lauantai 25. helmikuuta 2017

Onko pakko mennä autolla?

Luin joku aika sitten Keskisuomalaisen paperilehdestä jutun, jossa kerrottiin ruuhkista peruskoulujen pihamailla. Niin kovista ruuhkista, että kouluun kävellen tai pyörällä kulkevien lasten turvallisuus vaarantuu, koska saattoliikennettä on niin paljon. Pihamailla saattaakin olla esimerkiksi koulukäyntiavustajia turvaamassa tilannetta ruuhka-aikaan.

Musta juttu oli ihan käsittämätön. Onko tämän päivän päivän autoilevat vanhemmat todella noin itsekkäitä? Täällä ala-asteella koulukuljetuksen raja 3,5km ja yläasteella 5km. Tavallaan kyllä ymmärrän, että yli kolme kilometria saattaa olla ihan pienelle koululaiselle pitkä matka etenkin, jos matkan varrelle osuu monta vaarapaikkaa. Ei tuollaisia ruuhkia kuitenkaan yksinomaan siitä synny. Jutussa puolusteltiin asiaa myös sillä, ettei henno samaan aikaan kouluun lähtevää lasta patistaa kävelemään parin kilometrin matkaa, kun itse hyppää lämpimään autoon. Niinpä niin. Voisiko sitä omaakin autoilua ihan vähäsen kyseenalaistaa? Onko pakko lähteä samaan aikaan? Ja kai jo aika pieni ihminen ymmärtää, mikä ero on lyhyellä ja pitkällä matkalla? Jotenkin surullista, jos vanhemmalta saatu koulukyyti alkaa olla enemmän normi, kun kävellen kuljettu koulumatka.

On ihan oikeasti paljon lapsia, jotka ei kulje yhtään minnekään omin jaloin. Paljon yläkouluikäisiä, jolla ei ole mitään käsitystä kuinka matkustaa bussilla. Samalla tavoin on paljon aikuisia, jotka taittaa kilsan parin matkan (jopa kuntosalille!) autolla. Tiedän paljon perheitä, joissa molemmat vanhemmat tekevät työtä kohtalaisen pienen säteen ympärillä ja molemmat omistavat auton. Kummallista mun mielestä. Toki en toisten ratkaisuja halua tuomita, mutta hassulta se vaan tuntuu. Itse ajoin ajokortin vasta puolitoista vuotta sitten. "Helppohan se on sanoa, kun ei ole muuta vaihtoehtoa...", oli tuolloin ihmisillä tapana sanoa. Arvatkaapa mitä? Mielipiteet ei edelleenkään ole juuri muuttuneet. Ajokortilla ja autolla on toki paljon hyviä puolia, kuten nyt vaikkapa se, että kaupasta saa tuotua ison määrän ruokaa kerralla. Siitä huolimatta oon edelleen vaikkapa nyt sitä mieltä, että keskustaan pitäisi mennä ensisijaisesti julkisilla.

"Äiti onneks ollaan liikuttu aina paljon kävellen. Oon kyllä kiitollinen siitä. Mun kaverit aina ihmettelee, että kuin jaksan kävellä kaupoilta kotiin ja moni meneekin bussilla..." -oli mun entisen kollegan hieman teini-iän ylittänyt tytär sanonut. Matkaa tässä tapauksessa n. 1,5km. Itse kiitän omia vanhempia samasta asiasta. Toivottavasti oon tulevaisuudessa vastaavanlainen äiti. Mikään superihminen en todellakaan ole ja kyllä tässä puolentoista vuoden aikanakin on saanut aika monta kertaa kysyä itseltään kysymyksen, että onko pakko mennä autolla? Tärkeintä kuitenkin, että muistaa sen kysymyksen kysyä.

Mitä mieltä sä oot autoilusta tai kuljettamisesta? Kyseenalaistatko paljon omaa autonkäyttöä? Vai autoiletko ylipäänsä ollenkaan?


maanantai 20. helmikuuta 2017

Viikot (ja minä) vierii

Viime viikon liikkumiset on jäänyt ihan vaan kävelyasteelle. Ulkoilukelejä on onneksi ollut. Viime viikolla iski flunssanperkele ja pientä yskää on edelleen ilmoilla. Yskä oli kyllä varsin sitkeä ja molemmat, mä ja Jarppa, ollaan kilvan täällä köhitty. Salilla oon käynyt viimeksi viime viikon maanantaina. Ehkä tässä loppuviikosta olisi jonkinlaista paluuta sinne voinut harkita, mutta eipä vaan ole tullut mentyä. Luulenkin, tai oikeastaan tiedän, että tuo viime viikkoinen puntti taisi jäädä viimeiseksi ennen synnytystä. Viime viikkoisen neuvolan jälkeen "kieltoon" meni myös uiminen. Infektioriskin vuoksi. Tästä(kin) tuntuu vähän erilaista kantaa olevan, mutta ehkä sinne uimaan tässä elämässä kerkeää. Paljon muuta ei sitten jääkään jäljelle, kun tuo kävely.



