torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi paketissa, seuraava odotellessa...

Blogin myötä on hauska palata elettyyn vuoteen vuosikoosteen merkeissä. Viime vuonna kirjoitin postauksen kahdessa osassa (1,2) ja tänäkin vuonna rupesin samanlaista värkkäämään... Kunnes tajusin, että tämän vuoden kuukaudet eivät eroa toisistaan kovinkaan merkittävästi: olen puntannut, hiihtänyt, pyöräillyt. Opiskellut ja ollut välillä töissä, mitä nyt välissä kaksi kuukautta sairaslomalla. Ollut paljon kotimaisemissa ja läheisten, eli perheen, seurassa. Niimpä skippaan kuukausi kerrallaan etenemisen ja teen asiasta yksinkertaisen. Sekä itselleni, että teille lukijoille.

 Vuonna 2015...

  • ...harrastin liikuntaa 314h 47min. 53s. + tämän päiväinen punttitreeni, joka oli noin tunteroisen mittainen,
  • eli kohtalaisen paljon siihen nähden, että olin kuusi viikkoa jalka kipsissä ja kaksi viikkoa opettelin niinkin yksinkertaista asiaa, kuin kävely. Kaksi kuukautta siis käytännössä poissa pelistä!
  • ...en reissannut Tallinnaa kauemmaksi,
  • mutta en toisaalta sitä tahtonutkaan. Keväällä odotin vain, että saan kipsin helvettiin ja voin ruveta elämään omissa ympyröissä niinkuin tahdon. Eli liikkua.
  • ...opiskelin ja tein duunia. Lomailin myös enemmän kuin miesmuistiin. Ainakin jos sairaslomailukin lasketaan!
  • ...vietin sairaalassa, potilaana, kolme (lähes unetonta) vuorokautta.
  • ...alkuvuoden hiihtäen hankittu rautainen aerobinen kunto on enää muisto vain ja näillä resursseilla tulee olemaankin. Toisaalta, mun hauberi on ehkä isompi kuin koskaan!
  • ...sain sairaanhoitajaopinnot finaaliin (varsinainen valmistumispäivä tulee kyllä olemaan ensi vuonna) ja ajokortin,
  • joka on ollut mulla nyt reilun kuukauden. Sinä aikana mun auton edessä on ajettu kolari, olen lyönyt äkkijarrua, koska hirvi sekä ajanut ensimmäisten joukossa tapahtumapaikalle, jossa joku kaveri oli lipsahtanut ojaan. Sen lisäksi ko. kuukauden aikana mun pikkuveli on ajanut ojaan ja pikkusisko peurakolarin. Että olen vähän miettinyt! Onneksi mitään vakavaa ei ole tapahtunut missään edellämainituista!
  • ...en osallistunut yhteenkään juoksutapahtumaan,
  • mutta rakastuin hiihtoon ja pyöräilyyn.
  • ...opin laittamaan asioita oikeaan perspektiiviin, mitä tähän, öö, kohta kolmen vuoden mittaiseen vammakierteeseen tulee.
  • ...tutustuin muutamaan ihmiseen, joiden kanssa on hhh-fiilis, eli helppo, hyvä ja hauska!
  • ...maailman uutiset ovat vaikuttaneet paljon itseeni. Olen myös ihmetellyt sosiaalisen median muuttumista ei niin hyvään -suuntaan.
  • ...juhlin yhdet häät ja joitain muita pienempiä kemuja.
  • ...vietin paljon aikaa lähinnä perheen kanssa.
Vuoden laji...

...koska hiihto on vaan niin yksinkertaisen upeaa!


Vuoden hankita...

...on ehottomasti tää pyörä!


Vuoden ruoka...

...on tietysti nilkkamurtumaa parantava kuravelli smoothie.


Vuoden duuni...

...on oppari, josta oon erittäin ylpeä!

ja kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys.


Vuoden luontojuttu...

...löytyy liian läheltä. Jännittävä Lullinvuoren luonnonluola. Muuratsalo. Hävettää edelleen, etten ole aiemmin käynyt.


Vuoden tyyppi...

...on Jarppa. Tänäkin vuonna!


Vuodelta 2016 toivon...
  • ...että edessä oleva leikkaus onnistuisi
  • ja voisin viimeinkin ruveta reenaamaan ihan kunnolla!
  • ...jotain kivaa työpaikkaa.
  • ...ja ennen kaikkea terveyttä!
  • + että tulisi maailmanrauha, ihmiset ei näkisi nälkää tai tuhoaisi luontoa ja sitä rataa!
Oikeinpa hyvää uutta vuotta kaikille ja 
nöyrimmät kiitokset tästä vuodesta!

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Lisäpaino -leuanvetoa

...vastoin otsikon antamaa oletusta tuo viiden kilon lisäpaino ei suinkaan roikkunut kettingissä lantiolta vaan oli pureutunut lantioon. Kyseessä siis oli Leokon kiekon sijaan joulumässäilyjen kerryttämää nestettä ja varmaan vähän sitä itteäänkin, eli laardia. Mun arjen ruokavalio on kuitenkin kohtalaisen kevyttä ja vähäsuolaista, joten joulun kaltaiset mässäilyt tuntuu kyllä heti, vaikka ei ylenpalttisesti söisikään. Kieltämättä jouluna tuli syötyä hyvin, niin kuin asiaan kuuluukin. Eikä viikonvaihteen Etelä-Pohjanmaan reissu kauheasti ruokavaliota parempaan muuttanut.



Eilen siis oli leuanveto-ohjelman testipäivä. Testitulos oli 11 leukaa, josta viimeinen melkoisen nitkuttelun jälkeen. Kaikkien aikojen ennätys siis. Pattia varmaan olis riittänyt parempaankin, mutta puntari tosiaan näytti viisi (!) kiloa enemmän kuin viikko sitten. No, ohjelma jatkuu viikon kerrallaan aina testituloksen mukaan. Eiköhän se tuloskin siitä nouse. Etenkin, kun tää paino tästä rupeaa normalisoitumaan. Viime yönäkin olin laihtunut (!) kilon, hah.

Tämän vuoden joulu ei, etenkään joulupäivän osalta, tarjonnut mitään maailman parhaita treenikelejä. Jouluaattona kävin juoksemassa 35 minuuttia saunalenkkinä. Tonttuhattu päässä tietenkin. Kyllä sitä joulun kunniaksi voi vähän irrotella, vaikka jalkaan kävi melkoisen kipeää.



Joulupäivänä ohjelmassa oli maantiepyöräilyä. Kelatkaa, jouluna! Kotipihasta startatessa paistoi aurinko, samaten kun kotiin saapuessa. Siinä välissä iskikin kunnon kaatosade. Kyllä, joulupäivänä. Siitä syystä lenkki jäi vähän lyhyenpuoleiseksi. Voi olla, että ihmiset hieroi silmiään, että mikä hullu tuolla pyöräilee. Pyörälenkin päälle rääkkäsin vähän vatsalihaksia.



Tapaninpäivänä sen sijaan oli pirtsakka pakkaskeli ja aurinkoa. Käytiin kälyn kanssa kinkunsulatuslenkillä Touruvuoressa. Lisäksi kävin heidän kuntosalillaan tekemässä leanveto-ohjelman. Oma sali oli näet kiinni koko joulun.


perjantai 25. joulukuuta 2015

Millainen on mun joulu?

Mun jouluun ei kuulu:
  • ...joulukuusta. Ei vaan ole jaksanut lähteä siihen. Joulukoristeluakin on aika minimaalisesti ja tänä vuonna vielä kaikenlisäksi myöhään laitettuna.
  • ...porkkanalaatikkoa. I don't like it!
  • ...humalaa. Joulu on ehkä typerin juhla kännätä. Joskus nuorena oli tapsan tanssit, enää ei jaksa.
  • ...jouluhössötystä. Joskus olen sellaisenkin saanut aikaiseksi, mutta tänä vuonna en. Selkeesti alan oppia.
  • ...juhlavaatteita. Joulu vietetään kotoisissa oltavissa.
  • ...töitä. Tällä kertaa. Monesti on kuulunut ja sekin on ihan mukavaa se.
"Näenkö mä unta vai kahminko mä lunta??" -Tänä vuonna mun jouluun ei myöskään kuulu lunta. Palsankoski 22.12. 

Mun jouluun kuuluu:
  • ...perinteistä, enimmäkseen anopin kokkaamaa, jouluruokaa.
  • ...liikuntaa, jos huvittaa. Ja koska ei ole töitä, eli on aikaa, niin varmasti huvittaa. On ihana urheilla, kun on syönyt niin hyvin ja on täynnä energiaa... Ja toki sitten jaksaa taas syödä.
  • ...lautapelejä. On kuulunut lapsena jo ja kuuluu edelleen aikuisena. Edelleen aikuisenakin tulee "kokoperheen lahjana" jokin peli, jota pelataan vanhojen hyvien lisäksi.
  • ...joulusauna joululenkin päälle, jonne lähdetään, kun joulurauha on julistettu.
  • ...muitakin perinteitä. kuten se, että joulun viettoon käydään Mestarin Herkun juustotiskin kautta.
  • ...Jarppa ja anoppi. Joulu- tai Tapaninpäivänä ehkä mun sisko perheineen ja Jarpan veli perheineen. Muut siskot, veljet, äiti ja iskä ajatuksissa, mutta joulu ollaan päätetty viettää ilman kyläilyjä mihinkään, paitsi anopille, joka on yksineläjä. Meidän äiteen helmoissa riittää kyllä penskoja.
Joulujuoksu 2015

Oikein nautinnollista joulunaikaa kaikille!

maanantai 21. joulukuuta 2015

Jos kaikki olisivat kaltaisiasi?

Noin niinkuin yleensä vastustan kaikenlaista sotkemista: on ihan hemmetin urpoa maalailla päättömyyksiä bussipysäkin kylkeen ja taikka julkisten rakennusten seiniin. Graffiteille on kyllä paikkansa ja kyllä, niitä paikkoja saisi olla enemmänkin. Sitten on niitä graffitteja, jotka nyt ei oikeastaan häiritse ketään, kuten allaoleva kuva yliopiston takana olevassa "pömpelissä". Laittaa jopa ajattelemaan.



