jäi ihan viime tippaan. Hossa on kasvattanut tälle kesälle suosiotaan (eikä suotta!) ja majoituksen suhteen joudutaan paljon myymään ei oota. Kyseessä on siis Suomen uusin kansallispuisto, joka 100-vuotiaan Suomen kunniaksi valittiin. Ja kyllä täytyy sanoa, että valinta osui kohdallee, todella. Tätä mieltä oli myös eräs pariskunta, joka on kolunnut kaikki (!) Suomen kansallispuistot. Kirkkaat vedet ja humisevat harjut jättivät jäljen myös meidän porukan luontokokemusmaailmaan.

Vietettiin siis kolme kokonaista päivää Hossassa patikoiden (ja kalastaen). Ekana päivänä kierrettiin Julma-Ölkyn lyhyempi versio, Ölökyn ylitys. Reitti kulki Julma-Ölkyn kanjonijärven vierustaa ylittäen järven riippusiltaa pitkin noin puolivälissä. Tää oli reiteistä haastavin ja paikoin aika kostea. Välillä sai tarkkaan katsoa mihin astuu, etenkin kun etupuolella kannossa oleva vauva vie hieman näkyvyyttä jalkoihin. Julma-Ölkyn järvelle olisi ollut myös venekuljetuksia, mutta alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen jätimme sen väliin. Tiedä sitten olisiko pelastusliivejäkään ollut pikku retkeläiselle. Kaikenkaikkiaan näkemisen arvoinen paikka. Eihän tällaisia paljon Suomessa ole. Illalla tehtiin vielä lenkki kärryjen kanssa ja käytiin mm. Muikkupuron laavulla. Muikkupurolle on rakennettu esteetön reitti. Näitä esteettömiä reittejä Hossassa löytyy useampiakin. Ihanaa kyllä, että liikuntarajoitteisia on otettu huomioon näin hyvin ja me kärryttelijätkin voidaan niitä hyödyntää. Muikkupuro oli kyllä koko reissun kaunein yksittäinen paikka. Sananmukaisesti puron varrella kahden todella kirkasvetisen lammen (järven?) välissä.

Seuraavana päivänä Jii lähti perhokalastelemaan kohteenaan Hossanjoki ja mä ja Ee painuttiin taas korpeen. Värikallion kaarros oli reitin nimi tällä kertaa. Keli ja maisemat laittoi parastaan. Tiedättekö sen tunteen, kun kuljet kaikessa hiljaisuudessa yksin metsässä? Ihana tunne. Elämäntilanne on muuttunut ja vähintään yhtä ihanaa on kulkea siellä metsässä vauva sun rintaa vasten. Ihaninta. Värikallion kaarroksen huipentuma on juurikin värikallio. Muinoin maalattuja kalliomaalauksia pääsee ihastelemaan läheltä katselulavalta. Reitin lopussa oli myös varsin sympaattinen Lihapyörteen laavu. Ei ihan muikkupuron veroinen, mutta lähes. Illalla käytiin taas kärryttelemässä Hossan luontopolun esteettömiä osuuksia ristiin rastiin.

Viimeisen päivän plan oli reitti nimeltään Huosiuksen huikonen. Mitään varsinaista "huipentumaa" ei reitillä ollut, mutta kokonaisuudessaan kyseessä oli ehkä se kaikkein kaunein reitti. Otsikon mukaan kirkkaita vesiä ja harjujen huminaa. Päivä oli vielä keliltään kesän paras. Lämmin, muttei lainkaan tukala. Niin helppo hengittää. Illalla käytiin, yllätys yllätys, kärryttelemässä. Tällä kertaa Öllörijärven, sukeltajien paratiisin, rantoja. Siitä sitten Hossan poropuiston kautta viimeistä iltaa mökille. Ei voi olla huono ruokapaikka, jos vauva otetaan lämmöllä vastaan porontaljalle köllimään, hänelle tuodaan leluja ja kanssaan höpötellään. Jokaista näistä edellämainituista voin lämpimästi suositella Hossan kävijälle. Olisin kyllä voinut vielä jatkaakin, sillä reittejä jäi paljon käymättä. Myös, jos loma olisi ollut pidempi, olisin maastopyöräilly tai melonut. Tai molempaa. Liikkeellä oli paljon pyöräilijöitä ja heidätkin oli otettu huomioon reittisuunnittelussa mallikkaasti. Kirkkaat vedet tottakai kutsuivat melomaan.

Mitäpä muuta Hossasta? Tulipaikkoja, kauniita sellaisia, oli paljon. Reiteille pääsy vaivatonta. Reitit oli hyvin merkitty ja kulkua helpotettu. Päällimmäisenä jäi tunne siitä, että kansallispuisto ja sen kaunis luonto on todella haluttu saada meidän kaikkien suomalaisten saavutettavaksi kuitenkaan pilaamatta autenttisuutta. Ja sen tunteen antaa todella harva paikka.

Hyyppäänvuori, Laukaa + lista lähiluontokohteista

Maanantaina toteutettiin toinen kesän lähiluontokohteista ja kyseessä oli Hyyppäänvuori Laukaassa. Ajo-ohjeet Hyyppäänvuorelle löydät täältä, klik! Tuossa kyllä jätetään mainitsematta, että Ruoholahdentie on yksityistie, joten auton jättäminen sinne on hieman kyseenalaista. Me toteutettiin tuo nousu juurikin Ruoholahdentien puolelta, koska ohjeissa suositeltiin tätä reittiä talvella ja sateella luolareitin ollessa vaarallinen. Ihan hyvä, että toteutimmekin, sillä polku oli kyllä melkoisen jyrkkää mutkittelua ja hyppimistä jyrkänteen laidalla, kun koetimme hetken sitä laskeutua hyyppääntien puolelle. Ei muuta, mutta kannossa oli tällä kertaa se kaikkein arvokkain lasti. Mulle jäi siis arvoitukseksi, mitä toisella puolella olisi ollut. Ehkäpä kuitenkin tulen vielä paikalla toistekin vierailemaan.

