keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Retkeilyä: Tapion alttarilla ja Lullinvuoren luolassa.

(Varoituksen sanana kerrottakoon, että postaus sisältää paljon kuvia. Pääosin itseottamiani tai muiden itsestä ottamia.)

Viime viikonloppuna käytiin tosiaan parin kaverini kanssa samoilemassa pitkin Muuratsalon kivikkoisia polkuja ja jylhiä maisemia. Tämä Muuratsalo -retki on ollut työn alla vuoden jos toisenkin. Nämä kaverini nimittäin kun asuvat seudulla. Mikä kumma siinä on, että asiat, jotka olisi niin kovin helppo toteuttaa, jäävät usein vaille toteutusta hyvinkin pitkäksi aikaa.

Muuratsalo on siis saari Päijänteessä, joka kuuluu osittain Jyväskylän kaupunkiin ja osittain Muuramen kuntaan. Kaikkinensa koko seutu oli maisemineen vaikuttavaa. Muuratsalo on Säynätsalon ja Lehtisaaren jälkeen kolmas saari. Tämä saariketju on jääkauden aikaansannosta jäätikön raastaessa Päijänteen uomaa auki. Muuratsalolle tunnusomaista onkin kivikkoisuus, korkea graniittipitoisuus ja suurtakin suuremmat siirtolohkareet. Muuratsalossa on kolme lähemmäksi 200 metriä korkeaa vuorta ja neljä lampea. Pienempiä vuoria löytyy myös. Tällä kertaa retkemme suuntautui Hakolanvuorelle ja Lullinvuorelle. Paljon jäi vielä koluttavaa Muuratsaloon ja ihan varmana aion sen metsissä vierailla vielä kerran jos toisenkin.

Tapion alttari

Tapion alttari sijaitsee Hakolanvuoren päällä. Kysessä on outoakin oudompi siirtolohkaremuodostelma: Alla on jättiläiskokoinen siirtolohkare ja tämän päällä kolmen pienen kiven varassa on toinen suuri siirtolohkare. Reitille vie Ramin kuntopolku, joka on nykyään jo iäkkään paikallisen herran, Raimo Niemisen, mukaan nimetty. Täältä voi lukea reitistä lisää!

Pelkästään jo matka kohti Tapion alttaria ja Hakolanvuoren huippua oli melkoisen upea. Aika monta kertaa luulin, että nyt on oltava jo perillä, mutta polku sen kun jatkui ylemmäksi. Viimein perille päästyä tuli vastaan tuo kuvista tuttu Tapion alttari. Hakolanvuorelta oli mahtavat maisemat kohti Jyväskylää. Hyppyrimäkikin näkyi, eli melkein myös oma kotsa.

Lets go!

Heti reitin alussa tervehti komeat siirtolohkareet.

Pian polku muuttui hyvinkin kallioiseksi.

Välillä päästiin hyllymäisille tasanteille...

...josta oli melkoinen pudotus alas.

Sieltä tultiin...

...ja tuonne jatketaan.

Välillä näkyi vähän Päijännettä...

...ja erikoisen mallisia kiviä.

Kunnes vastassa oli se kaikkein erikoisin,

Tapion alttari.

Siellä taivaanrannassa näkyi myös Jyväskylä.

Vuoren päällä punaisessa postilaatikossa oli muoviin ja suojapussiin pakattu vieraskirja...

...sekä infotaulu siitä missä mennään!

Lullinvuoren luola

No entäpä Lullinvuoren luola? Lullinvuorella siis sijaitsee yksi Suomen pisimmistä tunnetuista luolista. Luolan lisäksi siirtolohkareita on siellä täällä, isoja ja pieniä. Kuin luonnon palapeli tai legolandia. Kerrassaan komea paikka. Noilla lohkareilla olisi voinut kiipeillä ja pomppia tunnin toisensa jälkeen. Kirsikkana kakun päällä komeat näkymät Päijänteelle.

