torstai 27. huhtikuuta 2017

Näin täällä nukutaan (...vai nukutaanko :D)

Ihan ekana täytyy todeta, että kaikki ennakko-oletukseni vauvaperheen nukkumisesta on töytynyt heittää romukoppaan. Tai lähinnä ajatus siitä, etteikö meille tulisi koskaan perhepetiä. Ei siksi, ettenkö haluaisi olla vauvan lähellä, vaan ensisijaisesti siksi, etten osaa nukkua vauvan vieressä. Kuinkas sitten kävikään? Huolella valitussa sivuvaunuksi asetetussa Ikean pinniksessä ei ole nukkunut yhtään kukaan ensimmäistäkään yötä. Pinnasänky on siis lähinnä rekvisiittaa. Toimii yöpöytänä ja parisängyn reunana vauvan nukkuessa vasemman kyljen puolella. Myös tuo kuvassa näkyvä unipesä menee sinne vauva-ajan turhakkeiden joukkoon. Käyttöä oli vain ihan vastasyntyneenä, kun vauva nukkui milloin missäkin (yleensä olohuoneessa) suurimman osan päivistään.

Vastasyntyneen aika oli kuitenkin yllättävän lyhyt ja nyt täällä asustelee hieman vaativampi herra. Päiväunet nukutaan oikeastaan vain vaunuissa ja sisällä vain hyvin pieniä torkkuja. Poikkeuksen tekee vain Manduca, jossa menee hieman pidempi hetki. Eilen kuusi viikkoa täyttänyt pikkukaveri on siis nukkumaolosuhteistaan vaativa, mutta rutiineja rakastava. Äitiinsä tullut. Sanotaan, että alle kolmikuisen kanssa ei ole mitään rytmiä, mutta täällä kyllä jonkinlainen rytmi on ollut hyvinkin nopeasti. Ehkä nyt täytyy koputtaa puuta, sillä huomenna voi kaikki olla toisin! Unia häiritsee ainoastaan vatsavaivat, joita on ollut jonkinverran koko pienen elämän ajan. Toisinaan ne häiritsee vauvan unta ja toisinaan vain äidin, heh. Ja joskus sen äidin on muuten vaan hankala nukahtaa aamuyöllä.



Yöherätyksiä tulee sen 3-4 (viime yönä huimat 2!) ja yöunia nukutaan n. 21-22 alkaen noin 7-7.30 saakka. Imetys mahdollisine vaipanvaihtoineen kestää yleensä sen tunnin verran, kunnes ollaan uudelleen unessa. Päikkäreitä nukutaan kahdet pidemmät 2-3,5h unet 9.30-13.30 välillä ja 15.30-19.00 välillä. Sen lisäksi jossain väleissä pieniä tirsoja tarpeen mukaan. Luulen, että ilman tuota vatsaongelmaa, olisi meillä superhyviä yöunia. Ne saattaa toisinaan tehdä aamuöistä levottomia, syönnit kestää ja joskus tarvitaan myös muita rauhotteluja. Samoin päiväsaikaan sen vuoksi saattaa unet olla levottomia. Aika harvoi poitsu kuitenkaan varsinaisesti itkeskelee, mutta ikävähän sitä on seurata, jos ilmoja ja muuta tavaraa yritetään ähistä ja puhista pää punaisena pidemmän aikaa. Vatsavaivoja ollaan monin keinoin tietysti yritetty helpottaa. Muiden kertomien mukaan meillä nää ongelmat on kuitenkin varsin kevyttä sorttia.

Koen, että omat unet on moniin muihin vauvaperheisiin verattuna hyvät. Silti valehtelisin, jos väittäisin, etten ole väsynyt. Väsymys korostuu etenkin iltaa kohden, enkä todellakaan ole vielä yhtenäkään iltana voinut kuvitella tulevani takaisin olkkariin valvoskelemaan vauvan nukahdettua. Torkkuminen sohvalla alkaa monesti jo ennen iltakasia. Kuitenkin aamuisin herään kohtuu virkeänä (yleensä) ja iltapäiväväsymyksen ylityttyä, päivä sellaisena jatkuukin. On hassua, kun samaan aikaan kokee elävänsä jotain kroonista väsymystilaa, kun taas toisaalta elämän pirteintä aikaa. Ehkä tuo krooninen väsymys juontaa pitkälle siitä, että joukkoon mahtuu erittäin huonoja öitä, joita sitten keskinkertaisella korjataan. Jo ennen vauvan syntymää, oli harteilla noin neljän yön univelka. Silti tosiaan olo on varsin pirteä ja usein ajattelen, kuinka monissa perheissä asiat saattaa olla unien suhteen todella mullinmallin.

