Wannabe Juoksija

maanantai 4. joulukuuta 2017

Tulin vain kertomaan

Marraskuu meni ohi ilman ainoatakaan blogipostausta. Hiljaisia aikoja on ollut ennenkin, mutta olisikohan ensimmäinen äänetön kuukausi koko blogihistorian aikana? Monilla äidiksi tulleella blogitahti kiihtyy vauva-aikana. Itsellä taas on käynyt päinvastoin. Kirjoitusaihoita on kyllä päässäni pilvin pimein. Haluaisin kertoa teille marraskuisesta Espanjan matkasta. Isänpäiväkin meni ja voisin kertoa kuinka ylpeä olen Jiistä ja Eestä sekä heidän suhteestaan. Mieli tekisi jakaa ajatuksia työhönpaluusta (tai kohdallani oikeastaan palaamattomuudesta) tai kertoa suunnitelmasta liittyä kuntosalin jäseneksi. Siitä nimittäin riittäisi juttua. Sen verran iso asia olisi kolistella puntteja jossain muualla, kun monnarilla. Ehkä kirjoittelisin Eestä. Kuinka hän kasvaa ja kehittyy. Meidän arjesta. Juoksulenkeistä. Siitä kuinka kunto on mielestäni noussut enemmän suhteessa onnettomiin treenimääriin.



Mutta aika. Sitä tavallaan on pilvinpimein, mutta tavallaan taas ei. Se, että huolehdit pienestä ympäri vuorokauden ottaa omansa. Laitat terveellistä ja monipuolista ruokaa, pidät puhtaana, liikut ulkona, tapaat kavereita, keksit aktiviteetteja tai olet keksimättä, ennenkaikkea hellit ja olet läsnä. Elämä on, tottakai, vauvantahtista. Kirjoittaminen on parhaillaan flowtahtista ja omalla kohdalla sitä on ollut hieman hankala saada muovautumaan vauvantahtiseksi. Luulen, että vauvojakin on hieman erilaisia. Toiset vaativat todella intensiivistä olemista ja toiset vähän vähemmän intensiivistä. Ee on ehdottomasti vauva, joka vaatii sitä enemmän. Ei tyytymättömyydellään, vaan seurallisuudella ja aktiivisuudellaan. Ja kaikkihan sen tietää, mikä tässä ajassa on tärkeää.

Niinpä tulin vain kertomaan, että meille kuuluu hyvää. En tullut kertomaan, että tämä loppuu tähän kirjoitukseen. En myöskään tullut pahoittelemaan hiljaisoloa, saatika lupaamaan aktiivisempaa postaustahtia. Tämä ei ole viimeinen kirjoitus, vaikka vuoden viimeinen saattaa hyvinkin olla. Oon tykännyt tästä kirjoittamisesta. Sen yhteisöllisyydestä. Teistä lukijoista. Luulen siis, että tulee myös toinen aika. Aktiivisemman kirjoittamisen aika. Niinpä tämä blogi voi hyvinkin olla olemassa, vaikkei se niin aktiivisesti päivitykään. Tai mistä sitä huomisesta tietää. Varmuuden vuoksi toivotan kaikille kuitenkin hyvää joulua. Oikein hyvää joulua!


tiistai 31. lokakuuta 2017

Nyt riittää rypeminen!

Blogia aktiivisesti seuranneet ehkä muistaa mun maininneen painonputoamisesta synnytyksen jälkeen. Tai oikeastaan sen putoamattomuudesta. Vastoin yleistä ajatusta tuntuu, että kilot on kumman tiukassa näin imetysaikana. Asiaa selvitettyä oon myös tullut huomannut, etten todellakaan ole yksin asian kanssa. Tää on ollut seikka joka on mua ehkä vähän ottanut aivoon ja valehtelisin, jos väittäisin etteikö se olisi myös itsetuntoa yhtään koetellut. Raskauden alkuvaiheessa olin kuitenkin kunnossa, jossa juoksin kympin helposti alle 50min. ja vedin 12 leukaa. Entä nyt? Juoksu ei varmasti ihan kamalasti jää pöljänä päivänä (kiitos pohjakunnon, ei hyvien lenkkien, heh). Leukoja menee ehkä yksi. Kiloja on edelleen kympin verran enemmän. Muuten olen palautunut hyvin, mikä tietysti tärkeintä! Vatsalihakset ja lantionpohja on ihan ammattilaisen tsekkaamana kunnossa. Fyysinen kuntokin kuulemma paljon parempi, kuin annan ymmärtää tai itsekin varmasti kuvittelen. Tämäkin ihan ammattilaisen suusta.

Suoraan sanoen en ole oikein viihtynyt kropassani ja peilikuva on miellyttänyt vaihdellen. Joku ehkä ajattelee nyt, että tee jotain. Ja toki olen tehnytkin. Tai oikeastaan tällä jo valmiiksi kohtalaisen siistillä ruokavaliolla ei ihan kauheasti ole tarvinnut. No tee kovemmin. Idiootti. Ehkä itsekin olisin ajatellut itsekin niin ennen yhdeksän kuukauden raskautta, Eetä, imetystä, katkonaisia öitä, mitä näitä nyt on. Vähänpä minä tiesin. Tähän väliin haluan huomauttaa omaavani painonpudotustaustan vuosien takaa. Voisin siis väittää, että jotain asiasta tiedän ihan empiirisestikin. Ja tiedän, että tämän pitäisi normaalitilanteessa riittää. Olen myös näiden seitsemän kuukauden aikana siistinyt vielä vähän lisää vailla minkäänlaista vastareaktiota kropalta. Antanut ihan vähän löysää ja taas vailla minkäänlaista vastareaktiota. Täysimetyksen päätyttyä olen nyt ollut huomaavinani pientä notkahdusta alaspäin, joka tietysti lämmittää mieltä.