Mitä luolaan tulee, niin olen aika ylpeä, että ylipäänsä uskalsin sinne. Ahtaanpaikan kammoiselle todellinen epämukavuusalueelle meneminen. Kieltämättä luolan katossa näkyvät kivenlohkareet aiheuttivat pari ylimääräistä sydämentykytystä. Luolan suuaukot oli ahtaanlaisia, mutta sisälle päästyä tilaa oli kyllä seistä ja kulkea vailla mitään kumarteluja tuon muutaman kymmenen metrin matkan. Suuaukkoja ei myöskään ollut mikään kovin helppo löytää. Lisää juttua koordinaatteineen täällä! 






Viimeinen kuva on luolan aukko, josta tulimme ulos. Luolaan on siis kolme aukkoa. Alueelta löytyy, jos jonkinmoista railoa ja pientä luolaa, joten muutama vinkki lienee paikallaan. Vinkkinä kerrottakoon , että luolaan on kolme aukkoa. Ensimmäisestä olisi pieni ihminen ryömien päässyt sisään. Toisesta aukosta ei tarvinnut, kuin vähän vetää vatsaa sisään. Tähän oli etsimisen helpottamiseksi laitettu seuraavissa esiintyvä kelopuu merkiksi. Ulostuloaukko oli taas, kuin mikä tahansa kolo nuotiopaikan vieressä. Nämä vinkit oli myös kavereillani tiedossa ja he aiemmin etsivät siitä huolimatta luolaa lähes tunnin verran. Etsintäreissusi ei siis ole pilalla, vaikka nämä vinkit luitkin! Minä sen sijaan olin viikonlopun retkellä lähinnä seuraa johtajaa -hengessä, heh.

LUOLASSA:








 Vaikuttunut olin ja pitkään. Viikonlopusta on jo aikaa, mutta edelleenkän en meinaa päästä yli hämmästyksen tunteesta. Muuratsalon polut ja vuoret on kyllä paikka, jossa kannattaa vierailla kauempaakin. Suunnitelmissa onkin pyöräretkeä saarelle. Seuraavana aion vierailla ainakin Haikan erikoisessa kahvilassa (jos se vielä on olemassa) ja vaikkapa Satasarvisella. Enkä melkein malta odottaa, kun olen taas polkujuoksukunnossa. Siellä, jos jossain, on oivat maisemat ja maastot siihen hommaan!

(Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tässä ei kyllä edes kuvat, saati sanat, tee oikeutta paikoille, joista kerron.)

Selviytymiskahveet tyylikkäästi slaavikyykyssä!

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Ikää lisää...

Mulla on tänään synttärit. Täytän 31-vuotta. Edelleen musta tuntuu hullulta ajatella, että oon yli kolmekymppinen. Kerroin, koska haluan, että mahdollisimman moni onnittelee. No ei vaiskaan, ei todellakaan! Kerroin, koska haluan pohtia tätä jämerää vuottani maagisen kolmenkympin rajapyykin ylitettyäni. Kolmenkympin rajan lähestyessä mietin, että hyvästi nuoruus ja tervetuloa seesteinen keski-ikä. Keski-ikäiseksi en itseäni tunne, enkä kai todellisuudessakaan sitä ole, mutta koko ajan seesteisemmäksi kyllä. Se ei siis ollutkaan mikään vitsi.

Katselin eilen uusintana Loirinuotiolla ohjelmaa, jossa itse Vesku sanoi valitsevansa nelikymppisenä olon siksi parhaimmaksi. Tiedä sitten. Jaksan uskoa kuitenkin siihen, että parasta aikaa eletään nyt ja tässä. Vaikka sitten seitsenkymppisenä, kuten hän. Tällä hetkellä kuitenkin uskon, että pitkä aika on vielä siihen, kun niin sanottu alamäki alkaa. Vielä jokunen vuosi sitten uskoin, että se alkaisi suurinpiirtein nyt. Se kyllä naurattaa!

