lauantai 31. joulukuuta 2016

Hei hei vuosi 2016. Olit hyvä (ja mullistava) vuosi!

Joulu meni kivasti kotona oleillen. Lepäillen, syöden ja liikkuen. Kaikkea sopivassa suhteessa. Kivasti ja nopeasti. Joskus muinoin joulunpyhät ovat tuntuneet kulkevan tappohitaasti, mutta niin se vaan sekin juhla tulee ja menee vuosi vuodelta nopeammin. Kuten nämä kokonaiset vuodetkin. Tiesittekö muuten, että se johtuu siitä, että vanhetessa ihmisen sisäinen kello hidastuu ja siitä syystä ulkoinen aika tuntuu kulkevan nopeammin? Tästä syystä myös lapsen vilkas sisäinen kello kuvitteli parinkymmenen kilometrin automatkan päästä, että ollan vähintään Ruotsissa tai jossain todella kaukana!

Joulupäivän lenkkimaiset
Mulla oli aluksi ajatuksena tehdä samanmoinen vuosikooste, mitä aiempina vuosina. No päädyin kuitenkin kirjoittelemaan vuodesta muulla tavoin. Tänä vuonna kun on tapahtunut todella paljon todella isoja asioita. Vai miltä näyttää:

  • ...yhdet paperit ulos ammattikorkeakoulusta.
  • ...kolme eri työpaikkaa, joista kaksi ihan täysin uutta.
  • ...ihan mieletön määrä etenkin uutta sydänosaamista.
  • ...yksi nilkkaoperaatio ja tämän jälkeinen aika ortoosin ja kävelysauvojen kanssa.
  • ...vauhdikasta kuntoutumista, paluu juoksutapahtumien lähtöviivalle ja pitkille patikoinneille.
  • ...pikkusiskon häät.
  • ...yksi vatsassa kasvava pikkuinen ja sitä kautta niin paljon uusia tunteita (ja tuntemuksia).
Joskus elämässä on tuntunut siltä, että se jumpsuttaa tasaiseen tahtiin eteenpäin. Tapahtumat koostuvat pikkuisista asioista, mutta mitään uutta mullistusta ei työ- eikä siviiliasioissa ole ollut eikä myöskään ole näkyvissä tai välttämättä minkäänlaisissa suunnitelmissakaan. Joskus olen jopa miettinyt, että jotain pitäisi jo ruveta tapahtumaan. Aika usein olen niinä hetkinä ottanut tarkasteluun pidemmän ajanjakson. Kolme, jopa viisi vuotta. Se on saanut ajatukseni muuttumaan, pakon edessä kun ei minkäänlaista muutosta tule. Ja kylläpä elämässä tapahtuu. Ihan valtavan paljon isoja asioita. Nyt on ollut vain seesteinen vaihe. Muutokset, toden totta, tulevat kun ovat tullakseen.

Tämä vuosi on sitten ihan yhtä-äkkiä arvaamatta ollut sitä muutoksen aikaa. Jos joku olisi vuosi sitten kertonut elämäni olevan nyt sellaista, kun se on, olisin vähintään hämmentynyt. Seitsemän vuoden seurustelun (+ muutaman vuoden on/off-tapailun :D) jälkeen on vauva toki ollut puheissa, mutta silti hän sai alkunsa varsin vauhdikkaasti. Työelämän suhteen taas ainoa todellinen päämäärä oli päästä työskentelemään juuri sinne, missä tuota teinkin lähes läpi tämän vuoden. Ja täytyy myös myöntää, että helmikuussa nappaillessani Oxynormia postoperatiiviseen kipuun ja maaliskuussa opetellessani jälleen kerran kävelyä, en välttämättä olisi uskonut juoksevani kesäkuussa kymppiä nelosella alkavaan lukuun. Tällä kertaa siis tällaisia positiivisia asioita hämmästelen ja vähän ikävämmät asiat eivät niin olekaan pinnalla, joita myös tähänkin vuoteen on mahtunut. Vaikkakin tällä kertaa aika vähän.

Tulevaan vuoteen toivon ennen kaikkea terveyttä! Sulle, mulle ja ihan jokaiselle!


Jos vuoden kuvista pitäisi valita yksi tätä vuotta kuvaavin kuva, olisi se ehdottomasti tämä rakkaan pikkusiskon otos Lyngstuvasta. Pikkuisen majakan mailta jäämeren rannalta. Pohjoisesta Norjasta. Uuden äärellä.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulurauhaa!

Mulla oli tässä aika reilusti töitä ja tämä meneillään oleva työputki päättyy tähän jouluaattoiltaan töiden merkeissä. Tapanin jälkeen palaan sitten tekemään näillä näkymin "viimeisen puristuksen" työn syrjässä. Olin varautunut olemaan töissä koko joulun, koska monta joulua olen opintovapaiden myötä viettänyt vapailla ja vapailla tulee menemään ainakin yksi tulevakin joulu. Kohdallleni osui nyt kuitenkin tällaiset vuorot ja hyvä niinkin.

Aattoilta työssä ei harmita yhtään. Aiemmat työjoulut ovat menneet hoitaessa pitkäaikaissairaita jo laitoshoidossa tai vaihtoehtoisesti tuetussa asumisessa olevia potilaita. Tämä nykyinen potilaskanta on enemmän ja vähemmän akuutti. Yhtä kaikki, työjouluissa on juhlan tuntua ja ne jäävät yhtä lailla ikimuistettavien joulujen joukkoon, kuin täydelliset kotijoulutkin. Siitä joulusta työssä haluaa tehdä mahdollisimman miellyttävän kollegoilleen ja itselleen sekä etenkin potilaille. Niinkuin tietysti jokaisesta päivästä, mutta joulusta jollain tapaa erityisen. Eikä se ole vain sanahelinää, vaan sydämenasia. Niinkuin sen kuuluu tässä työssä ollakin.

Blogi saattaa olla nyt joulunajan välipäivineen hieman hiljainen. On tosiaan melko paljon töitä ja olen myös ollut aika uupunut. Kolmivuorotyö ja raskauskombinaatio alkaa tuntua. Äitiysloma alkaa tammikuun lopuilla, mutta näillä näkymin jään työstä pois jo vuodenvaihteessa. Saattaa olla, että sitten on asiaa, heh. Ainakin päässä sata ja yksi hyvää postaus ideaa, mutta toteutukseen ei sitten olekaan ollut joko aikaa tai energiaa.

Tämän kirjoituksen myötä toivotan teille lukijat oikein rauhaisaa joulua!



perjantai 23. joulukuuta 2016

Punttisaleilun uudet tuulet -ehkäpä.

Siitä on aika tasan vuosi, kun jahkailin monnarin kohtaloa mun elämässä. Korkeakoululiikunta ja kaupunki eivät tahtoneet päästä sopimukseen liikuntamaksuista ja uumoilin jo salin vaihtoa. Loppujen lopuksi oon tän vuoden punttaillut 18€/10x käyntimaksulla, monnarilla juurikin, Mulla oli aika huolella tankattu noita käyntikertoja, mutta nyt alkaa kortti vedellä viimeisiään. Seitsemän kertaa jäljellä, eli jos oikein ahkerasti hyödynnän Aalto Alvaria, saatan kitkutella vauvan syntymään saakka. Tänä vuonna tilanne on toinen. Korkeakoululiikuntalaiset saavat takaisin ilmaisen salin, mutta meitsipä ei enää ole korkeakoululiikuntalainen. Mun kohdalla tämä siis tarkoittaisi sitä että sekä hinnat että ruuhkat tulee pompsahtamaan.

Taitaa siis olla muutakin uutta edessä, kuin pikkuisen syntymä. Uusi kuntosali nimittäin. Vaikkei nyt ihan yhtä isosta asiasta puhuta, kuin vauva, niin iso asia kuitenkin. Ihan hullua, että ihminen voi kiintyä näin kovasti johonkin kaupungin hikiseen liikuntapaikkaan! Niin kovasti, että uusi sali tuntuu melkein erolta. Sitähän se tavallaan onkin, heh. Tiedän kuitenkin, että sellaisessa asiassa kuin kuntosalin valinta, voisi antaa järjenkin ohjailla. Niinpä aion ensi vuonna yrittää jotain muuta, koska ainahan sitä voi palata vanhaan, jos siltä tuntuu. Toki pidätän oikeuden pysytellä myös monnarilaisena, mikäli ei millään pysty ottamaan tätä askelta, hah.

Ihan ykköskriteeri tulee olemaan salin sijainti. Sitten joskus, kun sinne synnytyksen jälkeen palaan, haluan, että salille on nopea kulkea eikä sinne myöskään tarvitse mennä autolla. Tää rajaakin sitten jo aika monta salia pois. Vaihtoehdoiksi  on jäänyt seuraavat kaksi:

GoGo Express Savela:

+ lyhyt matka
+ ehkäpä aika kelpo sali (ainaskin miehen ja muutaman pro-harrastajan mukaan, joiden arviointikykyyn kannattaa luottaa)
+ edullinen hinta (18€/kk tai 198€/vuosi + 18€ liittymis maksu)
+ miehen kanssa sama sali (jossa tuskin vauvan synnytyä treenattais yhdessä kuitenkaan, hah)

- vuoden jäsenyys
- aukeaa viikonloppuisin vasta klo 10 (ja menee kiinni la jo klo 18, mikä aamuihmiselle ei tietysti oo niin just)

Buugi Liikuntakeskus (entinen Killeri):

+ lyhyt matka
+ lapsiystävällinen sali (vauva- ja taaperojumppia ja myöhempää vaihetta ajatellen myös lapsiparkkimahdollisuus)
+ ryhmäliikunnat (jos musta vaikka kuoriutuu synnytyksen myötä ryhmäliikkuja?)
+ paikallinen yrittäjä
+ edellistä paremmat aukioloajat

- paska sali (no ehkä paska on vähän liiottelua, sanotaanko että ei omantyylinen)
- korkeahko hinta (59€/kk, tod. näk. tarjouksia tulee taas tammikuussa)
- vuoden jäsenyys

Tässä pientä vertailua, mitä oon päässäni käynyt. Tuo vuoden jäsenyys on oikeasti jotenkin raskas ja se on negaa molemmissa paikoissa. Babyjumppa taas on positiivinen juttu, mutta on vähän siinä ja tässä, tuleeko sitä kuitenkaan hyödynnettyä. Lapsiparkkia tuskin tulee vauvavuonna edes harkittua. Oon myös miettinyt, että kevätvauvan kanssa tulee todennäköisesti aika mukavasti treenattua myös ilmaisissa "ulkoliikuntakeskuksissa" vaunulenkkeilyn lomassa. Spinningiä mun kieltämättä on vähän ikävä, mutta normi salitreeni on kuiteskin sen ykkösjuttu. Siksipä tuntuukin vaikealta mennä salille, johon jo lähtökohtaisesti tuntuu haastavalta kiintyä. Realistisesti ajateltuna mulla tuskin tulee olemaan myöskään on aikaa (tai menohaluja) juosta jumpasta toiseen, etenkin kun niin moni liikuntajuttukin (sali, juoksu jne.) menee ryhmäliikuntojen edelle. Go Gon maksu on myöskin niin edullinen, että mahdollisest ryhmäliikuntahalut voi käydä hukuttamassa jossain muualla -jopa äitiyslomalaisen tuloilla.

