Patikointia viisikuukautisen kanssa ja pari sanaa muutoksesta

Oltiin tosiaan tuossa taannoin mökki-/patikkalomalla koko perhe. Reissunimiltään Koskikalastaja, Lylleröpyllerö ja Retki-Roope, heh. Hossassa, siitä kirjoitinkin. Mökkimajoitus oli tosiaan aika välttävää tasoa (note to yourself: älä varaile mökkejä ilman kuvaa!), mutta koska oltiin paljon luonnossa, ei se haitannut ollenkaan. Patikointi vauvan kanssa sujui odotettua paremmin, kuten myös automatka.

Aamusta lähdettiin joka aamu pidemmälle, hieman alle kympin, lenkille. Ee kulki Manducassa välillä nukkuen ja välillä taas maisemia katsellen. 8,5 kg lisäkuorma edessä tuo toki omaa haastetta, kuten myös se, ettei jalkoihin ole ihan samaa näkyvyyttä, kuin selkärepun kanssa kulkiessa. Myöhemmin voi alkaa kantamaan myös takana ja ehkä joskus haluttaisi hankkia myös vaellustarkoitukseen tehty lapsenkantorinkka. Mukana oli tietysti perushoitoon tarvikkeet, vaippaa ym. ja alusta taukohetkellä köllimiseen. Koska reitit oli kuitenkin lyhyitä, ei tuon suhteen tarvinnut ajatustyötä tehdä. Vauvalla oli myös sapuskat mukana omasta takaa, eli tämänkin suhteen varsin iisiä. Viihtyikö Ee, on moni kysynyt. Viihtyi. Ja sen jonkun kerran, kun ei, niin sitten heitetään parkkiin. Mustikanvarvuissa riittää ihmettelemistä. Varsinkin, kun niitä pääsee ihan itse hipelöimään.

Jälkeenpäin mietin, olisiko tuo loma mennyt erilailla vuosi sitten? Kaksi vuotta sitten? Kävelykilometrejä olisi saattanut tulla reilun kymmenen sijasta lähemmäksi parikymmentä. Tai sitten ei. Autolla olisi paahdettu pidempää pätkää ja lyhyemmällä tauolla. Tai sitten ei. Jiin kalastaessa olisin saattanut vuokrata pyörän. Tai kanootin. Tai sitten en. Tarkemmin ajateltuna, jos oltaisiin oltu Hossassa pidempään, olisin varmasti vuokrannut nytkin. Ei mitään olennaista siis. Retkeily viisikuukautisen kanssa kävi varsin helposti ja mukavasti.

Hei, sä voit, edelleen, tehdä sitä taikka tuota. Sen asian huomaaminen arjessa säännöllisin väliajoin tekee ihan todella hyvää. Etenkin, kun lapsettomana ihmisenä se, että kaikki vastaava loppuu, oli kuitenkin se isoin kysymysmerkki ja huoli. Huoli, että joutuisin liikaa luopumaan itseä kiinnostavista asioista, enkä löydä tilalle uusia. Etten sopeudu sinne muskariin tai leikkipuiston laidalle. No ihan turha huoli. En ole joutunut liikoja luopumaan (olisi tietysti naivia väittää, etteikö mikään olisi muuttunut, mutta sitä nyt ei varmasti kukaan kuvittelekaan!) ja siellä muskarissakin olen käynyt ja jopa ihan viihtynyt!

Kirkkaita vesiä ja harjujen huminaa. I love Hossa!

Hossa. Hmmm? En oikein tiennyt mitä olisin kohteesta ajatellut, kun Jii ehdotti sitä kesäreissuksemme. Sinne kuitenkin päädyttiin ja majoituskin saatiin (varsin välttävä sellainen, mutta mitäpä sillä on väliä), vaikka varailut jäi ihan viime tippaan. Hossa on kasvattanut tälle kesälle suosiotaan (eikä suotta!) ja majoituksen suhteen joudutaan paljon myymään ei oota. Kyseessä on siis Suomen uusin kansallispuisto, joka 100-vuotiaan Suomen kunniaksi valittiin. Ja kyllä täytyy sanoa, että valinta osui kohdallee, todella. Tätä mieltä oli myös eräs pariskunta, joka on kolunnut kaikki (!) Suomen kansallispuistot. Kirkkaat vedet ja humisevat harjut jättivät jäljen myös meidän porukan luontokokemusmaailmaan.