Jarpan kanssa koetetaan kaikin keinoin tukea toistemme unta. Tarvittaessa Jarppa nukkuu toisessa huoneessa (hänkin niin kovin herkkäuninen). Tässä kohtaan ei toki isoa muutosta ole entiseen, sillä herkkäunisina vuorotyöläisinä olemme toimineen tarvittaessa näin jo vuosi tolkulla. Ihan turhaa hänenkin ottaa harteilleen katkonaisia unia. Etenkin, kun hänellä ei päiviin hormonijeesiä ole. Toisaalta tiedän, että hän ne tarvittaessa ottaa, mikäli itselle tulisi eteen todellinen tarve saada ehjiä öitä. Uni ja tällaisten jo valmiiksi herkkäunisten sopeutuminen taisi olla asia, joka huoletti eniten ennen vauvan syntymää. Onhan selvää, että harvemmin ne pikkuvauvat (tai välttämättä isommatkaan!) on mitään supernukkujia. Ihan turhaan kuitenkin jännitettiin. "Entisessä elämässä" ei varmasti näin katkonaisilla unilla olisikaan elämästä tullut pidemmän päälle yhtään mitään. Hormonit ja ennen kaikkea vauva auttaa kuitenkin jaksamaan heikommatkin univaiheet.  Niin suuri on molempien voima.

Loppuun vielä Risto Rasan kaunis ajatus:

Kun pieni lapsi nukkuu,se täyttää yhden kokonaisen huoneen.

Kyllä. Kaikella suloisuudellaan <3.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Ekaa kertaa

Synnytyksen jälkeen musta tuntu moni asia siltä, kuin sitä olisi ikäänkuin tehnyt ekaa kertaa. Ekaa kertaa kaupassa, ekaa kertaa autolla ajoa, apua kuinka sitä ajettiinkaan? Tavallaan sitä tekikin asioita ekaa kertaa. Ekaa kertaa äitinä. Pikkuhiljaa nää "ekaa kertaa -tuntemukset" on lientynyt. Lauantaina kuitenkin sellainen taas tuli. Nimittäin ekaa kertaa monnarin keltaisissa kierreportaissa.

Jarppa lähti lauantaiaamuna vauvan kanssa lenkkeilemään ja mun oli tarkoitus touhuta jotain kivaa omaa juttua. No arvatkaapa mitä tuo oli? Mä hiippailin lauantaiaamuna salille. Ekaa kertaa äitinä. Treeni oli kovin kevyt, niinkuin kuuluu ollakin. Olinhan sitäpaitsi päättänyt, etten menisi koko salille ennen jälkitarkastusta, jota ei siis vieläole ollut. Synnytyksestä oli kulunut viisi ja puoli viikkoa ja olo mitä mainioin, joten miksei kevyttä lihaskuntotreeniä voisi tehdä salilla siinä missä kotonakin. Ehkä se sinne meneminen oli nimenomaan se juttu. Kun kaikki tuntuu totaalisesti muuttuneen, mutta toisaalta taas mikään ei ole. Paitsi levypainot ja muutama laite. Niitä oli ilmestynyt lisää sitten tammikuun.