...että eiköhän se ratkaisu vaikuta sitten loppuviimein aika selvältä.

Ja hei. Asioita tosiaan kannattaa kirjoittaa auki. Tässä kirjoitellessa tuli nimittäin mieleen, että tosiaan. Mun salille paluu tuskin tulee tapahtumaan kertarysäyksillä vanhoihin käyntimääriin. Niin ja se kesäkin. Ja street workout. Voiskohan siitä monnarista sittenkin pulittaa sitä suurempaa kertamaksua?

Millaisella salilla sä käyt? Mikä sulle on salin valinnassa tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää?



torstai 15. joulukuuta 2016

Äitiysblogit, vertaistukea vai vertaislynkkaamista? Ja mihin tämä oma on menossa?



Olen kirjoittanut tätä blogia 29.4.2012 alkaen, eli kyseisenä päivänä tulee täyteen viisi vuotta. Kieltämättä sekä blogi että varmasti myös minä olen tuona aikana kokenut enemmän ja vähemmän muutosta. Alun alkaen blogin piti olla vain yksi tarina kohti Vaarojen Maratonia ja tuo maraton olisi ollut tarinan päätepiste. Kuinka ollakaan tuona aikana sitä sekä tykästyi kirjoittamiseen entisestään ja myös yhteisöllistyi. Ei tehnytkään mieli lopettaa. Onko joukossa yhtään lukijaa tuolta blogin alkuajoilta? Vai missä vaiheessa oot liittynyt joukkoon?

Matkan edetessä paljon on muuttunut ja toisaalta ei yhtään. Alun juoksujuttujen jälkeen teemat on laajentuneet. Pakostakin. Menihän useampi vuosi tuskaillessa rastitusvamman kanssa. Liikuntarepertuaari laajeni sekä blogissa että bloggarin elämässä, mikä tietysti on ainoastaan positiivinen juttu. Mutkia matkaan tuli traumavammojen ja leikkausten myötä, joista ensimmäisen kohdalla ihan oikeasti mietin kuinka paljon mulla tänne blogiin on annettavaa sen alkuperäisellä teemalla. Edelleen kuitenkin kirjoittaminen (ja se yhteisöllisyys!) vei voiton. Vuosien myötä mukaan tuli liikunnan lisäksi myös muita hyvinvointiin liittyviä juttuja ja itsestäkin tuli annettua enemmän blogiin. Ehkä aloin luottamaan tähän "blogimaailmaan" ja etenkin teihin lukijoihin. Että ymmärrätte kyllä, että minä ja mun elämä on paljon muutakin, kun se mitä täällä jaan. 

Toisaalta sitten taas moni asia ei ole muuttunut. Etenen edelleen samalla amatöörin otteella. Kuvat otan kännykällä, en suunnittele enkä aikatauluta postaussisältöjä tai tee juurikaan yhteistyöjuttuja. Yritän, tottakai, kirjoittaa "puhekieltä puhtaasti", mutta kovin paljoa aikaa en tekstin hiomiseen tai postausten muotoiluun käytä. Blogi on erittäin rakas harrastus, mutta yleensä se, josta nipistetään sitä aikaa pois ensimmäisenä.



Nyt oon taas isojen kysymysten äärellä. Vauva on tulossa taloon ja tällä hetkellä sekä blogi ja henkilökohtainen elämä luonnollisesti pyörii aika paljon sen asian ympärillä. Tällä hetkellä punnitsen aika paljon päässäni sitä kuinka paljon asiaa on sopivaa avata. Edelleenkin se, että hänen nimensä tai kasvonsa ainakaan tunnistettavin piirtein esiintyisivät täällä, tuntuu aika vieraalta ajatukselta. Vaikka raskauteen liittyvät postaukset on ollut kirkkaasti suosituimpia juttuja viime aikoina, on käynyt myös mielessä, kuinka mielenkiintoisia ne kuitenkaan pohjimmiltaan on. Uskokaa pois, kyllä minä tiedän, että ne muiden ihmisten vauvajutut on enemmän tai vähemmän ei niin mielenkiintoisia kuin omat eikä välttämättä kaikissa elämäntilanteissa vauvajutut kiinnosta hevonkukkua :D. Mitä juttuja sä tykkäät lukea täällä ja millaisia blogeja noin pääpiirteittäin itse seuraat? Kirjoitatko itse blogia ja jos kirjoitat, niin linkkaathan kommenttikenttään?

Toinen juttu, mikä on vahvasti ollut mielessä viime päivinä. Nimittäin se, että mitä enemmän kirjoittelen raskausaiheisia juttuja, sitä enemmän tämä blogi luisuu äitiysblogimaailmaan ja se maailma ei todellakaan ole mulle toistaiseksi näyttäytynyt niin kovin hyvähenkisenä. Vuosien varrella on tullut seurattua yhtä jos toista "lapsellista" blogia, ehkä kuitenkin pääpiirteissään muun intressin vuoksi, kun lapsiperhe-elämän. Joissa kuissa näissä saattaa olla todellakin ilkeähenkistä kommentointia kohdistuen bloggarin tapaan olla äiti. En mä oikeastaan missään muussa blogigenressä ole vastaavaa nähnyt. Paitsi ehkä fitnessblogeissa, joissa on paljon bloggaajan vartalo esillä. Äitiys ja ulkonäkö. Ehkä just ne kaksi, josta eniten naiset kokevat olevan painetta ja kas kummaa, just niiden kohdalla nainen on toista kohtaan ajoittain todella ilkeä. Myönnettäköön, että itsellä on kokemusta vain kourallisesta blogeja ja pääsääntöisesti ne on hyvähenkisiä. Vertaistukea on, mutta aika moneen vertaislynkkaamiseenkin olen törmännyt siihen nähden, kuinka rajallisesti aikaa blogimaailmassa vietän.

Totta kai jokaisella saa olla omat mielipiteet siitä, mikä on oikea aika lähteä salille, viedä lapsiyökylään ja kuinka sitä tulisi ruokkia. Samoin kuin siitä onko fitness hyväksi terveydelle tai onko silikonirinnat kauniit ja kenen mielestä. Samoista asioista on varmasti myös tehty tuhat ja yksi tutkimusta ja osasta olemassa enemmän ja vähemmän konsensusta siitä, mikä on "oikein". Mutta onko niitä mielipiteitä mentävä suoltamaan toisen ihmisen tuotoksiin ilman, että hän kysyy mielipidettä asiaan ja vielä ilkeään sävyyn? Sitten unohtuu aika monesti myös se kokonaisuus. Onko vaikkapa tarpeellista lynkata pulloruokinta, jos syystä tai toisesta tähän on jo jouduttu? Tai haukkua jonkun rinnat rumiksi, kun hän syystä tai toisesta on jo päätynyt silikonirintoihin. En minä ole sanomaan, onko jonkun toisen syy hänelle pätevä toimia tietyllä tavalla eikä mun myökään ole tarvetta tuoda omaa mielipidettä ilkeästi tai korostetusti esille tilanteessa, jossa se on ehkä sosiaalisesti kyseenalaista. Ihmiset myöskin harhautuu tekemään päätelmiä olettaen, että blogitotuus on kokototuus. Jos joku bloggari ottaa kauniita kuvia lapsistaan merkkivaatteet päällä, ei se välttämättä ole yhtä kuin merkkivaatekeskeinen pinnallinen idiootti tai ottaa kuvia vartalostaan ole yhtä kuin ulkonäkökeskeinen tyhmä blondi. Ei, vaikka sellainen ajatus sinne omaan päähän harhautuisikin. Sitten näiden päätelmien värittämin silmin kirjoitellaan niitä toinen toistaan ilkeämpiä kommentteja.



Tää seuraava ei nyt suoranaisesti liity blogimaailmaan, mutta internetin (ja internetin + äitiyden) ihmeelliseen sellaiseen kylläkin. Sen verran urpoa juttua, että on ihan pakko jakaa tää teidän kanssa. Oon nimittäin monenlaisista tuotteista googlaillut tietoja ja kokemuksia elämäni varrella. Lähinnä urheilukamasta, mutta muustakin. Viimeisenä joistain lapselle hankittavista jutuista. Missään koskaan en oo törmännyt vastaavaan paskaan. Alla muutama kommentti koskien erästä tsekkailuani liittyen vaunuihin ja sittereihin. Nää on ihan oikeasti keskusteluketjuja, jotka tulee ihan muutamalla klikkauksella.

" Täällä päin valtaosa jengistä käyttää Emmaljungia tai nykyään myös Bugaboon vaunuja ja siksi moni kyllä katsoo kaikkia muita halveksivasti. Mutta jos itsetunto on kunnossa, voi valita juuri ne vaunut, jotka itse haluaa ja jotka sopivat omaan tarpeeseen. " 

" Bb.ssä viihtyy kaikki lapset. Halvassa ja ennen kaikkea huonossa kuten Emma, viihtyy vain osa lapsista. Sittereissä ei kannata miettiä halvinta, ja se bb ei nyt niin hirveesti maksa. Huutiksestakin siitä saa osan pois, emmaa huolii vaan köyhät, jotka kuvittelevat ei sillä ole niin väliä."

Hei ihan oikeasti??? Miettikääpäs sama vaikkapa lenkkareiden tai salikamojen kohdalle. En kestä :D. Ei tällästä vaan oo missään muualla!

" Täällä päin valtaosa jengistä käyttää Asicsia tai nykyään myös Adidaksen kenkiä ja siksi moni kyllä katsoo kaikkia muita halveksivasti. Mutta jos itsetunto on kunnossa, voi valita juuri ne juoksukengät, jotka itse haluaa ja jotka sopivat omaan tarpeeseen. " 

" 2XU:t jalassa viihtyy kaikki. Halvoissa ja ennen kaikkea huonoissa kuten SOC, viihtyy vain osa liikkujista. Treenihousuissa ei kannata miettiä halvinta, ja ne 2XU:t ei nyt niin hirveesti maksa. Huutiksestakin siitä saa osan pois, SOCia huolii vaan köyhät, jotka kuvittelevat ei sillä ole niin väliä." (toim. huom. SOC ei ole huono :D)

Tällaista tällä kertaa, mukavaa viikonloppua!

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Viimeinen kolmannes ja niitä fyysisiä (ja etenkin henkisiä) fiiliksiä!