Ylemmyyden tunnoissani ajattelin tietysti heti kaikkia itse itsessäni hyvinä pitämiäni piirteitä: kyllä, parempi paikka, ehdottomasti! Aika nopeasti tipahdin maanpinnalle. Ensinnäkin, se mitä itsessäni pidän niin sanottuna hyveenä, saattaa toisen näkökulmasta olla lähes painajainen. Toisena, kuten ihmillä yleensä on, myös mulla on huonoja tapoja, tottumuksia ja ärsyttäviä luonteenpiirteitä, joista edes itse en niin kovin arvosta. Viimeisenä, muttei vähäisinpänä: maailma olisi valovuosia enemmän tylsä!

  • ...kaikki olisi valkoisia heteronaisia. Ei hyvää päivää. Noin kolmekymppisiä sairaanhoitajia. Huh huh!
  • ...nooo, ehkä tasavertaisuus ja inhimillisyys olisi kohtalaisen korkealla. Sellainen toisen kohtaaminen ihmisenä tässä arjessa.
  • ...toisaalta kaikki olisi aika itsepäisiä. Pitäisi kynsin hampain kiinni niistä omista kuvioistaan ja mitä milloinkin on päättänyt. Vaikkei se aina olisi niin kovin järkevää.
  • ...ei olisi irtoripsiä, geelikynsiä, hiuslisäkkeitä saati silikonitissejä. Kaikki olisi aika harvoin laittautuneena, tooosi tylsää.
  • ...ihmiset liikkuisivat kohtuu paljon ja söisivät kohtuu terveellisesti.
  • ...tällä hetkellä ei olisi mitään perussairauksia. Jos edellämainitut antaa vähänkään suojaa, niin kansanterveys saattaisi jopa kohentua. Toisaalta, geeniperimä on vahva!
  • ...riidan tullen suututtaisiin tulisesti ja lepyttäisiin nopeasti. Toisaalta, vahvasti loukattuna anteeksi anto saattaisi olla kohtuuttoman vaikeaa.
  • ...hymyiltäisiin kaupan kassalle ja sanottaisiin kiitos bussikuskille. Oltaisiin kohteliaita ja ystävällisiä toisille. Ehkä enemmän kuin keskimäärin.
  • ...murehdittaisiin pikkuasioita ja saatettaisiin purkaa lähisuhteissa niitä.
  • ...pyrittäisiin kuormittamaan vain vähän luontoa, mutta enemmänkin voisi asian eteen tehdä.
  • ...elettäisiin sääntöjen mukaan. Tietysti. Toisaalta, ei varmaan kovin aktiivisesti pyrittäisi myöskään muuttamaan niitä sääntöjä.
Kaksiteräinen miekka siis tuo kysymys, mitäpä sinulle tulee mieleen. Eikä siihen oikeastaan voi vastata paremmassa tai huonommassa. Varmaa on ainakin se, että tylsemmässä, olisi kaikki sitten kaltaisiani tai kaltaisiasi.

Loppuun vielä pari graffittia näiltä "huudeilta", missä päivittäin talsin.


Ihan laillista katutaidetta Laajavuorentien ja Savelankadun risteyksestä. Iloinen meininki! Taiteilijaa en nopealla googlauksella löytänyt. Pahoittelut.

Ei niin laillista katutaidetta Savelankadun alikulkutunnelin päässä. Saa silti hymyn huulille!

torstai 17. joulukuuta 2015

Leuanvetoa ja muita kuulumisia

Joulumieli on ollut yhtä kadoksissa kuin lumikin täältä Jyväskylästä. Tai no, lunta on tänään tullut ihan olan takaa, mutta niitä Portugalin helteiden rantautumista odotellessa. Toivottavasti tuo helleaalto joulumielenkin tullessaan. Ja tuohan se. Väsymys on nyt vain tainnut hiipiä sekä mieleen että kroppaan. Onneksi loppuvuosi on aikaa elpyä, ensi vuonna kun on taas uusia jänniä kuvioita edessä.


Mutta sitten asiaan. Nimittäin leuanvetoasiaan. Kyllästyin ihan satanolla tähän mun ikuiseen vatkaamiseen tän leuanvedon kanssa. Haluan omat tulokseni sille tasolle, että yli kymmenen leukaa menee vaikka sitten paskana päivänä ja joulukilojen kanssa. Nythän se kymppi leukaa on vaan lähinnä superhyvän päivän ja matalan painon yhteinen summa. Normipäivä on sellainen ysi ja vähän huonompi päivä se kasi.

Niinpä rupesin leuattamaan ihan ohjelman mukaan, joka on toimivaksi todettu. Kyseessä on The Twenty Pull-ups Challenge, joka lähtötasolla kasi menee näin:

1 viikko (toistot/palautusaika)
4-3-2-4-5 / 120s.
4-3-4-4-5 / 90s.
4-4-4-3-max.(=itsellä 7) / 120s.

2. viikko:
5-4-3-4-5 / 120s.
4-4-3-4-6 / 90s.
4-4-4-4-max. / 120s.

3. viikko
6-5-4-5-6 / 120s.
6-5-6-5-6 / 90s.
7-6-5-4-max. / 120s.

Kolme treeniä per viikko. Yliviivatut kohdat on jo hanskassa ilman vaikeuksia. Palautusajat riitti hyvin. Kyseessä on kuuden viikon ohjelma, jonka jälkeen tuo 20 leukaa odottaa ottajaansa. Tämän kolmeviikkoisen jälkeen tehdään testi, jonka mukaan ohjelma jatkuu seuraavat kolme viikkoa. Tuskin siihen kahteenkymppiin ihan parin leuan tasolta kuudessa viikossa pääsee, enkä oikein usko, että minäkään. Mutta ihan vaikka hyvästiksi Monnarille on leuanveto paukutettava uusin lukemiin.

Mitäs muuta kuuluu? No ei kauheasti mitään. Kirjoitusvire on viime aikoina ollut sama, kuin vire noin niinkuin ylipäätään. Oppari kaikkine byrokratioineen on saatu kiitettävin arvosanoin pakettiin ja kieltämättä olen siitä ylpeä. Opparikamusta, työstä ja vähän myös itsestäkin. Liikuntaviikot rullaa tasaisen tappavaan tahtiin. Salikertoja olen lisännyt neljään ja aerobista ihan liian vähän. Ainakin sellaista vk-aerobista. Mutta onhan se sitten joskus tulevan operaation jälkeen kiva aloitella juoksuharrastusta, kun on hauista, mitä menettää. Arkiliikuntaa on ollut himpun verran vähemmän, koska se ajokortti. Ei sillä, että olisin laiskistunut, mutta kun sitä ajamista ei (valitettavasti) opi pyöräilemällä. Mun elämä pyörii aika pitkälle 3x3 km mittaisessa kolmiossa, joten oon sitten ajellut ihan naurettaviakin matkoja vain ja ainoastaan sen vuoksi, että kaikki kehoittaa ajamaan aluksi mahdollisimman paljon. Arkiliikunnan saralla olen kyllä kunnostautunut siivoamisessa ja kaikenlaisessa muussakin kotitouhuiluissa, joita eittämättä laiminlöin muutamana ruuhkavuonna. Noin niinkuin viimeisen kuukauden ajalta voisi ajatella, että olen ihan hyvää vaimoainesta.

Eipä mulle sitten oikein muuta, mitäs sulle?

P.S. Tuo ylläoleva otsatukka on reilun kuukauden takainen lopputulos karmivaan stressiin ja ketutukseen -> "Haluun uuden elämän... No ainakin lähtee puolet hiusten pituudesta ja otsatukka tänne!" -> Jo helpotti! Niin mua.

torstai 10. joulukuuta 2015

Terveisiä vaan liikuntakaupungista!

Olen narissut tästä samasta aiheesta niin sosiaalisessa kanssakäymisessä kuin sosiaalisessa mediassakin ihan riittävästi, mutta kerrataanpa vielä. Jyväskylää pidetään imagoltaan liikuntakaupunkina. Onhan täällä kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus, liikuntalääketieteellinen ja roppakaupalla niitä harrastusmahdollisuuksia ihan tavalliselle kuntalaisellekin. Kaupunginjohtaja Timo Koivistokin on aloittanut erään tervehdyksensä sanoin "Jyväskylä on 136 000 asukkaan vireä opiskelu- ja liikuntakaupunki sekä monipuolinen tapahtumien keskus" ja päättänyt sen sanoihin "Uskon, että Jyväskylä jättää jäljen ja liikuttaa jokaista tavalla tai toisella.".

En kiellä etteikö näin olisikin. Jäljen liikunta jättää ihan varmasti. Jos ei muualle, niin lompakkoon. Mun mielestä on ihan hemmetin noloa, että samaan aikaan kun maalataan imagoa liikuntakaupunkina kuntalainen maksaa eniten harrastuksestaan. Aalto Alvarin (eli kunnan uimahallin) hinta (kertamaksu 9€ aikuinen, 6,50 muut... kymppikortista -10%) on täällä ihan yleinen vitsi. Itse kuulun alennusoikeutettuun ryhmään ja siitä huolimatta nää hinnat sapettaa ja huolella. Vaikea kuvitella, mikä on matalapalkka-alalla työskentelevän tavallisen liikunnasta kiinnostuneen kuntalaisen fiilikset! Ihan yleisessä tiedosssa lienee myös työpaikkaliikunnan tukemisen merkitys ja mitä tekee liikuntakaupunki? Vetää alennukset nolliin kunnes herää ja palauttaa murto-osan entisestä. Maalaisjärjellä ajateltuna luulisi, että olisi hyvä, kun a) henkilöstö liikkuu ja b) kunnan omien palvelujen parissa ja raha kiertäisi takaisin omaan kassaan. Jaloillaan voi toki äänestää: harrastaa yksityisissä (todennäköisesti myös monikansallisissa) kuntokeskuksissa tai vetää oikoiseksi sohvalle. Eittämättä moni näin toimiikin. Hintakierre on valmis ja terveydenhuolto kiittää!

Miksi tää juttu on tapetilla just nyt?

No siksi, että korkeakoululiikunnan ja kaupungin sopimus koskien opiskelija-alennusta monnarin kuntosalille on päättymässä. 4-5 kertaa viikossa harrastavalle kuukausihinta alkaa suunniteltuine opiskelija-alennuksineen olla "eliittikuntokeskusten" luokkaa. Kunnan liikuntapalvelut on jo aikapäiviä sitten hinnoitellut itsensä ulos tavallisten työssäkäyvien kuntalaisten keskuudessa ja samaa rataa mennään näköjään myös muiden kohdalla. Vaikea sanoa onko tätä päätöstä (tai oikeastaan sen puuttumista) jarruttanut enemmän kaupunki vai korkeakoululiikunta, mutta

liikuntakaupungissa vituttaa! 
(Ihan kamalaa kiroamista, mutta joissain tilanteissa ei vaan voi käyttää muuta ilmaisua!)

