lauantai 31. joulukuuta 2016

Hei hei vuosi 2016. Olit hyvä (ja mullistava) vuosi!

Joulu meni kivasti kotona oleillen. Lepäillen, syöden ja liikkuen. Kaikkea sopivassa suhteessa. Kivasti ja nopeasti. Joskus muinoin joulunpyhät ovat tuntuneet kulkevan tappohitaasti, mutta niin se vaan sekin juhla tulee ja menee vuosi vuodelta nopeammin. Kuten nämä kokonaiset vuodetkin. Tiesittekö muuten, että se johtuu siitä, että vanhetessa ihmisen sisäinen kello hidastuu ja siitä syystä ulkoinen aika tuntuu kulkevan nopeammin? Tästä syystä myös lapsen vilkas sisäinen kello kuvitteli parinkymmenen kilometrin automatkan päästä, että ollan vähintään Ruotsissa tai jossain todella kaukana!

Joulupäivän lenkkimaiset
Mulla oli aluksi ajatuksena tehdä samanmoinen vuosikooste, mitä aiempina vuosina. No päädyin kuitenkin kirjoittelemaan vuodesta muulla tavoin. Tänä vuonna kun on tapahtunut todella paljon todella isoja asioita. Vai miltä näyttää:

  • ...yhdet paperit ulos ammattikorkeakoulusta.
  • ...kolme eri työpaikkaa, joista kaksi ihan täysin uutta.
  • ...ihan mieletön määrä etenkin uutta sydänosaamista.
  • ...yksi nilkkaoperaatio ja tämän jälkeinen aika ortoosin ja kävelysauvojen kanssa.
  • ...vauhdikasta kuntoutumista, paluu juoksutapahtumien lähtöviivalle ja pitkille patikoinneille.
  • ...pikkusiskon häät.
  • ...yksi vatsassa kasvava pikkuinen ja sitä kautta niin paljon uusia tunteita (ja tuntemuksia).
Joskus elämässä on tuntunut siltä, että se jumpsuttaa tasaiseen tahtiin eteenpäin. Tapahtumat koostuvat pikkuisista asioista, mutta mitään uutta mullistusta ei työ- eikä siviiliasioissa ole ollut eikä myöskään ole näkyvissä tai välttämättä minkäänlaisissa suunnitelmissakaan. Joskus olen jopa miettinyt, että jotain pitäisi jo ruveta tapahtumaan. Aika usein olen niinä hetkinä ottanut tarkasteluun pidemmän ajanjakson. Kolme, jopa viisi vuotta. Se on saanut ajatukseni muuttumaan, pakon edessä kun ei minkäänlaista muutosta tule. Ja kylläpä elämässä tapahtuu. Ihan valtavan paljon isoja asioita. Nyt on ollut vain seesteinen vaihe. Muutokset, toden totta, tulevat kun ovat tullakseen.

Tämä vuosi on sitten ihan yhtä-äkkiä arvaamatta ollut sitä muutoksen aikaa. Jos joku olisi vuosi sitten kertonut elämäni olevan nyt sellaista, kun se on, olisin vähintään hämmentynyt. Seitsemän vuoden seurustelun (+ muutaman vuoden on/off-tapailun :D) jälkeen on vauva toki ollut puheissa, mutta silti hän sai alkunsa varsin vauhdikkaasti. Työelämän suhteen taas ainoa todellinen päämäärä oli päästä työskentelemään juuri sinne, missä tuota teinkin lähes läpi tämän vuoden. Ja täytyy myös myöntää, että helmikuussa nappaillessani Oxynormia postoperatiiviseen kipuun ja maaliskuussa opetellessani jälleen kerran kävelyä, en välttämättä olisi uskonut juoksevani kesäkuussa kymppiä nelosella alkavaan lukuun. Tällä kertaa siis tällaisia positiivisia asioita hämmästelen ja vähän ikävämmät asiat eivät niin olekaan pinnalla, joita myös tähänkin vuoteen on mahtunut. Vaikkakin tällä kertaa aika vähän.

Tulevaan vuoteen toivon ennen kaikkea terveyttä! Sulle, mulle ja ihan jokaiselle!


Jos vuoden kuvista pitäisi valita yksi tätä vuotta kuvaavin kuva, olisi se ehdottomasti tämä rakkaan pikkusiskon otos Lyngstuvasta. Pikkuisen majakan mailta jäämeren rannalta. Pohjoisesta Norjasta. Uuden äärellä.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulurauhaa!

