Viikon liikunnat ja muita mietteitä..

Viime viikon liikuntoja:

ma: sauvakävely mehtässä 2h5min.
ti: ---
ke: juoksu 20min. + core 20min.
to: pyöräily 1h
pe: juoksu 40min.
la: pyöräily 5h15min.
su: patikointi 1h35min. + 20min.
yht: 10h 35min.

Näyttää, niinkun olisin liikkunut paljonkin. Kaikki jutut on kuitenkin ollut kevyitä. Pitkä pyöräily oli kyllä ajallisesti pitkä, joten se on oikeastaan ainoa sellainen "rasittava" liikunta koko viikolla. Pyöräilyä on kyllä mahdollista muutenkin tehdä määrällisesti enemmän, kuin vaikkapa juoksua. Tää taisi olla järjestyksessään kolmas viikko vailla salia. Eka noista kolmesta viikosta oli ihan tietoinen päätös, tokan viikon olin kipeänä ja nyt tää kolmas viikko myös on ollut aika tietoinen päätös. Jotenkin se sali vähän tökki tuossa heinäkuun alussa ja ajattelinkin, että jos suinkin kelit on ulkoliikuntaa suosivia, niin jääköön voimailu muutamaksi viikoksi.

Keskivartalosta oon kuitenkin yrittänyt pitää huolta. Ilmeisesti en kuitenkaan tarpeeksi, sillä eilen töissä mulla pamahti selkä. En ole oikein varma missä tilanteessa, mutta sieltä jonkun noidannuolen tuonne ristiselkään kuitenkin sain. Tosi ärsyttävä. Just eilen ennen nukahtamista luin Tiinan kirjoituksen tukilihaksista ja mietin, että onneksi oon säästynyt selkäongelmilta. Note yourself, älä koskaan luule säästyneesi miltään vaivalta. No onni onnettomuudessa on kuitenkin se, etten varsinaisesti loukannut sitä selkää, joten luulen, että tuo kramppi helpottaa kyllä päivässä parissa. Kokemusta on kyllä niskasta näistä tämäntyyppisistä pistoksista. Tiedättekö sen tunteen, kun ei päätä pysty kääntämään kuin toiseen suuntaan? Lähtee yhtä nopeasti, kuin on tullutkin. Maanantai meni kuitenkin ulkokahvakuulan tai edes lenkkeilyn sijaan lattialla makoillessa, hyvää asentoa hakiessa ja yrittäessä rentouttaa tuota selkälihasta.

Musta on jotenkin tylsää aloittaa viikko siten, ettei harrasta liikuntaa. Maanantai olis mielellään aina liikuntapäivä. Nyt se ei kuiteskaan ollut, mutta onneksi noita muitakin päiviä on. Mutta joo, kerrottakoon vielä noista postauksen kuvista. Kaksi ekaa kuvaa on otettu Kärkistensalmelta sunnuntaina. Ihan samaan aikaan vielä, kuvaussuunta on vaan eri. Ihan hauskannäköistä oli, kun Päijänteen pohjoispuolella oli pilviä ja etelässä taas paistoi aurinko. Pari sadepisaraakin ripsas, tuohon sorsakuvaan. Kolmas kuva on myös Päijänteeltä, jossa vietettiin Jarpan enon juhlia perjantaina. On ollut järveä kerrakseen! Kuvat kertoo hyvin tästä epävakaisuudesta ja kuurosateista. Sellasta se on. Tämä Suomen kesä. Mutta niin ihanaa kuiteskin!

Elämäni leikkauskertomukset

Tämä nilkkaleikkaushan on mun elämässä toinen leikkaus. Mulla on vuonna 2008 operoitu olkapää diagnoosilla HAGL laesio glenohumeralis dx. Suomeksi HAGL vaurio oikealla. Eli oikeassa olkapäässä oli yksi ligamentti irronnut kiinnityskohdastaan ja olkapää muljahteli ja ikäänkuin osittain siirtyi pois paikaltaan. Normaalista poiketen tuo vamma ei ole seurausta mistään traumasta, vaan on vaan jostain syystä tullut. Ehkä siksi, koska on niin löysät nivelet tai jotain. Elelin sen olkapääongelman kanssa tosi pitkään ennen kuin leikkauspäätös tehtiin. Kaikennäköistä konservatiivista hoitoa tehtiin ja monia kuvia otettiin, kunnes viimeksi MRI ja sen jälkeen operaatiopassitus. Ihan oppikirjojen mukaan operaatioon valmistelu ei sujunut: MRI kuvan perusteella mut laitettiin vain tähystysjonoon, vamman laajuus oli leikkauspäätöksen tehneeltä lääkäriltä jäänyt osittain huomioimatta. Näin ainakin epikriisissä todetaan. Olin valmistautunut puolentoista kuukauden sairaslomaan ja päiväkirurgiseen toimenpiteeseen, kunnes leikkaava olkapääspesialisti tuli kertomaan, että tiedossa on avoleikkaus, sairaslomaa kolme kuukautta ja 1-2 yötä sairaalassa. Tuota tietoa yritin sitten esilääkityksen (joka silloin taisi olla enemmän sääntö kuin poikkeus) vaikutuksen alaisena käsitellä.

Vaikka tuo toimenpiteen laajuus olikin yllätys ja jonkinlainen kriisikin, olin silti osannut valmistautua pitkään kuntoutukseen, toisin kuin tässä nilkkatapaturmassa. Henkisesti se oli aika kova juttu silloin: olin juuri jokinaika edeltävästi tiputtanut painoa ja päässäni pieni ääni sanoi, että urheilematta lihoisin. Liikkumattomuus oli melkoinen peikko ja mitä tapahtui? No ei juuri mitään. Kunto vähän heikkeni kasvaakseen aikanaan entistä vahvemmaksi. Luulen, että tuo kokemus opetti myös mielelle saman. Aikalailla erilainen kokemus on kuitenkin tällainen traumasta leikkauspöydälle juttu, kuin elektiivinen leikkaus. Oma tietotaito on myös ihan eriluokkaa nyt kuin tuolloin, kun en vielä ollut hoitaja. Se on sekä positiivinen että negatiivinen asia. Tiedän, että maailmassa on paljon paljon pahempiakin vammoja, kuin operoitava nilkkamurtuma. Lisäksi on sairauksia, joita ei koskaan voi parantaa. Siitä huolimatta maratoneista haaveilevalle ja aktiiviliikkujalle tämänkaltainen tapaturma on melkoinen kriisi ja aiheuttaa monenlaisia huolia ja pelkojakin. Ensinnäkin täytyy psyykata itsensä täysin erilaiseen elämään useiksi kuukausiksi, jopa vuodeksi. On elettävä ensiksi paranevan ja sitten kuntoutuvan nilkan, ei mielihalujen mukaan. Toisennakin alitajuntaan puskee jatkuvasti ajatus siitä, että voinkohan varmasti kuntoutua samaan elämään kuin tähänkin asti ja lopullisesti tuo huoli sammuu vasta, kun niin käy. Jossain määrin olen noita tuntemuksia käynyt jalkaterän kiputilankin kanssa. Nyt on olo, että se olikin vasta harjoittelua.

Vaihtelun vuoksi vanha haava, jota talviaikaaan
hädintuskin huomaa.

Palataanpa vielä hetkeksi siihen olkapäähän. Työtä se aiheuttaa minulle edelleen. Olkapään tukilihaksiston on oltava hyvässä kunnossa ja lämmiteltynä. Kehitys esimerkiksi penkkipunnerruksessa on siitä syystä hitaampaa verrattaen muuhun. Hyvä olkapää se on silti. Tukilihaksiston ylläpito on automaatio salilla. Saliharrastuksen ollessa taustalla en sen kanssa niin aktiivinen ollut, mutta kehittymiselle kuntosaliharrastuksessa se on edellytys. Normaalielämässä en muista koko juttua enää. Kesäisin oon usein törmännyt tilanteeseen, missä joku kysyy mitä mun olkapäälle on tapahtunut. Vie hetken tajuta, että se tarkoittaa leikkaushaavaa ja menneitä juttuja. Olen joskus ajatellut, että tuon olkapään vuoksi minusta ei penkkipunnertajaa tule. Oikeastaan se ei ole edes ollut niin kovin tärkeä asia. Pitäisikö nyt ajatella, että tuon nilkan takia minusta ei maratonjuoksijaa tule? Ei, en todellakaan ajattele niin ja kun tarkemmin mietin tuota penkkipunnertaja -juttuakin, niin just äsken päätin, että musta tulee vaikka se penkkipunnertajakin jos erityisen paljon haluan sitä!

Ainakin toistaiseksi olen edelleen leikkausjonossa jalkaterän kiputilan / plantaarifaskiittiongelman vuoksi. Ei muutosta suunnitelmaan, luki epikriisissä. Kontrollikäynnillä aion kuitenkin asian ottaa puheeksi. Ainakaan vielä tulevana kesänä en tuota pohjelihaksen faskiotomiaa (jokin sellainen se kai nimeltään on) haluaisi tehtävän. En ennen kuin näen kuinka tuo nilkka tulee toimimaan. Eikä mulla sitä paitsi ole edes pohjelihasta nyt. Pelkkä onneton pussukka, joka roikkuu säären luista. Voisi kuvitella, että ainakaan ennen kuin lihakset ovat "parantuneet" ennalleen, ei tuollaista operaatiota kannata tehdä. En tietenkään tiedä. Ongelmahan oli jäykkä nilkka ja pituussuunnassaan kireä pohjelihas, joka virhekuormittaa jalkaterää niin levossa kuin rasituksessa. Tämä murtumajuttu tuskin varsinaisesti nilkan liikkuvuutta lisää, joten luulisin että tuo operaatio on tulevaisuudessa ihan paikallaan edelleen. Asian suhteen ajattelin ehdottaa kontrolliaikaa jonkin ajan päähän. Katsotaan, mitä sanovat. Ykkösprioriteettina tässä on kuitenkin saada toimiva jalka. Vasta kakkosena tulee sitten tätä edeltävät kivut, säryt ja kolotukset. Jotka tietysti suuressa määrin rajoittivat toimintakykyä, ei sillä.