Nyt tarvittais Vähä-Hiilarin Kissiä puhumaan järkeä!

Ei liene vaikea päätellä, että vuodenvaihteen jälkeen taitaa olla edessä uuden salin etsintä. Se on kurja homma. Toki se on ollut tiedossa, koska en kai mäkään ikuinen opiskelija ole... Enkä varmaan ikinä niin hyväpalkkaisessa duunissa, että olis varaa näihin kunnan liikuntapalveluihin (:D). Eli ennemmin tai myöhemmin tuo operaatio olisi ollut edessä. Harmi homma, että se on aika todennäköisesti ennemmin, koska musta monnari on ihan superhyvä mesta!


tiistai 1. joulukuuta 2015

Uusi viikko, uudet kujeet...

Äärinmäisen stressaavan viime viikon ja hiihdon suhteen kärsityn takaiskun jälkeen päätin pitää viikonlopun verran lepoa kaikesta: opiskeluista, liikunnasta, kaikesta aikatauluista. Olin kotona, kyläilin, rötväsin ja söin. Siinähän se meni viikonloppu ja hyvää teki. Rötväämisen lisäksi treenailin vähän autolla ajoa. Jännä nähdä, milloin ensimmäisen kerran unohdan sen auton jonnekin. Sen verran hankalaa on sisäistää ajatusta ajokortista. Tähän mennessä olen vain tomerasti pyrkinyt vänkärin paikalle, kunnes oon tajunnut, että jonkun pitäis varmaan ajaa tämä auto kotiinkin.

Teetä ja sympatiaa...

Viime viikkoisten stressailujen, masistelujen ja lepäilyjen jälkeen viikko lähtikin varsin vauhdikkaasti käyntiin. Eilen hölkkäsin salille ja takaisin. Siivosin, pyykkäsin, kokkasin ja kävin sekä vaate- että ruokakaupoilla. Tänä aamuna käytiin Suvin  kanssa Laajavuoren maastossa parin tunnin verran ja illalla olisi vielä ajatus mennä kälyn kanssa uimahallille. Opinnoista aion (lähes) lomailla vielä tämän ja ensi viikon.

Työn alla on myös uusi saliohjelma, jonka ykköspäivän tein eilen:
  • maastaveto
  • kulmasoutu käsipainoilla
  • vipunostot takaolkapäille
  • hauiskäännöt
  • ylätalja
Selkäpäivä siis. Ehkä otan tuohon vielä jotain. Katsotaan nyt, kun maveilu vie aina aika paljon aikaa treeneissä. Kakkospäivänä olisi tarkoitus tehdä rinta, ojentajat ja olkapäät. Kolmantena jalat ja vatsa. Lisäksi aion ottaa mukaan myös neljännen salitreenin viikossa, jolloin käydään koko kroppa läpi. Mahdollisesti tarkoituksena on myös tehdä vatsalihasjumppa erikseen kotona kertaalleen, koska tykkään siitä jumpasta. Että kasvatellaan nyt sitten vaikka lihaksia ja annetaan aerobisen kunnon haihtua savuna ilmaan.

Eniten tässä hiihtotakaiskussa sapetti se, että koen kestävyysliikunnan olevan se kaikesta eniten sydäntä lähinnä oleva juttu. Pitkät juoksulenkit, mieluiten metsässä, miksei kadullakin. Pitkät hiihtolenkit, ah! Maantiepyöräilykin, sen totesin. Omin jaloin eteneminen mahdollisimman pitkään ja kauas ulkoilmassa, oli sitten sade taikka paiste. What about now? Suurin menetys on tietysti se henkinen menetys, mutta onhan tässä myös se kuntopuoli. Sauvakävelyllä nyt ei kuntoa ainakaan paranneta, hyvä jos jonkinlaista tasoa saa pidettyä yllä sen sekä satunnaisten lyhyiden hölkkäilyjen avulla. Crossarit ja väkisin väännetyt viikoittaiset sisäpyöräilysessiot. No thanks. Sen olen ainakin päättänyt, että mitään edellämainituista en rupea väen väkisin touhuamaan vain ja ainoastaan aerobisen kunnon säilymisen nimissä. Katsotaan nyt. Eihän sitä tiedäkään, vaikka seuraava hiihtokerta ei tekisikään kipeää. Mikäli lunta edes ikinä tulee.

...ja puolukkapiirakkaa!

Myönnettäköön kuitenkin, että viikonloppuna kävin vähän kyselemässä hintoja perinteisen hiihdon suksipaketille. Jos sitä perinteistä pystyisi hiihtelemään? Päätin myös, että jos (ja kun) sellaisen hankin, niin haluan Salomonin "skinisukset", elikkä pitoalue on sellainen karva, joka pitää taaksepäin ja luistaa eteenpäin. Pitovoiteluvapaat pertsan sukset aktiivihiihtäjälle, jonka kelialue on laajempi verrattaen esimerkiksi Fischerin Zeroihin. Siihen kylkeen sitten hyvät monot, siteet ja sauvat. Hinta olisi viidettä sataa euroa, asennettuna. Jäin miettimään asiaa. Tämä opintovapaalaisen tulotilanne on nimittäin suoraansanoen arsesta ja rahaa on mennyt kaikenmaailman turhanpäiväisyyksiin (kuten ajokorttiin) ihan liikaa tuloihin nähden. Siltä kannalta olisi ehkä järkevä odottaa kevään alennusmyynteihin tai edes tammikuuhun ja tehdä suksihankinta sitten. Varsinkin, kun lumesta ei ole tietoakaan.

Onko lukijoissa perinteisen tyylin hiihtäjiä? Millaisella suksella hiihdätte? Missä on Suomen halvimmat sukset? Saako sukset joulun jälkeen tai keväällä merkittävästi edullisemmin? Ainakin omat luistelusukseni sain sinä katastrofaalisena talvena, kun lunta ei ollut eikä tullut. Mutta noin niinkun yleensä? Kannattaako odottaa? Onko pertsan hiihto kivaa? Kivempaa kuin luisteluhiihto?

HYVÄÄ ALKANUTTA JOULUKUUTA KAIKILLE!

perjantai 27. marraskuuta 2015

Harmi homma, nilkkavamma

(Kuvat viime kevättalvelta)

Jälleen kerran palaan aiheeseen nimeltä nilkkamurtuma (täällä historia asiasta, mikäli joku mielii lukea). Tämä on ehkä jossain määrin ärsyttävä aihe kirjoittaa. Viime päivinä taas kuitenkin niin kovin keskeinen, joten hyväksyttävä se on. Hyväksyttävä, vaikka kuinka v**uttaa ja harmittaa.

Mullahan otettiin uusi magneetti, jonka tuloksena oli seuraavanlaista: tuo fiksaatiolevy on asettuneena sääriluuhun aika takavoittoisesti (saattaa häiritä peroneusjänteiden toimintaa) ja lisäksi alin ruuvi on hieman koholla ja levyn reuna tulee ulkokehräsen luun reunan alapuolelle. Peroneusjänteissä oli n. sentin matkalla jotain hämminkiä. Kaikenkaikkiaan (kai) kohtalaisen vähäiset löydökset. Murtumakohta oli hyvin parantunut ja fiksaatiokamat joutaisi jalasta pois ja saattaisi tilannetta auttaa. Samalla voisi tsekata tuon peroneusjänteen ja tehdä pohjelihaskireydelle pieni operatiivinen toimenpide, jota suunniteltiin jo ennen koko nilkkamurtumahässäkkää. Se jäi sitten ihan omaan harkintaan operoidaanko vai ei: ortopedi mua leikkaukseen kuulemma käske, mutta se todennäköisesti saattaa oireita helpottaa. Päätös piti tehdä lähinnä oman elämänlaadun ja oireilun mukaan.

Itsellä alkaa olla jollain lailla hämärtynyt kuva siitä, millainen terve jalka on. On ollut nälkävuoden mittainen plantaarifaskiitti, epämääräisesti oireileva sisäsyrjä, tuli nilkkamurtuma, oli leikkaus, kipsiaika, normaaliin kävelyyn totuttelu ja kuntoutusta. En suoraansanoen tiedä, pitäisikö olla onnellinen siitä, että pystyy arjessa kävelemään normaalisti (paitsi rappusissa), jalkaterä ja nilkka on toisinaan ja useinmiten vain vähän kipeä (koska kipeämpikin on ollut, todella), pystyy harrastamaan edes jotain (vaikka juoksun, pallopelit ja muut hyppimiset saisi unohtaa). Kun ei oikein enää tiedä, mikä on omalla kohdalla normaalia. Mihin pitäisi tyytyä ja mihin olisi mahdollisuus. Päätäpä siinä sitten, että leikataanko vai ei.



Päätin sitten kuitenkin, että leikataan. Tuo leikkaus olisi edessä kutakuinkin maaliskuussa mikäli peruutuspaikkaa ei ennen tule. Päiväkirurginen toimenpide, jonka sairasloma olisi noin 4-5 viikkoa, riippuen siitä millaista "remonttia" peroneusjänteelle joudutaan tekemään. Edellisen operaation jälkeisen varaamiskiellon, kuuden viikon kipsauksen ja kävelysauvojen kanssa kinkkailun jälkeen kuulosti kohtuu kevyeltä. Ihan omin jaloin saa sairaalasta kävellä ja sauvat ehkä tukena maksimissaan viikon ajan. Riippuen siitä peroneusjänteestä. Siitä huolimatta olen ollut tosi epävarma tuosta päätöksestä juurikin edellämainituista syistä. Kun ei enää tiedä pitäisikö tyydyttävän olla hyvä. Lisäksi työkuvioiden suhteen nyt on ehkä hankalin aika, mitä vaan voi olla.

