Wannabe Juoksija

maanantai 28. marraskuuta 2016

Ole näkyvä

Luin aika kreisin jutun Keskisuomalaisesta viime viikolla. Jutussa pieni poika oli ollut ylittämässä valotonta risteystä puistokadulla. Toisesta suunnasta tuleva auto oli pysähtynyt, mutta toisesta suunnasta tuleva letka oli senkun vain jatkanut matkaa. Niinpä herra pysähtyneestä autosta oli mennyt pysäyttämään liikenteen ja saanut osakseen huudot ja haukut. Saakeli mitä liikennekulttuuria!

Joudun itse ylittelemään päivittäin noita risteyksiä, joissa ei ole valo-ohjausta. Pahimmassa tapauksessa kaistoja kulkee vielä kaksi samaan suuntaan. Liikennekulttuuri on näissä(kin) kohtaan ihan oikeasti enemmistöllä autoilijoista pahasti pielessä! Eikä puhuta edes liikennekulttuurista, vaan liikennesääntöjen noudattamisesta. Tuo kävelijä kun on päästettävä ylittämään suojatie, jos hän sille on menossa. Hei haloo, s-u-o-j-a-t-i-e. Autoillessa aika usein myös törmää ihmisiin, jotka kiittää saadessaan käyttää etuoikeuttaan. Kiva tapa ja oon kiittelevänä ihmisenä joskus harrastanut sitä itsekin, pyöräilijänä edelleen, jos tilanne tulee. Sittemmin (ehkä ajokortin jälkeen?) oon miettinyt, että miks ihmeessä kiittelen ja lähinnä mulkasen heitä, jotka eivät päästä tai aio päästää suojatien yli menijää.

Autoilijan suusta tässä kohtaa yleensä haukutaan ne holtittomat pyöräilijät ja "näkymättömät kulkijat", ilman valoja ja/tai heijastimia. Oikein onkin. Mua ärsyttää samat jutut, niin autoilijana, pyöräilijänä kuin kävelijänäkin. Valottomuus onkin ihan oikea ongelma ja jokaisen pitäisikin muistaa heijastaa itsensä ja myös ne mahdolliset jatkeensa, kuten koirat, lastenvaunut ja mitä näitä nyt on. Käyttää niitä valoja siinä pyörässä, edessä ja takana. Ihan idioottia toimintaa mennä ilman. Ja joo, kyllä niitä holtittomia pyöräilijöitäkin on. Kaikkia kulkupelejä käyttävänä voin kuitenkin sanoa, että ei mun edestä mene röyhkeästi pyöräilijöitä liikennesääntöjä rikkoen parinkilometrin matkalla vähintään toista kymmentä. Mitä sä oot mieltä, millainen on sun kotikaupungin liikennekulttuuri?

Vastakkain asettelu tässä asiassa tuskin auttaa, vaikka itsekin juuri taisin ainakin vähän niin tehdä. Pitäisi oppia kunnioittamaan kanssaliikkujia, liikkui ne sitten millä välineellä hyvänsä. Jokainen voisikin omalla kohdalla miettiä, mitä voisi liikenteessä tehdä paremmin. Päästänkö minä autoilijana kävelijät suojatien yli? Näytänkö ajoissa vilkkua ja näytänkö sitä suuntamerkkiä myös pyöräillessä? Olenko riittävästi valaistettu ja heijastettu? Entä keskitynkö liikenteeseen ja kuulenko liikenteen? Monessa kohtaa voin katsoa tyytyväisenä peiliin, mutta myös täällä on asioita, joita voisi hoitaa toisella tapaa. Omalla kohdallani voisin kiinnittää huomiota juurikin tuohon viimeiseen asiaan. Vaikka kuvittelenkin kompensoivani nappikuulokkeiden käyttöä muulla tarkkaavaisuudella, niin ehkä sitä volyymia voisi vielä vähän pienentää.

Lähes yhtä näkyvä kun tää kirkkopuiston valopupu, heh.

torstai 24. marraskuuta 2016

Kuinka kulkee punttitreenit nyt?

Juoksu ja liikunta-ajatuksia noin yleensä on jo pureskeltu, molempia omissa postauksissaan. Seuraavaksi käydään sitten salitreenaamisen kimppuun. Kuinka punttisaleilu ja lihaskuntotreenit on sujunut kasvavan vauvamahan kanssa? Tällä hetkellä elellään 26. raskausviikkoa ja käyn  salilla taikka jumpassa kolmisen kertaa viikossa. Sen lisäksi tai sijasta saatan harrastaa jonkinlaisia kotijumppia lenkin päälle. Jumpat on yleensä uimahallin jumppia ja lihaskuntopainotteisia, eli pumppia jne. Jumpasta riippuen jotain juttuja joutuu tunnilla modifioimaan. Ainaskin coreosuuksia, jos ei muuta. Crosstrainingtunnit, corejumpat ja sen sellaiset olen suosiolla passannut.



Alkuraskaus sujui salitreenien osalta aikalailla normaalisti. Huonovointisuuden vuoksi jouduin pitämään jonkun viikon taukoa kesälläja tämä johti luonnostaan sarjapainojen laskuun. Vatsan kasvaessa keskivartalotuen katoamisen huomasin kohtalaisen aikaisessa vaiheessa, Olisikohan ollut jo ensimmäisen kolmanneksen loppumetreillä? En tiedä voiko varsinaisesta katoamisesta puhua, mutta fiilis isoilla painoilla tehdessä oli erilainen. Samoin venytys (esimerkiksi leuanvedon ala-asennossa) tuntui kummalliselta. Salijamppojen kesken puhutaan ehkä nostovarmuudesta. Loppuviimein osasin kuunnella näitä viestejä varsin hyvin. Joissain liikkeessä riitti painojen keventäminen ja joitain liikkeitä sitten vaan skippasin pois kokonaan.



