Wannabe Juoksija

torstai 19. tammikuuta 2017

7 ruokapäivää, 7 kuvaa

Ihan aiempaa radi-postausta ajatellen ajattelin kirjoittaa teille auki viikon safkat. No ei vaiskaan. Vastaavaa postausta oon yrittänyt aloittaa kerran jos toisenkin, mutta aina kuvat unohtuu tai ruuat unohtuu tai jotain muuta. Nyt sain tämän yhden kokonaisen viikon kirjattua ylös ihan kuvineen päivineen.

Maanantai 9.1.2016:

  • klo 8.30: kaurapuuro (mikrossa ja veteen, kaurahiutaleita + leseitä), puolukoita ja loraus mehusoppaa / juomaksi lasi maitoa ja lisäksi pari kuppia kahvia maidolla.
  • klo 10.45: salaattilounas: perussalaattipohja (jääsalaatti, kurkku, tomaatti, paprika, punasipuli) + avocado + katkarapuja + ruiscrutonkeja / juomaksi kivennäisvettä
  • klo 14.00: Caffitellan "ruislämppäri" -leipä / juomaksi vettä
  • klo 17.30: keitettyä riisi-kaura -seosta, kanakastiketta (kaurakermaa, paseraattu tomaattia, kanaa, kasviksia pakasteesta, mausteita) ja salaattia / juomaksi vettä
  • klo 22.15: klementiini + puolikas jälkiuunipala (levite, goudajuusto, kurkku)

Aika perus ruokapäivä. Paitsi en joka päivä käy kahvioissa. Ennen raskautta en pitkään aikaan syönyt kanssa yhtään missään muodossa. Nyt raskauden aikana oon ruvennut syömään, mutta oon aika tarkka siitä millaista se on. Kasvisten syönti meillä on oikeesti ollut tosi reilua jo useita vuosia. Samoin marjoja menee päivitäin ja luulen, että monilla suomalaisella ei niin hyvin asiat ruokailussaan.

Meillä on valehtelematta aina salaattia jääkaapissa. Ei enää osata syödä (etenkään minä) lämmintä ruokaa ilman ja tarvittaessa salaattipohjasta saa tehtyä ruokaisan salaatin. Tehdään uusi, kun vanha loppuu.
Tiistai 10.1.2016:
  • klo 5.30: puolikas jälkiuunipala (levite, gouda, kurkku) / lasi maitoa
  • klo 9.45: kaurapuuro + mustikoita, puolukoita ja loraus mehusoppaa / vettä, pari kuppia kahvia
  • klo 13.00: sitä eilen tehtyä kanasoossia riisillä ja salaatilla /maito
  • klo 16.30: jälkiuunipala päällisineen / vesi
  • klo 20.00: salaattia + lindströmin lihapullia, lisäksi pari piparkakkua /vesi


Valvoskelin aamuyöstä, eli siksi aamupuurot vasta lähes kympiltä. Aika usein vaihtelen päivällisen ja iltapalan "paikkoja" liikuntojen mukaan. Nytkin olin pumpissa ja uimassa illalla, joten ns. "ruokaisampi" safka tekee mieli syödä myöhemmin. Ja joo, osaan kyllä nykyään mukautua päivän kulkuun mukauttamalla ruokailujakin tarvittaessa sitten. Vaatii vähän ajattelua ennakkoonkin kyllä. Aika harvoin mulla enää tulee niitä "kuolen nälkään -oloja" jotka oli yhteen aikaan vitsi sekä töissä että kotona.

Päivän lounas oli tämmönen.

Keskiviikko 11.1.2017:
  • klo 9.30: aamupuuro joka aamuiseen tapaan, puolukoilla ja mehusopalla / vettä pari kuppia kahvia
  • klo 12.30: ProPud -proteiinivanukas
  • klo 14.30: riisi-kauraseosta, kuhaa, salaattia / maitoa
  • klo 18.30: lämmin leipä (reissarin puolikas), salaattia, klementiini / vettä tai kivennäisvettä
  • klo 22.00: pari lämmintä leipää (=reissari) + kurkkua / maitoa
Haluaisin syödä päivittäin kaksi "isompaa" safkaa, joista toinen vähän kevyempi. Monesti kuitenkin käy niin, että jos aamiainen venähtää, lounas venähtää, niin loppupäivä menee kuinka menee. Mainittakoon myös, että kuha ei oo meidän normaalia arkisafkaa. Tuossa joku aika sitten ostettiin mun työkaverin mökkinaapurilta isompi erä kuhaa ja nyt ollaan sitten sitä kokkailtu ihan arkiruokanakin.

Kuhaa. Oli hyvää!


Torstai:
  • klo 10.15: aamupuuro ja kahvit samaan malliin, kuin eilenkin.
  • klo 13.00: ruis-kaurapastaa + jauheliha-papukastiketta (jauheliha, valk. papuja tomaattisoossissa, sipulia, mausteita) + salaattia (samalla peruspohjalla: jääsalaatti, kurkku, tomaatti, paprika, punasipuli) / juomaa
  • klo 16.00: kana-feta -piirakkaa + korvapuusti / ihan tilkka kahvia, lasi mehua ja vettä
  • klo 20.00: kolme hapankorppua (levite, gouda, kurkku) + kourallinen pähkinöitä
Jälleen kerran tuli nukuttua pitkään ja kuten näkyy, ruokailut "laahaa jäljessä". Toisaalta, kai nyt on se aika, kun pitää nukkua sen mitä kerkeää, ihan sama mihin aikaan. Aika hyvin näissä parissa päivässä näkyy myös se, että Jarppa on vapaalla. On helpompaa nukkua pitkään (no, pitkään ja "pitkään"), kun toinen on siinä niin hyvä. Tässä päivässä poikkeuksellista oli myös kahvittelu ystävän luona, jossa "iltapäiväkahvia" ja ihan pullaakin. Raskaus on vähentänyt kahvin juontia, pakon edestä. Alun huonojen olojen kanssa se oli helppoa, mutta nykyään mielellään joisin kahvia enemmän.

Vein kaverille tuliaisiksivookies-keksejä (jota en itse kuitenkaan syönyt), kun tulppaaneja ei sittenkään ollut, höh!


Perjantai:
  • klo 8:00: kaurapuuro ja kahvi as always / vettä
  • klo 12.00: sitä eilistä ruis-kaura -pastaa jauhelihasoossilla + salaattia / kivennäisvettä
  • klo 16.00: pestokuorrutettua lohta + salaattia + klementiini / maitoa
  • klo 19.30: jälkiuunipala juustolla ja kurkulla + pari kourallista pähkinöitä /maito
Jos olisin valvonut myöhään, olisin syönyt toisenkin iltapalan. En kuiteskaan valvonut, eli sillä ruokailut "jäi" neljään kertaan. Näyttääkin vähän vähänlaiselta syömiseltä, mutta taisi olla aika inaktiivinen päiväkin. Kivennäisveden litkiminen on alkanut mulla vasta nyt raskaana. Aina tähän saakka oon kokenut hiilihapoista huonoa oloa, mutta nyt se on nimenomaan helpottanut siihen. Muutenkin juon tosi paljon vettä pitkin päivää ja oon äärettömän tyytyväinen, että nykyään voin ihan oikeasti sanoa juovani riittävästi. Aina ei oo näin ollut.



