sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Arkiliikuntaa parhaimmillaan

Juoksu on jäänyt, eikä mulla oo tällä hetkellä minkäänlaista jumppakorttia, jossa voisi käydä harrastamassa aerobista liikuntaa. Uimahallilla ollaan tosin käyty kälyn ja hänen serkkunsa kanssa. Nämäkin ryhmäliikunnat on enimmäkseen ollut pumppia tai vastaavaa. Ei siis varsinaista aerobista. Harmi, kun uimahallilla ei ole spinningiä! Viime viikkoinen jumppa burpeineen ei sopinut, joten vietin ajan salilla. Onhan siinä sitten vesijuoksut päälle ja voisihan sitä toki uimassa käydä, mutta edelleen oon se suhteen aika laiska. Ei vaan oikein huvita nuo vesiliikunnat.



Mitä siis jää jäljelle? No kävelylenkkeily, lähinnä sauvakävelylenkkeily. Tämähän on tuttua puhaa menneiltä vuosilta ja oon kirjoittanut siitä ennenkin. Tehoiltaan metsässä sauvominen vastaa ihan varmasti tasamaalla hölkkäilyä ja onhan tuo nyt todettu omalla kohdallanikin, kun juoksukunto monien vuosien jälkeen oli niin näppärästi esiin kaivettavissa. Sauvakävelylenkkeily kuuluu siis ohjelmistoon edelleen. Vielä tänä päivänäkään en kuitenkaan kovin mielelläni lenkkeile itsekseni, vaan lähinnä kälyn kanssa tämäkin. Ihan toinen äärilaita juoksemiselle siis, jota suurimmaksi osaksi harrastin keskenäni.

Lenkkeily siis kuuluu ohjelmaan edelleen ja voimapuolelta tulee vähintään se pari kertaa salia/jumppaa viikossa. Viikottaiset lepopäivät on jokatapauksessa lisääntyneet ja viikottain liikuntamäärä vähentynyt. Väsymys on viime viikkoina hintsusti lisääntynyt ja esimerkiksi ilta-aamu -yhdistelmät vie voimat ihan totaalisesti. Enää toidellakaan toimi syysteemi, jolloin viikon lepopäiväksi asetetaan päivä, jolloin on aamusta iltaan kaikkea muuta tekemistä. Joka nyt on ihan naurettava systeemi muutenkin. Välillä oma tämänhetkinen liikkuminen tuntuu lähinnä pikku jumppailuilta entiseen nähden, mutta kun tarkemmin asiaa miettii, niin todennäköisesti liikun edelleen enemmän kun nyt valtaväestö liikkuu.



Jos varsinainen teholiikunta on vähentynyt, niin arkiaktiivisuus sen sijaan on lisääntynyt. Ihan tietoisesti jokunen viikko sitten aloin kävellä työmatkat. Parin kymmenen minuutin päivittäinen pyöräily on siis vaihtunut tunnin kävelyyn per päivä. Mun työmatka on 3km/suunta, eli viiden päivän työviikko tuo 30 kävelykilometria lisää. Kuukausi sitten myös auto lähti vaihtoon, mutta uutta ei edelleenkään ole (hah). Se nyt ei sinänsä mua kovin paljoa liikuta, koska mun auton käyttö koski lähinnä kauppareissuja tai reissuja sinne, mihin nyt ei kävellen (tai pyörälläkään) liikuta kuitenkaan. Päätin jo aikaa sitten, etten liukkailla keleillä aio jatkaa pyöräilyä ja suunnitelmana oli alkaa työmatkakävely hiljalleen. Kävi kuitenkin niin, että kun pyörä varastoon ekan kerran jäi, ei sitä sieltä enää ole kaivettukaan.

Kuinka sä liikut sun työmatkat ja millainen sun työmatka on?

maanantai 24. lokakuuta 2016

Ajatuksia syysmelankoliasta

Syksy ja sen tuoma melankolia on mulle tuttua juttua jo useilta vuosilta. Kun ruska on poissa ja pimeys tulee aina vaan aiemmin, valtaa mielen kummallinen melankolia. Mulla ei ole vaikeuksia harrastaa taikka syödä normaalisti, vaan vaikeudet koskevat lähinnä sosialisointia. Sen puutetta siis. Viihdyn kotona ja yksin, enemmän kuitenkin kaksin, mutta totuus on, että kaipaan tietyn verran myös muita ihmisiä ympärilleni. Tämä on asia, jonka kanssa syksyn melankoliassa saa olla tarkkana.