 Selinmakuu ei mulle ole toistaiseksi tuottanut minkäänsortin huonoa oloa, mutta suositusten mukaan olen selinmakuulla tehtävät liikkeet jättänyt pois. Niinpä esim. penkkipunnerrus on vaihtunut vinopenkkiin ja sitä rataa. Päinmakuulla en juuri mitään ole tehnyt ennenkään. Sarjapituudet menee siinä keskimäärin 12-15 toistossa ja painot on sen mukaisia. Tällä hetkellä pyrkimys on tehdä painoilla, joilla pystyy sen 15 toistoa tekemään. Edelleen kuitenkin satunnaisesti huomaan ottaneeni käsittelyyn siihen nähden vähän turhan isoja painoja. Tässä kohtaa sitten suosiolla jätän niitä toistoja varastoon. Ylipäänsä treeni on sellaista, että niitä toistoja jää erilailla varastoon. Keventelyä rupesin salitreenissäkin tekemään jo ennen kuin varsinaisesti sitä tarvitsi tehdä. Ihan vain muokatakseni "treeniasennetta" uuteen tilanteeseen.






Väsymys on ollut ehkä se eniten treeniä vastustava tekijä. Raskaana ollessa sitä väsymystä on vain niin paljon vaikeampi "hallita". Joidenkin ilta-aamu -yhdistelmien jälkeen sitä on vaan niin kirjaimellisen loppu, että olisi silkkaa hulluutta painella vielä puntille. Eli tiukkana työviikkona salikerrat saattaa jäädä kahteen kertaan viikko ja taas löysänä työviikkona kertoja saattaa tulla jopa neljä. Lepopäiväkin on saanut ihan uudenlaisen merkityksen tässä hetkessä. Enää nimittäin ei lepopäivä ole se päivä, joka on buukattu aamusta iltaan täyteen kaikkea muuta menoa. Oon siis pitänyt aika tiukasti kiinni siitä, että löytyy myös liikuntalepopäivä, joka ei muultakaan ohjelmaltaan ole kovin tiukka. Liikuntalepopäiviä toki tulee entistä enemmän myös siksi, että esimerkiksi työt kuormittaa normaalia enemmän.





Kaikenkaikkiaan kuitenkin salitreenit kulkee varsin hyvin ja sillä saralla on tällä hetkellä oikeastaan menossa jonkinsortin "nousukausi". Ei nyt ehkä ihan varsinaisessa merkityksessään, mutta sinne päin kuitenkin. Kuinka pitkään sä olet treenannut ja mitä? Mikä oli sulle sopivin ja mielekkäin laji raskausaikana?

maanantai 21. marraskuuta 2016

Kolme (pientä) asiaa

Aika monissa blogeissa on pyörinyt viime aikoina kolme asiaa -postaus. Mielestäni niitä on ollut ihan hauska lukea ja ajattelinpa itsekin samanlaisen kirjoitelman maanantaiaamun ratoksi kirjoitella.

Kolme asiaa, joista pidän...
  • ...hitaista (aikaisista) aamuista.
  • ...tulisesta ruoasta.
  • ...viikonloppuvapaista.
Kolme asiaa, joista en pidä...
  • ...valittamisen ilosta valittamisesta.
  • ...liian tiukoista aikatauluista.
  • ...pimeydestä.
Kolme asiaa, joita tein viikonloppuna...
  • ...kävin äidin ja pikkusiskon kanssa Juha Tapion keikalla.
  • ...söin myöhäistä aamiaista Jarpan, pikkuveljen ja hänen tyttöystävänsä kanssa.
  • ...saunoin pitkästä aikaa.
Kolme asiaa, joita osaan...
  • ...vetää leukoja (ainakin osasin, hah).
  • ...nauraa itselle.
  • ...olla empaattinen.
Kolme asiaa, joita en osaa...
  • ...laulaa.
  • ...hoitaa jämptisti asioita, jotka eivät miellytä tai kiinnosta.
  • ...pitää vaatekaappia hyvässä järjestyksessä.


Kolme asiaa, joita haluaisin osata...
  • ...no laulaa.
  • ...puhua parempaa englantia.
  • ...kävellä käsilläni.
Kolme asiaa, jotka minun pitäisi tehdä...
  • ...täyttää Kelalle jotain hakemuksia (ja ylipäänsä ottaa vähän selvää niistä)
  • ...ajaa ajokortin kakkosvaihe.
  • ...mennä suukirurgille viisureiden poiston merkeissä sitten, kun vauva on syntynyt.
Kolme asiaa, joista stressaan...
  • ...pikkusen hyvinvoinnista.
  • ...hoitamattomista asioista/tekemättömistä töistä.
  • ...liian tiukoista aikatauluista.
Kolme asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan...
  • ...liikunta, liikunta ja liikunta.
  • ...läheisten seura.
  • ...kunnon nauraminen.
Kolme asiaa, joista puhun mielelläni...
  • ...vauvasta.
  • ...terveyteen ja hyvinvointiin liittyvistä asioista.
  • ...ihmiskohtaloista.


Kome asiaa, jotka puen mielelläni päälle...
  • ...äitiysvaatteita (joita eiole paljoa) ja siksi, koska ne vaan istuvat parhaiten.
  • ...värejä, jotka mätsäävät yhteen.
  • ...tilanteesta riippuen joko sykemittarin (urheilu) tai DKNY:n rannekellon (muu vapaa-aika).
Kolme asiaa, joita en pue päälleni...
  • ...tosi korkeita korkoja.
  • ...napapaitaa.
  • ...isoa osaa mun normaalisti käyttämistä vaatteista, koska ne ei tällähetkellä istu (tai edes mahdu).
Kolme asiaa, jotka haluaisin hankkia...
  • ...keittiöön uudet tuolit.
  • ...yhden sitterin.
  • ...jonkun kauniin korun.
Kolme asiaa, joita unelmoin...
  • ...vauvan syntymästä ja vauva-arjesta.
  • ...kunnon hikitreeneistä.
  • ...pohjoisen reissusta.
Kolme asiaa, joita pelkään...
  • ...että pikkuinen ei syystä tai toisesta voi hyvin tai ole terve.
  • ...että joku muu läheinen sairastuu.
  • ...että itse itse sairastun.
Kolme asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa...
  • ...että pysyttäisiin kaikki terveinä.
  • ...että tulisi lunta.
  • ...paljon mukavia hetkiä sekä itselle että muille.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

No siitä painonnoususta!

