keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Eteen ja ylös!

Blogisähläri täällä morjesta!

Ihan ekana täytyy kertoa, että aloin väsäilemään tätä postausta joskus alkuviikosta, mutta homma jäi kesken siitä yksinkertaisesta syystä, ettei jaksanut enää ruutuaikaa. No eilen illalla meinasin jatkaa puhelimella (virhe), enkä -yllätys, yllätys- jaksanutkaan. Nyt sitten en ole varma (koska sähläsin, taas) onko tää postaus ollut world wide webissä siitä alkaen. Keskeneräisenä. Älypuhelin, blogin kirjoitus ja etenkin tietoteknisiltä taidoiltaan lahjaton blogin kirjoittaja nyt näköjään on vaan ihan hemmetin paska yhdistelmä. Ihan hemmetin noloa, jos oon onnistunut (ja todennäköisesti oon) sähläämään näin ja ihan hemmetin noloa, jos en ole ja kuitenkin tilitän sitä täällä. Lopputulos on siis jokatapauksessa nolo!

No sitten asiaan.

Viime viikolla tuli taas palattua jalkapuntin pariin. Niitä (loputtomia) askelkyykkyjä (ynnä hemmetisti kaikkea muuta) olen kyllä tehnyt siitä päivästä alkaen, kun ortoosi lähti, mutta nyt palasin muunmuassa kuningasliikkeen, nimeltä maastaveto, pariin. Jotenkin tässä parin päivän aikana on tullut aika vahva dejá vu -fiilis. Nimittäin lähtökuopassa ollaan taas ja syvällä siellä. Ennen leikkausta pääsarja taisi olla 85kg 4-5 x 6 toistoa. Nyt tein viidellä kympillä samaa settiä. Tuntui kyllä kohtalaisen kevyeltä. Silloin tuntui ja koko pääsiäinen menikin kaikkien aikojen domseissa! Sumokyykyillä näppärästi viimeistelin monen päivän lihaskrapulan ja penikatkin otti nokkiinsa kovalla alustalla kävelystä. Vaikka ähkin, puhkin ja vaapuin kuin ankka, oli silti mukava potea pitkästä aikaa tervettä kipua myös alakropassa.


Kuopassa möyritään myös aerobisen kunnon suhteen. Se on paskin miesmuistiin. Jotenkin mulla tulee elävästi mieleen vuodenvaihde, kun uhosin, että mitään "paskaa crossarin nytkyttämistä" en aio harrastaa vain aerobisen kunnon nimissä. Arvaat kaduttaako? No ei kaduta, ei tippaakaan. Vuosi pari sitten olis ehkä kaduttanut, mutta nytpä ei kaduta. Viimeistä edeltävää leikkausta ennen takana oli jokunen kuukausi erittäin aktiivista hiihtoa, joten tilanne oli huomattavasti parempi verrattain tähän hetkeen. Nyt sen sijaan edelliset "ihan oikeat liikunnat" on pyöräilyn parista joskus viime syyskesältä. Metsässä on kyllä tullut sauvailtua, mutta se pysyy siellä peruskestävyyden ala-alueilla. Mukava siis pitkästä aikaa painattaa lähemmäksi kynnyssykkeitä ja vähän ylikin. Olisihan sitä toki voinut vaikka käydä spinningissä tai jotain mäkitreeniä puuhata siihen sivuun, mutta jotenkin nyt vaan olin niin hauiksenkasvatteluhöyryissä, että unohdin.


Nyt on sitten olo kuin kesälaitumelle päässellä varsalla. Viikonloppuna tein sekä lauantaina että sunnuntaina Youtube-treenin spinningpyörän päällä. Oon tehnyt omatoimisia pyörätreenejä ennenkin, mutta lähinnä musikiista potkua ottaen. Kieltämättä videon avulla hommasta sai vähän enemmän irti. Kelithän olisi suosinut ulkoliikuntaa, mutta jokainen solu huusi kunnon hikitreeniä, joten olihan kropalle annettava sitä mitä se kaipasi. Juoksu, luisteluhiihto tai vastaava ei vielä onnistu, joten homma on hoidettava näin. Ulkoilla voi ilman varsinaista liikuntaa ja sitä on tullut myös kiitettävästi harrastettua. Vaikka näiden muutaman asian suhteen takapakkia on tullut, tietenkin, on fiilis katossa. Intoa siis löytyy lähteä kehittämään omaan peruskuntotasoon nähden paskaa kuntoa jälleen kerran!




Note to yourself: Älä yritä leikkiä näppärämpää kuin olet, jos sun käsissä on laita jossa on esim. joku käyttöjärjestelmä!

edit: jos haluaa, niin vastaaviin postauksiin voi kommentoida esim. että "mitä hittoa sä urpo sekoilet siellä?" tai "kuule nyt oot tainnut taas painaa jotain väärää nappia ja vähän liian aikaseen" jne. :D.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Kevätjuttuja



Jostain luin tai kuulin, että takuuvarma kevään merkki on se, kun Juha Mieto mämmeineen ilmestyy iltapäivälehden otsikoihin. No ihan varmasti joo, mutta kyllä se mämmi maistuu itsellenikin. Ensimmäinen mämmirove tulee yleensä hankittua jo viikkoja ennen varsinaisia mämmipäiviä, eli pääsiäistä. Mämmi, Juha Miedolla tai ilman, yksi varma kevään merkki.

Myös valo ja aurinko on viime viikkoina näyttäytynyt erityisen paljon ja siitä on tullut nautittua monella tapaa. Rakastan kevättä ja lisääntyvää valoa, vaikka saankin migreenikohtauksia silloin sata kertaa helpommin. Aurinkolaseilla tuon harmin saa kyllä kohtalaisen helposti minimoitua. Erityisesti kevät auringossa ei ole ehkä parempaa paikkaa ulkoilla, kun järven jäällä. Yksikseni olen siihen aika arka, aakella laakella kun ei juuri niitä järviä ole ja jos on, ne on lähinnä lammikoita. Järven jäällä meni kuitenkin tänään tovi ja toinenkin Jarpan seurassa.

Tulppaanit on myös yksi kevään merkki. Tulppaani on ehkä, ja onkin, mun lempparikukka. Ja niitä tekisi mieli kantaa kotiin viikoittain ja usein tulee kannettuakin. Ylipäänsä leikkokukkien, tai minkä tahansa kukkien, ostohimot iskee oikeastaan vain ja ainoastaan keväisin. Lisääntyvä valo saa myös aikaiseksi energiaa, joka ilmenee kaikenlaisena touhottamisena. Viimeisimpänä ehkä mielihalut päivittää kodin astiastoa, joka se innostus pikkuhiljaa paisui ihan kokonaisvaltaiseksi sisustushömpötykseksi. En tiedä imeekö huomenna alkavat työt mehut siinä määrin, että osa suunnitelmista jää vain suunnitelma-asteelle.

Kaikenlaisia keväthommeleitakin on tullut touhuttua. Sukset käytin huollossa TorTor -nimisessä firmassa. Olisi pitänyt kuulemma tuoda paljon aiemmin jo. Herra siellä hioi ja laittoi kesävarastointia varten suojavoiteet pintaan. Syksyllä voin käydä poistattamassa nuo suojavoiteet ja laittavat sitten luistovoiteen pohjaan. Ihan superhyvä palvelu, jota voin lämpimästi suositella kaikille, ketkä suksiaan tällä seudulla jossain huollattaa. Eikä tää ole edes sovittua mainontaa, vaan hyvät jutut ansaitsee tulla mainituksi! Tänään vaihdettiin myös pyörästä nastarenkaat cc-renkaisiin. Olipahan homma, kun vaihtosisuri olikin joku maanantaikappale eikä se rengas meinannut asettua vanteelle tiistaikappaleenkaan kanssa.