Tässä mennään jo viimeisen raskauskolmanneksen puolella, aika menee vauhdilla! Ajattelinpa tällä kertaa vähän päivittää fiiliksiä tästä ja kuluneesta ajasta. Vatsa on aikalailla iso. Tai oikeastaan ihan keskikäyrällä se on, mutta tuntuu isolta. Välillä tunnen itseni jättiläiskokoiseksi ruotsinlaivaksi, kun seilaan tuolla sairaalan käytävillä. Työroolissa siis, en potilaan :D.

Fyysiset fiilikset on kokonaisuudessaan edelleen ihan hyvät. Raskauden puolivälin tietämissä mulla oli muutama lyhyt tykytyspätkä (todennäköisesti hyvälaatuinen SVT:ksi kutsuttu rytmihäiriö) ja melko paljon lisälyöntisyyttä, mutta arvelin sen olevan sydämen tottumattomuutta äkkiä kasvaneeseen verimäärään. Nämä oireet helpottivatkin melko nopeasti. Samoihin aikoihin oli myös aika voimakasta hengästyneisyyttä ihan tavallisessa työmatkakävelyssä ja joskus puhuessa, jopa levossa, piti hengitellä syvempään. Hemoglobiini oli edelleen monin mittapuin hyvä (126g/l), joskin  laskenut omasta tasosta (150g/l) ja niinpä söin kuukauden pätkän rautalisää "raskausvitamiinin" lisäksi. Se kyllä sekä piristi että auttoi tuohon mun mielestä jo epänormaaliin puuskuttamiseen. Kattavampia rautalabroja mulla ei olekaan tsekattu, kuten ei sitä hemoglobiiniakaan nyt tuon jälkeen.

Vaikka kaikenkaikkiaan koen itseni tässä hetkessä hyvävointiseksi ja jopa pirteäksi, on sellaista yleistä hidastumista ja väsymystä tottakai ilmoilla. Vuoden vaihteessa tulisi palata vielä muutamaksi viikoksi työhön, jossa mulla on toimi ja se työ on monin verroi fyysisesti raskaampaa. Se ehkä ajatteluttaa, vaikka tällä hetkellä pärjäänkin. Yhtään päivää ei ole tarvinnut olla pois työstä, joten sekin kertoo, että kaikki on sujunut ihan hyvin. Suurin haaste tällä hetkellä (ja ja aiemminkin) on riittävien yöunien turvaaminen tässä vuorotyössä. Aluksi se unen tarve oli loppumaton ja nyt kun pärjäisi normaaleilla (8-9h) unilla, on niitä vaikea saavuttaa katkonaisten öiden vuoksi. Se vessahätä, jos ei muuta!

Selkäsäryiltä ja muilta kolotuksilta olen toistaiseksi säästynyt ja liitoskipujakaan ei liiemmin ole ollut. Vatsan turvotus ja -toiminta, ilmavaivat ja mikä lie yleinen ahtauden tunne keskivartalossa on toisinaan riittämättömien yöunien lisäksi suosikkivalitusaihe. Joitain supistuksia on ollut, mutta ne on kivuttomia ja ohimeneviä. Tosin joskus olen miettinyt, että jääköhän ne toisinaan tuon "yleisen ahtauden tunteen" alle.

Syysmelankolia, mistä aiemmin kirjoitinkin, on väistynyt ja mielialan vaihteluitakaan ei viime viikkoina ole enää siinä määrin ollut. Se onkin yksi juttu, mistä haluan kirjoittaa. Mä nimittäin jo ihan tosissaan googlailin raskausmasennuksesta ja mietin, että pitäisköhän tästä asiasta nyt jollekin puhua. Neuvolassa asian sitten otinkin puheeksi, vaikken useinkaan ole mikään "puhuminen auttaa aina" -tyyppi. Masennusta ei neuvolan kyselykaavake mulle lupaillut, mutta mikäli mieliala olisi jatkunut samanlaisena, en ihmettelisi, vaikka se sellaiseksi olisi kääntynytkin. Olin aika itkuinen ja oikeastaan nyt, kun viikot sujuu enemmän omana iloisena itsenä, asian tajuaa vieläkin paremmin. Tuota kesti jokunen viikko, kuukauden päivät ehkä?  En nyt ihan tarkkaan muista.

Luulen, että kyseessä oli monen tekijän summa. Ensinnäkin pimeys (joka on aina ollut rankkaa) ja työpaikanvaihdos (joka oli yllättävänkin kova juttu) . Samoihin aikoihin tuo fyysinen olotila alkoi muuttua aika vauhdilla eikä entiset stressinhallintakeinot (urheilu!) toimineetkaan totutulla kaavalla. Siihen päälle vielä raskaushormonit ja varmasti raskauden luonnollinenkin kulku. Alun "raskauskuplan" realisoituminen ja vähintään alitajunnassa olevat huolet sekä terveydestä että omasta kyvykkyydestä.

Nyt alkaa kuitenkin mieli ja pää olla enemmän sellainen, millaisena olen sen oppinut tuntemaan. Miksi haluan kertoa tuosta? No siksi, että ehkä kaikkein raskaimpana koin syyllistymisen tuosta alavireisestä mielestä. Tuli ajatuksia, että oon ihan paska ihminen, kun en leiju nautinnossa ("nauti raskaudesta, tuosta ainutkertaisesta ajasta!" -neuvo ei ole mikään harvinaisuus) ja pilaan koko raskausajan, kun vellon tässä alavireisyydessäni. Se oli se vollottamisen loppukliimaksi, voi Jarppa parkaa. Itseä auttoi, kun pyrin ihan tietoisesti lopettamaan irrationaalisen syyllistymisen (äidit kuulemma saattavat aloittaa sen jo raskausaikana... Syyllistymisen ja viime päivinä on tullut olo, että myös syyllistämisen, klik!). Toinen asia oli sitten se, että pyrin tekemään mahdollisimman mukavia ja mielekkäitä juttuja. Mulle mukavia juttuja.

Halusin ehkä edes jollekulle vastaavia asioita pohtivalle sanoa, että on ihan okei olla alavireinen. Myös raskausaikana. Eikä susta tee paskaa äitiä tai ihmistä, vaikka uppoisit kuinka syvälle. Tietty jos oot koko ajan alavireinen tai tosi syvällä, niin apua tarvii saada ja varmasti saatkin. Ei sun oo pakko myöskään "hehkua" tai olla "elämäsi kunnossa". Ei todellakaan. Vaikka tietty sekin on ihan okei! Ainutlaatuista se on jokatapauksessa!

Ootko sä koskaan miettinyt vastaavia juttuja?  Oliko raskaus sulle ihanaa vai kamalaa aikaa? Vai sekä että tai jotain siltä väliltä, niinkuin mulle? Entä olitko sä elämäsi kunnossa? Puhkesitko kukkaan vai kävikö sulle niinkun mulle, että kukkaan puhkeamisesta tulee ihan ekana mieleen kukkaan puhjennut iho?



tiistai 6. joulukuuta 2016

Suomi 99



Tiesittekö, että huomenna alkavan Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi Suomi saa ensimmäisenä maana maailmassa oman liputuspäivän luonnolle? Kun katsoo luetteloa liputuspäivistä, on oikeastaan aivan selvää, että luonto kuuluu tuohon joukkoon. Miksi ei kuuluisi?

Lapsuudessa mummoni kertoi elämästä ja lapsuudesta sekä nuoruudesta sota-ajan Suomesta. Myös työni kautta olen päässyt kuulemaan keskiverto Suomalaista enemmän tarinoita ja tapahtumia menneiltä vuosikymmeniltä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen ajatellut, että tänä päivänä elää varmasti joukko ihmisiä, jotka ei koskaan ole kuullut yhdenkään ihmisen suusta mitään näistä ajoista. Sota ja itsenäisyys on oman ikäpolven ihmisille aikalailla itsestään selvyys. Siitä huolimatta se on mielestäni meidän tehtävä pitää edes kohtalaista huolta siitä, että myös meidän jälkipolvi saa tietää edes jotain, vaikka he eivät valttämättä tulee koskaan tapaamaan ihmistä, joka olisi millään tavoin ollut konkreettisesti kosketuksissa vaikkapa nyt sota-ajan tapahtumiin.

Eikä itsenäisyys ole ainoastaan sitä, että Suomi on taistelemalla saatu itsenäiseksi valtioksi. Itsenäisyyttä on esimerkiksi puhdas luonto ja juomavesi (ajatelkaa, kuinka ainutlaatuinen asia!), vapaus opiskella  ja uskoa mihin haluaa, suuntautua poliittisesti kuinka parhaaksi näkee tai olla suuntautumatta, olla joutumatta syrjinnän kohteeksi sukupuolesta, seksuaalisuudesta tai ihon väristä riippumatta. Kaikkea sellaista. Hei pidetään kiinni näistä jutuista ja yritetään tehdä tästä hyvästä Suomesta vieläkin parempi.

On ihan oikeasti onnen ja kiitollisuuden asia, että voin tänäänkin lähteä töihin, kävellä sinne turvallisin mielin eikä mun sillä aikaa tarvitse pelätä, että koti on pommitettu tai läheisille on tapahtunut jotain.

Hyvää synttäriä Suomi ja hyvää itsenäisyyspäivää teille lukijat! Ja jutelkaa niiden ikääntyneiden kanssa ihan oikeasti! Missä vaan kohtaattekaan heitä.


lauantai 3. joulukuuta 2016

No näitä länsimaalaisen ihmisen ongelmia...

... Eli vaatekriisejä! Nimittäin treenivaatevalikoima, joita tämän "muotoisille" on tarjolla, on ihan olematon. 2XU on tuonut markkinoille raskausajn kompressiotrikoot, mutta muiden urheiluvaatemerkkien en ole vastaavaa kuullut tehneen. Olisikohan jo aika? Nuo 2XU:n trikoot on omaan ajatukseen aika kalliit (väh. 139€). Meni vaan niin järki ja hermo, että viime viikolla kiertelin kaikki paikalliset urheilukaupat maksaakseni kyseisistä housuista ihan sama mitä. No re-hermoromahdus tuli, kun eihän niitä myyty missään. Olisko jo aika? Netistä en vaan ole saanut aikaiseksi niitä tilata, kun nettiostoksia en oikein muutenkaan tee juuri koskaan. (Olis varmaan aika!)

Jossain vaiheessa päädyin ostamaan Mamaliciouksen jotkut mitkä lie treenihousut (kuvassa). Aivan arsesta, jos saa suoraan sanoa! Pehmeä ja mukava ei varsinaisesti oo ne adjektiivit, joita odotan treenihousuilta. Hyvä ja napakka sen sijaan olis. Ilmeisesti raskausaikana pitäisi vaan raskausjoogata tai sitten sijoittaa pitkälle toista sataa euroa housuihin (ja ostaa ne sieltä netistä!), joita tarviit muutaman kuukauden. Ainakin vaatesuunnittelijoiden mukaan näin. Vähän myös kaipaisin treenitoppia taikka paitaa, johon olis jotain vatsan muotoa tehty. Tällä hetkellä ne tahtoo olla joko lököpaitoja tai sitten kiristää vatsankohdasta tai vaihtoehtoisesti lepatta vatsan alaosasta. Uimapukukin (jonka olen jo kertaalleen päivittänyt isommaksi) alkaa kohta ratkeilla liitoksistaan. Ja joo, tuolla yhdessä lastentarvikeliikkeessä näin ihan raskausaikaan tehdyn uikkarin. Oli rusettia ja muuta röyhelöä, voi hyvää päivää!