Kuumottava aihe, oli sitten raskaana taikka ei. Tää on myös aihe, joka väistämättä itseä on matkan varrella jonkin verran mietityttänyt. Ihan ensiksi täytyy nieleskellä kaikki aiemmat ajatukset siitä, että raskauden aikaista painonnousua olisi jotenkin yksinkertaista ja helppoa hallita. No ei ole. Omalla kohdalla varsinkin alkuvaihe oli suoraansanoen shokki tämän asian suhteen. Aineenvaihdunta löi aivan jumiin ja turvotus ja tukala olo oli lähes jatkuva seuralainen.


Itse näemmä kuulun siihen joukkoon, jonka paino tulee nousemaan raskauden aikana kohtalaisen paljon. Mistäkö tiedän? Siitä, että 24 raskausviikkoa on takana ja painonnousu on tähän mennessä sellainen kymmenisen kiloa. Vastoin kaikkia kirjoja oma painonkehitykseni on tasaantunut raskauden edetessä. Joka tapauksessa, kymmenen kiloa puolessa vuodessa, vaikka olen läpi raskauden ihan oikeasti syönyt perusterveellisesti sekä kohtuullisesti ja liikun edelleen moniin suosituksiin nähden reilusti. Toki raskautta edeltävät liikuntamäärät on olleet ihan todella reiluja ja liikuntamäärät väistämättä pudonneet. Puhtain sydämin voin kuitenkin ajatella, että paljoa en asiaan ole voinut vaikuttaa ja ainakaan kovin montaa kiloa ei olisi toistaiseksi ollut vältettävissä. Ihan asialliseksi en näe sitäkään, että raskauden ajaksi olisi pitänyt kaikki rentous poistaa ruokavaliosta. Kuitenkin tiedän herkuttelevani varsin kohtuudella ja hyvin satunnaisesti.

Neuvolassa ei painonnousuuni ole puututtu millään lailla, joten sieltä suunnasta ei asiasta ole tullut mitään sanomista. Päin vastoin on sanottu, että elät vaan niinkuin tähänkin asti, sillä ei kuulemma ole niin kovin kummallista, jos paljon liikkuvan hoikan ihmisen paino nousee suositusten ylärajoilla tai ylikin. Vauveli on kyllä kasvanut juuri sopivasti. Toki on hyvä, että painonnousuun tarvittaessa puututaan, onhan kyseessä sekä vauvan että äidin terveys. Sokerirasituksessa en vielä ole käynyt (että sitä kauhulla odottaen, aamupahoinvointia kun on edelleen), mutta en siitäkään osaa olla huolissani. Etenkin kun duunissa olen joinain kertoina sokereita mielenkiinnosta tsekannut ja lukemat on ihannelukemia.

Pääsääntöisesti ajattelen tosi järkevällä tavalla painonnoususta, mutta myönnettäköön, että on se välillä vähän aiheuttanut ristiriitaisia ajatuksia. Kuinka tällainen terveysfanaatikko voikaan kerätä näin paljon raskauskiloja? Toisaalta taas, olihan tuo arvattavissa, sillä omaan kropan (vai aineenvaihdunnan?) tietäen se on kyllä sellainen, joka kerää itseensä kilot hyvinkin helposti. Oon myös ajatellut itselle epätyypillisiä ajatuksia, kuten toivottavasti ne nyt tajuaa, että odotan vauvaa, enkä ole vain lihonnut ja saanut mielentyydytystä kommenteista, joissa ihmetellään, että näinkö painoni on oikeasti noussut väittämiäni lukemia. Vatvonut muiden ihmisen mielipiteitä siis, jotka ei paskan vertaa ole kiinnostanut aiemmin. Tästä taas on seurannut ajatus, että olenko mä tosiaan näin pinnallinen???

Onko sillä sitten jotain väliä paljonko niitä kiloja tulee? On ja ei. Joinain päivinä asia vähän harmittaa ja joinain päivinä harmittaa se, että tätä aikaa kuluttaa tuollaisenkin asian vatvomiseen.  Ehkä kuitenkin pääosin päädyn olemaan tyytyväinen vaikkapa siitä, että yläkropassa vaikuttaa edelleen olevan lihasta tallessa ja sitä rataa. En myöskään epäile, etteikö puntari tulisi aikanaan näyttämään samoja lukemia, kuin ennenkin. Missään kauneusihannemitoissa en ole ollut ennenkään ja huomattavasti painoa tärkeämpiä asioita on suorituskyky. Tiedän kuitenkin, mikä itselle ja omalle kropalle on se paino, jossa on hyvä ja helppo olla ja siihen aion aikanaan sitten pyrkiä. Jos nyt eteen tulee tilannetta, jolloin siihen erityisesti täytyy pyrkiä. En jaksa epäillä, etteikö se tällä samanlaisella elämäntyylillä olisi mahdollista ainakin puoliksi omalla painollaan. Suorituskyky edellä ja kroppa perässä. Kehittyminen tuo sitten tullessaan iloisia yllätyksiä myös peilikuvaan ja puntarilukemiin.


(Ja ennen kuin kukaan mitään, niin toki vauvanhoito on prioriteeti numero yksi!)

lauantai 12. marraskuuta 2016

#oivalluksia

Kantapääopiston Johanna haastoi minut tovi sitten #oivalluksia -haasteeseen. Tarkoituksena on siis kaivella puhelimen kätköistä oivalluksia herättäviä kuvia ja jakaa ne muiden oivalluksineen muiden iloksi. Mulla oli ajatus selailla kuvia ihan oikeasti vuosien taakse tietsarilta pilvestä, koska puhelimen kuvamuisti ylettävää vain vuoden-kahden taakse. Oon vaan nykyään niin laiska olemaan tällä koneella, niin mennään näillä mitä on.