Sellaisia kevätjuttuja täällä. Mitä sä tykkäät keväästä, onko lisääntyvä valo hyvä vai huono? Kaikkihan ei siitä tykkää ja joidenkin mieleen se saattaa vaikuttaa just päinvastoin kun itsellä.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Pääsiäistä ja ajatuksia

Olin alkuviikosta pitkästä aikaa uimahallin kuntosalilla. Olin unohtanut kuulokkeet kotiin ja taustaääninä kuului jokin televisio-ohjelma ja treenaavien pappojen turinat. Televisio-ohjelma katkesi ylimääräisen uutislähetyksen vuoksi ja niin katkesi hetkeksi myös minun ja pappojen treeni. Brysselissä oli räjähtänyt pari pommia, kuolonuhreja, ei vielä tietoa paljonko. Papat jatkoi punttailujaan ja minä askelkyykkyjäni. Siinä missä minun tavoite on saada alaraajojen voimatasoja symmetriseksi, on jonkun toisen tavoite selvitä hengissä kotiin kriisin keskeltä. Tasan ei ole onnenlahjat, ei vaan kertakaikkiaan ole.

Sattumanvaraisuus liittyen elämässä ja maailmassa tapahtuneisiin onnettomuuksiin, kriiseihin katastrofeihin ja sairauksiin on melko pelottava ajatus. Miksi juuri minä olin Jyväskylässä paikallisessa uimahallissa tekemässä askelkyykkyjäni enkä Brysselissä lentokentällä matkalla jonnekin? Miksi just mun läheiset oli kuka kodeissaan, kuka töissään, eikä metrossa, jossa räjähti? En tiedä uskonko sattumaan vai kohtaloon, onko niiden välillä edes valittava? Jollain lailla absrurdilta jokatapauksessa tuntuu ajatus, että kenenkään kohtalo olisi olla näiden tapahtumien keskiössä.



Tässä ajassa on jos jonkinlaista surullista, ahdistavaakin, uutista. Toisaalta, niin sitä on varmasti ollut aina, mutta tänä päivänä uutiset tulee silmille kaikista viestintävälineistä ja jatkuvasti. Oon sellainen ihminen, joka on todella kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu. En kuitenkaan vello pahassa olossa, syytöksissä tai pelossa. Ajattelen vain paljon ja myös puhun ajatuksistani, lähimpänä tietysti Jarpalle. Surullisten uutisten tulva vaikuttaa kuitenkin jossain määrin minuun. Aamulla ensimmäisenä kun luet uutisia ja mietit miten ja miksi tällaista voi tapahtua, niin kieltämättä sen jälkeen on vaikea alkaa kirjoittamaan niistä loputtomista askelkyykyistä tänne blogiin.

Elämä kuitenkin jatkuu. Jotenkin jopa heillä, jotka joutuvat ikävien tapahtumien keskiöön. Heille toivon voimia ja itselleni kykyä olla kiitollinen elämästä ja terveydestä, niin omasta kuin läheistenkin. Pääsiäinen varmasti, tavalla tai toisella, saattaa monelle olla rauhoittumisen ja kiitollisuuden aikaa. Itse ajattelin viettää pääsiäistä ihan kotosalla. Eilen punttailin pikkusiskon kanssa jalat ihan juntturaan ja aamu alkoi kävelylenkillä kaverin kanssa. Kuusi kilometriä, kuntoutuminen on siis hyvässä vauhdissa. Jarppa on osan pääsiäisestä töissä, joten pitkästä aikaa mulla on ihan privaattiaikaa myös itseni kanssa. Yritän olla keskittyä hetkeen ja olla liikoja jännittämättä maanantaina alkavaa uutta työtä.

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille!

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Leuanvetoleirin finaali ja mopsihaaveita

Kahden viikon leuanvetoleiri päättyi ciime viikolla ja lopputulos oli edellisviikonloppuna tehty maksimi, eli 13 kappaletta. Viimeistely jäi ihan puolitiehen sen penteleen vatsataudin vuoksi. Ennätykset jokatapauksessa paukkuu! Kohta voin pitää itse itselleni seremonian ja julistaa itseni meidän perheen leuanvetokuningattareksi. Jarppa jo joutuu puuttumaan mm. siihen, että nousen liian nopeesti ala-asennosta, jalat heijaa liikaa, ei menis kisoissa läpi ja muuta, mikä on lähinnä hyttysen ininää ja hivelee mun leuanveto-itsetuntoa entistä enemmän. Oon kokeillut täällä myös lisäpainoleuanvetoa. Ja tällä kertaa tarkoitan ihan oikeaa vyötäröllä roikkuvaa kiekkoa, en joulukiloja. Ihanan turvallista rakentaa uskottavuutta lisäpainoleuanvetoon omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Tulosten paranemista selittää kyllä pitkälle myös se, että paino on (yllätäen taas) laskusuuntainen immobilisaation aikana. Nyt vatsataudin jäljiltä vielä ihan superalhainen, mutta no can do, koska voimat on vaan edelleen niin vähäiset enkä halua pilata rehvakasta tulostani totaalipaskalla yrityksellä.

Leuanvetoa ja voimistelurenkaita


Leuanvetoa enemmän oon kuitenkin oppinut 13-vuotiaiden mielenmaisemasta. Vai pitäisköhän sanoa, että 31-vuotiaiden mielenmaisemasta!? En todellakaan tiedä. Oon nimittäin aina tähän päivään saakka kuvitellut, että kyllä mä oon niiiiin nuorekas ja ymmärrän teini-ikäisiä, koska eihän siitä nyt niiiiin kauaa ole, kun itse olin teini ja sitä rataa. No kyllä on romuttunut ne ajatukset. Oon oppinut mm. että...

  • ...oon todellakin vanha! Katsottiin jotain Youtube-videota, jonka tekijää (eli tubettajaa) luulin suunnilleen oman ikäisekseni. No hän nauroi, että ehei, tuo tyyppi on 21. Okei! Edes 13-vuotias ei kuvittele mua nuoreksi, vaikka mä itse kuvittelen.
  • ...on siis olemassa tubettajia, jotka tienaa ihan sairaan paljon rahaa siitä, että ne tubettaa. Eli pitää kai vähän niinkuin videoblogia.
  • ...tämän päivän nuoret myös oppii paljon tubettajilta, peleistä ynnä muusta,
  • eli on aika vaikeaa ajatella millainen määrä pelejä (ja mitä näitä nyt on) on ookoo, koska kyllä teknologiaa pitää hallita ja monien tämän päivän 13-vuotiaiden ura saattaa olla näissä peleissä!
  • ..."ennen oli kaikki paremmin, kun ei ollut pelejä" -skeida on on turhinta ikinä.
  • ja huolissaan kannattaa olla, jos ne haluu vaan tehdä käpylehmiä ulkona!
  • ...on todella kaksinaismoralistista sanoo, et pelit loppu nyt jos sun itse pitää kuitenkin tsekkailla someja kännykällä.
  • ...on myös todella idioottia, että sun päähän tulee ajatus, kuinka turhaa on tubevideoiden katselu ja sit sä itse kirjoittelet ja seuraat blogeja, joita pidät niin tärkeänäja kaikinpuolin järkevänä.
  • ...ruotsin opiskelu ei edelleenkään kiinnosta. Maailma ei siis, luojan kiitos, ole ihan täysin muuttunut ja jotain ymmärrän edelleenkin,
  • mutta siitä huolimatta joudun vääntämään siitä, että ne läksyt pitää tehdä. Tee niinkun mä sanon ja esitän tässä, ei niinkun mä todellisuudessa ajattelen teidän ymmärrettävästi ihan sairaan paskoista ruotsin tehtävistä.
  • ...jonkun asian suorittamisesta voidaan käydä keskustelua aika monta kertaa kauemmin, kun sen asian suorittamiseen menisi aikaa.
  • ...nykypäivän opettajat kyllä tiedottaa sekä hyvässä että pahassa kaiken mahdollisen. Ei mun ruotsin läksyjen tekemättä jättämisestä tai oppitunnilla onnistumisesta saletisti tullut mitään viestiä koskaan
  • ja kaikenlainen nimikirjoitusten väärentäminen on siis historiaa! (itsehän osaan edelleen väärentää äitin nimmarin, ainaskin etunimen, heh!)
Seuraavien kuukausien agebda tulee olemaan se, että a) yritän puhua mun kälyä hommaamaan heille pienen mopsin pennun ja b) yritän puhua Jarppaa hommaamaan meille pienen mopsin pennun. Kertakaikkiaan niin houkuttava ajatus, ettei sitä voi millään feilata! Menneen kaksiviikkoisen aikana musta tuli myös kertalaakista PewDiePien mopsikaksikon fani. Mä(kin) haluun niin sellaisen!