Vietettiin siis kolme kokonaista päivää Hossassa patikoiden (ja kalastaen). Ekana päivänä kierrettiin Julma-Ölkyn lyhyempi versio, Ölökyn ylitys. Reitti kulki Julma-Ölkyn kanjonijärven vierustaa ylittäen järven riippusiltaa pitkin noin puolivälissä. Tää oli reiteistä haastavin ja paikoin aika kostea. Välillä sai tarkkaan katsoa mihin astuu, etenkin kun etupuolella kannossa oleva vauva vie hieman näkyvyyttä jalkoihin. Julma-Ölkyn järvelle olisi ollut myös venekuljetuksia, mutta alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen jätimme sen väliin. Tiedä sitten olisiko pelastusliivejäkään ollut pikku retkeläiselle. Kaikenkaikkiaan näkemisen arvoinen paikka. Eihän tällaisia paljon Suomessa ole. Illalla tehtiin vielä lenkki kärryjen kanssa ja käytiin mm. Muikkupuron laavulla. Muikkupurolle on rakennettu esteetön reitti. Näitä esteettömiä reittejä Hossassa löytyy useampiakin. Ihanaa kyllä, että liikuntarajoitteisia on otettu huomioon näin hyvin ja me kärryttelijätkin voidaan niitä hyödyntää. Muikkupuro oli kyllä koko reissun kaunein yksittäinen paikka. Sananmukaisesti puron varrella kahden todella kirkasvetisen lammen (järven?) välissä.

Seuraavana päivänä Jii lähti perhokalastelemaan kohteenaan Hossanjoki ja mä ja Ee painuttiin taas korpeen. Värikallion kaarros oli reitin nimi tällä kertaa. Keli ja maisemat laittoi parastaan. Tiedättekö sen tunteen, kun kuljet kaikessa hiljaisuudessa yksin metsässä? Ihana tunne. Elämäntilanne on muuttunut ja vähintään yhtä ihanaa on kulkea siellä metsässä vauva sun rintaa vasten. Ihaninta. Värikallion kaarroksen huipentuma on juurikin värikallio. Muinoin maalattuja kalliomaalauksia pääsee ihastelemaan läheltä katselulavalta. Reitin lopussa oli myös varsin sympaattinen Lihapyörteen laavu. Ei ihan muikkupuron veroinen, mutta lähes. Illalla käytiin taas kärryttelemässä Hossan luontopolun esteettömiä osuuksia ristiin rastiin.

Viimeisen päivän plan oli reitti nimeltään Huosiuksen huikonen. Mitään varsinaista "huipentumaa" ei reitillä ollut, mutta kokonaisuudessaan kyseessä oli ehkä se kaikkein kaunein reitti. Otsikon mukaan kirkkaita vesiä ja harjujen huminaa. Päivä oli vielä keliltään kesän paras. Lämmin, muttei lainkaan tukala. Niin helppo hengittää. Illalla käytiin, yllätys yllätys, kärryttelemässä. Tällä kertaa Öllörijärven, sukeltajien paratiisin, rantoja. Siitä sitten Hossan poropuiston kautta viimeistä iltaa mökille. Ei voi olla huono ruokapaikka, jos vauva otetaan lämmöllä vastaan porontaljalle köllimään, hänelle tuodaan leluja ja kanssaan höpötellään. Jokaista näistä edellämainituista voin lämpimästi suositella Hossan kävijälle. Olisin kyllä voinut vielä jatkaakin, sillä reittejä jäi paljon käymättä. Myös, jos loma olisi ollut pidempi, olisin maastopyöräilly tai melonut. Tai molempaa. Liikkeellä oli paljon pyöräilijöitä ja heidätkin oli otettu huomioon reittisuunnittelussa mallikkaasti. Kirkkaat vedet tottakai kutsuivat melomaan.

Mitäpä muuta Hossasta? Tulipaikkoja, kauniita sellaisia, oli paljon. Reiteille pääsy vaivatonta. Reitit oli hyvin merkitty ja kulkua helpotettu. Päällimmäisenä jäi tunne siitä, että kansallispuisto ja sen kaunis luonto on todella haluttu saada meidän kaikkien suomalaisten saavutettavaksi kuitenkaan pilaamatta autenttisuutta. Ja sen tunteen antaa todella harva paikka.