Mulla oli tässä aika reilusti töitä ja tämä meneillään oleva työputki päättyy tähän jouluaattoiltaan töiden merkeissä. Tapanin jälkeen palaan sitten tekemään näillä näkymin "viimeisen puristuksen" työn syrjässä. Olin varautunut olemaan töissä koko joulun, koska monta joulua olen opintovapaiden myötä viettänyt vapailla ja vapailla tulee menemään ainakin yksi tulevakin joulu. Kohdallleni osui nyt kuitenkin tällaiset vuorot ja hyvä niinkin.

Aattoilta työssä ei harmita yhtään. Aiemmat työjoulut ovat menneet hoitaessa pitkäaikaissairaita jo laitoshoidossa tai vaihtoehtoisesti tuetussa asumisessa olevia potilaita. Tämä nykyinen potilaskanta on enemmän ja vähemmän akuutti. Yhtä kaikki, työjouluissa on juhlan tuntua ja ne jäävät yhtä lailla ikimuistettavien joulujen joukkoon, kuin täydelliset kotijoulutkin. Siitä joulusta työssä haluaa tehdä mahdollisimman miellyttävän kollegoilleen ja itselleen sekä etenkin potilaille. Niinkuin tietysti jokaisesta päivästä, mutta joulusta jollain tapaa erityisen. Eikä se ole vain sanahelinää, vaan sydämenasia. Niinkuin sen kuuluu tässä työssä ollakin.

Blogi saattaa olla nyt joulunajan välipäivineen hieman hiljainen. On tosiaan melko paljon töitä ja olen myös ollut aika uupunut. Kolmivuorotyö ja raskauskombinaatio alkaa tuntua. Äitiysloma alkaa tammikuun lopuilla, mutta näillä näkymin jään työstä pois jo vuodenvaihteessa. Saattaa olla, että sitten on asiaa, heh. Ainakin päässä sata ja yksi hyvää postaus ideaa, mutta toteutukseen ei sitten olekaan ollut joko aikaa tai energiaa.

Tämän kirjoituksen myötä toivotan teille lukijat oikein rauhaisaa joulua!



perjantai 23. joulukuuta 2016

Punttisaleilun uudet tuulet -ehkäpä.

Siitä on aika tasan vuosi, kun jahkailin monnarin kohtaloa mun elämässä. Korkeakoululiikunta ja kaupunki eivät tahtoneet päästä sopimukseen liikuntamaksuista ja uumoilin jo salin vaihtoa. Loppujen lopuksi oon tän vuoden punttaillut 18€/10x käyntimaksulla, monnarilla juurikin, Mulla oli aika huolella tankattu noita käyntikertoja, mutta nyt alkaa kortti vedellä viimeisiään. Seitsemän kertaa jäljellä, eli jos oikein ahkerasti hyödynnän Aalto Alvaria, saatan kitkutella vauvan syntymään saakka. Tänä vuonna tilanne on toinen. Korkeakoululiikuntalaiset saavat takaisin ilmaisen salin, mutta meitsipä ei enää ole korkeakoululiikuntalainen. Mun kohdalla tämä siis tarkoittaisi sitä että sekä hinnat että ruuhkat tulee pompsahtamaan.

Taitaa siis olla muutakin uutta edessä, kuin pikkuisen syntymä. Uusi kuntosali nimittäin. Vaikkei nyt ihan yhtä isosta asiasta puhuta, kuin vauva, niin iso asia kuitenkin. Ihan hullua, että ihminen voi kiintyä näin kovasti johonkin kaupungin hikiseen liikuntapaikkaan! Niin kovasti, että uusi sali tuntuu melkein erolta. Sitähän se tavallaan onkin, heh. Tiedän kuitenkin, että sellaisessa asiassa kuin kuntosalin valinta, voisi antaa järjenkin ohjailla. Niinpä aion ensi vuonna yrittää jotain muuta, koska ainahan sitä voi palata vanhaan, jos siltä tuntuu. Toki pidätän oikeuden pysytellä myös monnarilaisena, mikäli ei millään pysty ottamaan tätä askelta, hah.