Arki


Hetimmiten suoraan leuanvetoleiriltä lähdettiin Jarpan kanssa lakeuksille, eli arki omassa kodissa on vasta lähtökuopissaan. Sitä onkin ollut ikävä! Sairasloma loppui sunnuntaina ja nyt olisi viikon verran lomapäiviä ennen uuden työn aloittamista. Ne aion viettää rennosti kotona, harrastaen ja ulkoillen. Tiedän, että seuraavat pari kuukautta tulee olemaan aivoille rankkaa: paljon uusia asioita ja uusia ihmisiä. Niinpä yritän nyt olla sen kummemmin ajattelematta asiaa.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Viisurinpoisto vaihtui norovirukseen

(Kuvituskuva viikonlopun ulkoiluista)

Tämän viikon liikunnat piti mennä plörinäksi tiistaisen viisurinpoiston vuoksi. No maanantain ja tiistain välisenä yönä tulikin pari muuttujaa kehiin. Heräilin siinä yhden-kahden aikaan yöllä todella kummalliseen oloon. Olen kova reagoimaan vatsalla ja huonovointisuudella kaikenlaisiin tilanteisiin, mutta en ihan niin kovasti. Aika pian rupesin kuuntelemaan kuinka nuoriso yläkerrassa vetää vessaa yhtenään ja tajusin, että ne ehkäpä oksentaa. Kömmin ylös ja niinhän ne teki. Sen sileän tien piti itsekin juosta vessaan.

Yö ja aamupäivä meni sohvan ja vessan välillä juostessa. Eikä pelkkä pahointi riittänyt, vaan riesaksi nousi myös 38 tuntumaan noussut kuume. Eilispäivänä täällä oli yksi aikuinen ihmisraunio ja kaksi nuorisoihmisrauniota, joista toinen tässä tilanteessa ihan lapsi. Norovirusta on ollut liikenteessä ja luulisin kyseessä olleen sen. Valehtelematta elämäni kovin vatsatauti. Tänään ei ole enää kuumetta, eikä pahoinvointiakaan. Olo on kuitenkin edelleen ihan käsittämättömän voipunut. Aamuisella puntarikäynnillä huomasin, että painokin alhaisempi kuin vuosikausiin. Luulen, että tästä toipuminen vie huomattavasti kauemmin kuin viisurinpoistosta toipuminen olisi vienyt. Täytyy kuitenkin olla tyytyväinen siitä, että tauti iski juuri ja juuri ennen toimenpidettä. En nimittäin uskalla edes ajatella mitkä olisivat olleet mahdolliset seurakset siitä, että tartunta olisi tullut vielä avonaisen haavan ollessa suussa.

Tästä ei nyt kuitenkaan ole suunta kuin ylöspäin. Huomenna loppuu tämä "leuanvetoleiri" (jonka tulokset nyt valitettavasti jäi viimeisiltä päiviltä vetämättä) ja pääsee kotiin toipumaan. Koti-ikävä on kyllä kieltämättä kova ja luulen, että myös nuoriso potee ikävää. Toivottavasti te pysytte terveinä!

edit: kerrottakoon vielä, että myöhemmin keskiviikkona mun vatsataudista juontanut äärinmäisen heikko olo sai kunnon adrenaalipläjäyksen Jarpan soittaessa ja kertoessa, että JOKU VITUN IDIOOTTI oli puhkonut meidän autosta renkaat! Äkkiseltään ajattelin, että tää on vissiin se hetki kun voi heittää pyyhkeen kehään, mutta ei, TÄÄ ON SE HETKI KUN NOUSET ITTE SINNE KEHÄÄN! Hitto mitä idiootteja. Tää renkaanpuhkonta oli siis loppuvuonna ihan epidemia Köhniö-Kypärämäki -akselilla. Luulen, että sama idiootti nyt meidän kulmilla. Toivon todella, että tää tyyppi potee vähintään yhtä kovaa vatsatautia ja vähintään kaks kuukautta! Ei mulla muuta.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Pelkällä tahdonvoimalla ei pitkälle pääse

Viimeistä edeltävällä sairaslomalla luin Carina Räihän kirjan matkasta maailman katolle, eli Mount Everestille (linkki postaukseen). Tällä sairaslomalla sama teema on jatkunut John Krakauerin merkeissä. Lisäksi olen katsonut pari vuorikiipeilydokkaria Netflixistä (täällä mun pariviikkoisessa majapaikassa nimittäin on Netflix, joka on tähän saakka ollut ihan vieras maailma). Kuin tilauksesta maikkarilta alkoi Jukka Hildénin luotsaama ohjelma "Huippujengi". Ehdottomasti siis seuraavat viikot tulee sunnuntaisin kello 20.00 olla töllön ääressä!

Vuorikiipeilyssä ja vuorikiipeilijöissä on kyllä jotain maagista ja muhun syvästi vetoavaa asennetta, jota haluan koko ajan enemmän imeä itseeni. Sehän on selvää, että diggaan kaikkea itsensähaastamisjuttua, mutta nyt ei ole lainkaan kyse siitä. Pelkkä treeni, hyvä kunto tai kova tahtotila ei todellakaan ole riitä. Pitää osata kuunnella itseä erittäin tarkkaan ja luonnon tulkitseminen on tietysti oma juttunsa. Kovalla taistelutahdolla ei välttämättä pötkitä starttiviivaa pidemmälle tai sitten sillä pötkitään vähän turhankin pitkälle. John Krakauerin kirjassa puhutaan tilasta nimeltä "huippukuume", joka vie mennessään. Tahto vuoren huiputukseen on siis todellisuuden tajua suurempi.



En todellakaan tiedä, mitä on vuorikiipeily, mutta samantyylistä ilmiötä liene esiintyy monissa asioissa elämässä. Tahtotila ylittää terveen järjen ja lopputulos on kehno, jopa vaarallinen. Luulen, että jokaisella meillä löytyy omaa juttuaan kohtaan tahtotilaa. Sikäli tietysti, että on löytänyt sen oman juttunsa. Siinä moodissa eteneminen on jopa helppoa. Kuinka moni taas osaa pitää mukana järjen ja todellisuudentajun ja arvioida riskit edes suurinpiirtein oikein? Osaa niin sanotusti kääntyä takaisin? Raja on todellakin hiuksen hieno. No entäpä sitten, kun kaikki on tähän kohtaan asti mennyt nappiin. Tahdonvoimaa ja tervettä järkeä on löytynyt. Kuinka moni meistä soimaa itseään? Mieli tekee kummallisia tepposia. Luovuttaja, luuseri, ei musta ole tähän, en pysty siihen. Tässä vaiheessa tarvitaan vielä kolmas elementti, nimittäin kärsivällisyys, kärsivällisyys ja kärsivällisyys.

Tässä perspektiivissä tahdonvoiman yli-ihannointi alkaa kuulostamaan ihan hemmetin typerältä! Pelkällä tahdonvoimalla ei loppujen lopuksi saavuta kuin keskinkertaisen tuloksen, jos nyt ei mukana satu olemaan roppakaupalla hyvää tuuria. Ehkä suuret saavutukset on tehty enemmän järjellä ja riskejä arvioimalla ja ennen kaikkea kärsivällisyydellä? Jos tahdonvoima ei sitten käsitteenä ole tavoitteen asettamisen, järjen ja kärsivällisyyden summa. Lujaa tahdonvoimaa tarvitaan, tottakai, mutta joka tapauksessa jutut, jossa puhutaan henkilön x saavuttaneen jotain pelkällä tahdonvoimalla alkaa olla omissa silmissä vähän niin ja näin. Ja oikeastaan myös nähty! En tiedä alanko ihan oikeasti pikkuhiljaa oppiakin jotain. Vielä jokin aika takaperin olin jossain määrin otettu siitä, kun joku sanoi mulla olevan lujaa tahdonvoimaa. Tänä päivänä alan olla enemmän otettu siitä, jos joku sanoo mun olevan järkevä ja kärsivällinen. Loppujen lopuksi se tahdonvoiman esiinkaivaminen on näistä se kaikkein helpoiten tehtävissä oleva juttu.



