maanantai 30. toukokuuta 2016

Voi tätä autokansaa..

Luin muutama päivä sitten YLEn uutisen Liikenneviraston selvityksestä, jonka mukaan puolet automatkoista on mitaltaan alle viisi kilometriä ja neljännes alle kolmekilometriä. Vielä vuosi takaperin mulla ei ollut ajokorttia ja autollisen kansakunnan mielestä olin varmasti jäävi arvostelemaan tätä yksityisautoilun luvattua valtakuntaa. Nyt on kuitenkin asia toisin, eli hyvällä omalla tunnolla voin tuota asiaa edelleenkin hämmästellä.

Kuvituskuvana talvista työmatkapyöräilyä


Oon nyt reilut puolivuotta ollut ajokortillinen ihminen ja ajattelinkin vähän punnita, mitä hyvää ja hyötyä tuo ajokortti on mun elämään tuonut ja millaisia huomioita olen asian suhteen tehnyt. Autoa mulla ei edelleenkään ole, mutta jonkinlainen käyttöoptio mulla on Jarpan autoon ajatuksella, jos hän ei tarvi, niin voin kyllä käyttää. Edelleenkin kuljen pääosan matkoista pyörällä. Ihan jo siksikin, että mun perusarki pyörii suunnilleen kolmiossa, jonka sivut on noin kolmen kilometrin mittaiset. Eipä siinä paljoa autoa tarvitse.
  • Arvokkain hyöty liittyy liikuntaan ja harrastamiseen: on niin simppeliä heittää sukset autoon ja kurvailla jonnekin ladun varteen, jos Laajavuoressa ei latuja ole vielä tehtynä. Niin kävi viime talvena sen muutaman hassun kerran kun pääsin hiihtämään. Harrastusten ja liikunnan suhteen lienet myös muita etuja tulee myöhemmin ilmi.
  • On ihan jees, kun kaupasta voi ostaa enemmän ruokaa mitä käsin tai pyörällä saisi roudattua kerralla.
  • Huono homma on ollut tajuta, että autolliseen elämään pääsisi luiskahtamaan kohtalaisen helposti, jopa minä: kas vain, ulkona sataa vettä, menempä autolla uimahallille. Koska vesisade. Ikävä sitten polkea takaisin saunanraikkaana sateessa.
  • Hyvä homma on kuitenkin se, etten kovin pahasti ole siihen luisunut. Tai jos satunnaisesti luisun, yhytän oheen sen kauppareissun. Ehkä siinä fiilataan itseä linssiin, mutta olishan siellä kaupassa käytävä joka tapauksessa.
  • Ehdottomasti hyvä homma on se, että pääsee käymään siskon (ja etenkin hänen muksujen) luona ihan millon vaan. Reilu 13 km suunta on kuitenkin sellainen matka, jota ei ihan pienessä hetkessä iltasella taita. Ja treenitreffejäkin on yksinkertaisempi tehdä!
  • Lisäksi pääsee käymään Etelä-Pohjanmaalla päiväseltään. Tämä noin niinkun tarpeenakin on ilmaantunut vasta hiljan.
  • Muiden mielestä varmaan hyvä homma on se, että pitkillä matkoilla voi ajamista jakaa.
Siinäpä ne. Edelleenkään en kuitenkaan koe, että auto olisi mikään välttämätön väline. Jos olisin yksinäinen ihminen, en edelleenkään ole varma olisinko valmis maksamaan ensinnäkään autosta ja toisennakaan sen vuotuisista kustannuksista.

Tavallaan ymmärrän sen, kuinka helppoa on luiskahtaa taittamaan matka kun matka autolla. Ihminen kun perusolemukseltaan on laiska ja hakee aina helpointa keinoa suorittaa arjen velvollisuudet. Viiden kilometrin työmatka pyöräillen on kuitenkin ehkä maailman yksinkertaisin tapa lisätä arkiaktiivisuutta viikkoihin. Tämä asia koskee niin liikuntaa harrastavia kuin liikuntaa harrastamattomia ihmisiä. Se, että harrastaa paljon liikuntaa ei mun mielestä ole hyvä syy olla muissa asioissa inaktiivinen. Onhan inaktiivisuus todettu tutkimuksissakin itsenäiseksi terveysriskiksi. Työpaikkojen ja kuntien tulee toki tehdä pyöräily mahdollisimman yksinkertaiseksi, mutta vetovastuu on kuitenkin ihmisellä itsellään ja se vaatii omien toimintatapojen perinpohjaista tarkastelua ja sinnikästäkin ajattelutavan muutosta. Oli olosuhteet pyöräilylle kuinka kehnot hyvänsä, ei muutama kilometri suuntaansa ole oikeasti juuri mitään!

perjantai 27. toukokuuta 2016

Mun Jyväskylä

Paikallinen sanomalehti, eli Keskisuomalainen, julkaisee aina perjantaisin sarjaa nimeltä "mun Jyväskylä". Siinä tunnetut paikkakuntalaiset kertovat omista lempipaikoistaan Jyväskylässä. Sarja on musta hauska ja aina se saa ajattelemaan sitä, mitä paikkoja itse omasta elämästään valitsisi kyseisellä teemalla. Koska en ole tunnettu Jyväskyläläinen eikä intresseissä noin muutenkaan ole palstatila lehdessä, niin "mun Jyväskylä" ilmestyy blogiin, kas näin.