Lauantai:
  • klo 9.30: kaurapuuroa mustikoilla, kahvit, vedet ja sitä rataa
  • klo 12.30: salaatti (peruspohja, jota löytyy aina jääkaapista) + pari kananmunaa + avocado + ruiscrutonkeja + kastiketta / kivennäisvesi
  • klo 15.30: Yosa break -kauravälipala
  • klo 17.00: kasvissosekeittoa (bataatti, porkkana, peruna, keitinvesi + mausteet, kaurakerma, sulatejuusto) + siemeniä (auringonkukka ja kurpitsa) / vesi
  • klo 19.30: uunipuuroa (ainakin kokonaisia kaura- ja ohrajyviä) + vadelma-luumusoppaa + pari Fasupalaa / vesi
  • klo 22.00: kolme hapankorppua levitteellä ja juustolla / maito
Tässä taas aika normi ruokapäivä. Paitsi en oo ehkä koskaan tehnyt itse uunipuuroa ja nytkin söin sitä anopilla, kun kävin hänen luonaan saunomassa. Tämmöisenä aikana, kun oikeastaan koskaan ei ole kiire lähteä aamuisin mihinkään, mulla menee kutakuinkin tunti heräämisestä, kun syön aamupalaa. Kahvia juon aina ekana, mikä on huonohko tapa ja usein oon yrittänyt kääntää asian toisin päin. Aikaisina työaamuina se pakon edestä onnistuukin, koska aikaa ei ole niin paljoa.

Sosekeittoa, mitä seuraavanakin päivänä syötiin. Ja tottapuhuen syödään vielä vähän maanantainakin.

Sunnuntai:
  • klo 6.30: uunipuuroa (mitä anoppi antoi eilisillalla mukaan) + mustikoita + soppaa / kahvia ja vettä
  • klo 11.30: salaatti + kananmuna +  cheddar -raastetta + kastike + jälkiuunipala levitteellä / vettä
  • klo 15.00: laskiaispulla + tomaattipiirasmikäliepala / tippa kahvia + vettä
  • klo 18.00: kasvissosekeittoa + siemeniä / vettä
  • klo 21.00: jälkiuunipala päällänsä levite, kananmuna ja juustoa + appelsiini / maitoa
Jepa jee, taas pullaa. Olikin muuten hyvää. Ihan perus laskiaispullaa. No itse oon leiponut pullia ehkä yli kymmenen vuotta sitten innokkaana alle parikymppisenä kotileikissä, eli kyläilemässä on taas käyty. Joskus oon kyllä tehnyt päätöksiä, etten syöpöttele kahvin kanssa pullia ym. mutta pääsääntöisesti se ei ole tarpeen. En kuiteskaan niin usein luuhaa kylissä, vaikka tää viikko siltä näyttääkin. Ainoastaan anopilla käyn niin usein, että hänelle oon (ja Jarppa myös on) sanonut, ettei nyt kiitos yhtään mitään pullakattauksia pöytään, kiitos.


tiistai 17. tammikuuta 2017

Liikunta-ajatuksia tulevaisuudesta ja kuulumisia tästä hetkestä

Oon harrastanut liikuntaa enemmän ja vähemmän tosissaan aina murrosikään saakka. Sanotaanko vuoteen 1999. Tämän jälkeen kilpailu ja sitä myöten myös harrastaminen jäi. Joskus 2000-luvun alussa mulla oli satunnaisia lenkkeily-yrityksiä, mutta mitään säännöllistä ei ollut kuvioissa. Nyt viimeiset 10 vuotta oon harrastanut liikuntaa taas säännöllisestä ja säännöllisellä tarkoitan useita kertoja viikossa. Tähän ikään (32) se siis tarkoittaa suurinta osaa elämästä.

Aika monesti liikunnasta puhutaan äiti-ihmisten kohdalla "omana aikana". Ja joo, sitä se varmasti onkin ja kyllä, se "oma aika" on myös tarpeellista. Itsellä on kuitenkin ajatus, että se liikunta vauvan syntymän jälkeen on myös muuta, kun sitä omaa aikaa. Se on keino pitää itsensä hyvässä kunnossa ja mahdollisimman terveenä. Tämä on myös vauvan etu. Liikunta on monella lailla erityistä, mutta myöskin siinä samalla rutiini. Rutiini, kuten hammaspesu, aamupala tai suihkussa käyminen. Enkä mä näistäkään ajatellut luopua vauvan synnyttyä? Sen oman ajan lisäksi, ja oikeastaan ennen kaikkea, on liikunta yhteistä aikaa. Perheaikaa tai kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa.

Mitä taas se liikunta ei ole? No ainakaan sen itsetarkoitus ei ole palauttaa kroppaa raskautta edeltäviin mittoihin, vaan se on todennäköinen seuraus. Ei kilpailua itsensä saatika muiden kanssa palautumisessa synnytyksestä. Se ei myöskään ole välttämättömyys tai pakkopullaa. Toisaalta olen kyllä siitä onnellisessa asemassa ollut jo vuosia, ettei se se sellaiseksi muutukaan. Ei mun "täydy" yhtään mitään, vaan saan!

Tulevaisuus (eli toisinsanoen synnytyksestä toipuminen) liikunnan suhteen tuntuu tällä hetkellä isolta kysymysmerkiltä. Kysymysmerkiltä sen suhteen, kuinka nopeasti ja kuinka paljon. Vauvan tempperamenttikin vaikuttaa varmasti asiaan. Joka tapauksessa yksi salikerta vie reilun tunnin aikaa pois kotoa, joten eihän se missään nimessä mahdottomuus ole vauva-aikanakaan. Se on ollut meille molemmille ihan selvää. Hölkätä voi vaikka vaunujen kanssa ja paljon voi halutessaan treenata ulkonakin. Salille lähtöihin tai muuhun "oheishaahuiluun" tuskin on samalla lailla aikaa, vaan se on mentävä silloin, kun siihen sauma on. Aikaa "omaan liikuntaan" ei varmasti ole yhtäpaljoa, kuin ennen, mutta peruskestävyyteen ja kävelyihin tai hölkkä-kävelyihin voisin luulla olevan jopa enemmän aikaa, kuin vaikkapa työssä käyvänä.

Tällä hetkellä eletään 34. raskausviikkoa ja liikunta onnistuu edelleen. Viime viikolla kävelylenkkeilin jonkin verran, kävin kaksi kertaa salilla ja kerran bodypumpissa+uimassa. Tämä viikko alkoi salilla ja illalla ajattelin mennä pumppiin ja uimaan. Tai ainakin poreisiin. Liikunta ei toki enää ole mikään itsestäänselvyys, vaan salikäynti voi olla koska tahansa viimeinen. En aio väkisin punnertaa yhden yhtä kävelylenkkiä tai salitreeniä, mutta onneksi vielä ei sellaista fiilistä ole tullut. Liikun nyt jopa enemmän, kuin kuukausi takaperin töiden ja huonojen yöunien ryydyttämänä.



perjantai 13. tammikuuta 2017

Elämäntapasairas

Nytpä kirjoittelen teille aiheesta, jota olen muotoillut päässäni ja blogissani jo pidemmän aikaa. Aiheesta, joka oli kohtalaisen kova isku. Tavallaan on toki edelleen, mutta asiat ovat kyllä ajan myötä asettuneet oikeisiin mittasuhteisiin.