Tein aikalailla samanlaisen yläkroppatreenin, kuin viimeksi salilla käydessäni raskausviikolla 35. Puolta elämää en kuitenkaan ole ollut monnarilta pois. Lisäksi tein Liikkuvan äidin hyvinvointi -kirjasta tutuksi tulleet keskivartaloa aktivoivat liikkeet. Jotain kuitenkin tein, mistä on vähän enemmän aikaa. Nimittäin penkkipunnerrusta. 15 kg:n levypainojen sijaan päissä keikkui 2,5kg kiekot. Ihan nimen vuoksi, vaikka aluksi ajattelin tehdä pelkällä tangolla. Vuosi sitten oli vain minä, penkkipunerrus ja 50kg:n sarjapainot. Nyt on minä sekä vauva, penkkipunnerrus ja 25 kg:n sarjapainot. Juuri hyvä näin. Luulen kuitenkin, että kyllä äiti-ihminenkin voi sitä penkkipunnerusta tehdä niillä 50kg:n painoilla. Sitä en tiedä onko silloin minä ja vauva vai minä ja taapero, mutta eipä sillä niin väliäkään.

Sellainen lauantaiaamu siis tällä. Kirjoittamaankin aktivoiduin siitä jo maanantaina, hah. Mukavaa viikkoa kaikille!


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kuudetta vuotta bloggausta

Niin se vaan taas meni ohi. Nimittäin mun blogin viisvuotissynttärit. Suunnilleen joka ikinen vuosi oon suunnuitellut bloggaavani kyseisenä päivänä ja joka ikinen vuosi se menee yhtä hiipien ohi. No, jos omatkin synttäripäivät menee välillä ohi, niin voiko muut odottaa? 29. maaliskuuta bloggasin ekan kerran ja se kirjoitus löytyy tästä, klik. Alkujaanhan mulla oli suunnitelmana blogata matkasta Vaarojen maratonille ja lopettaa blogi tuohon. Jn kanssa kyseiseen tapahtumaan oltiin matkaamassa ja kieltämättä oltiin molemmat aika täpinöissään asiasta. Johonkin tuota intoa oli purettava ja niinpä kanavaksi valikoitu bloggaaminen, koska kirjoittamisesta olen pitänyt aina. Blogi jäi kuitenkin elämään ja hyvä niin.



Aluksi blogi oli pelkkä juoksublogi. Sitten urheilu- / elämäntapablogi ja nyt ehkä kategorisoisin tämän life style -blogiksi, koska mukana on paljon muutakin. Viime aikoina oon myös antanut itsestäni yllättävänkin paljon tänne blogiin. Toki on paljon asioita ja elämää, mikä ei täällä näy ja niin kuuluukin olla. Vauvan myötä oon taas ties kuinka monennessa writers blockissa ja myös se varmasti tällä hetkellä täällä näkyy. Muutoinkin kirjoittamista tulisi hieman opetella uudestaan. Nimittäin ennen mulla kävi hyvin usein niin, että mikäli joku aloitettu postaus jäi kesken, saattoi se hyvin herkästi jäädäkin keskeneräiseksi, Sinne luonnoksiin pyörimään. Kesken kirjoituksenpidin kyllä tuumailutaukoja, mutta hyvin lyhyitä. Tässä uudessa elämässä ne tuumailutauot saattaa venyä päivän parin pituisiksi ja hyvin harvoin ne on myöskään itsestä lähtöisin, heh. Luulen kuitenkin, että kyllä tämä bloggailu tästä taas lähtee, kuten aina ennenkin.

No sitten tämä paljon puhuttava aihe, tuonko vauvaa sosiaaliseen mediaan? Instagramissa olen joitain hänen kuviaan julkaissut, facessa yhden ja blogissa samaten joitain. Näin tulee varmasti myös tulevaisuudessa olemaan. Meitä löytyy monia ääripäästä toiseen. Heitä, jotka julkaisevat todella paljon ja heitä, jotka eivät julkaise mitään. Sitten löytyy kuvia sensuroivia, mutta kovin henkilökohtaisia asioita kirjoittavia ja toisin päin, paljon kuvia ja  vähän mitään henkilökohtaista sisältöä. Jokainen toimikoon parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse asetun varmaan jonnekin välimaastoon. Punnitsen kuitenkin jokaisen kuvan ja jokaisen tekstin tarkkaan. Etenkin vauvakuvien muuttuessa kokoajan tunnistettavammaksi, on asiaa harkittava aina enemmän. Myös kuvakulmilla voi asiaan paljon vaikuttaa. Elämä on nyt aika radikaalisti muuttunut. Aamukahvit juodaankin olkkarin lattialla mummun 33 vuotta sitten tekemällä viltillä ja lehteä harvoin keretään kannesta kanteen lukea. Ainakaan arkiaamuisin. Ja mun mielestä se saa näkyä myös täällä.