1. KOAS (opiskelija-asuntosäätiö), Myllyjärvi/Roninmäki. Paikan on pakko saada maininta, koska sinne tämä tyttö muutti 16-vuotiaana pentuna vuonna 2000. Olin nuori ja vastustin Seinäjokea. Niinpä Jyväskylä tuttuna kaupunkina oli varsin helppo ratkaisu. Muistan, kuinka ihmeellinen olo oli, kun ekaa kertaa pyöräilin kaupungin keskustaan. Ostin aseman grilliltä hampparin ja ajoin äkkiä takaisin kotiin. Kämppiksenä oli joku biologian opiskelija ja itse aloittelin kauppista. Tutkin kartasta koulumatkoja ja ymmärsin, että etelä-pohjalaisena tyttönä olen täydellisessä kusessa täällä mäkisessä maastossa.

2. Hannikaisenkatu. Keskusta-asuntoon taisin muuttaa 2005. Ehkäpä. Ikkunasta näkyin aina Äijälän salmelle saakka ja sittemmin eteen rakennettiin Lutakko ja sen korkeat tornitalot. Edellisen asunnon ja tämän asunnon väliin mahtui koti Keltinmäessä ja Kangasvuoressa. Yksi alkanut ja loppunut parisuhde, työpaikkoja ja koulunvaihto. Hannikaisenkadulla asuessa aloin taas urheilla, valmistuin, tein töitä, elin villiä sinkkuelämää ja sittemmin tapasin Jarpan. Ensimmäinen koti, johon Jyväskylässä ihan oikeasti kiinnyin. Keskusta-asumisessa olit omat puolensa, joita kaikella rakkaudella mietin. Mun veli asuu tässä asunnossa edelleen.

3. Rantaraitti. Keskustassa asuessani tätä lenkkiä tuli tahkottua ja paljon. Kyllästymiseen saakka. Vaan onhan se oikeasti mainio ulkoilupaikka kaupunkilaisille. Rantaraitilla oon myös juossut pari puolimaratonia ja väittäisin, että reittinä Finlandia maraton on yksi parhaista, jos reitin nopeus ja kauneus on kriteereinä. Aiemmin kammoksuin ajatusta kokomaratonin juoksemisesta niin kovin tutulla reitillä, mutta koska mun ja Rantaraitin suhde on näinä päivinä enemmän ikävää kuin kyllästymistä, olisi tämä aika ykköspaikka kokomaran vetämiseen!

4. Harju. Puisto keskellä kaupunkia. Mailin mittainen juoksulenkki, urheilukenttä, harjun portaat ja "ulkoliikuntamesta" leuanvetotankoineen. Harjulla on tullut treenattua, etenkin silloin keskustassa asuessa, mutta myös edelleen. Siellä on tullut myös chillailtua muuten vaan ja parina viime vuonna myös frisbeiden kera.

5. Monnari. Toki oma kotisali ansaitsee paikan tässä. Hippoksen alue noin niinkun ylipäätään. Jotain kotoista siinä on. Mun oleminen tällä alueella liittyy yleensä joko menemiseen tai tulemiseen salille taikka sitten uimahallille. JYPin kotihalli löytyy myös täältä ja jonkin verran sitä tulee seurattua. Jyväskylä taitaa olla tunnettu liikuntakaupunkina ja mun kaltaiselle tyypille se sopii. Kaupungin tarjontaa kyllä moni enemmän kulttuuriin menevä ihminen kritisoi.

6. Laajavuori ja laajavuoren metsät. Sanomattakin selvää, että täällä tulee vietettyä aikaa. Niin lenkkarit jalassa, kuin suksetkin jalassa. Kävellen, juosten ja hiihtäen. Joskus jopa ne frisbeet kourassa. Ehkä tulevaisuudessa myös pyörällä. Metsä on metsä, siellä ei sen kummempaa aktiviteettia tarvitse. Oon kuitenkin tyytyväinen siitä, että Laajis on viime vuosina kehittänyt toimintaansa myös laskettelukauden ulkopuolelle. On frisbeegolffia ja uusinpana aktivitettina varmaan tuo seikkailupuisto, joka on sitten viime kauden taas hurjasti laajentunut. Ainiin, ja vuorilampi.

7. Tuoppari (eli Tuomijärvi) ja sen rannat. Haukanniemi on mukava luonnonsuojelualue ja niin lähellä asutusta. Omaakin kotia. Muutoinkin tuopparin rantaraitti on kiva lenkkeillä. Hiekkatie ja hintsusti "luonnonmukaisempi" maisema rantaraittiin verrattuna. Rannoilla on myös uimarantaa rantalentis- ja ulkoliikuntapaikkoineen. Jarpalla on myös vene, venho nimeltään, Laajavuoren puoleisella rannalla.