Tälläisin ajatuksin uuteen viikkoon, heräsikö sulla mitään ajatuksia? Ja se viikko sisältää oikean alaviisurin kirurgisen poiston. Se aika olis ollut aika pian nilkkaleikkauksen jälkeen ja siirsin sen tulevaisuuteen. Ei vaan vähempää silloin kiinnostanut mennä nilkkasäryissä makoilemaan hammaslääkärin tuoliin ja olla sen jälkeen myös naamavärkkikivuissa. No. Se tulevaisuus on nyt. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää ja tässä kohtaa voin vaan todeta, että edelleenkään ei vähempää voisi kiinnostaa mennä makaamaan hammaslääkärin tuoliin ja olla sen jälkeen naamavärkki kipeenä. Miksi, oi miksi en hoitanut sitä juttua samaan konkurssiin. Mikä idiootti!


perjantai 11. maaliskuuta 2016

Lupa haaveilla -koska mä voin!

Keskiviikkona kävin tosiaan kontollikäynnillä liittyen taannoiseen leikkaukseen. Noin vaan jäi walker-ortoosi sinne lääkärin pöydälle. Peroneusjänteet on tottakai vielä todella arat ja etenkin liikeradat ulko- ja sisäkiertoon sekä plantaarifleksioon tekee kipeää ja on aika rajoittunutta muutenkin. Sielläpä ne nyt kuitenkin ovat, omilla paikoillaan ja voimaakin niistä löytyy! Dorsifleksioon sen sijaan nilkka taipuu paremmin, kuin koskaan hoitosuhteen aikana. Pohjelihaksen vapautus siis näyttäisi toimivan ja itsekin sen huomaan myös. Kävelemään lähteminen sujui paaaaljon edelliskertaa paremmin. Silloin telaluu laittoi tosi pahasti vastaan ja nilkka kipeytyi. Nyt kovilla on lähinnä "iskunvaimennusjärjestelmä", jolle ei käytännössä ole käyttöä ollut moneen viikkoon ja se tuntuu kyllä lihaksissa ja nivelissä aina lonkkaan saakka. Eilisen aamukävelyn jälkeen vasen jalka oli kuin maratontreenien pitkällä lenkillä käynyt ja tämä aamu osoitti, että vähän iisimmin, kiitos. Jalkaisin liikkumaan tottuneelle on vaan suhteellisen vaikeaa hahmoittaa sitä, kuinka pitkä matka on pitkä matka.

Leikanneen lääkärin mukaan puoli hoitoa on nyt onnistuneesti tehty, elikkä leikkaus. Puolet on vielä tekemättä, eli kuntoutus. Se on sitten mun hommaa se, mutta tottakai aion panostaa siihen oman tulevaisuuden takia ja myös siksi, että on kunnia asia hienon työn tehneitä ammattilaisia kohtaan olla mokailematta.

Siinä mä sitten tallustelin vastaanottohuoneen lattialla ihan vaan tallustelun ilosta. Ja tokihan mun oli kysyttävä se legendaarinen kysymys:
-Voinko mä vielä iha tosissaan haaveilla maratonjuoksemisesta?
-Voit,
sain vastaukseksi. Ja se vastaus tuli kuin tykin suusta. Ei epäröintiä, eikä minkäänlaista merkkiä siitä, että kysymys olis ollut millään lailla typerä. Ei, vaikka keskitin kaiken huomion lukemaan myös äänettömiä merkkejä.

Mitään rajoituksia ei käytännössä ole, mutta pallopelit ja kontaktilajit kannattaa pitää pois ohjelmasta ainakin kuukauden päivät. No eipä haittaa se, ei! Mitään äkkinäisiä liikkeitä ei siis hetkeen ja siksipä pyöräily kannattaa näillä keleillä jättää kunto- tai spinningpyöräilyksi. Myös luisteluhiihto on peroneusjänteille kuormittavaa. Hölkkää voisin kokeilla kuukauden päästä mikäli kävelylenkkeily sujuu kivuitta. Malttia asioihin ja määrien lisäämiseen, siihen kehoitettiin.

Tiedostan kyllä sen, että yhtä jos toista voi sattua. Jännä on kuitenkin huomata, että mitä enemmän on sattunut, sitä toiveikkampi ja positiivisempi osaa olla. Oon niin kertakaikkisen iloinen, enkä vaan pysty lopettamaan hymyilyä. Sairaalalla ajattelin, että koskahan joku tulee ja hakee mut psykiatriselle osastolle, kun tallailin käytäviä pitkin suupielet korvissa. Pienet jutut saa aikaan hymyn ja fiiliksen, että tekee mieli tuuletella kovaan ääneen. Kuinka ihanaa onkin seistä suihkussa ja lorotella vettä niskaan. Kuinka vaivatonta on pukeutuminen. Välillä taas menen slaavikyykkyyn lattialle ja ainoastaan siksi, KOSKA MÄ VOIN!


Terveisiä aamukävelyltä!

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Koska olen tyttö!

Hyvää naistenpäivän jälkeistä päivää! Aloittelin tätä postausta jo eilen, mutta ilta meni niin jäätävän migreenin kourissa (tiedättekö, se naispäänsärky, hah!), että homma ei lähtenyt tulille ollenkaan. Päivä sille ja tuolle, typerää, tiedän. Tosin länsimaalaisena naisena onkin varsin helppo hymähdellä, mutta globaalisti ajateltuna naistenpäivä on erittäin tärkeä päivä olla olemassa. Tässäpä listattuna muutamia länsimaalaisen naisen, elikkä mun, ajatuksia omasta itsestään liitettynä niihin perinteisesti naisellisina pidettyihin asioihin. Naiseutta vai naiseuden puutetta, mene ja tiedä!