Ruoholahdentieltä lähti leveä ja helppokulkuinen polku kohti Hyyppäänvuoren lakea. Noin kilometrin matka alkoi toki puuskututtamaan varsinkin, kun "masurepussa" (tämäkin termi lainattu Een neljävuotiaalta serkulta) oli lähemmäksi kahdeksan kiloa lisäpainoa. Mikään pitkä reitti ei siis ole kyseessä, eikä se sitä ole toiseltakaan puolen noustuna. Hyyppään laelta oli kyllä mahtavat maisemat Lievestuoreenjärvelle. En yhtään ihmettele, vaikka paikkaa kutsutaankin Keski-Suomen Koliksi. oon ehkä sanonut tämän sata kertaa, mutta aina ei tarvitse lähteä niin kovin kauas päästäkseen hienoihin maisemiin. Myös täältä läheltä omaa kotia löytyy paljon hienoja paikkoja. Se tuli taas todistettua.

Hyyppäänvuoren laella Eellä oli ruokatauko. On se vaan kätevää, kun sitä evästä on aina mukana. Vaikka niin sitä oli meillä aikuisillakin. Nimittäin mustikat. Ihasteltiin hetki maisemia ja lähdettiin kapuamaan alaspäin. Näissä kantojutuissa tuo laskeutuminen on myös ihan jalkatreenistä käytää hommaa, kun saa etureisillä enemmän tai vähemmän jarrutella menoa. Vaikka kyseessä oli lyhyt retki ja pieni hetki, niin kylläpä vaan luonnosta saa valtavasti voimaa!

Muita lähellä olevia luontokohteita, joista on tullut kirjoitettua:

Nyrölän luontopolku, Nyrölä
Koskikaran kierros, Rutalahti + Leivonmäen kansallispuisto
Hitonhauta, Laukaan Valkola
Tapion alttari ja Lullinvuoren luola, Muuratsalo
Vaarunvuoret, Korpilahti
(Etelä-Konneveden kansallispuisto) Lähellä ja lähellä?

Pakkasvaroitus

Jaaha. Se on taas sellainen keli, mikä muistuttaa vähän enemmän lapsuuden talvia. En tiedä onko nää asiat jotenkin mustavalkoistunut vuosien mittaa omassa päässä, mutta ei kai parin kympin pakkanen mikään kummallinen juttu silloin ollut? Voihan se olla, että se ei edelleenkään ole sitä tämän päivän muksujen silmissä. Aikuiset vaan tekee siitä niin ihmeellisen vouhotuksellaan.

Ymmärrän kyllä, että astmaatikoille pakkaskelit voi olla todella rankkoja, mutta ei kai meillä tervekeuhkosilla oo mitään hätää? Sen kun pukee riittävästi päälle ja that's it. Suomi nyt vaan tämmönen maa, jossa löytyy kaikennäköistä keliä ja lämpötilaa kolmenkymmenen miinus- ja plusasteen väliltä. Eikä sen kenellekään pitäisi olla mikään yllätys.

Itse kävelin eilen puntille ja takaisin rapsakassa pakkaskelissä. Kerrospukeutuminen on urheilussa kaikkein tärkeintä, mutta tommonen kävelylöntystely nyt ei kummempaa vaadi. Kunnollisen toppatakin ja -housujen alle riittää varsin hyvin yksi kerros vaatetta tällaisillakin keleillä. Kunnollinen pipo, raajat lämpimiksi ja ei kun menoksi. Oli kiva kävellä rapsakassa kelissä, vaikka aikamoiseksi muumiksi itseni tunsinkin. Tänään aion käydä kävelemässä ihan muuten vaan.

Vuosien myötä oon ihan oikeasti ymmärtänyt panostaa sekä ajatuksentasolla että hankintojen suhteen niihin kunnollisiin talvivarusteisiin. Tai ylipäänsä varusteisiin vähän haastavammille keleille, joita nyt varmaan on lähinnä kylmä, tuuli ja sade. Päivitystä kaipaa hanskatilanne (ihan tosi kylmille keleille) ja oon myöskin päättänyt katsella nastakengät itselleni. Tänä vuonna on aika monena päivänä ollut ihan superliukasta ja oonko vaan kuvitellut, mutta onko nää pääkallokelit vähän lisääntynyt?

Viikonloppuna tuli puheeksi päiväkotiulkoilut. Pariskunta X oli muuttanut lapsineen kaupungista Y pois ja uuden päiväkodin hyviin puoliin kuului se, että ulkoilua on vähän huonommillakin keleillä. Sitten vaan puetaan ne kurikset, jotka on sinne mukaan pakattu. Aika surkeaa, jos tilanne on se, että eroavaisuuksia löytyy vaikkapa nyt päiväkotien välillä aikuisten nihkeyden vuoksi. Ite en muista, että ulkoilu olisi koskaan ollut mitenkään ankeaa yhtään millään kelillä. Päiväkodissa en ole ollut, mutta jonkinlainen pakkasraja välitunteja koskien meillä taisi kouluaikaan olla ja se oli kyllä ihan oikeasti tosi korkea. Ulkoliikuntoja saatettiin muutta sisäliikunnaksi ja sitä rataa.