Raskaaksi tullessani painoni oli 68,5kg. 172 cm pitkällä varrella tuo tarkoittaa 23,15 painoindeksiä. Painonnousu on ollut raskaudessa kohtalaisen suurta, mutta kuitenkin normaalikäyrien sisällä. Merkittävästi en tuohon painonnousuun olisi toiminnallani pystynyt vaikuttamaan ja aika pitkälle uskon sen olevan hormoniperäistä. Vauva on ollut kaikissa ultrauksissa normaalin kokoinen. Raskauden alussa lihaskunto oli tasoa yli kymmenen leukaa paskanakin päivänä ja vielä ihan alkuraskaudesta kympin juoksukisa sujui vähän reilu 45min. Huomattavasti keskivertotallaajaa parempi fyysinen kunto siis. Karkkia tai muuta herkkua syön satunnaisesti, ehkä kerran viikossa maksimissaan. Joskus töissä kahvipöydästä jotain, jos sattuu olemaan. Mitään ruokahimoja en ole kokenut. Ruokavalio on pysynyt perusterveellisenä ja päin vastoin, jopa vähän parempana, koska ateriaväleistä on pidettävä pahoinvoinnin vuoksi huolta. Edelleen. Liikuntaa olen harrastanut läpi raskauden. Inaktiivisimpanakin kuukautena lähes 25h/kk tarkottaen reilu 6h/vko ja muutoin enemmän. Raskautta edeltävät liikuntamäärät olivat pääsääntöisesti vielä enemmän.

Että jos johonkin on pystyi hormonimyllerryksessä ja syyspimeydessä turvautua, niin ainakin siihen, että elämäntavat ovat kunnossa. Sen antamaa turvaa on kuitenkin horjutettu, eikä ainoastaan raskausajaksi vaan loppuelämäksi. Reilu pari kuukautta sitten tehdyssä sokerirasituskokeessa nimittäin sain kannettavaksi raskausdiabetesdiagnoosin. En tiedä, onko itserakasta ajatella, että minä!?!? Minä, joka liikun, minä joka huolehdin syömisistäni ja minä joka suhtaudun muutenkin aiheeseen suurella vakavuudella?!?! Sekä paastoarvo että kahden tunnin arvo oli huippulukemia 4,2mmol/l ja 3,8mmol/l raja-arvojen ollessa 5,3 ja 8,6. Sen sijaan tunnin arvo (jota ei "normaalitilassa" olevilta edes mitata dm-diagnoosia haettaessa) oli kohdallani 10,5mmol/l raja-arvon ollessa 10. Peli on julmaa ja pysyvän raskausdiabeteksen leiman joko saa tai ei saa, oli tilanne mikä hyvänsä. Se myös pysyy huolimatta siitä, saako sen jälkeisessä omaseurannassa yhden yhtä poikkeavaa lukemaa.

Henkilökohtaisesta anamneesista on siis erittäinkin haastavaa löytää riskitekijöitä. Perusterveellisen aktiivisen elämän lisäksi sokeria ei ole ollut virtsassa kertaakaan, ikää on 32 enkä tietääkseni sairasta munasarjojen monirakkulaoireyhtymääkään. Sen sijaan sekä mummoni että setäni on insuliinihoitoisia tyypin 2 diabeettikkoja ja luulen, että isänikin säästyy diagnoosilta vain siksi, että menee tutkittavaksi ainoastaan vaaka-asennossa ja kyydillä, jossa vilkkuu valot katolla. Siskollani on ollut molemmissa raskauksissaan sama homma. Sairaanhoitajana olen hoitanut monenmonituisia potilaita, jotka kaikista hyvistä tottumuksistaan huolimatta sairastuvat. Lähinnä puhun nyt sydänpuolen jutuista. Niiden hyvien tottumusten ansiosta kuitenkin todennäköisesti lievemmin ja myöhemmin. Joten ehkä turvallisuuden tunteeseen tuudittautuminen oli typerää, olisihan se pitänyt aavistaa. Ehkä juuri minä! Tottakai juuri minä!



Elämäntapasairauksilla on vahva leima, jota toiset kantaa vailla huolenhäivää ja toisille taas tilanne on äärinmäinen kriisi. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Itkuhan siinä tuli, eikä ainoastaan yhtenä päivänä. Turhautuminen ja häpeä lienee ne päällimmäiset tunteet. Päivittäiseen ruokavalioon ei juuri ollut asioita tehtävissä ja päässä takoi yhden jos toisen päivän ajan ihmetys. Olin myös pettynyt itseeni, vaikken oikeastaan tiennyt edes miksi, koska en usko, että olisin millään tavoin kyennyt toisenlaiseen lopputulokseen. Itkin myös sitä, että olin pettynyt. Sitä, että juuri olin muutaman viikon ajan ollut oikein erityisen pirteä ja sitä, että samaan aikaan potilaanani oli ihan oikeasti vakavasti sairaita ihmisiä ja minä itkeä vollotin yhtä poikkeavaa sokeriarvoa. Ehkä kuitenkin kurjinta oli perusturvallisuuden järkkyminen. En oikeastaan ollut edes tajunnut, kuinka vahvasti (ja sokeasti) olin uskonut siihen, että liikunta ja terveelliset elämäntavat suojaavat kaikelta. Voihan se olla ja varmasti onkin, että tilanteeni olisi vieläkin pahempi ilman näitä suojaavia tekijöitä.

Sokerirasituksen jälkeen mittailin viikon ajan jatkuvalla syötöllä sokereita. Ajattelin, että jatkan syömisiäni ja juomisiani aivan täysin normaalisti ja katsotaan mikä tilanne on. Mikä tilanne ihan oikeasti oli. Että ihan oikeasti kyttään sieltä sen yhdenkin poikkeavan arvon. Yhden yhtä lähimainkaan poikkeavaa arvoa en saanut, mikä tietysti on hyvä juttu. En ennen, enkä jälkeen aterioiden enkä myöskään paastoarvoa. Toisaalta tuntuu epäreilulta se, että elimistöäni on nyt testattu testillä, että reagoiko se riittävän nopeasti (tunnissa) parissa minuutissa nautittuun kolmen desin litkuun, johon on liotettu 75 grammaa glukoosia. Kuka koskaan normaalisti edes nauttii sellaista määrää sokeria?? Ajattelin myös, kuinka suurella todennäköisyydellä muutkin ongelmat kohtaavat minut, koska tässäkin osui jättipotti. Gestaatiodiabetekseen sairastuu noin 12-15% odottavista äideistä ja sairastuneista 80% on ylipainoisia. Nice to know. Lukiessani artikkeleita ja "artikkeleita", itseäni kiduttaakseni jopa keskustelupalstoja, kävi harvinaisen selväksi, että heikommalla pääkopalla ja saman tilanteen kohtaavana samalla anamneesilla ei varmasti olisi minkään sortin mahdottomuus saada raskausdiabeteksen seuraksi vielä syömishäiriötä. Asiasta piti ihan vertauskuvainnollisesti läpsäistä itseä poskelle.