Jotenkin ironista se, että tuon tapaturman täytyi sattua just tuohon samaan jalkaan. Ja just kun jalkateräasioissa homma oli liikahtanut jättiläisen loikan eteenpäin ja tilanne näytti niin valoisalta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei paskoja fiiliksiä ole ollut. On ollut. Ja hitosti onkin. Parhaani teen, etten niihin fiiliksiin jää vellomaan. Enkä oikeastaan ole jäänytkään. Luulen, ettei siihen nyt vaan kertakaikkiaan ole varaa.

Että mites laulu menikään? Tässä naamassa arpikin kaunistus oisi...? (ja löytyyhän sellainenkin pieni, kun lapsena sain lapiosta silmäkulmaan rappusissa kaaduttua..).

Y94.2 Urheilu- tai liikuntatapaturma

Kovan onnen jalka tuo vasen.

Lauantaina oltiin tosiaan sillä kauan odotetulla hiihtolenkillä (joka kaikesta huolimatta oli kiva!). Siltä hiihtolenkiltä palasin kotiin eilen. Päivystyksen, leikkaussalin ja kirurgisen osaston kautta.

Kaaduin tosiaan sillä hiihtolenkillä ja nilkka pääsi jotenkin pyörähtämään. Harmiton kaatuminen, harmiton tilanne, isot seuraukset. Kipeää se teki, mutta varsin hyvältä tilanne siellä ladulla vaikutti. Jopa niin hyvältä, että jatkettiin hiihtoa seuraavaan etappiin asti, jonne oli melkoinen  jonkinmoinen (oikeastaan niin pitkä, etten kehtaa edes sanoa) matka. Peurungassa monot riisuttua olikin jalka melkoisen turvonnut. Murtuman mahdollisuus ei käynyt mielessäkään. Jonkinlainen venähdys ehkä. Lounastettiin peurungassa odotellessa kyytiä ja ihan vitsailtiin: terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja hiihtolenkillä, joo, joo, eiköhän tässä voi matkaa jatkaa. Ajateltiin kuinka menen päivystyksen triageen, nostan jalan ilmaan ja kerron olevani kyllästynyt pitkiin leikkausjonoihin (tietämättömille tiedoksi, mulla siis oli olemassa leikkauspassitus samaan jalkaan ihan muissa vaivoissa) ja laittaneeni vähän vauhtiä omaan jonotilanteeseen. Suunniteltiin uutta hiihtoreissua parin viikon päähän.

Triagessa lauantaina.
Ajattelin, että illalla kirjoitan blogiin pikku tapaturmasta ja hiihdosta.

Voitte uskoa, että järkytys oli melkoinen, kun palasin rtg-kuvista perusterveyden lääkärin pakeille kuulemaan tulokset. Parikin murtumaa. Nopeasti kuitenkin keräsin itseni, kuvittelin edelleen olevani menossa seuraavana päivänä Kontiolahdelle, joskin kipsi jalassa. Lääkäri lähti konsultoimaan kirurgia, joka passitti vääntökuviin ja aika nopeesti kävi selväksi, että leikkaus tästä tulee. Lateraarimalleolin murtuma tyyppiä Weber B. Vääntökuvissa nilkka antoi sen verran periksi, että mikäli hoitolinja olisi konservatiivinen, olisi nilkassa hyvin nopeasti kuluma. Hoitaja toi vaaleanpunaisen pyjaman, toinen laittoi tippaa käteen ja toinen takalastaa jalkaan. Aivan absurdi tilanne, tuntui lähinnä vitsiltä. Ei syömistä, ei juomista ja voin kertoa että jano oli 30 km:n hiihtolenkin jälkeen kohtalainen ja vaikka olinkin lenkin jälkeen syönyt, niin pari perhepizzaa olisi upennut nekin. Ainoa mitä sai suuhun ottaa oli pumpulipuikon näköiset sitruunatikut. Jes!

No leikkaus oli sitten loppujen lopuksi sunnuntai-aamuna, eli iltapalaa sain. Edessä oli uneton yö Keski-Suomen keskussairaalassa osastolla 21. Täytyy myöntää, että siinä yön tunteina alkoi ehtymättöminkin huumori olemaan lopussa. Pala palalta mulle alkoi myös valjeta, että mistään pilapalivammasta ei ole kysymys. Tietty menin ja googlettelin. Tiedä sitten kuinka järkevää. Sunnuntaina oli operaatio, joka meni hyvin. Nilkkaan laitettiin titaanilevy sekä kuusi ruuvia. Mikäli ne ei vaivaile, saavat olla siellä hamaan tappiin asti. Jos vaivaavat, niitä joskus poistellaan. Leikkauspäivä sujui hyvin, kivuitta. Ilmeisesti puudutus oli kohdillaan. Vasta ilta näytti todellisen luontonsa.

Mama ja sisko lapsineen toi lukemista leikkauspvänä.

Toinen yö oli yksi kipuhelvetti. Koko jalka ihan selästä asti oli ihan helvetin kipeä ja unesta ei ollut tietoakaan. Aamulla tajusin, että osa kivusta on hermokipua, jonka alkuperä on edelleen hämärä. Ehkä issiashermo venyttyi kohoasennosta, ehkä jotain muuta. Ilmankos se kasa opiaatteja aiheutti lähinnä pahoinvointia ja huimausta, mutta vaste kipuun oli mitätön. Täytyy sanoa, että en todellakaan, hoitajanakaan, ole tajunnut millaista on täydellisen kova kipu. Sellainen, kun koko kroppa vääntelehtii tuskasta ja hengitys ei kulje normaalisti. Tuon murtumakivun arvioin triagessa luokkaan 3-4, joten tuskin olen mikään kipuherkkä.

Maanantaina vaihdettiin lääkitystä, leikkauskipu alkoi helpottamaan, hermokipu jatkui edelleen. Tiistaina pääsin kotiin. Vihdoin ja viimein. Hermokipua on edelleen, joskin lievempänä ainakin verrattaen leikkauksen jälkeiseen yöhön. Se ehkä hieman pelottaa. Kuten moni muukin asia. Ihmismieli on kuitenkin ihmeellinen ja jollain tapaa osaan olla myös ylpeä reippaudestani ja positiivisuudestani. Väittäisin myös oppineeni hoitajana enemmän kuin monestakaan kurssista opintojen aikana. Paracetamol+Burana -comboa sekä Gabapentiiniä menee edelleen, lähinnä hermosärkyyn. Jarppa toimii haavahoitajana reippaasti: sidoksia joutuu vaihtelemaan, koska haava tihkuttaa kudosnestettä. Muutoin paraneminen sujuu.

Sellaista.

Kipsiortoosi tulee olemaan jalassa kuusi viikkoa. Silloin on myös kontrolli-rtg sekä lääkärin aika. Sairasloma jatkunee tuosta kontrollista noin pari viikkoa. Lääkärin mukaan kyseessä on vakava vamma, mutta ei parantumaton. Maratonia ei juosta tänä kesänä ja tuskin tänä vuonnakaan, mutta kuulemma joskus. Hyvä juoksujalka tästä kuulemma vielä saadaan. Nilkan toiminnan palautuminen vie 3-12kk. Turvottelua ja jopa jonkinlaisia särkyjä rasituksen jälkeen tulee vielä pitkään. Fysioterapeutin mukaan raskasta liikuntaa voi ruveta harrastamaan noin puolen vuoden kuluttua. Näin, jos kaikki menee hyvin. Parhaimmillaan siis. Monenlaisia tuntoja olen kyllä käynyt läpi. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Palailen niihin myöhemmin. Tässä tällainen faktapohjainen kuulumispostaus. Niin tiivistettynä kuin ikinä kykenin. Onni on myös kaikki ihmiset ympärillä, jotka jaksaa tsempata! Aika uskomattoman hyviä ihmisiä onkin! Ja hei. Mielelläni kuulen, jos jollakulla on kokemuksia vastaavasta vammasta ja siitä paranemisesta.

7. pvä perjantaina 13. pvä perjantain meiningit

Mun eilispäivä oli niin tragikoomista räpellystä, että siitä on melkein pakko kirjoittaa tänne blogiin. Ensinnäkin koko aamu lähti käyntiin silleen, että nukuin tunnin liian myöhään. En siis varsinaisesti pommiin, mutta kuitenkin silleen, että kaikki aamutouhuilut mitä olin suunnitellut jäi kotona tekemättä. Perusaamujuttujen jälkeen muistin löysän pyöränkumin. Lähdin alas pumppailemaan pyöränkumeja ja talutin sen pyörän varastoon. Aika nopeesti hiffasin, että se Bilteman poljettava pumppu oli rikki ja jouduin kuiteskin käsipelillä vatkaamaan sitä ilmaa kumeihin.

Jätin pyörän sinne varastoon ja lähdin viemään sitä romua pumppua takaisin ylös ja hakemaan muita kamoja ja lisää vaatetta päälle. Lähtömetreillä hississä tajusin, että hitto, pyöräilykypärä jäi kotsaan. Ajelin takaisin ylös ja hetken laukkua pengottua tajusin, että eipä ole avaimiakaan. Logistisista syistä oli pakko kuitenkin pyrkiä menemään sillä pyörällä (jonka olin just kuskannut sinne lukolliseen varastoon), koska kävellen ei kerkeä ja myöskään bussikorttia ei ollut tullut otettua mukaan. Soitin naapurin mummon ovikelloa, eipä ollut kotona mummo ja ei muuta kun alakertaan. Ehkä viis minsaa odottelin, kun eräs toinen naapuri ystävällisesti aukaisi varaston oven.