Aika pitkälle mun kuvat on a) luontokuvia, b) treenikuvia tai c) ruokakuvia. Tuon varmasti kaikki instagram -seuraajani on laittanut merkille. @tarupkk on käyttäjätunnus, jos jotakuta tässä kohtaa kiinnostaa. Niin ja blogia voi seurata myös facebookissa, täällä! Mutta haasteeseen, jossa omalla kohdalla on ehkä kuitenkin enemmän kyse oivalluksista, kuin kuvista. Sen kaikki tietää, että tykkään siitä luonnosta, liikunnasta ja ruoasta, hah.


1) Ensi kesä tulee olemaan tosi erilainen, kuin ennen! Eikä vaan siksi, että meitä on kolme vaan myös siksi, että Jarppa osti kesämökin. Pikkuinen mökki (itseasiassa kaksi pikkuista mökkiä samalla tontilla, toinen Jarpalle ja toinen hänen veljelleen. Tässä se hänen mökkinsä rannasta kuvattuna.), jossa on paljon puuhaa, kuten kuvasta näkyy. Mutta mikäs siellä on kiireettä laitellessa.


2) Mun marraskuun coreputki on himpan verran erilainen! Kuvassa oli meneillään 21. raskausviikko ja nyt on meneillään 24. viikko, eli coreputki on kehittynyt edelleen :). Jos vatsa tuntuu isolta jo nyt, miltä se tuntuu kahden kuukauden päästä???


3) Ikävöin mun siskoi ja veljii sekä heidän kumppaneitaan/lapsia tosi paljon ja usein. Paitsi yhtä siskoa ja hänen perhettään, koska nähdään niin usein, ettei tarvi. Kuvassa meidän jengiä pienimmän pikkuveljen synttäreiltä ja kuvasta puuttuu vatsatautinen Jarppa sekä J ja M, joihin on ollut ilo tutustua tuon kuvan jälkeen.


4) Mulla on tapana rehvastella Jarpalle joillain tuloksilla, etenkin leuanvetoasioissa pidän sen ajantasalla erittäinkin reaaliajassa! Oikeastaan tähän kuvaan liittyy vielä toinenkin oivallus. 5) Oon jumankekka tänä vuonna vetänyt tuon 13 leukaa ja aion vetää myös ensi vuonna!



6) Tää vuosi on ollut töiden suhteen ihan hiton opettavainen ja oon niin tyytyväinen siitä, että tuun jäämään pois työstä, jonne tulen palaamaan ihan superinnoissani! On ihan oikeasti onni tehdä työtä, josta tykkää.


7) Niinpä! Kuva on rantaraitin varrelta.


8) Kaikkein liikuttavampi keskusteluja pikkuisesta ollaan käyty mun pian viisi vuotta täyttävän kummitytön kanssa. Tai oikeastaan kaikista liikuttavimmat keskustelut olen salakuunnellut. Kyllä, mun pitää laittaa korvat ja etenkin silmät kiinni, kun hän juttelee vauvalle: "Olet niin kaunis pikkuinen. Kun synnyt, on talvi. Nyt on syksy ja syksyisin voimme hyppiä lehtikasoissa ja vesilammikoissa..." Noin niinkuin esimerkiksi.


9) Oon todella uuden äärellä. Tää kuva kuvaa kyllä tämän hetkistä fiilistä tosi hyvin. Ja tähän(kin) kuvaan liittyy myös toinen, elikkä viimenen oivallus. Nimittäin se, että 10) mun ja Kilpisjärven suhde oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Sellaisia oivalluksia täällä, millaisia oivalluksia sulla? Aika lällyjä ja aika vauvapainotteisia, mutta sellaista se nyt on tämä mun elämä. Hyvää viikonloppua!

perjantai 4. marraskuuta 2016

Epäsuosittuja mielipiteitä

No toissapäivänä postasin ja nyt taas, ohhohhoh. Viime aikaiseen postausahtiin nähden tuntuu, että verkko alkaa varmaan kohta pursuta näitä mun tekstejä! Totta puhuen tämä postaus on ollut suunnitelmissa on ollut jo vaikka ja kuinka kauan. Postausidea, joka kesällä pyöri monissakin blogeissa. Nyt vasta syksyllä (vai onko jo talvi?) saan aikaiseksi, mutta parempi myöhään plaa, plaa, plaa. Vaikka totta puhuen tämän asian kohdalla voi olla myös niin, että tuo sanonta ei pidä sinnepäinkään paikkansa, hah. Epäsuosittuja mielipiteitä, olkaa hyvä.

Mun mielestä lapset ei kuulu ruotsinlaivojen baareihin. Mikä hemmetti siinä on, että kun siirrytään merille, on ihan okei viedä alaikäinen mukula baariin? Kyllähän sen tietää kenen asialla ollaan, jos aikuisella on olut naamarin edessä, ympärillä ördää enemmän ja vähemmän kännistä porukkaa ja lavalla raikaa Paula Koivuniemi. Tai vielä pahempaa, wannabe Paula Koivuniemi. Siinä ei paljon sateenkaaridrinkit auta!

Sunnuntai on viikon paras päivä, vaikka väittävätkin, että monen mielestä ei. Ihana suunnitella uutta viikkoa ja sunnuntaissa on muutenkin sellaista kotoilurauhan tuntua!

Isot ostoskeskukset on perseestä! Mun painajaisloma olis, että meidät tyrkättäis viikonlopuksi Vantaan Flamingoon, jossa yövytään, kylvetää, shoppaillaan, safkataan ja otetaan parit drinkit työntämättä naamaria kertaakaan ulos. Voi apua, kuinka paska idea.