Tänään kävin sitten hiihtämässä Laajiksen ensilumenladulla. Maksoin viisi euroa per kilometri todetakseni, että siitä ei tule yhtään mitään. Ulkokehräsen kohta oli niin penteleen kipeä ja siitä lahti välillä aika nasevia sykäyksiä hermoon taikka jonnekin. Luulen, että se johtui siitä levystä taikka sitten siitä ruuvista. Melkein kyllä arvasin, että näin tulee käymään, sillä pelkkä mono tuntui oudolta. En tiedä oliko meikäläisen hiihtokausi siinä, mutta sen ainakin nyt tiedän, että leikkauspäätös oli oikea. Ennemmin tai myöhemmin se levy pitäisi sieltä poistaa ja ennemmin on se parempi vaihtoehto. Välttävää ei saa hyväksi vaikka miten päin vääntää ja kääntää.




Itkuhan (idioottimaista!) siinä sitten tuli, kun kotiin pääsi. Hiihtopettymyksestä (vois olla isompikin pettymys!) päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka on tää mun käyttäytyminen näiden vastoinkäymisten (hölmöä käyttää noin jyrkkää sanaa pienistä vastoinkäymisistä!) kohdalla. Aina hetkittäin tulee tälläisiä romahdushetkiä (ylireagointeja!), jolloin ihan todenteolla harmittaa ja surettaa näiden vuosien jutut (kuinka idioottimaista, sitä paitsi vain kaksi ja puoli vuotta!). Siitä ei mene montaa hetkeä siihen, kun tulee mieleen ihmiskohtalot, jotka on ollut oikeasti paljon, paljon pahempia ja tästä ei taas kulu montaa hetkeä, niin alkaa itsensä soimaaminen siitä, että tuli se romahdushetki. Varmaan ymmärsittekin, että sulkeissa olevat tekstit on juurikin tätä käyttäytymistä.

Järkitasolla tiedän kyllä, että on ihan ookoo olla pahoillaan siitä, että pitkään odotettu hiihto teki niin kipeää kuin teki. Järkitasolla tiedän myös, että siinä purkautuu monta muutakin asiaa samalla. Aiempia kertoja, kun on pinnistänyt, sinnitellyt, ollut reipas ja helvetti positiivinen. Mutta miksi se on tunnetasolla niin vaikeaa? Kuka tässä elämässä jakaa oikeutta pettymykseen? Onko ylipäänsä pettymyksen, surun ja muiden negatiivisten tunteiden kokeminen joku asia, joka pitää ansaita? Eikö olisi paljon helpompaa kokea se pettymyksen tunne silloin, kun sen aika on, mitä kerätä niitä sisään, että se voi sitten vyöryä sopivan tilaisuuden tullen yli tunnemyrskynä? Miksi omia tunteita pitää katsoa niin kriittisin silmin? Onko myönteisen elämänasenteen hinta se, ettei koskaan voi tuntea negatiivisia tunteita, ainakaan julkisesti?

torstai 26. marraskuuta 2015

Painetehtävä

Näihin blogihiljaisuudessa vietettyihin päiviin, korjaan viikkoihin, on mahtunut vaikka ja mitä. Elämä tuntui taannoin olevan aikamoisen levällään. Enää tilanne ei ole yhtä kaaottinen, jos nyt ei sellaista "pikkujuttua", kun työelämä, oteta lukuun. Asiaan helpotusta ei ainakaan tuo se, että mun nilkasta tehtiin leikkauspäätös ja tuo operaatio ajoittuu kutakuinkin maaliskuulle. Todennäköisesti kukaan ei varsinaisesti ole kiinnostunut tuota sairaslomaa kustantamaan ja ylirehellisenä ja -tunnollisena ihmisenä en sitä keneltäkään ole valmis salaamaankaan. Täytyy tässä joskus ajatella, kuinka olisi järkevää toimia.



Sen lisäksi olen tehnyt valmiiksi opinnäytetyön ja autokoulun. Kuumottavimmat paikat oli tietysti eilen ja tänään, kun ensin ajoin onnistuneen inssiajon ja heti seuraavana päivänä oppariesitys johtajaihmisille. Luojan kiitos se on ohi! Olen aika kova jännittämään asioita ja kieltämättä nämä pari viimeistä päivää on sitä sisältänyt jopa vähän liiankin kanssa. Näiden päivien jälkeen tuntuu, että ymmärrän todellakin ihmisiä, joilta löytyy beetasalpaajaresepti takataskusta indikaatiolla esiintymisjännitys. On kuulkaa jännä tunne, kun sekä keho että mieli alkaa pikkuhiljaa palautua tästä kuormasta, mitä on ollut. Eihän se palautuminen henkisestäkään kuormasta hetkessä tapahdu, mutta vahvasti se on käynnistynyt.



Mun alkuperäisenä ajatuksena oli nukkua päikkärit, kunhan kotiin pääsen. Kuten aika usein, en osannutkaan rauhoittua, edelleen liikaa ajatuksenvirtaa pääkopassa. Niinpä päädyin tänne blogiin kirjoittamaan sekavaakin sekavamman postauksen. Ehkä luvassa on jostain edellämainitusta hieman jäsennellyympääkin tekstiä. Justiinsa tänään ei kuitenkaan parempaa irtoa. Hattu kouraan ja nöyrin kiitos opparikollegalleni sekä kälylleni! Toisella kädellä aion taputtaa itseäni selkään. Painetehtävä on suoritettu!

Ehkä nyt oon valmis niille päikkäreille!

(Kuvat Joupiskan ulkoilualueelta Seinäjoelta. Joupiska, parasta mitä Seinäjoki tarjoaa).

tiistai 10. marraskuuta 2015

100 kg maasta, kymmenen leukaa ja varvasmurtumaa...

Viikonloppua tuli vietettyä Seinäjoella urheillen ja syöden. Yhden yön olin pikkusiskon luona ja vietettiinkin oikein tehoviikonloppu ja lauantai-iltana oli mun parhaimman ystävän vauvakutsut (en halua käyttää sitä jenkkisanaa, vauvakutsut on paljon parempi). Otsikosta voisi päätellä tapahtuneen perinteisen punttijunttien tapaturman, mutta vielä mitä. Iskin varpaani syöttötuolin jalkaan! Damagea syöttötuolista, ei 25kg:n levypainosta, niin ironista! Tässä kohtaa on varmaan kuitenkin kerrottava, että joku kuukausi sitten löin itseäni parin kympin käsipainolla siihen kaikista pahimpaan, eli häpyluuhun. Sattuu se välillä salillakin. Totta puhuen en edes tiedä onko tuo varvas murtunut vai muuten vaan turvonnut, sininen ja hemmetin kipeä. Vastuuntuntoisena kansalaisena ajattelin kuitenkin säästää terveydenhuollon kustannuksia ja ihan DIY-meiningillä teippasin sen varpaan viereiseen. Oon ehkä käyttänyt tämän vuoden kiintiön ja röntgensäteilytkin vois säästää tulevaisuuteen.



Varvasmurtuman ja vauvakutsujen lisäksi Seinäjoki tarjosi huippukivaa liikuntaa, josta lisää myöhemmin. Ensimmäisenä on nimittäin pakko päästä leijumaan sadan kilon maastavedolla. Kyllä! Mähän oon niin nössö, etten koskaan oo kokeillut minkäänlaisia maksimeita oikeastaan missään. Eikä tuo satanenkaan kyllä maksimi ollut, mutta viisainta oli kuitenkin lopettaa siihen. Nössö oon, mutta seurassa yllätyshullu. Homma meni kutakuinkin näin:

Heli: Paljo nousee maasta? Ookko kokeillu maksimeita??: En oo ikinä viittinyt. Ei vaan yksin tuu silleen testattua. En oo kauheesti harjotellut pudottamistakaan, jos tulis tiukka paikka. Satanen ois aika siistiä nostaa.Heli: No niin. Tänään koitetaan. Mä lisään painot. Vitonen kerrallaan. Joo, no niin.: Okei. Oota mä teen nyt eka tän normin pääsarjan loppuun. (Ihan varmuuden vuoksi :D)
Tuossa pääsarjassa mulla on tällä hetkellä painot 70gk ja toistoja 4x6. Tästä lähti sitten homma etenemään kasiin kymppiin, jonka jälkeen vitosen nosto kerrallaan kohti satasta. Oon kyllä ihan fiiliksissä. Varmaan täytyy herra Googlelta ruveta kyselemään miten tuon maastavedon kanssa kannattaisi edetä, jos haluais ihan oikeasti nostaa isoja rautoja. Myös joku fiksumpi lukija voi kertoo kanssa. Tekniikkavinkkejä voi myös antaa, alhaalta kun löytyy ihan videomateriaalia tuosta punttaajan itsetuntoa hivelevästä momentumista.



Sitten siihen leuan vetoon (josta, kuten näkyy, ei löydy videomateriaalia). Edellisviikolla tosiaan oli momentumit siinä. Kymmenen leukaa ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä kauraa, vaan vaatii ihan tosi hyvän hetken. Olisin kiljunut riemusta, mutta koska oon nössö, niin näppäilin vaan Jarpalle tekstiviestin salilta. Meillä on sellainen läppä ja jonkinsortin skabailu tästä leuanvedosta. Leukailuhan on olennainen osa leuanvetoa. Oon esimerkiksi luvannut hänelle, että jos ei omilla tuloksilla kehtaa kehuskella, niin voi jatkussa kehuskella tyttöystävän tuloksilla ja sitä rataa.



Tämän päivän, tai maksimissaan tämän viikon, aion leijailla, mutta eiköhän se sitten ole taas painettava leuka rintaan ja työstettävä eteenpäin!

Loppuun vielä menneitä parin viimeisen liikuntaviikon verran (vanhemmasta alkaen):

ma: sali 1h
ti: sali 50min.
ke: crossari 30min. + ohjattu rullailu 1h
to: sali 55min. + juoksu sinne ja takaisin yht. 35min.
pe: core 50min.
la: juoksu 30min.
su: ---
yht: 6h10min.

ma: sali 55min. + juoksu 25min.
ti: sali 1h5min. + juoksu 30min.
ke: juoksu 25min. + core 20min.
to: sauvailu 1h15min.
pe: sali 1h
la: monitoimiulkoilu (sis. rapputreenit, sotilasesterataa jne.) 1h10min.
su: ---
yht: 7h5min.


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Corejumppa ja kahvakuulatreeni, kuinka se kulkee olkkarin lattialla?