Lähdin taluttelemaan pyörää alas tuota jyrkkää mäkeä ja vedin lipat ihan huolella. Mojova mustelma kyynärpäähän ja olkapäätä juili aika mukavasti. Siinä vaiheessa mietin, että pitäisköhän taata hengissä pysyminen tälle päivälle ja painua takaisin kotiin. Mutta kun ei ollut niitä avaimia. Loppupäivä sujui ilman suurempia kommelluksia, lukkunottamatta yhtä hermoromahdusta erään projektin tiimoilta ja toista vähän pienempää hermoromahdusta erään toisen projektin tiimoilta (olen näet allerginen AMK:n erinäisille projekteille, niinkun varmasti moni muukin, mutta silti niitä pitää vaan puuhailla, että sieltä joskus pääsee pois!)

Voitte ehkä kuvitella, että eilisen järjestyksessään seitsemmännen perättäisen työpäivän ja viiden työviikonlopun jälkeen tämä vapaa lauantai (ja kokonainen viikonloppu) todellakin maistuu! 
Tuo olkapääkipukin on vähän helpottanut, eilen iltana olin melko huolissaan. (edit: on se sittenkin aika kipeä edelleen. Ehkä se paranee ja jos ei, niin sitten olisin tuon jo operoidun olkapään kanssa samoissa balansseissa, hah!)

Hyvää viikonloppua kaikille!

(kuvat:freepik.com)

Hei teille kaikille!

Blogitaukoa on vierähtänyt reipas kaksi viikkoa. Reipas kaksi viikkoa on vierähtänyt myös edellisestä lenkistäni. Olen siis lyönyt päätäni seinään ja huolella.Viimeksi kirjoittamani pitkän lenkin jälkeen en ole kyennyt juoksemaan metriäkään. Hädin tuskin edes kävelemään. Jokin on pielessä tuossa jalkaterässä, en vain tiedä mikä. Vammat ja vitutus (en ole hyvä kiroilemaan julkisesti, saati kirjoittaen. Nyt oli kuitenkin pakko, pahoittelut siitä) ei varsinaisesti ole mun lempiaiheita, joten vajosin blogikoomaan.

Sanomattakin lienee selvää, että juoksut, ainakin maratonjuoksut on tältä(kin) kesältä juostu. Korjaan ilmaisua, jäävät tältä(kin) kesältä juoksematta! Blogikooman lisäksi olen vajonnut myös hellekoomaan, eikä kuntosaleilu vaan ole jaksanut iskeä samoilla volteilla kuin noi satunnaiset ukkoset. Liikunnat on ollut lähinnä hyöty- ja chillailuliikuntaa. Ehkä eniten oikeaan urheiluun liittyvä teko on ollut ajatus Lidlin juoksuvaatteista -jonka senkin unohdin. Pakko näistä koomista on kuitenkin joskus nousta saadakseen tarpeellista (ja kaivattuakin) endorfiinia. Huomenna täytyy ainakin ryhdistäytyä sinne Lidliin hakemaan halpoja juoksuvaatteita sieltä melonien ja banaanien välistä.

Takaiskuista huolimatta varsinaisesti vittuuntuneeksi tai masentuneeksi en itseäni (jaksa) tuntea. Jollain tapaa sitä on mieli turtunut tähän ja loppuviimein kun asioita oikein tarkkaan katsoo, niin ei ne edes ole huonosti. Kestävyysurheilijana on myös mahdollisuus kehittyä vaikka ja kuinka iäkkääksikin, että mikä hätä tässä on. Vasta kolmekymppisellä.

Blogia aion kyllä jatkaa, päivitysväli tosin saattaa olla näinä vaikeahkoina aikoina hieman harvempi. Näyttää ainakin ihan kirjoittajaltaan.

Kilpirauhasasiaa

Moikka moi. Pitkästä aikaa. Ajattelin tulla kertomaan teille kuulumisia, jotka ovat aika ristiriitaisia. Kuten aktiivisemmat lukijat ovat varmaan huomanneet, olen aika-ajoin maininnut jonkinasteisesta uupumuksesta ja väsymyksestä. Tuota väsymystä on ollut viime syksystä asti, kunnes nyt tänä keväänä asiat kärjistyivät kohtalaisen pahaksi. Unentarve lisääntyi selkeästi, palautuminen urheilusta vaikeutui ja kunto paradoksaalisesti huonontui liikkumisesta huolimatta. Luonnollisesti mieliala on ollut aika matalalla.Seuraava lause on lainattu omasta kirjoituksestani tammikuussa:
"
Kirjoittamisinto vaan on ollut yhtä vähissä kuin kaikki muukin into. Lähestulkoon. Muutamana päivänä olen jopa pohtinut, että pitäisiköhän varata verikokeita. Olen kuitenkin tullut järkiini ja muistanut, että ehkä meidän kaikkien ei tarvitse olla ympäri vuoden samassa iskussa. Ei henkisesti eikä fyysisesti. "

Jonkinlaiset hormonihäiriöt, lähinnä kilpirauhasen vajaatoiminta,on käynyt mielessäni useampaan kertaan, kunnes taas olen prepannut itseäni luulosairaaksi. Kieltämättä hälytyskellot soi aika pahasti, kun maastavetosarjojen välillä teki mieli lähinnä ottaa päiväunet ja kunto paradoksaalisesti senkun huononi vaikka kuinka yritin liikkua. Paino on hiljalleen myös noussut, samaa tahtia kuin ruokahalu hiljalleen on hiipunut. Joskus huhtikuussa sain varattua itselleni lääkäriajan, joka oli tasantarkkaan viikko sitten. Kiireiseltä ja kyllästyneeltä vaikuttava täti laittoi lähetteen laboratorioon, jonka tulokset hain itselleni tänään. Soittoaika lääkärille niistä on vasta kesäkuun puolivälissä. Resurssipula näkyy ja tuntuu.

TSH 3.37 (viite 0.3-3.6/4.2, laboratoriosta riippuen. Mainittakoon vielä, että tyroksiinihoidossa tavoitearvo on 1-2 ja joidenkin tutkimusten mukaan tuo yläraja on aivan liian alhaalla. Tai ainakin ihmiset saattavat oireilla pahastikin, vaikka TSH olisi vain viitearvon yläkantissa.)

T4V 13 (viite 12-22. Vaikka siis TSH:ta on tuonkin verran, niin varsinainen tyroksiini on nipinnapin viitearvossa.)

En ole lääkäri, mutta toivoisin, että lääkäri kenen kanssa tulen asioista puhumaan käyttäisi kuuntelevaa korvaansa. Jälkeenpäin ajateltuna en enää ihmettele herkästi meneviä hermojani ja alakuloa. Taannoin mun mies sanoi, että "sulla on joka huoneessa kesken joku juttu, minkä oot aloittanut ja unohtanut tehdä loppuun". Muisti on olematon. Niiden harvojen asioiden kanssa, jota olen saanut aloitettua. En enää ihmettele sitä, kun lattiat on täynnä hiuksia, iho kutiaa ja päänahkaan on yhtä-äkkiä ilmestynyt hilsettä. Koskaan aiemmin ei sellaistakaan ole ollut. Ennen säännöllinen vatsantoiminta on muisto vain. Nuo asiat on hiljaa hiipinyt mun elämään, vaikka niistä yksittäin on ollut puhettakin, niin jotenkin ne vaan ei ole tullut tajuntaan ennen kuin nyt ihan viime aikoina.

Ja arvatkaa mitä. En enää ihmettele sitäkään, että tämä jalan parantuminen on niin tuskallisen hidasta.

Juttelin opiskelukaverin kanssa, joka kertomansa mukaan sai koelääkityksen kutakuinkin samoilla arvoilla. Lääkettä hän syö edelleen, arvot on hyvät ja elämänlaatu parantunut. Tää on ilmeisesti asia, johon suhtaudutaan kaksijakoisesti. En tiedä, mitä kohdallani tulee käymään, mutta vointini toivoisin parantuvan samanlaiseksi kuin se oli viime kesänä. Samanlaiseksi mitä se on ollut aina ennen. En ole tästä asiasta juuri kirjoitellut aiemmin. Ihminen voi näköjään selittää itselleen vaikka mitä. Stressi, stressi ja stressi. Ole reipas. Älä valita. Väärä vuodenaika. Kaamosväsymys vaihtuu kevätväsymykseen ja sitä rataa.

Hyvää viikonloppua kaikille! Huomenna juhlitaan ylioppilaita. Nyt lähden silittelemään tuon mekonretaleen ja katsastamaan omistanko yhtään ehjiä sukkahousuja. Ajoissa, kuten aina.

Huilille hop!

Tämä viikko lähti varsin napakkaasti käyntiin, kunnes tämä aamu toi pienen vastaiskun. Vasen (kaikki mun kehon tapahtumat on aina vasemmalla) lonkka oli niin jäätävän kipeä, että hetken kelasin pääsenkö koko työharkkaan tänään. No lähdin kuitenkin ja hyvä, että lähdin. Joku (ehkä limapussi) on varmaan ottanut joko pumpista, todennäköisesti kuitenkin eilisestä spinningistä, nokkiinsa ja vähän nyt vihoittelee.

Tämän alustuksen tarkoitus ei ollut (jälleen kerran) valitella vaivoistani, vaan johdattaa itse asiaan. Nimittäin siihen, että aion nyt olla hurjaakin hurjempi ja pitää sekä tämän että ensi viikon liikuntataukoa. En yhtään epäile (tai no joo, epäilen kaikkea vähän) etteikö tuo lonkka rauhoitu muutamassa päivässä, mutta tämä juoksuton ja pomppimaton aika (jota on nyt ollut viime viikkokin) ei ainakaan ole ollut jalkaterälle haitaksi ja nyt tämän lonkan myötä tähän sitten päädyin. Toivottavasti lepo menee perille ja ensi viikon jälkeen tilanne olisi kaikkinensa mennyt taas hieman eteenpäin. Rupesin myös tuumasta toimeen ja varasin ajan osteopaatille ja se aika on sitten toukokuun alussa.