Jatkuva älypuhelimen näperrys on ärsyttävää. Jos oot lounastreffeillä tai kahvilla ystävän kanssa, eikö silloin voi oikeasti keskittyä hetkeen. Okei, annettakoon nopea kuva herkullisesta piirakasta anteeksi, mutta noin muuten. Oikeastaan älypuhelin ei mun mielestä kuulu edes työpaikan kahvipöytään.

Televisiota katsellaan mitä kummallisimmissa tilanteissa. Ruokalautasta ei tarvitse kuskata olkkariin, jotta voi katsella samalla telkkarista jotain. Televisio ei mun mielestä kuulu myöskään makkariin. Ei aikuisten eikä lasten. Ehkä jossain iässä asiaa voi harkita, en ole ihan varma.

Ruoan ei tarvitse olla aina niin tajunnanräjäyttävän hyvää. En tiedä milloin aivan tavallinen (ei erityisen hyvä eikä myöskään paha) ruoka muuttui epätrendikkääksi? Musta on ihan ookoo syödä ihan ookoota ruokaa. Ylipäänsä harva ruoka nyt on pahaa. Paitsi vispipuuro.

Taru sormusten herrasta ja muu vastaava fantasiakirjallisuus sekä -elokuva on tylsintä ikinä. Ai kamala, jos joku pakottaisi lukemaan kaikki teokset ja katsomaan perään elokuvat. Fantasia ei oo mun juttu ollenkaan!

Ihmisillä on kummallinen tapa kuvata itsetutkiskeluprosessia jotenkin niin kovin lyhyenä! Tyyliin "vielä vuosi sitten suhteeni liikuntaan ja ruokaan oli aivan vinksallaan, mutta tänä päivänä hyväksyn itseni aina juuri sellaisena kuin olen ja osaan olla niin täydellisen armollinen" tai "vielä vuosi sitten suoritin elämääni, mutta nyt olen oivaltanut kaiken!". Öö. No ei ehkä ole mahdollista. Eikö monissa asioissa saata olla kyse jopa elämän mittaisesta matkasta?

Äitien tai äidiksi tulevien keskinäinen kilpavarustelu on kuvottavaa! Oon ehkä kerran kaksi mennyt lueskelemaan keskustelupalstoilta mielipiteitä jostain asioista (tuotteista) ja törmännyt aivan kummalliseen argumentointiin. En ihmettele yhtään, että nykyään jo eskari-iässä lapset haukkuu toisiaan vaikkapa vaatteista. Haloo!

Ketä kiinnostaa verotiedot? En tosin tiedä yhtään ihmistä, ket' se kiinnostaa, enkä ikinä keskustele kenenkään kanssa niistä. Pakkohan niitä jossain on olla, koska lehdet pursuaa aiheesta!


ETTÄ NIIN :)

Tänään on tiedossa Ikea-päivä. Kunnon keskiluokkaisen perheenäidin meininkiä. Vauva tulee taloon, minäpä haen pelit ja rensselit Ikeasta! Ylipäänsä koko koti on meillä tällä hetkellä ihan mullin mallin, kun olohuoneeseen värkätään tietsari- (ja perhonsidonta!) pistettä ja kakkosmakkaria muutetaan edes vähän lapsiystävällisemmäksi. Siinä sivussa päätettiin sitten uusia se keittiönpöytäkin, joka on ollut to do -listalla ehkä noin viis vuotta. Olkkarin kalusteet piti tulla jo viikolla ja tulikin. TV-tasoa lukuunottamatta. Miedän tuurilla nimittäin joku hemmetin ilkivallan tekijä oli murtautunut kaluste 10:n varastoon ihan vaan levitelläkseen TV-tason palasia ympäri pihaa! Helevetti!

Ihan hauskaa silti sisustaa, vaikka ajoittainen kaaos on, no, kaaosta.

Hyvää viikonloppua!

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Yleisiä ajatuksia raskausajan liikunnasta

Liikunta raskausaikana. Kiistatta hyväksi sekä äidille että vauvalle. Alkuraskaudessa olin kovin huolissani siitä, osaanko harrastaa liikuntaa tavalla, joka ihan oikeasti on hyväksi. Perusohje tuntuu olevan, että "kaikki mikä tuntuu hyvälle, on hyväksi". No hitto kun liikunta ei läheskään aina ole mitään tuntuupa just nyt tosi hyvälle -juttua! Toinen perusläppä oli "kuuntele kroppaa, se kertoo kyllä!". No jep, minäpä tyttö kuuntelen. Kerran se kertoi mulle, että hiihdä vain murtuneella jalalla 20 kilometriä. Että joo. Kun ei vaan aina puhuta samaa kieltä.

Kuvat joiden viikkojen takaa.


Ehkä kaikista eniten hyötyä olen saanut Mari Stenmanin blogista Äitiys liikuttaa, joka on myös lihastohtoriblogissa kirjoittanut vieraskynäartikkelin. Vaikka muiden kokemuksia on toki mukava lueskella, varsinainen tieto, johon nojautua, tulee hakea jostain muualta. Liikunnan ja raskauden osalta tuota tietoa on loppuviimein niin kovin rajallisesti, edelleen. Vaikka suunta varmasti oikea on. Etenkin kirjoitus otsikolla "Miten sitä kehoa kuunnellaan, kun se ei osaa puhua?" ja vinkkilistan kohta neljä osuin oikein kolahtamalla omaan nilkkaan:

"4. Lopeta tietoisesti suorittaminen
Luovu ajatusmallista, jossa teet automaattisesti loppuun asti liikuntakerran tai liikkeen, johon olet ryhtynyt. Raskaana ollessasi teet liikkeen loppuun vain siinä tapauksessa, jos se tuntuu hyvältä.  Odottavan äidin keho palkitsee viisaasta luovuttamisesta ja rankaisee ”periksi ei anneta” –asenteesta. Jos olet luonteeltasi kova suorittamaan ja saat siitä mielihyvää, tämä on erityisen tärkeä ohje."