Joitain urheiluvaatehankintoja oon kuiteskin tehnyt. Ihan kärkeen ostin normitrikoot kokoa isompana. Menee varmaan raskauden jälkeenkin ihan hyvin. Yhdet trikoot ostin henkkamaukalta, kanssa normaalikokoa isommat. Ilmaisesti kahta kokoa, koska polvipussit. Pari toppia oon ostanut. Ihan vaan siksi, että olis kivempi treenailla. Vaatteilla ehkä kuitenkin on merkitystä. Noin niinkun periaattessa olis varmasti voinut treenata ihan "omilla housuilla" koko tämän ajan, mutta jostain syystä en vaan tykkää siitä, että niitä vaatteita pitää koko ajan olla korjailemassa jotenkin. Vyötärö on joko liian alhaalla tai ylhäällä tai puristaa tai sitten lörpöttää tai jotain muuta v****maista. Kohta luulen, että tuo vatsa alkaa olla niin iso, että housut voi suosiolla jättää sen alle, joten voisikohan tämä kriisi helpottaa sitten. Tilalle saan toki koko ajan lisääntyvissä määrin olevat ulkoiluvaateongelmat.

En ole koskaan ollut mikään muotifriikki, mutta jonkinverran tarkka vaatteistani kyllä. Tykkään yksityiskohdista ja siitä, että värit matsaa yhteen ja sitä rataa. Tässä on joutunut kyseisestä asiasta aika paljon tinkimään. Tai sanotaanko, että ainakin tuo valikoima on aika lailla suppea nyt. Yhtä-äkkiä oon myös löytänyt tien sinne henkkamaukalle, josta ei moneen moneen vuoteen ole löytynyt yhtään mitään päälle puettavaa. Tällä hetkellä ne yhden äitiysfarkut on ehkä ihan yhtä istuvat, kun treenihousut, heh.

No nää on tosiaan taas näitä. Ongelmia, joista ei voi puhua samalla vuosituhannella ihan oikeiden ongelmien kanssa. Vaikka ihan vilpittömästi oon kyllä sitä mieltä, että ajan kuvaan ehkä kuuluis pikkasen panostaa tähänkin käyttäjäryhmään. Itse en myöskään kuulu siihen ihmisryhmään, jotka koko ajan kokee äitiysvartalon kanssa sitä mieletöntä itsevarmaa hehkua ja valehtelematta hyvin istuvat vaatteet tuo ripauksen itseluottamusta ja sitä kautta hehkuakin. Ehkä se on niin aina, mutta siihen ei ennen vaan ole osannut kiinnittää huomiota.


maanantai 28. marraskuuta 2016

Ole näkyvä

Luin aika kreisin jutun Keskisuomalaisesta viime viikolla. Jutussa pieni poika oli ollut ylittämässä valotonta risteystä puistokadulla. Toisesta suunnasta tuleva auto oli pysähtynyt, mutta toisesta suunnasta tuleva letka oli senkun vain jatkanut matkaa. Niinpä herra pysähtyneestä autosta oli mennyt pysäyttämään liikenteen ja saanut osakseen huudot ja haukut. Saakeli mitä liikennekulttuuria!

Joudun itse ylittelemään päivittäin noita risteyksiä, joissa ei ole valo-ohjausta. Pahimmassa tapauksessa kaistoja kulkee vielä kaksi samaan suuntaan. Liikennekulttuuri on näissä(kin) kohtaan ihan oikeasti enemmistöllä autoilijoista pahasti pielessä! Eikä puhuta edes liikennekulttuurista, vaan liikennesääntöjen noudattamisesta. Tuo kävelijä kun on päästettävä ylittämään suojatie, jos hän sille on menossa. Hei haloo, s-u-o-j-a-t-i-e. Autoillessa aika usein myös törmää ihmisiin, jotka kiittää saadessaan käyttää etuoikeuttaan. Kiva tapa ja oon kiittelevänä ihmisenä joskus harrastanut sitä itsekin, pyöräilijänä edelleen, jos tilanne tulee. Sittemmin (ehkä ajokortin jälkeen?) oon miettinyt, että miks ihmeessä kiittelen ja lähinnä mulkasen heitä, jotka eivät päästä tai aio päästää suojatien yli menijää.

Autoilijan suusta tässä kohtaa yleensä haukutaan ne holtittomat pyöräilijät ja "näkymättömät kulkijat", ilman valoja ja/tai heijastimia. Oikein onkin. Mua ärsyttää samat jutut, niin autoilijana, pyöräilijänä kuin kävelijänäkin. Valottomuus onkin ihan oikea ongelma ja jokaisen pitäisikin muistaa heijastaa itsensä ja myös ne mahdolliset jatkeensa, kuten koirat, lastenvaunut ja mitä näitä nyt on. Käyttää niitä valoja siinä pyörässä, edessä ja takana. Ihan idioottia toimintaa mennä ilman. Ja joo, kyllä niitä holtittomia pyöräilijöitäkin on. Kaikkia kulkupelejä käyttävänä voin kuitenkin sanoa, että ei mun edestä mene röyhkeästi pyöräilijöitä liikennesääntöjä rikkoen parinkilometrin matkalla vähintään toista kymmentä. Mitä sä oot mieltä, millainen on sun kotikaupungin liikennekulttuuri?

Vastakkain asettelu tässä asiassa tuskin auttaa, vaikka itsekin juuri taisin ainakin vähän niin tehdä. Pitäisi oppia kunnioittamaan kanssaliikkujia, liikkui ne sitten millä välineellä hyvänsä. Jokainen voisikin omalla kohdalla miettiä, mitä voisi liikenteessä tehdä paremmin. Päästänkö minä autoilijana kävelijät suojatien yli? Näytänkö ajoissa vilkkua ja näytänkö sitä suuntamerkkiä myös pyöräillessä? Olenko riittävästi valaistettu ja heijastettu? Entä keskitynkö liikenteeseen ja kuulenko liikenteen? Monessa kohtaa voin katsoa tyytyväisenä peiliin, mutta myös täällä on asioita, joita voisi hoitaa toisella tapaa. Omalla kohdallani voisin kiinnittää huomiota juurikin tuohon viimeiseen asiaan. Vaikka kuvittelenkin kompensoivani nappikuulokkeiden käyttöä muulla tarkkaavaisuudella, niin ehkä sitä volyymia voisi vielä vähän pienentää.

Lähes yhtä näkyvä kun tää kirkkopuiston valopupu, heh.

torstai 24. marraskuuta 2016

Kuinka kulkee punttitreenit nyt?

Juoksu ja liikunta-ajatuksia noin yleensä on jo pureskeltu, molempia omissa postauksissaan. Seuraavaksi käydään sitten salitreenaamisen kimppuun. Kuinka punttisaleilu ja lihaskuntotreenit on sujunut kasvavan vauvamahan kanssa? Tällä hetkellä elellään 26. raskausviikkoa ja käyn  salilla taikka jumpassa kolmisen kertaa viikossa. Sen lisäksi tai sijasta saatan harrastaa jonkinlaisia kotijumppia lenkin päälle. Jumpat on yleensä uimahallin jumppia ja lihaskuntopainotteisia, eli pumppia jne. Jumpasta riippuen jotain juttuja joutuu tunnilla modifioimaan. Ainaskin coreosuuksia, jos ei muuta. Crosstrainingtunnit, corejumpat ja sen sellaiset olen suosiolla passannut.



Alkuraskaus sujui salitreenien osalta aikalailla normaalisti. Huonovointisuuden vuoksi jouduin pitämään jonkun viikon taukoa kesälläja tämä johti luonnostaan sarjapainojen laskuun. Vatsan kasvaessa keskivartalotuen katoamisen huomasin kohtalaisen aikaisessa vaiheessa, Olisikohan ollut jo ensimmäisen kolmanneksen loppumetreillä? En tiedä voiko varsinaisesta katoamisesta puhua, mutta fiilis isoilla painoilla tehdessä oli erilainen. Samoin venytys (esimerkiksi leuanvedon ala-asennossa) tuntui kummalliselta. Salijamppojen kesken puhutaan ehkä nostovarmuudesta. Loppuviimein osasin kuunnella näitä viestejä varsin hyvin. Joissain liikkeessä riitti painojen keventäminen ja joitain liikkeitä sitten vaan skippasin pois kokonaan.



 Selinmakuu ei mulle ole toistaiseksi tuottanut minkäänsortin huonoa oloa, mutta suositusten mukaan olen selinmakuulla tehtävät liikkeet jättänyt pois. Niinpä esim. penkkipunnerrus on vaihtunut vinopenkkiin ja sitä rataa. Päinmakuulla en juuri mitään ole tehnyt ennenkään. Sarjapituudet menee siinä keskimäärin 12-15 toistossa ja painot on sen mukaisia. Tällä hetkellä pyrkimys on tehdä painoilla, joilla pystyy sen 15 toistoa tekemään. Edelleen kuitenkin satunnaisesti huomaan ottaneeni käsittelyyn siihen nähden vähän turhan isoja painoja. Tässä kohtaa sitten suosiolla jätän niitä toistoja varastoon. Ylipäänsä treeni on sellaista, että niitä toistoja jää erilailla varastoon. Keventelyä rupesin salitreenissäkin tekemään jo ennen kuin varsinaisesti sitä tarvitsi tehdä. Ihan vain muokatakseni "treeniasennetta" uuteen tilanteeseen.






Väsymys on ollut ehkä se eniten treeniä vastustava tekijä. Raskaana ollessa sitä väsymystä on vain niin paljon vaikeampi "hallita". Joidenkin ilta-aamu -yhdistelmien jälkeen sitä on vaan niin kirjaimellisen loppu, että olisi silkkaa hulluutta painella vielä puntille. Eli tiukkana työviikkona salikerrat saattaa jäädä kahteen kertaan viikko ja taas löysänä työviikkona kertoja saattaa tulla jopa neljä. Lepopäiväkin on saanut ihan uudenlaisen merkityksen tässä hetkessä. Enää nimittäin ei lepopäivä ole se päivä, joka on buukattu aamusta iltaan täyteen kaikkea muuta menoa. Oon siis pitänyt aika tiukasti kiinni siitä, että löytyy myös liikuntalepopäivä, joka ei muultakaan ohjelmaltaan ole kovin tiukka. Liikuntalepopäiviä toki tulee entistä enemmän myös siksi, että esimerkiksi työt kuormittaa normaalia enemmän.