Tässä reilu kolmeviikkoinen on nyt jo reilu viisiviikkoinen

Bloggaaminen siis jatkukoon jo kuudetta vuotta. Iso osa tätä bloggaamista on myös te, eli lukijat. Toivottavasti jaksatte pysyä mutkissa mukana ja aina välillä jättää myös puumerkkiä käynnistänne. Oma blogikommentoiti on, ikävä kyllä, jäänyt viime aikoina minimiin. Yhä useammin blogit tulee kurkittua puhelimella ja jostain syystä olen todella laiska kirjoittamaan sillä. Tämä voisi olla oma kehittymisen paikka. Lisäksi tuntuu, että blogimaailma on toisinaan niin kovin hektinen. Jos päivittäin ilmestyy uusia postauksia, ei kommenttia viikon takaiseen kirjoitukseen tule jätettyä. Päivittäin päivittyvät blogit ei toki harmi homma ollenkaan ja jossain toisessa elämäntilanteessa (jalka kipsissä yksin kotona noin niinkun esim) monen blogin olisi suonut päivittyvän tiheämminkin.

Nytpä haastankin teidät lukijat kertomaan pari sanaa itsestänne. Kuinka tänne päädyit ja ootko pitkään ollut matkassa mukana? Millaisia blogeja itse luet? ootko kova kommentoimaan? Miksi ja miksi et? Kiva olis myös, jos mainostaisit mahdollista omaa blogiasi. Tai ilmianna vaikka lempi blogisi. itseä kiinnostaa tällä hetkellä juuri synnyttäneiden liikunta-aktiivien blogit ja lappiaiheiset blogit, myös niitä saa mainostaa.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kuukausi synnytyksestä: kotijumppaa ja yksi leuka.

Lauantaina tuli täyteen tasan kuukausi synnytyksestä. Edeltävän kuukauden liikunnat on ollut vaunulenkkeilyä, jota ollaankin harrastettu lähes päivittäin, kun vaunuttelun makuun päästiin. Sen lisäksi heti synnytyksen jälkeen olen koettanut aktivoida enenevissä määrin lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia. Tätä oon tehnyt arkiaskareiden lomassa sekä vaunulenkkeillessä. Varsinaista jumpalle pyhitettyä aikaa ei vielä ollut.



Lauantaina, vauvan yksikuukautispäivän kunniaksi, asiaan tuli kuitenkin muutos. Eka kotijumppa vaunulenkin päätteeksi vauvan jatkaessa uniaan parvekkeella. Tein maltillisesti lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia aktivoivia ja harjoittavia liikkeitä puolentunnin verran. Lisäksi jumppailin vähän kyykkyjä, punnerruksia ja dippejä. Kotijumppa tulee todennäköisesti olemaan THE JUTTU tulevina kuukausina. Toki tulee kesä ja samat jutut voi tehdä myös ulkona. Ainaskin oon suunnitellut suuntaavani vaunulenkkien lomassa Tuomiojärven ja Kortepohjaan street workout telineille ja Harjun portaisiin sekä leuanvetotangoille. Lisäksi hankintalistalle on päätynyt kymppikiloisen kahvakuulan kaveriksi sekä 6 kiloinen että 16 kiloinen kahvakuula.