Ihan ykköskriteeri tulee olemaan salin sijainti. Sitten joskus, kun sinne synnytyksen jälkeen palaan, haluan, että salille on nopea kulkea eikä sinne myöskään tarvitse mennä autolla. Tää rajaakin sitten jo aika monta salia pois. Vaihtoehdoiksi  on jäänyt seuraavat kaksi:

GoGo Express Savela:

+ lyhyt matka
+ ehkäpä aika kelpo sali (ainaskin miehen ja muutaman pro-harrastajan mukaan, joiden arviointikykyyn kannattaa luottaa)
+ edullinen hinta (18€/kk tai 198€/vuosi + 18€ liittymis maksu)
+ miehen kanssa sama sali (jossa tuskin vauvan synnytyä treenattais yhdessä kuitenkaan, hah)

- vuoden jäsenyys
- aukeaa viikonloppuisin vasta klo 10 (ja menee kiinni la jo klo 18, mikä aamuihmiselle ei tietysti oo niin just)

Buugi Liikuntakeskus (entinen Killeri):

+ lyhyt matka
+ lapsiystävällinen sali (vauva- ja taaperojumppia ja myöhempää vaihetta ajatellen myös lapsiparkkimahdollisuus)
+ ryhmäliikunnat (jos musta vaikka kuoriutuu synnytyksen myötä ryhmäliikkuja?)
+ paikallinen yrittäjä
+ edellistä paremmat aukioloajat

- paska sali (no ehkä paska on vähän liiottelua, sanotaanko että ei omantyylinen)
- korkeahko hinta (59€/kk, tod. näk. tarjouksia tulee taas tammikuussa)
- vuoden jäsenyys

Tässä pientä vertailua, mitä oon päässäni käynyt. Tuo vuoden jäsenyys on oikeasti jotenkin raskas ja se on negaa molemmissa paikoissa. Babyjumppa taas on positiivinen juttu, mutta on vähän siinä ja tässä, tuleeko sitä kuitenkaan hyödynnettyä. Lapsiparkkia tuskin tulee vauvavuonna edes harkittua. Oon myös miettinyt, että kevätvauvan kanssa tulee todennäköisesti aika mukavasti treenattua myös ilmaisissa "ulkoliikuntakeskuksissa" vaunulenkkeilyn lomassa. Spinningiä mun kieltämättä on vähän ikävä, mutta normi salitreeni on kuiteskin sen ykkösjuttu. Siksipä tuntuukin vaikealta mennä salille, johon jo lähtökohtaisesti tuntuu haastavalta kiintyä. Realistisesti ajateltuna mulla tuskin tulee olemaan myöskään on aikaa (tai menohaluja) juosta jumpasta toiseen, etenkin kun niin moni liikuntajuttukin (sali, juoksu jne.) menee ryhmäliikuntojen edelle. Go Gon maksu on myöskin niin edullinen, että mahdollisest ryhmäliikuntahalut voi käydä hukuttamassa jossain muualla -jopa äitiyslomalaisen tuloilla.

...että eiköhän se ratkaisu vaikuta sitten loppuviimein aika selvältä.

Ja hei. Asioita tosiaan kannattaa kirjoittaa auki. Tässä kirjoitellessa tuli nimittäin mieleen, että tosiaan. Mun salille paluu tuskin tulee tapahtumaan kertarysäyksillä vanhoihin käyntimääriin. Niin ja se kesäkin. Ja street workout. Voiskohan siitä monnarista sittenkin pulittaa sitä suurempaa kertamaksua?

Millaisella salilla sä käyt? Mikä sulle on salin valinnassa tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää?



torstai 15. joulukuuta 2016

Äitiysblogit, vertaistukea vai vertaislynkkaamista? Ja mihin tämä oma on menossa?



Olen kirjoittanut tätä blogia 29.4.2012 alkaen, eli kyseisenä päivänä tulee täyteen viisi vuotta. Kieltämättä sekä blogi että varmasti myös minä olen tuona aikana kokenut enemmän ja vähemmän muutosta. Alun alkaen blogin piti olla vain yksi tarina kohti Vaarojen Maratonia ja tuo maraton olisi ollut tarinan päätepiste. Kuinka ollakaan tuona aikana sitä sekä tykästyi kirjoittamiseen entisestään ja myös yhteisöllistyi. Ei tehnytkään mieli lopettaa. Onko joukossa yhtään lukijaa tuolta blogin alkuajoilta? Vai missä vaiheessa oot liittynyt joukkoon?

Matkan edetessä paljon on muuttunut ja toisaalta ei yhtään. Alun juoksujuttujen jälkeen teemat on laajentuneet. Pakostakin. Menihän useampi vuosi tuskaillessa rastitusvamman kanssa. Liikuntarepertuaari laajeni sekä blogissa että bloggarin elämässä, mikä tietysti on ainoastaan positiivinen juttu. Mutkia matkaan tuli traumavammojen ja leikkausten myötä, joista ensimmäisen kohdalla ihan oikeasti mietin kuinka paljon mulla tänne blogiin on annettavaa sen alkuperäisellä teemalla. Edelleen kuitenkin kirjoittaminen (ja se yhteisöllisyys!) vei voiton. Vuosien myötä mukaan tuli liikunnan lisäksi myös muita hyvinvointiin liittyviä juttuja ja itsestäkin tuli annettua enemmän blogiin. Ehkä aloin luottamaan tähän "blogimaailmaan" ja etenkin teihin lukijoihin. Että ymmärrätte kyllä, että minä ja mun elämä on paljon muutakin, kun se mitä täällä jaan. 