8. Kävelykatu. Jyväskylän keskusta on pieni. Kävelykadun varteen mahtuu kaupat ja ravintolat. Musta yläkapungin pihakatujuttu on erittäinkin positiivinen asia ja torin siirtäminen tulevaisuudessa asema-aukiolle on vieläkin positiivisempi juttu. En enää nykyään kaipaile vaatekauppoja ja sen sellaista, joten oon ihan tyytyväinen tarjontaan. Surullista on liikkeiden siirtyminen kauppakeskuksiin, koska musta keskustashoppailu on sata kertaa miellyttävämpää. Jos kaupungilla treffaa jonkun, on tapaamispaikka aina kompassi. Tykkään myös siitä, jos kesäiltana (tai miksei -päivänä) lähtee istumaan terassille, voi seurailla ihmisiä, sillä kaikki keskittyy kävelykadun varteen.

9. Maantiepyöräilyreitit. Noin niinkuin ylipäätään. Koska kaupunki ei ole iso, on musta ärittäinkin positiivinen asia se, että maantiepätkille pääsee ilman suurenpaa vaivannäköä, eli ilman pitkää keskusta tai taajamapolkemista. Eikä niitä maanteitä tarvitse polkea kovin pitkään, että pääsee landemaisemiin. Iso peukku sille.

10. Tämä koti tässä ja nyt. Laajavuoren kupeessa. meidän keittiön ja makkareiden ikkunoista näkee kahdelle järvelle. Jos oikein tihrustaa, niin kolmelle. Olkkarin parvekkeelta voi heittää hiihtoladulle kiven, vaikka kukapa nyt niin tekisi. Ja jos tekisi, se todennäköisesti osuisi ensin puuhun. Keskustaan on matkaa kolme kilometriä. Jos nyt ei jostain ihmeen syystä haluta pyöräillä taikka kävellä, lähtee talon edestä bussi. Tieltä, jossa on kyllä jonkinverran liikennettä, muttei kuitenkaan niin paljoa, että suojateillä tarvitsisi olla liikennevaloja.

Mikäs täällä on asuessa. Vaikka sielun maisema saattaakin olla etelä-pohjalaiset peltomaisemat, niin en usko, että sopeutuisin enää sinne. Järvettömyyteen ja tasaisuuteen. Vaikka en ole paljasjalkainen Jyväskyläläinen, niin aika juurtunut sitä tänne kuitenkin on. Toisaalta, riittävän hyvän syyn edessä sitä voisi varmasti vaihtaa kotikaupunkiakin. Paljasjalkaisen Jyväskyläläisen ja vielä enemmän juurtuneen ihmisen kumppanina niitä syitä tuskin joka nurkan takana vilisee ja hyvä niin.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Kesäretkelle än yy tee nyt!



Kesäretkeilykausi on nyt virallisesti avattu, kun koskikalastaja-Jarppa yllätti lähtemällä koskelle ilman koskikalastusvehkeitä, eli ilman jättimäistä kassia, joka sisältää sitä sun tätä aina perhovavoista kahluuhaalareihin. Päiväretki suuntautui tällä kertaa Rutalahdelle ja sieltä varsinaiseen kansallispuistoon Leivonmäelle.



Rutalahdella kierrettiin Koskikaran kierros niminen rengasreitti, lyhykäinen. Joku reilu kolmekilometriä pitkä, ehkä neljä, kun käveltiin vähän pidemmälle Rutajoen uomaa aina Matkusjärvelle saakka. Paikka oli hieno, taas kerran. Luontopolku kulki alkumatkan Rutajoen vartta pitkin ja Jarppa pääsi tiirailemaan kaloja sekä rutakoskesta että -joesta. Luontoon.fi luokittelee reitin keskivaativaksi, mutta kyllä se mun mielestä oli aikalailla helppo. Paluu lähtöpaikkaan kulki kauempana joesta, metsä läpi. Tämä alkukesän aika on niin satumaisen vihreää!





Koskikaran kierrokselta lähtee n. 11km mittainen yhdysreitti varsinaiseen Leivonmäen kansallispuistoon. Oltiin kuitenkin vaan pienellä päiväkävelyllä, niin kuljettiin sinne autolla. Jarppa ei muutenkaan ole ihan yhtä innokas ihminen "vaan patikoimaan", kuin ite olen.

Leivonmäellä kierrettiin, tai ei oikeastaan kierretty, vaan käveltiin Joutsniemen päästä päähän. Ehkä sellainen kuutisen kilometriä suuntaansa. Hetken matkaa meni tallustella Jotsniemen alkuun ja itte Joutsniemi on 1,5-2 km pitkä harju Rutajärvessä. Niin pitkä, että se lähes jakaa järven kahtia. Makee oli tallustella siellä harjun päällä ja minne vaan käänsi päätä, oli komea järvimaisema alas. Elikkä kapoinen harju on kyseessä. Leivonmäellä riittää polkuja kuljettavaksi useammille käyntikerroille, että vielä varmasti nähdään. Matka Jyväskylästä taittuu sinne nopeasti ja nyt kun oon ajokortillinen, voisin ihan hyvin kuvitella ajelevani vaikka just sinne vaikka juoksulenkille, kunhan tässä joskus arvaa sen tyylisillä poluilla aloitella tätä juoksemista.