Suurinpiirtein ensimmäinen ajatus oli, että ompahan tässä nyt sitten paljon aikaa muihin juttuihin. joskaan en yhtään tiedä mihin (no vaikka siihen opiskeluun joo). Liikunta on kuitenkin tosi iso osa mun elämää ja jo ajankäytöllisestikin lohkaisee siitä ison siivun. Liikun ehkä keskimäärin 7-8h viikossa ja tuohon kun lisää matkat, varusteiden kasaamiset, pukemiset, riisumiset, suihkut ja pyykkäämiset, niin liikuntaan kulutettu aika helposti jopa tuplaantuu. Harvoin tulee pidettyä vastaavalla ajatuksella taukoa kuin nyt, joten jännä nähdä miten aika oikein kuluu. Uskon kuitenkin, että tämä on nyt viisasta hoitaa näin. Eipähän tarvitse sitten miettiä, että kannattaako tuolla lonkalla tänään urheilla vaiko ei ja samalla tulee myös tuo selkeä lepo tämän kantapään/jalkaterän osalta kokeiltua.

Näillä eväillä tulevaan viikkoon. Fiilis on anyway hyvä!

Menneen viikonlopun eväät: Suomalaista mättöö ja Espanjalaista leffaa.
Ehkä kerkeen nyt katteleen toisen, jos kolmannenkin, näistä.

Tohtorin pakeilla

Jalkaterän kipuilun alkamisesta tulee kuun vaihteessa täyteen vuosi. Sen kunniaksi (!) varasin tuossa taannoisilla viikoilla ajan työterveyteen ajatuksella, että jos tämä homma tästä liikahtaisi erikoissairaanhoidon piiriin. Vastassa oli huonosti suomea puhuva lääkäri, jonka ensimmäinen kysymys oli, että sinullako oli niska kipeä. Öööö. Ei kun jalka. Oikeastaan siinä vaiheessa luovutin. Homma meni täysin samaa rataa, kuin aina ennenkin. Röntgen, fysioterapeutti ja soittoaika. En tiedä miksi en osannut sanoa, että haluan lähetteen erikoislääkärille. Ihan varmasti sanon sen kyllä puhelimessa. En todellakaan ole rasisti, mutta vähäsanainen ja huonohko suomenkieli on myös kohtalainen ongelma. En oikeastaan jaksanutkaan. Sitä paitsi jotenkin vaan mun mielestä lääkärin pitäisi jossain vaiheessa reagoida ihan omatoimisesti. Siinä sitten istuin ja katselin vieressä, kun tohtori lueskeli niitä aivan samoja tietokantoja, jotka olin itse lukenut jo. Niin, vuosi sitten.

Käynnin kohokohta oli keskustelu sairaslomasta:

Lääkäri: Oletko sä ollut sairaslomalla?

Minä: No en ole ollut, kun ei se varmasti ole ratkaisu tälle tilanteelle.

Lääkäri: Mitä, etkö sä halua sairaslomaa?

Minä: Joo en halua sairaslomaa, kun ei se varmasti ratkaise mitään.

Uskottavuus meni sen sileän tien. Mitäpä minä sitten lääkärissä, kun ei saikkua hakemassa.

Samantyylinen tankkaus käytiin hetkeä aiemmin kortisonista. Sitä nimittäin olisi voinut pistää vaihtelun vuoksi toiseen kohtaan. Tai siihen samaankin. Mitä, etkö sä halua kortisonia? Et tuohon etkä tuohon? Kun en nyt kiitos enää halua, kun se ei auta mitään. En tiedä eikö se ymmärtänyt vai eikö se vaan halunnut ymmärtää. Ja jotenkin mä en jaksanut olla edes vihainen, vaan laskin lähinnä päässäni menoja ja tuloja ja ynnäilin sitä, että kuinkahan paljon tulisi kustantamaan, jos tämän pyörän laittaisi pyörimään yksityisellä puolella vailla vakutuuksia. 

Mietiskelisin myös, että mitä edes terveydenhuollolta haluan. Ymmärrän kyllä, että magneettikuvat on kalliita. Haluaisin kuitenkin jonkinlaisen varmuuden vammasta. Että mitä se nyt sitten on. Että pystyisin sitoutumaan juuri spesifiin hoitoon. Tai mielenterveyteni säästyisi ja voisin rauhoittua odottamaan vaikka toisen vuoden paranemista. Röntgen ei montaa asiaa kerro ja vaikka anamneesi saattaa hyvälläkin todennäköisyydellä osua oikeaan diagnoosiin, niin haluaisin sen varmuuden jatkotutkimusten kautta eikä käytännössä pelkän anamneesin perusteella. Etenkin nyt, kun tilanne on pitkittynyt ja kyseisellä diagnoosilla (PF) kuitenkin valtaosa on vuoden kuluttua oireettomia.

No. Katsotaan nyt. RTG-kuvia ainakin otettiin enemmän kuin aiemmin. Ehkä selvittelen paljonko magneettikuva tai hermoratatutkimus maksaa yksityisellä. Siitäkin huolimatta, että olen julkisen terveydenhuollon kannattaja. Työterveyden sanotaan olevan parhaiten järjestetty terveydenhuolto. Näin varmasti on (ja tiedänkin, että on). Meille suutarin lapsille se on vaan lähinnä vitsi, joka kuntien säästöpaineissa aina vain paranee. Ehkä homma liikahtaa eteenpäin. Ehkä huomenna ei enää satu.

Ainoa mikä on varma, niin turhanaikaista sairaslomailua tai masentumista ei todellakaan tule tapahtumaan! Sinnikyydestäni ja luonteenlaadustani en aio tinkiä, vaikka hintana olisi se, että apua ei julkiselta puolelta tule. Ja parantua aion.

Tiedän myös, että tätä blogia seuraa monta samanlaisten tai samantyylisten asioiden kanssa painivaa. OLKAA IHMISET SINNIKKÄITÄ, VAIKKA SE ON VÄLILLÄ NIIN PIRUN VAIKEAA!!!!

Aurinko ei sittenkään ole sammunut!

Voiman tunnoissa ilmottauduin syksyllä yhdelle jos toiselle kurssille, jotka on tässä pikkuhiljaa starttaillut. Realitetit kun lyötiin pöytään, niin jouduin kyllä vähän karsimaan niitä opintoja. En sitäpaitsi muutenkaan muistanut, että tammikuu on yksi vuoden typerimmistä kuukausista. Tarkemmin sanottuna typerin. Eli sitä samaa matalalentoa edelleen. Tämä on ollut havaittavissa myös täällä blogin puolella. Viime vuoden tammikuussa on näköjään ollut sama juttu, tasan kolme päivitystä. Nämä päivitykset menee herkästi sellaiseksi, siis just tällaiseksi, liibalaabaksi jos päivitysväli venyy.

Aurinkokin on todistettavasti näyttäytynyt Jyväskylässä viime päivinä:

Viime viikon liikunnat:

Ma: Juoksu 22min. + Sali 1h2min.
Ti: Juoksu+Spinning+Juoksu -yhdistelmä yht. 1h20min.
Ke: Core 32min.
To: Sali 1h 2min. + Uinti 30min.
Pe: -
La:-
Su: Sauvakävelyhölkkä Laajavuoren mäissä 1h
yht. 5h48min.

Se oli sellainen viikko. Tammikuu tuntuu olevan monille kuukausi, jolloin mennään intoa puhkuen salille, lenkille ja jumppaan. Ja jokaista uutta harrastusta kohden tiputetaan vähintään viisi kiloa ja sitä rataa. Mä varmaan puhkun siitä innosta kaikki muut kuukaudet paitsi just tätä tammikuuta en! Jalka on sellaisella mallilla, että just ja just pystyn hölkkäämään 15-30min. Sekin on vähän siinä rajoilla. On kuitenkin hyvä, että saa yhdistettyä hölkkää muuhun treeniin, esim. "lenkkimielessä" spinningiin tai salin alkuverrat jne.

Nyt rupeen lukemaan viimetingassa ostettua Juoksija -lehteä ja lipittämään vihreää teetä:

En haluaisi valittaa, mutta....

1. ...jalka on pirun kipeä taas. Enkä edes tiedä miksi, en nimittäin ole yhtään pelleillyt taikka urheillut huonoilla tuntemuksilla. Kantapään lisäksi kipeänä on akilles. Alan olla niin täynnä tätä hommaa!
2. ...julkiselta sektorilta ei saa minkäännäköisiä apuja tällaisiin. Eikä työterveydestä. Pitäis ruveta harrastaan saikuttelua, mutta kun ei vaan jotenkin sovi mulle. Se harrastus.
3. ...yksityissektori on aika kallista. Ihan sama, varasin kuitenkin maanantaiksi ajan rasitusvammoihin perehtyneelle ortopedille. Toivottavasti käynnistä jää muutakin käteen kuin lasku.
4. ...tässä kolmen viikon listassa on kuusi vapaapäivää ja kuusi koulupäivää. Joten oli pakko ottaa kolme lomapäivää, että saan tähän listaan edes muutaman ihan oikean vapaan.
5. ...ottaisin mielelläni yksittäisiä palkattomia vapaita, mutta niiden myöntäminen on tällähetkellä ihan pirun tiukassa. Ei tarvitsisi valittaa kohdasta neljä.
6. ...juoksemisen lisäksi pannassa on tällähetkellä myös lähestulkoon kaikki muu, paitsi uinti tai kuntosali. Joku edes pieni lenkki olisi niin helppo toteuttaa pitkäksi venyneen koulupäivän päälle.
7. ...harmittaa, että nyt kun mulla on kerrankin ajoissa tieto KIHUn kestävyysharjoittelututkimuksesta (kiitos Retkeillessä -blogin kirjoittajalle), niin en voi sinne hakea kun oon jalkavammainen.
8. ...kun koulupäivät on venynyt, niin kokoajan on pimeä. Näin niinkun periaatteessa tykkään kyllä kaikista vuodenajoista, mutta en mahda sille mitään että pimeä on mulle vähän vaikeaa.

Jatkanko listaa? Öööö... En mä.