Kaikki  mun liikuntavuodet olen ollut tosi huono tekemään minkäänlaisia kotitreenejä. Nyt pikkuhiljaa tilanne on kuitenkin muuttunut. Ensiksi tuli vatsalihastreeni. Ihan puhtaasti siksi, että olen niitä ajoittain niin kovin laiska tekemään salilla. Halusin tavallaan taata sen, että core tulee vähintään kerran viikossa tehtyä todellakin huolella. Toisaalta siitä on hyötyä myös aikoina, jolloin punttailu vähäisempää. Vahva keskivartalo kun on ehkä se tärkein (ja omalla kohdalla ehkä myös heikoin) lenkki. Vatsalihastreenin kaveriksi ihan hiljattain tuli kahvakuulatreeni. Se taas tuli ihan vaan siksi, että halusin värkkäillä jonkinlaisen hikisen jumpan vaikka nyt noiden puolituntisten hölkkien kylkeen.

Vatsajumppa:

  • voimapyörä
  • vuorikiipeilijä (kyynärpäät tasapainolaudalla)
  • vartalon ojennus + rutistus (kilon puntit jaloissa)
  • vinot vatsat (vitosen käsipaino tai kympin kahvakuula jeesinä)
  • kylkilankku + rutistus (jalat tasolla, joten saa kylkeä laskettua alemmaksi)
  • istumaannousu (jumppapallolla)
  • lisäksi: lankutus (jos huvittaa)
  • ja 'jalkojen heittely' (jos Jarppa suostuu niitä viskomaan)
Lisäksi saatan tehdä jotain muutakin, jos nappaa. Edellämainittu jumpan "perusrunko" (lukuunottamatta tuota jalkojen viskomista, koska se on aika harvinaista herkkua) vie aikaa jotakuinkin puoli tuntia. Toistoja on liikkeestä riippuen 10-30 ja kolme sarjaa per liike.



Kahvakuulajumppa:

  • heilautus 20-30x
  • päänympäri pyöräytys 10x suunta
  • tempaus 10x käsi
  • luistelijan kyykky 10x jalka
  • yhdenkäden heilautus 20x käsi
  • rinnalle veto + työntö 10x käsi
  • kyykky 20-30x
Edellä mainittu rundi kolme kertaa ja noin minuutin mittaiset palautukset välissä. Tämä treeni vie kanssa aikaa sen puoli tuntia ja itse ainakin kymppikilon kuulalla sain ihan hapoillekin lihakset. Liikettähän voisi tehdä myös tietyn ajan, mutta koska tykkään toistaa numeroita päässäni, en niinkään tuijottaa kelloa (mitä lihaskuntoharjoitteluun tulee), niin teen liikkeet toistoja laskien.



Teetkö sä kotijumppia? Tässä seuraa myös haaste. Ensiksi haastan sut, joka et tee kotijumppia, kokeilemaan ja sä joka teet, niin kerro millaisia?

P.S. Wannabe Juoksija Facebookista, klikkaa tästä. Edelleenkään en ole osannut tehdä parempaa banneria sivupalkkiin... :D.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Satokausikalenteri

Tämän syksyn "se juttu" ja "se hankinta" on ehdottomasti satokausikalenteri. Kuulin satokausikalenterista mun opparikollegalta joskus jo kauan aikaa sitten ja se piti onnekseni huolen nyt, että sen muistin myös hankkia. Sen lisäksi, että Satokausikalenteri tuli meitsin postilaatikosta keittiön seinälle, se on näköjänsä tullut myös meitsin lähikauppaan. Tupla jee!



Luulen, että blogimaailmassa tää kalenteri on melkoisen tuttu. Kyseessähän ei ole mikään peruskalenteri, missä syyskuun kohdalla on omenankuvia ja lokakuussa kurpitsaa, vaan oikeasti informatiivinen paketti siitä mitä milloinkin kannattaa syödä niin kotimaisten kuin ulkomaisten kasvistuotteiden osalta. Kenen sitten kannattaa tuo kalenteri itselleen hankkia? No niiden, ketkä arvostaa syömässään ruuassa esimerkiksi edullisuutta, ekologisuutta, hyvää makua, tuoreutta, monipuolisuutta, mahdollisimman vähäisiä lisäainemääriä, vähäistä hävikkiä tai terveellisyyttä. Eli ihan varmana jokaisen kannattaa!

Itse uskon saavani kalenterista paljon irti etenkin hedelmien suhteen. Kotimaiset satokaudet on mulle ennestään kohtalaisen tuttuja, mutta luulen saavani uutta infoa myös sille osa-alueelle. Lisäksi toivon, että pääsisin pikkuhiljaa irti siitä, että ympäri vuoden ruoan kanssa on saatava salaattia, joka sisältää jotain vihreää, tomaattia, kurkkua ja paprikaa. Oppisin ja ennen kaikkea uskaltaisin syödä edes jonkin verran monipuolisemmin. Koska olen niin kiinni tuossa perussalaatissa, niin ainakin ruokakasvikset tulee vuonna 2016 olemaan enenevässä määrin sesonkitavaraa.



Innovate or die, tai jotain sinne päin, lukee ammattikorkean seinillä joka puolella. No nää tyypit on ainakin innovoineet (voiko tuota naurettavaa sanaa käyttää noin?). Ihan superhyvä keksintö. Kalenterin takalehdillä on keksijän terveiset, jossa hän kertoo kalenterin olevan edelleen vain elämäntapa ja harrastus. Aika todella huippua, että jakavat elämäntapansa ja harrastuksensa meidän kaikkien kuluttajien saataville. Tää postaus saattaa vaikuttaa mainospostaukselta. Tavallaan se sitä onkin. Hyvät jutut vaan saa mainosta ilman hyödykettä kertojalleen. Ellei hyvää mieltä siitä että säkin hankit jotain niin kivaa, kun mä, lasketa hyödykkeeksi.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Jos istuttaisiin tänään kahvilla...

Sain idean postaukseen muualta blogimaailmasta. Ainakin Parempia polkuja -Tiina ja Sporttaillaan -Hanna ovat kirjoittaneet siitä, mitä he juuri nyt kertoisivat, mikäli istuttaisiin kahvilla juuri näinä päivinä. Sinänsä todella yksinkertainen postaus, mutta laittoi silti miettimään sitä, kuinka pienistä asioista elämä koostuukaan. Yksi bloggauksen antoisimpia puolia onkin se, että tulee kiinnitettyä huomio pieniin asioihin. Sekä toisessa että myös itsessään.



Jos istuttaisiin tänään kahvilla...

...kysyisin ensinnäkin sinulta että mitä kuuluu? Todennäköisesti vastaisin, että eipä tässä ihmeempiä. Opparia ja aika löysä aikataulu, mikä tekee hyvää. Luulatavasti säkin sanoisit niin. Ei ihmeempiä. Ehkä töitä, ehkä koulua. Vasta sen jälkeen mentäisiin asiaan.

...kertoisin, että mullahan on meneillään se autokouluprojekti. Se sujuu ihan hyvin. Kehuisin mun kälyä. Kuinka hän on pitkäpinnainen ja hyvä opettaja. Kertoisin, että ollaan aika tiiviisti oltu hänen kanssaan yhdessä ja yhtenä päivänä, kun ei ollut yhteistä ohjelmaa, tuntui ihan kummalliselle.

...kertoisin, että opinnäytetyö alkaa olla loppusuoralla. Sitä oli kaikinpuolin mukava tehdä. Ihmettelisin, miksi niin kovin moni pitää niitä töitä vastenmielisinä. Toteaisin, kuinka nopeaa vauhtia se on valmistunut, kun sen tekemiselle otti oikeasti aikaa. Antaisin tunnustusta myös opparikaverilleni, jonka kanssa yhteistyö on ollut täysin saumatonta. Naureskilisin myös itselleni. Kuinka suoritin ensimmäisen puolentoista vuoden aikana lähes kolme neljäsosaa opinnoista ja viimeinen neljännes vei toiset puolitoista vuotta.

...kysyisin, että oletko törmännyt Facebookissa tai jossain #vainkuhajutut -sivuun? Naureskilisin sille ja ihmettelisin, kuinka niin tyhmä huumori on naurattanut itseäni muutaman viimeisen päivän ajan ihan kamalasti. Miettisin, että kuinkakohan sen sivun ylläpitäjät voi liikkua missään ilman, etteikö kuhajutut pyörisi päässä, kun omassakin päässä on hyvää vauhtia kehkeytymässä pakkomielle niihin.

...saattaisin pohtia näitä aurinkoisia kelejä sekä mainita jotain pimeydestä. Kertoisin kuitenkin, ettei talventulo haittaa ollenkaan, koska hiihto. Miettisin myös, onko autolla ajaminen ihan kamalaa, jos on liukasta. Pohtisin sitä, etten tiedä onko pelottavampi ajatus se, että liukkaat tulee ennen inssiajoa vai se, että liukkaat tulee, kun mulla on ajokortti.

...niistäisin välillä nenääni ja toteaisin, että oikeaa poskionteloa juilii ja saattaa olla pientä poskiontelontulehdusta ilmoilla. Toteaisin kuitenkin oireen olevan niin lievä, että varmana menee itsestään ohi, kuten aina ennenkin.

...kertoisin, että tänä syksynä onkin kahdet kolmekymppiset. Ensi lauantaina työkaverini (välissä pohtisin pitäisikö näitä työkavereita kutsua entisiksi työkavereiksi vai nykyisiksi) viettää kolmekymppisiään ja reilun kahden viikon päästä pikkusiskoni. Siskoni synttäreiden teemana on 80-luku. Saattaisin myös sanoa sanasen menneistä yllärijuhlista mun täysi-ikäistyneelle pikkuveljelle.

...saattaisin miettiä ääneen tulevaisuuttani. Kuinka opintovapaani jatkuu aina joulukuun puoleen väliin ja kuinka sen jälkeen tulevaisuus on auki. Kertoisin, että aion rauhassa etsiä työtä. Kertoisin myös, että marraskuun puolivälissä menen taas ortopedin vastaanotolle, jolloin päätetään se, otetaanko faksaatiokamat pois nilkastani ja samalla myös peroneusjännettä voisi hieman putsailla sekä tehdä sen faskiotomian pohjelihakseen. Kertoisin, että puhelinkeskustelussamme kävimme näitä asioita läpi ja näin voisi kuulemma kohdallani toimia. Työnhaun suhteen tämä aiheuttaa hieman harmaita hiuksia.

