tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävyydestä ja yhteisöllisyydestä

Vuosi sitten ystävänpäivänä kirjoitin ystävistä näin, klik! Ajatukset ovat edelleen yhtä ajankohtaisia. Tänään, ystävänpäivänä, ajattelin kirjoitella ystävyydestä vähän toisesta näkökulmasta. Tämän postauksen aiheet on pyörinyt päässä, sillä elämäntilanne äitiyslomalla on todella uusi.

Mulla on ikää nyt 32 vuotta ja käytännössä läpi koko elämäni olen joko opiskellut tai tehnyt työtä, aika usein molempia yhtäaikaa. Näin ollen oon aina kuulunut johonkin yhteisöön. Työelämä on viime vuodet ollut kovin rikkonaista ja vaihtelevaa, joten yhteisöön kuulumisen on usein tajunnut vasta luovuttua kyseisestä yhteisöstä. Aiemmista työpaikoista on jäänyt ihan pysyviä ystävyyssuhteita, viimeaikaisista ei taas ole. Mutta yhteisöllisyys silti on vahva osa työelämää, tiimityötä kun tehdään. Lisäksi työni on kovin sosiaalista. Annan itsestäni paljon potilaskohtaamisiin ja heidän kanssaan tulee sopivalla tavalla sosialisoitua. Välillä käsittelyn alla on kovinkin henkilökohtaisia asioita, toki hoitaja-potilas -suhteeseen sopivalla tavalla! Joka tapauksessa  työpäivän päätteeksi usein tuntuu, että puhuttua on tullut ja aika ihan yksin on kultaakin kalliimpaa vapaa-ajalla. Asian huomaa jo pelkästään siinä, että television keskusteluohjelmat tai musiikki taustalla tulee vähäisissä määrin mukaan elämään heti, kun työelämästä on riittävän kauan pois.

En oo enää muutamiin vuosiin ollut kovin aktiivinen vapaa-ajan sosiaalisen elämän suhteen. Kahvittelut, lounastamiset ja puhelut, saati sitten yöhön asti juhlimiset, on aika harvinaista herkkua. Toki tapaan ystäviäni, varmasti enemmän kuin joku toinen. Mikään täydellinen kotihiiri en todellakaan ole, mutta sinne ehkä kuitenkin kallistun, jos vaihtoehtona on sitten se kyläluuta. Eikä tämä todellakaan johdu siitä, etteikö ystäväni olisi tärkeitä. Ei todellakaan! Päivät kuluvat vaan niin kovaa kyytiä. On työ, harrastukset ja arki. Vieläpä kolmivuorotyö. Parisuhteessa elävänä tietyt sosiaaliset tarpeet tulee myös tyydytetyksi ilman mitään ponnisteluja. Kotona kun on joku, jolle voi puhua ja joka kuuntelee. Vastavuoroisesti tietenkin. Joku, joka juttelee ja jota saa kuunnella. Eikä mikään joku, vaan se koko elämän peruskivi.

Nyt, kun olen ollut jonkinaikaa pois työstä, huomaan olleeni aktiivisempi myös ystävyyssuhteissa. Paljon sosialisointia kun yhtä-äkkiä katoaa, on itse nähtävä enemmän vaivaa. Tavallaan se on harmillista huomata, kuinka paljon työ ottaakaan elämän tärkeiltä ihmissuhteilta, ystävyyssuhteilta. Toisaalta se lienee luonnollista. Huomaan, kuinka vaikeaa on välillä saada sopimaan tapaamista edes pikkusiskon kanssa, jonka luokse voi kuitenkin mennä lähes mihin aikaan vaan ja rättiväsyneenäkin. Yhtä-äkkiä se onkin hän, joka lähettele elää kolmen viikon periodeissa (työvuorolistat) ja minä oon se kotona oleva. Vielä ihan hetki sitten kaikki oli toisin päin.