Tämä syksy on paristakin syystä todella erilainen. Oon juuri aloittanut työt uudessa paikassa. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Huono puoli on ehdottomasti se, että tykkäsin vanhasta työstäni ihan todella paljon. Se oli duuni mihin silloin valmistuttuani halusin, mutta syksy siellä oli hiljainen ja niinpä mulle tarjottiin jonkun kuukauden kestävää pestiä toisella erikoisalalla. Ajatuksena, että tule sitten vuodenvaihteessa takaisin. No kukaanhan ei tuolloin tiennyt, että en ole palaamassa takaisin silloin. Hyvä puoli on ehdottomasti se, että opin uusia asioita ja omaa osaamistaan on ehdottoman hyvä laajentaa.

Yllättävän rankkaa tämä on kuitenkin ollut. Ensinnäkin olikin kohtalaisen haikeaa ja surullista jättää suuresti pitämäni työ (älkää käsittäkö väärin, pidän työstäni edelleen) ja työkaverit, joihin ihan pikkaisen oli tutustunut. He tiesivät edes jotain henkilökohtaista musta ja yhtä-äkkiä ootkin päivät ihmisten keskellä, jotka ei tiedä musta yhtään mitään. Itse työ ja niiden asioiden pohtiminen ei ole tuntunut rankalta, mutta työyhteisöön sulautuminen on. Vikahan ei todellakaan ole heissä, vaan minussa. Tuntuu vaikealta sopeutua työyhteisöön, jossa tietää viivähtävän vain hetken. Olen tästä ehkä hieman ymmälläni. Kyllähän se sopeutuminen aina on ottanut aikansa, mutta koskaan aiemmin se ei mua juurikaan ole liikuttanut. Olenhan opiskelujen, harkkojen ja sijaisuuksien myötä viime vuosina tehnyt sitä kerta toisensa perään, joten mikään uusi tilanne tämä ei ole. Tämä yhdistettynä syksyn tuomaan antisosiaaliseen vaiheeseen huomaan kuluneen päiviä, olloin en ole jutellut Jarppaa lukuunottamatta mitään henkilökohtaista itsestäni. Niimpä joinain hetkinä ole saattanut tuntea jopa jonkinlaista yksinäisyyttä. Tiedän, että hiljalleen tämä tulee kuitenkin muuttumaan ja päivä päivältä sitä tutustuu, niin työhön kun työkavereihin.

Luulen, että asiaan on oman mausteensa tuonut myös raskaus. Hormonien muodossa ja muutenkin. Tutussa ja turvallisessa työyhteisössä työskenteleminen tietyllä tapaa normaalia haavoittuvammassa tilassa on, no turvallisempaa. Ja ehkä sitä turvallisuutta nimenomaan juuri nyt kaipaa. Jonain toisena hetkenä olisin menossa tuulta päin ja epämukavuusalueelle erittäinkin mielelläni. Sekin tunne on ihan uusi, sillä tähän saakka olen aina sietänyt ja jopa nauttinut epämukavuusalueella olemisesta ja itsensä haastamisesta. Epämukavuusalueella tarkoitan siis tutusta ja turvallisesta poikkeavaa, en sitä, että jokin työ olisi sananmukaisesti epämukavampaa. Omalla kohdallani siis raskaushormonien tuomat tunneasiat eivät ole olleet myytti, vaikka moni muu asia sellaiselta tuntuukin.

Näiden kaikkien ajatusten jälkeen on sitten muutaman kerran iskenyt se syyllisyys. Kuinka nyt voinkaan kokea näitä melankolisia tunteita, olenhan raskaana ja siitä kun kaikkien kehoitusten mukaan tulisi nauttia. Ja nautinhan minä, totta kai nautin. Aina en kuitenkaan ole saanut kiinni siitä, että mistä tarkalleen ottaen pitäisi nauttia. Siitä itse raskaudesta vaiko koko elämästä raskaus aikana? Nää melankoliset tunteet ei edes millään lailla liity raskauteen ja siitä huolimatta on syyllisyyden tunne ajoittain vallannut mieltä. Toki myös raskauteen, varsinkin sen alkuaikana, liittyi oikeastaan yllättävänkin paljon huolta ja pelkoa. Kun tuosta nauttimisesta niin kovin toitotetaan, niin välillä iskee tunne, kuin olisi jotenkin epäonnistunut. Ei raskaudessa vaan nauttimisessa, koska kyllä, sekin on kaikesta onnellisuudesta huolimatta sisältänyt asioita, josta en suoraan voi sanoa nauttivani. Onneksi on Jarppa, jolle voin tihrustaa nämä(kin) asiat ja hän ymmärtää. Tai on ainakin ymmärtävinään siten, että saan asiat tasapainoon. Eli yksinäinen, sitä en ainakaan ole.