Itse oon sitä mieltä, että lähes kaikilla keleillä on ihan ookoo ulkoilla. Tappotuuliviimapakkasia ja myrskyjä lukuunottamatta. Sellaisia päiviä ei montaakaan ole vuodessa, jos yhtään. Ainakaan näillä leveysasteilla. Asenne ei mitään ratkaise. Seratkaisee, kuinka sä oot pukeutunut. Kyllähän se v**uttaa ihan ketä vaan, jos kylmä vesi tirisee varvasväleissä tai reiden ja takapauli menee kylmästä tunnottomiksi. Ootteko muuten huomannut, että yleensä ne pahimmat narisijat on ne, jotka kulkee ne matkansa sillä ihan karmealla kelillä autolla? Aika hassua.

Oi, syksy!

...yksi mun neljästä lempivuodenajasta! En oikeastaan enää tiedä osaisinko valita kesää mun lempparivuodenajaksi, kuten ennen oon osannut. Neljän vuodenajan rikkaus aukenee mulle vuosi vuodelta enemmän. Ehkä sitä on ihan oikeasti oppinut nauttimaan jokaisen vuodenajan parhaista puolista ja niistä fiiliksistä sekä ominaispiirteistä, mitä kyseinen vuodenaika tuo tullessaan. En mäkään kaamoksesta nauti (totta puhuen luulen sen vaikuttavan minuun keskimääräistä enemmän), mutta miksi tuhlata elämää vellomalla siinä ja elämällä sitten kun (tulee taas kesä) -moodissa?

Syksyn parhaita puolia ja niitä nautittavia ominaispiirteitä on...

• No tietysti ruska! Kaunista, kaunista, tarviiko enempää kertoa?

• Näin alkusyksyn kuulaina päivinä on myös ehdottomasti parhaat lenkkkelit. Helpoimmat.

• Erittäin hyvä fiilis ruuanlaitossa! Kaupat pursuaa satokausituotteita, joista tekee mieli kokkailla jos jonkinmoisia kokeiluja, nam!

• Syksyssä on ehkä eniten sitä "uuden aloittamisen" tuntua. Arki alkaa lomien jälkeen pyöriä ja se maistuu ihan oikeasti tosi hyvälle.

• Uuden aloittamisen tuntu saattaa näkyä myös inspiraationa aloittaa vaikkapa uutta harrastusta.

• Itsellä yksi juttu, joka on palannut kuvioihin, on uimahalli ja uimahallin jumppa kerran viikossa. On ollut ihan oikeasti tosi kivaa!

• Syksyssä on sellaista seesteistä rauhan tuntua. Kevään ja kesän sykkimisen jälkeen tuntuu kivalta käpertyä kotiin ja vähän itseensäkin.

Eilen käytiin Jarpan kanssa Nyrölän luontopolulla, josta postauksen kuvatkin on otettu. Aika mukava paikka, johon täytyy mennä vielä syksyn aikana siskon muksujen kanssa. Vetolossissa ehkä ihmettelemistä muksuille, kun aikuistakin hymyilytti. Seikkailujen saari oli niin sympaattinen ja kaunis keli oli saanut muitakin ihmisiä liikkeelle. Vitosen verran patikointia kauniissa syysillassa. Itse luontopolkuhan ei ole niin pitkä, vaan me heitettiin vähän ylimääräistä lenkkiä eksymisen (luontopolulla! Jarpan kanssa!) vuoksi. opasteissa nyt ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta aivot oli tällä kertaa jossain muualla.

Mitäpä sun syksyyn kuuluu? Nyt ja yleensä? Onko kivaa kun on syksy vai harmittaako kesän valuminen pois? Onko sulla jotain erityisiä syysjuttuja, mitä teet?

Neljän koon viikonloppu: Kirkkoveneilyä, kuoharia, Konnevettä ja komeita maisemia!

Viikonloppu sisälsi kaikkea otsikossa mainittua. Mun pikkusisko on piakkoin menossa naimisiin ja vietettiin hänen polttareitaan viime viikonloppuna. Ajankohta ei hänen uteliaasta ja organisoivasta luonteesta johtuen pysynyt salassa, vaikka vielä perjantainakin väitin kivenkovaa meneväni Lappeenrantaan ja Jukolan viestiin. Polttareiden sisältö sen sijaan pysyi ja hyvä niin.

Oltiin tosiaan mun toisen pikkusiskon kanssa järkkäilty lauantaisa sunnuntaihin mökki Konnevedeltä Liesjärven rannalta. Matkalla oli pieni liftaukseen liittyvä nolaustehtävä, mutta kaikenlainen perus polttarinolailu jäi sitten siihen. Ohjelma numerona oli kirkkovenesoutua ja piknik saaressa. Porukka valitettavasti typistyi kohtalaisen pieneksi, mutta hyvin saatiin kuuden hengen tyttöporukalla ja yhdellä miesvahvistuksella (eräyrittäjä, jolta vuokrattiin mökki sekä vene ja tilattiin myös illan sapuskat) neljäntoista hengen kirkkovene liikkeelle. Se täytyy kyllä myöntää, että tuskin oikeaan suuntaan olis selvitty ilman sitä miesvahvistusta! Pari kaveria olisi vielä mahtunut joukkoon, niin soutaminen olisi edelleen ollut helppoa. Jokaisella paikalla jos olisi ollut soutajat, olisi hommaan ihan oikeasti saanut keskittyä ettei soutaminen olisi mennyt airojen yhteen kolisteluksi.