Kaikenkaikkiaan kuitenkin salitreenit kulkee varsin hyvin ja sillä saralla on tällä hetkellä oikeastaan menossa jonkinsortin "nousukausi". Ei nyt ehkä ihan varsinaisessa merkityksessään, mutta sinne päin kuitenkin. Kuinka pitkään sä olet treenannut ja mitä? Mikä oli sulle sopivin ja mielekkäin laji raskausaikana?

maanantai 21. marraskuuta 2016

Kolme (pientä) asiaa

Aika monissa blogeissa on pyörinyt viime aikoina kolme asiaa -postaus. Mielestäni niitä on ollut ihan hauska lukea ja ajattelinpa itsekin samanlaisen kirjoitelman maanantaiaamun ratoksi kirjoitella.

Kolme asiaa, joista pidän...
  • ...hitaista (aikaisista) aamuista.
  • ...tulisesta ruoasta.
  • ...viikonloppuvapaista.
Kolme asiaa, joista en pidä...
  • ...valittamisen ilosta valittamisesta.
  • ...liian tiukoista aikatauluista.
  • ...pimeydestä.
Kolme asiaa, joita tein viikonloppuna...
  • ...kävin äidin ja pikkusiskon kanssa Juha Tapion keikalla.
  • ...söin myöhäistä aamiaista Jarpan, pikkuveljen ja hänen tyttöystävänsä kanssa.
  • ...saunoin pitkästä aikaa.
Kolme asiaa, joita osaan...
  • ...vetää leukoja (ainakin osasin, hah).
  • ...nauraa itselle.
  • ...olla empaattinen.
Kolme asiaa, joita en osaa...
  • ...laulaa.
  • ...hoitaa jämptisti asioita, jotka eivät miellytä tai kiinnosta.
  • ...pitää vaatekaappia hyvässä järjestyksessä.


Kolme asiaa, joita haluaisin osata...
  • ...no laulaa.
  • ...puhua parempaa englantia.
  • ...kävellä käsilläni.
Kolme asiaa, jotka minun pitäisi tehdä...
  • ...täyttää Kelalle jotain hakemuksia (ja ylipäänsä ottaa vähän selvää niistä)
  • ...ajaa ajokortin kakkosvaihe.
  • ...mennä suukirurgille viisureiden poiston merkeissä sitten, kun vauva on syntynyt.
Kolme asiaa, joista stressaan...
  • ...pikkusen hyvinvoinnista.
  • ...hoitamattomista asioista/tekemättömistä töistä.
  • ...liian tiukoista aikatauluista.
Kolme asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan...
  • ...liikunta, liikunta ja liikunta.
  • ...läheisten seura.
  • ...kunnon nauraminen.
Kolme asiaa, joista puhun mielelläni...
  • ...vauvasta.
  • ...terveyteen ja hyvinvointiin liittyvistä asioista.
  • ...ihmiskohtaloista.


Kome asiaa, jotka puen mielelläni päälle...
  • ...äitiysvaatteita (joita eiole paljoa) ja siksi, koska ne vaan istuvat parhaiten.
  • ...värejä, jotka mätsäävät yhteen.
  • ...tilanteesta riippuen joko sykemittarin (urheilu) tai DKNY:n rannekellon (muu vapaa-aika).
Kolme asiaa, joita en pue päälleni...
  • ...tosi korkeita korkoja.
  • ...napapaitaa.
  • ...isoa osaa mun normaalisti käyttämistä vaatteista, koska ne ei tällähetkellä istu (tai edes mahdu).
Kolme asiaa, jotka haluaisin hankkia...
  • ...keittiöön uudet tuolit.
  • ...yhden sitterin.
  • ...jonkun kauniin korun.
Kolme asiaa, joita unelmoin...
  • ...vauvan syntymästä ja vauva-arjesta.
  • ...kunnon hikitreeneistä.
  • ...pohjoisen reissusta.
Kolme asiaa, joita pelkään...
  • ...että pikkuinen ei syystä tai toisesta voi hyvin tai ole terve.
  • ...että joku muu läheinen sairastuu.
  • ...että itse itse sairastun.
Kolme asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa...
  • ...että pysyttäisiin kaikki terveinä.
  • ...että tulisi lunta.
  • ...paljon mukavia hetkiä sekä itselle että muille.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

No siitä painonnoususta!

Kuumottava aihe, oli sitten raskaana taikka ei. Tää on myös aihe, joka väistämättä itseä on matkan varrella jonkin verran mietityttänyt. Ihan ensiksi täytyy nieleskellä kaikki aiemmat ajatukset siitä, että raskauden aikaista painonnousua olisi jotenkin yksinkertaista ja helppoa hallita. No ei ole. Omalla kohdalla varsinkin alkuvaihe oli suoraansanoen shokki tämän asian suhteen. Aineenvaihdunta löi aivan jumiin ja turvotus ja tukala olo oli lähes jatkuva seuralainen.


Itse näemmä kuulun siihen joukkoon, jonka paino tulee nousemaan raskauden aikana kohtalaisen paljon. Mistäkö tiedän? Siitä, että 24 raskausviikkoa on takana ja painonnousu on tähän mennessä sellainen kymmenisen kiloa. Vastoin kaikkia kirjoja oma painonkehitykseni on tasaantunut raskauden edetessä. Joka tapauksessa, kymmenen kiloa puolessa vuodessa, vaikka olen läpi raskauden ihan oikeasti syönyt perusterveellisesti sekä kohtuullisesti ja liikun edelleen moniin suosituksiin nähden reilusti. Toki raskautta edeltävät liikuntamäärät on olleet ihan todella reiluja ja liikuntamäärät väistämättä pudonneet. Puhtain sydämin voin kuitenkin ajatella, että paljoa en asiaan ole voinut vaikuttaa ja ainakaan kovin montaa kiloa ei olisi toistaiseksi ollut vältettävissä. Ihan asialliseksi en näe sitäkään, että raskauden ajaksi olisi pitänyt kaikki rentous poistaa ruokavaliosta. Kuitenkin tiedän herkuttelevani varsin kohtuudella ja hyvin satunnaisesti.

Neuvolassa ei painonnousuuni ole puututtu millään lailla, joten sieltä suunnasta ei asiasta ole tullut mitään sanomista. Päin vastoin on sanottu, että elät vaan niinkuin tähänkin asti, sillä ei kuulemma ole niin kovin kummallista, jos paljon liikkuvan hoikan ihmisen paino nousee suositusten ylärajoilla tai ylikin. Vauveli on kyllä kasvanut juuri sopivasti. Toki on hyvä, että painonnousuun tarvittaessa puututaan, onhan kyseessä sekä vauvan että äidin terveys. Sokerirasituksessa en vielä ole käynyt (että sitä kauhulla odottaen, aamupahoinvointia kun on edelleen), mutta en siitäkään osaa olla huolissani. Etenkin kun duunissa olen joinain kertoina sokereita mielenkiinnosta tsekannut ja lukemat on ihannelukemia.

Pääsääntöisesti ajattelen tosi järkevällä tavalla painonnoususta, mutta myönnettäköön, että on se välillä vähän aiheuttanut ristiriitaisia ajatuksia. Kuinka tällainen terveysfanaatikko voikaan kerätä näin paljon raskauskiloja? Toisaalta taas, olihan tuo arvattavissa, sillä omaan kropan (vai aineenvaihdunnan?) tietäen se on kyllä sellainen, joka kerää itseensä kilot hyvinkin helposti. Oon myös ajatellut itselle epätyypillisiä ajatuksia, kuten toivottavasti ne nyt tajuaa, että odotan vauvaa, enkä ole vain lihonnut ja saanut mielentyydytystä kommenteista, joissa ihmetellään, että näinkö painoni on oikeasti noussut väittämiäni lukemia. Vatvonut muiden ihmisen mielipiteitä siis, jotka ei paskan vertaa ole kiinnostanut aiemmin. Tästä taas on seurannut ajatus, että olenko mä tosiaan näin pinnallinen???

Onko sillä sitten jotain väliä paljonko niitä kiloja tulee? On ja ei. Joinain päivinä asia vähän harmittaa ja joinain päivinä harmittaa se, että tätä aikaa kuluttaa tuollaisenkin asian vatvomiseen.  Ehkä kuitenkin pääosin päädyn olemaan tyytyväinen vaikkapa siitä, että yläkropassa vaikuttaa edelleen olevan lihasta tallessa ja sitä rataa. En myöskään epäile, etteikö puntari tulisi aikanaan näyttämään samoja lukemia, kuin ennenkin. Missään kauneusihannemitoissa en ole ollut ennenkään ja huomattavasti painoa tärkeämpiä asioita on suorituskyky. Tiedän kuitenkin, mikä itselle ja omalle kropalle on se paino, jossa on hyvä ja helppo olla ja siihen aion aikanaan sitten pyrkiä. Jos nyt eteen tulee tilannetta, jolloin siihen erityisesti täytyy pyrkiä. En jaksa epäillä, etteikö se tällä samanlaisella elämäntyylillä olisi mahdollista ainakin puoliksi omalla painollaan. Suorituskyky edellä ja kroppa perässä. Kehittyminen tuo sitten tullessaan iloisia yllätyksiä myös peilikuvaan ja puntarilukemiin.


(Ja ennen kuin kukaan mitään, niin toki vauvanhoito on prioriteeti numero yksi!)

lauantai 12. marraskuuta 2016

#oivalluksia

Kantapääopiston Johanna haastoi minut tovi sitten #oivalluksia -haasteeseen. Tarkoituksena on siis kaivella puhelimen kätköistä oivalluksia herättäviä kuvia ja jakaa ne muiden oivalluksineen muiden iloksi. Mulla oli ajatus selailla kuvia ihan oikeasti vuosien taakse tietsarilta pilvestä, koska puhelimen kuvamuisti ylettävää vain vuoden-kahden taakse. Oon vaan nykyään niin laiska olemaan tällä koneella, niin mennään näillä mitä on.

Aika pitkälle mun kuvat on a) luontokuvia, b) treenikuvia tai c) ruokakuvia. Tuon varmasti kaikki instagram -seuraajani on laittanut merkille. @tarupkk on käyttäjätunnus, jos jotakuta tässä kohtaa kiinnostaa. Niin ja blogia voi seurata myös facebookissa, täällä! Mutta haasteeseen, jossa omalla kohdalla on ehkä kuitenkin enemmän kyse oivalluksista, kuin kuvista. Sen kaikki tietää, että tykkään siitä luonnosta, liikunnasta ja ruoasta, hah.


1) Ensi kesä tulee olemaan tosi erilainen, kuin ennen! Eikä vaan siksi, että meitä on kolme vaan myös siksi, että Jarppa osti kesämökin. Pikkuinen mökki (itseasiassa kaksi pikkuista mökkiä samalla tontilla, toinen Jarpalle ja toinen hänen veljelleen. Tässä se hänen mökkinsä rannasta kuvattuna.), jossa on paljon puuhaa, kuten kuvasta näkyy. Mutta mikäs siellä on kiireettä laitellessa.