  • Arkielämässä en juurikaan meikkaa. BB-voide ja valovoidetta syntymälahjana saatuihin (kiitti äiti, kuten myös migreenistä, todennäköisesti saan ennen pitkää myös suonikohjut!) tummiin silmänalusiin. Joskus vähän puuteria. En vaan jaksa meikata ja etenkään en jaksa pestä niitä meikkejä pois!
  • Oon silti tosi tarkka siitä, että näytän siistiltä. Valehtelematta koskaan en ole missään likaisella tukalla. Niin no en, koska pesen hiukset vähintään kerran päivässä (tässä kohtaa mun parturikaveri varmaan pyörittelee silmiään!)
  • Käytännön syistä mulla on aika usein päällä urheilullisia vaatteita ja työpaikalla tietty työvaatteet. Tykkään kuitenkin tilanteista, joissa saa vähän enemmän miettiä mitä päälleen laittaa ja varsinkin kesäaikaan saatan valita jopa työmatkavaatteita. Mulla on omistamissani vaatteissa aika monenlaisista sävyjä, mutta oon tosi tarkka siitä, että ne matsaa yhteen. Myös urheilupukeutumisessa! Jonkinasteinen vaatefriikki siis kyllä olen. Nyttemmin olen kyllä alkanut ajatella enemmän ekologista ja taloudellista puolta, enkä enää lainkaan niin paljon tee heräteostoksia.
  • Mitä muihin "tyttöjen juttuihin" tulee, niin en ole meikkifriikki, enkä kenkä- tai laukkufriikki. Sisustusfriikkeys on kausittaista ja tällä hetkellä on menossa astiafriikkey.
  • Mulla ei ole mitään hiuslisäkkeitä taikka ripsenpidennyksiä. Voisin kyllä ottaa sellaiset maltilliset ripset, juurikin siitä syystä etten koskaan jaksa meikata. Harmi vaan, että olen myös tosi laiska ottamaan mitään ylimääräistä ohjelmaa, missä pitää aikoja varailla mihinkään. Myöskään geelikynsiä ei ole. Kerran kokeilin, ei ole mun juttu (se huolto ja se häiriintyminen pienestäkin säröstä!). Itseasiassa en enää jaksa värjätä hiuksiakaan, kun kyllästyin ainaiseen taisteluun juurikasvun kanssa. Niinpä habitus on paljon takavuosia vaaleampi nykyään.
  • Itsenäisyys (ja joo, välillä myös itsepäisyys) on mulle äärinmäisen tärkeä juttu. Sellainen peruselämä, jossa mies tuo rahaa kotiin ja nainen tekee kotityöt ei todellakaan ole mua varten! Huhheijaa, jos joskus tulee olemaan lapsia. Sitten joskus hoitovapaalla on varmaan sopeuduttava siihen, että omaa palkkaa ei tule ja olemaan jollain lailla riippuvainen. Jos ei sitten mies haluaisi olla hoitovapaalla. Musta tosi siistiä, että nykyään hoidetaan niinkin päin asioita.
  • No kuten arvata saattaa, myös tasa-arvo on tärkeää. En silti pidä itseäni feministinä, vaikka jossain suhteessa saatan sitä ollakin.
  • Siitä huolimatta saatan olla jossain asioissa aika onneton ja tukeutua miesapuun. Mulla on esimerkiksi aina ollut vähintään miespuolisia kavereita, jotka on vaikkapa jeesannut mua tietokoneasioissa. En todellakaan halua opetella tietokoneisiin liittyviä asioita yhtään sen enempää kun on pakko. Jarppa sanoo, että mä tekeydyn sellaiseksi. Tekeydyn siis tyhmemmäksi kuin oikeasti olen. No omasta mielestä en kyllä tekeydy, koska en vaan osaa, eikä kiinnostakaan osata.
  • Vaihdan kuitenkin ihan itse esimerkiksi pyöränrenkaan. Ei tartte auttaa! Jos kuitenkin totta puhutaan, niin oon tehnyt sitä itse siksi, että osaan toimia jos kumi puhkeaa jossain hevonskutsissa ja Jarppa on vaikka töissä. Tosin Jarppakin on aika napakasti ilmoittanut, että sen takia hän ei lähde mua sieltä hevonskutsista hakemaan, että mä en oo jaksanut harjoitella renkaan vaihtoa.
  • En pidä itseäni kovinkaan romanttisena. Ei me lähdetä koskaan romanttiselle lomalle, vaan hauskalle lomalle. Ei vietetä romanttisia päiviä, vaan tehdään jotain kivaa yhdessä ja sitä rataa.
  • Mua ärsyttää kotitöistä nalkuttaminen ja etenkin oma itse, jos sellaisesta jään kiinni. Noin niinkun periaatteessa ei ole naisten ja miesten hommia meidän perheessä, mutta en mä autoista ja tietsareista mitään ymmärrä. Ja kyllä mä (ainakin meidän palkitsemisjärjestelmän mukaan, heh) varmaan teen jonkin verran enemmän niitä perinteisiä kotihommeleita.
  • Poden kyllä satunnaisesti kriisejä omaan kroppaani liittyen, mutta pohjimmiltani olen tänä päivänä aika sinut oman kroppani kanssa. Löysä alavatsa (painonpudotusajoilta) ja pienet tissit on ihan ookoo ja menkööt vaan ne silmäpussitkin!
  • Ajattelen tosi usein, että oon onnekas. Saan opiskella ja tehdä työtä, vieläpä sellaista mitä haluan. Saan työstäni palkan ja voin käyttää omia rahojani kuinka itseä huvittaa. Elän kumppanin kanssa, jonka kanssa itse olen päättänyt elämäni jakaa. Voidaan perustaa perhe tai olla perustamatta. Tämä ei tietenkään ole ihan itsestään selvä asia, mutta ainakaan kukaan toinen ihminen ei sitä mulle sanele. Voin harrastaa mitä haluan ja kuinka paljon haluan. Kaikkea tätä. Vaikka olen nainen!
Oon toisinaan just se ärsyttävä tyyppi, joka puolustaa oikeuksia, yleensä aina. En tokikaan ajattele, että naisten heikommat oikeudet jossainpäin maailmaa olisi jollain tapaa miesten syytä. Koulutuksen puutteesta ja köyhyydestä siinä lienet suurimmaksi osaksi on kyse. Meillä täällä asiat on kuitenkin aika hyvin, vaikka joissain kohdin varmasti parannettavaa vielä onkin. Toisaalta, parannettavaa on myös miesten oikeuksissa, otetaan nyt vaikka riitaisten erotilanteiden isät esimerkiksi. Molemmat on ihan yhtä tärkeitä asioita! Muistetaan silti olla onnellisia siitä, kuinka hyvin meillä täällä asiat onkaan!

Kuvituskuvana ehkä eka ja vika #ootd-kuva. Ja kyllä, mun tarvi googlata mitä se ootd tarkalleen ottaen tarkoittaa. No. Voin kertoa (todennäköisesti suunnilleen kaikki muut tietää tän, paitsi mä), että se on lyhenne sanoista outfit of the day. Päivän asu siis. Perus arkipukeutumista, muttei kuitenkaan urheilupukeutumista. Huomatkaa, päivän asuun ei kuulu enää apuvälineitä (jihaaaa!), mutta siitä lisää myöhemmin!




maanantai 7. maaliskuuta 2016

Keinosen nimipäivä...?

Tarunpäivänä, tarkalleen vuosi sitten vastailin hiihtolenkin aikana Whatsappiin tulleisiin nimppariviesteihin päivystyksen odotusaulasta. Oltiin kaveri P:n kanssa heitetty koko vuoden paras hiihtolenkura Palokasta Peurunkaan. Palataanpa hetkeksi vuodentakaiseen. Oli siis ihan superhyvä hiihtokeli. Kilometrit kertyi kuin itsestään ja mieli oli korkealla. Kymppikilsan kohdalla todella loivassa laskussa pieni onneton kaatuminen. Sattui nilkkaan sen verran paljon, että palattiin ampujienmajalle tekemään nopea tilannekatsaus ja kysymään mahdollisia sidostarpeita. Jep, pientä turvotusta, kärsii astua, kaikki okei. Buffista side ja matka jatkukoon. Kyllähän se nilkka vähän kipeä siinä hiihdellessä oli, ei oikein kärsinyt kantata mutkiin. Pieneen mieleenkään ei tullut, että tässä mitään sen kummempaa olisi. Päätettiin kuitenkin, että hiihtolenkki saa jäädä kolmeenkymppiin ja lähdetään peurungasta kotia kohti. Onneksi latu Suolahteenkin oli jo poikki, niin ei jäänyt harmittamaan. Kävely monot jalassa oli paljon hankalampaa, kuin hiihto, mutta edelleen hälytyskellot oli hiljaa. Peurungassa monoja riisuessa homma alkoi saada tragikoomisia piirteitä: nilkka oli mojovan sininen ja turvonnut. Ja arvatkaa mitä, mua nauratti! Pyydettiin kylmäpussia, tilattiin ruuat ja kerrottiin hyviä vitsejä:

"Hyvä tytöt, jes, hienosti tehty hoidontarpeenarviointi, ammattilaiset asialla..."

"Nonni, vedetääs kunnon annos sapuskaa, niin ei ainakaan tarvii tänään leikkauspöydälle mennä"

"Pitäiskö mennä sinne triageen, lyödä jalka tiskiin ja sanoo, et hei mä sain pari viikkoo sitten leikkauslähetteen pohjelihaksen pidennytoimenpiteeseen, vähän sapettaa nuo leikkausjonot, että aattelin tulla vasemmalta ohi.."



Edelleenkään en ajatellut kyseessä olevan nyrjähdystä kummempaa. P:n poikaystävä tuli hakemaan meidät Peurungasta. Suurin ongelma oli lähinnä se, että kerkeiskö vielä tänä keväänä heittämään pitkän hiihtoretken ja käviskö ensin kotona suihkussa vai meniskö suoraan päivystykseen. Minimoitiin edestakas ajelut Jarpalta ja soitin sille, että saa tulla hakemaan mut päivytyksestä, pieni aksidentti ja tarviin varmaan kyynärsauvat huomiseen Kontiolahden reissuun.



Perusterveydenhuollon päivystyksessä tuumailin lääkärille, että taidan mä nyt kuitenkin kyynärsauvat tarvita, koska oon huomenna menossa päiväksi Kontiolahdelle katsomaan Kaisa Mäkäräisen MM-kisoja. Lääkäri passitti röntgeniin jonka tulos johti suunnilleen seuraavanlaiseen keskusteluun (sulkeissa olevat kohdat omia ajatuksia):

-Joo, kyllä tässä selkeä murtumalinja on. Tuossakin näyttäs pientä murtumaa olevan.. (esittelee rtg-kuvaa). Että kyllä sulla nyt taitaa se Kontiolahti jäädä väliin. 
(Mitä helvettiä? Ei kyllä tää on joku piilokamera... Ei voi olla...) 
-No en kyllä olis uskonut.. No kipsi tässä varmaan sitten tulee. Mut kai mä sinne Kontiolahdelle voin lähtee. Pidän sitten ylhäällä sitä jalkaa siellä. Kai siellä nyt on mahdollisuuksia liikuntarajoitteistekin käydä.
(Ei hemmetti, kyllä siinä murtuma on.. Onkohan tää nyt tottakaan. Ihan varmana meen sinne kisoihin...) 
-Niin no. Tästä kuvasta täytyy nyt konsultoida kirurgia. 
-Okei.