Ehkä myös "kaamoksenhoitokeinoja" joutuu tänä syksynä punnita uudelleen. Urheilu kun ei samanlaista ole, vaikka sitä edelleen kuinka harrastaa. Ikä on tuonut herkkyyttä ja tunteet tulee muutenkin toisinaan aika lujina. Ihan kaikenlaiset tunteet, myös ne onnelliset. Raskaus on tehnyt ne vielä entistä voimakkaammiksi. Onneksi kohta alkaa joulu lähestyä ja joulufiilikset on mulla ollut vuosi vuodelta lämpöisempiä. Tänä vuonna luulen, että ne on oikein erityisen lämpöisiä. Ja kyllä. Kyllä mä kuitenkin syksystä nautin, melankolia mukaan luettuna :).


Miten teillä menee syksy? Ymmärrätkö yhtään syysmelankoliaa vai meneekö syksy siinä missä kevätkin? Entä ootko paljon vaihdellut työpaikkoja? Tunnistatko yhtään niitä ajatuksia?

torstai 20. lokakuuta 2016

Fyysisiä fiiliksiä viimeisiltä kuukausilta

Viime maanantaina ohitettiin tämän raskauden puoliväli. Sen sekä eilisen rakenneultran (jossa pieni vaikutti voivansa oikeinkin hyvin ja kehittyneen kaikin puolin mallikkaasti) kunniaksi ajattelin kertoa vähän vointeja ja fiiliksiä menneiltä kuukausilta. Kuvat on satunnaisia otoksia juurikin tuolta maanantailta, josta alunperin oli aikomus kirjoittaa päivä kanssani -postaus. Mutta jos tehdään se sitten joltain toiselta päivältä?



Kuten oonkin kertonut, niin ekan kolmanneksen aikana mulla oli aika kovat pahoinvoinnit. En muista oksentelinko ihan päivittäin, mutta suurin piirtein. Pääosin homma oli kuitenkin pelkkää kakomista vessanpöntöllä ja mieleen palautuikin taannoinen vatsatauti. Lähinnä sen jälkeinen toipumisaika, jolloin etoi 24/7 ja olo oli niin jumalattoman väsynyt. Halusin pitäää raskauden salassa vaikkapa nyt työpaikalla ja välillä tuntuikin, että päivät olisi niin paljon helpompia, jos jolle kulle saisi kerrottua (ja okei, vähän valitettua) pahaa oloa. Pahoinvointi helpotti ja vaikka edelleen silloin tällöin tulee huonon olon aalto, ihan oksennukseen saakka, menee se nopeasti myös ohi.



Väsymystä on edelleen vaihdellen. Unen tarve on paljon normaalia suurempi ja joskus vuorotyössä sitä on mahdotonta täyttää ilman, että tuntisit oloasi päivällä väsyneeksi. Mielialavaihteluja on jonkin verran ollut, samaten kun irrationaalisia pelkoja (kuten nyt esimerkiksi toksoplasmoosi ja viimeisimpänä höyryäminen vauvan liikkeistä, joita ei heti päivittäin tuntunut). Nää varmaan kuuluu asiaan, ainakin itseä kokeneemmat ovat näin kertoneet. Merkille on tullut myös laitettua, että oma leposyke (sekä myös rasituksen aikainen sykkeen ja hengityksen käyttäytyminen) on aikalailla eri lukemissa kuin ennen. Kuuluu asiaan ja johtuu huomattavasti kasvaneesta verivolyymistä.