2) Mun marraskuun coreputki on himpan verran erilainen! Kuvassa oli meneillään 21. raskausviikko ja nyt on meneillään 24. viikko, eli coreputki on kehittynyt edelleen :). Jos vatsa tuntuu isolta jo nyt, miltä se tuntuu kahden kuukauden päästä???


3) Ikävöin mun siskoi ja veljii sekä heidän kumppaneitaan/lapsia tosi paljon ja usein. Paitsi yhtä siskoa ja hänen perhettään, koska nähdään niin usein, ettei tarvi. Kuvassa meidän jengiä pienimmän pikkuveljen synttäreiltä ja kuvasta puuttuu vatsatautinen Jarppa sekä J ja M, joihin on ollut ilo tutustua tuon kuvan jälkeen.


4) Mulla on tapana rehvastella Jarpalle joillain tuloksilla, etenkin leuanvetoasioissa pidän sen ajantasalla erittäinkin reaaliajassa! Oikeastaan tähän kuvaan liittyy vielä toinenkin oivallus. 5) Oon jumankekka tänä vuonna vetänyt tuon 13 leukaa ja aion vetää myös ensi vuonna!



6) Tää vuosi on ollut töiden suhteen ihan hiton opettavainen ja oon niin tyytyväinen siitä, että tuun jäämään pois työstä, jonne tulen palaamaan ihan superinnoissani! On ihan oikeasti onni tehdä työtä, josta tykkää.


7) Niinpä! Kuva on rantaraitin varrelta.


8) Kaikkein liikuttavampi keskusteluja pikkuisesta ollaan käyty mun pian viisi vuotta täyttävän kummitytön kanssa. Tai oikeastaan kaikista liikuttavimmat keskustelut olen salakuunnellut. Kyllä, mun pitää laittaa korvat ja etenkin silmät kiinni, kun hän juttelee vauvalle: "Olet niin kaunis pikkuinen. Kun synnyt, on talvi. Nyt on syksy ja syksyisin voimme hyppiä lehtikasoissa ja vesilammikoissa..." Noin niinkuin esimerkiksi.


9) Oon todella uuden äärellä. Tää kuva kuvaa kyllä tämän hetkistä fiilistä tosi hyvin. Ja tähän(kin) kuvaan liittyy myös toinen, elikkä viimenen oivallus. Nimittäin se, että 10) mun ja Kilpisjärven suhde oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Sellaisia oivalluksia täällä, millaisia oivalluksia sulla? Aika lällyjä ja aika vauvapainotteisia, mutta sellaista se nyt on tämä mun elämä. Hyvää viikonloppua!

perjantai 4. marraskuuta 2016

Epäsuosittuja mielipiteitä

No toissapäivänä postasin ja nyt taas, ohhohhoh. Viime aikaiseen postausahtiin nähden tuntuu, että verkko alkaa varmaan kohta pursuta näitä mun tekstejä! Totta puhuen tämä postaus on ollut suunnitelmissa on ollut jo vaikka ja kuinka kauan. Postausidea, joka kesällä pyöri monissakin blogeissa. Nyt vasta syksyllä (vai onko jo talvi?) saan aikaiseksi, mutta parempi myöhään plaa, plaa, plaa. Vaikka totta puhuen tämän asian kohdalla voi olla myös niin, että tuo sanonta ei pidä sinnepäinkään paikkansa, hah. Epäsuosittuja mielipiteitä, olkaa hyvä.

Mun mielestä lapset ei kuulu ruotsinlaivojen baareihin. Mikä hemmetti siinä on, että kun siirrytään merille, on ihan okei viedä alaikäinen mukula baariin? Kyllähän sen tietää kenen asialla ollaan, jos aikuisella on olut naamarin edessä, ympärillä ördää enemmän ja vähemmän kännistä porukkaa ja lavalla raikaa Paula Koivuniemi. Tai vielä pahempaa, wannabe Paula Koivuniemi. Siinä ei paljon sateenkaaridrinkit auta!

Sunnuntai on viikon paras päivä, vaikka väittävätkin, että monen mielestä ei. Ihana suunnitella uutta viikkoa ja sunnuntaissa on muutenkin sellaista kotoilurauhan tuntua!

Isot ostoskeskukset on perseestä! Mun painajaisloma olis, että meidät tyrkättäis viikonlopuksi Vantaan Flamingoon, jossa yövytään, kylvetää, shoppaillaan, safkataan ja otetaan parit drinkit työntämättä naamaria kertaakaan ulos. Voi apua, kuinka paska idea.

Jatkuva älypuhelimen näperrys on ärsyttävää. Jos oot lounastreffeillä tai kahvilla ystävän kanssa, eikö silloin voi oikeasti keskittyä hetkeen. Okei, annettakoon nopea kuva herkullisesta piirakasta anteeksi, mutta noin muuten. Oikeastaan älypuhelin ei mun mielestä kuulu edes työpaikan kahvipöytään.

Televisiota katsellaan mitä kummallisimmissa tilanteissa. Ruokalautasta ei tarvitse kuskata olkkariin, jotta voi katsella samalla telkkarista jotain. Televisio ei mun mielestä kuulu myöskään makkariin. Ei aikuisten eikä lasten. Ehkä jossain iässä asiaa voi harkita, en ole ihan varma.

Ruoan ei tarvitse olla aina niin tajunnanräjäyttävän hyvää. En tiedä milloin aivan tavallinen (ei erityisen hyvä eikä myöskään paha) ruoka muuttui epätrendikkääksi? Musta on ihan ookoo syödä ihan ookoota ruokaa. Ylipäänsä harva ruoka nyt on pahaa. Paitsi vispipuuro.

Taru sormusten herrasta ja muu vastaava fantasiakirjallisuus sekä -elokuva on tylsintä ikinä. Ai kamala, jos joku pakottaisi lukemaan kaikki teokset ja katsomaan perään elokuvat. Fantasia ei oo mun juttu ollenkaan!

Ihmisillä on kummallinen tapa kuvata itsetutkiskeluprosessia jotenkin niin kovin lyhyenä! Tyyliin "vielä vuosi sitten suhteeni liikuntaan ja ruokaan oli aivan vinksallaan, mutta tänä päivänä hyväksyn itseni aina juuri sellaisena kuin olen ja osaan olla niin täydellisen armollinen" tai "vielä vuosi sitten suoritin elämääni, mutta nyt olen oivaltanut kaiken!". Öö. No ei ehkä ole mahdollista. Eikö monissa asioissa saata olla kyse jopa elämän mittaisesta matkasta?

Äitien tai äidiksi tulevien keskinäinen kilpavarustelu on kuvottavaa! Oon ehkä kerran kaksi mennyt lueskelemaan keskustelupalstoilta mielipiteitä jostain asioista (tuotteista) ja törmännyt aivan kummalliseen argumentointiin. En ihmettele yhtään, että nykyään jo eskari-iässä lapset haukkuu toisiaan vaikkapa vaatteista. Haloo!

Ketä kiinnostaa verotiedot? En tosin tiedä yhtään ihmistä, ket' se kiinnostaa, enkä ikinä keskustele kenenkään kanssa niistä. Pakkohan niitä jossain on olla, koska lehdet pursuaa aiheesta!


ETTÄ NIIN :)

Tänään on tiedossa Ikea-päivä. Kunnon keskiluokkaisen perheenäidin meininkiä. Vauva tulee taloon, minäpä haen pelit ja rensselit Ikeasta! Ylipäänsä koko koti on meillä tällä hetkellä ihan mullin mallin, kun olohuoneeseen värkätään tietsari- (ja perhonsidonta!) pistettä ja kakkosmakkaria muutetaan edes vähän lapsiystävällisemmäksi. Siinä sivussa päätettiin sitten uusia se keittiönpöytäkin, joka on ollut to do -listalla ehkä noin viis vuotta. Olkkarin kalusteet piti tulla jo viikolla ja tulikin. TV-tasoa lukuunottamatta. Miedän tuurilla nimittäin joku hemmetin ilkivallan tekijä oli murtautunut kaluste 10:n varastoon ihan vaan levitelläkseen TV-tason palasia ympäri pihaa! Helevetti!

Ihan hauskaa silti sisustaa, vaikka ajoittainen kaaos on, no, kaaosta.

Hyvää viikonloppua!

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Yleisiä ajatuksia raskausajan liikunnasta

Liikunta raskausaikana. Kiistatta hyväksi sekä äidille että vauvalle. Alkuraskaudessa olin kovin huolissani siitä, osaanko harrastaa liikuntaa tavalla, joka ihan oikeasti on hyväksi. Perusohje tuntuu olevan, että "kaikki mikä tuntuu hyvälle, on hyväksi". No hitto kun liikunta ei läheskään aina ole mitään tuntuupa just nyt tosi hyvälle -juttua! Toinen perusläppä oli "kuuntele kroppaa, se kertoo kyllä!". No jep, minäpä tyttö kuuntelen. Kerran se kertoi mulle, että hiihdä vain murtuneella jalalla 20 kilometriä. Että joo. Kun ei vaan aina puhuta samaa kieltä.

Kuvat joiden viikkojen takaa.


Ehkä kaikista eniten hyötyä olen saanut Mari Stenmanin blogista Äitiys liikuttaa, joka on myös lihastohtoriblogissa kirjoittanut vieraskynäartikkelin. Vaikka muiden kokemuksia on toki mukava lueskella, varsinainen tieto, johon nojautua, tulee hakea jostain muualta. Liikunnan ja raskauden osalta tuota tietoa on loppuviimein niin kovin rajallisesti, edelleen. Vaikka suunta varmasti oikea on. Etenkin kirjoitus otsikolla "Miten sitä kehoa kuunnellaan, kun se ei osaa puhua?" ja vinkkilistan kohta neljä osuin oikein kolahtamalla omaan nilkkaan:

"4. Lopeta tietoisesti suorittaminen
Luovu ajatusmallista, jossa teet automaattisesti loppuun asti liikuntakerran tai liikkeen, johon olet ryhtynyt. Raskaana ollessasi teet liikkeen loppuun vain siinä tapauksessa, jos se tuntuu hyvältä.  Odottavan äidin keho palkitsee viisaasta luovuttamisesta ja rankaisee ”periksi ei anneta” –asenteesta. Jos olet luonteeltasi kova suorittamaan ja saat siitä mielihyvää, tämä on erityisen tärkeä ohje."

Omalla kohdalla tähän voisi lisätä, että ylipäänsä automaattisesti aloitat liikuntakerran, jonka olet suunnitellut. Tää on ollut aika keskeinen ajatus koko raskauden ajan. Muistan aikalailla alkuraskaudessa istuneeni penkkipunnerrussarjan palautustauolla ja ajatelleeni eteenpäin tuijotellessa, että "tässä sitä nyt ollaan tekemässä kovimmilla painoilla todella pitkään aikaan. Vailla minkäänmoista projektia, jonka keskiössä on kehittyminen. Uuden edessä, joka oikeastaan on vielä isompi haaste kuin maraton tai kymmenen leukaa." Loppuviimein tämäkin haaste on kulkenut eteenpäin oikein hyvin.