...kysyisin todennäköisesti myös, että näitkö maanantaisen MOT-ohjelman kidu ensin, kuole sitten? Kertoisin kuinka se järkytti minua. Eikö ihmisen, joka hyötyy jostain eläimestä, tulisi kohdella tätä eläintä erityisellä kunnioituksella? Kertoisin myös, kuinka ajatukseni hankkia meidän perheen lihat suoraan tilalliselta, jonka toimintaan voin perehtyä, on taas saanut vauhtia. Päivittelisin sitä, kuinka vaikeaa tavallisen kuluttajan on tietää, mitä jonkin tuotteen (oli se tuote mikä tahansa) valmistusketjussa todella tapahtuu?

...kertoisin käyneeni uimahallilla ohjatulla rullaustunnilla. Sieltä sain paljon ideoita myös kotona tapahtuvaan kehonhuoltoon. Pitäisi enemmän käydä kehonhuoltotunneilla ja ylipäänsä harrastaa sitä enemmän, vaikka erityisesti punttailu kulkee tällä hetkellä hyvin.

...kertoisin, että hyväähän mulle kuuluu. Tasaista siis! Mitä sulle???

Aina aika-ajoin tulee mieleen, että monikohan kavereistani tai tutuista lukee tätä blogia (tunnusta!). No sehän nyt on sinänsä sivuseikka, mutta joskus mietin, että sieltä joku saattaa lukea mun kuulumisia enkä mä tiedä yhtään mitä sen elämässä on viime aikoina tapahtunut. Tavallaan se on jopa surullinen ajatus. Toisaalta on hyvä muistaa että mikään blogi, myöskään tämä, ei ole koko totuus. Tai sanotaanko, että se on vaihdellen koko totuus. Se tulee muistaa oli kyse kenen hyvänsä blogista. Tällä hetkellä kirjoittaminen on helppoa, koska elämä on aika tasaista ja seesteistä. Jokaisen elämään mahtuu kuitenkin myös alamäkiä ja seesteiseenkin elämään asioita, hyviä ja huonoja, joita keskustellaan vain ja ainoastaan sen ihan oikean kahvikupin äärellä. Ja silloinkin se saattaa olla vaikeaa!

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Syksy



Se oli yksi sateinen ja tuulinen yö viime viikolla, kun väriloisto puista valahti maahan. Tulee olemaan pitkä aika siihen, kun voi hengailla ulkona lyhytlahkeisissa vaatteissa. Tykkään kyllä syksystä. Etenkin tämä syksy on ollut erityisen aurinkoinen. Lisäksi olen löytänyt itsestäni intohimoisen hiihtäjän ja niimpä tämä pitkä aika kevääseen ei tunnu ollenkaan tyhmältä ajatukselta. Ilmassa on jopa samanlaista tuntua, kun kesän lähestyessä. Siitä huolimatta syksy tuo tullessaan jonkinlaisen melankolian.

Syksy on myös aikaa, jolloin tulee ehkä eniten pohdiskeltua omaa elämää ja itseä. Omaa paikkaa ja arvoja. Syksyisin tulee myös tunne, että itsestään on pidettävä erityisen hyvää huolta, ettei kaivaudu poteroon ja vaivu sellaiseen melankoliaan, joka on huonoksi itselleen. Luulen, että nämä kaksi on omalla kohdallini juuri keskeisiä keinoja tänä pimeänä aikana. Mulla ei ole pimeänä aikana painonnousua eivätkä ruokailutottumukset muutu. En varsinaisesti koe kärsiväni kaamosmasennusta, mutta tiedosta kyllä hyvin vahvasti sen mahdollisuuden. Omalla kohdallani olen sitä mieltä, että tämän tietynlaisen melankolisuuden voi käyttää myös vahvuudeksi. Ymmärrän siitä huolimatta ihmisiä, jotka vaipuvat jopa jonkinasteiseen masentuneisuuden tilaan.

Pimeys ei välttämättä ole kaikille ihmisille mikään ota itsees niskasta kiinni -juttu. Aika usein näenkin punaista, kun jostain tämän tyylisiä kirjoituksia luen. Pimeä aika on mun mielestä enemmänkin oleppa itselles lempeä -juttu. Aika usein saa lukea myös juttuja, jossa kehoitetaan taistelemaan kaamosväsymystä vastaan ja kehoitetaan asian olla vaikuttamatta itseen. Taistelu on ihan okei, mullakin on omat keinoni ja käytän niitä hyvinkin aktiivisesti. Mun mielestä ensisijaisen tärkeää on kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä pimeän ajan vaikutukset itseen. Ennen sitä ei minkäänlaisista taistelutoimenpiteistä ole mitään hyötyä. Vasta sitten voi kaamosväsymystä ruveta oikeasti torjumaan ja jopa kaivaa siitä niitä hyviä puolia esiin.


Nukkumaan käydessäni ajattelen.
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä urhea pieni nainen, minä luotan sinuun.

-Eeva Kilpi-

Eikö vaan, just näin, sinä urhea pieni nainen tai mies? 



Viime viikon liikunnat:

ma: maastosauvailu 1h20min.
ti: sali 1h
ke: pumppi 35min. + vesijuoksu 30min.
to: ---
pe: sali 55min.
la: maastosauvailu 45min. + core 30min.
su: juoksu 25min.
yht: 5h40min.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Ruokakolmio: miten menee noin omasta mielestä?

Kuva Valtion Ravitsemusneuvottelukunta


Kasvikset:

Kasvikset on kiistatta meidän perheen syömisen perusta. Syön salaattia ruoan kanssa reippaasti aina ja toisinaan toisen, "kevyemmän", ruoan pohjana toimii salaatti, jonka ympärille rakennetaan lounas tai päivällinen. Yleensä päivällinen. Erilaisia kasviksia tulee käytettyä myös lämpimän ruuan pohjana, jokolihan sijasta tai hiilihydraatin lähteenä. Vaikka suositukset kasvisten syönnin suhteen on mulla erittäinkin hyvällä tasolla, niin oon sitä mieltä, että vieläkin voisin syödä monipuolisemmin kasviksia.

Marjat ja hedelmät:

Marjoja käytän joka aamu puuron kylkeen. Yleensä mustikkaa, joskus vattua tai molempia. Marjojen satokautena niitä tulee käytettyä monipuolisemmin, mutta satokauden ulkopuolella mennään pakastemarjoilla. Pakastemarjoina meillä on edellämainittujen lisäksi tyrniä ja puolukkaa, mutta vähemmän. Niitä tulee käytettyä satunnaisesti.  Hedelmiä syön silloin tällöin, mutta en päivittäin. Hedelmät on mulla lähinnä helppo eväs, jos muut ruokavälit venyy liian pitkäksi.

Täysjyväviljalisäkkeet ja peruna:

Aika monia vuosia on jo mennyt niin, että riisit, pastat ja muut tulee syötyä täysjyväisenä. Riisi taitaa nykyään olla se yleisin lisäke. Välillä myös pottua, etenkin satoaikana. Pastaa taas tulee nykyään syötyä himpun verran harvemmin. Edellämainittujen lisäksi käytän myös nuudelia ja kuskusta, jotka toisinaan saattaa olla sitä vaaleaa versiota. Toisinaan tämä palikka tulee täytettyä erilaisilla kasviksilla, kuten nyt vaikkapa bataatilla.

Leipä, puuro, mysli:

Ilman (kaura)puuroa ei päivä lähde käyntiin tai lähtee hyvin huonosti. Muuten viljatuotteita tulee sitten syötyä kutakuinkin muutaman leipäpalan verran päivässä. Leipävalinta osuu ruisleipään, joskus kauraleipään. Vuosia vuosia sitten oon ollut melkoinen leivän mättäjä. Sittemmin olen omasta mielestäni oppinut säätelemään leivän syöntiä kulutukseen. Mun tulee harvemmin syötyä leipää ruoan kylkeen (toki riippuu vähän ruoasta). Se milloin leipää menee, on yleensä välipala tai iltapala.

Kasviöljyt ja margariinit, siemenet, pähkinä:

Siemeniä laitan aika usein salaatin sekaan. Paistamiseen käytän tarvittaessa rypsiöljyä. Oon tän jutun aika hyvin sisäistänyt. Salaatinkastikkeena öljyt olisi parempi valinta verrattuna valmiisiin kastikkeisiin, mutta myönnän, että tämä parempi välinta jää turhan usein tekemättä. Pähkinöitä tulee syötyä satunnaisesti ja mikäli ne on maustettuja, lasken ne ehdottomasti sattumiin.

Vähärasvaiset maitovalmisteet:

Maitovalmisteita tulee käytettyä kyllä ja vähärasvaisina joo. Rasvaton maito ruoan kanssa, taikka sitten vesi. Se maidon raahaminen kaupasta on aika hanurista. Leivänpäällä juustoa ja aamupuuroon raejuustoa. Maitoarahkaa menee myös. Ei ehkä päivittäin, mutta menee.

Kala, siipikarja:

Kalaa voisi syödä useammin, mitä meillä yleensä syödään. Tää on juttu, jossa Jarpan kanssa aina vähän väliä päätetään tsempata, mutta jotenkin se sitten tahtoo jäädä. Siipikarjaa en syö oikeastaan koskaan tehotuotanto mielikuvien tähden. Toki voisi syödä riistalintuja ja luomua, mutta vähäistä se on.

Lihavalmisteet, punainen liha, kananmuna:

Punainen liha tarkoittaa omalla kohdallani useinmiten nautaa. Joskus harvemmin possua. Tehotuotantoa varmasti sekin, tiedän. Edellämainittu siipikarjan karttaminen johtaa siihen, että tätä osiota tulee nopealla ajattelulla käytettyä liikaa. Toki protskua pyrin saamaan kasvisversioista myös, mutta joka tapauksessa tuntuu, että tässä asiassa voisi olla paikka parantaa ruokavaliota.

Sattumat:

Sattumat on just nimensä mukaisia, eli sattumia, joita ei usein tule käytettyä. Omalla kohdalla ne on lähinnä maustetut pähkinät, suklaa, salmiakki ja joskus lakritsi. Irtsikoista ja muista värikkäistä karkeista oon viime aikoina pyrkinyt pääsemään täysin pois: niillä ei saa aikaan kun pahan olon. Tuntuu, että nää Fazerin megamixtuttifruttijumbohässäkät on kyllä suunniteltu ihmisten makuaistia, heikkouksia ja tiedettä törkeästi hyödyntäen ja lopputulos on aina se, että niitä tulee syötyä liikaa. Kyläpaikoissa tai kahviloissa tulee joskus syötyä kahvin kylkeen jotain herkkua, harvemmin kotona.