Olen edelleen, ja varsinkin nyt, aika varma siitä, että tulen kyllä palautumaan entisiin mittoihin. Vauva kasvaa ja myös symbioosi hiljalleen hellittää(voi kyynel!). Tulee parempia öitä, pidempiä lenkkejä, kovempia treenejä. Ehkä asiat on muutenkin vähän toisenlaisessa perspektiivissä nyt. 12 leukaa ja juoksulenkki on tänä päivänä järjestyksessään aika matalalla. Aika aikaa kutakin. Olen kuitenkin myös päättänyt tehdä asennemuutoksen asian suhteen. Oon nimittäin huomannut, että oon ihan liikaa elänyt sitten kun -ajatuksella. Näytän hyvältä taas sitten kun vanhat vaatteet menevät. Ja nyt ei kannata sitä tai tätä tai tuota. Sitten kun olen taas paremmassa kunnossa. Hitot! Mulla on oikeus (ja jopa velvollisuus!) katsoa omaa peilikuvaa tyytyväisenä just nyt. Huolimatta siitä, että se se on vähän erilainen, kuin ennen. Ja mä voin pukeutua nätisti. Omistaa enemmän kuin yhden garderobin, joka tällä hetkellä näyttää hyvältä päällä. Menköön sitten hitto vie rahaa siihen. Vaatekoko on nyt enemmän L kuin S. 36-38 sijaan 40. Nyt on nyt ja  nyt on aika panostaa itseen. Ihan sama paljonko se puntari näyttää!


torstai 26. lokakuuta 2017

Vähän kuulumisia arjesta

Oon nyt parina iltana aloittanut kirjoittelemaan postausta puhelimella, mutta jostain syystä toi bloggerin appi ei oikein toimi järkevästi ja homma on jäänyt vaan yritykseksi. Vika voi toki olla (ja onkin varmaan) käyttäjässä. Olen nimittäin ollut iltasella niin rättipoikki ja halunnut vaan koomata sohvalla. En yhtään istua tietsarin äärellä. Pitäisköhän tähän perheeseen hommata tabletti tai läppäri? Muutenkin vähän harmittaa, kun mun henkilökohtainen rytmi on kääntynyt siten, että jään illalla valvoskelemaan Een mentyä nukkumaan enkä suinkaan enää herää ennen häntä. Tää tapahtui viime viime viikkojen (kuukausien?9 aikana. No, kuitenkin "yökaaosjakson" jälkimainingeissa. Niinpä sitten iltaisin koomaan tuossa sohvalla, sometan tai teen jotain ihan älyvapaata. Aamuisin olisi virtaa (ja aivoja) kaikkeen järkevämpään ja tulis varmaan kirjoiteltua vaikkapa tätä blogia tai jotain. Tällä hetkellä aamut kuitenkin alkaa aikamoisessa tahdissa, heh. Tää on ehkä hyvä parisuhteen kannalta, mutta muuten ei niinkään. No aika aikaa kutakin ja ehkä joskus nää yöt on jopa niin hyviä, että omaa aikaa on hitusen molemmissa päissä.



Ollaan hyvän matkaa yli viikko kaksin Een kanssa. Jii on ollut Kuubassa ja palaa tämän viikon lopulla. Kyseessä on monta vuotta sitten sovittu synttärimatka samaa vuosikertaaolevien kavereiden kanssa. Hän lähti sinne hieman haikein mielin. oli sitä mieltä, että nyt jos pitäisi valita, niin ei ehkä lähtisikään. Luulen kuitenkin, että mielipide on muuttunut, eli hyvä vaan, että lähti. Ei tuo kaksi viikkoa nyt niin pitkä aika ole. Reissuista puheenollen myös mä ja Ee ollaan lähdössä reissuun. Mun kaveri menee lapsineen asumaan Fuengirolaan kuukaudeksi ja me matkataan viikoksi heille kylään. Jännää! Pieni valopilkku tähän syksyn ja alkutalven pimeyteen. Reissun jälkeen onkin varmasti jo hyvä joulufiilis ja hiihtoladut. Oon ihan himppasen verran ylpeä kuinka oon saanut tän arjen pyörimään täällä yksikseen. Ee on kyllä hyväntuulinen lapsi ja sikäli helppo, mutta niin kovin aktiivinen ja sosiaalinen. Lisäksi hänellä on kova tahtotila tehdä temppuja, joihin ei aina taidot tai järki riitä. Sellainen hän on ollut ihan vauvasta saakka, mutta nyt kun hän seisoo ja hiljalleen menee vähän puitakin pitkin, on homma välillä aikamoisen hurjaa. Omanlainen kokemus tämä kuitenmin on ollut, hyvä sellainen.



Hei vaikka tää blogi päivittyy vähän vaihdellen, niin instagramiin oon yrittänyt lähes päivittäin jotain laittaa. Nyt kun vihdoin hankkiuduin eroon windows -puhelimesta, on myös instagram stories käytössä. Saa nähdä kuinka siitä innostuu. Tulkaa siis sinne seurailemaan. @taru_wj on nimimerkki. Ootteko te instagramissa? Tykkään kyllä siitä sovelluksesta ihan jo siksikin, että kauniita kuvia on kiva katsella. Jos haluat, niin jaa oma nimimerkki kommentteihin. Olis tosi kiva! Musta nimittäin olis mukava käydä katselemassa myös teidän lukijoiden touhuja. Ja jos ootte innostunut julkisesta kuvaamista, niin ehkä muutkin voi bongata sut kommenteista. Nyt meen viimeisteleen meidän lounaan (bataattii, kana-kasvismureketta ja joo, rakauden aikana rupesin taas syömään valikoidusti kanaa) sekä laittaan pyykit ainakin. Sit varmaan Ee jo herääkin! Sit tuleekin ehkä Een mummo ja meen käymään vähän yksin lenkillä. Yksin, sitäpä tilaa ei ole sitten Jiin lähdön ollutkaan. Ihana kevyt lumisadekin näyttäis olevan.