Kevät taitaa olla huomattavasti pidemmällä verrattaen viime vuoteen. Jarppa sanoi, että viime vuonna tähän aikaan oli Palsankosken rannat jäässä eikä tarvinnut kylmälaukkua hakea autosta, kun kalasaalis säilyi jäiden päällä. Itse en oikein muista. Juoksulenkeillä peilaan usein kevään etenemistä edellisvuoteen, mutta kun en ole juossut, en näköjään ole ajatellut asiaa niin.

Sen vielä haluan sanoa, että menkää metsiin. Itseä vähän pelottaa tulevaisuus, mitä kaikkiin kauniisiin paikkoihin täällä Suomessa tulee. Toivottavasti päättäjät pitää huolta siitä, että luonnonsuojelualueet on ja pysyy. Toivottavasti kansallispuistoja osataan arvostaa, eikä retkeilyn asema heikkene. En ihan tarkalleen tiedä, millaisena uusi metsänhallituslaki meni läpi ja mitä se tulee tarkoittamaan (?), mutta joka tapauksessa asia sai vähän puntit tutisemaan. Toivottavasti nähdään, että retkeily, metsässä liikkuminen ylipäätään, on tällä hetkellä kaikkien saatavilla. Varsin edullinen tapa saada itselleen hyvää oloa monessakin mielessä!


maanantai 23. toukokuuta 2016

Juoksin (!) viime viikolla puolimaratonin verran, jes!

Olen viimeksi juossut yli kymppikilsan lenkin 19.7.2014. Melkein kaksi vuostta sitten! Tällöin jo yli vuoden kestänyt plantaari(vitun)faskiitti voitti meikän 6-0. Mahdollisille uusille lukijoille kerrottakoon pähkinänkuoressa, että sain riesoikseni sitkeääkin sitkeämmän plantaarifaskiitin (joka sittemmin muuttui epämääräiseksi jalkateräkivuksi) keväällä 2013. Välillä vähän kykenin juoksemaan, useinmiten en. Alkuvuonna 2015 minut asetettiin viimein leikkausjonoon pohjelihaksen vapautusta varten. Tällöin en (onneksi) osannut aavistaa, että vaikeudet ei todellakaan ollut siinä. Saman vuoden maaliskuussa hiihtolenkillä samaisen jalan nilkka murtui seurauksena nilkan operaatio levytyksineen. Sinnittelin, kuntoutin ja sinnettelin ja kuntoutin, mutta optimistinen luonteeni ei edelleenkään osannut aavistaa, että homma ei edelleenkään ollut tässä. Helmikuussa nuo levyt ruuveinen poistettiin toisessa operaatiossa ja kävi ilmi, että osteosynteesimateriaali oli hangannut melko pahasti peroneusjänteet. Ei siis ihme, että kuntoutuminen ei sujunut kuin oppikirjoissa. Samaisessa istunnossa hoidettiin myös tuo aiemmin suunniteltu pohjelihaksen vapautus. Optimistinen olen edelleen, vaikkakin se tässä vuosien myötä on hieman muuttanut muotoaan ja saanut joukkoonsa myös realismia.



Mutta arvatkaapa mitä? Viime viikolla pudottelin menemään kymppikilsan lenkin ja siihen kylkeen vielä yhden seiskakilsan ja neljän kilsan lenkurat! Edistymistä on siis todellakin tapahtunut ja vieläpä aika nopeaan tahtiin. Tuntuma oli ihan hyvä, mitä nyt tuon pisimmän vedon jälkeen juilintaa ja turvottelua ilmani. Luulen sen kuitenkin johtuneen parin kilometrin matkalla olleesta erittäinkin pehmeästä hiekka-alustasta, jossa nilkka pääsi muljuilemaan. Reitinvalintaongelma siis! Jokin pieni piru päässäni varoittelee tuulettelemasta, mutta en jaksa kuunnella sitä. Jos tulee takapakkia, olisi tämäkin tuulettelu jäänyt tekemättä. Lenkki kerrallaan eteenpäin. Jos tästä jalasta ei enää maratoneille ole, olkoon sitten niin. Vähempikin riittää. Oikeastaan kaikki, mitä juokseminen mulle tulevaisuudessa antaa, on kotiinpäin. Aika kreisi ajatus olisi, jos syksyllä kykenisi puolimaratonin vetämään (ja pikkuveljiä kyykyttämään). Ihan selvää kuitenkin on se, että vanhoihin juoksumääriin ja juoksukuntoon on vielä todella pitkä matka, enkä todellakaan tiedä onko kumpikaan enää edes saavutettavissa. Mutta kuten sanottu, se on ihan toissijaista. Tällä hetkellä mulla ei ole sen kummempia tavoitteita, lukuunottamatta näitä muutamaa:

  • Juosta oikealla tekniikalla (ei "jalanheittoa" sivulle, ei askellusta ulkosyrjän kautta)
  • Totuttaa jalkoja, pumppua ja pääkoppaa pikkuhiljaa juoksemisen makuun
  • Saada juoksukuntoa pikkuhiljaa ylöspäin niin, että vauhtireservi hintsusti kasvaa ja leppoisa hölkkä muuttuisi leppoisaksi olematta kuitenkaan kuolettavan hidasta.
Sellaisia juoksukuulumisia siis. Niitä harvemmin on täältä viime vuosina voinut lukea, vaikka olevinansa juoksublogi onkin. Mukavaa viikkoa kaikille!