Otsikko pitää varsin hyvin paikkansa. Etenkin viikonloppu oli jotenkin erittäin tukala. Oikeastaan ensimmäiset päivät koko raskauden aikana, jolloin pystyi sanomaan, että onpa kolotuksia. Kävellessä harvase askeleella tuntui, kun jalka olisi revennyt nivusesta ja sitä rataa. Näitä tuntemuksia on toki harvakseltaan ollut jo pidemmän aikaa. mutta viikonloppuna selvästi enemmän. Jarpalle sanoinkin, mikäli vauva syntyy sen kaksi viikkoa lasketun päivän jälkeen (jep, oon varautunut siihen!), niin toivottavasti ei ihan joka päivä ole samanlainen. Liitoskipuja, sukkapuikkokipuja, mitä näitä kaikkee nyt onkaan. Jotenkin vaan ne kivut osaa tässä tapauksessa ottaa tosi positiivisesti ja positiivisiahan ne tässä vaiheessa alkaa ollakin.

Mutta siihen kävelyyn. Käveltyä on tullut enemmän tai vähemmän päivittäin. Lenkit on sellainen 3-6km kerralla ja lenkkikertoja on se 1-2x päivä. Kävelyvauhti on sellainen 5km/h, joskus illalla hitaampaakin. Koen itselle tosi tärkeäksi sen, että tulee liikuttua vaikka se joskus on (etenkin viikonloppuna oli) aika tukalan tuntuista, niin sitten hidastetaan vauhtia ja/tai lyhennetään matkaa. Siihen oon ollut ihan tosi tympääntynyt, että koko talven on ollut ihan pääkallokelit. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että vastaavia kelejä on pari kertaa talvessa, joten nastakengille ei ole tarvetta. No kyllä alkaa olla ja viimein sellaiset sain hommatuksi. Salomonit sopii mulle, joten sen kummempia miettimättä sellaiset hankin.



Ajatukset alkaa harhailla jo synnytyksen jälkeiseen aikaan. Oonkin miettinyt, että haluaisin tavata jonkun lantionpohjaspesialistin, kun aika sille alkaa olla kypsä. Aikani googlailtua löysinkin täältä Jyväskylän seudulta yhden varsin varteenotettavan palveluntarjoajan. Synnytyksen jälkeinen fysioterapia hänellä kustantaa 52,50€/kerta ja kahdelle äidille yhdessä 32,50€/kerta (palvelu myydään kahden kerran pakettina). Huomattavasti edullisempaa siis, jos löytyisi joku kaveri, kenen kanssa vastaanotolle mennä. Niinpä ajattelin ihan ekana huudella täällä blogissa, josko löytyisi kiinnostuneita??? Sanaa saa myös levittää kavereille! Yhteyttä voi ottaa kommenttiboksin kautta, sähköpostilla (löytyy sivupalkista) tai vaikka blogin facen kautta (löytyy täältä, klik!). Ajankohtaa on tietysti inasen vaikea sanoa, mutta synnytyksen jälkeisen jälkitarkastuksen jälkeiseen aikaan ajattelin ekan kerran ajoittaa. Huuuh, mitä lausehirviö tuo äskeinen. Anyway,
etsin siis itselleni fysioterapiakaveria :).

Ja hei, jos sulla on jotain palveluntarjoajaa ehdottaa tai mitä vaan kokemuksia jakaa synnytyksen jälkeisestä palautumisesta, niin kerro ihmeessä!


lauantai 18. helmikuuta 2017

Hiihtohulluudesta!

Nyt on pakko kirjoittaa yhdestä lajista, joka saa mut melkein hulluuden partaalle. Positiivisessa mielessä nimitäin. Hulluuden partaalle, vaikka en koko talvena ole kyseistä lajia päässyt toteuttamaan. Hiihdosta nimittäin. Hymyn on saanut huulille muiden hiihtointoilut. Esimerkiksi Sporttaillaan-Hanna on blogissaan kirjoitellut hiihdosta. Sitten on nämä ammattilaisten meiningit, eli ampumahiihdon MM-kisat meneillään. Ja kohta Lahti. Hiihtohimoja on siis tullut tyydytettyä lueskellen muiden juttuja ja penkkiurheillen. Miksikö en ole hiihtänyt? Siksi koska laduille (jäälle, täällä en maastoon olisi arvannutkaan, koska tuo lähilatu on kovin mäkinen) pääsi kovin myöhään ja tuntuma oli, että vatsa on kauden ekoille hiihdoille ihan liian iso. Aina ne ekat hiihtokerrat on sellaista hakemista kuitenkin. Etenkin, kun monia hiihtovuosia ei ole takana.