31. ikävuosi oli vuosi, jolloin...
  • ...kävin kaksi kertaa yökerhossa. Marraskuussa työpaikan pikkujoulujen yhteydessä ja joulukuussa erään työkaverini kanssa. Siinäkin oli kaksi kertaa liikaa.
  • ...olen tuntenut koko ajan enenevässä määrin itseäni luontoihmiseksi.
  • ...rupesin miettimään lihansyöntiäni ja valintojani sen suhteen.
  • ...tein ulkomaan matkan, jossa en ottanut ainoakaan alkoholiannosta.
  • ...sain jonkinlaisen vastareaktion muutamana aiempana vuotena kokemaani opiskelu-työstressi -kierrettä kohtaan, enkä uponnut siihen suohon enää.
  • ...hyväksyin tämän "vammatilanteeni", enkä juuri ole kokenut pahoinvointia tai negatiivisia ajatuksia sen suhteen. En aina ja sataprosettisesti, mutta noin niinkuin pääpiirteittäin.
  • ...ajattelin, että hyvästä vanhuudesta puuttuu enää farmariauto, suksiboksi ja lapinmökki. Ja hyvä tuuri sen suhteen, etten sairastu työikäisenä esimerkiksi alzheimerin tautiin tai aivoveritulppaan.
  • ...löysin kaksi upeaa harrastusta: hiihdon ja pyöräilyn.
Viime viikolla pyöräilin kesken työpäivän keskussairaalalle kuulemaan, mikä olisi suunnitelma tämän jalkani kanssa. Sateessa. Harmi vaan, että itse potilaalle oli jäänyt ilmoittamatta ajan siirtyminen reilulla kuukaudella. Ei harmittanut. paitsi sade ja puoli tuntia hukkaan mennyttä työaikaa.

Viikonloppuna käytiin patikoimassa Muuratsalossa. Oli taas niin kovin upeita paikkoja, jotka ansaitsevat ihan oman kirjoituksensa. Esimakua kuitenkin tämän kuvan muodossa.



Viikon liikunnat:

ma: ---
ti: pyöräily 1h35min.
ke: juoksu 20min. + jumppa 30min.
to: "streetworkout" 40min.
pe: sauvailu 1h20min.
la: pyöräily 1h20min. (+patikointia tunti jos toinenkin)
su: ---
yht: 5h45min.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Vaarunvuorilla

Meillä on Jarpan kanssa ollut aikeissa jo tovi käydä myös kävelemässä tuolla Vaarunvuorilla. Sunnuntaina uhmattiin erittäinkin kuuroluonteisia sateita ja toteutettiin tuo niin sanottu vespuolenvaellus. Sopivasti pikkuveli Pohjanmaalta oli viikonloppuna vierailulla, joten sekin pääsi ihmettelemään vähän järviä ja mäkiä. Mikään kovin pitkä tuo reitti ei ole, mutta Korospohjan koukkauksen kanssa matkaa sai kuitenkin kasvatettua yli kuuden kilometrin.



Maasto reitillä oli kohtalaisen tasaista lukuunottamattu tuota laskua ja nousua Korospohjasta. Tässä kohdin nousumetrejä kertyi toista sataa suurinpiirtein kilometrin matkalla. Polut oli enemmän tai vähemmän kivikkoisia tai juurakkoisia ja näin ollen reitti olikin ihan hyvää jumppaa taannoin murtuneelle nilkalle, joka vähän jopa hyvällä lailla kipeytyi illaksi.






Nippelitietona kerrottakoon reitillä vastaan tulevasta Vanhasta Vaaruntiestä (jota myöten osittain Korospohjaan laskeuduttiin), että aikanaan linja-autoliikenne kyseisellä tiellä toimi siten, että kyytiläisten oli hypättävä pois autosta Korospohjassa ja herrashenkilöt joutuivat myös osallistumaan työntöhommiin, että linja saatiin jatkamaan matkaa Vaarulta. Päijänteen kiertoa polkupyörällä Vanhaa Vaaruntietä pidettiin myös Kymenlaaksolaisena miehuuskokeena. Uusi tie rakennettiin 1980-luvulla, joka kyllä myös on tunnettu jyrkkyydestään. Vanha Vaaruntie jäi tällöin huoltouraksi.