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Kuukausi sitten kävin uimassa ja nyt taas!

Käytiin Pn kanssa huhtikuun alussa Aalto Alvarilla järjestetyssä tunnin (vai puolentoista?) mittaisessa "uimakoulussa". Kyseessä oli siis kertaluontoinen juttu, kaupungin liikuntapalvelujen järjestämä. Kerran ennenkin oon kyseisen minikurssin käynyt. Noin niinkuin periaatteessa tarvitsisin varmaan uimiseen ihan pidempiaikaista opetusta, mutta tällä hetkellä mulla ei riitä innostus taikka aikakaan siihen. Haluaisin kyllä oppia uimaan vapaa-uintia ja sen verran luottamusta tuo pieni oppituntikin asiaan antoi, että kyllä sitä voi ihan keskenänsäkin harjoitella.

Muutaman kerran oon sen jälkeen käynyt uimassa. Joo, tarvitsisin varmasti sitä harjoitusta myös paljon enemmän kuin kerran kuukaudessa, mutta alku se kai sekin on, heh! Ekalla kertaa mulla oli kaverina uintia enemmänkin harrastava entinen työkaveri ja häneltä sain myös muutamia vinkkejä asiaa. Ennen kaikkea sain sitä puuttuvaa itseluottamusta, kun hän mun uintia katsellessaan totesi, että ihan samanlaista, jopa heikompaa, oli hänenkin menonsa kun vuosi takaperin uimisen uimakoulussa aloitti. Ja niinpä hän tänä päivänä painattaa menemään volttikäännösten siivittämä kuin vanha tekijä. Uimaan kun ei kuulemma opi kun uimalla vaan.

Niinpä oon päättänyt hylätä mun tasaisen tappavan rintauintijunttaamisen, olkoonkin että joudun altaan päässä haukkomaan happea ja muuta mukavaa. Tähän saakka oon rakastanut 50 metrin allasta ja mun puolesta allasväli olis saanut olla kuinka pitkä hyvänsä. Nyt joudun kuitenkin toteamaan, että 50 metriä on ihan liian pitkä pätkä mun vapaauintiharjoitteluun. Se menee kyllä, päästä päähän, vapaauintia, mutta hengityksen palautuminen ottaa kärsivällisyyteen nähden ihan liian kauan aikaa. Viimeisellä kerralla hylkäsin kovapäisyyteni ja vaihdoin puolen välin jälkeen rintauintiin ja taas uusi lähtö onnistui vapaauinnilla. Niinpä uiskentelin puolituntia salin päälle ihan sujuvasti... Ja joo, ehkä treenienkin pitäisi kestää kauemmankin kuin puoli vaivaista tuntia!

Vapaauinnissa mulla menee enemmän tai vähemmän vettä nenään ja mulla se tuntuu kyllä ihan saakelin ärsyttävältä limakalvoilla, joten oon ottanut käyttööni nenäklipsin. Se on siitäkin hyvä, että opin kunnolla hengittämään ulos myös suun kautta, rintauinnissa kun mulla oli pitkään tapa hengittää ulos vain nenästä. Oon myös päättänyt, että yritän keskittyä vaan yhteen komponenttiin kerrallaan ja se on se, etten nostaisi sitä päätä liian ylös vaan kääntäisin sitä. Riittävästi. Ihan sama missä kulmassa on kyynärpää ja miten jalat potkii. Katsotaan nyt kuinka tässä ominpäin edistyn vai edistynkö ollenkaan. Oon kyllä aika varma, että edistyn, jos vaan jaksa itseni raahata sinne uimahallille. Ehkä tästä syntyy sellainen positiivinen kierre, että kun edistyn, myös motivoidun siitä enemmän.

Aika hullulta tuntuu kirjoitella ja jaaritella liikunnasta, joka tavallaan kiinnostaa ja tavallaan taas ei. Kovin on kompleksinen tämä mun ja uinnin suhde. Yleensä kun olen aina into piukassa menossa tekemään milloin mitäkin, niin tämän asian kanssa on vähän eri fiilikset. Uinnin suhteen siis poikkean (en kovin usein, kuten harrastusaktiivisuudesta huomaatte) säännöstä, jonka mukaan liikunnan pitää olla ennenkaikkea hauskaa. Ja poikkean siitä siksi, koska en vaan yksinkertaisesti osaa vielä uida riittävän hyvin sanoakseni onko se homma hauskaa vai ei.

Hommasin myös triseminaarista talvella Headin uimalasit, jotka on parhaat ikinä!

lauantai 14. toukokuuta 2016

Minne katosi (jalka)päivät?