Uuden elämäntilanteen edessä, ollessani kaikesta välillä aika pihalla, oon huomannut ajattelevani monenlaisia asioita liittyen juuri ystävyyteen ja yhteisöllisyyteen. Entä, jos musta tuleekin yksinäinen? Entä jos lapsettomat kaverit eivät jaksa kuunnella vauvajuttujani? Luulevat, etteivät voi sanoa mielipiteitään, niinkuin itsekin olen joskus ajatellut. Tai pahempaa, entä jos eivät edes halua sanoa. Entä, jos he luulevat, etten enää osaa puhua muusta kun vauvasta? Tai entä, jos he eivät osaa? Koska on ihan kiva, jos joku on edelleen kiinnostunut myös minusta! Mihin sitä sitten kuuluu? Voisiko sitä mennä johonkin kerhoon? Ei, ensisijaisesti ainakin haluan viettää aikaani ihmisten kanssa, jotka olen jo päästänyt lähelle! Heistä en ainakaan halua etääntyä. Kai muistan, kuinka hektistä se työarki on (pikkuvauva-arki varmasti myös, mutta rytmi on vain erilainen!)? Kai jaksan olla se aktiivisempi osapuoli? Niinkuin moni ystävä on ollut mun kanssa silloin, kun oon ite ollut pahimmassa oravanpyörässä töiden, opiskelujen, harrastusten ja muiden kanssa. Ymmärränkö mennä sinne kerhoon, jos vertaistuen tarve on suuri? Ehkä tutustun johonkin ihmiseen, jonka kanssa kemiat synkkaa, eikä aina tarvi vaunukävellä itekseen. Tällaisia ajatuksia täällä on pyörinyt. Kokemuksia asian tiimoilta saa kertoa. Ja hei, mielipiteensä kanssa, vaikkei asiasta kokemuksia olisikaan. Luulen kuitenkin, että aika monilla on, sillä samoja ajatuksia on varmasti myös monenlaisten muiden elämäntilanteiden edessä.

Ja kuten viime vuonna, myös tänä vuonna, aion lähettä teille virtuaalisen tulppaanikimpun kiitosten kera! Hyvää ystävänpäivää siis juuri sulle!


8 kommenttia:

  1. Mä en ole äiti, mutta mulla on paaaljon äitiystäviä. Ja ne (eli sinäkin..) on ihan huippua seuraa, ja etenkin kun heitä pystyy tapaamaan myös päivällä. Ja lapsirakkaana ihmisenä sitä tietysti on mielellään myös pienten kanssa, joten ei hätää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun on pakko olla vuorotyöläinen :D. Ihanasti sanottu, kiitos paljon :). Ja onhan se niin, että kyllä se tosiystävyys kestää. Kestää, vaikkei edes olisi kovin lapsirakas :).

      Poista
  2. Hyvää ystävänpäivää sinullekin Taru! p.s olet kyllä hehkuvan upea tuleva äiti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihanasti sanottu! Säkin oot hehkuvan upea :).

      Poista
  3. Hyvää ystävänpäivää Taru!

    Ystävyyssuhteita on kyllä monenlaisia. Jotkut on loppuneet lasten saantiin, jotkut johonkin muuhun, jotkut muuten vaan, jotkut hetkeksi hiljenneet esim. lasten takia ja jotkut jatkuneet entiseen tapaan, vaikka elämäntilanteet on olleet erilaisia. Että tällä kokemuksella sanoisin, ettei se erilainen elämäntilanne välttämättä vaikuta mihinkään (savolainen vastaus :) ). Onnekkaasti olen saanut nauttia muutamasta tosi ystävästä jo kauan ja niitä ystävyyssuhteita koitan vaalia. Ihania ihmisiä on elämän varrella tullut vastaan monia muutenkin. Arvostan myös niitä, sekä pidempiä että lyhyeksi jääneitä tuttavuuksia :)

    Ajatus katkesi nyt jotenkin, mutta ehkä sitä koitin sanoa, että sosiaaliset kuviot varmaan osittain muuttuu, kun elämäntilanne muuttuu, muttei se muutos ole välttämättä huono asia. Silleen taitaa elämässä käydä yleensä muutenkin, vaikka oma elämä ei hirveästi muuttuisikaan.

    Aurinkoisia päiviä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelen kyllä just samalla tavoin, kun sä. Tuosta aiheesta viime ystävänpäivänä taisinkinkin kirjoitella. Kaikilla ihmisillä on jokin tarkoitus elämässä :).

      Poista
  4. Mulla ihan sama, että töissä ollessa sai olla niin sosiaalinen, että illalla halusi vain olla yksin. Mutta joo, oltais mekin voitu vähän useammin nähdä esim. syksyllä, mutta se aika muka vaan aina menee nopeasti.

    Mä ainakin jaksan kuunnella vauvajuttuja, mutta ihan varmasti pystyn puhumaan myös muusta. :D Se, etten ole mikään varsinainen lapsirakkaan ihmisen perikuva ei tarkoita sitä, että hylkäisin kaikki äideiksi tulevat ystäväni. :D Enkä kyllä usko, että susta mitään yksinäistä tulee. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika menee oikeasti tosi nopeasti. Paitsi nyt :D. Toivottavasti ei tuu yksinäistä :).

      Poista

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3