Retkeilyreitti kulkee Vaarunvuoren päällä. Matkalla kuljetaan kahden vuorilammen ohitse. Särkijärven ja Juonaanjärven. Särkijärveltä löytyy tulentekopaikka ja käymälä. Tässä kohdin voi valita haluaako piipahtaa alas Korospohjaan vai jatkaa matkaa. Reitin perukoilla kuljetaan Vaarunjyrkän päällä. Reilu satametriä alempana aukeaa mahtava näkymä päijänteelle. Tuon jyrkkä lienee mahtava katsella myös alhaalta Päijänteellä, kuka siellä ikinä vesitse liikkukaan. Ehkä itsekin joskus, nimittäin kajakilla! Vaarunjyrkän jälkeen tulee sitten tämä toinen järvi, Juonaanjärvi.




Postauksen kuvat on järjestyksessään. Harmi, ettei polkua tullut sen enempää kuvattua. Upea paikka kyllä, jossa soisi jokaisen Keski-Suomalaisen piipahtavan. Miksei tietysti muidenkin! Ainoa sadekuuro (rakeineen) tuli niskaan Särkijärvellä, mutta aika lailla hyvissä keleissä saimme reitin kulkea. Huolimatta siitä, että sekä mennessä että tullessa vettä tuli tuulilasiin kuin Esterin sieltä. Muuramen kohdilla paistoi kuitenkin jo aurinko ja koska jätkät halusi tuumailla Muuramejoen vesitilannetta koskella, kävin itse vielä bonuksena koluamassa Muuramejoen luontopolun läpi.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Viikon liikunnat ja muita mietteitä..


Viime viikon liikuntoja:

ma: sauvakävely mehtässä 2h5min.
ti: ---
ke: juoksu 20min. + core 20min.
to: pyöräily 1h
pe: juoksu 40min.
la: pyöräily 5h15min.
su: patikointi 1h35min. + 20min.
yht: 10h 35min.

Näyttää, niinkun olisin liikkunut paljonkin. Kaikki jutut on kuitenkin ollut kevyitä. Pitkä pyöräily oli kyllä ajallisesti pitkä, joten se on oikeastaan ainoa sellainen "rasittava" liikunta koko viikolla. Pyöräilyä on kyllä mahdollista muutenkin tehdä määrällisesti enemmän, kuin vaikkapa juoksua. Tää taisi olla järjestyksessään kolmas viikko vailla salia. Eka noista kolmesta viikosta oli ihan tietoinen päätös, tokan viikon olin kipeänä ja nyt tää kolmas viikko myös on ollut aika tietoinen päätös. Jotenkin se sali vähän tökki tuossa heinäkuun alussa ja ajattelinkin, että jos suinkin kelit on ulkoliikuntaa suosivia, niin jääköön voimailu muutamaksi viikoksi.


Keskivartalosta oon kuitenkin yrittänyt pitää huolta. Ilmeisesti en kuitenkaan tarpeeksi, sillä eilen töissä mulla pamahti selkä. En ole oikein varma missä tilanteessa, mutta sieltä jonkun noidannuolen tuonne ristiselkään kuitenkin sain. Tosi ärsyttävä. Just eilen ennen nukahtamista luin Tiinan kirjoituksen tukilihaksista ja mietin, että onneksi oon säästynyt selkäongelmilta. Note yourself, älä koskaan luule säästyneesi miltään vaivalta. No onni onnettomuudessa on kuitenkin se, etten varsinaisesti loukannut sitä selkää, joten luulen, että tuo kramppi helpottaa kyllä päivässä parissa. Kokemusta on kyllä niskasta näistä tämäntyyppisistä pistoksista. Tiedättekö sen tunteen, kun ei päätä pysty kääntämään kuin toiseen suuntaan? Lähtee yhtä nopeasti, kuin on tullutkin. Maanantai meni kuitenkin ulkokahvakuulan tai edes lenkkeilyn sijaan lattialla makoillessa, hyvää asentoa hakiessa ja yrittäessä rentouttaa tuota selkälihasta.