Sää oli perinteinen Suomalainen kesäsää. Sateinen. Menomatka saatiin soutaa hyvässä (!, tuulisessa, pilvisessä, kosteassa) kelissä, joka piti aina piknikinkin ajan. Paluumatkalla sen sijaan tuli vettä ja täysiä. Jokainen likka ajatteli asian positiivisesti ja hämmästeltiin sitä, että olipa kiva, kun sade taukosi just menosoudun ja piknikin ajaksi. Energiaahan olisi voinut käyttää myös negatiiviseen ajatteluun, mutta onneksi joukosta ei löytynyt yhtään sellaista tyyppiä. Miksi vatvoa asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa? Sää nyt on hyvin pitkälle sellainen juttu. Tuli kunnolla testattua myös viime kuukausina hankitut corevaatteet, jotka sai yhdeksä pojoa. Takin pituus takaosastaan ei ehkä ihan riittävä ole soutu-urheiluun, koska persusta hörppi vähän vettä. Sauna ja safka maistui soudun päätteeksi ja tulipahan heitettyä myös talviturkki. Illanvietto jatkui aina yöhön saakka, muttei kuitenkaan niin myöhään, etteikö seuraavana päivänä olisi keritty brunssittelemaan ja viettämään yhteistä aikaa ennen kotiinlähtöä.

Kirkkovenesoutu oli kyllä kokemus, jota en halua jättää ainoaksi. Sulkavan soutu, täältä tullaan! Ihanaa oli viettää viikonloppua huippujen naisten seurassa. Luulen, että myös itse polttarisankari tykkäsi kyseisenlaisesta ohjelmasta perinteistä remuamista enemmän. Aika on tainnut ajaa sellaisen ohitse ihan koko porukan suhteen.

Time of my own ja kadonneen juoksuvauhdin metsästystä

(Kuvituskuvina Raatikan ranta, tuo Ähtärin riviera Myllymäen ja Rämälänkylän välillä. Lapsuuden huudeilta. Yksi upeista Suomen luonnon paikoista. Jos teillä koskaan on mitään asiaa Ähtäriin kesällä, niin menkää Raatikkaan uimaan. Ei liity postaukseen muutoin mitenkään).

Viime aikoina mulla on ollut time of my ownit vähän vähissä, sillä melkein koskaan en ole ollut yksin kotona. Jarppa on pitänyt käytännössä koko kevään ylityövapaitaan pois ja niinpä ne hetket, kun oon ollut yksin kotona, on ollut aika vähissä. Tiettykin ihan kiva, mutta nyt tänä viikonloppuna oon kieltämättä nauttinut omasta ajastani ihan olan takaa. J on nimittäin mun veljien ja siskojen poikaystävien kanssa jo kai perinteeksi muodostuneella Tallinnan reissulla. Mulla kävi hyvä tuuri, kun töissä oli eilen niin hiljaista, että oli mahdollista pitkän päivän sijasta tehdä aamuvuoro ja tänään oli sitten muutenkin vapaata tiedossa. Ihan sitten otin ilon irti ja kävin sänkyyn kasilta lauantai-iltana ja ysiltä olin jo unessa, heh! Vähän meinasi hymyilyttää, kun meitsi menee sänkyyn siinä vaiheessa, kun talon alakoululaiset leikkii vielä ulkona. Tänään sitten heräsin siinä seiskan-kasin välillä uniltani ja niin täynnä virtaa.

Tie Raatikkaan, tai oikeastaan Raatikasta

Tälle päivälle olin suunnitellut treeniksi 5x1000 metrin vedot 500 metrin palautuksilla ja kahden kilsan alku- ja loppuverralla. En tiedä missä aivosumussa olin tuon lenkin sykemittariin tehnyt, kun olin ajatellut summaksi tulevan tasan kymppi. No 11 km se yhteensä on, hölmö. Vaikka en kuna kuuna päivänä olisi suunnitellut paritonta kilometrimäärää (pakkomielteinen?) tuollaiseen treeniin, niin hyvä treeni oli silti. Mulla ei ollut mitään suunnitelmaa millä vauhdilla nuo vedot tekisin, mutta siinä ekan kahden kilsan aikana ajattelin, että jos alle 5.30min/km pystyisi nostamaan vauhtia veto kerrallaan aina 5min./km saakka. No kuten tavallista, eka veto lähti kuitenkin kovempaa ja muutin suunnitelmaa niin, että jos jokainen veto olisi siinä 5min./km molemmin puolin, niin hyvä ja jos edellistä kovempaan vähän pystyisi niin vielä parempi, kunhan ei mitään totaalihyytymistä tulisi.

2 km alkuverra keskivauhti 6.24/km keskisyke 129 (laskuvoittoinen pätkä Tuopparin rantaan)

1. veto 1km 5.13/km keskisyke 149

500 m. palautus keskivauhti 6.41/km keskisyke 134

2. veto 1km 4.59/km keskisyke 155

500m. palautus keskivauhti 6.54/km keskisyke 139

3. veto 1km 4.58/km keskisyke 158

500m. palautus 6.40/km keskisyke 141

4. veto 1km 4.56/km keskisyke 159

500m. palautus 6.34/km keskisyke 141

5. veto 1km 4.48/km keskisyke 161

2 km loppuverra 6.37 keskisyke 141 (nousu rannasta kotsaan)

Kadonneen juoksuvauhdin jäljillä siis ollaan. Mallioppimistakin oli tuolla lenkillä tarjolla yllin kyllin, kun ekan kilsan kohdalla tuli vastaan naisista maratonlupaus Alisa Vainio ja kolmen kilsan kohdalla mun suuresti sympatiseeraama Henri Manninen. Siinä on askelta, johon ihan joka jampalla ei mahdollisuuksia ole.