Ehkä joku parantumattomasti sairas saattaisi olla onnellinen, että sattuisi vain jalkaan. Okei. Ehkä jossain maassa ei ihminen saa ilman rahaa yhtään minkäänlaisia terveyspalveluja.  Ehkä joku pitkäaikaistyötön olisi onnellinen, että ylipäänsä saisi töitä. Ehkä jossain oltaisiin valmiita istumaan koulunpenkillä vuorokaudet läpeensä ilmaisen koulutuksen eteen. Ehkä joku neliraajahalvaantunut olisi onnellinen voidessaan harrastaa edes jotain liikuntaa. Ehkä jossain haaveillaan kestävyysurheilututkimuksen sijaan rokotusohjelmasta. Ehkä joku ääriolosuhteissa elämästään taisteleva vaihtaisi itsensä mielellään pimeyteen ja pieneen tihkusateeseen.

Tässä se nyt kuitenkin oli. Ihan numeroina lueteltu länsimaalaisen 29 -vuotiaan perusterveen tytön ahdinko. Oikein positiivisuuspläjäys! (Syytän kaikesta tätä rasitusvammaa!)

Tulehduskipulääkekuurilla

Hölkkäilin maanantaina aamuvuoroon. Vasemman kantapään sijasta vasen pohje tuntui alaosastaan tosi juntturaiselta. Tiistaina kävin salilla ja keskiviikkona tosiaan hölkkäilin sieltä koulusta kotiin. Juoksu vetreytti pohjelihasta. Olin mieltänyt nuo yöllisestä pohjekrampista johtuvaksi lihasarkuudeksi, vähän vaan normaalia alempana. Mulla nimittäin joskus "vetää suonta" ihan reippaanloisesti, just pohkeesta ja yöllä. Joskus siihen herää totaalipaniikissa ja joskus ei, tai sitten sitä ei vaan muista. Tosin aamulla sen kyllä enempi tai vähempi huomaa, jos on kova pohjekramppi ollut. Eilen pidin lepopäivää, pohje vähän aristi ja tänä aamuna liikkeelle lähtiessä funtsasin, että hitto, vähän kun se kipu oliskin enempi akillesjänteen yläosassa, kun itse lihaksessa.

Kantapääongelmat saattavat helpostikin aiheuttaa ongelmia akilleksen seutuun ja kun mä en nyt mitään ongelmia kaipaisi, niin ajattelin kyllä vähentää joksikin päiväksi akillesta rasittavaa liikuntaa sekä syödä Buranakuurin sillä oletuksella, että siellä jotain pientä tulehdusta saattaisi olla. Urheilulääkäri Harri Selänne kirjoittaa tulehduskipulääkkeistä seuraavasti:

Tulehduskipulääkkeestä on todettu selvä hyöty siinä vamman vaiheessa, jossa paranemista hallitsee tulehdusreaktio. Määrien on tällöin oltava suuria! Itse suosittelen annosta 40 mg ibuprofeinia painokiloa kohti. Tällaista annosta on järkevää käyttää korkeintaan viisi vuorokautta vamman sattumisesta. Tällöin kansanomaisesti voidaan ajatella, että siivotaan ja korjataan vaurioalueelta rikkoutuneet solut ja mahdollistetaan kudoksen uudistuminen. Lisäksi poistetaan epätoivottu tulehdusreaktio. Mikäli hoitona käytetään vain muutamaa ibuprofein tablettia silloin tällöin kun kipu tuntuu pahalta, sammutetaan elimistön oma järkevä tulehdusreaktio, mutta vähäinen määrä ei tuo tarvittavaa parannusefektiä alueelle. (Linkki alkuperäiseen artikkeliin.)

Mun painolla tuo tarkottaisi kolmea 800mg:n Buranaa, mutta ajattelin kyllä noilla kaapissa olevilla kuussatasilla pärjätä, kuten myös kolmella-neljällä päivällä. Kovin huolissaan en tuosta jutusta kuitenkaan ole, etenkin kun nyt illasta ei juuri mitään tuntemuksia ole. Tiedä sitten onko ansio Buranan vai muuten.

Sekä työssäni että elämässä yleensäkin olen laittanut merkille, että monilla ihmisillä on joko turhan kielteinen tai turhan myönteinen suhtautuminen tulehduskipulääkkeisiin. Harva kuitenkaan varmuuden vuoksi haluaa syödä antibioottikuuria tai vaihtoehtoisesti kieltäytyy lääkärin määrämästä antibioottikuurista. Antibiootti ja tulehduskipulääke ei missään nimessä ole sama asia, vaan tarkoitus oli verrata ihmisten lääkekäyttäytymistä eri lääkkeiden suhteen. Urheilu ja tulehduskipulääkkeet on lähtökohtaisesti huono kombinaatio. Tulehduskipulääkkeet ylipäänsä on huono kombinaatio ihan kaiken muun kanssa paitsi tulehduksen ja kivun (tai kovan kuumeen). Joskus lääke on kuitenkin paikallaan.

Itse olen sitä mieltä, että oikeaan aikaan ja oikealla tavalla käytettynä lääkekuuri on jopa suotavaa. Oma periaatteeni on se, että mikäli joudun tilanteeseen jossa apuna koetetaan lääkekuuria, on rinnalla oltava aina lepo! Eli lääkkeitä ei (todellakaan) tule käyttää tarkoitukseen, että kipu pois ja treenaamaan. Oon elämässäni syönyt ehkä neljä tulehduskipulääkekuuria, kaksi säären lihasaitio-oireyhtymään vuosia sitten ja kaksi tuohon kantapäähän silloin alkuvaiheessa. Ensimmäiseen kuurista oli selkeä hyöty, etenkin siitä hieman Buranaa eritavoin vaikuttavasta Arcoxiasta (bonuksena vähempi vatsaärsytys). Kantapäähän ei auttanut kumpikaan. Tulehduskipulääkkeen valintaa kannattaa mielestäni kyseenalaistaa, etenkin jos itsehoitona on jo käsikauppakuuria kokeillut. Markkinoilla on myös muita hieman eritavoin vaikuttavia tulehduskipulääkkeitä, jotka saattavat olla urheiluvammoihin spesifimpiä.

Toki näitä lääkkeitä käytetään yksittäin akuuttiin kipuun, että ei missään nimessä kolmen päivän Buranakuuria, jos joskus päänsärkyyn joutuu ottamaan lääkkeen. Ja itse valitsen tuohon mieluummin sen paracetamolin (tai migreenikohtaukseen sen siihen tarkoitetun lääkkeen, etten löydä itseäni päivystyksestä). Aika harvoin loppujenlopuksi sitä on tilanteessa, että joutuu mitään lääkettä käyttämään. Usein kuulee sanottavan, ettei joku käytä lääkkeitä esim. siksi kun on niin korkea kipukynnys. Monasti noilla kuuriluontoisilla jutuilla se pääpaino on kuitenkin ihan jossain muualla (tulehduksen lievityksessä!), kun siinä kivussa tai sen hallitsemisessa.

Jos viime postauksessa kuulostin nihilistiltä, niin nyt kuulostan varmaan lääkekeskeiseltä, hah. Ja jos epäilyttää, sopiiko joku lääke just mulle, niin tietenkään sitä ei kannata ottaa. Vatsansuojalääke ei myöskään mun mielestä oo pahaksi tulehduskipulääkekuurin yhteydessä, vaikka ei ihmeempiä vatsaoireita olisikaan. Ja muuta hoitoa ei tietty saa unohtaa, kuten esimerkiksi....

(viime viikonlopulta, ehkä kohta taas mahdollista..)

Ei kahta ilman kolmatta?

Eilen kävin ekaa kertaa kokeilemassa saliohjelmaa, jota ajattelin ruveta duunaamaan. Pääsisi taas pyörittelemään numeroita. Kilometrien ja keskivauhtien sijaan sarjapainojen ja toistojen muodossa. Ehdin vähän jo innostuakin.

No iltamassa sitten sattui pieni äksidentti ja onnistuin kämmäämään siten, että löin oikean käden aika pahasti pöytään. Niin typerä juttu, jota en sen kummemmin jaksa ruveta erittelemään. Keskisormi (juuri se sormi, jota tällä hetkellä tekisi mieli näyttää koko maailmalle) turposi mojovasti ja alkoi sinertämään. Perus KKK (kylmä, koho, kompressio) -setistä huolimatta tuo sormi oli edelleen tänä aamuna penteleen kipeä, turvonnut ja sinertävä. Ei muuta kun jälleen kerran lääkäriin, varmuuden vuoksi röntgeniin ja sitä rataa. Oma epäilys on kyllä, että tuo sormi vaan pahemman kerran venähti ja siitä kirjoitettava sairasloma on just sen omavastuu viikon. Mutta mikäpä tässä.

Mua tutkineella lääkärilläkin tuntui olevan pinna varsin kireällä ja ajat vartin myöhässä. Minä tietysti erehdyin kysymään, että miten tuon plantaarifaskiittiasian (tai tarkemmin ottaen todistuksen kanssa siitä) tulisi toimia, että voisiko sen kirjoittaa nyt samalla. Lääkäri totesi (tai oikeastaan keskeytti) varsin tylyyn tyyliin, että tämä on päivystysaika ja käski ottamaan yhteyttä työterveyteen. Niin, aivan kun olisin niin tyhmä, etten tajuaisi kiireellisen ja kiireettömään lääkäriajan eroa. Sattuneista syistä kuulen myös jatkuvasti natinaa ja kitinää sekä resurssi- että rahapulasta, joka terveydenhuoltoa tässä kaupungissa vaivaa. Sentään sain sanottua ajatukseni ääneen ja lääkärin äänensävy muuttui hetkessä. Tosin siinä vaiheessa jo valmiiksi herkillä oleva mieli oli pahoitettu.