Omalla kohdalla tähän voisi lisätä, että ylipäänsä automaattisesti aloitat liikuntakerran, jonka olet suunnitellut. Tää on ollut aika keskeinen ajatus koko raskauden ajan. Muistan aikalailla alkuraskaudessa istuneeni penkkipunnerrussarjan palautustauolla ja ajatelleeni eteenpäin tuijotellessa, että "tässä sitä nyt ollaan tekemässä kovimmilla painoilla todella pitkään aikaan. Vailla minkäänmoista projektia, jonka keskiössä on kehittyminen. Uuden edessä, joka oikeastaan on vielä isompi haaste kuin maraton tai kymmenen leukaa." Loppuviimein tämäkin haaste on kulkenut eteenpäin oikein hyvin.

Onko kenellään heittää hyviä (ja kohtuuhintaisia) treenihousuvinkkejä?


Liikuntaa siis olen harrastanut ja musta on liikuttavaa ajatella, mitä kaikkea terveyttä edistävää omat valinnat tälläkin osa-alueella vauvan elämään tuo. Onhan raskauden aikaisen liikunnan hyödyt myös vauvalle, ja vielä pitkälle tulevaisuuteen hänen elämässään, monin erilaisin mekanismein selviä. Myös se, että vauva kuuntelee punttien kolinaa ja aistii metsälenkkeilyt jo ennen syntymää, on hellyttävä ajatus. Uskon vahvasti, että "liikkuvaa elämäntapaa" voi ja pitää siirtää pieneen jo tässä vaiheessa. Kun siihen toistaiseksi kaikkien terveyden kannalta on onnellinen mahdollisuus. Liikunta on kuulunut mun päivittäiseen elämään jo aika monta vuotta, joten sanomattakin selvää, että olen äärinmäisen onnellinen siitä, että edelleen sitä kykenen tekemään.

Mutta on se silti erilaista. Niin kovin erilaista liikkua raskaana ollessa versus ennen raskautta. Ja kieltämättä siinä on ollut opettelua. Ei sellaista opettelua, että olisin väkisin vääntänyt esimerkiksi pahoinvointia tai väsymystä vasten treenejä ja oppinut sitten virheestäni. Opettelua on ollut lähinnä ajatusmaailmassa. Siinä, että liikunnasta saa saman nautinnon ja vaikkapa nyt stressinlievityksen tai hallinnantunteen vaikka se ei ole niin viimeisen päälle tehty. Ajatusmaailmassa, että kävelylenkki ei tässä tilanteessa ole "vaan kävelylenkki."

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Arkiliikuntaa parhaimmillaan

Juoksu on jäänyt, eikä mulla oo tällä hetkellä minkäänlaista jumppakorttia, jossa voisi käydä harrastamassa aerobista liikuntaa. Uimahallilla ollaan tosin käyty kälyn ja hänen serkkunsa kanssa. Nämäkin ryhmäliikunnat on enimmäkseen ollut pumppia tai vastaavaa. Ei siis varsinaista aerobista. Harmi, kun uimahallilla ei ole spinningiä! Viime viikkoinen jumppa burpeineen ei sopinut, joten vietin ajan salilla. Onhan siinä sitten vesijuoksut päälle ja voisihan sitä toki uimassa käydä, mutta edelleen oon se suhteen aika laiska. Ei vaan oikein huvita nuo vesiliikunnat.



Mitä siis jää jäljelle? No kävelylenkkeily, lähinnä sauvakävelylenkkeily. Tämähän on tuttua puhaa menneiltä vuosilta ja oon kirjoittanut siitä ennenkin. Tehoiltaan metsässä sauvominen vastaa ihan varmasti tasamaalla hölkkäilyä ja onhan tuo nyt todettu omalla kohdallanikin, kun juoksukunto monien vuosien jälkeen oli niin näppärästi esiin kaivettavissa. Sauvakävelylenkkeily kuuluu siis ohjelmistoon edelleen. Vielä tänä päivänäkään en kuitenkaan kovin mielelläni lenkkeile itsekseni, vaan lähinnä kälyn kanssa tämäkin. Ihan toinen äärilaita juoksemiselle siis, jota suurimmaksi osaksi harrastin keskenäni.

Lenkkeily siis kuuluu ohjelmaan edelleen ja voimapuolelta tulee vähintään se pari kertaa salia/jumppaa viikossa. Viikottaiset lepopäivät on jokatapauksessa lisääntyneet ja viikottain liikuntamäärä vähentynyt. Väsymys on viime viikkoina hintsusti lisääntynyt ja esimerkiksi ilta-aamu -yhdistelmät vie voimat ihan totaalisesti. Enää toidellakaan toimi syysteemi, jolloin viikon lepopäiväksi asetetaan päivä, jolloin on aamusta iltaan kaikkea muuta tekemistä. Joka nyt on ihan naurettava systeemi muutenkin. Välillä oma tämänhetkinen liikkuminen tuntuu lähinnä pikku jumppailuilta entiseen nähden, mutta kun tarkemmin asiaa miettii, niin todennäköisesti liikun edelleen enemmän kun nyt valtaväestö liikkuu.



Jos varsinainen teholiikunta on vähentynyt, niin arkiaktiivisuus sen sijaan on lisääntynyt. Ihan tietoisesti jokunen viikko sitten aloin kävellä työmatkat. Parin kymmenen minuutin päivittäinen pyöräily on siis vaihtunut tunnin kävelyyn per päivä. Mun työmatka on 3km/suunta, eli viiden päivän työviikko tuo 30 kävelykilometria lisää. Kuukausi sitten myös auto lähti vaihtoon, mutta uutta ei edelleenkään ole (hah). Se nyt ei sinänsä mua kovin paljoa liikuta, koska mun auton käyttö koski lähinnä kauppareissuja tai reissuja sinne, mihin nyt ei kävellen (tai pyörälläkään) liikuta kuitenkaan. Päätin jo aikaa sitten, etten liukkailla keleillä aio jatkaa pyöräilyä ja suunnitelmana oli alkaa työmatkakävely hiljalleen. Kävi kuitenkin niin, että kun pyörä varastoon ekan kerran jäi, ei sitä sieltä enää ole kaivettukaan.