Onko kenellään heittää hyviä (ja kohtuuhintaisia) treenihousuvinkkejä?


Liikuntaa siis olen harrastanut ja musta on liikuttavaa ajatella, mitä kaikkea terveyttä edistävää omat valinnat tälläkin osa-alueella vauvan elämään tuo. Onhan raskauden aikaisen liikunnan hyödyt myös vauvalle, ja vielä pitkälle tulevaisuuteen hänen elämässään, monin erilaisin mekanismein selviä. Myös se, että vauva kuuntelee punttien kolinaa ja aistii metsälenkkeilyt jo ennen syntymää, on hellyttävä ajatus. Uskon vahvasti, että "liikkuvaa elämäntapaa" voi ja pitää siirtää pieneen jo tässä vaiheessa. Kun siihen toistaiseksi kaikkien terveyden kannalta on onnellinen mahdollisuus. Liikunta on kuulunut mun päivittäiseen elämään jo aika monta vuotta, joten sanomattakin selvää, että olen äärinmäisen onnellinen siitä, että edelleen sitä kykenen tekemään.

Mutta on se silti erilaista. Niin kovin erilaista liikkua raskaana ollessa versus ennen raskautta. Ja kieltämättä siinä on ollut opettelua. Ei sellaista opettelua, että olisin väkisin vääntänyt esimerkiksi pahoinvointia tai väsymystä vasten treenejä ja oppinut sitten virheestäni. Opettelua on ollut lähinnä ajatusmaailmassa. Siinä, että liikunnasta saa saman nautinnon ja vaikkapa nyt stressinlievityksen tai hallinnantunteen vaikka se ei ole niin viimeisen päälle tehty. Ajatusmaailmassa, että kävelylenkki ei tässä tilanteessa ole "vaan kävelylenkki."

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Arkiliikuntaa parhaimmillaan

Juoksu on jäänyt, eikä mulla oo tällä hetkellä minkäänlaista jumppakorttia, jossa voisi käydä harrastamassa aerobista liikuntaa. Uimahallilla ollaan tosin käyty kälyn ja hänen serkkunsa kanssa. Nämäkin ryhmäliikunnat on enimmäkseen ollut pumppia tai vastaavaa. Ei siis varsinaista aerobista. Harmi, kun uimahallilla ei ole spinningiä! Viime viikkoinen jumppa burpeineen ei sopinut, joten vietin ajan salilla. Onhan siinä sitten vesijuoksut päälle ja voisihan sitä toki uimassa käydä, mutta edelleen oon se suhteen aika laiska. Ei vaan oikein huvita nuo vesiliikunnat.



Mitä siis jää jäljelle? No kävelylenkkeily, lähinnä sauvakävelylenkkeily. Tämähän on tuttua puhaa menneiltä vuosilta ja oon kirjoittanut siitä ennenkin. Tehoiltaan metsässä sauvominen vastaa ihan varmasti tasamaalla hölkkäilyä ja onhan tuo nyt todettu omalla kohdallanikin, kun juoksukunto monien vuosien jälkeen oli niin näppärästi esiin kaivettavissa. Sauvakävelylenkkeily kuuluu siis ohjelmistoon edelleen. Vielä tänä päivänäkään en kuitenkaan kovin mielelläni lenkkeile itsekseni, vaan lähinnä kälyn kanssa tämäkin. Ihan toinen äärilaita juoksemiselle siis, jota suurimmaksi osaksi harrastin keskenäni.

Lenkkeily siis kuuluu ohjelmaan edelleen ja voimapuolelta tulee vähintään se pari kertaa salia/jumppaa viikossa. Viikottaiset lepopäivät on jokatapauksessa lisääntyneet ja viikottain liikuntamäärä vähentynyt. Väsymys on viime viikkoina hintsusti lisääntynyt ja esimerkiksi ilta-aamu -yhdistelmät vie voimat ihan totaalisesti. Enää toidellakaan toimi syysteemi, jolloin viikon lepopäiväksi asetetaan päivä, jolloin on aamusta iltaan kaikkea muuta tekemistä. Joka nyt on ihan naurettava systeemi muutenkin. Välillä oma tämänhetkinen liikkuminen tuntuu lähinnä pikku jumppailuilta entiseen nähden, mutta kun tarkemmin asiaa miettii, niin todennäköisesti liikun edelleen enemmän kun nyt valtaväestö liikkuu.



Jos varsinainen teholiikunta on vähentynyt, niin arkiaktiivisuus sen sijaan on lisääntynyt. Ihan tietoisesti jokunen viikko sitten aloin kävellä työmatkat. Parin kymmenen minuutin päivittäinen pyöräily on siis vaihtunut tunnin kävelyyn per päivä. Mun työmatka on 3km/suunta, eli viiden päivän työviikko tuo 30 kävelykilometria lisää. Kuukausi sitten myös auto lähti vaihtoon, mutta uutta ei edelleenkään ole (hah). Se nyt ei sinänsä mua kovin paljoa liikuta, koska mun auton käyttö koski lähinnä kauppareissuja tai reissuja sinne, mihin nyt ei kävellen (tai pyörälläkään) liikuta kuitenkaan. Päätin jo aikaa sitten, etten liukkailla keleillä aio jatkaa pyöräilyä ja suunnitelmana oli alkaa työmatkakävely hiljalleen. Kävi kuitenkin niin, että kun pyörä varastoon ekan kerran jäi, ei sitä sieltä enää ole kaivettukaan.

Kuinka sä liikut sun työmatkat ja millainen sun työmatka on?

maanantai 24. lokakuuta 2016

Ajatuksia syysmelankoliasta

Syksy ja sen tuoma melankolia on mulle tuttua juttua jo useilta vuosilta. Kun ruska on poissa ja pimeys tulee aina vaan aiemmin, valtaa mielen kummallinen melankolia. Mulla ei ole vaikeuksia harrastaa taikka syödä normaalisti, vaan vaikeudet koskevat lähinnä sosialisointia. Sen puutetta siis. Viihdyn kotona ja yksin, enemmän kuitenkin kaksin, mutta totuus on, että kaipaan tietyn verran myös muita ihmisiä ympärilleni. Tämä on asia, jonka kanssa syksyn melankoliassa saa olla tarkkana.

Tämä syksy on paristakin syystä todella erilainen. Oon juuri aloittanut työt uudessa paikassa. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Huono puoli on ehdottomasti se, että tykkäsin vanhasta työstäni ihan todella paljon. Se oli duuni mihin silloin valmistuttuani halusin, mutta syksy siellä oli hiljainen ja niinpä mulle tarjottiin jonkun kuukauden kestävää pestiä toisella erikoisalalla. Ajatuksena, että tule sitten vuodenvaihteessa takaisin. No kukaanhan ei tuolloin tiennyt, että en ole palaamassa takaisin silloin. Hyvä puoli on ehdottomasti se, että opin uusia asioita ja omaa osaamistaan on ehdottoman hyvä laajentaa.

Yllättävän rankkaa tämä on kuitenkin ollut. Ensinnäkin olikin kohtalaisen haikeaa ja surullista jättää suuresti pitämäni työ (älkää käsittäkö väärin, pidän työstäni edelleen) ja työkaverit, joihin ihan pikkaisen oli tutustunut. He tiesivät edes jotain henkilökohtaista musta ja yhtä-äkkiä ootkin päivät ihmisten keskellä, jotka ei tiedä musta yhtään mitään. Itse työ ja niiden asioiden pohtiminen ei ole tuntunut rankalta, mutta työyhteisöön sulautuminen on. Vikahan ei todellakaan ole heissä, vaan minussa. Tuntuu vaikealta sopeutua työyhteisöön, jossa tietää viivähtävän vain hetken. Olen tästä ehkä hieman ymmälläni. Kyllähän se sopeutuminen aina on ottanut aikansa, mutta koskaan aiemmin se ei mua juurikaan ole liikuttanut. Olenhan opiskelujen, harkkojen ja sijaisuuksien myötä viime vuosina tehnyt sitä kerta toisensa perään, joten mikään uusi tilanne tämä ei ole. Tämä yhdistettynä syksyn tuomaan antisosiaaliseen vaiheeseen huomaan kuluneen päiviä, olloin en ole jutellut Jarppaa lukuunottamatta mitään henkilökohtaista itsestäni. Niimpä joinain hetkinä ole saattanut tuntea jopa jonkinlaista yksinäisyyttä. Tiedän, että hiljalleen tämä tulee kuitenkin muuttumaan ja päivä päivältä sitä tutustuu, niin työhön kun työkavereihin.

Luulen, että asiaan on oman mausteensa tuonut myös raskaus. Hormonien muodossa ja muutenkin. Tutussa ja turvallisessa työyhteisössä työskenteleminen tietyllä tapaa normaalia haavoittuvammassa tilassa on, no turvallisempaa. Ja ehkä sitä turvallisuutta nimenomaan juuri nyt kaipaa. Jonain toisena hetkenä olisin menossa tuulta päin ja epämukavuusalueelle erittäinkin mielelläni. Sekin tunne on ihan uusi, sillä tähän saakka olen aina sietänyt ja jopa nauttinut epämukavuusalueella olemisesta ja itsensä haastamisesta. Epämukavuusalueella tarkoitan siis tutusta ja turvallisesta poikkeavaa, en sitä, että jokin työ olisi sananmukaisesti epämukavampaa. Omalla kohdallani siis raskaushormonien tuomat tunneasiat eivät ole olleet myytti, vaikka moni muu asia sellaiselta tuntuukin.

Näiden kaikkien ajatusten jälkeen on sitten muutaman kerran iskenyt se syyllisyys. Kuinka nyt voinkaan kokea näitä melankolisia tunteita, olenhan raskaana ja siitä kun kaikkien kehoitusten mukaan tulisi nauttia. Ja nautinhan minä, totta kai nautin. Aina en kuitenkaan ole saanut kiinni siitä, että mistä tarkalleen ottaen pitäisi nauttia. Siitä itse raskaudesta vaiko koko elämästä raskaus aikana? Nää melankoliset tunteet ei edes millään lailla liity raskauteen ja siitä huolimatta on syyllisyyden tunne ajoittain vallannut mieltä. Toki myös raskauteen, varsinkin sen alkuaikana, liittyi oikeastaan yllättävänkin paljon huolta ja pelkoa. Kun tuosta nauttimisesta niin kovin toitotetaan, niin välillä iskee tunne, kuin olisi jotenkin epäonnistunut. Ei raskaudessa vaan nauttimisessa, koska kyllä, sekin on kaikesta onnellisuudesta huolimatta sisältänyt asioita, josta en suoraan voi sanoa nauttivani. Onneksi on Jarppa, jolle voin tihrustaa nämä(kin) asiat ja hän ymmärtää. Tai on ainakin ymmärtävinään siten, että saan asiat tasapainoon. Eli yksinäinen, sitä en ainakaan ole.