Tämän jälkeen oon elänyt sitten ihan samanlaista elämää, mitä tähänkin saakka. Liikkunut ja syönyt samoja ruokia. Puhdas sokeri ja valkoiset viljat ei ole juuri kuulunut elämään tähänkään saakka. Kuitenkin samalla lailla satunnaisesti olen edelleenkin herkutellut ja siitä huolimatta nuo sokerit on ollut just niinkuin pitääkin. Aluksi ajattelin, etten todellakaan voi kertoa asiasta yhtään kenellekään. Kunnes ajattelin, että todellakin voin. Voin ja mun pitää tää oma tarinani kertoa. Koska joukkoon kyllä mahtuu muitakin terveysintoilijoita. Toisinaan se tuntuu epäreilulta. Miksi se, joka elää terveellisesti sairastuu, kun taas joku suoraansanoen todella epäterveellisesti elävä ei? Toisaalta taas tämä elämäntapa, jota elän, tuo niin paljon hyvinvointia mun elämään, etten hinnasta mistään sitä vaihtaisi sohvaperunaelämään. Sittemmin tilanne on tasaantunut, mielessäkin. On tottakai tärkeää ja hyvä, että asiaa seurataan. Ja että oon äärinmäisen onnellinen siitä, että sokeriarvot eivät tiivissäkään omaseurannassa ole ollut poikkeavia. Ja kun tosiaan, elämäntavat ja ruokailut oli jo ennen tuota yhtä koettakin kunnossa, ei vauvan 100% varmasti ole misään vaiheessa tarvinnut kärsiä korkeista tai edes yläkanttisista verensokereista.

Onko sulla tai sun tutuilla kokemusta aiheesta? Entä jostain muusta "elämäntapasairaudesta"? Tiedätkö ketään elämäntavat kunnossa pitävää sairastunutta? 



maanantai 9. tammikuuta 2017

Leikkausten sijaan lisäyksiä

En ole ollut koskaan mikään lupausten tekijä näin vuodenvaihteessa. Lupauksia ja tavoitteita tehdään päivästä riippumatta tarpeen mukaan. Vaikka aika monesti vuodenvaihteessa tuntuukin esimerkiksi, että nyt herkuttelut hetkeksi minimiin, niin ei se ole sen kummempi asia, kun arjen ottaminen takaisin hanskaan. Onhan tämä joulun aika kaikkinensa aika paljon arjesta poikkeavaa aikaa, vaikka sitä meidän tapaan kohtalaisen minimalisistisesti viettäisikin.

Juoksuaskeleet -blogin Satu kirjoittikin kivasti uuden vuoden lupauksista. Jos leikkausten sijaan tekisikin lisäyksiä? Liikuntojen ja syömisten suhteen tuntuu hyvä balanssi jatkuvan isoista muutoksista huolimatta. Kieltämättä olisi oikeinkin mukava uumoilla jopa tulevia liikuntatavoitteita, mutta jotenkin se tuntuu hullulta, kun ei ole mitään käsitystä siitä kuinka synnytys tulee menemään ja kuinka palautuminen lähtee käyntiin. Työelämän suhteen ei luvassa ole hetkeen mullistuksia, muun elämän suhteen kylläkin. Ulkoilen paljon luonnossa ja kesämökkeilyn myötä se tuskin tulee ainakaan vähenemään päin olemaan. Olo on kaikenkaikkiaan tosi seesteinen ja onnellinen ja saman kadenssin toivon jatkuvan. Joitain ihan pikkuisia lisäyksiä voisin kuitenkin tähänkin saumaan suunnitella.

Tuokoon siis 2017 mukanaan enemmän...

...kirjoja.

Joulun aikana lähti taas "lukuvaihe" käyntiin ja yksi jos toinen kirja onkin tullut ahmittua. Viimeisin lukuvaihe oli keväällä sairasloman aikaan, mutta sen jälkeen kirjat onkin ollut aika harvassa. Lukeminen on vaan niin käsittämättömän kivaa ja rentouttavaa. Mulla on huono tapa plärätä iltaisin sängyssä puhelimesta uutisia, blogeja, kolumneja jne., mutta varmasti yöunille olisi parempi, että kädessä olisi se kirja.

...liikkuvuutta.

Oon ollut aina kohtalaisen liikkuva ja notkea tyyppi. Kuitenkin tää osa-alue on se, joka on viimeisten muutaman vuoden aikana mennyt ryminällä alaspäin. Ikä, jalka kipsissä vietetyt kuukaudet ja viimeisempänä raskaus jättää kyllä erittäinkin rumat jäljet, jos en kohta pian ala asialle tekemään jotain.

...ystäviä.

Vuonna 2016 tapasin vähän turhan vähän ystäviä. Esimerkiksi Tampereella en käynyt yhden yhtä kertaa. Siellä asuu meidän kaveripariskunta ja tänä vuonna menetin myös uuden liikuntakaverin sinne, plaah. Oulun ja Seinäjoen reissutkin on lukuisista ajatuksista huolimatta jäänyt. Näitä Jyväskyän kavereitakin olisin voinut inasen enemmän treffailla. Luulen, että tähän ihan syykin. Aloitin keväällä uudet haastavat työt, jotka vei todella mennessään. Kun se väsymys helpottui, alkoi raskauspahoinvointi ja väsymys. Jonka jälkeen tuli syksy, pimeä ja taas pikainen vierailu uudessa työssä.

...pirteyttä.

Edellisen kappaleen viimeinen lause antaa kuvaa, että vuosi olisi ollut jotenkin synkkä. Ei suinkaan, sitä se ei missään nimessä ole ollut. Ensiksi tapahtunut työelämämullistus ja sitten se vielä suurempi mullistus, raskaus, sai vain väsymään. Olin siis väsynyt, mutta onnellinen. Alkuvuodesta mulla oli myös jalka kipsissä useita viikkoja ja sen jälkeinen kuntoutus. Vaikka siis ensi vuodelle on tulossa sellainenkin pikkujuttu, kuin synnytys ja vauvan syntymä, uskon että vuosi tulee olemaan jollain lailla "kokonaisvaltaisempi ja sien myös pirteämpi.

Tuumasta toimeen
Mitä sä toivot uudelle vuodelle? Ootko tehnyt lupauksia tai tavoitteita vai kuinka?

torstai 5. tammikuuta 2017

Pakkasvaroitus

Jaaha. Se on taas sellainen keli, mikä muistuttaa vähän enemmän lapsuuden talvia. En tiedä onko nää asiat jotenkin mustavalkoistunut vuosien mittaa omassa päässä, mutta ei kai parin kympin pakkanen mikään kummallinen juttu silloin ollut? Voihan se olla, että se ei edelleenkään ole sitä tämän päivän muksujen silmissä. Aikuiset vaan tekee siitä niin ihmeellisen vouhotuksellaan.

Ymmärrän kyllä, että astmaatikoille pakkaskelit voi olla todella rankkoja, mutta ei kai meillä tervekeuhkosilla oo mitään hätää? Sen kun pukee riittävästi päälle ja that's it. Suomi nyt vaan tämmönen maa, jossa löytyy kaikennäköistä keliä ja lämpötilaa kolmenkymmenen miinus- ja plusasteen väliltä. Eikä sen kenellekään pitäisi olla mikään yllätys.