Treeni oli napakka, muttei missään nimessä liian napakka. Aika tyytyväinen olen. Tätä treeniä ajoin nyt sisällyttää viikkoihin. Palauttelut voisi ottaa oikeastaan vieläkin enemmän höntsäten ja vedot napakammin, mutta tää nyt oli tällainen eka kokeilu siten miten hyvältä tuntui. Kantakalvojänne (tai jalkapohja noin ylipäätään) vähän juostessa kyllä kiristelee, mutta kuuntelen tilannetta herkällä korvalla. Ei tunnu huolestuttavalta, lähinnä siltä, että siellä nilkassa/jalkaterässä nyt palaset hakevat paikkojaan viime vuosien kurimuksen jäljiltä. Mitään lepo- /aamukipua ei ole, joka on mulla ollut aika pätevä mittari. Eniten kireyttä tulee pohkeeseen joka sekin ymmärrettävää, onhan sielläkin "tavaraa" laitettu uuteen uskoon, heh.

Hierojalle ajattelin itseni lähipäivinä raahata, oliskohan kenellään hyvää ehdotusta a) hyvästä ja b) edullisesta hierojasta? Jolle vielä aikojakin saisi ilman suurta vääntämistä?

Yksi asia to do listalle vois olla tonnin vedot Raatikan rantatietä, ah! Se hiekkarantaosuus kun sen tonnin ainakin on eikä ne maisemat huonot oo silloinkaan, kun varsinainen hiekkaranta päättyy.

Kesäretkelle än yy tee nyt!

Kesäretkeilykausi on nyt virallisesti avattu, kun koskikalastaja-Jarppa yllätti lähtemällä koskelle ilman koskikalastusvehkeitä, eli ilman jättimäistä kassia, joka sisältää sitä sun tätä aina perhovavoista kahluuhaalareihin. Päiväretki suuntautui tällä kertaa Rutalahdelle ja sieltä varsinaiseen kansallispuistoon Leivonmäelle.

Rutalahdella kierrettiin Koskikaran kierros niminen rengasreitti, lyhykäinen. Joku reilu kolmekilometriä pitkä, ehkä neljä, kun käveltiin vähän pidemmälle Rutajoen uomaa aina Matkusjärvelle saakka. Paikka oli hieno, taas kerran. Luontopolku kulki alkumatkan Rutajoen vartta pitkin ja Jarppa pääsi tiirailemaan kaloja sekä rutakoskesta että -joesta. Luontoon.fi luokittelee reitin keskivaativaksi, mutta kyllä se mun mielestä oli aikalailla helppo. Paluu lähtöpaikkaan kulki kauempana joesta, metsä läpi. Tämä alkukesän aika on niin satumaisen vihreää!

Koskikaran kierrokselta lähtee n. 11km mittainen yhdysreitti varsinaiseen Leivonmäen kansallispuistoon. Oltiin kuitenkin vaan pienellä päiväkävelyllä, niin kuljettiin sinne autolla. Jarppa ei muutenkaan ole ihan yhtä innokas ihminen "vaan patikoimaan", kuin ite olen.

Leivonmäellä kierrettiin, tai ei oikeastaan kierretty, vaan käveltiin Joutsniemen päästä päähän. Ehkä sellainen kuutisen kilometriä suuntaansa. Hetken matkaa meni tallustella Jotsniemen alkuun ja itte Joutsniemi on 1,5-2 km pitkä harju Rutajärvessä. Niin pitkä, että se lähes jakaa järven kahtia. Makee oli tallustella siellä harjun päällä ja minne vaan käänsi päätä, oli komea järvimaisema alas. Elikkä kapoinen harju on kyseessä. Leivonmäellä riittää polkuja kuljettavaksi useammille käyntikerroille, että vielä varmasti nähdään. Matka Jyväskylästä taittuu sinne nopeasti ja nyt kun oon ajokortillinen, voisin ihan hyvin kuvitella ajelevani vaikka just sinne vaikka juoksulenkille, kunhan tässä joskus arvaa sen tyylisillä poluilla aloitella tätä juoksemista.

Kevät taitaa olla huomattavasti pidemmällä verrattaen viime vuoteen. Jarppa sanoi, että viime vuonna tähän aikaan oli Palsankosken rannat jäässä eikä tarvinnut kylmälaukkua hakea autosta, kun kalasaalis säilyi jäiden päällä. Itse en oikein muista. Juoksulenkeillä peilaan usein kevään etenemistä edellisvuoteen, mutta kun en ole juossut, en näköjään ole ajatellut asiaa niin.

Sen vielä haluan sanoa, että menkää metsiin. Itseä vähän pelottaa tulevaisuus, mitä kaikkiin kauniisiin paikkoihin täällä Suomessa tulee. Toivottavasti päättäjät pitää huolta siitä, että luonnonsuojelualueet on ja pysyy. Toivottavasti kansallispuistoja osataan arvostaa, eikä retkeilyn asema heikkene. En ihan tarkalleen tiedä, millaisena uusi metsänhallituslaki meni läpi ja mitä se tulee tarkoittamaan (?), mutta joka tapauksessa asia sai vähän puntit tutisemaan. Toivottavasti nähdään, että retkeily, metsässä liikkuminen ylipäätään, on tällä hetkellä kaikkien saatavilla. Varsin edullinen tapa saada itselleen hyvää oloa monessakin mielessä!