Hyyppäänvuori, Laukaa + lista lähiluontokohteista

Maanantaina toteutettiin toinen kesän lähiluontokohteista ja kyseessä oli Hyyppäänvuori Laukaassa. Ajo-ohjeet Hyyppäänvuorelle löydät täältä, klik! Tuossa kyllä jätetään mainitsematta, että Ruoholahdentie on yksityistie, joten auton jättäminen sinne on hieman kyseenalaista. Me toteutettiin tuo nousu juurikin Ruoholahdentien puolelta, koska ohjeissa suositeltiin tätä reittiä talvella ja sateella luolareitin ollessa vaarallinen. Ihan hyvä, että toteutimmekin, sillä polku oli kyllä melkoisen jyrkkää mutkittelua ja hyppimistä jyrkänteen laidalla, kun koetimme hetken sitä laskeutua hyyppääntien puolelle. Ei muuta, mutta kannossa oli tällä kertaa se kaikkein arvokkain lasti. Mulle jäi siis arvoitukseksi, mitä toisella puolella olisi ollut. Ehkäpä kuitenkin tulen vielä paikalla toistekin vierailemaan.

Ruoholahdentieltä lähti leveä ja helppokulkuinen polku kohti Hyyppäänvuoren lakea. Noin kilometrin matka alkoi toki puuskututtamaan varsinkin, kun "masurepussa" (tämäkin termi lainattu Een neljävuotiaalta serkulta) oli lähemmäksi kahdeksan kiloa lisäpainoa. Mikään pitkä reitti ei siis ole kyseessä, eikä se sitä ole toiseltakaan puolen noustuna. Hyyppään laelta oli kyllä mahtavat maisemat Lievestuoreenjärvelle. En yhtään ihmettele, vaikka paikkaa kutsutaankin Keski-Suomen Koliksi. oon ehkä sanonut tämän sata kertaa, mutta aina ei tarvitse lähteä niin kovin kauas päästäkseen hienoihin maisemiin. Myös täältä läheltä omaa kotia löytyy paljon hienoja paikkoja. Se tuli taas todistettua.

Hyyppäänvuoren laella Eellä oli ruokatauko. On se vaan kätevää, kun sitä evästä on aina mukana. Vaikka niin sitä oli meillä aikuisillakin. Nimittäin mustikat. Ihasteltiin hetki maisemia ja lähdettiin kapuamaan alaspäin. Näissä kantojutuissa tuo laskeutuminen on myös ihan jalkatreenistä käytää hommaa, kun saa etureisillä enemmän tai vähemmän jarrutella menoa. Vaikka kyseessä oli lyhyt retki ja pieni hetki, niin kylläpä vaan luonnosta saa valtavasti voimaa!

Muita lähellä olevia luontokohteita, joista on tullut kirjoitettua:

Nyrölän luontopolku, Nyrölä
Koskikaran kierros, Rutalahti + Leivonmäen kansallispuisto
Hitonhauta, Laukaan Valkola
Tapion alttari ja Lullinvuoren luola, Muuratsalo
Vaarunvuoret, Korpilahti
(Etelä-Konneveden kansallispuisto) Lähellä ja lähellä?

Lyngen alps!

Muutama lomapäivä, tarkalleenottaen kaksi yötä ja kolme päivää, vietimme Norjan puolella Lyngenin niemimaalla. Haltin huiputus jätettiin aikataulullisista syistä tulevaisuuteen. Halti säilyy, mutta rennolla aikataululla vietettyyn lomaan oli vain tämä mahdollisuus.

Lyngenin neimimaa on niemi Kilpisjärveltä suoraan luouteessa/pohjoisessa, Yykeän vuonon ja Moskivuonon välissä. Alue on tunnettu vuoristoista ja suosittu laskettelijoiden keskuudessa. Vuoristoa kutsutaan Lyngenin alpeiksi tai pohjoisen Himalaksi. Vuoret ovat kohtalaisen teräviä ja useita huippuja kohoaa yli 1500 metrin korkeuteen. Vuoristosta löytyy myös jäätiköitä.

Meidän plan oli haikata Daltindenin huipulle (1533m), joka sijaitsee niemen korkeimman vuoren  Jiehkkevárrin (1 833 m) edessä Furuflaten nimisessä kylässä. Huiputus jännitti aikatavalla nähtyämme vuoristot ja etenkin, koska kyseessä ei ollut merkattu reitti. Heti kärkeen täytyy sanoa, että huiputusta ei koskaan sitten tapahtunutkaan, sillä aikataulumme petti sen verran, ettemme olisikaan kerinneet patikoida autolta vuoren toiselle puolelle, josta huiputus olisi (ehkä?) ollut mahdollista. Vuonon pohjalta yritimme kyllä aiemmin lähteä huiputukseen ja patikoimmekin aina noin tuhanteen metriin saakka, jonka jälkeen totesimme olevan viisainta kääntyä alaspäin. Ylös olisi epäilemättä päässyt, mutta alastulo oli turhan riskialtis ajatuskin. Se, että huippu jäi näkemättä ei jaksanut harmittaa, sillä nousumetrejä riitti, olihan lähtökorkeus just eikä melkein se merenpinnan korkeus.