Itse kävelin eilen puntille ja takaisin rapsakassa pakkaskelissä. Kerrospukeutuminen on urheilussa kaikkein tärkeintä, mutta tommonen kävelylöntystely nyt ei kummempaa vaadi. Kunnollisen toppatakin ja -housujen alle riittää varsin hyvin yksi kerros vaatetta tällaisillakin keleillä. Kunnollinen pipo, raajat lämpimiksi ja ei kun menoksi. Oli kiva kävellä rapsakassa kelissä, vaikka aikamoiseksi muumiksi itseni tunsinkin. Tänään aion käydä kävelemässä ihan muuten vaan.



Vuosien myötä oon ihan oikeasti ymmärtänyt panostaa sekä ajatuksentasolla että hankintojen suhteen niihin kunnollisiin talvivarusteisiin. Tai ylipäänsä varusteisiin vähän haastavammille keleille, joita nyt varmaan on lähinnä kylmä, tuuli ja sade. Päivitystä kaipaa hanskatilanne (ihan tosi kylmille keleille) ja oon myöskin päättänyt katsella nastakengät itselleni. Tänä vuonna on aika monena päivänä ollut ihan superliukasta ja oonko vaan kuvitellut, mutta onko nää pääkallokelit vähän lisääntynyt?

Viikonloppuna tuli puheeksi päiväkotiulkoilut. Pariskunta X oli muuttanut lapsineen kaupungista Y pois ja uuden päiväkodin hyviin puoliin kuului se, että ulkoilua on vähän huonommillakin keleillä. Sitten vaan puetaan ne kurikset, jotka on sinne mukaan pakattu. Aika surkeaa, jos tilanne on se, että eroavaisuuksia löytyy vaikkapa nyt päiväkotien välillä aikuisten nihkeyden vuoksi. Ite en muista, että ulkoilu olisi koskaan ollut mitenkään ankeaa yhtään millään kelillä. Päiväkodissa en ole ollut, mutta jonkinlainen pakkasraja välitunteja koskien meillä taisi kouluaikaan olla ja se oli kyllä ihan oikeasti tosi korkea. Ulkoliikuntoja saatettiin muutta sisäliikunnaksi ja sitä rataa.

Itse oon sitä mieltä, että lähes kaikilla keleillä on ihan ookoo ulkoilla. Tappotuuliviimapakkasia ja myrskyjä lukuunottamatta. Sellaisia päiviä ei montaakaan ole vuodessa, jos yhtään. Ainakaan näillä leveysasteilla. Asenne ei mitään ratkaise. Seratkaisee, kuinka sä oot pukeutunut. Kyllähän se v**uttaa ihan ketä vaan, jos kylmä vesi tirisee varvasväleissä tai reiden ja takapauli menee kylmästä tunnottomiksi. Ootteko muuten huomannut, että yleensä ne pahimmat narisijat on ne, jotka kulkee ne matkansa sillä ihan karmealla kelillä autolla? Aika hassua.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Boxihyppy- ja kärrynpyöräikävä!

Käytiin Jarpan kanssa neuvolan kautta järjestettävässä perhevalmennuksessa kolme kertaa. Joillain noista kerroista oli käsittelyn alla vauva-aikaan liittyvät huolet tai ajatuksen aiheet. Aika monella pariskunnalla oli sama ajatus, ajankäyttö. Kuinka aika riittää kaikkeen? Siinäpä sitten valmennuksen vetäjä kysyi porukalta, mitä ajatuksia se herättää, jos jostain harrastuksesta joutuu vauvan myötä luopumaan.

Aika rankasti ajateltu. Mun mielestä ja meidän molempien mielestä. Jarpan kanssa katsottiin toisiimme ja hän sen sitten sanoi, mitä meillä molemmilla oli mielessä: "Ei kai mistään täydy täysin luopua kenenkään, sitä vaan erilailla järjestellään asioita!" En tokikaan ole mikään hölmö ja tiedän, että monet asiat menee täydellisen uusiksi. Mutta arvatkaapa mitä? Ne on jo mennyt. Kyllä mä enemmän ajattelen niin, että vauvan syntymän jälkeen alan taas hiljalleen saada asioita nimenomaan toiseen suuntaan, takaisin. Tänään juuri neuvolassa oli puhe siitä, kuinka raskauden loppua kohden alkaa hiljalleen "kyllästyä" olotilaansa ja tätä kautta alkaa sitten olla valmis myös synnyttämään. Itse oon pikkuhiljaa enenevässä määrin ruvennut ajattelemaan asioita, mitä vähän ikävöin. Kuten...
  • ...burpeita, boxihyppyjä, monenmoisia loikkia. Aah. Sydäntä ihan raastoi katsella kun yks päivä salilla kaksi tyttöä loikki niin keveästi boxin päälle ja takaisin.
  • ...juoksemista. Sitä olen kyllä tottunut kaipaamaan, hah.
  • ...vatsalihakset hapottavaa coretreeniä! Kaipaan siis jopa coretreeniä.
  • ...hampaat irvessä isojen liikkeiden vääntämistä. Mave, oi mave. Ja etenkin se leuanveto!
  • ...korkeita sykkeitä. Tiedättekö? Niitä rapputreenejä, joiden jälkeen meinaa lentää oksennus. Kovavauhtisia vitosia. Tai kymppejä.
  • ...matalia leposykkeitä ja keveää hengitystä.
  • ...uskaltamista. Sitä, että noin vaan kokeilet vähän pistoolikyykkyä eikä edes haittaa, vaikka vähän rynäsee.
  • ...remuamista. Sitä, että voit vöyhöttää sisarusten muksujen kanssa kuinka vaan, eikä tarvi varoa vatsaa.
Noin niin kuin muun muassa näitä juttuja kaipaan. Sen lisäksi on kaipailen joitain liikuntaan liittymättömiä juttuja, kuten aamuminääni. Sitä tyyppiä, joka oli niin vimpan päälle aamuihminen. Nyt tuntuu, että aamu toisensa perään käynnistyy niin kovin hitaasti ja tahmeasti, heh. Luulen kyllä, että se kymmenen leukaa menee ennen kuin heräilen aamuisin virkeänä. Sellainen elämänmuutos todennäköisesti edessä, heh. Onneksi hormonit jeesaa. Ainakin siihen mä uskon.

Edelleenkin kuitenkin vointi on kohtalaisen virkeä. Ainakin nyt, kun vuorotyö ei sotke unikuvioita yöstä toiseen. Tulee siis riittävästi levättyä. Vaikka monia juttuja kaipaileekin, niin toivottavasti vauveli vielä kasvaa sen pari kuukautta vatsassa. Luulen, että se ihan oikea kyllästyminenkin tähän olotilaan vielä jossain vaiheessa tulee.

Mitä mieltä sä oot tästä luopumisasiasta?

Ainaskin joku paikka pullottaa viime vuotta enemmän :D.

lauantai 31. joulukuuta 2016

Hei hei vuosi 2016. Olit hyvä (ja mullistava) vuosi!

