lauantai 18. helmikuuta 2017

Hiihtohulluudesta!

Nyt on pakko kirjoittaa yhdestä lajista, joka saa mut melkein hulluuden partaalle. Positiivisessa mielessä nimitäin. Hulluuden partaalle, vaikka en koko talvena ole kyseistä lajia päässyt toteuttamaan. Hiihdosta nimittäin. Hymyn on saanut huulille muiden hiihtointoilut. Esimerkiksi Sporttaillaan-Hanna on blogissaan kirjoitellut hiihdosta. Sitten on nämä ammattilaisten meiningit, eli ampumahiihdon MM-kisat meneillään. Ja kohta Lahti. Hiihtohimoja on siis tullut tyydytettyä lueskellen muiden juttuja ja penkkiurheillen. Miksikö en ole hiihtänyt? Siksi koska laduille (jäälle, täällä en maastoon olisi arvannutkaan, koska tuo lähilatu on kovin mäkinen) pääsi kovin myöhään ja tuntuma oli, että vatsa on kauden ekoille hiihdoille ihan liian iso. Aina ne ekat hiihtokerrat on sellaista hakemista kuitenkin. Etenkin, kun monia hiihtovuosia ei ole takana.



Lapsuudessa hiihdin sen mitä koulussa oli "pakko". Olin ihan kelpo hiihtäjä ja erilaisissa kisoissa jopa edustin kouluamme joitain kertoja, vaikkei hiihtäminen mikään ykkösjuttu koskaan ollut. Ehkä vähän vasten tahtoa jopa. Nuoruudessa taas joskus saatettiin innostua hiihtämällä hiihtämään liikuntatunnin ajan ja joskus taas se oli varsinaista pakkopullaa. Riippui varmaan paljon siitä, millainen yleisfiilis teinillä sattui olemaan, hah. Luisteluhiihto oli enemmän se oma juttu. Ehkä mun ja hiihdon suhde kaikenkaikkiaan oli kuitenkin vähän enemmän (tai ainakin suurimman osan peruskouluajasta) vähän negatiivissävytteinen. Niinpä hiihtäminen aikuisuuteen mentäessä jäi ja sitten viime vuosia edeltävä hiihtokerta onkin nuoruudessani ysiluokan hiihtotunneilta. Suhteeni hiihtämiseen oli pitkään kaksijakoinen. Tosi monta vuotta ajattelin, että hiihtoa, ei ikinä mun elämään! Kunnes jossain vaiheessa aloin olla ajatukselle avoin.

Vuosi oli 2014, kun näihin aikoihin hommasin alennusmyynnistä luisteluhiihtosukset. Fischerin sellaiset. Montaakaan hiihtokertaa en sille vuodelle saanut, mutta vähäsen kuitenkin. Sen sijaan seuraavana vuotena pääsin kunnolla hiihdon makuun. Vuosi 2015 olikin oikea mun ja luisteluhiihdon kuherruskuukausi. Kuherruskuukausi, joka pättyi nilkkamurtumaan eräällä hiihtolenkillä maaliskuussa. Vieläkin, kun tuota talvea muistelee, nousee hymy huulille. Oikeastaan paljon mitään muuta ei olisi malttanut tehdä, kuin hiihtää. Joka päivä, hyvä ettei aamuin illoin. Viime talvi meni sitten toista nilkkaleikkausta odotellessa, eikä jalka kestänyt haastavia maastoja. Hiihtelin vain joitain kertoja ja lähinnä järven jäällä. Tämä hiihtotalvi jäi sitten ihan täysin välistä. Voitte vaan arvailla, kuinka fiiliksissä tulen olemaan, kun tuleva syksy tulee taittumaan talveksi. Toki sitä ennen on vielä kevät, kesä ja syksy nautittavana. Joka tapauksessa oon ihan superiloinen siitä, että tänä päivänä voin sanoa tietäväni, mitä on hiihtohulluus.

Jos tällä kirjoittelulla olisi joku pointti, niin se olis varmaan se, että antakaa niille inhokkijutuille (tai inhokiksi luulluille jutuille) myös mahdollisuus. Ne voi olla todellisia helmiä nyt! Onko sulla käynyt minkään lajin kanssa vastaavalla tavalla? Entä podetko hiihtohulluutta?


2 kommenttia:

  1. Ihanaa hiihtohulluutta <3 Ihan parasta!!! Mä innostuin nyt todellisuudessa luisteluhiihtoa kokeiltuani lajiin! Valtavan huippu ja monipuolinen laji, mahtava! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä huomasinkin, että taidat olla ihan hurahtanut! Oon ihan innoissani sun puolesta :D.

      Poista

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3