Musta on jotenkin tylsää aloittaa viikko siten, ettei harrasta liikuntaa. Maanantai olis mielellään aina liikuntapäivä. Nyt se ei kuiteskaan ollut, mutta onneksi noita muitakin päiviä on. Mutta joo, kerrottakoon vielä noista postauksen kuvista. Kaksi ekaa kuvaa on otettu Kärkistensalmelta sunnuntaina. Ihan samaan aikaan vielä, kuvaussuunta on vaan eri. Ihan hauskannäköistä oli, kun Päijänteen pohjoispuolella oli pilviä ja etelässä taas paistoi aurinko. Pari sadepisaraakin ripsas, tuohon sorsakuvaan. Kolmas kuva on myös Päijänteeltä, jossa vietettiin Jarpan enon juhlia perjantaina. On ollut järveä kerrakseen! Kuvat kertoo hyvin tästä epävakaisuudesta ja kuurosateista. Sellasta se on. Tämä Suomen kesä. Mutta niin ihanaa kuiteskin!


sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Tytöt jotka pyöräilee: Pohjois-Päijänteen kierros

Lauantai oli taas pyöräilypäivä ja hyvä päivä olikin. Kierrettiin kaverini Pn kanssa niin sanottu Pohjois-Päijänteen kierros. P oli mun ohjaajanani ekassa työharkassani ja siellä tutustuttiin. Onneksi tutustuttiin, sillä aikuisena on musta tosi hankalaa tutustua ihmisiin ja olenkin enempi kuin onnellinen siitä, että oon löytänyt niin samanhenkisen (ja muutenkin mukavan!) tyypin tähän elämään.

Idea tähänkin lenkkiin on JYPSin sivuilta. Hauska olisi kahlailla kaikki reitit läpi. Startattiin taas vanhasta tutusta paikasta, eli satamasta ja suuntana oli Kanavuori. Kanavuoresta suunnattiin pyörät kohti Toivakkaa. Koskaan aiemmin tuolla vanhalla tiellä kohti etelää en ole pyöräillyt. Moni kyllä sitä kehuu, enkä ihmettele ollenkaan: todella vähäinen liikenne ja maisematkin tosi miellyttävät. Tien varrelle jää Laajarannan ja Oravasaaren kylät. Toivakan keskustaan johtavan tien ristey tuli vastaan noin 37km:n kohdassa.

Vanhan Toivakan tien maisemaa. Taustalla Leppävettä.

E75:n pääsi näppärästi ylittämään (tai itseasiassa alittamaan) kevyen liikenteen väyliä pitkin. Matka jatkui kohti Rutalahtea, joka on kahteen otteeseen valittu vuoden kyläksi Keski-Suomessa ja myös valtakunnallista tunnustusta on pokkailtu. Yhtään en tuota kunniaa ihmettele, olipahan se aika idyllinen paikka. Kahvitaukoilua pidettiin Rutalahden Letkaliiterillä. Mainio paikka, jopa laastaria löytyi. Sille oli tarvetta, koska aiemmin ihmetellessämme taukopaikan sijaintia sattui tällä kertaa Plle pikku könähdys. Onneksi sen kummempaa vammaa ei kuitenkaan sattunut! Rutalahdesta suunta kohti Leivonmäen kansallispuiston maisemia. Kuten arvata saattaa, maisemat senkun parani ja tie oli edelleen todella hiljainen. Reitti kulki Leivonmäen kansallispuiston viertä ja tie jatkui aina Hollan ohi seututi 610 risteykseen.

Ei varmaan tarvitse mainita mistä.


Nää maitolaiturit on vaan niin hienoja!