Joulu meni kivasti kotona oleillen. Lepäillen, syöden ja liikkuen. Kaikkea sopivassa suhteessa. Kivasti ja nopeasti. Joskus muinoin joulunpyhät ovat tuntuneet kulkevan tappohitaasti, mutta niin se vaan sekin juhla tulee ja menee vuosi vuodelta nopeammin. Kuten nämä kokonaiset vuodetkin. Tiesittekö muuten, että se johtuu siitä, että vanhetessa ihmisen sisäinen kello hidastuu ja siitä syystä ulkoinen aika tuntuu kulkevan nopeammin? Tästä syystä myös lapsen vilkas sisäinen kello kuvitteli parinkymmenen kilometrin automatkan päästä, että ollan vähintään Ruotsissa tai jossain todella kaukana!

Joulupäivän lenkkimaiset
Mulla oli aluksi ajatuksena tehdä samanmoinen vuosikooste, mitä aiempina vuosina. No päädyin kuitenkin kirjoittelemaan vuodesta muulla tavoin. Tänä vuonna kun on tapahtunut todella paljon todella isoja asioita. Vai miltä näyttää:

  • ...yhdet paperit ulos ammattikorkeakoulusta.
  • ...kolme eri työpaikkaa, joista kaksi ihan täysin uutta.
  • ...ihan mieletön määrä etenkin uutta sydänosaamista.
  • ...yksi nilkkaoperaatio ja tämän jälkeinen aika ortoosin ja kävelysauvojen kanssa.
  • ...vauhdikasta kuntoutumista, paluu juoksutapahtumien lähtöviivalle ja pitkille patikoinneille.
  • ...pikkusiskon häät.
  • ...yksi vatsassa kasvava pikkuinen ja sitä kautta niin paljon uusia tunteita (ja tuntemuksia).
Joskus elämässä on tuntunut siltä, että se jumpsuttaa tasaiseen tahtiin eteenpäin. Tapahtumat koostuvat pikkuisista asioista, mutta mitään uutta mullistusta ei työ- eikä siviiliasioissa ole ollut eikä myöskään ole näkyvissä tai välttämättä minkäänlaisissa suunnitelmissakaan. Joskus olen jopa miettinyt, että jotain pitäisi jo ruveta tapahtumaan. Aika usein olen niinä hetkinä ottanut tarkasteluun pidemmän ajanjakson. Kolme, jopa viisi vuotta. Se on saanut ajatukseni muuttumaan, pakon edessä kun ei minkäänlaista muutosta tule. Ja kylläpä elämässä tapahtuu. Ihan valtavan paljon isoja asioita. Nyt on ollut vain seesteinen vaihe. Muutokset, toden totta, tulevat kun ovat tullakseen.

Tämä vuosi on sitten ihan yhtä-äkkiä arvaamatta ollut sitä muutoksen aikaa. Jos joku olisi vuosi sitten kertonut elämäni olevan nyt sellaista, kun se on, olisin vähintään hämmentynyt. Seitsemän vuoden seurustelun (+ muutaman vuoden on/off-tapailun :D) jälkeen on vauva toki ollut puheissa, mutta silti hän sai alkunsa varsin vauhdikkaasti. Työelämän suhteen taas ainoa todellinen päämäärä oli päästä työskentelemään juuri sinne, missä tuota teinkin lähes läpi tämän vuoden. Ja täytyy myös myöntää, että helmikuussa nappaillessani Oxynormia postoperatiiviseen kipuun ja maaliskuussa opetellessani jälleen kerran kävelyä, en välttämättä olisi uskonut juoksevani kesäkuussa kymppiä nelosella alkavaan lukuun. Tällä kertaa siis tällaisia positiivisia asioita hämmästelen ja vähän ikävämmät asiat eivät niin olekaan pinnalla, joita myös tähänkin vuoteen on mahtunut. Vaikkakin tällä kertaa aika vähän.

Tulevaan vuoteen toivon ennen kaikkea terveyttä! Sulle, mulle ja ihan jokaiselle!


Jos vuoden kuvista pitäisi valita yksi tätä vuotta kuvaavin kuva, olisi se ehdottomasti tämä rakkaan pikkusiskon otos Lyngstuvasta. Pikkuisen majakan mailta jäämeren rannalta. Pohjoisesta Norjasta. Uuden äärellä.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulurauhaa!

Mulla oli tässä aika reilusti töitä ja tämä meneillään oleva työputki päättyy tähän jouluaattoiltaan töiden merkeissä. Tapanin jälkeen palaan sitten tekemään näillä näkymin "viimeisen puristuksen" työn syrjässä. Olin varautunut olemaan töissä koko joulun, koska monta joulua olen opintovapaiden myötä viettänyt vapailla ja vapailla tulee menemään ainakin yksi tulevakin joulu. Kohdallleni osui nyt kuitenkin tällaiset vuorot ja hyvä niinkin.

Aattoilta työssä ei harmita yhtään. Aiemmat työjoulut ovat menneet hoitaessa pitkäaikaissairaita jo laitoshoidossa tai vaihtoehtoisesti tuetussa asumisessa olevia potilaita. Tämä nykyinen potilaskanta on enemmän ja vähemmän akuutti. Yhtä kaikki, työjouluissa on juhlan tuntua ja ne jäävät yhtä lailla ikimuistettavien joulujen joukkoon, kuin täydelliset kotijoulutkin. Siitä joulusta työssä haluaa tehdä mahdollisimman miellyttävän kollegoilleen ja itselleen sekä etenkin potilaille. Niinkuin tietysti jokaisesta päivästä, mutta joulusta jollain tapaa erityisen. Eikä se ole vain sanahelinää, vaan sydämenasia. Niinkuin sen kuuluu tässä työssä ollakin.

Blogi saattaa olla nyt joulunajan välipäivineen hieman hiljainen. On tosiaan melko paljon töitä ja olen myös ollut aika uupunut. Kolmivuorotyö ja raskauskombinaatio alkaa tuntua. Äitiysloma alkaa tammikuun lopuilla, mutta näillä näkymin jään työstä pois jo vuodenvaihteessa. Saattaa olla, että sitten on asiaa, heh. Ainakin päässä sata ja yksi hyvää postaus ideaa, mutta toteutukseen ei sitten olekaan ollut joko aikaa tai energiaa.

Tämän kirjoituksen myötä toivotan teille lukijat oikein rauhaisaa joulua!



perjantai 23. joulukuuta 2016

Punttisaleilun uudet tuulet -ehkäpä.

Siitä on aika tasan vuosi, kun jahkailin monnarin kohtaloa mun elämässä. Korkeakoululiikunta ja kaupunki eivät tahtoneet päästä sopimukseen liikuntamaksuista ja uumoilin jo salin vaihtoa. Loppujen lopuksi oon tän vuoden punttaillut 18€/10x käyntimaksulla, monnarilla juurikin, Mulla oli aika huolella tankattu noita käyntikertoja, mutta nyt alkaa kortti vedellä viimeisiään. Seitsemän kertaa jäljellä, eli jos oikein ahkerasti hyödynnän Aalto Alvaria, saatan kitkutella vauvan syntymään saakka. Tänä vuonna tilanne on toinen. Korkeakoululiikuntalaiset saavat takaisin ilmaisen salin, mutta meitsipä ei enää ole korkeakoululiikuntalainen. Mun kohdalla tämä siis tarkoittaisi sitä että sekä hinnat että ruuhkat tulee pompsahtamaan.