Ehkä myös "kaamoksenhoitokeinoja" joutuu tänä syksynä punnita uudelleen. Urheilu kun ei samanlaista ole, vaikka sitä edelleen kuinka harrastaa. Ikä on tuonut herkkyyttä ja tunteet tulee muutenkin toisinaan aika lujina. Ihan kaikenlaiset tunteet, myös ne onnelliset. Raskaus on tehnyt ne vielä entistä voimakkaammiksi. Onneksi kohta alkaa joulu lähestyä ja joulufiilikset on mulla ollut vuosi vuodelta lämpöisempiä. Tänä vuonna luulen, että ne on oikein erityisen lämpöisiä. Ja kyllä. Kyllä mä kuitenkin syksystä nautin, melankolia mukaan luettuna :).


Miten teillä menee syksy? Ymmärrätkö yhtään syysmelankoliaa vai meneekö syksy siinä missä kevätkin? Entä ootko paljon vaihdellut työpaikkoja? Tunnistatko yhtään niitä ajatuksia?

torstai 20. lokakuuta 2016

Fyysisiä fiiliksiä viimeisiltä kuukausilta

Viime maanantaina ohitettiin tämän raskauden puoliväli. Sen sekä eilisen rakenneultran (jossa pieni vaikutti voivansa oikeinkin hyvin ja kehittyneen kaikin puolin mallikkaasti) kunniaksi ajattelin kertoa vähän vointeja ja fiiliksiä menneiltä kuukausilta. Kuvat on satunnaisia otoksia juurikin tuolta maanantailta, josta alunperin oli aikomus kirjoittaa päivä kanssani -postaus. Mutta jos tehdään se sitten joltain toiselta päivältä?



Kuten oonkin kertonut, niin ekan kolmanneksen aikana mulla oli aika kovat pahoinvoinnit. En muista oksentelinko ihan päivittäin, mutta suurin piirtein. Pääosin homma oli kuitenkin pelkkää kakomista vessanpöntöllä ja mieleen palautuikin taannoinen vatsatauti. Lähinnä sen jälkeinen toipumisaika, jolloin etoi 24/7 ja olo oli niin jumalattoman väsynyt. Halusin pitäää raskauden salassa vaikkapa nyt työpaikalla ja välillä tuntuikin, että päivät olisi niin paljon helpompia, jos jolle kulle saisi kerrottua (ja okei, vähän valitettua) pahaa oloa. Pahoinvointi helpotti ja vaikka edelleen silloin tällöin tulee huonon olon aalto, ihan oksennukseen saakka, menee se nopeasti myös ohi.



Väsymystä on edelleen vaihdellen. Unen tarve on paljon normaalia suurempi ja joskus vuorotyössä sitä on mahdotonta täyttää ilman, että tuntisit oloasi päivällä väsyneeksi. Mielialavaihteluja on jonkin verran ollut, samaten kun irrationaalisia pelkoja (kuten nyt esimerkiksi toksoplasmoosi ja viimeisimpänä höyryäminen vauvan liikkeistä, joita ei heti päivittäin tuntunut). Nää varmaan kuuluu asiaan, ainakin itseä kokeneemmat ovat näin kertoneet. Merkille on tullut myös laitettua, että oma leposyke (sekä myös rasituksen aikainen sykkeen ja hengityksen käyttäytyminen) on aikalailla eri lukemissa kuin ennen. Kuuluu asiaan ja johtuu huomattavasti kasvaneesta verivolyymistä.



Painoa on tullut, niinkuin nyt asiaan kuuluukin. Vatsa on kasvanut jo ihan vauvavatsaksi. Sekä paino, että vatsankasvu on tapahtunut pompsahtaen. Painonnoususta olin tosiaan jossain vaiheessa vähän huolissanikin, mutta se tuntuu nyt rauhoittuneen. Tästä ehkä ihan oma postauksensa, sillä myönnän kyllä sen, että muuttuvaa kehoa on joutunut mielessä työstämään. Toinen vatsaan liittyvä uusi juttu on ihan hitonmoinen turvotus. Pötsin koko tuplaantuu yhdestä jos toisesta ruoka-aineesta, väärästä määrästä, liian nopeasta ruokailusta taikka väärin ajoitetusta syömisestä. Ruoansulatus tuntuu seisahtuneen ja noin niinkuin kansankielellä kaasun muodostus taas kiihtyneen. Kaikkihan sen tietää, mitä siitä seuraa! Ja jos joku luuli, että holtitonta piereskelyä, niin ei. Se olis itseasiassa pienempi huoli, kun nää krampit. Mutta se siitä.



Kuitenkin kaiken kaikkiaan raskaus on sujunut hyvin. Vaikka muutama edellinen kappale vaikutti lähinnä oirelistalta, niin en haluaisi osaltani olla se kaveri, joka mennen, tullen ja palatessa höyryää kaikesta mahdollisesta oireiluista. Toisaalta taas tuntuu hassulta ignooratakaan näitä "oireita" täysin, vaikka aika usein huomaankin toteavani voivani tosi hyvin ja jätän mainitsematta, että just kyllä aamulla lensi puurot kaarella vessanpönttöön. Kaiken kaikkiaan koen voineeni hyvin ja selvinneeni kohtalaisen vähällä.  Mitään erityisempiä kolotuksia ei toistaiseksi ole ollut. Ei selkävaivaa, issiasongelmaa, liitoskipuja, supistuksia, mitä näitä nyt on. Toki ollaan vasta puolivälissä, mutta oon kyllä kuullut monien kärsivän yhtä jos toista vaivaa jo tässä vaiheessa. Vointi on siis hyvä, vaikka ihan en pääse kiinni siitäkään ajatuksesta, että olisin elämäni kunnossa, jollaisia fiiliksiä saattaa kai myös olla.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Oon vähän miettinyt...

Kuluneen viikon aikana oon miettinyt pariakin huippu-urheiluun liittyvää juttua. Koettanut muodostaa niistä jonkinlaista mielipidettä kuitenkaan mihinkään päätymättä. Toisaalta, mun mielipide ei liene ole millään lailla olennainen tai ylipäänsä tarpeellinen. Etenkin kun koko ajan enemmän ja enemmän vierastan tätä nykyistä media-/somemaailmaa, jossa asian kuin asian tiimoilta kaksi leiriä räksyttää omista kuplistaan toisiaan vastaan. No nää jututhan on tietysti "bikinifitnessgate" ja "huulirasvagate". Tää ei kirjoitus ei todellakaan ole mikään bikini fitneksen parjaus -kirjoutus saatika sitten Therese Johaugin vahingoniloinen lynkkaus. Muutamia juttuja oon vaan näiden molempien kohdalta pohtinut ja pohtinut jo pidemmän aikaa.

Otetaanpa ensiksi tapetille tää fitness. En väitä, etteikö kyseinen laji ole kovaa urheilua tai kaikki urheilijat on syömishäiriöisiä, enkä nyt lähde yhtään mihinkään muuhunkaan velloneisiin väitteisiin laukomaan mielipidettä. Lainatakseni IFBB:n sivuilta sääntöjä:

"Kilpailu on tarkoitettu itseään kunnossa pitäville naisille, joilla on terveelliset elämäntavat. Kilpailijoilla ei saa olla suuret lihakset eikä lihaserottuvuutta. Kehon pitää olla urheilullisen ja terveen näköinen. Ylä- ja alakehon pitää olla oikeassa suhteessa toisiinsa nähden ja arvostelussa otetaan huomioon myös kasvot ja hiukset."

Kyseessä on siis arvostelulaji, täysin ymmärrettävää. Suurin ihmetyksen aihe on se, että kuinka lähestulkoon kaikilla menestyneillä urheilijoilla (?, näin ainakin erään ammattilaisen mukaan, klik) on silikonirinnat. Toisinsanoen siis sen kokoiset rinnat, jotka ei millään biologialla ajateltuna ole oikeassa suhteessa rasvaprosenttiin? Tätä oon jaksanut ihmetellä ja jotenkin se juttu vie koko arvostelulajin juonelta pohjan. Että yläkroppa ja alakroppa tulis olla sopusoinnuissa, mutta tissien ei tarvitse mätsätä? Ja nyt jos joku sanoo, että eihän siinä liiankaan isoja tissejä saa olla, niin se ei kyllä yhtään hiffannut pointtia. Tarkoituksenani ei siis ole parjata fitnesstä tai silikonitissejäkään! Toinen juttu, mitä en ymmärrä, on se, että kilpailu on brändätty (kuten yllä nähdään) suurinpiirtein terveysliikunnaksi ollen kuitenkin ihan jotain muuta (niinkuin mikä tahansa kilpaurheilu on!).

No sitten siihen Thereseen. Tai oikeastaan dopingiin, joka nyt varmaan on jokaisen urheilua seuraavan, harrastavan tai siitä leipänsä tienaavan mielestä väärin. Tässä kohtaa en lähde sen enempiä väittämään, onko aine peräisin siitä huulirasvasta vaiko mistä tai onko kyseessä pelkkä peitetarina ja tiesikö se nyt sitä vai eikö tiennyt. Sitä vaan jaksan ihmetellä, että kuinka hemmetin vahingoniloisia kansalaiset osaa olla. Että toisen ahdingosta revitään kaikki irti niin mediassa kuin somessa, ihan kollegoidenkin (kyllä, kilpakumppaneiden, mutta myös kollegoiden) toimesta. Vieläpä maassa, jonka yksi takavuosien urheilusankari on ahdingossaan ajautunut itsemurhaan saakka. Henkilökohtaisesti en usko, että doping ilmiönä vähenee vain ja ainoastaan onnistuneen testausjärjestelmän myötä, vaan myös asenteita muuttamalla ja tässä avainasemassa yhtenä lenkkinä on itse virheen tehneet urheilijat, joiden liene on mahdotonta olla vallitsemassa lynkkausilmapiirissä rehellisiä. Siitä en tiedä, mikä tässä tapauksessa on homman nimi ollut.

Se mikä on omasta mielestä selvää, niin kropan tai vaikkapa nyt veren manipulointi oli se sitten kirurgisin toimenpitein tai esimerkiksi veritankkauksella, ei pitäisi kuulua urheiluun saatika että kyseisillä toimenpiteillä vielä annetaan lajipiireissä ja -säännöissä mahdollisuus hyötyä.

Tämmöstä tänään täältä sosiaalisen median kaikukammiosta. Hitto, kuinka ärsyttävä ilmiö se onkaan. Mielelläni kuulisin sunkin mielipiteen tai ajatuksia? Molempi aihe kun ainakin somessa tuntuu herättävän kiihkeitä mielipiteitä puoleen jos toiseen.