Kuinka sä liikut sun työmatkat ja millainen sun työmatka on?

maanantai 24. lokakuuta 2016

Ajatuksia syysmelankoliasta

Syksy ja sen tuoma melankolia on mulle tuttua juttua jo useilta vuosilta. Kun ruska on poissa ja pimeys tulee aina vaan aiemmin, valtaa mielen kummallinen melankolia. Mulla ei ole vaikeuksia harrastaa taikka syödä normaalisti, vaan vaikeudet koskevat lähinnä sosialisointia. Sen puutetta siis. Viihdyn kotona ja yksin, enemmän kuitenkin kaksin, mutta totuus on, että kaipaan tietyn verran myös muita ihmisiä ympärilleni. Tämä on asia, jonka kanssa syksyn melankoliassa saa olla tarkkana.

Tämä syksy on paristakin syystä todella erilainen. Oon juuri aloittanut työt uudessa paikassa. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Huono puoli on ehdottomasti se, että tykkäsin vanhasta työstäni ihan todella paljon. Se oli duuni mihin silloin valmistuttuani halusin, mutta syksy siellä oli hiljainen ja niinpä mulle tarjottiin jonkun kuukauden kestävää pestiä toisella erikoisalalla. Ajatuksena, että tule sitten vuodenvaihteessa takaisin. No kukaanhan ei tuolloin tiennyt, että en ole palaamassa takaisin silloin. Hyvä puoli on ehdottomasti se, että opin uusia asioita ja omaa osaamistaan on ehdottoman hyvä laajentaa.

Yllättävän rankkaa tämä on kuitenkin ollut. Ensinnäkin olikin kohtalaisen haikeaa ja surullista jättää suuresti pitämäni työ (älkää käsittäkö väärin, pidän työstäni edelleen) ja työkaverit, joihin ihan pikkaisen oli tutustunut. He tiesivät edes jotain henkilökohtaista musta ja yhtä-äkkiä ootkin päivät ihmisten keskellä, jotka ei tiedä musta yhtään mitään. Itse työ ja niiden asioiden pohtiminen ei ole tuntunut rankalta, mutta työyhteisöön sulautuminen on. Vikahan ei todellakaan ole heissä, vaan minussa. Tuntuu vaikealta sopeutua työyhteisöön, jossa tietää viivähtävän vain hetken. Olen tästä ehkä hieman ymmälläni. Kyllähän se sopeutuminen aina on ottanut aikansa, mutta koskaan aiemmin se ei mua juurikaan ole liikuttanut. Olenhan opiskelujen, harkkojen ja sijaisuuksien myötä viime vuosina tehnyt sitä kerta toisensa perään, joten mikään uusi tilanne tämä ei ole. Tämä yhdistettynä syksyn tuomaan antisosiaaliseen vaiheeseen huomaan kuluneen päiviä, olloin en ole jutellut Jarppaa lukuunottamatta mitään henkilökohtaista itsestäni. Niimpä joinain hetkinä ole saattanut tuntea jopa jonkinlaista yksinäisyyttä. Tiedän, että hiljalleen tämä tulee kuitenkin muuttumaan ja päivä päivältä sitä tutustuu, niin työhön kun työkavereihin.

Luulen, että asiaan on oman mausteensa tuonut myös raskaus. Hormonien muodossa ja muutenkin. Tutussa ja turvallisessa työyhteisössä työskenteleminen tietyllä tapaa normaalia haavoittuvammassa tilassa on, no turvallisempaa. Ja ehkä sitä turvallisuutta nimenomaan juuri nyt kaipaa. Jonain toisena hetkenä olisin menossa tuulta päin ja epämukavuusalueelle erittäinkin mielelläni. Sekin tunne on ihan uusi, sillä tähän saakka olen aina sietänyt ja jopa nauttinut epämukavuusalueella olemisesta ja itsensä haastamisesta. Epämukavuusalueella tarkoitan siis tutusta ja turvallisesta poikkeavaa, en sitä, että jokin työ olisi sananmukaisesti epämukavampaa. Omalla kohdallani siis raskaushormonien tuomat tunneasiat eivät ole olleet myytti, vaikka moni muu asia sellaiselta tuntuukin.

Näiden kaikkien ajatusten jälkeen on sitten muutaman kerran iskenyt se syyllisyys. Kuinka nyt voinkaan kokea näitä melankolisia tunteita, olenhan raskaana ja siitä kun kaikkien kehoitusten mukaan tulisi nauttia. Ja nautinhan minä, totta kai nautin. Aina en kuitenkaan ole saanut kiinni siitä, että mistä tarkalleen ottaen pitäisi nauttia. Siitä itse raskaudesta vaiko koko elämästä raskaus aikana? Nää melankoliset tunteet ei edes millään lailla liity raskauteen ja siitä huolimatta on syyllisyyden tunne ajoittain vallannut mieltä. Toki myös raskauteen, varsinkin sen alkuaikana, liittyi oikeastaan yllättävänkin paljon huolta ja pelkoa. Kun tuosta nauttimisesta niin kovin toitotetaan, niin välillä iskee tunne, kuin olisi jotenkin epäonnistunut. Ei raskaudessa vaan nauttimisessa, koska kyllä, sekin on kaikesta onnellisuudesta huolimatta sisältänyt asioita, josta en suoraan voi sanoa nauttivani. Onneksi on Jarppa, jolle voin tihrustaa nämä(kin) asiat ja hän ymmärtää. Tai on ainakin ymmärtävinään siten, että saan asiat tasapainoon. Eli yksinäinen, sitä en ainakaan ole.