Lapsuudessa hiihdin sen mitä koulussa oli "pakko". Olin ihan kelpo hiihtäjä ja erilaisissa kisoissa jopa edustin kouluamme joitain kertoja, vaikkei hiihtäminen mikään ykkösjuttu koskaan ollut. Ehkä vähän vasten tahtoa jopa. Nuoruudessa taas joskus saatettiin innostua hiihtämällä hiihtämään liikuntatunnin ajan ja joskus taas se oli varsinaista pakkopullaa. Riippui varmaan paljon siitä, millainen yleisfiilis teinillä sattui olemaan, hah. Luisteluhiihto oli enemmän se oma juttu. Ehkä mun ja hiihdon suhde kaikenkaikkiaan oli kuitenkin vähän enemmän (tai ainakin suurimman osan peruskouluajasta) vähän negatiivissävytteinen. Niinpä hiihtäminen aikuisuuteen mentäessä jäi ja sitten viime vuosia edeltävä hiihtokerta onkin nuoruudessani ysiluokan hiihtotunneilta. Suhteeni hiihtämiseen oli pitkään kaksijakoinen. Tosi monta vuotta ajattelin, että hiihtoa, ei ikinä mun elämään! Kunnes jossain vaiheessa aloin olla ajatukselle avoin.

Vuosi oli 2014, kun näihin aikoihin hommasin alennusmyynnistä luisteluhiihtosukset. Fischerin sellaiset. Montaakaan hiihtokertaa en sille vuodelle saanut, mutta vähäsen kuitenkin. Sen sijaan seuraavana vuotena pääsin kunnolla hiihdon makuun. Vuosi 2015 olikin oikea mun ja luisteluhiihdon kuherruskuukausi. Kuherruskuukausi, joka pättyi nilkkamurtumaan eräällä hiihtolenkillä maaliskuussa. Vieläkin, kun tuota talvea muistelee, nousee hymy huulille. Oikeastaan paljon mitään muuta ei olisi malttanut tehdä, kuin hiihtää. Joka päivä, hyvä ettei aamuin illoin. Viime talvi meni sitten toista nilkkaleikkausta odotellessa, eikä jalka kestänyt haastavia maastoja. Hiihtelin vain joitain kertoja ja lähinnä järven jäällä. Tämä hiihtotalvi jäi sitten ihan täysin välistä. Voitte vaan arvailla, kuinka fiiliksissä tulen olemaan, kun tuleva syksy tulee taittumaan talveksi. Toki sitä ennen on vielä kevät, kesä ja syksy nautittavana. Joka tapauksessa oon ihan superiloinen siitä, että tänä päivänä voin sanoa tietäväni, mitä on hiihtohulluus.

Jos tällä kirjoittelulla olisi joku pointti, niin se olis varmaan se, että antakaa niille inhokkijutuille (tai inhokiksi luulluille jutuille) myös mahdollisuus. Ne voi olla todellisia helmiä nyt! Onko sulla käynyt minkään lajin kanssa vastaavalla tavalla? Entä podetko hiihtohulluutta?


tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävyydestä ja yhteisöllisyydestä

Vuosi sitten ystävänpäivänä kirjoitin ystävistä näin, klik! Ajatukset ovat edelleen yhtä ajankohtaisia. Tänään, ystävänpäivänä, ajattelin kirjoitella ystävyydestä vähän toisesta näkökulmasta. Tämän postauksen aiheet on pyörinyt päässä, sillä elämäntilanne äitiyslomalla on todella uusi.

Mulla on ikää nyt 32 vuotta ja käytännössä läpi koko elämäni olen joko opiskellut tai tehnyt työtä, aika usein molempia yhtäaikaa. Näin ollen oon aina kuulunut johonkin yhteisöön. Työelämä on viime vuodet ollut kovin rikkonaista ja vaihtelevaa, joten yhteisöön kuulumisen on usein tajunnut vasta luovuttua kyseisestä yhteisöstä. Aiemmista työpaikoista on jäänyt ihan pysyviä ystävyyssuhteita, viimeaikaisista ei taas ole. Mutta yhteisöllisyys silti on vahva osa työelämää, tiimityötä kun tehdään. Lisäksi työni on kovin sosiaalista. Annan itsestäni paljon potilaskohtaamisiin ja heidän kanssaan tulee sopivalla tavalla sosialisoitua. Välillä käsittelyn alla on kovinkin henkilökohtaisia asioita, toki hoitaja-potilas -suhteeseen sopivalla tavalla! Joka tapauksessa  työpäivän päätteeksi usein tuntuu, että puhuttua on tullut ja aika ihan yksin on kultaakin kalliimpaa vapaa-ajalla. Asian huomaa jo pelkästään siinä, että television keskusteluohjelmat tai musiikki taustalla tulee vähäisissä määrin mukaan elämään heti, kun työelämästä on riittävän kauan pois.