Painoa on tullut, niinkuin nyt asiaan kuuluukin. Vatsa on kasvanut jo ihan vauvavatsaksi. Sekä paino, että vatsankasvu on tapahtunut pompsahtaen. Painonnoususta olin tosiaan jossain vaiheessa vähän huolissanikin, mutta se tuntuu nyt rauhoittuneen. Tästä ehkä ihan oma postauksensa, sillä myönnän kyllä sen, että muuttuvaa kehoa on joutunut mielessä työstämään. Toinen vatsaan liittyvä uusi juttu on ihan hitonmoinen turvotus. Pötsin koko tuplaantuu yhdestä jos toisesta ruoka-aineesta, väärästä määrästä, liian nopeasta ruokailusta taikka väärin ajoitetusta syömisestä. Ruoansulatus tuntuu seisahtuneen ja noin niinkuin kansankielellä kaasun muodostus taas kiihtyneen. Kaikkihan sen tietää, mitä siitä seuraa! Ja jos joku luuli, että holtitonta piereskelyä, niin ei. Se olis itseasiassa pienempi huoli, kun nää krampit. Mutta se siitä.



Kuitenkin kaiken kaikkiaan raskaus on sujunut hyvin. Vaikka muutama edellinen kappale vaikutti lähinnä oirelistalta, niin en haluaisi osaltani olla se kaveri, joka mennen, tullen ja palatessa höyryää kaikesta mahdollisesta oireiluista. Toisaalta taas tuntuu hassulta ignooratakaan näitä "oireita" täysin, vaikka aika usein huomaankin toteavani voivani tosi hyvin ja jätän mainitsematta, että just kyllä aamulla lensi puurot kaarella vessanpönttöön. Kaiken kaikkiaan koen voineeni hyvin ja selvinneeni kohtalaisen vähällä.  Mitään erityisempiä kolotuksia ei toistaiseksi ole ollut. Ei selkävaivaa, issiasongelmaa, liitoskipuja, supistuksia, mitä näitä nyt on. Toki ollaan vasta puolivälissä, mutta oon kyllä kuullut monien kärsivän yhtä jos toista vaivaa jo tässä vaiheessa. Vointi on siis hyvä, vaikka ihan en pääse kiinni siitäkään ajatuksesta, että olisin elämäni kunnossa, jollaisia fiiliksiä saattaa kai myös olla.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Oon vähän miettinyt...

Kuluneen viikon aikana oon miettinyt pariakin huippu-urheiluun liittyvää juttua. Koettanut muodostaa niistä jonkinlaista mielipidettä kuitenkaan mihinkään päätymättä. Toisaalta, mun mielipide ei liene ole millään lailla olennainen tai ylipäänsä tarpeellinen. Etenkin kun koko ajan enemmän ja enemmän vierastan tätä nykyistä media-/somemaailmaa, jossa asian kuin asian tiimoilta kaksi leiriä räksyttää omista kuplistaan toisiaan vastaan. No nää jututhan on tietysti "bikinifitnessgate" ja "huulirasvagate". Tää ei kirjoitus ei todellakaan ole mikään bikini fitneksen parjaus -kirjoutus saatika sitten Therese Johaugin vahingoniloinen lynkkaus. Muutamia juttuja oon vaan näiden molempien kohdalta pohtinut ja pohtinut jo pidemmän aikaa.

Otetaanpa ensiksi tapetille tää fitness. En väitä, etteikö kyseinen laji ole kovaa urheilua tai kaikki urheilijat on syömishäiriöisiä, enkä nyt lähde yhtään mihinkään muuhunkaan velloneisiin väitteisiin laukomaan mielipidettä. Lainatakseni IFBB:n sivuilta sääntöjä:

"Kilpailu on tarkoitettu itseään kunnossa pitäville naisille, joilla on terveelliset elämäntavat. Kilpailijoilla ei saa olla suuret lihakset eikä lihaserottuvuutta. Kehon pitää olla urheilullisen ja terveen näköinen. Ylä- ja alakehon pitää olla oikeassa suhteessa toisiinsa nähden ja arvostelussa otetaan huomioon myös kasvot ja hiukset."