Toisaalta sitten taas moni asia ei ole muuttunut. Etenen edelleen samalla amatöörin otteella. Kuvat otan kännykällä, en suunnittele enkä aikatauluta postaussisältöjä tai tee juurikaan yhteistyöjuttuja. Yritän, tottakai, kirjoittaa "puhekieltä puhtaasti", mutta kovin paljoa aikaa en tekstin hiomiseen tai postausten muotoiluun käytä. Blogi on erittäin rakas harrastus, mutta yleensä se, josta nipistetään sitä aikaa pois ensimmäisenä.



Nyt oon taas isojen kysymysten äärellä. Vauva on tulossa taloon ja tällä hetkellä sekä blogi ja henkilökohtainen elämä luonnollisesti pyörii aika paljon sen asian ympärillä. Tällä hetkellä punnitsen aika paljon päässäni sitä kuinka paljon asiaa on sopivaa avata. Edelleenkin se, että hänen nimensä tai kasvonsa ainakaan tunnistettavin piirtein esiintyisivät täällä, tuntuu aika vieraalta ajatukselta. Vaikka raskauteen liittyvät postaukset on ollut kirkkaasti suosituimpia juttuja viime aikoina, on käynyt myös mielessä, kuinka mielenkiintoisia ne kuitenkaan pohjimmiltaan on. Uskokaa pois, kyllä minä tiedän, että ne muiden ihmisten vauvajutut on enemmän tai vähemmän ei niin mielenkiintoisia kuin omat eikä välttämättä kaikissa elämäntilanteissa vauvajutut kiinnosta hevonkukkua :D. Mitä juttuja sä tykkäät lukea täällä ja millaisia blogeja noin pääpiirteittäin itse seuraat? Kirjoitatko itse blogia ja jos kirjoitat, niin linkkaathan kommenttikenttään?

Toinen juttu, mikä on vahvasti ollut mielessä viime päivinä. Nimittäin se, että mitä enemmän kirjoittelen raskausaiheisia juttuja, sitä enemmän tämä blogi luisuu äitiysblogimaailmaan ja se maailma ei todellakaan ole mulle toistaiseksi näyttäytynyt niin kovin hyvähenkisenä. Vuosien varrella on tullut seurattua yhtä jos toista "lapsellista" blogia, ehkä kuitenkin pääpiirteissään muun intressin vuoksi, kun lapsiperhe-elämän. Joissa kuissa näissä saattaa olla todellakin ilkeähenkistä kommentointia kohdistuen bloggarin tapaan olla äiti. En mä oikeastaan missään muussa blogigenressä ole vastaavaa nähnyt. Paitsi ehkä fitnessblogeissa, joissa on paljon bloggaajan vartalo esillä. Äitiys ja ulkonäkö. Ehkä just ne kaksi, josta eniten naiset kokevat olevan painetta ja kas kummaa, just niiden kohdalla nainen on toista kohtaan ajoittain todella ilkeä. Myönnettäköön, että itsellä on kokemusta vain kourallisesta blogeja ja pääsääntöisesti ne on hyvähenkisiä. Vertaistukea on, mutta aika moneen vertaislynkkaamiseenkin olen törmännyt siihen nähden, kuinka rajallisesti aikaa blogimaailmassa vietän.