Mitä mä en (juuri) harrasta, mutta kohta harrastan... (Osa 1)

Joku ehkä saattaa muistaa, kun kirjoitin postauksen liikunnoista, mitä en harrastaisi. Klik, tässä linkki jos kiinnostaa. Sarja nimittäin saa jatkoa ainakin kahdella osalla. Ensimmäinen, eli tämä osa, tulee käsittelemään liikuntoja mitä en harrasta, mutta ehkä kohta saatan harrastaa ja toinen osa sitten mitä en harrasta, mutta harrastaisin, jos olisi yltiöpäin aikaa (ja rahaa). Kaikkeen ei (valitettavasti) vaan pysty repeämään. Eilen tavattiin mun pikkuveljen ratsastusta harrastava tyttöystävä ja meitsin ja Jarpan keskustelu meni suurinpiirtein näin:

Mä: "Meidänhän piti viime kesänä käydä kälyn kanssa ratsastamassa jossain, mutta se sitten jäi. Ei vitsi, olis niin siistiä kyllä kokeilla pitkästä, pitkästä aikaa ratsastusta".
Jarppa: "Joo. Oliko se nyt toissapäivänä kun katottiin Fitnesspäiväkirjoja, niin sä olit menossa tankotanssikurssille."

Niin. Kuvastaa hyvin mua. Jos olis loputtomasti aikaa ja rahaa, harrastaisin ja kokeilisin varmaan vaikka mitä. Paljon voi onneksi harrastaa, mutta paljon asioita jää myös kokeilematta. Toki voisin tänäkin päivänä harrastaa paljon useampia liikuntoja, mutta oon myös ihminen, joka tykkää kehittyä (no kukapa ei) ja harrastaa sitä harrastustaan sillätavoin "vakavasti". Omalla tasolla vakavasti siis. Joku homma kun vie mukanaa, niin kerta viikossa kyseistä lajia kun ei vaan riitä mulle.

No mutta nyt niihin liikuntoihin, mitä en harrasta, mutta ehkä tosi pian ainakin vähän harrastan.

• Suunnistus. To do -listalla on jo ihan tosi kauan ollut suunnistustaidon alkeiden opettelu. No nyt on ruvettu tuumasta toimeen ja tänään ilmoitin mut ja Pn paikallisen suunnistusseuran Jukola-kouluun. Itse Jukolaviikonloppuna kalenteri on jo täynnä, mutta ehkä ensi vuonna? Anyway, haluan oppia lukemaan karttaa ja ottamaan suuntaa. Sitä en tiedä kuinka paljon tulee iltarasteilla hypättyä, mutta taito palvelee monessakin mielessä. Tästä oon ihan superinnoissani ja kiitos itseasiassa kuuluu eräälle tämänkin blogin seuraajalle, joka ystävällisesti vinkkasi paikkallisten trail runnereiden Facebook-yhteisöön tästä mahdollisuudesta. Kiitos, jos olet linjoilla :).

• Painonnosto. Ennen nilkkaleikkausta mä kävin kolme vai peräti neljä kertaa painonnostokoulussa. Olin ihan vaikuttunut lajista ja aion kyllä hommaa vielä jatkaa. Sitä en tiedä tapahtuuko se nyt jo keväällä, kesällä vai onko se syksyn juttuja. Ainaskin täytyy vähän nyt päästä sisään näihin duuneihin ja jalkaakin täytyy vielä kuntoutttaa ennen painonnoston pariin palaamista. Siisti laji ja toimii varmana tukiharjoitteluna ihan mille tahansa lajille!

• Triathlon. Jonkinlaista triathlonkokeiluakin mieli tekis jo ensi kesälle. Sellaista pientä, missä ei oo pakko osata vaparia ja minkä jalka (ehkä?) kestää juosta. Katsotaan nyt. Uinnin opettelu on työnalla. Hidas, hidasta ja hidasta. Tottapuhuen en kovin paljoa ole asian eteen tehnyt. Kertaluontoisessa uintiopetuksessa käytyyn Pn kanssa muutama viikko sitten ja siinäpä se. Tällä viikolla on ehkä joku aamu väännettävä itsensä sinne uimahalliin.

• Soutu. No en mä nyt soutua ehkä ihan harrastamalla rupea harrastamaan, vaikka muutama sisäsoutusessio on tässä viime kuukausina tullutkin vedettyä. Meillä oli Pn kanssa ajatus mennä ensi kesänä Sulkavan suursoutuihin, mutta se nyt siirtyy, koska mun pikkusisko täräyttää miehensä kanssa naimisiin juuri samaan aikaan. Mahdollisesti mennään kuitenkin Päijänne-soutuun jotain etappia soutamaan. Siellä käy mun naapuri, joka on jo muutamana vuonna houkutellut joukkoon mukaan. Aina on ollut kuitenkin jotkut häät, mutta nyt ne kesän häät on sitten muuna ajankohtana. Jarpalle uhosin, että rupeen sitten treenaamaan Venholla, eli hänen vanhalla soutuvenepolollaan.

• Vaellus/Retkeily. Ajokortti on aukaisuut ihan uudenlaisia mahdollisuuksia tämänkin harrastuksen suhteen. Viime kesän vaeltelut jäi jalan (yllättäen) vuoksi päiväretkeilyiksi, mutta nyt on taas suuria suunnitelmia siskon kanssa ensi kesälle taikka syksylle. Lisäksi aion retkeillä entiseen malliin pienillä retkilläni, mutta sen lisäksi voin ja todennäköisesti myös lähden itekseni jollekin yön taikka kahden yli vaellukselle jonnekin tänne lähialueille.

Tämä postaus tulee saamaan vielä jatkoa lajien muodossa, joita ei ainakaan nyt hetimmiten ole suunnitelmissa harrastaa, mutta joita voisin kyllä harrastaa. Oikeastaan niitä saattaa tulla vielä parikin kappaletta ja aina vaan haihattelevampaan suuntaan. Mutta olkoon tämä nyt tässä tällä kertaa.

Ootko sä nopea innostumaan? Entä toteutuuko ne innostumiset heti, hetkenpäästä vai laantuuko innostus ja koko juttu unohtuu? Entä onko sulla uusia harrastuskokeiluja tiedossa?

Kyllä täällä tarkenee!