Kyseessä on siis arvostelulaji, täysin ymmärrettävää. Suurin ihmetyksen aihe on se, että kuinka lähestulkoon kaikilla menestyneillä urheilijoilla (?, näin ainakin erään ammattilaisen mukaan, klik) on silikonirinnat. Toisinsanoen siis sen kokoiset rinnat, jotka ei millään biologialla ajateltuna ole oikeassa suhteessa rasvaprosenttiin? Tätä oon jaksanut ihmetellä ja jotenkin se juttu vie koko arvostelulajin juonelta pohjan. Että yläkroppa ja alakroppa tulis olla sopusoinnuissa, mutta tissien ei tarvitse mätsätä? Ja nyt jos joku sanoo, että eihän siinä liiankaan isoja tissejä saa olla, niin se ei kyllä yhtään hiffannut pointtia. Tarkoituksenani ei siis ole parjata fitnesstä tai silikonitissejäkään! Toinen juttu, mitä en ymmärrä, on se, että kilpailu on brändätty (kuten yllä nähdään) suurinpiirtein terveysliikunnaksi ollen kuitenkin ihan jotain muuta (niinkuin mikä tahansa kilpaurheilu on!).

No sitten siihen Thereseen. Tai oikeastaan dopingiin, joka nyt varmaan on jokaisen urheilua seuraavan, harrastavan tai siitä leipänsä tienaavan mielestä väärin. Tässä kohtaa en lähde sen enempiä väittämään, onko aine peräisin siitä huulirasvasta vaiko mistä tai onko kyseessä pelkkä peitetarina ja tiesikö se nyt sitä vai eikö tiennyt. Sitä vaan jaksan ihmetellä, että kuinka hemmetin vahingoniloisia kansalaiset osaa olla. Että toisen ahdingosta revitään kaikki irti niin mediassa kuin somessa, ihan kollegoidenkin (kyllä, kilpakumppaneiden, mutta myös kollegoiden) toimesta. Vieläpä maassa, jonka yksi takavuosien urheilusankari on ahdingossaan ajautunut itsemurhaan saakka. Henkilökohtaisesti en usko, että doping ilmiönä vähenee vain ja ainoastaan onnistuneen testausjärjestelmän myötä, vaan myös asenteita muuttamalla ja tässä avainasemassa yhtenä lenkkinä on itse virheen tehneet urheilijat, joiden liene on mahdotonta olla vallitsemassa lynkkausilmapiirissä rehellisiä. Siitä en tiedä, mikä tässä tapauksessa on homman nimi ollut.

Se mikä on omasta mielestä selvää, niin kropan tai vaikkapa nyt veren manipulointi oli se sitten kirurgisin toimenpitein tai esimerkiksi veritankkauksella, ei pitäisi kuulua urheiluun saatika että kyseisillä toimenpiteillä vielä annetaan lajipiireissä ja -säännöissä mahdollisuus hyötyä.

Tämmöstä tänään täältä sosiaalisen median kaikukammiosta. Hitto, kuinka ärsyttävä ilmiö se onkaan. Mielelläni kuulisin sunkin mielipiteen tai ajatuksia? Molempi aihe kun ainakin somessa tuntuu herättävän kiihkeitä mielipiteitä puoleen jos toiseen.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Yksi kokemus raskauden aikaisesta juoksemisesta

Millainen kombinaatio se raskaus ja juoksu on omalla kohdalla ollut? Kuinka siis on kulkenut kasvavan vatsan kanssa? Tässä vastaus siihen. Omaan juoksemiseen raskausaikana on ehkä eniten vaikuttanut se, että olin täydellisessä kuntoutumisvaiheessa raskauden alkaessa. Nilkka-/pohjeleikkauksen ja positiivisen raskaustestin välillä oli kulunut sellainen nelisen kuukautta ja juoksuharrastus oli aloitettu reilu puolitoista kuukautta aiemmin. Vaikka olinkin nykäissyt kiimasen savulenkillä tilanteeseen nähden (oikeastaan mihin tahansa tilanteeseen) kelvollisen tilastoajan, oli varsinainen juoksuarki: viikkokilometrit ja perusjuoksukunto, kaukana aiemmasta. Olinhan viettänyt viimeisestä vuodesta neljäsosan jalka kipsissä kahdessa eri erässä ja tätäkin ennen vuosia (en enää edes muista montako) telakalla rakkaasta harrastuksestani. Vaikka peruskunto epäilemättä oli hyvällä tasolla, lähtökohdat raskaana juoksemiselle olivat lähempänä aloittelijaa kuin kokenutta konkaria. Tästä piti itseä muistuttaa aika paljonkin alkuaikana.