Totta kai jokaisella saa olla omat mielipiteet siitä, mikä on oikea aika lähteä salille, viedä lapsiyökylään ja kuinka sitä tulisi ruokkia. Samoin kuin siitä onko fitness hyväksi terveydelle tai onko silikonirinnat kauniit ja kenen mielestä. Samoista asioista on varmasti myös tehty tuhat ja yksi tutkimusta ja osasta olemassa enemmän ja vähemmän konsensusta siitä, mikä on "oikein". Mutta onko niitä mielipiteitä mentävä suoltamaan toisen ihmisen tuotoksiin ilman, että hän kysyy mielipidettä asiaan ja vielä ilkeään sävyyn? Sitten unohtuu aika monesti myös se kokonaisuus. Onko vaikkapa tarpeellista lynkata pulloruokinta, jos syystä tai toisesta tähän on jo jouduttu? Tai haukkua jonkun rinnat rumiksi, kun hän syystä tai toisesta on jo päätynyt silikonirintoihin. En minä ole sanomaan, onko jonkun toisen syy hänelle pätevä toimia tietyllä tavalla eikä mun myökään ole tarvetta tuoda omaa mielipidettä ilkeästi tai korostetusti esille tilanteessa, jossa se on ehkä sosiaalisesti kyseenalaista. Ihmiset myöskin harhautuu tekemään päätelmiä olettaen, että blogitotuus on kokototuus. Jos joku bloggari ottaa kauniita kuvia lapsistaan merkkivaatteet päällä, ei se välttämättä ole yhtä kuin merkkivaatekeskeinen pinnallinen idiootti tai ottaa kuvia vartalostaan ole yhtä kuin ulkonäkökeskeinen tyhmä blondi. Ei, vaikka sellainen ajatus sinne omaan päähän harhautuisikin. Sitten näiden päätelmien värittämin silmin kirjoitellaan niitä toinen toistaan ilkeämpiä kommentteja.



Tää seuraava ei nyt suoranaisesti liity blogimaailmaan, mutta internetin (ja internetin + äitiyden) ihmeelliseen sellaiseen kylläkin. Sen verran urpoa juttua, että on ihan pakko jakaa tää teidän kanssa. Oon nimittäin monenlaisista tuotteista googlaillut tietoja ja kokemuksia elämäni varrella. Lähinnä urheilukamasta, mutta muustakin. Viimeisenä joistain lapselle hankittavista jutuista. Missään koskaan en oo törmännyt vastaavaan paskaan. Alla muutama kommentti koskien erästä tsekkailuani liittyen vaunuihin ja sittereihin. Nää on ihan oikeasti keskusteluketjuja, jotka tulee ihan muutamalla klikkauksella.

" Täällä päin valtaosa jengistä käyttää Emmaljungia tai nykyään myös Bugaboon vaunuja ja siksi moni kyllä katsoo kaikkia muita halveksivasti. Mutta jos itsetunto on kunnossa, voi valita juuri ne vaunut, jotka itse haluaa ja jotka sopivat omaan tarpeeseen. " 

" Bb.ssä viihtyy kaikki lapset. Halvassa ja ennen kaikkea huonossa kuten Emma, viihtyy vain osa lapsista. Sittereissä ei kannata miettiä halvinta, ja se bb ei nyt niin hirveesti maksa. Huutiksestakin siitä saa osan pois, emmaa huolii vaan köyhät, jotka kuvittelevat ei sillä ole niin väliä."

Hei ihan oikeasti??? Miettikääpäs sama vaikkapa lenkkareiden tai salikamojen kohdalle. En kestä :D. Ei tällästä vaan oo missään muualla!

" Täällä päin valtaosa jengistä käyttää Asicsia tai nykyään myös Adidaksen kenkiä ja siksi moni kyllä katsoo kaikkia muita halveksivasti. Mutta jos itsetunto on kunnossa, voi valita juuri ne juoksukengät, jotka itse haluaa ja jotka sopivat omaan tarpeeseen. " 

" 2XU:t jalassa viihtyy kaikki. Halvoissa ja ennen kaikkea huonoissa kuten SOC, viihtyy vain osa liikkujista. Treenihousuissa ei kannata miettiä halvinta, ja ne 2XU:t ei nyt niin hirveesti maksa. Huutiksestakin siitä saa osan pois, SOCia huolii vaan köyhät, jotka kuvittelevat ei sillä ole niin väliä." (toim. huom. SOC ei ole huono :D)

Tällaista tällä kertaa, mukavaa viikonloppua!

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Viimeinen kolmannes ja niitä fyysisiä (ja etenkin henkisiä) fiiliksiä!

Tässä mennään jo viimeisen raskauskolmanneksen puolella, aika menee vauhdilla! Ajattelinpa tällä kertaa vähän päivittää fiiliksiä tästä ja kuluneesta ajasta. Vatsa on aikalailla iso. Tai oikeastaan ihan keskikäyrällä se on, mutta tuntuu isolta. Välillä tunnen itseni jättiläiskokoiseksi ruotsinlaivaksi, kun seilaan tuolla sairaalan käytävillä. Työroolissa siis, en potilaan :D.