torstai 19. lokakuuta 2017

Vauva safkaa ja muita ajatuksia

Een ruokailut on mennyt sillä tavoin, että täysimetin häntä puolen vuoden ikään saakka. Ee on kasvanut tasaiseen tahtiin nollakäyrää, eikä mun ole koskaan tarvinnut yhtään ajatusta laittaa siihen, että saako hän riittävästi maitoa. Meidän imetystaival tähän saakka on ollut kohtalaisen helppo. Ihan alussa mulla oli vähän kipuja, niinkuin asiaan kuuluu. Ee hallitsi ruokailuhommat hyvin ja kaikki lähti muutenkin käyntiin aikalailla helposti. Toki pientä haastetta matkan varrelle on osunut, mutta hyvin pientä verrattuna moniin muihin. Pullosta Ee on kyllä saanut joitain kertoja äidinmaitoa (jota on pakkasessa yllin kyllin edelleen).

Toisinaan tuli mieleen, että olisinko mieluummin äiti, joka kertoo imettäneensä sinne "about kuuteen kuukauteen, olisko viiteen ja puoleen, miten ne valmiudet nyt tuli esiin" jne. Kuulostaa aika paljon chillimmältä, kun imetin puoli vuotta. Jäykkää, mutta niin luonteenomaista mulle. Enhän mä koskaan vaikkapa nyt juokse about kymppiä. Tai ole yhtään missään kauheen chilli, hah! Uskokaa tai älkää, niin olen todella kyseenalaistanut sitä. Joskus nimittäin tuntuu, että puolen vuoden täysimetystä pidetään yhtenä sulkana äitiyden cv:hen. Mulle se on kiitollisuuden aihe. Ei minkäänsortin saavutus. Ja uskokaa tai älkää, olen tätä tosi paljon pohtinut. Omalla kohdalla alleviivaan myös sitä, että meidän taipaleeseen ei tosiaan ole vielä (kopkop!) sisältynyt isoja haasteita. Imetys on monessakin mielessä tosi hyvä juttu, mutta äitiyden mittari se ei missään nimessä ole. Enkä kunakuuna päivänä olisi halunnut hukata tätä ainutlaatuista aikaa suremalla tai taistelemalla tämän(kään!) asian ympärillä.

Hassua muuten, kuinka eritavoin terveydenhoitajat tulkitsee tuota kiinteiden aloitusikää. Tai tulkitsee on ehkä vähän väärä sana. Neljä kuukautta, kuusi kuukautta ja kaikki siltä väliltä ihan yhtä oikein, mutta sanotaanko sitten , että kannustaa. Toiset kannustaa aikaisempiin maisteluihin, kun taas toiset kannustaa kiireettömyyteen. Meillä tuo jälkimmäinen. Tokikaan meillä ei nyt ole esimerkiksi allergioita kummankaan vanhemman puolelta jne.




Nyt ollaan siis reilu kuukausi ruokailtu kiinteitä ja se sujuu ihan hyvin. Mullahan ei ole mitään käryä milloin vauva syö hyvin, mutta musta meidän vauva syö. Aika paljon ollaan sormiruokailtu, koska se oli tapa, joka lähti paremmin tulille. Iso osa ruoasta siis sormiruokaillaan, mutta kyllä meillä myös joissain tilanteissa soseillaan ja syötetään. Ruokailun takana ei todellakaan ole mitään ideologiaa. Musta vaan tuo sormiruokailuhomma on kivaa ja yleensä myös kaikille paljon iisimpää (ja joskus jopa siistimpää!). Tykkään tehdä ruokaa ja tehdään aika pitkälle ruokamme itse, joten samasta padasta -systeemi ja sormiruokailut on aika hyvin sujahtanut myös meidän arkeen. Isoja muutoksia omaan ruokailuun ei ole tarvinnut tehdä tai ylimääräistä vaivaa juuri nähdä. Imetyksen toivoisin jatkuvan sinne vuosikkaaksi, jolloin olisi mahdollista siirtyä sitten Valion antimiin. Toivotaan siis, että jatkokin sujuu hyvin.

Tämmöisiä ruokakuulumisia ja -ajatuksia täältä. Tietynlainen suorituskeskeisyys on herkästi alkanut leimata monia tekemisiäni, niin onnekseni se ei tähän äitiyteen ole ulottunut.
Toki jo ennen äitiyttä olin aika paljon päässyt tuosta piirteestä eroon. Tai ainakin oppinut valjastamaan sitä oikeisiin asioihin. Tästä oon todella onnellinen, sillä erilaisia foorumeita seuranneena on tullut olo, että tuo suorituskeskeisyys kukoistaa aika monilla. Ainoa oikean totuuden julistaminen ja toisaalta myös mielensäpahoittamisen ilmapiiri. Yhtä-äkkiä harrastusfoorumeiden ilmapiiri onkin näyttäytynyt ihan superrentona, heh. Muutenkin koen, että tää äitiys on tehnyt mut aina vaan vähemmän mustavalkoiseksi ihmiseksi. Monet jutut, mitä en ennen ymmärtänyt, on musta ihan ymmärrettäviä nyt, vaikken itse kyseisellä tavalla toimisikaan. Ja kyllä, joissain jutuissa toimin just niin, miten en ehkä ennalta olisi ajatellut toimivani.