Heti alkuunsa mulle oli selvää, että kesäksi ajatuksissa ollut kilsojen nostaminen ja kova tavoitteellinen juoksukunnon kohottaminen ei tule kysymykseen. Ihan raskauden alkuvaiheessa juoksut kulki samaa rataa kuin siihenkin asti. Lähes samaa rataa. Huonon kulun päivät nimittäin olivat ihan oikeasti huonon kulun päiviä ja juurikin juoksulenkillä ajatukset mahdollisesta raskaudesta tulivat kohtalaisen varmoina päähän. Jotain erilaista tässä kropassa nyt on meneillään ja jotain erilaista tosiaan oli! Ensimmäisen kolmanneksen loppuvaiheilla pahoinvointi oli niin järkyttävän kovaa, että juokseminen jäi useammaksi viikoksi. Jos lähdet kotoa juoksemaan ja lähes poikkeuksetta päädyt pusikkoon oksentamaan, ei hommassa tosiaan ole mitään mieltä. Tottapuhuen juuri siksi jätin tuon Tampere Countryside marathonin väliin. En tosin tiedä olisinko halunnut kisaa juosta ilman pahoinvointejakaan. Tällä kilpailuvietillä kun tuntuu hassulta laittaa lappua rintaan ja juosta jotenkin muuten, kuin kaikkensa antaen.

Nuo juoksemattomat viikot vaikuttivat varmasti enemmän nyt, kun juoksutausta vammautumisista oli hyvin kevyellä pohjalla. Niimpä pahoinvoinnin helpottamisen jälkeen juoksentelin lähinnä vitosen hölkkälenkkejä kerran, joskus kaksi, viikossa. Sen pidempään tai useammin tehtynä juoksulenkit ei yksinkertaisesti tuntuneet enää hyvältä. Ja vaikka olisi tuntunut, tuntui tyhmältä käyttää liikuntahetki pieneen hölkkälenkkiin. Kerta viikkoon hölkkää lähinnä fiiliksen vuoksi. Useammin kuitenkin sauvailin maastossa, koska se tuntuu tottapuhuen paljon paremmalta ja sitä pystyi tekemään niin paljon pidemmän aikaa. Nyt viikonloppuna sitten tein tietoisen päätöksen, että juoksut on hetkeksi juostu. Ehkä sitä pystyisi jämäkämmän tukivyön/vyötärön avulla vielä harrastamaan, mutta onko järkeä, kun voi tehdä niin montaa muutakin asiaa ja paljon miellyttävämmin?



Juoksemisen pariin palataan siis sitten joskus, kun pikkuinen on syntynyt. Mitään kiirettä en aio pitää. Mieluummin pelaan varman päälle kuin pissaan housuihin nelikymppisenä. Synnytyksen jälkeiseen juoksukunnon palautumiseen luotan kuitenkin kymmenkertaisesti enemmän, kuin olen luottanut juoksukunnon palautumiseen jalkaleikkausten jälkeen. Sekin on tapahtunut, joten miksi ei tämäkin? Tässä yksi tarina juoksemisesta raskausaikana. Jokaisella juoksun harrastajalla on omanlaisensa tarina. On selvää, että raskauden edetessä normaalisti, liikunta ja kunnon ylläpitäminen on tärkeää myös raskausaikana ja onneksi siihen on olemassa niin monia tapoja. Tältä osin olkoon ne muut tavat omalla kohdallani vallitsevia ja tämä 20. raskausviikko olkoon se, kun juokseminen loistaa virallisesti poissaololollaan, vaikka niin kovin rakas harrastus se onkin.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Eväät vs. työpaikkalounas?

Lähes koko menneen opiskeluaikani olin varsin taitava hyödyntämään etuuksia. Lähinnä ruokaetua. Reilu parin euron lounas tai päivällinen oli asia, josta jaksoin olla kiitollinen päivästä toiseen. Mahdollisuusopiskelijalounaaseen aukesi myös työpaikalleni, kiitos runsaan harjoittelumäärän. Paiskinhan siellä harkkoja itsekin. Kaikki loppuu kuitenkin aikanaa. Niin opiskelu kuin etuuksien voimassaolokin. Nyt elänkin aikaa, jossa painia ottaa keskenään mielestäni hintavahko työpaikkalounas ja jatkuva evästressi.