Fyysiset fiilikset on kokonaisuudessaan edelleen ihan hyvät. Raskauden puolivälin tietämissä mulla oli muutama lyhyt tykytyspätkä (todennäköisesti hyvälaatuinen SVT:ksi kutsuttu rytmihäiriö) ja melko paljon lisälyöntisyyttä, mutta arvelin sen olevan sydämen tottumattomuutta äkkiä kasvaneeseen verimäärään. Nämä oireet helpottivatkin melko nopeasti. Samoihin aikoihin oli myös aika voimakasta hengästyneisyyttä ihan tavallisessa työmatkakävelyssä ja joskus puhuessa, jopa levossa, piti hengitellä syvempään. Hemoglobiini oli edelleen monin mittapuin hyvä (126g/l), joskin  laskenut omasta tasosta (150g/l) ja niinpä söin kuukauden pätkän rautalisää "raskausvitamiinin" lisäksi. Se kyllä sekä piristi että auttoi tuohon mun mielestä jo epänormaaliin puuskuttamiseen. Kattavampia rautalabroja mulla ei olekaan tsekattu, kuten ei sitä hemoglobiiniakaan nyt tuon jälkeen.

Vaikka kaikenkaikkiaan koen itseni tässä hetkessä hyvävointiseksi ja jopa pirteäksi, on sellaista yleistä hidastumista ja väsymystä tottakai ilmoilla. Vuoden vaihteessa tulisi palata vielä muutamaksi viikoksi työhön, jossa mulla on toimi ja se työ on monin verroi fyysisesti raskaampaa. Se ehkä ajatteluttaa, vaikka tällä hetkellä pärjäänkin. Yhtään päivää ei ole tarvinnut olla pois työstä, joten sekin kertoo, että kaikki on sujunut ihan hyvin. Suurin haaste tällä hetkellä (ja ja aiemminkin) on riittävien yöunien turvaaminen tässä vuorotyössä. Aluksi se unen tarve oli loppumaton ja nyt kun pärjäisi normaaleilla (8-9h) unilla, on niitä vaikea saavuttaa katkonaisten öiden vuoksi. Se vessahätä, jos ei muuta!

Selkäsäryiltä ja muilta kolotuksilta olen toistaiseksi säästynyt ja liitoskipujakaan ei liiemmin ole ollut. Vatsan turvotus ja -toiminta, ilmavaivat ja mikä lie yleinen ahtauden tunne keskivartalossa on toisinaan riittämättömien yöunien lisäksi suosikkivalitusaihe. Joitain supistuksia on ollut, mutta ne on kivuttomia ja ohimeneviä. Tosin joskus olen miettinyt, että jääköhän ne toisinaan tuon "yleisen ahtauden tunteen" alle.

Syysmelankolia, mistä aiemmin kirjoitinkin, on väistynyt ja mielialan vaihteluitakaan ei viime viikkoina ole enää siinä määrin ollut. Se onkin yksi juttu, mistä haluan kirjoittaa. Mä nimittäin jo ihan tosissaan googlailin raskausmasennuksesta ja mietin, että pitäisköhän tästä asiasta nyt jollekin puhua. Neuvolassa asian sitten otinkin puheeksi, vaikken useinkaan ole mikään "puhuminen auttaa aina" -tyyppi. Masennusta ei neuvolan kyselykaavake mulle lupaillut, mutta mikäli mieliala olisi jatkunut samanlaisena, en ihmettelisi, vaikka se sellaiseksi olisi kääntynytkin. Olin aika itkuinen ja oikeastaan nyt, kun viikot sujuu enemmän omana iloisena itsenä, asian tajuaa vieläkin paremmin. Tuota kesti jokunen viikko, kuukauden päivät ehkä?  En nyt ihan tarkkaan muista.

Luulen, että kyseessä oli monen tekijän summa. Ensinnäkin pimeys (joka on aina ollut rankkaa) ja työpaikanvaihdos (joka oli yllättävänkin kova juttu) . Samoihin aikoihin tuo fyysinen olotila alkoi muuttua aika vauhdilla eikä entiset stressinhallintakeinot (urheilu!) toimineetkaan totutulla kaavalla. Siihen päälle vielä raskaushormonit ja varmasti raskauden luonnollinenkin kulku. Alun "raskauskuplan" realisoituminen ja vähintään alitajunnassa olevat huolet sekä terveydestä että omasta kyvykkyydestä.