Rutalahti-Seututie 610 -väliltä. Tautalla Leivonmäen kansallispuiston maisemia sekä Rutajärveä.
Mäkeä oli hyvänlaisesti jo aiemmin, mutta tästä alkoi varsinainen koetinosuus, joka vain paheni Päijänteen läntisen rannan lähestyessä. Seututie 610 on toinen Päijänteen ylittävistä teistä, jolla on kaksi erityistä ominaisuutta: tieltä löytyy Suomen oloihin erityisen jyrkkä mäki (ja monta muuta jyrkkää mäkeä) ja Suomen kolmanneksi pisin silta. Lisää voi lukea täältä. Tien varrella oli Keski-Suomalaisia kyliä, joista erityisesti jäi mieleen Putkilahti ja sen, sanotaanko mielenkiintoinen, kyläkauppa. Putkilahdesta lähti hiljalleen kiipeäminen kohti Vaarunvuorta. Nimen omaan tuo Vaarunvuoren mäki on tunnettu jyrkkyydestään. Korkeimmillaan tie on 120 metriä päijänteen pintaa ylempänä ja joissain kohdissa nousumetrejä kertyy 70 puolen kilometrin matkalla. Onneksi ylhäältä pääsee kuitenkin alaskin. Jotain tiestä kertoo sekin, että korkein vauhti alamäessä oli 61,4km/h jarrutellen ja varovaisesti. Kovasti ei uskaltanut tuohon mäkeen ajaa, sillä näkymä Vaarunvuorella oli yksi kysymysmerkki.

Putkilahti ja Ylisjärvi, josta eteläiselle Päijänteellekin pääsee.


Vaarunvuoret.
Vaarunvuoren jälkeen normaalit mäet tuntuikin pikkumäiltä, mutta jaloissa silti. Laskuvoittoisesti edettiin kuitenkin kohti Kärkisten salmea, jossa on tuo Suomen kolmanneksi pisin siltä. Komea silta, mutta en kiellä etteikö mukava olisi ollut salmea lossillakin ylittää. Kärkisten sillalla mietittiin, että vieläkö olisi tauon paikka ja onneksi päätettiin pysähtyä kahville Korpilahden nesteelle, sillä mitään aakeeta laakeeta tuo Korpilahti-Jyväskylä välikään ei ollut. Vähän jouduttiin sompailemaan hiekkatiellä ja taluttelemaan pyöriä, koska päällystetyksi tieksi luulemamme Punamäentie olikin hiekkatietä ja työmaasellaista. Pian pääsimme kuitenkin ysitieltä koukkaamaan Punakankaantielle, josta matka jatkui Muuramen teollisuuskylän ja keskustan läpi kohti Jyväskylää.

Kärkisten silta


Reitti oli siis todellakin mahtava, eikä juurikaan tarvinnut ajella tiellä, missä oli vähääkään enempää liikennettä. Se on aika paljon se, kun lenkin kokonaismitaksi kertyi 130km. Sykemittari irtisanoi itsensä 120km kohdalla, mutta Googlemaps (ja aiempi pyörälenkkeily) kertoi loppumatkan pituudeksi 10km. Ajoaika oli 4h55min. + viimeisen kympin 20min, eli lopputulema oli 130km ja 5h15min. Keskivauhti tuonne 120km kohdille oli se reilu 24km/h ja vika kymppi alamäkineen tuli reippaammin tuota keskaria. Vartti kotiinpääsyn jälkeen alkoi sataa vettä. Tällä kertaa siis ilmojen haltiakin oli puolella, koska vettä ei tullut yhtään, vaikka loppumatkalla alkoi pilviä kerääntyäkin.

P.S. Vaarunvuoret ja Päijänne sai valtoihin niin, että tänään käytiin Jarpan ja pikkuveljen kanssa kulkemassa vespuolenvaellus, eli patikoimassa tuolla luonnonsuojelualueella. Siitä lisää myöhemmin.

P.P.S. Mainittakoon vielä, että samaanaikaan, kun mä fiilistelin pyöräilyä, mun opiskelukaveri fiilisteli Facebookissa seututien varrella olevaa Mäkitupalaismuseota. Hän suositteli vierailemaan kyseisessä paikassa, eli varmaan on lenkki uudemman kerran ajettava ja evästettävä siellä. Sen verran kuulosti mielenkiintoiselta!