Hyvää viikonloppua (ja tällä postaustahdilla myös sseuraavaa viikonloppua :D) kaikille! Toivottavasti jaksatte roikkua mukana, vaikka postaustahti on mitä on. En uhallanikaan hautaa tätä blogia, sillä tää on kiva paikka. Mitä teidän syksyyn kuuluu???

maanantai 2. lokakuuta 2017

Asiaa ja ajatuksia lähikirjastosta ja lukemisesta



Viikonloppuaamu, kello kahdeksan, mitähän tekis? Minäpä lähden kirjastoon! Lähikirjastoon puolen kilsan päähän. Täällä Kortepohjan kirjastossa on laajennetut aukioloajat, eli kirjasto on normaalisti auki maanantaista torstaihin klo 13-19 ja perjantaina klo 10-16. Kirjastokortilla ja PIN-koodilla kirjastoon pääseen arkiaamuisin klo 9 alkaen, perjantai-iltaisin aina klo 21 saakka ja viikonloppuisin jopa klo 8-21. Tämä on niin sanottua omatoimikirjastoa eli paikalla ei ole henkilökuntaa. Kirjastokortin ja PIN-koodin lisäksi asiakkaan tulee olla joko täysi-ikäinen tai aikuisen seurassa. Ihan superhieno homma! Olen kyllä vimpanpäälle lähikirjasto ihminen. Jos en itseni takia, niin muiden alueen asukkaiden. Aika monelle ikäihmiselle kirjasto on henkireikä. Lähikirjastot ei myöskään voi muuttua täysin tai läheskään täysin itsepalvelukirjastoiksi. Se, että lapsi pääsee kirjastoon, ensin aikuisen kanssa ja myöhemmin itsenäisesti, on mun mielestä panostus tulevaisuuteen. Lasten lukemisesta ollaan muutenkin huolissaan (klikkaa esimerkiksi tämä! Vanha, mutta edelleen ajankohtainen uutinen!) ja vaikka vanhemmilla ja muilla aikuisilla on iso rooli, ei lähikirjastojen sulkeminen ainakaan tilannetta helpota! Lähikirjastot on myös mulle tosi hyvä juttu. Vaikka kirjasto paikkana on pikkulapsuudesta asti tuttu, en oikein koskaan ole sopeutunut pääkirjastoon. Ihan liian iso ja kolkko paikka hyllyjen välissä haahuiluun ja kirjojen selailuun.

Voin hyvin allekirjoittaa edellä klikatun uutisen toteaman siitä, että mikäli lukuinnostus lapsuudessa syttyy, se myös säilyy ja nousee uudelleen esiin, vaikka suvantovaiheita olisi. Omalla kohdalla lukeminen on oikeastaan aina ollut tavalla tai toisella isostikin elämässä. Lapsuudesta muistan, että nuorempien sisarusten päiväuniaikaan äiti usein luki meille isommille. Itse opin lukemaan siinä 5-6 vuotiaana, pitäisi varmaan tarkistaa äitiltä. Kuitenkin reilusti ennen kouluikää ja aapisen tavaaminen tuntui ihan liian helpolta. Iskä oli kova lukemaan ja lapsuudesta muistankin, että sillä oli aina jokin kirja nenän alla iltaisin. Ihan parasta oli, kun lapsena mökkireissulla pötkötettiin vierekkäin omat kirjat nenän alla. Äiti siis toi kirjat elämään lukemalla meille ja iskä taas esimerkillään. Molemmilla lie iso vaikutus siihen, että pidän lukemisesta. Lukeminen on tavallaan sosiaalista: tykkään edelleen siitä, kun Jarpan kanssa luetaan hipihiljaa omia kirjojamme ennen nukkumaan menoa. Jos tulisi jotain mieleen, sen voisi sanoa, mutta suurimmaksi osaksi ollaan hiljaa. Siitä huolimatta olen aina perillä siitä, mitä hän lukee ja toisinpäin.



Kirjastossa muistan hypänneeni ihan pikkulapsesta saakka. Ensiksi äitin tai iskän kanssa: odotettu päivä ja sai taas kasan uusia kirjoja. Aika pienenä jo siellä kuitenkin ruvettiin käymään itsenäisesti. Lasten hyllyt vaihtui kohtalaisen pienenä nuorisohyllyihin ja nuorisoiässä luettiin jo aikuisillekin kirjoitettuja kirjoja. Neiti etsivät vaihtui Agatha Christieen ja tallidraamat laajeni jos jonkinlaiseen nyyhkykirjallisuuteen. Teininä kirjastoa tuli käytettyä myös muuhun, kuin itsetarkoitukseen: notkumiseen kavereiden kanssa. Lähtökohtaisesti piti kuitenkin osata käyttäytyä hyvin, sillä välit kirjastontäteihin piti säilyttää. Olihan lukeminen elinehto ja myös kaveripiirin muut tytöt oli kovia lukemaan. Kirjoja kierrätettiin kaverilta toiselle ja yhden lainan aikana saman kirjan kerkesi lukea monta tyttöä. Murrosikä siis vain kiihdytti lukemistahtia ja monenmonituista kertaa sitä tuli ahmittua peiton alla taskarin valossa kirjoja, kun valot olisi pitänyt sammuttaa jo aikapäiviä sitten.