Totta puhuen mä en ole varma onko jalkapäivät kadonneet yhtään minnekkään vai onko nykyään (lähes) joka päivä jalkapäivä. Mutta kylläpä te taidatte tietää, mitä jalkapäivillä tässä yhteydessä tarkoitan? Niitä päiviä, kun treenataan jalkoja ja vain jalkoja, failureen asti. Lähdetään salilta jalat tutisten kotiin ja seuraavana päivänä alakerrassa tuntuu, mutta vielä karmeampi todellisuus odottaa sitä seuraavana päivänä. Nämä tälläiset jalkapäivät ovat pääosin kadonneet, vaikka kyllä jalkatreeni ajoittain alakerrassa tuntuu ja övereitäkin on tullut vedettyä.

Tässä viimeisen reilun vuoden aikana mun suhtautuminen näihin ihaniin kamaliin jalkapäiviin on himpan verran muuttunut. No aika järkeenkäypää, sanoisin, jos jalka on lähes kolmasosa vuodesta jonkinlaisessa kipsissä. Tämä johtaa automaattisesti siihen, että jalkatreeni on hyvin pitkälle kuntouttavaa treeniä. Onko mitään järkeä kyykätä maksimisarjoja, jos vasemman jalan tasapaino on ihan onneton? No eipä taida olla. Laitetaan noita perusasioita kuntoon ensin ja nostellaan sitten niitä isompia rautoja.

Viimeiset viikot salikäyntejä on tullut kolme per viikko ja jalkatreenejä oon ujuttanut joka treeniin mukaan enemmän tai vähemmän. Usein kuitenkin vähemmän. Aika pitkälle kuntouttavaa toimintaa, mutta nyt olen pikkuhiljaa ruvennut lisäilemään painojakin. Siitä huolimatta oon miettinyt, että onko varsinaiset jalkapäivät siltikään tarpeellisia? Ensinnäkin, ne vie jalat moneksi päiväksi niin tukkoon ja näillä liikuntamäärillä ja harrastusinnolla mulla ei ole vaan varaa tai haluakaan olla montaa päivää viikossa pökkelöjaloin. Toisenna jalat (perinteisessä merkityksessään, en nyt tässä varsinaisesti puhu lantion hallinnasta jne. jne.) on ollut aina mun vahvin lenkki ja kehitystä tulee nopeasti, joten varmaan riittää pienempikin panostus?

Mitä sä oot mieltä jalkapäivistä? Teetkö jalkapäiviä, riittääkö kevyempikin panostus vai onko sullakin joka päivä jalkapäivä?

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Yhtenä kesäpäivänä

Kirjoittelen tätä postausta satamassa. Ravintolalaiva Gaian terassilla. Ihan niin näppärä en ole, että osaisin liittää kuvia tähän, joten julkaisu jäänee iltaan. Kaikki äitit hengaa tänään lapsien kanssa taikka lapset äitien kanssa. Oma äiti (ja varsinkin se lapsi) on tänään aika kaukana joten päädyin omassa seurassani kaupungille. Jarppakin kun on iltayöhön saakka töissä. Aamuvuoro sekä treenit takana ja ulkona niin kertakaikkisen ihana kesäkeli, että oli pakko päästä vähän ulos ja kaupungille hengailemaan.



Missä vaiheessa tässä sitä ikää on tullut niin paljon, että lähes kaikilla mieleen tulevilla kavereilla on omia äitienpäivämeininkejä meneillään? Entäpä sitten niin paljon, että voi ihan yksikeen pysähtyä hetkeksi terassille ja juoda omassa seurassaan siiderin? Koska omasta seurastaan on alkanut nauttia näin tolkuttoman paljon ja milloin tämän yhden siiderin jälkeen matka on ruvennut jatkumaan esimerkiksi anopin luo iltakahville ja siitä ajoissa kotiin nukkumaan, kuten tänään? Milloin se oli kun alkoi tuntea olonsa niin kovin seesteiseksi? Mihin on kadonnut kaikki nuoruuden ahdistus ja myrsky? Toisaalta eikö vielä tähänkään ikään mennessä ole oppinut, että kesäkenkiä ei suoriltaan kannata laittaa paljaaseen jalkaan ja kävellä pitkin katuja, jos ei halua jalkoihinsa ihan törkeän kipeitä rakkoja? Milloin sitä muistaa, että polvien yläpuolelle ylettyvässä mekossa ei kannata harppoa useampia rappusia kerrallaan? Istunko vielä kymmenen vuoden päästä betonirappuselle odottamaan bussia ja kuuntelenko nappikuulokkeista musiikkia ihan liian kovaa? Kai vielä silloinkin tekee kävellessä mieli laulaa ja tanssia sen musiikin tahdissa?