Ehkä myös "kaamoksenhoitokeinoja" joutuu tänä syksynä punnita uudelleen. Urheilu kun ei samanlaista ole, vaikka sitä edelleen kuinka harrastaa. Ikä on tuonut herkkyyttä ja tunteet tulee muutenkin toisinaan aika lujina. Ihan kaikenlaiset tunteet, myös ne onnelliset. Raskaus on tehnyt ne vielä entistä voimakkaammiksi. Onneksi kohta alkaa joulu lähestyä ja joulufiilikset on mulla ollut vuosi vuodelta lämpöisempiä. Tänä vuonna luulen, että ne on oikein erityisen lämpöisiä. Ja kyllä. Kyllä mä kuitenkin syksystä nautin, melankolia mukaan luettuna :).


Miten teillä menee syksy? Ymmärrätkö yhtään syysmelankoliaa vai meneekö syksy siinä missä kevätkin? Entä ootko paljon vaihdellut työpaikkoja? Tunnistatko yhtään niitä ajatuksia?

torstai 20. lokakuuta 2016

Fyysisiä fiiliksiä viimeisiltä kuukausilta

Viime maanantaina ohitettiin tämän raskauden puoliväli. Sen sekä eilisen rakenneultran (jossa pieni vaikutti voivansa oikeinkin hyvin ja kehittyneen kaikin puolin mallikkaasti) kunniaksi ajattelin kertoa vähän vointeja ja fiiliksiä menneiltä kuukausilta. Kuvat on satunnaisia otoksia juurikin tuolta maanantailta, josta alunperin oli aikomus kirjoittaa päivä kanssani -postaus. Mutta jos tehdään se sitten joltain toiselta päivältä?



Kuten oonkin kertonut, niin ekan kolmanneksen aikana mulla oli aika kovat pahoinvoinnit. En muista oksentelinko ihan päivittäin, mutta suurin piirtein. Pääosin homma oli kuitenkin pelkkää kakomista vessanpöntöllä ja mieleen palautuikin taannoinen vatsatauti. Lähinnä sen jälkeinen toipumisaika, jolloin etoi 24/7 ja olo oli niin jumalattoman väsynyt. Halusin pitäää raskauden salassa vaikkapa nyt työpaikalla ja välillä tuntuikin, että päivät olisi niin paljon helpompia, jos jolle kulle saisi kerrottua (ja okei, vähän valitettua) pahaa oloa. Pahoinvointi helpotti ja vaikka edelleen silloin tällöin tulee huonon olon aalto, ihan oksennukseen saakka, menee se nopeasti myös ohi.



Väsymystä on edelleen vaihdellen. Unen tarve on paljon normaalia suurempi ja joskus vuorotyössä sitä on mahdotonta täyttää ilman, että tuntisit oloasi päivällä väsyneeksi. Mielialavaihteluja on jonkin verran ollut, samaten kun irrationaalisia pelkoja (kuten nyt esimerkiksi toksoplasmoosi ja viimeisimpänä höyryäminen vauvan liikkeistä, joita ei heti päivittäin tuntunut). Nää varmaan kuuluu asiaan, ainakin itseä kokeneemmat ovat näin kertoneet. Merkille on tullut myös laitettua, että oma leposyke (sekä myös rasituksen aikainen sykkeen ja hengityksen käyttäytyminen) on aikalailla eri lukemissa kuin ennen. Kuuluu asiaan ja johtuu huomattavasti kasvaneesta verivolyymistä.



Painoa on tullut, niinkuin nyt asiaan kuuluukin. Vatsa on kasvanut jo ihan vauvavatsaksi. Sekä paino, että vatsankasvu on tapahtunut pompsahtaen. Painonnoususta olin tosiaan jossain vaiheessa vähän huolissanikin, mutta se tuntuu nyt rauhoittuneen. Tästä ehkä ihan oma postauksensa, sillä myönnän kyllä sen, että muuttuvaa kehoa on joutunut mielessä työstämään. Toinen vatsaan liittyvä uusi juttu on ihan hitonmoinen turvotus. Pötsin koko tuplaantuu yhdestä jos toisesta ruoka-aineesta, väärästä määrästä, liian nopeasta ruokailusta taikka väärin ajoitetusta syömisestä. Ruoansulatus tuntuu seisahtuneen ja noin niinkuin kansankielellä kaasun muodostus taas kiihtyneen. Kaikkihan sen tietää, mitä siitä seuraa! Ja jos joku luuli, että holtitonta piereskelyä, niin ei. Se olis itseasiassa pienempi huoli, kun nää krampit. Mutta se siitä.



Kuitenkin kaiken kaikkiaan raskaus on sujunut hyvin. Vaikka muutama edellinen kappale vaikutti lähinnä oirelistalta, niin en haluaisi osaltani olla se kaveri, joka mennen, tullen ja palatessa höyryää kaikesta mahdollisesta oireiluista. Toisaalta taas tuntuu hassulta ignooratakaan näitä "oireita" täysin, vaikka aika usein huomaankin toteavani voivani tosi hyvin ja jätän mainitsematta, että just kyllä aamulla lensi puurot kaarella vessanpönttöön. Kaiken kaikkiaan koen voineeni hyvin ja selvinneeni kohtalaisen vähällä.  Mitään erityisempiä kolotuksia ei toistaiseksi ole ollut. Ei selkävaivaa, issiasongelmaa, liitoskipuja, supistuksia, mitä näitä nyt on. Toki ollaan vasta puolivälissä, mutta oon kyllä kuullut monien kärsivän yhtä jos toista vaivaa jo tässä vaiheessa. Vointi on siis hyvä, vaikka ihan en pääse kiinni siitäkään ajatuksesta, että olisin elämäni kunnossa, jollaisia fiiliksiä saattaa kai myös olla.