Nyt alkaa kuitenkin mieli ja pää olla enemmän sellainen, millaisena olen sen oppinut tuntemaan. Miksi haluan kertoa tuosta? No siksi, että ehkä kaikkein raskaimpana koin syyllistymisen tuosta alavireisestä mielestä. Tuli ajatuksia, että oon ihan paska ihminen, kun en leiju nautinnossa ("nauti raskaudesta, tuosta ainutkertaisesta ajasta!" -neuvo ei ole mikään harvinaisuus) ja pilaan koko raskausajan, kun vellon tässä alavireisyydessäni. Se oli se vollottamisen loppukliimaksi, voi Jarppa parkaa. Itseä auttoi, kun pyrin ihan tietoisesti lopettamaan irrationaalisen syyllistymisen (äidit kuulemma saattavat aloittaa sen jo raskausaikana... Syyllistymisen ja viime päivinä on tullut olo, että myös syyllistämisen, klik!). Toinen asia oli sitten se, että pyrin tekemään mahdollisimman mukavia ja mielekkäitä juttuja. Mulle mukavia juttuja.

Halusin ehkä edes jollekulle vastaavia asioita pohtivalle sanoa, että on ihan okei olla alavireinen. Myös raskausaikana. Eikä susta tee paskaa äitiä tai ihmistä, vaikka uppoisit kuinka syvälle. Tietty jos oot koko ajan alavireinen tai tosi syvällä, niin apua tarvii saada ja varmasti saatkin. Ei sun oo pakko myöskään "hehkua" tai olla "elämäsi kunnossa". Ei todellakaan. Vaikka tietty sekin on ihan okei! Ainutlaatuista se on jokatapauksessa!

Ootko sä koskaan miettinyt vastaavia juttuja?  Oliko raskaus sulle ihanaa vai kamalaa aikaa? Vai sekä että tai jotain siltä väliltä, niinkuin mulle? Entä olitko sä elämäsi kunnossa? Puhkesitko kukkaan vai kävikö sulle niinkun mulle, että kukkaan puhkeamisesta tulee ihan ekana mieleen kukkaan puhjennut iho?



tiistai 6. joulukuuta 2016

Suomi 99



Tiesittekö, että huomenna alkavan Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi Suomi saa ensimmäisenä maana maailmassa oman liputuspäivän luonnolle? Kun katsoo luetteloa liputuspäivistä, on oikeastaan aivan selvää, että luonto kuuluu tuohon joukkoon. Miksi ei kuuluisi?

Lapsuudessa mummoni kertoi elämästä ja lapsuudesta sekä nuoruudesta sota-ajan Suomesta. Myös työni kautta olen päässyt kuulemaan keskiverto Suomalaista enemmän tarinoita ja tapahtumia menneiltä vuosikymmeniltä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen ajatellut, että tänä päivänä elää varmasti joukko ihmisiä, jotka ei koskaan ole kuullut yhdenkään ihmisen suusta mitään näistä ajoista. Sota ja itsenäisyys on oman ikäpolven ihmisille aikalailla itsestään selvyys. Siitä huolimatta se on mielestäni meidän tehtävä pitää edes kohtalaista huolta siitä, että myös meidän jälkipolvi saa tietää edes jotain, vaikka he eivät valttämättä tulee koskaan tapaamaan ihmistä, joka olisi millään tavoin ollut konkreettisesti kosketuksissa vaikkapa nyt sota-ajan tapahtumiin.

Eikä itsenäisyys ole ainoastaan sitä, että Suomi on taistelemalla saatu itsenäiseksi valtioksi. Itsenäisyyttä on esimerkiksi puhdas luonto ja juomavesi (ajatelkaa, kuinka ainutlaatuinen asia!), vapaus opiskella  ja uskoa mihin haluaa, suuntautua poliittisesti kuinka parhaaksi näkee tai olla suuntautumatta, olla joutumatta syrjinnän kohteeksi sukupuolesta, seksuaalisuudesta tai ihon väristä riippumatta. Kaikkea sellaista. Hei pidetään kiinni näistä jutuista ja yritetään tehdä tästä hyvästä Suomesta vieläkin parempi.

On ihan oikeasti onnen ja kiitollisuuden asia, että voin tänäänkin lähteä töihin, kävellä sinne turvallisin mielin eikä mun sillä aikaa tarvitse pelätä, että koti on pommitettu tai läheisille on tapahtunut jotain.

Hyvää synttäriä Suomi ja hyvää itsenäisyyspäivää teille lukijat! Ja jutelkaa niiden ikääntyneiden kanssa ihan oikeasti! Missä vaan kohtaattekaan heitä.


lauantai 3. joulukuuta 2016

No näitä länsimaalaisen ihmisen ongelmia...