Rakastan aurinkoa! Ja se valon määrä! Olen ollut uudessa työpaikassani nyt reilun kuukauden. Alussa virittelin iltavuoron jälkeen päälleni merinovillaisia kerrastoja ja pyörään lamppuja. Toissapäivänä hölkkäsin valoisassa illassa t-paitasillani kotiin. Ei ole kauaa, kun kollega tuumaili hiihtäneensä kauden viimeisen lenkin ja eilen toinen kollega kertoi olkapäidensä kärähtäneen auringossa. Ihan parhaita on nämä ensimmäiset lämpöiset päivät ja nyt niitä on ollut monta! Näinä päivinä on helppo samaistua siihen tunteeseen, joka lapsena jatkui aina elokuun alkuun saakka. Tämä kesä kestää vähintään puoli elämää!

Hyvää äitienpäivää kaikille! Kaikille äideille ja äitien lapsille!

lauantai 7. toukokuuta 2016

Meitsi ja Focus = hyvä pari!



Pyöristä on niin monta mielipidettä kuin on pyöräilijää, eli tämäkin on vain yksi mielipide muiden joukossa. Sen kunniaksi, että meitsin ja Focuksen tiimityö on kestänyt aika tasan vuoden, ajattelin vähän avata kuinka tämä vuosi on mennyt. Mun pyörähän on Focus Mares AX  2.0 Ultegra ja vuosimalli 2014. Siihen, että pitkällisen arpomisen päätteeksi päädyin hankkimaan cyclon on oikeastaan vain yksi syy. Halusin pyörän, jolla voi ajaa sekä maantieajoa että hyötyajoa. Hankintaan olen edelleen erittäin tyytyväinen. Oikeastaan päivä päivältä tyytyväisempi. Hankkiessani tuota pyörää konsultoin osasarjoista sun muista Jtä, jolla on kokemusta maantiepyöräilystä. Tai oikeastaan pyöräilystä ylipäätään. Konsultoin häntä edelleen, sen verran huollossa ynnä muussa on tekemistä.

Pyörän lisäksi samoihin aikoihin hankin tai puhuin kauppaan mukaan:

  • kaksipuoleiset polkimet
  • satulanaluslaukun, työkalusarjan, vaihto sisureita
  • pari juomapullotelinettä
  • uuden pyöräilykypärän
  • 2x lukkoja (Abuksen rautaisen taiteltavan ja Bilteman testivoittajan)
  • pumpun pyörään
Ennestään omistin:
  • ns. "ison" pumpun, joka näyttää barit
  • kengät (spinningiin hankitut)
Aika nopeasti lisähankintoina tuli:
  • jotain vaatteita
  • maantierenkaat
  • ketjuöljyjä ja jotain pesuaineita ja sen sellaista
Myöhemmin oon hankkinut:
  • nastarenkaat
  • etu- ja takavalon
  • jotain heijastimia, heijastinliivin
  • pikalokasuojan
  • lisää vaatteita ja jotain "krääsää", esim. tuulensuojuksen kypärään
  • toiset vanteet pakkoineen ja renkaineen (viimeisin hankinta fillaritorilta)

Hintaahan tuossa kertyy, mutta onneksi asioita voi hankkia pikkuhiljaa. Toiset vanteet on kyllä ollut hyvä hankinta. Nekin hankin Jn avustuksella ja hyvään hintaan yksityiseltä myyjältä. Kieltämättä helpottaa saamaan pyörästä enemmän irti, kun hyötypyöräilyt voi heittää cyclon renkailla ja lenkit maantierenkailla helpolla vanteiden vaihdolla. Luulen, että hankinta lisää myös ihan sitä itseään eli cyclo crossailua hiekkapätkillä. Viime kesänä kun nuo maantierenkaat roikkui läpi kesän siinä pyörässä. Talveksi ajattelin maantierenkaat vaihtaa nastoihin, eli nastoja ei sitten tarvi vältämättä kuluttaa, kun kuukauden pakkasten jälkeen on kaksi kuukautta sulaa, kunnes taas alkaa pakkanen ja talvi. Omaan käyttöön cyclo nastarenkailla oli ihan riittävä myös talvikeleillä, eli ei valittamisen sanaa siitäkään. Varsinaisessa kaupunkiajossa pystympiajoasento olis tietysti näppärämpi, mutta Jyväskylässä on onneksi kohtalaiset , jopa kohtalaista paremmat (joitain lapsuksia lukuunottamatta) pyöräilyreitit, joten puhdasta kaupunkiajoa omassa käytössä on melko vähän.



Peruslenkit oli tuossa viime kesänä sellainen 40-50km ja vapaapäivinä sitten satasen molemminpuolin. Liikun, edelleenkin, pääsääntöisesti pyörällä. Salimatka (2,5km) ja työmatka (3km) sais mun puolesta olla vähän pidempikin. Hyötypyöräilyä tulee toki muuallekin. Ainoita miinuksia onkin ehkä se, että pyörä on liian mukava lyhyelle työmatkalle, heh! Toinen miinus on se, kun pyörää saa olla hirttämässä kahdella lukolla kiinni telineisiin ja silti välillä ahdistaa ajatus, että joku paskapää sen varastaa. Kaupunkiin en mielelläni pyörää jätä ja usein vienkin sen veljen kämpälle. Tai no, usein ja usein, kun aika harvoin käyn siellä keskustassa ylipäätään.