Suvantovaiheita viihdekirjallisuuden suhteen on tullut myös itselle. Joskus on mennyt pitkiäkin aikoja ettei juuri ole tullut luettua. Joskus nuo suvantovaiheet ovat liittyneet opintoihin, joskus johonkin muuhun. Myönnän kuitenkin reilusti sen, että älypuhelin ja teknologia on varmasti myös omalla kohdallani ottanut aikaa perinteiseltä lukemiselta. Aika usein siellä sängyssä tulee pläräiltyä parit blogit, artikkelit ja uutiset siinä, missä jonain toisena aikana olisi lukenut pari aukeamaa kirjaa. Se on ehkä vähän surku, mutta varsinaisesti en ole asian eteen toistaiseksi mitään aktiivista tehnyt. Ennemmin tai myöhemmin ja isommin tai pienemmin tulee kuitenkin aina palattua kertomakirjallisuuden pariin. Viime vuosina on lukulistalla ollut paljon opiskelu- ja ammattikirjallisuutta. Harrastuskirjallisuutta olen myös lukenut aina kohtalaisen paljon ja nykyään mukaan mahtuu myös satunnaisesti ns. "self help -kirjoja" liittyen milloin mihinkäkin. Viimeisimpänä ehkä vauvan uneen, hah. Kertomakirjallisuuden parista omia suosikkeja on draamakirjallisuus, ns. "nyyhkytarinat". Monenlaiset ihmissuhdekuviot uppoaa kyllä, mutta pelkkää romanttista höttöä en jaksa lukea. Joinain aikoina tulee luettua dekkareita, etenkin pohjoismaalaisia. Lisäksi luen elämänkertoja tai tositapahtumiin perustuvia teoksia esimerkiksi jostain merkittävästä tapahtumasta jollekin ihmiselle. Aika paljon menee myös erilaisiin maailman kriiseihin liittyvää kirjallisuutta, jossa näkökulma lähes poikkeuksetta on tahtomattaan tilanteeseen joutuneen ihmisen/ihmisten tarina.

Nyt oman lapsen myötä lukemisen kulttuuria pitää entistäkin tärkeämpänä ja ehdottomasti haluan siirtää tuon perinnön eteenpäin!

Millaisia kokemuksia sulla on kirjastoista? Entä lukemisesta eri ikäkausina tai erilaisissa elämäntilanteissa? Millaista kirjallisuutta sä luet vai onko lukeminen edes kivaa? Oletteko te hyllyjen välissä haahuilijoita vai otan mitä tulin hakemaan -tyyppejä?

P.S. Postauksen kuvat Kortepohjan lähikirjastosta joskus vuosi(a?) sitten. Lempikirjastosta!

maanantai 25. syyskuuta 2017

Hän on puolivuotias!

Tää puoli vuotta on ollut ihmeellistä aikaa. Sitä rakkauden määrää, jonka tuo pieni ihminen on meidän elämään mukanaan tuonut, ei mitenkään päin saa kuvattua lauseiksi tänne. Ja vaikka sitä kuinka paljon etukäteen kuvitteli, oli se vaan vieläkin suurempaa, järisyttävämpää ja ihmeellisempää. Hän ja elämä hänen äitinään on päivittäinen kiitollisuuden aihe. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa ihan vähän henkilökohtaisempaa asiaa. Millainen vauva meidän pikkuinen puolivuotias onkaan.

Eläväinen. Se sana tuli joskus Jiillä mieleen ensimmäisenä. Sitä hän todella on. Iloinen. Ei ole montaa, peräti yhtään, aamua ollut, kun ei olisi saanut nähdä hymyilevää vauvaa vieressään. Toki hän huonoillakin fiiliksillä on uniltaan herännyt, muttei koskaan yöunilta. Vauhdikas. Aika usein on kova meno tutkimaan jotain. Utelias siis varmasti myös. Sitä yhtä asiaa ei kuitenkaan jakseta tutkia hirmuisen pitkään. Varmaan näiden piirteiden vuoksi hänellä on ollut niin kova kiire eteenpäin niin kovin varhaisessa vaiheessa. Vahvatahtoiseksi sanoi neuvolan terkka joskus. Suora hän ainakin on. Osaa niin sanotusti ilmaista harminsa kyllä. Ja tahtoaan muutenkin. Harmeja ei kuitenkaan kovin usein ole ja jos on, niin ne myös helpottavat nopeasti. Hurmuriksi on moni sanonut. perustellusti. Hän kyllä hymyilee takaisin vieraallekin. Viime aikoina on kyllä ruvettu vähän varmistelemaan äitiltä tätä, heh.

Nukkuminen ei ole hänen vahvin lajinsa. Äitin mielikuvat megalomaanisen pitkistä vaunukävelyistä ja vaunuissa nukkuvasta vauvasta. No, jäivät ensimmäisten kuukausien jälkeen mielikuvaksi. Niinkuin nuo megalomaanisen pitkät unetkin. Niin yöllä kuin päivällä. Päikkäreitä nukutaan kyllä ulkona vaunuissa, mutta niiden on oltava liikumatta. Tai nukutaan ainakin vähän pidempään, kuin niissä liikkuvissa vaunuissa. Ehkä. Vaikka kyllä minä häntä ymmärrän. Jos sen sinne vaunukoppaan tiedostaa, että nyt ulkopuolella ehkä tapahtuu jotain, niin toki siitä haluaa olla tietoinen. Nukahtamisessa hän on kyllä yleensä kohtalaisen hyvä. Ollut ainakin tähän saakka. Vasta alkaneet ruokatouhut on myös osoittanut hänen olevan aktiivinen, minä itse -tyyppi. Se ei varsinaisesti tullut yllätyksenä.

Helppo. Sanoisin, että varsin helppo vauva. Ollaan jonkin verran reissailtu kaksisteen Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla, johon autoilukilometrejä tulee useampia satoja, eikä mua ole koskaan epäilyttänyt etteikö kaikki sujuisi hyvin. Aiemmin kirjoitin noista "eka kertaa" -fiiliksistä uudessa arjessa (löytyy täältä, klik!) ja täytyy kyllä sanoa, että Een kanssa niille arjen epämukavuusalueille on ollut erittäin helppoa ja palkitsevaa mennä.