... Eli vaatekriisejä! Nimittäin treenivaatevalikoima, joita tämän "muotoisille" on tarjolla, on ihan olematon. 2XU on tuonut markkinoille raskausajn kompressiotrikoot, mutta muiden urheiluvaatemerkkien en ole vastaavaa kuullut tehneen. Olisikohan jo aika? Nuo 2XU:n trikoot on omaan ajatukseen aika kalliit (väh. 139€). Meni vaan niin järki ja hermo, että viime viikolla kiertelin kaikki paikalliset urheilukaupat maksaakseni kyseisistä housuista ihan sama mitä. No re-hermoromahdus tuli, kun eihän niitä myyty missään. Olisko jo aika? Netistä en vaan ole saanut aikaiseksi niitä tilata, kun nettiostoksia en oikein muutenkaan tee juuri koskaan. (Olis varmaan aika!)

Jossain vaiheessa päädyin ostamaan Mamaliciouksen jotkut mitkä lie treenihousut (kuvassa). Aivan arsesta, jos saa suoraan sanoa! Pehmeä ja mukava ei varsinaisesti oo ne adjektiivit, joita odotan treenihousuilta. Hyvä ja napakka sen sijaan olis. Ilmeisesti raskausaikana pitäisi vaan raskausjoogata tai sitten sijoittaa pitkälle toista sataa euroa housuihin (ja ostaa ne sieltä netistä!), joita tarviit muutaman kuukauden. Ainakin vaatesuunnittelijoiden mukaan näin. Vähän myös kaipaisin treenitoppia taikka paitaa, johon olis jotain vatsan muotoa tehty. Tällä hetkellä ne tahtoo olla joko lököpaitoja tai sitten kiristää vatsankohdasta tai vaihtoehtoisesti lepatta vatsan alaosasta. Uimapukukin (jonka olen jo kertaalleen päivittänyt isommaksi) alkaa kohta ratkeilla liitoksistaan. Ja joo, tuolla yhdessä lastentarvikeliikkeessä näin ihan raskausaikaan tehdyn uikkarin. Oli rusettia ja muuta röyhelöä, voi hyvää päivää!

Joitain urheiluvaatehankintoja oon kuiteskin tehnyt. Ihan kärkeen ostin normitrikoot kokoa isompana. Menee varmaan raskauden jälkeenkin ihan hyvin. Yhdet trikoot ostin henkkamaukalta, kanssa normaalikokoa isommat. Ilmaisesti kahta kokoa, koska polvipussit. Pari toppia oon ostanut. Ihan vaan siksi, että olis kivempi treenailla. Vaatteilla ehkä kuitenkin on merkitystä. Noin niinkun periaattessa olis varmasti voinut treenata ihan "omilla housuilla" koko tämän ajan, mutta jostain syystä en vaan tykkää siitä, että niitä vaatteita pitää koko ajan olla korjailemassa jotenkin. Vyötärö on joko liian alhaalla tai ylhäällä tai puristaa tai sitten lörpöttää tai jotain muuta v****maista. Kohta luulen, että tuo vatsa alkaa olla niin iso, että housut voi suosiolla jättää sen alle, joten voisikohan tämä kriisi helpottaa sitten. Tilalle saan toki koko ajan lisääntyvissä määrin olevat ulkoiluvaateongelmat.

En ole koskaan ollut mikään muotifriikki, mutta jonkinverran tarkka vaatteistani kyllä. Tykkään yksityiskohdista ja siitä, että värit matsaa yhteen ja sitä rataa. Tässä on joutunut kyseisestä asiasta aika paljon tinkimään. Tai sanotaanko, että ainakin tuo valikoima on aika lailla suppea nyt. Yhtä-äkkiä oon myös löytänyt tien sinne henkkamaukalle, josta ei moneen moneen vuoteen ole löytynyt yhtään mitään päälle puettavaa. Tällä hetkellä ne yhden äitiysfarkut on ehkä ihan yhtä istuvat, kun treenihousut, heh.

No nää on tosiaan taas näitä. Ongelmia, joista ei voi puhua samalla vuosituhannella ihan oikeiden ongelmien kanssa. Vaikka ihan vilpittömästi oon kyllä sitä mieltä, että ajan kuvaan ehkä kuuluis pikkasen panostaa tähänkin käyttäjäryhmään. Itse en myöskään kuulu siihen ihmisryhmään, jotka koko ajan kokee äitiysvartalon kanssa sitä mieletöntä itsevarmaa hehkua ja valehtelematta hyvin istuvat vaatteet tuo ripauksen itseluottamusta ja sitä kautta hehkuakin. Ehkä se on niin aina, mutta siihen ei ennen vaan ole osannut kiinnittää huomiota.