Vertailukohtiahan mulla ei käytännössä ole. Jos nyt ei milloin mistäkin vuosikymmeneltä olevia romupyöriä lasketa. Siitä huolimatta fiilis on tällä hetkellä erittäinkin tyytyväinen, enkä usko, että se hetkeen tulee muuttumaan. Taannoisella parilla vapaalla tuli poljettua eka pitkä lenkki. 117km/4h45min.+ yksi evästauko ja pari pienempää pysähdystä ja suuntana Etelä-Pohjanmaa. Postauksen kuvat kyseiseltä pyöräilyltä. Illalla vaihdoin nopsaan maantiekiekot alle ja seuraavana päivänä cyclon kiekot takaisin ja niin odottaa fillari työmatkapyöräilijäänsä. On se(kin) siisti laji. Pyöräily nimittäin!



maanantai 2. toukokuuta 2016

Henkinen failure

Takana pieni blogihiljaisuus ja halusinkin näin pikaisesti tulla kertomaan, että hengissä täällä ollaan. Pikaisesti, koska kohta on mentävä nukkumaan. Aamulla on taas aikainen herätys.

Viimeiset pari viikkoa on mennyt lentäen, matalalentäen. Oon sahannut Jyväskylä-Alavus-Ähtäri-Alavus-Jyväskylä-Ähtäri -väliä enemmän kuin laki sallii. Tehnyt työpäiviä, joista osa on ollut todella haastavia. Hoitanut siviiliasioita ruokatunnilla puhelimessa. Ollut järjettömän huolissani. Järkännyt, funtsinut ja miettinyt. Kantanut lenkkareita mukana vain todetakseni, etten sittenkään kerinnyt lenkille. Nukkunut paskoja yöunia ja potenut karmivaa väsymystä. Nyt alkaa kuitenkin akuutti tilanne olemaan ohi, vaikka paljon on varmasti vielä tehtävää edessä päinkin. Toisaalta oon myös ollut iloinen, huojentunut ja toiveikas. Monessakin mielessä. Olen onnistunut klaaraamaan haastavat päivät huolimatta siitä, että siviiliasiat puskee päälle ja oon onnistunut ja jaksanut tehdä voitavani myös toiseen suuntaan. Tiedän, että on jossain määrin ärsyttävää lukea asioita, joissa kierrellään suoraan puhumista. Nämä jutut kuitenkin koskettaa sen verran paljon myös muita, joiden yksityisyyttä haluan kunnioittaa, joten en sen enempiä tätä aihetta jaksa avata. Sen haluan kuitenkin kertoa, että kaikki on ihan hyvin ja ennen kaikkea, jokainen päivä on edellistään parempi!

Keski-Suomi - Etelä-Pohjanmaa.
Vaikka matka ei ole pitkä, täytyy aina hetkeksi pysähtyä Palsankoskelle, eli palsalle. Hetki rauhaa!

Tämmöisinä hetkinä huomaa sen, kuinka sisäänrakennettua liikunta on. Edellisviikolla kerkesinkin ihan ookoosti liikkua ja cyclo crossailu pitkin hiljaisia ja mäkisiä hiekkateitä maalaismaisemassa oli parasta terapiaa ikinä. Viime viikon liikunnat oli taas aikataulullisista syistä aika vähänlaista ja sen kyllä huomaa. Ennen kaikkea siinä, että oma pääkoppa ei ole tuntunut ihan samalta, mitä se tuntuisi, jos olisi päässyt liikkumaan vähän enemmän. Terapiaa, sitä se on. Hetki, jolloin päässä pyörivät asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja oikeille paikoille. Harmi, että liikuntaa ei voi harrastaa nukkumisen sijasta. Etenkään, jos yöunet on jo valmiiksi kehnon laatuiset. Totta puhuen suhtaudun kyllä yöuniin ja nukkumiseenkin suurella kunnioituksella.

Blogiinkin olisi ollut satamiljoonaa (okei, vähän liioittelua) asiaa, mistä kirjoittaa. Ajatuksissa on ollut kirjoittaa cyclocrossista ja pyörävalinnasta, suunnistuksesta (oon kuulkaa käynyt kurssilla), kuntoutumisesta nilkan suhteen, onnistuneesta vapaauintikokemuksesta (kyllä, luitte oikein). Niistä nyt ainakin. Yritän pitää asiat tuoreessa muistissa ja palata niihin, kun on enemmän aikaa istahtaa koneelle. Ja eiköhän tuota aikaa ala lisääntyvässä määrin olemaan, kun asiat tästä järjestyvät taas uomiinsa. Ja yleensä niillä on tapana järjestyä.

P.S. Onhan nyt toki pakko, ihan pakko, yks urheilujuttu (vai lesoilujuttu?) kertoa. Viime viikolla punttisalia tasan nolla kertaa. Leuanvetoa viimeksi joku pari viikkoa sitten ja tänään kymmenen leukaa. Duunipäivän päälle huonokulkuisena päivänä. Oon ehkä vihdoin ja viimein tilassa, jossa voin rehdisti sanoa leukoja menevän vähintään sen kymmenen päivänä kun päivänä. Jee!