Seuraavaksi oltiinkin uudestaan rtg-pöydälle ja pari erikoistuvaa kirurgia väänteli nilkkaa ja otettiin uusia kuvia. Kokeneempi heistä vilkaisi kuvaa ja totesi nopeasti, että 

-joo, kyllä tää sun nilkka joudutaan leikkaamaan, me nähdään kohta tuolla kirurgian puolella.
-okei...
 (MITÄ??? Ei jumankauta, kyllä tässä kuvataan jotain uutta Posse-kautta ja kohta noi paljastaa olevansa Jenni Dahlman ja Jaakko Saariluoma, ei tää vaan voi olla totta) 
....
-Siis leikataan milloin? Tänään? En siis välillä voi mennä kotiin? No suihkuun ainakin haluaisin? Leikkauksen jälkeen vasta? Jep. No on ikäänkuin vähän hikinen olo...
(Ei ne kyl paljasta.. Eikä tää taida todellakaan olla mikään piilokamera... Ja mä nyt ilmeisesti sitten jään tänne. Enkä mee sinne Kontiolahdelle...) 

Seuraavaksi lähti sitten peruskyselyt, kävi hoitajaa ja jo aiemmin tapaama uudelleen lääkäri juttusilla. Ootko syönyt ja juonut milloin. Siinä puolenpäivän aikaan ja vettä join tuntipari sitten tossa aulassa. Joo, yhden lasin. Ihan pelkkää vettä. Ja voin kertoa, että on nälkä ja jano. Jep, otetaanpa labroja, oot sen verran urheillut. Joo, tulee riittävä aika syömisestä ja juomisesta. Nyt ei voi sitten suun kautta ottaa mitään. Kuule tuossapa on sitruunatikku, kokeile jos sillä lähtis janontunne. Jep, jep. No eipä lähde, mutta kiitti. Tossa olis kipulääkettä. No empä ole erityisen kipeä. Otappa kuitenkin. Ok, joo. Sössinkö mä nyt itse tän, kun murtuneella jalalla 20K hiihdin. No et sössinyt. Se on mennyt siinä kaatumisessa mikä on mennyt ja sama tilanne olis, vaikka olisit tullut suoraan.

Soitto Jarpalle. Sen sijaan, että hän tulisi hakemaan mua, saa hän tuoda mulle tänne puhtaat alusvaatteet, tamppooneja, silmälasit ja kännykän laturin. Lisäksi lähetin sille mun kaverin puhelinnumeron (joka toivoi, että Jarppa mukaan vaan silti. Ovat lähinnä mun kavereita olleet (aina tuohon päivään saakka) ja vakuutin, että kyseessä on tosi sosiaalinen pariskunta ja että on paljon tärkeämpää olla kannustamassa Kaisa Mäkäräistä, mitä notkua sairaalalla. Että todellakin meette sinne. Yksikin käyttämätön lippu on liikaa, mutta no can do. Jos löytävät mukaan halukkaan, niin ilmaiseksi lähtee. Me tytöt oltiin "pakotettu" jätkät reissuun. Todellakin odotettu reissu, mutta otetaan takaisin Lahdessa 2017, vaikka laji onkin eri. No saliin pääsin vasta seuraavana päivänä eikä Kaisallakaan mennyt se kisa ihan putkeen, vaikka Jarppa & co. lähti reissuun ja me lonkkaleikatun mummun kanssa tuijotettiin silmä kovana telkkaria ja kannustettiin ihan simona.

Tommosta listaa noin niinkun muunmuassa..


Voin kertoa, että kummelin biisi, jossa lauletaan tuomiopäivästä ja Keinosen nimipäivästä sai ihan uuden merkityksen. Vuosi on tuosta näyteltämästä kulunut. Sen jälkeen on yhtä jos toista kommervenkkia ollut. Viimeisimpänä reilun neljän viikon takainen operaatio. Nyt tänä vuonna, Keinosen nimipäivänä, on meneillään elämää kyynärsauvojen kanssa osa kaksi, joka saa päätöksensä ylihuomenna. Vahvasti uskon (tietenkään ei pitäisi tuuletella mitään ennen kuin on lääkärillä käyty), että koko setti (eli kaikki mikä on pari edeltävääkin vuotta rassannut) alkaa olla parempaan päin , eli homma niinsanotusti finaalia vailla valmis. Odotan niin valtavalla innolla sitä, että pääsen hommiin. Tällä hetkellä fiilis alkaa olla jo maanisen odottava. Hommiin, eli kuntoutumaan ja kuntouttamaan ja myös ihan hommiin, josta maksetaan palkkaa. Seuraavat kaksi talvea sauvoina saa olla hiihtosauvat ja keskiviikon jälkeen toivottavasti voin myös eliminoida tuon potilaan roolin itsestäni kauas pois. Hulluinta on, että edelleen tää koko juttu tuntuu tragikoomiselta, mutta huomattavasti enemmän koomiselta. Nyt vaan peukut pystyyn, että kaikki on keskiviikkona okei ja Kaisalle kultamitali normaalimatkan kisasta. Voi pojat, kuinka hypin tasajalkaa!

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Sapuskaa ja suuria tunteita

Aamupala:

Mun aamupala on oikeastaan päivästä toiseen edellisensä kopio: kaurapuuro (pikahiutaleet, mikrossa), mustikoita (jos jotain muita marjoja), pellavansiemenrouhetta (Elixi luomu), pieni loraus mehusoppaa (Valion sokeriton) ja raejuusto (joko Maitomaan rasvaton ja Pohjolan juustolan 2%). Yleensä vedän samat setit naamaan arkena ja viikonloppuna, poikkeuksen tekee vain ainoastaa erikoisaamut poissa kotoa.

Lounas:

Mun lounas on aika lautasmallin mukainen, paitsi se sisältää enemmän kasviksia. Ruokaa kokkailee meillä molemmat, tilanteesta riippuen. Ongelma ei kuitenkaan ole syödä vaikkapa nyt kouluilla ym. sillä en ole kovin ruokakranttu ja löydän kyllä aina itselleni ruuaksi kelpaavaa. Lounaan saatan korvata useinkin ruokaisalla salaatilla, mutta anyway lautaselta löytyy aina kyllä rasvan, proteiinin ja hiilihydraatin lähde. Kuinka paljon ja missä mittasuhteessa riippuu taas päivän aktiviteeteista ja myöskin kuormittumisen ajankohdasta.



Välipalat:

Välipaloina mulla menee esimerkiksi maitorahka (valion rasvaton) erinäisin lisukkein (marjat, hedelmät), Skyr (koska se on vaan niin iisi syödä tilanteessa kun tilanteessa), toisinaan hedelmät tai kasvikset. Smoothieita oon vähän laiska tekemään. Ehkä tää välipalakomponentti on se eniten päänvaivaa aiheuttava kohta, enemmän kuin ruuan kokkaaminen, heh.

Päivällinen:

Katso lounas-kohta. Jompikumpi ruoka on yleensä kevyempi kuin toinen.

Iltapala:

Iltapala on aika usein se leivänsyöntihetki. Tämän hetken suosikki on jälkiuunipalat tai hapankorppu avocadolla. Kasviksia menee leivän päällä ja juustoa myös. Valitsen kyllä juustoista kevyet (yleensä Oltermanni 17%) paitsi, jos joskus on tullut ostettua jotain vahvaa "herkkujuustoa". Yks iltapalavaihtoehto on myös salaatti.



Ruokajuomat ja muut juomiset:

Ruokajuomaksi juon yleensä vettä ja vaihtelevasti, sanotaanko silloin tällöin, maitoa (Valion arkimaito, rasvaton). Kahvia juon ihan liikaa ja teetä, erilaisia laatuja, menee kanssa.