En oo enää muutamiin vuosiin ollut kovin aktiivinen vapaa-ajan sosiaalisen elämän suhteen. Kahvittelut, lounastamiset ja puhelut, saati sitten yöhön asti juhlimiset, on aika harvinaista herkkua. Toki tapaan ystäviäni, varmasti enemmän kuin joku toinen. Mikään täydellinen kotihiiri en todellakaan ole, mutta sinne ehkä kuitenkin kallistun, jos vaihtoehtona on sitten se kyläluuta. Eikä tämä todellakaan johdu siitä, etteikö ystäväni olisi tärkeitä. Ei todellakaan! Päivät kuluvat vaan niin kovaa kyytiä. On työ, harrastukset ja arki. Vieläpä kolmivuorotyö. Parisuhteessa elävänä tietyt sosiaaliset tarpeet tulee myös tyydytetyksi ilman mitään ponnisteluja. Kotona kun on joku, jolle voi puhua ja joka kuuntelee. Vastavuoroisesti tietenkin. Joku, joka juttelee ja jota saa kuunnella. Eikä mikään joku, vaan se koko elämän peruskivi.

Nyt, kun olen ollut jonkinaikaa pois työstä, huomaan olleeni aktiivisempi myös ystävyyssuhteissa. Paljon sosialisointia kun yhtä-äkkiä katoaa, on itse nähtävä enemmän vaivaa. Tavallaan se on harmillista huomata, kuinka paljon työ ottaakaan elämän tärkeiltä ihmissuhteilta, ystävyyssuhteilta. Toisaalta se lienee luonnollista. Huomaan, kuinka vaikeaa on välillä saada sopimaan tapaamista edes pikkusiskon kanssa, jonka luokse voi kuitenkin mennä lähes mihin aikaan vaan ja rättiväsyneenäkin. Yhtä-äkkiä se onkin hän, joka lähettele elää kolmen viikon periodeissa (työvuorolistat) ja minä oon se kotona oleva. Vielä ihan hetki sitten kaikki oli toisin päin.

Uuden elämäntilanteen edessä, ollessani kaikesta välillä aika pihalla, oon huomannut ajattelevani monenlaisia asioita liittyen juuri ystävyyteen ja yhteisöllisyyteen. Entä, jos musta tuleekin yksinäinen? Entä jos lapsettomat kaverit eivät jaksa kuunnella vauvajuttujani? Luulevat, etteivät voi sanoa mielipiteitään, niinkuin itsekin olen joskus ajatellut. Tai pahempaa, entä jos eivät edes halua sanoa. Entä, jos he luulevat, etten enää osaa puhua muusta kun vauvasta? Tai entä, jos he eivät osaa? Koska on ihan kiva, jos joku on edelleen kiinnostunut myös minusta! Mihin sitä sitten kuuluu? Voisiko sitä mennä johonkin kerhoon? Ei, ensisijaisesti ainakin haluan viettää aikaani ihmisten kanssa, jotka olen jo päästänyt lähelle! Heistä en ainakaan halua etääntyä. Kai muistan, kuinka hektistä se työarki on (pikkuvauva-arki varmasti myös, mutta rytmi on vain erilainen!)? Kai jaksan olla se aktiivisempi osapuoli? Niinkuin moni ystävä on ollut mun kanssa silloin, kun oon ite ollut pahimmassa oravanpyörässä töiden, opiskelujen, harrastusten ja muiden kanssa. Ymmärränkö mennä sinne kerhoon, jos vertaistuen tarve on suuri? Ehkä tutustun johonkin ihmiseen, jonka kanssa kemiat synkkaa, eikä aina tarvi vaunukävellä itekseen. Tällaisia ajatuksia täällä on pyörinyt. Kokemuksia asian tiimoilta saa kertoa. Ja hei, mielipiteensä kanssa, vaikkei asiasta kokemuksia olisikaan. Luulen kuitenkin, että aika monilla on, sillä samoja ajatuksia on varmasti myös monenlaisten muiden elämäntilanteiden edessä.

Ja kuten viime vuonna, myös tänä vuonna, aion lähettä teille virtuaalisen tulppaanikimpun kiitosten kera! Hyvää ystävänpäivää siis juuri sulle!


torstai 9. helmikuuta 2017

Raskaus ja ruoka

No sehän pukkas sitten pienen flunssan tähän väliin. Aika arsesta. Voin kertoa, että iso vatsa ja tukkoinen hengitys ei etenkään yöaikana ole mikään oloa imartelevin kombinaatio. Ihan tositosikipeä en kuitenkaan ole ja aionkin hoitaa tän homman niin, etten toivottavasti tulekaan. Lepoa siis.