Toinen haikki oli vaellus niemen kärkeen Lyngstuvalle, jossa sijaitsi yhksi maailman kauneimmista paikoista. Pikkuinen majakka ja majakanvartijan pieni ja niin sympaattinen mökki. Jäämeri oli käsittämättömän tyyni sekä turkoosi. Fiilis oli, kuin olisi tipahtanut suoraan johonkin maalaukseen. Niemeen oli haaksirikkoutunut troolari ja kalastajien kohtalot kyllä mietityttivät. Pieni tutkimusmatka tehtiin myös tälle hylylle. Jäljellä oli myös majakka ajalta, jolloin majakka oli liekki jota poltettiin jättiläiskokoisessa nuotiossa. Täällä vietettiin toinen yö. Maailman laidalla.

Norjaa, ihan Lyngeniäkin, olisi voinut kierrellä enemmänkin, mutta sielläpä tuo säilyy. Taukopaikat oli hyvin huollettuja ja vessoista ilmoitettiin teiden varsilla. Siinä mallia tänne meillekin. Hassua oli myös se, kuinka pienistäkin kylistä löytyi poliisi- ja palolaitosta sekä sairaalan punaista ristiä. Tällainen lomapostaus vielä. Nyt arki pyörii jo täyttähäkää, mikä on ihanaa sekin. Mukavaa viikonloppua!

Oi Kipisjärvi, vielä mä sinne palaan!

Viime viikko oli siis kauan odotettu aktiiviloma käsivarren Lapissa ja Pohjois-Norjassa. Tämä postaus kuvineen kertoo Kilpisjärven päivistä, jotka jäi hamaan tulevaisuuteen asti muistoihin. Voisi siis sanoa, että Kilpisjärvi teki meihin molempiin, minuun ja pikkusisko-Helgaan, lähtemättömän vaikutuksen. Saavuttiin Kilpparille joskus myöhäisiltapäivällä lauantaina. Takana oli jo yksi (heikosti nukuttu) yö teltassa jossain Tornion yläpuolella. Lauantai ilta meni "basecampia" perustaessa, Kilpisjärven kylään tutustuessa ja kokkaillessa. Siinä about kuuden maissa alkoi tihkuttamaan vettä ja niimpä oltiin yöpuulla jo joskus iltaseiskalta! Teltta pystytettiin Mallan luonnonpuiston parkkipaikan lähellä olevaan niemeen, joka työntyy Kilpisjärveen. "Ikkunasta" olis siis suora näkymä järvelle ja Pikku-Mallalle.

Näkymä ikkunasta. Joillekin tämä on arkipäivää.

Sunnuntain haikki oli vaellus Mallan luonnonpuistossa ja kolmen valtakunnan rajapyykillä. Rajapyykille seilattiin Malla-laivalla, joka pysähtyy Ruotsin puolelle Koltalahteen. Tästä on noin kolmen kilometrin matka rajapyykille. Mukana oli myös hyvinkin ikääntyneitä ihmisiä ja pieniä muksuja, sillä reitti laivalta rajapyykille oli helposti kuljettavissa ja laivalla oli myös mahdollisuus palata takaisin Kilpparille. Meitsit päätti kuitenkin kävellä tuon matkan halki Mallan luonnonpuiston, josta matkaa tuli ehkä noin 13 kilometriä. Tiesiirtymisineen päivän vaellus taisi olla hintsusti vajaa parikymmentä kilometriä. Reitti kolmen valtakunnan rajalta Kilpisjärvelle oli aivan uskomattoman kaunis. Joka kerta, kun käännyin taakse katsomaan Helgaa, hämmästyin maisemaa aina uudelleen.

Kolmen valtakunnan rajapyykillä. Takana ja oikealla, edessä kotimaa Suomi ja kuvaajan vasemmalle kädelle jää Ruotsi.

"Hei 'Helga', kato sun taakse!!!"

Hiljalleen noustaan ylöspäin. Taustalla sekä Norjan että Ruotsin huippuja sekä Kolttajärvi kavereineen.

Mallan luonnonpuisto ja näkymä kohti Suomea. Saana ja edessä Iso-Malla.

Tunturipuron ylitystä

Mallan luonnonpuistossa ollaan edelleen.

Ah, niin kaunista. Liikkuminen täällä on sallittu vain merkityillä poluilla.

Palanen Kitsiputousta. Kuva ei tee oikeutta, yllättäesn. Täältä voi käydä katsomassa tietoja ja enemmän kuvia vesiputoussarjasta.