Kaikenkaikkiaan tässä alkaa olla jo tragikoomisia piirteitä. On lähinnä huvittavaa ajatella, että koko kevään ja kesän olen sitkuttanut tuon kinttuni kanssa töissä, välillä lenkkarit jalassa, olematta kertaakaan pois. Kauan odotetun kesäloman ensimmäisenä virallisena päivänä sitten sattuu vamma, joka olisi selkeästi sairasloman paikka. Ei kai tässä auta. Perus "asiat voisi olla pahemminkin -ajatukset" kehiin ja etiäpäin.

(Jälkikirjoituksena täytyi tulla toteamaan, että sen sijaan vasen kantapää antoi äsken hölkätä viisi kilometriä yhtäsoittoa! Että mun ei tarvitsekaan näyttää keskaria koko maailmalle, ei sillä ettäkö edes voisin. Kumpa vammojen määrä olis tosiaan se vakio yksi kerrallaan...)

"Elokuun yhdestoista"

Viikko se on taas mennyt yhtä nopeasti, kun äskeinen miesten satasen finaali. Vähän samanlaista vastatuulta ja sadettakin on ollut, hööh. Mulla on kuitenkin nyt loma, et ei haittaa! Muutamia juoksukokeiluja oon tehnyt, heikohkolla menestyksellä, että niistä ei kummempaa kerrottavaa ole. Se ei vaan onnistu vielä. Sen pituinen se. Tilanne ton jalan kanssa on sellainen, että tuskin tuo Finlandian kymppikään tulee onnistumaan. Kaikki kisat ja ennätykset jää siis ensi vuoden puolelle. Joinan päivinä tuo harmittaa, joinain ei.

En oo varmaan kertonut, että muutama viikko sitten
hain Kyllön apuvälinepalvelusta tällaisen lastankin
(joo, sieltä samasta paikasta, mistä mummot
hakee rollattorinsa!)

Sen sijaan muiden juoksemista olen katsellut senkin edestä (kuten tuosta ylemmästä kuvasta voikin päätellä). MM-kisat on alkanut samaan aikaan kun mun loma ja sekin on ihan parhautta! Katselen aika vähän telkkaria yleensä ja varmasti nyt tänä viikonloppuna sitä on tullut katseltua enemmän kun viimeiseen kuukauteen yhteensä. Ja jos en ole ollut kotona, niin kaikki eniten mielenkiintoiset jutut olen katsellut jälkikäteen Yle Areenasta. Sen verta hienoa katseltavaa se on.

On remmiä ja kaikennäköistä. Kätevää,
venytyskulman saa ihan tosi
jyrkäksikin.

Muuten tällä viikolla on touhuillut crosstraineria, kahvakuulaa, kuntopiiriä, rapputreenejä, uintia ja tekniikka-/liikkuvuusjuttuja. Eli sitä mitä kaikkina aiempinakin viikkoina tänä kesänä. Sit oon myös vähän tehnyt pihahommia (joskaan en omassa pihassa, kun ei oo pihaa, hah!) sekä paljon pelannut frisbeegolfia. Joutessani väsäsin myös itselleni saliohjelman, jota ajattelin 1-2x vkossa ruveta duunaamaan. Siitä ehkä myöhemmin sitten.

P.S. Tätä plantaarifaskiittihelvettiä on nyt kestänyt neljä kuukautta. Joista viimeiset kaksi kuukautta se on estänyt juoksemisen täysin. Onkohan se oikeesti ihan "normaalia"? Mun duunin lääkäri suositteli yhtä urheilupuolen kolleegaansa, jolla voisin mahdollisesti käydä. Tosin se myös totesi, että usein tämänkaltaisten vammojen ainoa ja paras lääke on todella pitkä kärsivällisyys. Saiskohan sitä jostain taas vähän lisää?

Taisteluväsymys!

(Heti alkuun muutama varoituksen sana: Tää postaus saattaa sisältää jokusen perkeleen. Koska mun mieliala on nyt sellanen. Vaikka puhekielessä mun tuleekin kirottua (myönnän, iljettävä tapa), niin en ehkä tykkää kirjoittaa niitä. Se on jotenkin rivoa. Siitä huolimatta vitutusta ei voi kuvata muulla tavalla. Harmitus? Ketutus? Suututus? No way, kaukana mun mielialasta! Tää postaus ei myöskään ole mikään positiivisuuden multihuipentuma. Mun mieliala ei ole nyt sellainenkaan.)

Viime viikolla kaikki näytti jo vähän paremmalta. Lauantaina pystyin hissunkissun hölkkäämään kaksi kilometriä yhtäsoittoa. Jalkakin tuntui rullaavan paremmin edelliseen kokeiluun verrattuna. Kaksi askelta eteen, yksi taakse ja sitä rataa. Mitäpä sitten sunnuntai-iltana? Erehdyin laittamaan tennarit jalkaan ja tekemään äkkinäisen liikkeen huonoilla kengillä! Se oli sitten taas siinä, se näkymätön puukko jälleen kerran halkaisi kantakalvoa niin pirusti. Maanantain olin ihan pois pelistä ja tiistai-ilta töissä sujui joten kuten lenkkarit jalassa. Että kaksi askelta eteen, yhdeksän taakse ja sitä rataa.

Kenkähyllyt olis täynnä kivoja kesäkenkiä ja mitä teen mä? No kuljen koko kesän vittu lenkkareissa ihan vaan, että joku päivä niillä lenkkareilla pystyis vähän juoksemaankin. Siihen kun ne käsittääkseni on kuitenkin keksitty. Sen kerran kun erehdyt jotain muuta laittamaan jalkaan, niin lopputulos on sitten tässä. Ja tää helvetin lenkkaripukeutuminen asettaa myös kaikennäköisiä muita rajoitteita pukeutumiseen. Laita nyt sitten joku aamu jotain oikeesti nättiä päälle ja jalkaan lenkkarit! Eli toisin sanoen oon lähestulkoon koko kesän kulkenut myös kaikenmaailman huppareissa ja lökäpösyissä.

Alan olla aika kyllästynyt. Kyllästynyt siihen, että tää homma edistyy niin pirun hitaasti. Kyllästynyt siihen, että aina kun kuvittelen tilanteen olevan parempi, sattuu jotain. Kyllästynyt kulkemaan lenkkareissa ja lökäpöksyissä, ilman hikoilua. Kyllästynyt ylipäänsä kipuun! Niin, ehkä oon eniten kyllästynyt siihen, että joka ikinen aamu ensimmäisenä tiedostan sen kuinka paljon tai kuinka vähän sattuu. Ja joka ikinen ilta mietin, että tänään on ollut ihan hyvä tai tänään ei ole ollut niin hyvä. Nyt mietin, että tänään ei todellakaan ole ollut hyvä. Ihan sama, vaikka tuo kipu olisi vasemman käden pikkurillissä. Siihenkin kyllästyisi.

Vielä ehkä tuota kaikkea enemmän oon kuitenkin varmaan kyllästynyt siihen, etten yhtään tiedä kuinka kauan tää kipuilu kestää. Kun sä käyt leikkauksessa, sulle annetaan selkeät ohjeet ja ennusteet. Tiedän sen kokemuksesta. Kun sulla murtuu luu, sulle annetaan selkeät ohjeet ja ennusteet. Tiedän senkin kokemuksesta. Oon jutellut muutaman työkaverin kanssa, jotka on kärsinyt samasta vaivasta. Toinen puoli vuotta ja toinen vuoden. Olen kuullut myös tyypistä, jolla plantaarifaskiitti on kroonistunut niin pahaksi, että edes leikkaus ei ole saanut kantakalvoa kivuttomaksi. Se on kuulemma ihan tosi harvinaista. Mun tuskin tarvii siitä kantaa huolta. Ainakin yritän ajatella niin. Kahdesta syystä, ensinnäkin siksi, että arkielämä on kuitenkin koko tän ajan sujunut kohtuullisesti ja toisennakin siksi, että tuskin kuulun tässäkään suhteessa mihinkään ihan tosi harvinaisten ihmisten joukkoon. Hahhaa, kuinka positiivista!

Pahoittelen suuresti myös sitä, että te lukijat joudutte vähän väliä lukemaan tätä mun kantapääsontaa! En oikeastaan toivoisi sitä. Säästän tällä avautumisella kuitenkin piirun verran läheisiä, joille jätin tänä iltana jauhamatta tätä... kantapääsontaa! Paljon olen saanut kannustusta teiltä lukijoilta (niinkun myös läheisiltä), siitä mieleni on todella nöyrä :). Tiedän myös sen, että vaikka aika-ajoin, kuten tänään, taisteluväsymys valtaa totaalisesti sekä mielen että kehon, on pian, ehkä huomenna, taas paljon parempi päivä.

Jatkan venyttelyä. Hyvää yötä!

HCM? Finlandia?

"Kyllä noi oireet selvästi plantaarifaskiittiin viittaa, mutta katotaan se röntgenkuva nyt varmuuden vuoksi kun tää on näin pitkittynyt. Saa poissuljettua mahdollisen murtuman. Tulehduskipulääkekuurin määräisin kyllä nyt kanssa, vaikka sitä ootkin jo kokeillut. Katotte sitä jalkojen asentoa ja askelta sen fysioterapeutin kanssa ja se vois miettiä myös yölastaa siihen tai neuvoa sellaisen putkiharsolla tehtävän yösidoksen. Jatkat just niitä venyttelyjä, kylmää ja hierontaa mitä oot tehnytkin. Nää on joskus tosi sitkeitä vaivoja. Jos se ei ota hellittääkseen, niin suosittelisin käymään jossain urheilulääkärillä, esimerkiksi Likesillä. Siellä on paras tieto näistä ja sulla kun toi liikunta kuitenkin tavoitteellista."

Tulehduskipulääkkeeksi sain Arcoxiaa, mikä on ihan hyvä juttu. Oon joskus sitä säären orastavaan rasitusvammaan kuurin syönyt ja se oli huomattavasti parempaa näihin tällaisiin juttuihin, kun Burana. Lisäksi se on myös paljon vatsaystävällisempi (okei, myös kalliimpi). En usko, että tuossa rtg-kuvassa mitään on, mutta musta se on silti ihan hyvä, että se otetaan. Vastaukset siitä tulee torstaina. FT-aikaa sain aikaistettua jo juhannuksen jälkeiselle maanantaille, sekin on ihan jees.