Ennen, vuosia sitten,  kuskasin evääksi milloin mitäkin Maitorahkaa ananaksella oli aika perus, oli sitten aamu- taikka iltavuoro ja lämpöistä ruokaa syöty taikka ei. Aamupuuroa en syönyt kotona, vaan vasta parin tunnin päästä heräämisestä työssä. Sittemmin olen noin kaikenkaikkiaan terästäytynyt ruokailuissa. Aamiainen tottakai heräämisen jälkeen, ei nälkäkiukkuisena muutaman tunnin päästä. Välipala kahviaikaan ja lounas puolen päivän aikaan. Iltavuoroina (ja yö-) ruokailut saattaa mennä joskus vähän sinne päin , mutta noin pääpiirteittäin aamupuurot tulee syötyä, "isompi ruoka" on saatava 2x päivässä ja välipaloja samat 2x päivässä. Tuo "sinne päinkin" on monella mittapuulla mitattuna varsin hyvin. Näin ollen kattavan ja monipuolisen työpaikkalounaan muuttaminen rahka- ja ananaspurkeiksi ei todellakaan tule kysymykseenkään.

---Niinpä kysynkin teiltä, millaista on teidän työpaikkaruokailu?

Vaikka kuinka kokkailen kotona terveelliset sapuskat lisäkekasviksineen, on mun mielestä haastava päästä yhtä monipuoliseen lopputulokseen, kuin syödessä työpaikkaruokalassa. Kuten olenkin kertonut, meillä tehdään ruokaa aktiivisesti ja jääkaapista löytyy yhtään liiottelematta aina salaattipohjat sun muut. Laskin, että mulla on keskimäärin kolme aamuvuoroa viikossa, joten ihan joka päivä ei työpaikkalounasta tulisi syötyä. Ennen iltavuoroa syödyt opiskelijahintaiset lounaat milloin missäkin olen unohtanut. Työpaikkalounaan hinnalla (5,70€ keittolounas, 6,40€ lounas, salaattilounas sitten 15,90€/kg) saisi kyllä kohtalaisen monipuolisen evään jopa pariksikin päiväksi, että sikäli lounas tuntuu kohtuu hintavalta. Toisaalta taas, vaiva se on kelkkoa niitä hemmetin kasviksia ja muuta ruokavärkkiä himaan kassitolkulla ja etenkin palastella salaattia ja sitä rataa. Vielä enemmän siis, kun tähän asti tehdään.

---Vai syönkö mä vaan paljon??? Voiko kahden hengen taloudessa tuntua, että aina pitää käydä kaupassa?

Työpaikkalounasta maksaessa tulee siis maksettua itse ruoan lisäksi myös vapaudesta ja stressittömyydestä. On hirvittävän vaikeaa ollut sopeutua siihen, että aamuvuoroonkin kantelisin sen yhden välipalajogurtin/-rahkan/-hedelmän lisäksi eväsrasioita ensiksi töihin ja sitten vielä takaisin kotiin. Mielessä on myös ollut tsekkailla kauppareissulla, josko tänä aikana valmisruokahyllyssä olisi tarjolla jotain ruuaksi kelpaavaa. Tuohon osastoon kun ei ole hetkiin tullut paneuduttua.

---Onko sulla antaa hyviä eväsvinkkejä?

tiistai 4. lokakuuta 2016

Idiootti?

Ihan ensinnäkin täytyy kiittää kaikkia edelliseen postaukseen kommentin jättäneitä, kiitos! Toivottavasti jutut jaksaa kiinnostaa  edelleenkin, vaikka sisältö saakin pientä uutta maustetta. Tämä postaus on kirjoitettu lähes kokonaan lauantai-aamuna (hormoni)höyryissä. Harmi vain, en tätä silloin kerinnyt viimeistelemään. Pöly ja höyryt on jo laskeutunut, mutta ajattelin silti viimeistellä ja julkaista postauksen tänään.

----------------------------

Hei sinä lauantai-aamuna rantaraitilla pyöräillyt nainen. Juuri sinä, joka ajoit vaalea ponnari hulmuten suuri olkalaukku toisella olallasi keikkuen. Itse kävelin siististi oikealla puolella kävelytietä ja meneillään oli juoksu-kävely -yhdistelmän kävelyosuus. Kuvailin samalla sekä ympäristöäni että itseäni tätä blogiani varten. Ajatuksenani oli kuvittaa postaus juoksusta raskausaikana syksyisillä kuvilla rantaraitista ja kyllä, itsestäni.