Taitaa siis olla muutakin uutta edessä, kuin pikkuisen syntymä. Uusi kuntosali nimittäin. Vaikkei nyt ihan yhtä isosta asiasta puhuta, kuin vauva, niin iso asia kuitenkin. Ihan hullua, että ihminen voi kiintyä näin kovasti johonkin kaupungin hikiseen liikuntapaikkaan! Niin kovasti, että uusi sali tuntuu melkein erolta. Sitähän se tavallaan onkin, heh. Tiedän kuitenkin, että sellaisessa asiassa kuin kuntosalin valinta, voisi antaa järjenkin ohjailla. Niinpä aion ensi vuonna yrittää jotain muuta, koska ainahan sitä voi palata vanhaan, jos siltä tuntuu. Toki pidätän oikeuden pysytellä myös monnarilaisena, mikäli ei millään pysty ottamaan tätä askelta, hah.

Ihan ykköskriteeri tulee olemaan salin sijainti. Sitten joskus, kun sinne synnytyksen jälkeen palaan, haluan, että salille on nopea kulkea eikä sinne myöskään tarvitse mennä autolla. Tää rajaakin sitten jo aika monta salia pois. Vaihtoehdoiksi  on jäänyt seuraavat kaksi:

GoGo Express Savela:

+ lyhyt matka
+ ehkäpä aika kelpo sali (ainaskin miehen ja muutaman pro-harrastajan mukaan, joiden arviointikykyyn kannattaa luottaa)
+ edullinen hinta (18€/kk tai 198€/vuosi + 18€ liittymis maksu)
+ miehen kanssa sama sali (jossa tuskin vauvan synnytyä treenattais yhdessä kuitenkaan, hah)

- vuoden jäsenyys
- aukeaa viikonloppuisin vasta klo 10 (ja menee kiinni la jo klo 18, mikä aamuihmiselle ei tietysti oo niin just)

Buugi Liikuntakeskus (entinen Killeri):

+ lyhyt matka
+ lapsiystävällinen sali (vauva- ja taaperojumppia ja myöhempää vaihetta ajatellen myös lapsiparkkimahdollisuus)
+ ryhmäliikunnat (jos musta vaikka kuoriutuu synnytyksen myötä ryhmäliikkuja?)
+ paikallinen yrittäjä
+ edellistä paremmat aukioloajat

- paska sali (no ehkä paska on vähän liiottelua, sanotaanko että ei omantyylinen)
- korkeahko hinta (59€/kk, tod. näk. tarjouksia tulee taas tammikuussa)
- vuoden jäsenyys

Tässä pientä vertailua, mitä oon päässäni käynyt. Tuo vuoden jäsenyys on oikeasti jotenkin raskas ja se on negaa molemmissa paikoissa. Babyjumppa taas on positiivinen juttu, mutta on vähän siinä ja tässä, tuleeko sitä kuitenkaan hyödynnettyä. Lapsiparkkia tuskin tulee vauvavuonna edes harkittua. Oon myös miettinyt, että kevätvauvan kanssa tulee todennäköisesti aika mukavasti treenattua myös ilmaisissa "ulkoliikuntakeskuksissa" vaunulenkkeilyn lomassa. Spinningiä mun kieltämättä on vähän ikävä, mutta normi salitreeni on kuiteskin sen ykkösjuttu. Siksipä tuntuukin vaikealta mennä salille, johon jo lähtökohtaisesti tuntuu haastavalta kiintyä. Realistisesti ajateltuna mulla tuskin tulee olemaan myöskään on aikaa (tai menohaluja) juosta jumpasta toiseen, etenkin kun niin moni liikuntajuttukin (sali, juoksu jne.) menee ryhmäliikuntojen edelle. Go Gon maksu on myöskin niin edullinen, että mahdollisest ryhmäliikuntahalut voi käydä hukuttamassa jossain muualla -jopa äitiyslomalaisen tuloilla.

...että eiköhän se ratkaisu vaikuta sitten loppuviimein aika selvältä.

Ja hei. Asioita tosiaan kannattaa kirjoittaa auki. Tässä kirjoitellessa tuli nimittäin mieleen, että tosiaan. Mun salille paluu tuskin tulee tapahtumaan kertarysäyksillä vanhoihin käyntimääriin. Niin ja se kesäkin. Ja street workout. Voiskohan siitä monnarista sittenkin pulittaa sitä suurempaa kertamaksua?

Millaisella salilla sä käyt? Mikä sulle on salin valinnassa tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää?



torstai 15. joulukuuta 2016

Äitiysblogit, vertaistukea vai vertaislynkkaamista? Ja mihin tämä oma on menossa?



Olen kirjoittanut tätä blogia 29.4.2012 alkaen, eli kyseisenä päivänä tulee täyteen viisi vuotta. Kieltämättä sekä blogi että varmasti myös minä olen tuona aikana kokenut enemmän ja vähemmän muutosta. Alun alkaen blogin piti olla vain yksi tarina kohti Vaarojen Maratonia ja tuo maraton olisi ollut tarinan päätepiste. Kuinka ollakaan tuona aikana sitä sekä tykästyi kirjoittamiseen entisestään ja myös yhteisöllistyi. Ei tehnytkään mieli lopettaa. Onko joukossa yhtään lukijaa tuolta blogin alkuajoilta? Vai missä vaiheessa oot liittynyt joukkoon?

Matkan edetessä paljon on muuttunut ja toisaalta ei yhtään. Alun juoksujuttujen jälkeen teemat on laajentuneet. Pakostakin. Menihän useampi vuosi tuskaillessa rastitusvamman kanssa. Liikuntarepertuaari laajeni sekä blogissa että bloggarin elämässä, mikä tietysti on ainoastaan positiivinen juttu. Mutkia matkaan tuli traumavammojen ja leikkausten myötä, joista ensimmäisen kohdalla ihan oikeasti mietin kuinka paljon mulla tänne blogiin on annettavaa sen alkuperäisellä teemalla. Edelleen kuitenkin kirjoittaminen (ja se yhteisöllisyys!) vei voiton. Vuosien myötä mukaan tuli liikunnan lisäksi myös muita hyvinvointiin liittyviä juttuja ja itsestäkin tuli annettua enemmän blogiin. Ehkä aloin luottamaan tähän "blogimaailmaan" ja etenkin teihin lukijoihin. Että ymmärrätte kyllä, että minä ja mun elämä on paljon muutakin, kun se mitä täällä jaan. 

Toisaalta sitten taas moni asia ei ole muuttunut. Etenen edelleen samalla amatöörin otteella. Kuvat otan kännykällä, en suunnittele enkä aikatauluta postaussisältöjä tai tee juurikaan yhteistyöjuttuja. Yritän, tottakai, kirjoittaa "puhekieltä puhtaasti", mutta kovin paljoa aikaa en tekstin hiomiseen tai postausten muotoiluun käytä. Blogi on erittäin rakas harrastus, mutta yleensä se, josta nipistetään sitä aikaa pois ensimmäisenä.