Ehkä viisi vuotta sitten en ikinä olisi uskonut päästäväni suusta mitään vastaavaa, mitä tämä postaus tulee sisältämään. Olin henkeen ja vereen vannoutunut kesäihminen ja vihasin talvea. Vihasin sitä kaikissa sen muodoissaan, niin lumisena kuin lumettomana, kylmänä kuin leutona. En tiedä olenko ylipäänsä vihannut silloin enemmän vai ollut muuten vaan mustavalkoisempi, jälkimmäistä ainakin! Vanhemmiten sitä jollain erikoisella tavalla seestyy asioihin, eikä talvi tunnu enää yhtään niin pahalta. Ei edes silloin, kun ulkona paukku kolkyt raatia pakkasta. Kesä se on edelleen mun lempi vuodenaika, mutta onneksi meillä on myös kolme muuta vuodenaikaa.

Ulkoillen

Nuorempana, sanotaanko pikkuaikuisena, en harrastanut yhtään mitään talvijuttuja. Harrastin toki, mutta samoja asioita, kun kesälläkin: juoksua ja punttia lähinnä. Olin myös vakaasti sitä mieltä, että molemmat on paljon kivempaa kesällä. Jopa punttisali, koska onhan se ihan paskaa kävellä sinne salille talvella! Olen sillä tavoin onnekas, että kylmä (tai kuumakaan) ei vielä tähän ikään mennessä ole haitannut harrastamista, joten juoksu on sujunut lähes kelillä kuin kelillä. Edelleen olen sitä mieltä, että juoksu on pääosin miellyttävämpää niinä kolmena muuna vuodenaikana, ihan jo kevyemmän vaatetuksenkin vuoksi. Oon kuitenkin löytänyt sen oman talvijutun, eli hiihdon. harrastuksen, jota voi harrastaa vain ja ainoastaan (lumisena) talvena. Tää on varmasti vaikuttanut mun ja talven suhteeseen, jota voi jopa jonkinlaiseksi rakkaudeksi kutsua.

ja urheillen,

Toinen juttu on se, että vasta viime vuosina olen oikeasti oppinut pukeutumaan! Askel kerrallaan. Ensiksi silloin 15-16 -vuotiaana heiluttiin, salaa tietenkin, ilman pitkiä kalsareita ja pipoa. Ihan vaan, että tukka olis nätti ja reidet mahdollisimman ohuet. Aika nopeasti sitä tajusi, että aivoja nyt ei ainakaan kannata jäädyttää ja pipo löysi tiensä puusta päähän. No, jossain vaiheessa sitä tajusi, että pitkiin kalsareihin voi sijoittaa euron taikka pari, kunnes vihdoin viimein ne farkutkin muuttui toppahousuiksi tarpeen niin vaatiessa. Okei, yksi (puoli)kunnollinen talvipuku ja viisi toppatakkia Vilalta, Vero Modalta, Onlyltä, mistä milloinkin. Joka vuosi tietenkin uusi. Urheilu opetti pikkuhiljaa satsaamaan kunnon kerrastoihin, kunnes vihdoin ja viimein ne kukkaron nyörit aukesi myös kunnon talvitakille, joka ei tukehduta sua leudolla kelillä, pitää tuulen, rännän ja veden sekä on vielä lämmin, vaikka ulkona paukkuu pakkanen.

kyllä täällä tarkenee!

Kaksi juttua siis: talviharrastus ja ihan oikeasti oikeanlainen pukeutuminen. Pieni hinta siitä, että aamulla hymyilyttää pukkarilla. Taitaa se myös vähän olla niin, että ikä opettaa olemaan kapinoimatta asioita vastaan, joihin mikään kapina ei auta. Onneksi niin päin! Joka tapauksessa on ollut ihan hullua huomata, että nykyään jopa nautin talvesta, ihan vilpittömästi!

P.S. Näillä pakkasilla blogit on taas pullollaan asenne ratkaisee -hypetystä, mitä pakkasurheiluun tulee. Oon jollain tapaa aika täynnä sitä (vaikka syyllistyn samaan myös itse, hah) ja tahdonkin sanoa, että pukeutuminen ja omat tuntemukset ratkaisee. En näe mitään järkeä siinä, että joku lähtee vetämään lenkkiä kolmenkympin pakkaseen keuhkojen huutaessa hoosiannaa vain, koska asenne. Ei kai se synti ole matolla juosta, jos tykkää niin enemmän, kuin pakkasjuoksusta. Kukin tyylillään, kunhan jotain sen oman terveyden eteen.

Iso peukku Laajikselle!

Viime viikkoina sosiaalinen media, media ylipäänsä, on uutisoinut jos jonkinlaisia tunteita herättäviä uutisa. Itse olen ihminen, johon tuollaiset asiat vaikuttavat kohtalaisen paljon. Älä lue niitä uutisa, sanoo Jarppa joskus mulle. Haluan kuitenkin tietää kamalatkin asiat ja mahdollisimman tarkkaan. Se, että jätän uutiset lukematta, ei niitä saa tapahtumattomaksi. Sen lisäksi, että uutiset pursuaa toinen toistaan surullisempia uutisia, on myös Facebookin uutisfeedi täynnä toinen toistaan ilkeämpiä kommentteja ja leimaamista. Mun silmissä sosiaalisesta mediasta on alkanut tulla paikka, jossa velloo pahoinvointi. Ymmärrystä, saatika empatiaa, ei juuri riitä kun itselle ja terve kritiikki puuttuu lähes täysin. Niimpä onkin ollut kohtalaisen vaikeaa virittäytyä kirjoittamaan kevyistä asioista. Facebookin suhteen olen vakavasti harkinnut ignooraamista.