Kaikenkaikkiaan oma fiilis ja tuntuma lantionpohjaan on aika hyvä. Luonnollisestikaan tilanne ei kuitenkaan ole raskautta edeltävällä tasolla. Vajaan parin viikon kuluttua on jälkitarkastus, jota odotan innolla. Toivon, että lääkäri olisi aidosti perehtynyt synnytyksestä palautumiseen, mutta rohkenen kuitenkin epäillä. Vaihtelevuutta tuntuu terveydenhoitoalalla olevan todella paljon. Tämän jälkeen aion kuitenkin varailla aikaa fysioterapeutille. Yllättäen raskauden aikana koin oman kehon kuuntelun olevan paljon paremmalla tasolla, kuin nyt synnytyksen jälkeen. Suoraansanoen epäilen aika paljonkin omaa kuntoani ja omaa arviotani palautumisen tasosta ja pelkään, että mikäli antaisin itseni mennä nyt sen kuuluisan oman fiiliksen mukaan, saisin isoa vahinkoa aikaiseksi.



Mitä ja miten tulen tulevaisuudessa liikkumaan on ihan auki. Kuitenkin huomaan jo kaipaavani kuntosalille, juoksulenkille tai jopa pyöräilemään. Mieltä myös kutkuttaisi tehdä jonkinlaisia tavotteita, mutta haluan kuitenkin odottaa vielä ainakin siihen, kun ammatti-ihminen ottaa kantaa palautumisestani. Liikunta on ollut mun intohimo ennen vauvaa ja huomaan kyllä, ettei se intohimo ole mihinkään kadonnut, vaikka elämä pienen vauvan kanssa on tietenkin nyt ykkössijalla elämässä. Ihanaa on myös se, kun latupohjat sulaa ja vaunuillen pääsee kunnon maastoihin haastamaan itseään. Paljon voi siis tehdä yhdessä vauvan kanssa. Sanomattakin selvää, että liikuntamäärät tulevat ryminällä alas entisestä ja niin saa ollakin. Toisaalta, minkä lasket liikunnaksi? Kyllä se vaunuilu nimittäin sitä on, joten saattaapa olla, että tulevaisuudessa rakennetaankin entistä rautaisempaa peruskuntoa. Mulla ei todellakaan tule lähitulevaisuudessa olemaan kuntosalikertoja 3-4xvko, mutta jalkaisin taitettuja kilometrejä saattaa olla enemmän kuin vuosiin.

P.S. Lauantaina vieraillessani Jarpan veljen luona piti myös ihan piruuttain kokeilla leuanvetojuttua. Arvatkaapa menikö. Kyllä. Yksi kappale. Musta kuitenkin yksi on aika hyvin yhdeksän kiloa painavampana ja yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Jes. Tästä on hyvä jatkaa!

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Superhyvä lauantai ja pari sanaa (hyvinvointi)messuista



Tänään oli erityisen hyvä lauantai. Oikein superhyvä. Vauva on nyt kolme viikkoa ja kolme päivää vanha. Ollaan ulkoiltu paljon, täällä kotikonnuilla. Oikeastaan voi sanoa, että päivittäin. Komistaan, mutta enemmän kaksisteen. Kertaalleen ollaan kolmestaan käyty kaupungilla vauvan nukkuessa. Lisäksi ollaan kyläilty ekana tietysti mummulassa ja kerran sairaalatuttavuuden luona.

Tänä aamuna Jarppa pääsi töistä kello kuusi aamulla, mikä tiesi hiljaista hissuttelua kotona. Niin hiljaista, kun nyt pikkuvauvan kanssa voi olla. Olin kuitenkin suunnitellut, että lähdettäisiin aamusta käymään kädentaito- ja hyvinvointimessuilla sekä kaupungilla. Niinpä vauvan nukahdettua yöunien jälkeen ekoille unilleen hyppäsimme päivän ensimmäiseen ilmaiseen bussiin klo 9.15 ja kotiin palattiin vasta viimeisellä ilmaisbussilla, joka lähti kaupungista klo 13.50. Täällähän vaunujen kanssa on ilmaista kulkea klo 9-14.  Olin varautunut lähtemään takaisin kotiin hetkenä minä hyvänsä, mutta eipä tarvinnut ja sattumalta ajat mätsäsi myös noihin ilmaisbusseihin, heh. Vauva nukkui makoisasti kahdet unet ollen välillä puolisentoista tuntia hereillä. Mikään pöpökammoinen en ole, mutta olin silti tyytyväinen, että hän tuon reilun tunnin viihtyi vaunukopan suojassa syöttöhetkeä ja paria vaipanvaihtoa lukuunottamatta. Lisäksi oltiin tuolla messuilla ekojen joukossa.