Oon kirjoitellut aiemminkin erinäisiä postauksia liittyen tämän blogin kantavaan teemaan, eli liikuntaan ja hyvinvointiin sekä sitten nämä teemat yhdistettynä raskauteen. Raskausajan painonnoususta voi lukea tästä. Tässä taas asiaa juoksusta, punttisaleilusta taikka ihan yleisiä ajatuksia liikunnasta. Myös muita juttuja on tullut kirjoiteltua ja niitä voi halutessaan plärätä vaikka raskaus tagin alta, tai sitten tästä. Nyt ajattelin kirjoittaa teille raskaudenaikaisesta syömisestä ja ruokavaliosta.

Raskauden aikaiset ruokavaliosuositukset voi jokainen käydä halutessaan lukasemassa tästä, klik!

Musta on hassuja nuo argumentit, missä todetaan, kuinka "mitään ei saa syödä" tai "onhan niitä terveitä lapsia saatu ennenkin". Ensinnäkään rajoituksia on loppujen lopuksi hyvin vähän ja hei, ei niitä ihan huvin vuoksi ole asetettu. Toisaalta on myöskin ihmisiä, jotka toteaa, että "luin jostain, että liian paljo sitä tai tätä tai tuota on vaarallista, niin en sitten ole syönyt". Ööö. Luit mistä? Ja kuinka paljon? Mikä tahansa yksipuolinen syöminen on lie vaarallista? Oon myös vähän jaksanut ihmetellä sitä, kuinka ihmiset lukee ainoastaan rajoitukset, mutta paskat välittää suosituksista!

Entä kuinka nää suositukset on vaikuttanut itseen? Joidenkin juttujen kohdalla enemmän, toisten kohdalla ei juurikaan. Moni kohtahan on osoitettu myös koko väestölle. Juustojen ystävänä oon niiden syömistä joutunut (joulu!) rajoittamaan, mutta ethän sä normaaliarjessa juustoja mielinmäärin vetele. Jokapäiväisestä aamupalasta jäi kuitenkin pois raejuusto (ja se pellavansiemenrouhe!) plussauksen jälkeen. Valiohan tiedottaa sivuillaan heidän juustojen olevan sallittuja raskaanakin ja jonkin viikon tuota raejuustoa söinkin. Kuitenkin nuo suositukset toteavat, että pehmeitä juustoja ei suositella (oli ne sitten pastoröituja tai ei), niin jätin ne sitten pois. Todellakin luotan Valioon ja musta on ihan ok, jos joku tekee toisenlaisen valinnan. Meinasin itsekin. Sitten taas, kun joka aamupalan jälkeen oli vähän kaksijakoiset fiilikset, niin miksi syödä? Helppo ratkaisu olla syömättä. Samalla tavoin oon toiminut mm. maksan kanssa. En vaan oo syönyt maksaruokia, kun en jaksa ajatella grammamääriä. Toki maksaruokia tulee muutenkin syötyä äärinmäisen harvoin, mutta esimerkiksi työpaikkaruokalassa joutui joskus valintatilanteen eteen.

Toinen juttu, mikä on muuttunut, niin kahvinjuonti. Kahviaddiktina se on josku ollut vähän haastavaa, mutta hätävarana löytyy kofeiiniton kahvi. Alkuvaiheessa se oli pahoinvoinnin vuoksi helppoa, mutta loppuraskaudesta olisi kahvi todellakin maistunut enemmän kuin oon sitä juonut. Kolmas asia on sitten tää salmiakkiasia. Se on tosi puhuttava, sillä onhan tuo suositus päivitetty vasta vuoden alussa. Oon sitä kuitenkin noudattanut ja ihan jonkun hassun pastilliaskin oon raskauden aikana ostanut ja siitä muutaman ottanut. Ja kumma juttu on se, että siihen salmiakkiin on ihan törkeät himot. Salmiakki pesee mennen tullen suklaan ja etenkin hedelmäkarkit ja sitä vähän ootan. Että saan joku ilta mässäillä pussillisen salmiakkia.



Ja vaikka tuolla alussa puhuinkin tuosta luin jostain -jutusta, niin löytyy itselläkin asioita joita oon muuttanut syömisissäni fiiliksen vuoksi. Ensinnäkin ennen ostin Prismasta jättiläispussillisia ei kotimaista pinaattia ja söin niitä raakanakin vaikka ja kuinka paljon. Tää ei oo tuntunut hyvältä. Nyt oon ollut tosi ehdoton kotimaisuuden kanssa (toki aiemminkin lähes ehdoton). Jostain syystä en oo käyttänyt "laatikoihin" pakattuja salaatteja, kotimaisiakaan. Ehkä siksi, kun niistä aika usein löytyy pilaantuneita. Majoneesi tai -majoneesipohjaiset ruuat ei varsinaisesti kuulu ruokavalioon, mutta sen kerran, kun olen majoneesia ostanut, oon katsonut, että se on pastöroitua ja sen on tullut myös lukea siinä putilossa.