Mutta niihin kevyisiin aiheisiin. Käytiin viikolla Jarpan veljen vaimon sekä parin esimurrosikäisen mukulan kanssa muutama tunti halailemassa puita ja roikkumassa vaijereissa. Laajavuoren seikkailupuistossa siis. Tietääkseni näitä seikkailupuistoja on alkanut nousta kuin sieniä sateella ja hyvä niin. Itsellä ei kokemusta ole kuin Laajavuoresta. Verkkosivujen mukaan kyseinen puisto ja sen viisi eritasoista rataa on rakennettu luontoa ja puita kunnioittaen. Haastetta löytyy jokaiseen makuun. Nuorin seikkailija on kuulemma ollut kaksi vuotias ja ajatuksissa onkin vielä tänä syksynä viedä kummitytsä kiipeilemään. Musta on tosi tervetullut ilmiö nämä ulkona ja etenkin luonnossa harrastettavat jutut. Ainaskin nämä seikkailupuistot ja frisbeegolf tulee ensimmäisenä mieleen. Jälkimmäinen on myös erittäin halpaa vaikka koko perheen harrastaa viikoittain.

Laajavuorta alueena on mun mielestä kehitetty paljonkin kaupunkilaisia palvelevaan ja viihdyttävään suuntaan. Vielä joitain vuosia sitten äimäilin alueelle ilmestyneitä keltaisia koreja ja satunnaisia frisbeenheittäjiä ja koin lähinnä huvittuneisuutta. Nykyään rinteillä lenkkeillessä vastaan tulee vähintään pari maastopyöräilijää, parikymmentä frisbeenheittäjää, kesäteatterinkävijöitä ja valjaat päällä liikkuvia kiipeilijöitä. Hiihtohissit palvelevat kesälläkin alamäkipyöräilijöitä ja Vuorilammella saattaa olla vesipallopelaajat, uimarit ja freestylehyppääjät kaikki sulassa sovussa. Alueella toimii myös jokin PT-valmennusryhmä. Uusien ja vähän extremetyylisten harrastusten joukosta luontopolut ja lenkkimaastot eivät ole kadonneet minnekään. Talvellahan keskus toimii laskettelijoiden ja hiihtäjien suosiossa, mutta tietääkseni myös talviaktiviteettien määrää on lisätty ainaskin alamäkiluistelulla. Ihan hullua olisikin, että kyseinen talviurheilukeskus olisi käytössä vain talvisin!

Siinä missä ennen kesäisenä lauantaiaamuna vastaan tuli lähinnä lähinnä vain pappoja, on nykyään liikkeellä muitakin aina esimurkkuikäisistä pojista lähtien. Aika äärinmäisen sympaattinen valinta puolille päiville nukkumisen ja tietokonepelien sijasta! Toivottavasti alue jatkaa kehittymistään!

Hitonhauta

Käytiin Jarpan kanssa jokunen viikko siiten kesäretkeilemässä Hitonhaudalla. Hitonhauta löytyy Laukaan Valkolasta, läheltä Äänekosken rajaa. Kulku parin kilsan patikkaosuuden päähän on sekä nelostieltä että Valkolantieltä. Me mentiin pelipaikoille Valkolantieltä, jossa sijaitsee myös tulentekopaikka ja laavu. Hittohan se on tiedetty kirosanaksi. Laavun seinällä oli 1800 -luvulta juttu, jossa hitto määriteltiin synonyymiksi hiidelle, joka taas on muinaskansojen pyhä paikka, lehto tai sellainen. Lehtokin ja lettokin alueelta kyllä löytyy. Jokainen päättäköön itse mistä on kysymys, mutta mahtipontinen on nimi.

Itse Hitonhauta on n. 800 metriä pitkä ja n. 20 metriä leveä ja syvä kivikkoinen rotko, jonka seinämillä kasvaa jos jonkinmoista uhanalaista kasvia. Seinämät on paikoin sammaleen peitossa, paikoin lohkareisia. Myös vesiputous, lampi ja luola löytyy. Kerrassaan uskomaton mesta, jälleen kerran!

Rotkonpohja oli paikoin erittäinkin haastava kulkea, joten paikka jää kyllä huonojalkaisilta näkemättä. Kunnossapitokin on ymmärtääkseni lopetettu. Valkolan suunnasta kulkiessa rotko muuttui koko ajan jylhemmäksi. Voisinkin suositella kulkua juuri sieltä suunnasta. Aluksi sammaleinen jylhä satumaailma. Jossain vaiheessa tuli tuntu, että tässäkö tämä nyt oli, kunnes "polku" vei lammelle komean jyrkäleen juurelle. Tässä kohtaa oli kivistä ikäänkuin portti, jonka läpi kulkiessa oli aivan toisessa maailmassa. Kiveä, kiveä ja kiveä.

Pian oltiin luolalla, jonka paikkeilla oleva vesiputous oli varsin minikokoinen tällä kertaa. Luolaan en varoituskylttien ja otsalampun puuttumisen vuoksi uskaltanut mennä kurkkimaan. Ilmeisesti ihan luola kuitenkin. Ylhäällä seinämässä oli vielä myös toinen luola-aukko. Sinne pääsy olisi vaatinut jo akrobatisia taitoja.

Vähän jäi harmittamaan se, että kännykästä loppui virta tuon "portin" kohdalla. Jos olisin taikauskoinen (ja jos Youtubesta ei löytyisi esimerkiksi alla olevaa videota), epäilisin, että paikka vaan ei ole tarkoitettu kuvattavaksi. Harmillista kuvauksen kannalta oli myös se, etten saanut ikuistetuksi ekoja kuksakahveja mun uudesta synttärikuksasta, jonka taannoin Jarpalta sain.