Voitte ehkä uskoa, että arki hänen kanssaan on vilkasta. Aika on mennyt vauhdilla ja toisaalta taas tuntuu, kuin hän olisi ollut elämässämme aina. Vaikka äitiys verottaa moniakin juttuja elämästä, niin ihan varma on se, että takaisin saa moninkertaisesti enemmän. Enemmän, kuin edes kuvittelin. Meidän ihana pikkuinen vauva!

15.9.2017




torstai 14. syyskuuta 2017

Kynnyssyketestissä!

Sain edellisjouluna Jiiltä lahjaksi lahjakortin Sports Labille, joka on siis KIHUn kaupallistama kuntotestaus-, valmennus- ja fysioterapiapalveluita tarjoava yritys. suunnitelmana oli käyttää tuo lahjakortti viime kesänä, kunhan nilkkaleikkauksesta olisi kerinnyt vähän kuntoutumaan. No ennen sitä Ee kuitenkin ilmoitti tulostaa, joten sovittiin, että voin käyttää lahjakortin sitten, kun oon siihen valmis. No edelleenkään en koe olevani millään lailla valmis (vaikka kuntotestauksen ideahan ei todellakaan ole se, että harjoitellaan alle, i know, i know!), mutta sinne kuitenkin tässä pari viikkoa siiten suuntasin kynnyssykkeitä määrittämään. Samalle matolle tahkomaan kuormaa, kun Pärmäkoski ja kumppanit. Minä. Lylleröpyllerö. Ja vielä huonoimmassa kunnossa ever!

No mitä siellä sanottiin?? Siellä sanottiin mm. että..

  • ...mun aerobinen kynnyssyke on 149 bpm ja anaerobinen 174pbm. Maksimisyke oli 193pbm.
  • ...kynnykset tuli vauhdeissa 6min. 28s., 5min. 8s. ja 4min. 17s. Testi tehtiin matolla, eli tasamaalla juostessa vauhdit olisi inasen kovempia, mutta niin. Tasamaalla? Jyväskylässä? Hah, hah.
  • ...maksimi on vähän kynnyksiä vahvempi. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hyvä tasapaino.
  • ...nyt vaan pk-treeniä ylä- ja ala-alueella, joihin sain sykerajat myös. Kuten myös vk-1 ja vk-2 alueelle kanssa. Ja tuota vk-puolta silloin, kun on energinen fiilis. Testaajalla itselläänkin oli pieni vauva, joten tietää varmasti myös empiirisesti mistä puhuu, kun näistä tämän ajan haasteista treenaamiseen tuli puhe.
  • ...en ole niin paskassa ja surkeassa kunnossa, mitä annan ymmärtää ja millainen fiilis on.
Olipa siis oikeasti todella hyvä käynti. Sain roppakaupalla vinkkiä ja motivaatiota, se lienee tärkeintä. Ja mikä kumma siinä on, että mulla silmä hakeutuu kuitenkin aina ensisijaisesti analysoimaan vauhteja. On vuodelta miekka ja kirves joku oletus, mitä vauhtia lenkki x tulisi juosta, että olisi jotenkin "hyvä". Näin kärjistettynä. Tähän asiaan saa tulla muutos ja voipi olla, että lenkillä saa jatkossa olla vaan pelkkä sykenäyttö. Käynnin päätteeksi mulle tuli niin lujaa sellainen "oma itseni -olo". Tää on kivaa. Vetää itsensä täysin maitohapoille. Tää on mielenkiintoista, se oma juttu ja tästä saa virtaa.

Synnytyksestä ja raskausajasta on oikeesti vasta kuusi kuukautta, vaikka pää yrittää kääntää asian välillä jo -muotoiseksi. Jos tässä kohtaan kuntotilanne on tämä ja lantionpohja syvine vatsoineen buenossa kunnossa, on varmaan syytä olla ihan tyytyväinen. Paino ei edelleenkään ole juuri suostunut tulemaan alaspäin, mutta pienen pientä vihreää valoa sekin on näyttänyt. Siitä, että paino tulisi alas, saisi paljon apuja lenkkeilyyn. Välillä tuntuu, että askel painaa siitä syystä ja varmasti niin onkin. Hassua, että kynnystulokset oli kuitenkin tuota luokkaa, vaikka tosiaan tämä kannettava "kuormakin" on sen kympin verran entistä elämää isompi. Joku viisaampi ehkä tietää onko sillä edes merkitystä.

Oli miten oli, tästä on hyvä jatkaa ja keväällä uudelleen!






sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Uniasioita

Mennäänpä siis taas siihen jokaisen vauvaperheen lempiaiheeseen. Nimittäin nukkumiseen. Vertaistukifoorumeissa tässä keskustelussa on usein tosi ärsyttävä sävy. Aina tuntuu löytyvän äitejä, joiden vauvat herää paaaljon useammin. "Voi kun meidänkin Elmeri heräisi vain viisi kertaa!" ja sitä rataa. Sitten on niitä äitejä, jotka olevinaan omalla toiminnallaan on saaneet vauvan nukkumaan hyvin. "Meillä opetettiin Maija heti nukahtamaan itse..." ja plaa plaa. Unohdetaan, että ollaan hei kaikki erilaisia. Vauvat ja äidit. Isätkin. Toisilla vauvoilla on paremmat nukkumistaidot jo ihan pienenä. Ja niillä vanhemmillakanssa. Katkonainen uni vaikuttaa jokaiseen eri tavoin. Joku saattaa kärsiä yhdestä herätyksestä enemmän kuin toinen kahdeksasta. Toiset isät nukkua posottaa samassa sängyssä heräämättä mihinkään ja toiset herää viereisessä huoneessakin. Se, että vertaistuellisiin keskusteluihin tuodaan sävyä, jossa toisen keskustelijan kokemaa tunnetta mitätöidään suoraan tai rivien välistä, ei auta yhtään ketään.