---

Väitetään ravitsemussuosituksista mitä hyvänsä, niin uskon, että suureen enemmistöön ne toimii. Lisäksi väittäisin myös, että aika moni ruokatrendi saa yksilön kohdalla alkunsa siten, että syödään ihan miten sattuu ja mitä sattuu, lähdetään dieettikokeiluun, joka tuottaa tuloksia ja haukutaan pystyyn ravitsemussuositukset, vaikkei käytännössä olla niiden mukaan ikinä syötykään!

Itsellähän löytyy vuosien takaa myös painonpudotushistoria. Tää mun painon pudottaminen tapahtui ilman minkäänlaisia dieettejä (jos ei herkkujen säännöstelyä oteta lukuun) ihan a) perusterveellisyyden- b) säännöllisen ateriarytmin- ja c) jonkinlaisen ruokatietouden periaatteita noudattamalla. Kohtuullisesti käyttämällä ei mikään voi olla pahasta. Toki kohtuu on eri juttu vaikka nyt ruisleipäpalan ja suklaapatukan välillä! Allergiat ja eettiset valinnat on asia erikseen. Ihminen ei nyt kuitenkaan ole (todellakaan!) allerginen hiilihydraatille tai rasvaköyhää ravintoa ei voi perustella eettisyydellä.

En ole ravitsemuntieteilijä ja niimpä tämäkin postaus on kirjoitettu ihan tavallisen tallaajan näkökulmasta. Tehdäkseen tervellisempiä valintoja ei tarvitse ravitsemustieteilijä ollakaan. Omalla kohdalla nää valinnat on aika arkisia. Pyrin valitsemaan täysjyväviljaa ja tyydyttymätöntä rasvaa sisältäviä valmisteita. Tummaa ja pehmeää, noin niinkuin karkeasti. Tsekkaan lisätyn sokerin ja vältän valmisteita, jossa on lisättyä sokeria. Suosin vähärasvaista (vaikkei se ehkä aina olisi tarpeellista). Näin kun oppinut syömään, se on myös maultaan paras vaihtoehto. Sokerista jogurttia ja rasvaista juustoa päivästä toiseen, -ei kiitos.

Lisäksi valitsen kotimaisen, jos se vaan on mahdollista. Lautasmalli on ihan jees, paitsi kasviksia syön enempi. Pyrin siihen, ettei ateriavälit veny liian pitkäksi ja siihen, että syön kulutuksen mukaan. Jälkimmäinen toimii molempiin suuntiin: jos liikkuu paljon, huolehdin, että syön riittävästi ja taas jos liikunnat on jostain syystä seis, ei ravinnon tarvekaan ole niin suuri. Pyrin siis kuuntelemaan nälkääni. Viimeisenä vielä ne pari tärkeää pointtia. Pyrin suhteuttamaan asiat (joissa tilanteissa se paskalaatuinen safka on vaan terveellisempää vetää naamaariin, mitä olla esimerkiksi syömättä mitään) ja olemaan stressaamatta liikaa!

Tällaisia ajatuksia sapuskasta täällä, millaisia ajatuksia sulla? Hyviä viikonloppulounaita kaikille! Itse söin just Tehyn koulutuksen puitteissa lounaan Rantasipi Laajavuoressa. Olihan se hyvää!

torstai 22. lokakuuta 2015

Parasta telkkarista

Aika usein kahvitaukojen puheenaiheet liippaa sieltä tai täältä liittyen siihen olohuoneen nurkassa möllöttävään kapistukseen, eli televisioon. Lähes yhtä usein olen aika outsider tässä keskustelussa. Joskus, lähinnä kesäaikaan, saattaa mennä kuukausiakin, etten seuraa televisiosta yhtään mitään ja viikkoja, ettei sitä ole edes aukaistu. Mitään parempaa ihmistähän se ei musta tee ja oikeastaan jopa haluaisin seurata erilaisia sarjoja paljon enemmän, mitä seuraan. Aika usein just syksyisin tulee fiilis, että nyt alan seuraamaan sitä ja tätä, mutta aika usein tuo homma myös kuivuu kasaan yhtä nopeasti kuin alkaakin. Jotain kuitenkin olen alkanut seuraamaan ja kerrompa niistä nyt.

Roba

Dekkarijutut sekä kansien välistä luettuna että televisiosta katsottuna on vaan niin hyviä. Ylipäänsä kotimainen draama, joka ei ole viety liian pitkälle hömpäksi, kolahtaa. Sarjan ensimmäinen esityskausi meni mun kohdalla perinteiseen tyyliin ohi: katsoin ensimmäisen jakson, unohdin seuraavan ja sitten en enää jaksanut. Ensimmäisen tuotantokauden uusintoihin pääsin kuitenkin mukaan ja ehdottomasti kyseinen sarja kuuluu maanantai-illan ohjelmaan.

Arman ja viimeinen ristiretki

Täähän tulee edellämainitun kanssa samaan aikaan, mutta onneksi on internet. Tallentavaa digiboksia ei omisteta (mihin sitä tarvitsee?). Tää on vaan niin kertakaikkisen hyvä sarja. Monet Armanin jutut on kolahtanut mun sisäiseen maailmanparantajaan todella kovaa. Mitä enemmän erilaisia kulttuureja esitetään, sitä parempi. Lisäksi länsimaalaisten tulisi todellakin tietää vieläkin enemmän esimerkiksi lapsityövoimasta ja on hyvä, että siitä pidetään tälläkin tavalla ääntä. Jätkät, eli Arman Alizad ja Tuukka Tiensuu, tekee kyllä hyvää (ja kovaa!) työtä. Iso hatunnosto!

Naurun tasapaino

Stand up -reality pyörii jo kolmatta kautta ja tällä erää taso on ihan järjettömän kova. Sarjassa kymmenen koomikkoa tutustuu viikoittain erilaisiin teemoihin ja keksii siihen liittyen shown, joka kohderyhmälle esitetään. Ihan hullun hauska sarja ja ihmettelenkin, miksi tätä seuraa vaan hyvin harva mun kaveripiirissä. Itsekin kuulin sarjasta ekaa kertaa stand uppia enemmän seuraavalta työkaveriltani. Yle vaan jotenkin missaa mainostamisen. Onko teille tuttu tämä Naurun tasapaino?

Roba on mun oma juttu, mutta Arman ja Naurun tasapaino meidän yhteinen. Elikkä jos toinen ei ole kotona taikka ei muuten kerkiä tai pysty sarjaa katsomaan, katsotaan se sitten yhdessä jossain välissä. Meidän perheessä telkkareita on kaksi kappaletta. Toinen olkkarissa, toinen kakkosmakkarissa ja kumpikin ainakin päivisin yleensä kiinni. Telkkari ei ole meillä koskaan päällä muuten vaan. Eli aina sitä joku katsoo, jos se auki on. Lisäksi ei oikeastaan koskaan syödä telkkarin äärellä. Äskeisellä tarkoitin ruokaruokaa, eli joskus jotain napostelusyömistä ihan tieten saatetaan syödä. Lähinnä silloinkin se napostelija oon minä, ei niinkään Jarppa. Hän se kyllä on vielä itseänikin huonompi telkkarinkatsoja, jos jalkapalloa tai Jypin pelejä ei oteta lukuun. Niitä meillä katsotaan ja paljon, milloin minkäkin kielisellä selostuksella vielä. Jarppa on lisäksi myös sellainen, että se tosi harvoin avaa telkkaria tekemisenpuutteessa vain kanavasurffatakseen. Itse sitä kyllä iltaisin saatan tehdä.



Millaista on sitten mun kanavasurffaus?

No aika paljon dokkareita tai asiaohjelmia. A-studioita, Pressiklubia, Inhimillistä tekijää ja sen sellaista. Joskus jotain Jutta sitä ja Jutta tätä tai Kaisa siellä sun täällä -höntsää. Niin ja urheilua... Tai Sinkkuelämää sen seitsemännentoista kerran, alltime favorite! Mulla ei ole mitään hajua minä päivänä tai moneltako nää ohjelmat tulee, mutta joskus saattaa olla fiilis pötkötellä sohvalla ja katsella jotain ja sitten valitsen jonkun mieleisen mitä tulee. Jos mitään ei tuu, laitan sen telkkarin kiinni. Aika usein käy niinkin. Etenkin näissä asiaohjelmissa haluaisin olla enemmän kärryillä, sillä luulen, että paljon mielenkiintoisia vieraita, keskusteluja ja haastatteluja jää näkemättä vain siksi, etten ole tiennyt sellaista esitettävän. En oikein tiedä, mistä voisi seurata näiden ohjelmien sisältöä pienellä vaivalla ja katsella niitä sitten myöhemmin. Osa näistä ohjelmista on tietysti niin hetkessä meneviä, että kun seuraavan päivän lööpit on täynnä ko. ohjelman sisältöä ja lausuntoja, ei oikein ole mieltä sitä enää ruveta Areenasta katsomaankaan.

Mitä sä seuraat telkkarista? Tai onko sulla muita tapoja tai tottumuksia telkkarin suhteen?

tiistai 20. lokakuuta 2015

What a weekend!

Mun äiti on ainoa lapsi, joka kerran jos toisenkin elämässään toivoi sisarruksia. No, niitä ei kuitenkaan tullut ja mamma päätti paikata tilanteen jälkipolville ja meitä onkin sitten seitsemän. Että jos jotain tehdään, niin tehdään se sitten kunnolla. Oon tosi onnellinen mun sisaruksista, jokaisesta. Ollaan keskenämme aika hyvä tiimi. Luulis, että tälläiseen jengiin mahtuisi edes yksi vähän vähemmän hyvä tyyppi, mutta eipä mahdu, ei. Ei edes vaikka puolisot lasketaan mukaan!

Mä oon meistä vanhin ja nuorin, elikkäs Jantteri, täytti vastikään kahdeksantoista. Niinpä meillä olikin menneenä viikonloppuna ylläribileet hänelle. Ihme kyllä jokainen sisaruksistakin pääsi paikalle, vaikka jännän äärellä oltiin tuon flunssan kanssa. Ainoastaan Jarppa joutui missaamaan bileet vatsataudin vuoksi ja poissa oli myöskin yoisen siskon poikaystävä, joka on niin tuore tapaus, etten esimerkiksi mä ole häntä tavannut koskaan. Poissa oli myös yhden veljen mystinen tyttö, jota ei ole vielä kukaan tavannut. Ainakaan tarkoituksella.