---------


Mun safkaaminen ei tapahdu kellon lyömällä, vaan säätelen ruoka-aikoja aika paljon päivän mukaan. Vuorotyössä on siihen oppinut, sillä treenit tapahtuu eri aikoihin, samoin kun työt. Yleensä syön 4-6 kertaa päivässä, mutta edellä olevasta listasta ainoastaan aamupala on sellainen, mikä on vakipaikallaan aamulla. Joskus päivällinen saattaa venähtää niin myöhäiseksi, että iltapalaa ei enää tule syötyä ja sitä rataa. En kyttäile syömisiäni, mutta syön kyllä kulutuksen mukaan. Esimerkiksi tässä inaktiivisessa elämässä syöminen kevenee, ruokamäärät pienenee ja myös ruokailukerrat harvenee ilman suurempia ponnisteluja, koska kulutus on paljon pienempää nyt.

Oon jo tosi pitkään ruokaillut perusterveellisesti. Sellaisesta ruoasta tulee vaan niin paljon parempi olo, mitä mistään pikaruokamättöruuasta. Pyritään tekemään aika pitkälle itse ruokamme ja käyttämään tuoreita raaka-aineita. En kuitenkaan koe ongelmaksi turvautua tarvittaessa vaikkapa pakastevihanneksiin taikka valmiiseen pinaattikeittoon. Viime aikoina, sanotaanko vuoden kahden aikana, mun syömiset on muuttunut ,jos mahdollista, vieläkin enemmän kasvispainotteiseksi. Joskus menee pitkäkin aika, ettei etenkään punaista lihaa ole tullut syötyä. Kasviksia menee monessa muodossa ja monenlaisia ja musta ne on rehellisesti myös ihan todella hyviä! Hiilarit ei ole mulle peikko, mutta suhteutan kyllä hiilareiden käyttöä kulutukseen: liian vähäiset määrät kyllä tuntuvat erilaisina hiilarihimoina ja mielitekoina ja taas liian suuret määrät pöhöttyneenä olona.



Mulla ei ole oikeastaan mitään ruoka-aineita, mitä tietoisesti tai hyvin jyrkästi vältän, mutta toki on sellaisia mistä en erityisesti tykkää joko maun tai muun ajatuksen takia. Kanaa en syö juuri koskaan, koska ajatus siitä ei tunnu hyvälle. Mun makuun myös kaupassa myytävien kanojen (kaikkien) laatu laski joitain vuosia sitten aika paljon alaspäin. En tiedä pitääkö asia paikkansa, mutta saman seikan huomasi myös Jarppa. Minkäänlaisia mehuja en myöskään juo juuri koskaan, koska en erityisesti pidä niistä enkä tiedä minkä syömisen kanssa mehu mukama maistuu. Leikkeileitä en enää nykyään käytä. No, ne ei monestikaan ole hyviä ja se on helppo tapa vähentää lihan, vieläpä prosessoidun sellaisen, kulutusta. Silti kyllä menee toisinaan vaikkapa nakit taikka valmiit lohipyörykät. Tuoteselosteita tarkkailen jonkin verran. Etenkin edellämainittujen kohdalla. Kovin fanaattista ei kuitenkaan mun kauppareissut ole ja aika pitkälle sitä ihminen muutenkin kulkee niitä samoja reittejä siellä kaupassa.

Vitamiineja syön kausiluonteisesti, lähinnä D-vitamiini on se, jonka saantiin kiinnitän huomiota. Kausiluonteisesti menee myös omegaa, kalkkia, monivitamiinia, magnesiumia. En juurikaan käytä sokerilla maustettuja tuotteita, mutta joidenkin tuotteiden kohdalla on kyllä makeutusaineita käytetty. Sokeria varsinaisessa muodossaan en itse lisää mihinkään. Hunaja on se, mitä tulee käytettyä johonkin jutuuihin. Yleisesti ottaen en ole tottunut mihinkään makeisiin rahkoihin tai jogurtteihin ja siksipä ne aika usein maistuukin ihan ällömakealta. Toki osaan myös herkutella, mutta se on sitten ihan rehellistä herkuttelua. Suolan kanssa on sama juttu ja jonkun toisen tekemä ruoka saattaakin maistua ihan kamalalta vain ja ainoastaan siksi, koska suolaa on liikaa. En ymmärrä miksi sitä pitää ämpätä niin paljon, koska ruokia voi maustaa niin monella muulla tavalla ja suolaa voi sitten lisätä jälkeen päin, jos siltä tuntuu.



Kaikenkaikkiaan koen, että syön aikalailla ravintosuositusten mukaisesti. Ja arvatkaapa mitä, voin myös hyvin! Tää nykypäivän ravintokeskustelu alkaa olla laadultaan jo alaluokkaista. Jotenkin jaksan aina vaan enemmän ihmetellä ihmisten sisälukutaukoa: missään ei käsketä sua "puputtamaan" leipää ja "litkimään" maitoa ylenpalttisia määriä. Sitä paitsi yksi ainoa tulkinta niinkiin suuntaa antavasta asiasta, kun yleiset ravintosuositukset, on aika jyrkkä. Joku toinen kaveri saattaa syödä tosi erilaisesti, kun vaikkapa minä ja silti me molemmat voidaan todeta syövämme aika pitkälle ravintosuositusten mukaisesti. En ole ravitsemuksen asiantuntija (luojan kiitos, ei nimittäin ole varmasti helppoa olla esimerkiksi Fogerholm tämän päivän suomessa), mutta ihan tavallisena rivisairaanhoitajana tuolta kansansairauksien maailmasta voin kysä, että sekö tätä kansaa lihottaa, että paperille on kirjoitettu suositukset, joiden avainkohdat jää todella monelta noudattamatta? Ja ennen kaikkea tutkittuun tietoon perustuvat suositukset.

Se tästä aiheesta. Jää nähtäväksi viitsiikö sitä vilkaista iltapäivälehtien ykkösotsikoihin päätynyttä videopäiväkirjaa (jos joku onnellinen missas, niin tämä juttu). Aamulla katselin Netflixistä (jep, täältä mun kahden viikon elinympäristöstä löytyy sellainenkin) dokkarin ilmastonmuutoksesta ja aina toisinaan tuntuu, että tällä energialla, mitä ravintokeskusteluun käytetään, pysäytettäisiin varmaan koko ilmastonmuutos. Siitä huolimatta piti sitten itsekin laittaa lusikka tähän soppaan. Ihan ensimmäisenä menen kuitenkin kokkailemaan tulevaisuuden toivolle uunilohta, riisiä ja salaattia.

Kuvina kaikennäköisiä ruokakuvia kuukauden takaa.
KIPPIS ja hyvää viikonloppua!





torstai 3. maaliskuuta 2016

Katson maailmaa...



ja sitä tulee katsottua maailmaa himpun verran erilaisin silmin, kun lähes neljänneksen vuodesta on yksi raaja enemmän tai vähemmän poissa pelistä ja kyynärsauvat edellytys pärjäämiselle. Toki oma tilanne on huomattavan paljon parempi, mitä monella muulla ja ennen kaikkea, vain väliaikainen. Paljon siis varmasti jää huomaamattakin.

Huomioita kuluneilta viikoilta.

...puhelimeen vastaaminen, viestin lähettäminen ynnä muut toiminnot, vaativat aina pysähtymään. Aika usein siinä sählätessä myös sauvat lentevät minne sattuu... Toisaalta: tulee keskitytyttyä ympäristöön, eikä naamavärkki ole liikoja kiinni puhelimessa!

...liikkeen tunnistimella aukeavat ovet on todellakin käteviä. Tai jos ne ovet olisivat edes kevyitä, eikä sellaisia panssariovia, jotka vielä sulkeutuvat ihan hemmetin nopeasti!

...ihmiset ovat oikeastaan kuitenkin aika ystävällisiä. Mulle on esimerkiksi yksi naamatuttu tarjonnut kyytiä salilta kotiin ja sitä rataa. Monta kertaa on myös toivoteltu tsemppiä ynnä muuta. Ne myös kertovat omia kokemuksiaan. Kyllä lajitoverin tunnistaa, vaikka tunnusmerkkejä (apuvälineitä) ei enää tarvitsisi.

...ei toki kaikki. Mua on aina ärsyttänyt ihmiset, jotka istuvat bussissa liikuntarajoitteisten paikoille. Ei sillä, ettäkö mä tällä hetkellä mitään sellaisia tarvitsisin, mutta kyllä se tuntuu vähän kornilta lähteä könyämään rappuja bussin takaosaan, kun etuosa on täynnä ketteriä tervejalkaisia tyyppejä REPPU VIEREISELLÄ PENKILLÄ!