Meidän Ee on ehkä sellainen keskivertonukkuja. Tasaisena vaiheena meillä herätään kolmesti yössä, joista viimeisen herätyksen jälkeen (klo 5-6) saatan toisinaan jopa jäädä hereille. Sitten näitä ei niin tasaisia vaiheta löytyy myös. Silloin herätään reippaasti useammin, valvotaan kauemmin ja nukahdetaan huonommin. Oon tulkinnut, että huonouniset vaiheet aika vahvasti liittyy siihen, kun opitaan paljon uusia taitoja. Mullahan uniongelmat, katkonainen uni ja vaikeudet saada unenpäästä kiinni uudelleen, oli riesana jo raskausaikana. Joskus se ongelma onkin siis mulla, kun en saakaan itse nukahdettua uudestaan. Aika perussettiä siis.

Kuinka katkonaiset unet on vaikuttanut muhun? Toisinaan tuntuu hurjalta ajatella, että en ole nukkunut yli viittä tuntia yhtäsoittoisesti, öööö, ainakaan tänä vuonna, heh.  Koen, että arjessa oon kuitenkin yllättävän pirteä. Aktiivinen niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin. Aamut on edelleen parasta aikaa ja väsymys iskee vasta sitten iltapuolella, jos iskee. Aina ei iske. Silti kropassa tuntee univajeen. Katkonainen uni ei varmasti samalla tavoin palauta. Olen treenannut ennenkin väsyneenä ja varmaan keikkunut jonkinlaisen ylikunnonkin rajamailla joskus ja täytyy sanoa, että joskus on vahvasti tullut nuo tuntemukset mieleen. Huomaan myös, että aika usein kroppa tuntuu jotenkin kuormittuneelta fyysisesti. Palautumattomalta jostain, mitä en koskaan ole tehnytkään, heh. Kankealta ja raihnaiselta.

Saa nähdä kuinka pitkään yöherätyksiä ja yösyöttöjä jatkuu ja loppuuko ne itsekseen vai pitääkö asialle jotain joskus tehdä. Mulla on kuusi nuorempaa sisarusta ja äidin mukaan me kuulemma ruvettiin nukkumaan kaikki täysiä öitä aikaisin ja ihan itsestään. Samoin mun siskon molemmat muksut oli nukkunut yön läpi jo hyvän aikaa tässä vaiheessa. Kaikki täysimetettyjä, kuten Eekin. Neuvolan mukaan tää ei kuitenkaan ole mitään yleistä. Saa nähdä kuinka meidän käy. Odotuksia ei oikein ole suuntaan eikä toiseen, kuten ei ollut raskausaikanakaan. Millaisia kokemuksia sulla on?

Kuva pienen elämän alkuajoilta <3. Kuvassa myös turhakkeiden turhake. Unipesä.

maanantai 28. elokuuta 2017

Patikointia viisikuukautisen kanssa ja pari sanaa muutoksesta

Oltiin tosiaan tuossa taannoin mökki-/patikkalomalla koko perhe. Reissunimiltään Koskikalastaja, Lylleröpyllerö ja Retki-Roope, heh. Hossassa, siitä kirjoitinkin. Mökkimajoitus oli tosiaan aika välttävää tasoa (note to yourself: älä varaile mökkejä ilman kuvaa!), mutta koska oltiin paljon luonnossa, ei se haitannut ollenkaan. Patikointi vauvan kanssa sujui odotettua paremmin, kuten myös automatka.



Aamusta lähdettiin joka aamu pidemmälle, hieman alle kympin, lenkille. Ee kulki Manducassa välillä nukkuen ja välillä taas maisemia katsellen. 8,5 kg lisäkuorma edessä tuo toki omaa haastetta, kuten myös se, ettei jalkoihin ole ihan samaa näkyvyyttä, kuin selkärepun kanssa kulkiessa. Myöhemmin voi alkaa kantamaan myös takana ja ehkä joskus haluttaisi hankkia myös vaellustarkoitukseen tehty lapsenkantorinkka. Mukana oli tietysti perushoitoon tarvikkeet, vaippaa ym. ja alusta taukohetkellä köllimiseen. Koska reitit oli kuitenkin lyhyitä, ei tuon suhteen tarvinnut ajatustyötä tehdä. Vauvalla oli myös sapuskat mukana omasta takaa, eli tämänkin suhteen varsin iisiä. Viihtyikö Ee, on moni kysynyt. Viihtyi. Ja sen jonkun kerran, kun ei, niin sitten heitetään parkkiin. Mustikanvarvuissa riittää ihmettelemistä. Varsinkin, kun niitä pääsee ihan itse hipelöimään.


Jälkeenpäin mietin, olisiko tuo loma mennyt erilailla vuosi sitten? Kaksi vuotta sitten? Kävelykilometrejä olisi saattanut tulla reilun kymmenen sijasta lähemmäksi parikymmentä. Tai sitten ei. Autolla olisi paahdettu pidempää pätkää ja lyhyemmällä tauolla. Tai sitten ei. Jiin kalastaessa olisin saattanut vuokrata pyörän. Tai kanootin. Tai sitten en. Tarkemmin ajateltuna, jos oltaisiin oltu Hossassa pidempään, olisin varmasti vuokrannut nytkin. Ei mitään olennaista siis. Retkeily viisikuukautisen kanssa kävi varsin helposti ja mukavasti.