Alun alkaen mua jännitti kovasti. Löydänkö paikan vaipanvaihtoihin? Saati sopivan nurkan imettämiseen? Nurkkahan sen ei tarvitse olla, mutta itse haluan kyllä olla mahdollisimman huomaamaton. Entä jos hän käy itkemään, enkä saa häntä mitenkään rauhoitettua? Osaanko liikkua sujuvasti vaunujen kanssa? Kulkea julkisella? Kaikki meni kuitenkin ihan superhyvin. Mukaan tarttui pari hand made -vaatetta vauvalle, itselle kengännauhat (tiedättekö ne, joita ei tarvitse solmia.. Ne alunperin triathlonisteille suunnitellut..), Suuren suomalaisen kirjakaupan ilmapallo, pari kirjaa, lohta, ruusu, kasa vaalimainoksia ja vielä isompi kasa itseluottamusta, onnistumisen tunteita sekä onnellisuutta.

Kotiin palasi siis todellakin tyytyväinen tuore äiti. Manduca tulee olemaan vakiovarusteena matkarattaiden kopassa. Ihanaa, kun tulee kesä, niin ei tarvitse edes sitä vaatteiden kanssa vehtaamista. Kyllä elämä edelleen on myös muualla kuin Laajavuori-Kortepohja-Kypärämäki-Köhniö -akselilla.

Messuista voin kertoa sen verran, että kädentaito-osio oli jälleen kerran kattava. Aika pintapuolisesti tuonkin kolusin ja kestyin lähinnä (lasten)vaatepuoleen. Kerrassaan ihania lastenvaatteita. Tällä kertaa mukaan tarttui Mecco-Verstaan ja Napikkaan tuotteita, joista jälkimmäisiä olen ostanut ennenkin. Hyvinvointipuoli oli aika kökkönen. Että jos se on ainoa intressi messuilla, suosittelen skippaamaan koko messut. Kolmas osio oli antiikkipuoli. Vaikka se tavallaan olisi mua kiinnostanut, jätin tuon hallin kokoamatta kokonaan. Porukkaa alkoi olla niin paljon, että teki mieli päästä jo pois koko messuilta.




tiistai 4. huhtikuuta 2017

Raskauskilot. Paljonko niitä tuli ja meni?

No niin, sitten päästään "joka naisen lempiaiheeseen", eli vaakan lukemiin. Paljonko sitä painoa sitten raskausajalle tuli ja paljonko sitä on nyt? Mulla tuota painoa kertyi raskaudenaikana yhteensä inasen yli 18 kiloa ja siitä puolet on nyt vajaa kolme viikkoa synnytyksestä jäänyt matkan varrelle. Itse synnärille ei jäänyt suunnilleen kuin vauvan ja istukan paino, mutta varsinkin ekat kotipäivät toi painoa reilusti alas.

Nää kotiutumisen jälkeiset viikot on ollut ruokavalioltaan ehkä pahinta mättöä, mitä on vuosiin mun elämässä ollut. Pullaa pullan perään, iltaisin vähän karkkia ja sitä rataa. Kas, tänään pitää (taas) syödä viileää soseruokaa (se hmmascase), haluan kyllä jotain suklaavanukasta ja seuraavana päivänä taas kunnon tankkausta. Ikuisuutta ei tuollainen eläminen kuitenkaan voi jatkua (eikä kyllä suoraansanoen maistuisikaan), vaan päätettiin (tai mä päätin, Jarppahan nyt ei tätä herkuttelua ole harrastanutkaan, heh!), että kun isyysloma loppuu, on aika palata normaaleihin syömisiin. Se hetki on sitten ollut nyt maanantaina.