Kiimasen savulenkki juhannusaattona on nyt yksi peruttu juoksutapahtuma. Ensimmäinen sellainen. Juostaan se kympin enkka sitten myöhemmin. Kahta juttua oon myös pyöritellyt päässäni. Maratonia ei voi juosta a) rasitusvammaisena tai b) treenaamatta. Takana on nyt viitisen viikkoa joko a) täysin treenamatta tai b) puolivaloilla treenaten. Helsinki City Marathon starttaa reilun kahdeksan viikon päästä ja fakta on se, että myös tämä ja muutama seuraava viikko menee edellä mainitun kaavan mukaan. Toivottavasti vain muutama viikko, eikä muutama kuukausi.

Kysymys siis kuuluu, onko tähtäin Helsingissä vai kenties Jyväskylässä Finlandia Marathonilla, joka starttaa neljä viikkoa HCM:n jälkeen??? Mitä te tekisitte tai mitä ylipäänsä olette mieltä? Ilmottautuminenhan on sisässä kumpaankin noihin, niinkun oon täällä kertonut. Jos näiden kahden välillä olisi pidempi aika, voisi ensimmäisen ajatella juoksevansa osallistumisen ilosta, kun sen nyt kerran Gatorade mulle tarjoaa. Toisen sitten enemmän aikatavoitteellisesti. Kuukausi on kuitenkin lyhyt aika palautua maratonilta ja alkuperäinen ajatushan oli sittemmin mahdollisesti muuttaa tuo Finlandia puolikkaaksi. Tai jos aivan alkuperäisiä ajatuksia kerrotaan, niin niissähän ei koko HCM ollut edes mukana. Oli ajatus juosta aikatavoitteinen maraton Jyväskylässä.

Tuon aikatavoitteen rankkaan aika korkealle omalla kohdallani, sillä oon ensimmäisen katumaratonin juossut tavoitteella maraton asenteella (joka on jo sinällään saavutus, ei sillä) ja toisen katumaratonin olen juossut aikatavoitteisesti, joka viimeisen kympin ongelmien vuoksi jäi vaan niin pirun lähelle. Tuo aikatavoitehan mulla on vielä himpun verran epäselvä (3.50?, jopa 3.45? Tarkentunee lähempänä kisaa testijuoksujen mukaan), mutta jokatapauksessa niin, ettei neljän tunnin alitus jää kyseenalaiseksi tai niinsanotusti "hiuskarvan varaan". Ennen tätä juttua tapahtunut juoksukunnon nousu lupaili jo aika hyvää, aika todella hyvää. Vaikka aikatavoite olisi mikä, niin selvää on se että neljän tunnin alitus vaatii ehjiä treeniviikkoja. No koko maraton ylipäänsä vaatii. Kunto ei muutamissa viikoissa laske, mutta viimeaikaisella (ja kuinka pitkään tämä nyt jaksaa jatkua) menolla se viimeistelty juoksukunto kyllä laskee juuri sen hiuskarvan verran.

Olis mielenkiintoista kuulla teidän mielipiteitä, sillä niinkun oon kertonutkin, mulla on aika vähän ihmisiä ympärillä jotka tämänkaltaisista asioista tietää. Rankkaan teidät lukijat aika korkealle siinä :).  (Äläkääkä pelejätkö kertoo mielipirettänne, teen päätöksen kyllä itte, niinku pohojonmaalaiset tuppaa tekemähä.. Oon jo melekehen teheny..)

Epätoivosta uhoon

Tämä viikko ei nyt ole mennyt niin kuin piti. Oikeastaan pitäisi varmaan sanoa, että tämäkään viikko.

Ma: 8km perushöntsää poluilla. Kantapää oli ihan hyvä.
Ti: 1km verkkaa + Lihaskunto + mäkivedot 6x60m + 1km verkkaa. Kantapää oli vähän huono.
Ke: 20km vitosen lenkkeinä maastossa. Jokainen lenkura alle puolen tunnin ja tuohon maastoon se oli hyvä vauhti. Tuntemukset oli peruskuntoalueella ja kantapää oli ihan hyvä.
To: 3.5km + Lihaskunto. Kantapää oli todella huono. Niin huono, etten pystynyt vetämään suunniteltua seiskan lenkkiä.
Pe: Huilipäivä. Kantapohja tuntuu ihan hyvältä. En jaksa huolestua. Se ei ehkä vaan kestä kahta perättäistä lenkkipäivää.
La: 1km kunnes en pystynyt enää jatkamaan.

Oon harrastanut juoksua säännöllisesti kuutisen vuotta. On ollut aikoja, kun muhun on sattunut, kovastikin, sääreen ja pakaraan. Koskaan vielä en oo joutunut keskeyttämään lenkkiä. Yhtään kertaa. Torstaina ja lauantaina tuo kipu oli erilaista kuin aiemmin. Se ei ollut "tärähdyskipua", vaan viiltävää kipua kantapohjan kalvojänteessä. Se kipu ei ollut enää kantapään osuessa maahan, vaan se oli myös noustessa päkiälle. Se kipu ei enää turru. Se ei myöskään tunnu kävellessä juurikaan, kuten aiemmin. Mutta juostessa se tuntui. Niin pirun kovaa, ettei kertaakaan aiemmin. Ensimmäistä kertaa siinä noin kilometrin päästä kotiin kävellessäni mun päähän tuli ajatukset, jotka on kyllä alitajunnassa ollutkin.

• Tää juttu ei välttämättä oo niin  nopeasti ohimenevä, mitä mä oon ensin uskonut ja sitten toivonut. Että tää saattaa viedä just niin paljon aikaa, kun niin monilla muillakin.

• Että mä en välttämättä tule olemaan kunnossa HCM:lle. Että niin saattaa oikeasti tulla käymään mulle.

• Mitä jos siellä kantapohjassa on jotain oikeasti rikki? Kun se nyt niin äkisti meni taas noin huonoksi.

Sen lisäksi, että jouduin ensimmäistä kertaa keskeyttämään juoksulenkin, musta tuntui ensimmäistä kertaa epäreilulta. Epäreilulta se, että oon koko kevään treenannut hyvin, käynyt töissä ja käynyt koulussa, odottanut kesää, että on enemmän aikaa. Ja sitten kun sitä on, on tilanne tämä. Epäreilulta se, että oon ihan tosissaan huoltanut itseä, oon venytellyt, hieronut, teippaillut, pitänyt kylmää ja pitänyt taukoa. Epäreilulta se, että vaikka tää kevät on tuon asian takia ollut todella hankala, on kunto noussut, treenit sujuneet ja mikään muu ei olisi esteenä onnistumiselle. Ekaa kertaa mun teki myös mieli heittää puhelin metikköön ja ekaa kertaa mua ei huvittanut mennä edes kotiin. Mikä nyt sinänsä oli hullua, nimittäin kotona mulla on ihminen, joka ei turhia lässyttele mun tekemisistä, mutta kannustaa ja ymmärtää juuri niissä tilanteissa kun kannustamista ja ymmärrystä kaipaan. Siinä hetken oltua hiljakseen ja asioita funtsailtua mieli muuttui masentuneisuudesta suoranaiseksi uhoksi.

• Maanantaina mä varaan ajan työterveyteen ja haluan, että tuo jalka kuvataan. Ihan vain varmuuden vuoksi. Että siihen ottaa joku lukenut kantaa. Ja mulla on siihen oikeus, vaikka reseptinä tuohon ei olekaan lisätä liikuntaa ja pudottaa painoa!

• Maanantaina mä menen myös kaupungille ja ostan vesijuoksuvyön. Ja juoksen niin pirusti. Siitäpä saa. Kantapää ja kaikki. Ja soitan fysioterapiaan ja kysyn onko siellä tarjolla yhtään aiempia aikoja.

• Että yksi per**leen plantaarifaskiitti ei todellakaan tule mua lannistamaan. Jos mä en pääse treenaamaan elokuulle, niin ihan sama. Sitten mä treenaan syyskuulle. Ja jos mä en pääse treenaamaan syyskuulle, niin ihan sama. Sitten mä treenaan lokakuulle. Ja jos mä en pääse treenaamaan lokakuulle, niin sitten täytyy varata talveksi ulkomaan maraton.

• Päättäköön vaan kantapää nyt. Pilatkoon vaan niin monta viikkoa, kun tarvis on. Mutta mikään rasitusvamma ei kestä ikuisesti ja pää on se joka näistä asioista pitkällä tähtäimellä päättää.

• Ja se pää on päättänyt juosta sen hiton maratonin hiton kovaa. Siitäs saa kantapää ja kaikki.

Juoksutaukoa ja jumppailua

Hyvää iltaa täältä koulukiireiden ja työpäivien lomasta. Kantapää on nyt sillä mallilla, että kävellessäkään ei enää kipua tunnu. Tuon kortisonipiikin jälkeenhän rasitusta pitäisi välttää seitsemän vuorokautta hoitovasteen maksimoimiseksi. Painettaessa tuota kipukohtaa pieniä tuntemuksia vielä on ja oon ajatellut nyt kuitenkin pitää juoksutaukoa tämän viikon loppuun. Ja todellakin toivon, että tuon penteleen kantapään kanssa ei enää koskaan (tai ainakaan ennen syksyä) tarvitsisi taistella.

Tiistaina tuli käytyä OMT-fysioterapeutilla, joka ei kyllä mitään pituuseroa alaraajoissani havainnut. Puolieroa lantion hallinnassa kylläkin, joten jos tuota pituuseroa takavuosina onkin ollut havaittavissa, on se nimenomaan toiminnallisista seikoista johtunut. Tuota puolieroa tullaan nyt sitten jumppaamaan päivittäin ja seuraava käynti olisi juhannuksen jälkeisellä viikolla. Elän siis toivossa että myös pakaranseudun hermokivut helpottavat.