Mokia oon tehnyt. Varmasti paljon sellaisia, mistä en edes tiedä. Jostain syystä myös tuo metwursti -kohta meni mulla alussa ohi ja pahan pahoinvoinnin aikana ihan ostamalla ostin sitä, kunnes tajusin. Tätä mietin kauan ja neuvolasta laittoivatkin toksoplasmakokeen, kun kerroin asian edelleen pitkänkin ajan päästä häiritsevän (varmaan lähinnä hoitivat mielenterveyttä tuolla verikokeella). No ei ollut toksoplasmaa ei. Ehkä se nyt vähän jo naurattaa. Ravintoloissa en oo kysellyt, paitsi kerran, kun olin jo lappanut parmesania artisokkakeittoon. No se keitto jäi syömättä, Yleensä oon vaan tehnyt ns. "varmoja valintoja". Varmoja ainaskin omasta mielestä. Kasvikset oon ehkä pessyt normaalia tarkemmin, kun ennen oon ollut vähän sellainen huithapeli sen suhteen. Samoin ruokia oon säilyttänyt "oikeaoppisemmin", kun se on kanssa ollut vähän sinne päin ennen.

Kaikenkaikkiaan ruokavalio ei paljoakaan ole muuttunut raskausaikana. Tää "vauva ei oo vaatinut" donitseja tai hampurilaisia ja vaikka olis vaatinutkin, se tuskin olis niitä juuri enempiä saanut. Hedelmät maistui alkuvaiheessa normaalia enemmän ja rahkat ynnä muut oli tällöin ehdoton nou nou. Nyt on ruokavalio näidenkin suhteen normalisoitunut. Myönnettäköön kyllä, että tässä viime viikkojen myllerryksessä mielitekoja on ehkä ollut normaalia enemmän, mutta aika hyvin oon ne silti klaarannut. Ainoa varsinainen "raskauden aikainen ruokahimo" on mulla ollut kivennäisvesi. Koskaan ennen en oo juurikaan tykännyt juoda hiilihappopitoisia juomia ja nyt taas ihan puhtaasta kivennäisvedestä on tullut jopa parempi olo pahoinvointiaikoihin ja sen juominen on vähän jäänyt päälle.

Ootsä kuullut samoja argumentteja? Oliko sulle tärkeää noudattaa suosituksia vai viittasitko kintaalla niille? Oliko sulla kummallisia himoja ruokien suhteen?


tiistai 7. helmikuuta 2017

(In)aktiivisuuspäiväkirja ja melkein kuva per päivä

Viikon ruokapäiväkirjan inspiroimana innostuin kirjoittelemaan myös viikon (in)aktiivisuuspäiväkirjan, joka näyttää ihan erilaiselta kuin puoli vuotta tai vuosi sitten. Jopa huomattavasti erilaiselta, kuin kuukausi sitten. Tarkoitus oli myös ottaa kuva per päivä, mutta se ei ihan käynyt toteen. Tällaiselta näytti siis 36. raskausviikko.

Mun kummit kävi päiväseltään kylässä. Tarjolla oli mm. nyhtökaurapizzaa. Oli hyvää.


Maanantai:

  • aamu/aamupvä kotona siivoillen ja kokkaillen (lounas/päiväkahvivieraita tulossa, jee!)
  • iltapvällä kävelylenkki n. 1h/5km.
  • ilta kotona pientä ulkoilua lukuunottamatta. Pikkusisko perheineen kyläilemässä.
  • illalla reilun kilsan ulkoilu lähikauppaan maidonhakureissulle.
Tiistai:
  • aamu inaktiisuutta surffaten koneella
  • päivällä ruoka- + muilla kaupoilla vajaa parituntia ja lisäksi arkiaktiivuutta siivouksen ja muiden kotijuttujen merkeissä
  • ilta uimahallilla. Salitreeni n. 1h + vähän uintia ja enemmän pulikointia poreissa.
sali- ja uimahallikamppeita. Perinteisesti yökkäri pakattuna mukaan, hah.