6.3.2017 86,7 kg (noin)

Mitään laihdutuskuuria en kuitenkaan toistaiseksi ala vetämään. Todennäköisesti myös herkkuhetkiä saattaa edelleen olla ihan vähän normaalia enemmän, sillä kyllähän tässä tulee kavereita ja sukulaisia tavattua ja usein kahvipöydän äärellä. Toki kohtuudella nautitut herkkuhetket on kuulunut siihen normaaliin perusterveelliseen ruokavalioon ennenkin. Raskautta edeltävään painoon on siis matkaa noin yhdeksän kiloa. Yläfemman aion itseni kanssa heittää, kun kutosella alkava paino on saavutettu. Tänä aamuna paino oli 77,7 kg. Katsotaan kauaksiko kantaa tällainen rento ote.

Mulle omalta tuntuva paino tähän 172cm pitkään varteen on sellainen 67-69 kiloa. Näissä lukemissa on viime vuodet ollut helppo pysyä. Haluaisin painaa 65 kiloa tai vähän alle, mutta ilmeisesti en kuitenkaan niin paljoa, että jaksaisin asian eteen kovin paljoa tehdä. Itseasiassa paino on laskenut lähelle 60 kiloa jalan ollessa kipsissä, eli lihasmassan katoamisena, mutta lihaksesta, siitä en (todellakaan!) ole valmis tinkimään! Jännä tulee olemaan nähdä, kuinka elimistä tästä eteenpäin tulee toimimaan. Huolissani en ole ja tarvittaessa täytyy ottaa sitten vähän tarkempia keinoja käyttöön. Kuitenkin nyt vauvan ollessa pieni ja imetyskin vasta alkutaipaleella, en niitä aio käyttää. Vahvca luotto on myös siihen, että paino palautuu ainakin lähelle omia lukemia ihan itsekseen.

Vielä vähäsen täytyy palata raskauskiloihin. Lähinnä siihen, olisiko niitä voinut välttää. Luulisin, että ainakaan kovin montaa ei. Mulla paino nousi radikaalimmin alkuvaiheessa, jolloin vielä liikuin paljon ja söinkin pedantisti. Viimeisinä viikkoina mieli olisi kieltämättä tehnyt herkutella, mutta GDM diagnoosi piti tuonkin mieliteon varsin maltillisena. Liikuntaakin tuli harrastettua keskiverto-odottajaan nähden varmasti melko paljon ja melko pitkään. Kuitenkin esimerkiksi turvotuksen piikkiin en juuri mitään voi laittaa, sillä mulla ei juuri ollut turvotusta. Hyvin vähän ja hyvin lopussa. Lohdullinen ajatus taas on se, että lihaskunnon sain pidettyä kohtuu hyvänä raskauden ajan. Kovin montaa "lihaskiloa" tuskin on korvattu "rasvakiloilla". Kuten alla olevista kuvista näkyy, keskivartaloon, sinne minne aina, on nuo kilot keskittynyt. Alavatsa ja etenkin korkean lantion vuoksi ylhäällä olevat jenkkakahvat, se ikuinen ongelma. Isona ja pienenä, hah.

Tästä se kuitenkin lähtee. Mielenkiintoinen matka omaan kroppaan uudelleentutustuen. Mielenkiintoinen ja ennenkaikkea armollinen.

4.4.2017



77,7kg








































sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Sekametelipostaus kuulumisista uudessa arjessa

Synnytyksestä on nyt kulunut kaksi ja puoli viikkoa ja ajattelin kirjoitella vähäsen fiiliksiä voinnista ja muusta. En ole varma tulenko koskaan kirjoittamaan varsinaista synnytyskertomusta. Synnytys oli pitkä ja vointi kaikilla vakaa, mutta synnytyksen kulussa oli muutamia ikävähköjä juttuja, enkä ole varma halaunko niitä julkisesti jauhaa. Joka tapauksessa mun synnytys oli alatiesynnytys episiotomialla ja pienellä repeämällä. Nää on ehkä olennaisimpia seikkoja palautumiseen liittyen.

Ihan ekana kuitenkin vähän vauvaan. Hän on kerrassaan ihana ja on ollut ihan parasta aikaa nämä kuluneet viikot. Pienen vauvan kanssa myös aika on saanut ihan uuden merkityksen. Tuntuu nimittäin, että jo tässä kahdessa ja puolessa vuodessa on tapahtunut niin paljon kehitystä sekä vauvalla itsellään että meillä vanhempina. Ilolla odotan mitä kaikkea tuleva aika tuo tullessaan ja ennen kaikkea, pyrin parhaani mukaan elämään juuri tätä hetkeä tässä ja nyt. Jos näin olen ajatellut ennenkin, niin nyt vielä lujemmin.