Nyt oon taas isojen kysymysten äärellä. Vauva on tulossa taloon ja tällä hetkellä sekä blogi ja henkilökohtainen elämä luonnollisesti pyörii aika paljon sen asian ympärillä. Tällä hetkellä punnitsen aika paljon päässäni sitä kuinka paljon asiaa on sopivaa avata. Edelleenkin se, että hänen nimensä tai kasvonsa ainakaan tunnistettavin piirtein esiintyisivät täällä, tuntuu aika vieraalta ajatukselta. Vaikka raskauteen liittyvät postaukset on ollut kirkkaasti suosituimpia juttuja viime aikoina, on käynyt myös mielessä, kuinka mielenkiintoisia ne kuitenkaan pohjimmiltaan on. Uskokaa pois, kyllä minä tiedän, että ne muiden ihmisten vauvajutut on enemmän tai vähemmän ei niin mielenkiintoisia kuin omat eikä välttämättä kaikissa elämäntilanteissa vauvajutut kiinnosta hevonkukkua :D. Mitä juttuja sä tykkäät lukea täällä ja millaisia blogeja noin pääpiirteittäin itse seuraat? Kirjoitatko itse blogia ja jos kirjoitat, niin linkkaathan kommenttikenttään?

Toinen juttu, mikä on vahvasti ollut mielessä viime päivinä. Nimittäin se, että mitä enemmän kirjoittelen raskausaiheisia juttuja, sitä enemmän tämä blogi luisuu äitiysblogimaailmaan ja se maailma ei todellakaan ole mulle toistaiseksi näyttäytynyt niin kovin hyvähenkisenä. Vuosien varrella on tullut seurattua yhtä jos toista "lapsellista" blogia, ehkä kuitenkin pääpiirteissään muun intressin vuoksi, kun lapsiperhe-elämän. Joissa kuissa näissä saattaa olla todellakin ilkeähenkistä kommentointia kohdistuen bloggarin tapaan olla äiti. En mä oikeastaan missään muussa blogigenressä ole vastaavaa nähnyt. Paitsi ehkä fitnessblogeissa, joissa on paljon bloggaajan vartalo esillä. Äitiys ja ulkonäkö. Ehkä just ne kaksi, josta eniten naiset kokevat olevan painetta ja kas kummaa, just niiden kohdalla nainen on toista kohtaan ajoittain todella ilkeä. Myönnettäköön, että itsellä on kokemusta vain kourallisesta blogeja ja pääsääntöisesti ne on hyvähenkisiä. Vertaistukea on, mutta aika moneen vertaislynkkaamiseenkin olen törmännyt siihen nähden, kuinka rajallisesti aikaa blogimaailmassa vietän.

Totta kai jokaisella saa olla omat mielipiteet siitä, mikä on oikea aika lähteä salille, viedä lapsiyökylään ja kuinka sitä tulisi ruokkia. Samoin kuin siitä onko fitness hyväksi terveydelle tai onko silikonirinnat kauniit ja kenen mielestä. Samoista asioista on varmasti myös tehty tuhat ja yksi tutkimusta ja osasta olemassa enemmän ja vähemmän konsensusta siitä, mikä on "oikein". Mutta onko niitä mielipiteitä mentävä suoltamaan toisen ihmisen tuotoksiin ilman, että hän kysyy mielipidettä asiaan ja vielä ilkeään sävyyn? Sitten unohtuu aika monesti myös se kokonaisuus. Onko vaikkapa tarpeellista lynkata pulloruokinta, jos syystä tai toisesta tähän on jo jouduttu? Tai haukkua jonkun rinnat rumiksi, kun hän syystä tai toisesta on jo päätynyt silikonirintoihin. En minä ole sanomaan, onko jonkun toisen syy hänelle pätevä toimia tietyllä tavalla eikä mun myökään ole tarvetta tuoda omaa mielipidettä ilkeästi tai korostetusti esille tilanteessa, jossa se on ehkä sosiaalisesti kyseenalaista. Ihmiset myöskin harhautuu tekemään päätelmiä olettaen, että blogitotuus on kokototuus. Jos joku bloggari ottaa kauniita kuvia lapsistaan merkkivaatteet päällä, ei se välttämättä ole yhtä kuin merkkivaatekeskeinen pinnallinen idiootti tai ottaa kuvia vartalostaan ole yhtä kuin ulkonäkökeskeinen tyhmä blondi. Ei, vaikka sellainen ajatus sinne omaan päähän harhautuisikin. Sitten näiden päätelmien värittämin silmin kirjoitellaan niitä toinen toistaan ilkeämpiä kommentteja.



Tää seuraava ei nyt suoranaisesti liity blogimaailmaan, mutta internetin (ja internetin + äitiyden) ihmeelliseen sellaiseen kylläkin. Sen verran urpoa juttua, että on ihan pakko jakaa tää teidän kanssa. Oon nimittäin monenlaisista tuotteista googlaillut tietoja ja kokemuksia elämäni varrella. Lähinnä urheilukamasta, mutta muustakin. Viimeisenä joistain lapselle hankittavista jutuista. Missään koskaan en oo törmännyt vastaavaan paskaan. Alla muutama kommentti koskien erästä tsekkailuani liittyen vaunuihin ja sittereihin. Nää on ihan oikeasti keskusteluketjuja, jotka tulee ihan muutamalla klikkauksella.

" Täällä päin valtaosa jengistä käyttää Emmaljungia tai nykyään myös Bugaboon vaunuja ja siksi moni kyllä katsoo kaikkia muita halveksivasti. Mutta jos itsetunto on kunnossa, voi valita juuri ne vaunut, jotka itse haluaa ja jotka sopivat omaan tarpeeseen. " 

" Bb.ssä viihtyy kaikki lapset. Halvassa ja ennen kaikkea huonossa kuten Emma, viihtyy vain osa lapsista. Sittereissä ei kannata miettiä halvinta, ja se bb ei nyt niin hirveesti maksa. Huutiksestakin siitä saa osan pois, emmaa huolii vaan köyhät, jotka kuvittelevat ei sillä ole niin väliä."

Hei ihan oikeasti??? Miettikääpäs sama vaikkapa lenkkareiden tai salikamojen kohdalle. En kestä :D. Ei tällästä vaan oo missään muualla!

" Täällä päin valtaosa jengistä käyttää Asicsia tai nykyään myös Adidaksen kenkiä ja siksi moni kyllä katsoo kaikkia muita halveksivasti. Mutta jos itsetunto on kunnossa, voi valita juuri ne juoksukengät, jotka itse haluaa ja jotka sopivat omaan tarpeeseen. " 

" 2XU:t jalassa viihtyy kaikki. Halvoissa ja ennen kaikkea huonoissa kuten SOC, viihtyy vain osa liikkujista. Treenihousuissa ei kannata miettiä halvinta, ja ne 2XU:t ei nyt niin hirveesti maksa. Huutiksestakin siitä saa osan pois, SOCia huolii vaan köyhät, jotka kuvittelevat ei sillä ole niin väliä." (toim. huom. SOC ei ole huono :D)

Tällaista tällä kertaa, mukavaa viikonloppua!