Näyttää iisimmältä kun on.

Vanha olkapääleikkauksen aikanen tuttavani, vastuskumi.

Vaikka toukokuusta kaksi viikkoa meni juoksutreenejä ajatelleen perseelleen, niin kilometrejä on silti toukokuulle kertynyt 132 keskivauhdilla 5:19@km. Pakko olla tyytyväinen, sillä vuoden takaiset treenit oli vähän enemmän ja aika paljon hitaammalla vauhdilla. Vaikkei mitään kahden viikon juoksutaukoa tuossa kuussa silloin ollutkaan! Tuntuma oli tuossa toukokuun alussa, että juoksukunto liikahti eteenpäin ja olin siitä tosi iloinen. Tuskin tässä mitään dramaattista takapakkia on ehtinyt tulla. Toivottavasti tuo kehitys jatkuu samana ja kantapää pysyy menossa mukana.

Plantaarifaskiitti(keskeisyyttä)

Vaikka mun lähipiiri on yllättävänkin hyvin kestänyt mun kantapääkeskeistä elämääni viime päivät, niin kirjoitellaanpa hieman kuulumisia tännekin. Kortisonipiikin jälkeen kipu on ollut, jos mahdollista, vieläkin kovempaa. Rasitusvamman seuraksi oli pahaenteisesti kasvamassa myös asennevamma, kunnes luin fysiatria.netistä kortisoni-injektiosta artikkelin. Asennevamman syntymisen esti seuraava lause:  

"Noin 30% voi saada noin 2-4 päivää kestävän aikaisempaa voimakkaammankin kivun vaikka injisointi olisikin tehty teknisesti oikein johtuen siitä, että injisoitu synteettinen kortisoni on rakennettu kiteiseksi (kiteistä aine vapautuu tasaisesti päivien kuluessa), jolloin nämä lääkkeen kiteet ärsyttävät..." 

Okei, eli mulla on vielä toivoa. Kuinka ollakaan tuossa pari tuntia sitten kävelin roskia viemään pehmeäpohjaisilla kengillä lähes normaalisti, hemmetin hitaasti, mutta lähes normaalisti ja lähes siedettävällä kivulla. Se oli aika hienoa, kun on maanantai-illasta alkaen varannut käytännössä ainoastaan päkiälle ja tiistai-iltana liikkunut jotakuinkin konkaten oikealla jalalla. Eli mun ei ehkä tarvi käydä täysin asennevammaisena nukkumaan siitä huolimatta, että oon tietysti lueskellut kauhutarinoita joillain vaivan vuoksi vuodenkin juoksutaukoa pitäneistä. (<- Viimeinen asia, mitä kannattaa tehdä!). Jos tästä pitää jotain hyvää keksiä, niin olkoon ne asiat sitten seuraavat:

• Sain aikaiseksi varata ajan OMT-fysioterapeutille, lähetehän mulla oli olemassa jo ennestään. Johtuen aiempina vuosina kärsimistäni vammailuista. Niistä voi halutessaan lukea täältä. Mikäli ei tästä postauksesta joku saa riittävää annostusta rasitusvammavalituksesta, hah!Tuo aika tulee olemaan ensi viikon maanantaina.
• Jos juoksutaukoa piti tulla, niin tulkoon se sitten nyt, kun on viimeinen rutistus koulua ja pari viikkoa ilman ainoatakaan vapaata. Jos olisin innostunut käyttämään lenkkeillen viettämäni ajan täysin koulutehtävien parissa, tulisi monesta asiasta valmista. Paino sanalla JOS!
• "Ei pikku lepo välttämättä huonoo tee, sulla on niin hyviä treeniviikkoja nyt takana.." Okei, joo, tosi piristävä kommentti. Ei todellakaan omasta suusta eikä oma ajatus. Voi olla ihan totta. Sikälimikäli tää nyt on pikkulepo. Esim. viikko max. kaks. En osaa vaan vielä piristyä siitä, kun en voi olla ihan varma, että tää tosiaan on pikkulepo.
• Tiedän nyt ihan tosi paljon plantaarifaskiitista. Ja kortisoni-injektioista. Oon kuulkaa lukenut. Terveysportin tietokantoja myöten. Tiedä sitten onko se nyt niin järkevää.
• Kun tästä pääsen, aion jatkossa olla viisaampi ja tehdä enemmän asioita sen eteen, että voin ehkäistä tuon niin pirullisen vaivan jo ennen kuin se syntyykään. Kiitos.

Yks juttu on mun mielestä aika nurinkurinen kanssa. Ihan vaan, jos joku lukaisi tuon aiemman linkin, joka käsitteli jalkojen pituuseroa. Se sääriluukalvon ärsytystila on ollut oikeassa jalassa, eli siinä "pidemmässä". Kuulemma siksi, kun iskutus on kovempi. Nyt tää plantaarifaskiitti on kuitenkin siinä vasemmassa jalassa. Ja pakarajumitmitkäliehermosäryt kanssa siellä vasemmalla puolen. Ihan mielenkiintoista tulee oleen kuulla OMT-ft:n näkemystä näistä kaikista juttuloista.

Ai niin, vielä yks juttu. Vedin tänään neljä leukaa. Ja vielä aks kertaa, et se ei ollut sattumaa. Jee. Ja kiitti ihan kauheesti kaikille ketä mua edellisen postauksen jälkeen tsemppas!

Kortisonipiikillä kantapäähän!

HEMMETIN HEMMETIN HEMMETTI. Tää aamu oli sitten tuon jalan kanssa niin todella tuskallinen. Mullahan on joskus parikymppisenä tuo sama vaiva ollut ja silloin siihen pistettiin kortisonia ja kymmeneen vuoteen ei minkäännäköistä kantapääkipua ole esiintynyt. Aamulla funtsin, että pitäisköhän mun nyt kuitenkin varata aika lääkärille, kun olen kyllä kaikenmaailman hieromiset, venyttelyt, kylmät ja omatoimiset Buranakuurit kokeillut.

Kuinka ollakaan sain työterveyteen asiaa tuntevalle lääkärille ajan iltapäiväksi. Plantaarifaskiittihan se siellä kantapäässä sitten on vaivannut, niinkun arvattavissa olikin. Lääkäri sitten lupasi tuon kortisonin pistää, tosin kertoi myös, että viimevuosina kortisonipiikkiä on harkitummin ruvettu antamaan. Kerroin temput, joita kantapääni eteen olen tehnyt ja siinä kuulemma kaikki vaihtoehtoiset hoitokeinot suurinpiirtein olisivatkin. Kysyin vielä hänen omaa mielipidettään asiaan, niin lääkäri kertoi, että hänen kantapäähänsä ei kortisonia pistettäisi, mutta mikäli hän harrastaisi juoksua, niin hän todennäköisesti tuon kortisonipiikin haluaisi.

No nyt sitten konkkaillaan ympäri asuntoa ja katsellaan mitä tuleman pitää. Tuon kortisonin teho on käsittääkseni aika paljon kiinni myös siitä, kuinka hyvin lääkeaine osuu tulehtuneelle alueelle. Pistoskohdan ei enää huomenna pitäisi näin kipeä olla. Täytyy nyt toivoa, että tuosta jotain apua olisi. Lenkille varmaan sitten joskus, kun jalka tuntuu ihan normaalilta. Tai on jo vähän aikaa tuntunut. Eipä tullut puheeksi se. Kauheasti yritän ajatella positiivisesti, mutta silti vaan masentaa, suututtaa ja kiukuttaa! On ollut niin hyvä tekemisen meininki tässä ja kuntokin on tuntunut kehittyneen. Täytyy yrittää pitää yllä tuota ajatusta.

Sinänsä kaiken kaikkinensa positiivinen käynti. Hyvin moni saattaisi asiaan suhtautua "Buranaa naamaan ja vältä harrastustas -asenteella", mutta tämä lääkäri oli kyllä toisenlainen tapaus. Kertoi, että kaikennäköistä rasitusvaivaa saattaa (juoksua) harrastavalle tulla, mutta ne on pieniä asioita, kun ajattelee kokonaisuutena sitä, kuinka monelta isolta ja pieneltä vaivalta harrastaminen säästää sekä fyysisesti että henkisesti. Sama lienee päätee kaikennäköiseen liikuntaharrastukseen, vaikka juoksusta nyt sattuneista syistä puhuttiinkin.

Hyviä treenejä teille muille :).

Ravintolapäivää ja pyöräilyä!

Tämän aamun ensimmäinen ajatus oli jo ennen ylösnousua, että tänään ei pääse lenkille. Kantapäähän juili siihen malliin, että tuo ajatus tuli tajuntaan jotain kahdessa sekunnissa. Yleensähän mä en siis ajattele yhtään mitään ennen ensimmäistä kahvikuppia, joten kiputuntemuksia on kyllä täytynyt olla. Just kun pääsin kirjoittamasta, että viikon treenit on kulkenut ongelmitta. Täytynee olla a) kirjoittelematta pikkuvaivoista ja  b) panostaa taas kylmään ja venyttelyyn. En kuitenkaan ole kovin huolissani vielä.

Lenkki jäi siis väliin ja kävin fillaroimassa sellaset 25km ympäri Jyväskylää. Tuota pyöräilyä pidän omalla kohdalla lähinnä chillailuna. Taikka ulkoiluna. Tekee hyvää tuolle kantapäällekin fillaroida löysin nilkoin, kun kantapalvo aina mukavasti venyy joka polkaisulla. Pyörälenkuran päälle tuli osallistuttua ravintolapäivään sushia syömällä. Kumpaakin ekaa kertaa elämässä. Vähänkö siistiä. Ja kohta kun alkaa suomen (voitto)peli Ruotsista ja illaksikin on tiedossa kaikkea kivaa, niin ei jaksa tuota yhtä kantapäälle hävittyä juoksulenkkiäkään harmitella.

  

HYVÄÄ VIIKONLOPPUA!