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Etana etana näytä sarves...

- Lähekkö sä pyörällä?
- Ei kun mä tulin just kotiin pyörällä.
- Mä osaan ajaa pyörällä. Ja nyt on lämmin!
- Joo, eikö oo ihanaa, kun lämmin ja kesä?
- Joo! Ei oo pakko pukea päälle takkia eikä housuja. Ihanaa, kun on lämmin!
- No niin on ihanaa!
- Ihanaa! Ihanaa, ihanaa, ihanaaaaa!!! Ihanaaa....

Ylläolevan keskustelun kävin naapurin n. kolme vuotiaan pojan kanssa pyöräkatoksessa sinä ainoana oikeasti helteisenä kesäviikonloppuna, jota tämä kesä toistaiseksi on tarjonnut. Jotenkin vaan voin niin täydellisesti samaistua siihen pikkupoikaan, joka häipyi pyöränsä kanssa toistaen sanaa ihanaa!



Koleat kelit ei todellakaan ole pilannut elämääni tai edes tätä kesää. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, ettenkö olisi jossain määrin kaivannut vähän pidempää lämmintä jaksoa tälle kesälle. Väenvängällä väännettyä asennekirjoitusta tästä ei saa siis mitenkään päin. Päiväni ei kulu märehtimällä Ilmatieteen laitoksen verkkosivuilla tulevien päivien ennusteita. Vastaanotettava se kuitenkin on, vaikka taivaalta sataisi pieniä mummoja. Totta on myös se, että lähestulkoon kaikkia asioita elämässä voi tehdä kelillä kuin kelillä. Sanotaan, että ei ole huonoja kelejä, on vain huonoja varusteita. Tämänkin allekirjoitan lähes sataprosenttisesti.

Siitä huolimatta toiset asiat on mukavampia tehdä poutapäivinä. Kuten nyt esimerkiksi pitkät maantiepyöräilylenkit. Kuulun myös siihen ihmisryhmään, joka saa auringosta käsittämättömän määrän energiaa vaikka ja ties kuinka pitkäksi aikaa, vaikka päiväni eivät juuri koskaan kulu biitsillä makoillessa. Hellepäivät kerryttävät kohdallani jotain energiavarastoa kolean syksyn varalle ja tänä vuonna, toistaiseksi, tuo varasto on aika ehyt vielä. Rakastan raastourheilua ja pitkiä urheilusuorituksia lämpömittarin ollessa hellerajoilla, vaikka se ei pitkänmatkan liikuntasuorituksiin optimaalisin keli olekaan. Siinä on sitä samaa extremeä kun räntäsateessa juostussa pitkiksessä tai vastatuuleen poljetussa maantielenkissäkin. Helteellä en kärsi siitä, että töissä on kuuma tai yöt menee pyöriessä, vaan nautin siitä lämmöstä.

Iltapäivälehdet ja niiden sääennusteet tekee toki vähän turhankin suuren numeron kesäkeleistä ja etenkin juhannuskeleistä. Mun mielestä kuitenkin ne, ketkä keleistä valittaa, valittaa niistä, oli tarjolla mitä hyvänsä. Miksi tähän juttuun pitäisi ylipäänsä suhtautua jotenkin äärinmäisellä positiivisuudella tai äärinmäisellä negatiivisuudella? Eikö ole olemassa mitään siltä väliltä? Jos totean, että tulisipa kunnon hellejakso, ei se kohdallani todellakaan tarkoita sitä, että olen nämä kaikki muut päivät täydellisen lamaantunut. Ihan reilusti kyllä myönnän toivovani todella kovasti, että tänäkin kesänä tulisi jakso, kun ei olisi pakko pukea sitä takkia eikä housua! Luulen, että se ennemmin tai myöhemmin myös tulee. Siihen saakka puen sen takin ja housut ja teen 98% samoja asioita elämässäni, kuin millä tahansa muullakin kelillä.


Onko täällä muita, jotka odottaa ja toivoo kovasti kunnon kesähelteiden rantautumista tännekin?