Viikonloppuhan lähti käyntiin sillä, että yllätettiin mun veli, joka luuli juhlivansa synttäreitä ainoastaan yhden veljen ja hänen puolisonsa kanssa. Yllätys oli melkoinen. Yhdestä jos toisesta läheltä piti -tilanteesta selvittiin. Kaikista kuumottavinta oli tietty Sampalla ja L:lla, jonka luona mun veli oli ollut jo muutaman päivän ylläriä edeltävästi. Ihan alunalkaen meillä oli ajatus lähteä pelaamaan paintball -sotaa, mutta yhden jos toisen flunssaillessa päädyttiin viimemetreillä keilailuun. Keilailu on ehkä vähän last season, mutta hauskaa se on siitä huolimatta aina! Muuna ohjelmana oli safkaa, saunaa ja illalla pyörähdettiin parissa baarissa. Yöpyminen tapahtui patjasulkeistyyliin, siihenhän me ollaan jo lapsuudessa totuttu. Kyllä oli veljen poitsulla ihmetteleminen, kun hän seuraavana aamupäivänä kotiutui mummolasta ja asunto oli täynnä porukkaa ja patjoja.

Olikse silleen, että valitse pallo vaatteiden sävyyn?

Viikonloppu jäi historiaan yhtenä vuoden parhaista. Liikuntaviikko taas ei (kaksi salia a' 1h ja olisko ollut yksi lenkki?). Mutta se on sellaista välillä! Onneksi flunssakin alkaa pikkuhiljaa helpottamaan.

torstai 15. lokakuuta 2015

Kiikun kaakun kipeenä...

...meinaa pukata syysflunssaa siis. Aika usein flunssa alkaa kurkkukipuna ja menee myös ohi samoin tein menojaan taikka sitten ei. Eilispäivän oli kurkku aika kipeenä ja nyt mennä olla nokka ihan tukossa. Ylimääräisiä lepopäiviä tai hyvin kevyttä ulkoiluahan se tietää. Uimahallit sekä rapputreenit on näiltä päiviltä saanut skipata kokonaan pois.

Innostuin myös tsekkailemaan blogista sairasteluhistoriani. Aloitin blogin syksyllä lähes kolme vuotta sitten. Vuosi 2012 näyttää sairastelujen osalta seuraavaa: olen ollut kipeänä lokakuun lopusta lähes marraskuun loppuun ja joulukuussa taas uudestaan (kursivoitu osio suoraan lainausta):


Kipeänä ei saa treenata, tiedän! Mutta kun en nyt varsinaisesti ole kipeä, olen vain yskässä ja nuhassa. (okei!) Tällä viikolla kyllä mietin, että ensi viikolla tilaan lääkäriajan, jos ei ala helpottaa. (aha, minkäköhän takia oot sitten tilaamassa ihan lääkäriaikaa???) Tää on nyt ollut vähän sellasta kaks askelta eteen, yksi taakse päin -meininkiä tän flunssasta toipumisen kanssa. (no onko ihme!) Juoksu on tästä flunssailusta ehkä eniten kärsinyt, tuonne märkään ja kylmään ei kyllä viitsi lähteä, jos vähääkään tuntuu kurkussa. Että iisimmin olen kyllä ottanut, mitä normaalioloissa. (ooh, mikä uhraus!)

Öööö. No ei ihme, että toipuminen vie aikaa tuolla asenteella. Joo, seuraava flunssa iskikin sitten näköjään heti tammikuussa:

 Mä todella toivon, että huomenna olo olis vähän parempi. Nimittäin tää viikko näyttää jo terveellekin ihmiselle aika toivottomalta; täydet päivät koulua, muutama iltavuoro siihen päälle ja sitten viikonloppuna yövuorot! (anna palaa vaan!)

Tämä keissi päättyikin sitten keuhkokuumeeseen ja siitä toipuminen otti aikaa, voin kertoa!

Tämän jälkeen olen ilmeisesti tehnyt jonkin perustavanlaatuisen oivalluksen siitä, että joo, ehkei sairaana tosiaan kannata urheilla taikka muutenkaan leikkiä työn sankaria voimien tai kunnon ylitse. Tuon koettelemuksen jälkeen sairastin loppuvuodesta ainoastaan yhden räkätaudin. 2014 oli näemmä huhtikuussa jonkinlainen flunssa, toukokuussa vähän sitkeämpi sellainen ja syyskuussa kolmas. Tälle vuodelle sairastettuna on sekä kevät- että kesäflunssa. Katsotaan nyt iskeekö tämä syysversiokin vielä kunnolla päälle. Aikalailla keskivertoihmisen sairastelutahti siis nämä viime vuodet.

Ihminenhän sairastaa sen yhdestä viiteen flunssaa per vuosi. Mikäli ihminen tällä selviää ja on muutoinkin perusterve, niin ensimmäisen sairaslomapäivän palkattomuus ei mun mielestä ole äärinmäisen kohtuuton rangaistus, vaikka huonoltahan sekin kuulostaa. Mutta entäpä sitten tapaturmat? Pelkästään ajatus siitä, että taannoinen nilkkamurtuma olisi kaiken muun ketutuksen lisäksi tuonut tullessaan taloudellisen taakan, ärsyttää. Saatika sitten sellaisten ihmisten puolesta, joilla on diagnosoitu jokin pitkäaikaissairaus, joka vaihtelevasti vaikuttaa työkuntoisuuteen. Näin kiteytettynä voisin sanoa, että sairaslomakarenssi on ihan ookoo koskiessaan lyhyitä, mahdollisesti esimiehen luvan perusteella olleita poissaoloja infektiosairauksien vuoksi. Ylipäänsä esimiehen pitäisi olla velvollinen antamaan infektion perusteella sairaslomaa, joka sitten olisi sen ensimmäisen päivän osalta palkallinen. Lisäksi puuttumisen toistuviin poissaoloihin pitäisi olla huomattavasti tehokkaampaa, että edellistä ei väärinkäytettäisi. Toistuvat poissaolot ja sairastelut ei toki ainoastaan väärinkäytöksestä johdu, mutta toki täytyy selvittää miksi näin on, johtuu se sitten mistä hyvänsä.

Mitä mieltä te ootte? Onko vaan hyvä, ettei sairaslomalta saa palkkaa vai onko idea ihan tyhmä?

(kuva: weheartit)

maanantai 12. lokakuuta 2015

A woman's got to do what a woman's got to do

Luin jostain, että 84% (tai peräti 86%?) naisista ajaa ajokortin täysi-ikäisyyden saavutettuaan. Vastaava luku miehissä oli sitten 94% tai 96%. Olipa nyt miten oli, niin itse olen kuulunut siihen ryhmään, joka tuota ajokorttia ei tuolloin ajanut. Itseasiassa jotakuinkin 19-vuotiaana ilmottauduin autokouluun, mutta onnistuin murtamaan jalkani (joo, täähän on siis tapahtunut aiemminkin, joskin silloin selvisin vain kipsihoidolla) ja niinpä siinä sairastellessani muutin keskelle Jyväskylän keskustaa ja autokoulu jäi. Ei ollut tarvetta ajokortille, saatika autolle. Olin ihan liian pihi hankkiakseni auton, asuin liian lähellä kaikkea eikä mulla ollut autoa omistavaa miestä.

Mikäänhän ei nyt varsinaisesti ole muuttunut. Ainoastaan se, että oon lähempänä keski-ikää kuin vasta täysi-iän ylittänyttä ja mulla on mies, jolla on auto. Sikäli kun tuota Maseratia Mitsua voi autoksi sanoa. Nyt oon sitten päättänyt tuon autolla ajon opiskella. Tää kaikki on vähän sattumien summana tullut päätös. Armas kälyni nimittäin opetti kesällä tyttärensä ajamaan ja samoilla höyryillä menen nyt minäkin.

Ei tosiaan mikään teini enää, mut #hupparikansanpuolella kyllä.
Aloitettiin projekti viime viikonloppuna ja ollaankin ajettu kolmena peräkkäisenä päivänä niin paljon, kuin opetusluvalla yhtenä päivänä kerralaan voi ajaa. Työlästä, kovin on työlästä! Pahinta tässä on se, etten oikein tiedä kuinka motivoisin itseäni tähän. Kertaakaan mulla ei ole tullut fiilistä siitä, että autolla ajaminen olisi jotenkin erityisen siistiä osata. Autoa tai ajokorttia en juurikaan kaipaa tavalliseen arkeeni, mutta yritän nyt parhaani mukaan pitää mielessä syyt miksi ajokortti olisi hyvä olla ja miksi se tulisi hoitaa just nyt:
  1. Pääsee harrastamaan harrastuksiaan yksin jonnekin, mihin julkisilla ei pääse. Esimerkiksi vaeltamaan hornankuuseen vaikka ihan yksin.
  2. Jos joskus sattuisi tulemaan sellainen tilanne, että tarvitsisi mennä jonnekin, mihin ei ole helppoa mennä julkisilla ja Jarppa ei halua lähteä, niin ei tarvitse pyytää Jarppaa, vaan tarvitsee pyytää ainoastaan sen autoa.
  3. Valtion rautatiet on ainakin päättänyt tehdä parhaansa edellämainitun toteutumiseksi lopettamalla tulevaisuudessa yhteyden Jyväskylä-(Ähtäri-Alavus-)Seinäjoki.
  4. Ei ehkä tule päivää, jolloin olisin valmis maksamaan ajokortista niin paljon kun se tänä päivänä maksaa, joten ehkä viisasta hoitaa se nyt vähän inhimillisempään hintaan.
Nooh. Sen lisäksi, että oon autourheillut (jep, siltä se ajoittain ainakin sykkeiden puolesta tuntui), oon ihan oikeastikin vähän urheillut.

ma: ---
ti: sali 1h
ke: sauvailu 1h20min
to: sauvailu 1h45min. + core 35min.
pe: sali 1h10min.
la: pyöräily 1h10min. + sauvailu 1h + kahvakuulailu 30min.
su: ---
yht: 8h30min.

Loppuviikon muut treeni tarjosi anopin pihassa kaadettu (ei sentään kaatunut) lehtikuusi.
Pihatreenikengät eli ekat maratonkengät. Palvelevat ikuisesti jossain.