...edellisen tilanteen kruunaa tietysti pysäkiltä heti kaahaten starttaava bussikuski. Kiitti, haluankin keräillä itseäni täältä bussin lattialta! No ei silleen ole käynyt, mutta monta kertaa tilannetta on kyllä tarjoiltu. Enimmäkseen bussikuskit on kyllä hyviä tyyppejä. Ystävällisiä, laskevat bussia jne. Mäkin olen ystävällinen niille, tervehdin ja myös kiitän.

...ylipäänsä nuo sauvat ovat lähes aina tiellä. Lukuunottamatta tilanteita, jossa pitää ylettyä jonnekin kauas. Aika kaukaa tuolista saa ujutettua vaatekappaleen kätösiinsä nostamatta takapuolta sohvalta. Samoin suojateiden nappia saa tökättyä säästäen useamman askeleen.

... edellinen sinänsä aika jees, koska yleensä aina joudut sitä nappia painamaan. Niille suojateille kun ei kannata yrittää, jos vihreät ovat jo jonkin aikaa palaneet. Et nimittäin kerkeä. Hyvä jos ylipäänsä kerkeät! Myös bussin perässä on ihan turha painattaa. Tai ylipäänsä kiirehtiä mihinkään muutenkaan.

...kiirehtiä ei kyllä tarvitsekaan. Koska aikaa kuulkaa on odottaa seuraavia vihreitä, seuraavaa bussia ja sitä rataa. Aikaa on vaikka mihin!

...siitä huolimatta ennakointi on enemmän kuin jees! Ja suunnitelmallisuus kanssa. Ei sitä noin vaan kipasta hakemaan yhtään mitään yhtään mistään.

...sitten on nää pikkulapset. Ne on kyllä sympaattisia. "Äiti, miks tolla tytöllä kaksi keppiä? Äiti, miksi sillä on eriparikengät? Mitä sille on sattunut ja sattuuko sen jalkaan?" Joidenkin vanhemmat saattaa olla kiusaantuneita, mutta miksi ihmeessä. Musta on ihan okei! Mieluummin vois kysyä aikuisenakin, jos mietityttää. Monesti joku kysyykin, "hei anteeks, saako kysyä, mitä on jalalle käynyt?". Enimmäkseen kysyjät on lajitovereita, mutta joskus muutenkin. Ja yleensä kaikki on tosi tsemppaavia. Ylipäänsä, kun kysytään, että hei tarviitko jeesiä, pärjäätkö? Vaikka pärjään, ihan hyvin, niin tuntuu kivalta että otetaan huomioon. Eikä siinä ole keskiössä se, että hei mua huomioidaan, vaan että hei, kyllä täällä maailmassa toisia huomioidaan!


P.S. Listasta jäi puuttumaan se, että näihin päiviin asti oon ajatellut, että raajarikkous + taaperoikäinen lapsi olis haastavin kombinaatio, niin kahdessa päivässä oon kyllä huomannut, että haastava kombo on myös raajarikkous + varhaisteinikin (etenkin jos sen kamut on hiihtolomalla ja futistreenit tauolla, heh!) "Hei mitä tehtäis? Mennäänkö MegaZoneen? Keilaamaan? Mitä tehtäis? Joo, ei pysty, ei oikein kyllä pysty... Että kiitollisena otetaan kaikki ideat vastaan!??!??!

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Mitä liikuntaa mä en harrasta(isi)...

Aika usein (no tietenkin!) blogeissa kirjoitellaan urheiluista, mistä tykkää. Tämä postaus onkin poikkeava. Aion nimittäin kirjoittaa urheiluista joista en jostain syystä (selviää kyllä mistä) niin kovin pidä. Vaikka tykkään enemmän tai vähemmän aika monista lajeista, niin myös mulla löytyy lajeja, jotka ei kuulu suosikkeihin. Puhun nyt nimenomaan omassa harrastusmielessä suosikkeihin, muiden harrastamana ja itsenikin seuraamana tilanne on ihan eri. Mitä liikuntaa siis en harrasta, enkä oikeastaan osaa edes kuvitella harrastavani.

Oikeastaan näitä lajeja oli kohtalaisen vaikea keksiä, sen verran kaikkiruokainen olen myös liikunnan suhteen. Tässäpä nyt kuitenkin tulee viisi lajia, joita tämä kaikki ruokainen ei osaa kuvitella harrastavansa:

  • Jalkapallo ym. pallo- tai mailapelit, joissa joutuu ottamaan kovaakin kontaktia toiseen. Ei oo mun juttu. Ei oo ollut koskaan. Oon tosi arka syöksymään ja ottamaan palloa toiselta ja aralle kontaktipelaajalle ei voi käydä kuin huonosti. Toista se on, jos saa ihan omin nokkinensa syöksyä palloon (kuten sulkapallo). Tähän kategoriaan menee siis salibandy, koripallo, futsal, jääkiekko (jota olen lapsena kokeillut!). (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että meillä kyllä katsotaan paljonkin jalkapalloa, eikä se harmita mua yhtään. Itse en arvokisoja lukuunottamatta aktiivisesti osallistu, mutta anyway. Futis on jees ja lätkää katselen itsekin. Ihan livenäkin!)
  • Taistelulajit. Ei, ei. Varmaan vähän samasta syystä kun äsken. Joku nyrkkeily ainaskin on aika ykkönen näistä ja musta on tosi vaikea kuvitella, että ikinä oppisin lyömään kunnolla toista vaikka sillä olis kuinka pistehanskat tai mitään! Ja varmana menis ranne kanssa. Oon siis aika nössö. Hassua, että pystyn kyllä hyppimään ja pomppimaan vaikka miten vailla itsesuojeluvaistoa, mutta sen täytyy tapahtua niin, ettei mukana ole muita. (...katselin myös, silleen sormien välistä kurkkimalla, Amirkhanin viikonloppuisin matsin!)
  • Koreografiset ryhmäliikunnat. Se on lähinnä vitsi, kun parikymmentä henkeä sisältävällä ryhmäliikuntatunnilla 19 menee samaan tahtiin ja yksi, eli minä, säheltää omiaan. Mun koreografinen ymmärryskyky on hyvin hyvin rajallinen ja ärsyynnyn, jos pitää koko ajan ajatella kumpi jalka johtaa ja laskea päässä numeroita. Saati sitten heilutella vielä käsiä. Ei kiitos. (Olen kokeillut, säännöllisin väliajoin jopa!)
  • ...oikeastaan tuohon samaan voisi myös lisätä tanssin. Siis yksilötanssin. Mun kärsivällisyys ei vaan kertakaikkiaan riitä, lahjoista puhumattakaan. Paritanssia haluaisin kyllä oppia ja aika-ajoin ehdottelen Jarpalle tanssikursseja, mutten kuitenkaan ole erityisen pahoillaan hänen vähänlaisesta innostumisesta. (Aika-ajoin on lähinnä silloin, kun telkkarissa pyörii Tanssii tähtien kanssa, mutta ilmeisesti sekin sarja on loppunut? Harmi!)
  • Sukellus ja etenkin luolasukellus. Katseltiin kerran pikkuveljien kanssa Youtube -videoita kotikontujen Kaatialan louhokselta, jossa tyypit sukelteli sinne luoliin. Meinasin saada paniikkikohtauksen jo pelkästä videoiden katselusta, joten toteutus jääköön niille, jotka on vähän vähemmän klaustrofobisia. Vaikka tää on nyt vikana listassa, niin kaikkia muita tekisin vaikka monta tuntia päivässä, mutta luolaan en sukella! (Tämän hetken must see -leffa on ehdottomasti Takaisin pintaan!)

Palaan tähän tekstiin, kun oon jumppatuntien ja futsaltreenien päälle käynyt ostamassa nyrkkeilyhanskat ja lähdössä seuraavalla viikolla luolasukeltelemaan louhokselle. Sillä koskaan ei pidä sanoa ei koskaan ja viisi vuotta sitten tuosta listasta olisi todennäköisesti löytynyt myös hiihto. Just nyt kuitenkin, ei kiitos! Ja onneksipa näitä lajien parissa voi sitten viettää aikaa tyylillä, joka on kursivoituna!

Mitä sä et osaa kuvitella harrastavas? 

Ja ennen kaikkea, menisitkö itse tuonne?