Keskiviikko:
  • aamulla kauppareissu anopin kanssa mm. kangaskauppaan ja ruokakauppaan (n. 1,5h)
  • pvällä kävelin sairaalalta keskustaan reilu puoli tuntia ja n. 3km.
  • keskustassa käppäilyä reilu tunti.
  • iltapvä kotosalla keittiön kaappeja siivoten ja tyhjäten (maalaushomman loppusuora lähestyy).
  • illalla kävelylenkki n. 1h/5km.
Kangaskaupasta ostin pari kestovaippaa, vaikka en yhtään tiedä kuinka jaksan asiaan paneutua. Anoppi oli värkännyt viltin ja Jarpan enon vaimo antoi pari pussilakanaa.


Torstai:
  • aamulla sali 1h
  • aamupvällä ruoanlaittoa ym.
  • pvällä monta tuntia autossa istumista ja ajamista, huh
  • illalla rötväystä veljen luona ja pieni Kannus-sightseeing
Perjantai:
  • aamukävely n. 20min. (heräsin ihan järkyttävän aikaisin vieraassa paikassa)
  • aamulla autoilua Kannuksesta Nivalaan
  • aamu ja pvä Nivalassa pikkuveljen valatilaisuudessa. Monta tuntia kävelyä ja seisoskelua, ulkoilua.
  • illalla autossa istumista useampi tunti kohti lapsuuden maisemia + saunomista + rötväystä
Kannuksessa oli ainaskin kirkko keskellä kylää. Ja Halpahalli sekä joki. Muuta en tiedä.


Lauantai:
  • aamu inaktiivisuutta lapsuuden kotona. Tuli nukuttua pitkään!
  • pvällä taas autoilua kohti kotia, matkalla poikkesin iskän luokse siivoilemaan ja tekemään kauppareissun.
  • ilta kotona. Rötväten ja siivoillen. Keittiön maalaukset näyttäis valmiilta, hyvä J!
Sunnuntai:
  • aamulla surffailua ja hissuttelua (Jarppa nukkui yötöidensä jäljiltä)
  • pvällä lenkki reilu 1h/6km
  • ruoanlaittoa
  • illalla käppäily anopilta kotiin puolisen tuntia / 2,5km
Siellä jossain pieni veli niin tomerana!

Illathan tarkoittaa mulla aikaa kello viiden jälkeen, eli näiden ilta-aktiviteettien jälkeen oon kyllä harrastanut sohvalla koomailuakin. Lisäksi sitä sisältyy myös päiviinkin pienissä palasissa. Ei vaan jaksa montaa tuntia touhottaa menemään yhtä kyytiä. Näemmä salitreeniä tälle viikolle on tullut parisen kappaletta, kävelylenkkejä vähän vähänlaisesti reissupäivistä johtuen ja vesiliikuntaa se puolisen tuntia. Kovinta hommaa oli ehdottomasti pitkät automatkat. Kotona ollessa tulee päivittäin käveltyä se viitisen kilsaa (tai enemmän, joka hyötyllenkkeilynä tai muuten) tai vaihtoehtoisesti käytyä salilla. Toisinaan molempia. 

Siivoilen näemmä paljon. Kai sekin on joku raskausoire, hah. Oon ihan oikeasti käynyt kaikenmaailman kaappeja ja laatikoita läpi, mihin en oo vuosiin kajonnut. Oon aika pedantti siisteydestä ja järjestyksestä noin niinkuin näkyviltä osin, mutta kaappien kanssa saattaa olla vähän toisenlainen laita. Kotihommia teen muuteskin paljon. On nimittäin aikaa ja koska kerran jaksan, niin on kiva tehdä ruoat ym. valmiiksi toiselle, joka on työssä.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Kohta neuvolaan kuulemaan vauvan kuulumisia, kivaa!


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Inspiroitumista

Yhdessä jutussa oon hyvä. Nimittäin inspiroitumaan ja välillä suunnittelemaan etenkin harrastuselämää varsin korkealentoisestikin. Kuitenkin käytännöntasolla oon ihminen, joka tykkää tehdä sitä tiettyä juttua paneutuen. Niinpä, jos juoksuttaa, tulee päästä juoksemaan enemmän kuin kerran viikossa ja sitä rataa. Tosiasia siis on, että kaikkia harrastushaaveita ei ainakaan yhtäaikaisesti ole mitenkään mahdollista toteuttaa. Siellä ne kuitenkin hautuu päässä (tai vaihtoehtoisesti unohtuu ja sekin on ihan okei). Onhan tässä elämä aikaa.