No kuinka se palautuminen sitten on lähtenyt käyntiin? Mun mielestä ihan yllättävän hyvin. Kipuja oli ehkä vajaan viikon verran ja tämän jälkeen muutaman päivän ajan kävellessä "paineen tunnetta". Olo on tällä hetkellä jopa valheellisen hyvä ja vaunulenkkeillessä tuntuu, että olisin muka valmis ottamaan juoksuaskelia jo, heh. En kuitenkaan ole niin hölmö, että sillätavoin toimisin. Luulen, että tuo olo juontaa pitkälle siitä, kun paino ja verimäärä pieneni niin nopeasti ja sitä kautta olo tuntuu ihmeellisen kevyeltä. On kiva, kun ylämäessä voi lisätä vauhtia ja puuskuttaa enemmän kun ennen piti pysähtyä.



Muutama harmillinen fyysinen juttu tässä synnytyksen jälkeen mulle kehkeytyi. Nimittäin koko raskauden poissaolollaan loistanut migreeni tuli ryminällä joitain päiviä synnytyksen jälkeen. Tää migreeni on sitten päiviä varjostanut enemmän ja vähemmän reilun viikon ajan. Siinä sivussa alkoi oireilla myös alkuraskaudessa poistamatta jätetty oikea alaviisuri ja se leikattiin kuusi päivää synnytyksestä. Varmuuden vuoksi, etten vaan pääsisi liian helpolla, kehittyi tuohon poistokuoppaan ns. kuiva kuoppa -tilanne, eli kuoppaa suojaavaa verihyytymää ei syntynyt. Tää vaikutti olennaisesti siihen, että toipuminen oli hitaampaa ja huomattavasti kivuliaanpaa, olihan kuopasta suora yhteys leukaluustoon. Uusintakäynnillä sain lääkepaikan kuoppaan, ja pian tästä alkoi kivut helpottamaan eikä enää tarvitse kipulääkkeitä syödä, kuin satunnaisesti. Myös tuo hormonimigreeni alkaa olla taaksejäänyttä elämää. Selkeästi kyseessä siis oli estrogeenitason rajusta laskusta johtuva migreeni.

Tästä päästäänkin sivuamaan myös vähän henkisen puolen fiiliksiä. Varmaan kaikille tuttuja hormonimylläköitä oli alkuunsa reilustikin. Itketti vähän yksi jos toinenkin asia. Lisäksi viisuri- ja migreenijutut kävivät vähän myös mielen päälle: miksi just nyt pitää vastaavaa tulla? Toisaalta kivuista huolimatta pystyin kuitenkin jotenkin päin olemaan, ulkoilemaan ja nauttimaan vauvasta. Migreenipotilaana tiedän, että tilanne olisi voinut olla paljon huonompikin. Lisäksi iloa toi tosiaan nopea palautuminen synnytykseen liittyvistä kivuista, jollainen ei varmasti monenkaan tilanne ole.

Koko kuvaa ajatellen tänne kuuluu siis varsin hyvää. Pikku hiljaa alkaa vauva-arki asettua taloon. Näiden viikkojen aikana ollaan yhdessä "harjoiteltu juttuja" ja tehty asiaoita "ekaa kertaa". Kuten nyt vaikka kuvissakin oleva kaupunkikäynti bussilla, josta ostettiin ekat "poikajutut"tähän neutraaliin garderobiin. Ensi viikolla Jarppa menee töihin, eli silläkin saralla alkaa arki astua kuvioihin. Lasku on tosin pehmeä, sillä jo viikon päästä on sitten loma, heh. Tällaisia kuulumisia täältä. Vähän sekametelisoppaa tämä sisältö, mutta mitäpäs siitä. Pikkuhiljaa ajattelin palailla tänne blogiinkin. Sekä omaan, että muiden. Mitäs sulle kuuluu?