Hei, sä voit, edelleen, tehdä sitä taikka tuota. Sen asian huomaaminen arjessa säännöllisin väliajoin tekee ihan todella hyvää. Etenkin, kun lapsettomana ihmisenä se, että kaikki vastaava loppuu, oli kuitenkin se isoin kysymysmerkki ja huoli. Huoli, että joutuisin liikaa luopumaan itseä kiinnostavista asioista, enkä löydä tilalle uusia. Etten sopeudu sinne muskariin tai leikkipuiston laidalle. No ihan turha huoli. En ole joutunut liikoja luopumaan (olisi tietysti naivia väittää, etteikö mikään olisi muuttunut, mutta sitä nyt ei varmasti kukaan kuvittelekaan!) ja siellä muskarissakin olen käynyt ja jopa ihan viihtynyt!


maanantai 21. elokuuta 2017

Kirkkaita vesiä ja harjujen huminaa. I love Hossa!

Hossa. Hmmm? En oikein tiennyt mitä olisin kohteesta ajatellut, kun Jii ehdotti sitä kesäreissuksemme. Sinne kuitenkin päädyttiin ja majoituskin saatiin (varsin välttävä sellainen, mutta mitäpä sillä on väliä), vaikka varailut jäi ihan viime tippaan. Hossa on kasvattanut tälle kesälle suosiotaan (eikä suotta!) ja majoituksen suhteen joudutaan paljon myymään ei oota. Kyseessä on siis Suomen uusin kansallispuisto, joka 100-vuotiaan Suomen kunniaksi valittiin. Ja kyllä täytyy sanoa, että valinta osui kohdallee, todella. Tätä mieltä oli myös eräs pariskunta, joka on kolunnut kaikki (!) Suomen kansallispuistot. Kirkkaat vedet ja humisevat harjut jättivät jäljen myös meidän porukan luontokokemusmaailmaan.




Vietettiin siis kolme kokonaista päivää Hossassa patikoiden (ja kalastaen). Ekana päivänä kierrettiin Julma-Ölkyn lyhyempi versio, Ölökyn ylitys. Reitti kulki Julma-Ölkyn kanjonijärven vierustaa ylittäen järven riippusiltaa pitkin noin puolivälissä. Tää oli reiteistä haastavin ja paikoin aika kostea. Välillä sai tarkkaan katsoa mihin astuu, etenkin kun etupuolella kannossa oleva vauva vie hieman näkyvyyttä jalkoihin. Julma-Ölkyn järvelle olisi ollut myös venekuljetuksia, mutta alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen jätimme sen väliin. Tiedä sitten olisiko pelastusliivejäkään ollut pikku retkeläiselle. Kaikenkaikkiaan näkemisen arvoinen paikka. Eihän tällaisia paljon Suomessa ole. Illalla tehtiin vielä lenkki kärryjen kanssa ja käytiin mm. Muikkupuron laavulla. Muikkupurolle on rakennettu esteetön reitti. Näitä esteettömiä reittejä Hossassa löytyy useampiakin. Ihanaa kyllä, että liikuntarajoitteisia on otettu huomioon näin hyvin ja me kärryttelijätkin voidaan niitä hyödyntää. Muikkupuro oli kyllä koko reissun kaunein yksittäinen paikka. Sananmukaisesti puron varrella kahden todella kirkasvetisen lammen (järven?) välissä.



Seuraavana päivänä Jii lähti perhokalastelemaan kohteenaan Hossanjoki ja mä ja Ee painuttiin taas korpeen. Värikallion kaarros oli reitin nimi tällä kertaa. Keli ja maisemat laittoi parastaan. Tiedättekö sen tunteen, kun kuljet kaikessa hiljaisuudessa yksin metsässä? Ihana tunne. Elämäntilanne on muuttunut ja vähintään yhtä ihanaa on kulkea siellä metsässä vauva sun rintaa vasten. Ihaninta. Värikallion kaarroksen huipentuma on juurikin värikallio. Muinoin maalattuja kalliomaalauksia pääsee ihastelemaan läheltä katselulavalta. Reitin lopussa oli myös varsin sympaattinen Lihapyörteen laavu. Ei ihan muikkupuron veroinen, mutta lähes. Illalla käytiin taas kärryttelemässä Hossan luontopolun esteettömiä osuuksia ristiin rastiin.




Viimeisen päivän plan oli reitti nimeltään Huosiuksen huikonen. Mitään varsinaista "huipentumaa" ei reitillä ollut, mutta kokonaisuudessaan kyseessä oli ehkä se kaikkein kaunein reitti. Otsikon mukaan kirkkaita vesiä ja harjujen huminaa. Päivä oli vielä keliltään kesän paras. Lämmin, muttei lainkaan tukala. Niin helppo hengittää. Illalla käytiin, yllätys yllätys, kärryttelemässä. Tällä kertaa Öllörijärven, sukeltajien paratiisin, rantoja. Siitä sitten Hossan poropuiston kautta viimeistä iltaa mökille. Ei voi olla huono ruokapaikka, jos vauva otetaan lämmöllä vastaan porontaljalle köllimään, hänelle tuodaan leluja ja kanssaan höpötellään. Jokaista näistä edellämainituista voin lämpimästi suositella Hossan kävijälle. Olisin kyllä voinut vielä jatkaakin, sillä reittejä jäi paljon käymättä. Myös, jos loma olisi ollut pidempi, olisin maastopyöräilly tai melonut. Tai molempaa. Liikkeellä oli paljon pyöräilijöitä ja heidätkin oli otettu huomioon reittisuunnittelussa mallikkaasti. Kirkkaat vedet tottakai kutsuivat melomaan.





Mitäpä muuta Hossasta? Tulipaikkoja, kauniita sellaisia, oli paljon. Reiteille pääsy vaivatonta. Reitit oli hyvin merkitty ja kulkua helpotettu. Päällimmäisenä jäi tunne siitä, että kansallispuisto ja sen kaunis luonto on todella haluttu saada meidän kaikkien suomalaisten saavutettavaksi kuitenkaan pilaamatta autenttisuutta. Ja sen tunteen antaa todella harva paikka.