Hellou Kilpisjärvi <3

Maanantain plan oli Saanan valloitus. Tälle vaellukselle matkaa tuli vajaa kymppi. Varsinaiselta lähtöpaikalta Saanan huipulle matka on neljä kilometria suunta. Keli helli edelleenkin ja vaikka pitkähihaisissa vaelsimme koko matkan, onnistuimme molemmat käräyttämään naaman. Niinkuin arvata saattaa, reitistä puolet on nousua ja puolet laskua. Alun vajaa 800 porrasta on se iisein osuus, mielestäni. Reitillä oli arvatenkin paljon sakkia, eikä oikeastaan hetkeäkään tullut käveltyä siten, etteikö muita ihmisiä olisi ollut näköpiirissä. Monentasoista kävelijää näytti olevan liikenteessä. Näkymät oli, jälleen kerran, aivan huikeat.

Lähtökuopissa kohti Saanan huippua.

Nousukulmaa.

Aika lailla huipulla ollaan ja tällaista näkymää aukeaa kohti Kilpisjärveä.

Tämä sitten oli näkymä kohti käsivarren erämaa-aluetta.

Saana valloitettu!

Hypellen takaisin Kilpisjärvelle. Tottapuhuen polku Saanan huipulle on paikoin melko kivikkoinen ja jalkoihin on syytä katsoa.

Portaiden yläpäässä tasanteella. Onneksi AINA voi pysähtyä ihailemaan maisemaa!

Kelit oli tosiaan ihan parhaita. Kilpisjärvi näytti paikallisen herran mukaan liian hyvää turisteille. Vaikka päivät oli lämpöisiä, niin yöt oli kylmiä ja tiistai-aamuna teltan peitti kevyt valkoinen huurrekerros. Maanantaina takana oli omalla kohdalla kolme erittäin huonoa yöunta. Note to your self -älä ota telttailuloman alle yövuoroja. Älä ota niitä yhtään minkään loman alle. Kylmyys ei ollut ongelma, vaan joku ihme unihäiriö, joka näköjään korostuu ahtaassa makuupussissa kovalla alustalla, hah. Helga nukkui makeasti, mutta onnistui saamaan yön aikana niskaansa torticollis acuta -ongelman. Tiedättekö, kun pää ei käänny yhtään sitten mihinkään? Anyway, päätettiin nukkua yksi yö makoisasti sängyssä ennen siirtymistä Norjan puolelle.

Hei hei "basecamp"!

Alkuperäinen suunnitelma oli mennä yksi retkeilykeskukseen, mutta onneksemme bongattiin Retkulta Norjaan päin tienvarresta kyltti, jossa mainostettiin saunallisen pihamökin vuokrausta. Tarinat, joita kuultiin mökin omistajalta, kruunasi komeat maisemat. Todennäköisesti retkeilykeskuksella en olisi kuullut, millaista elämä oli, kun koulu aloitettiin kahdeksanvuotiaana ja koulumatka oli yki 100 kilometriä. Myöhemmin yläkoulussa lähes 200 kilometriä. Kuinka terveydenhoitaja käy kylällä noin kerran kahdessa viikossa ja ammattitaidon on oltava kova, sillä lääkäri käy hyvä jos kerran kuukaudessa. Millaista elämä on, kun diabeteskontrolleissa käydään noin 200 kilometrin päässä ja hammaslääkäriin lähdetään Ouluun (n. 650km), puhumattakaan, jos tarvitsee erikoislääkäritasoista hoitoa, niinkuin monessa sairaudessa tarve on. En olisi kuullut, millaista elämä oli 70-lukua, jolloin avattiin kauppa tai silloin, kun Jäämereltä myrskyää. Kaikkeen kuulemma tottuu, hetkittäin jopa maisemiin.

Sairaanhoitajana mua etenkin kiinnosti kertomukset terveydenhuollosta. Että terveisiä vaan niille ihmisille, joiden first world problem on odottaa muutama tunti päivystyksessä! Ajassa, jossa etelän malttamaton olisi repinyt hiukset päästään ja soittanut pariin iltapäivälehteen, ei Kilpisjärveläinen välttämättä ole vielä edes päässyt lähelle sairaalaa! Eikä kysymys ole siitä, ettäkö pohjoisen ihmisellä asiat olisi jotenkin huonommin. Päinvastoin! Ehkä täällä etelän hektisyydessä ja kaiken keskellä on vaan niin paljon helpompi unohtaa se, millä on oikeasti elämässä merkitystä!