Varsin helppoa tuo inspiroituminen ja korkealentoisuus on varsinkin tässä tilassa, kun hikiliikunnan kokemisesta on aikaa ja oma kroppa on kaikinpuolin hidas ja kankea. Ei ollenkaan oma. Tosiasia varmaan on myös se, että tää korkealentoisuus kaikenmaailman uusien juttujen suhteen lässähtää vasten seinää, kun ihan todenteolla pääsen tekemään ja palautumaan. Nimittäin silloin oon varmaan niin liekeissä ihan vaan juoksulenkkeilystä, mavesta ja leuanvedosta. No nyt kuitenkin kehiin sitä korkealentoisuutta:

~Aikuisten telinevoimistelu / Tankotanssi

Mähän oon pikkulapsena telinevoikannut ihan kilpaa ja olishan se hauska kokeilla kaikkee. Ja kun ne telinevoikkaajat on niin käsittämättömän voimakkaita ja notkeita yhtäaikaa. Tankotanssissa sama homma. Kaikenlaisia siistejä temppuja. Oikeastaan the thing voisi olla ihan mikä vaan sirkuskoulu, jossa opetella omalla kropalla tehtäviä temppuja. Koska temppuilu on vaan niin parasta. Seuraan instassa Oona Kivelää (@oonakofficial) ja se on kyllä yks inspiroivimpia tyyppejä siellä.

~Läskipyöräily

Ja nimenomaan läskipyöräily talvella tai syksyllä metsässä taikka jäällä (jälkimmäisellä joo tosiaan talvella, hahhah). Oon nähnyt tuolla poluilla pyöräilijöitä pimeässä ihan tosi kirkkaiden valojen kanssa ja melkein nään ittenikin siellä kruisailemassa. Varmana supersiisti harrastus sekin.

~Lumikenkäily ja/tai retkiluistelu

Ylipäänsä talvihaikkailu talvisin kulkuvälinein kiinnostaa. Miksei myös retki-/tunturihiihto? Retkiluisteluradat Jyväsjärvellä on ollut nyt mitä parhaimmassa terässä. Joku talvi vielä pitää päästä pohjoisen tuntureille toteuttamaan itseensä.

~Aikuisten yleisurheilukoulu

Yleisurheilua oon kanssa joskus harrastanut kilpailumielessä. Tarkalleen ottaen noin 14-vuotiaaksi saakka. Oon kirjoittanut siitä ja sen aikaisista tuloksista postauksenkin, klik. Edelleenkin nuo tulokset ovat aikuisiällä testaamatta. Ihan ohjattukin yleisurheilukoulu saattaisi kiinnostaa.

Sellaisia inspiroitumisjuttuja tällä kertaa. Harrastusten lisäksi pari urheilutapahtumaakin on to do -listalla. Juoksutapahtumia tietysti siellä sun täällä ja useammansorttisia, mutta myös jotain muuta on vähän fiilisteltävä. Nimittäin Jukolan viesti ja Sulkavan soutu. Niin ja puolimatkan triathlon, Joroinen tietysti olis aika klassikko. Näihin on joskus mentävä.



Sellainen huono puoli itessäni on, että oon tosi huono menemään mukaan uusiin juttuihin ihan yksikseni. Sellaisiin ohjattuihin juttuihin. Lisäksi mulla on tosi vähän kavereita, jotka on yhtään samanlaisia inspiroitujia, kuin itse oon. Joitain vuosia sitten tutustuinkin yhteen tyttöön, joka oli mun ohjaaja yhdessä sairaanhoitajaharkassa. Hänen kanssaan oon viime vuosina käynyt mm. painonnostokoulussa ja suunnistuskoulussa. Hän kuitenkin muutti syksyllä Tampereelle ja se on surettanut mua vähän väliä. Aikuisena ei todellakaan oo yhtään helppoa tutustua uusiin ihmisiin ja siksi onkin erityisen yllättävää ja iloista ollut tutustua häneen. Toki voisin itse olla parempi tutustumaan tai parempi tarttumaan juttuihin ihan itekseenkin, mutta vaikeaa se on. Varmasti kuitenkin ihan saavutettavissa oleva juttu, jos tarpeeksi haluaa.

Nähtäväksi jää, kuinka kauan nuo asiat kutkuttaa ja tuleeko joskus jotain tehtyäkin. Vaikka noin pääsääntöisesti oonkin sitä mieltä, että haaveet tulee toteuttaa, on asia myös niinkin, että tälläisen inspiroitujan elämä olisi varsinaista kaaosta, jos lähtisin kaikenlaista touhuamaan. Lisäksi, kun kuitenkin pedanttiudessani tykkään tehdä sitä yhtä juttua vähän enemmän ja vähän keskittyneemmin. Eli kyllä, haaveilua voi olla vain haaveilunkin vuoksi. Sen päivän varalle, että se yksi juttu ei yhtä-äkkiä enää kiinnostakaan. Tai onnistu. Sekin päivän oon kohdannut erinäisten vammojen vuoksi ja siksi varastosta löytyy mm. luistelusukset ja cyclocrossi.

Mistä sä oot inspiroitunut? Ootko sä hyvä menemään itekseen vai tarvisitko kaveria? Entä onko sulla paljon harrastus kavereita?