Noudatan kaikkia hyviä käyttäytymissääntöjä, mitä kuvaamiseen julkisilla (saati yksityisillä!) paikoilla tulee. Otan toisinaan blogiini selfieitä, koska olen vain haarastebloggaaja, jonka kuvat on aika lailla amatöörimäisiä. Lisäksi kuvaus unohtuu sosialisoinnin jalkoihin silloin, kun mukanani olisi ystävä, joka voisi ottaa kuvia. En kuvaile ihmisiä ilman lupaa, enkä julkaise kuvia lähipiiristäni ilman lupaa. Aika harvoin edes luvan kanssa. Blogini kuvat koostuvat yleensä ympäristön, hetkien ja kyllä, oman lärvini kuvista. Mielestäni selfieiden otto on jossain määrin noloa ja siksi olenkin hyvin ujo kuvaamaan julkisella paikalla. Se on ihan tyhmää ja haluaisinkin olla rohkeampi kuvaamaan. Rohkeuteen olenkin viime aikoina pyrkinyt ihan vain, koska haluan blogini olevan huoliteltu. Huoliteltu, vaikka se onkin niin kovin amatöörimäinen.

Kiitos, että sinä vaaleatukkainen naispyöräilijä pinkeissä trikoissa kannustit kutsumalla minua idiootiksi ohi ajaessasi! Harmi, että ajoit vain ohi, sillä olisin mielelläni kertonut sinulle vaikkapa edellisessä kappaleessa kirjoittamani asiat.

Saattaa olla, että en ole mikään huippuälykäs, mutta voisin myös vannoa, että en minä keskivertoa tyhmempikään ole. En ainakaan idiootti. Luulen myös, että jopa niitä selfieitä ottaa aika monenlaiset ihmiset älykkyydestä riippumatta. Sen sijaan harva kutsuu toista tuntematonta ihmistä kahden sekunnin kohtaamisen aikana idiootiksi. Mitä olet mieltä, kertooko se älykkyydestä jotain? Saattaa toki olla, että "mikä idiootti!" sijaan sinun olisikin ollut tarkoitus sanoa, "miten idioottia!" ja näin olen sinun olisikin ollut tarkoitus kritisoida tekemistäni eikä niinkään minua. En ota kantaa siihen onko selfieiden ottaminen idioottimaista, mutta harmitonta se ainakin on, jos sen tekee kuten itse teen. Vaikka se sinusta olisikin idioottimaista (joskus se on jopa minusta, ajattele), on hassua, että se harmittaa sinua niin paljon, että sinun tarvitsee sanoa se ääneen. Mitäpä, jos jatkossa keskittyisit kommentoimaan oikeasti idioottimaisia asioita, kuten vaikkapa roskien heittelyä lenkkireitin varrelle?

Arvaapa mikä minusta on idioottimaista? Käyttäytymisesi lisäksi siis. Se, että ajelet pyörällä iso olkalaukku toisella hartialla ilman kypärää. Tiedätkö, mitä kaikkea voi seurata siitä, jos kaadut ja lyöt pääsi asfalttiin? Ehkäpä asia ei sinulle ole tärkeä, mutta todennäköisesti (ilkeydestäsi huolimatta) sinulla on ystäviä, sisaruksia, vanhemmat, lapsia tai muita läheisiä. He saattavat välittää siitä menetätkö harmittomassa kaatumisessa toimintakykysi tai pahimmassa tapauksessa henkesi. Ja vaikka se on minusta ihan oikeasti todella idioottia, en minä tule sinua vastaan ja sano sinulle, "mikä idiootti!". Voin myös kertoa, että kommentti ensiksi ärsytti ja toiseksi se pahoitti minun mieleni. Se varmasti oli tarkoituksesikin. Yleensä erinäisiä haukkumanimiä käytetään juuri siksi. Aika nopeasti minun rupesi kuitenkin käymään sinua sääliksi. En tiedä millainen on maailmankuva ihmisellä, joka a) ärsyyntyy toisen ihmisen harmittomasta tekemisestä noin paljon ja b) tuosta noin vaan haukkumanimillä tuntemattomia ihmisiä kutsuu.

AI NIIN, SE SELFIE:


Onko kellekään muulle bloggaajalle, instagramaktiiville taikka muuten vaan paljon kuvaavalle sattunut mitään vastaavaa? Kuinka ottaa selfietiä olematta idiootti?? :D.