keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Elämäni leikkauskertomukset

Tämä nilkkaleikkaushan on mun elämässä toinen leikkaus. Mulla on vuonna 2008 operoitu olkapää diagnoosilla HAGL laesio glenohumeralis dx. Suomeksi HAGL vaurio oikealla. Eli oikeassa olkapäässä oli yksi ligamentti irronnut kiinnityskohdastaan ja olkapää muljahteli ja ikäänkuin osittain siirtyi pois paikaltaan. Normaalista poiketen tuo vamma ei ole seurausta mistään traumasta, vaan on vaan jostain syystä tullut. Ehkä siksi, koska on niin löysät nivelet tai jotain. Elelin sen olkapääongelman kanssa tosi pitkään ennen kuin leikkauspäätös tehtiin. Kaikennäköistä konservatiivista hoitoa tehtiin ja monia kuvia otettiin, kunnes viimeksi MRI ja sen jälkeen operaatiopassitus. Ihan oppikirjojen mukaan operaatioon valmistelu ei sujunut: MRI kuvan perusteella mut laitettiin vain tähystysjonoon, vamman laajuus oli leikkauspäätöksen tehneeltä lääkäriltä jäänyt osittain huomioimatta. Näin ainakin epikriisissä todetaan. Olin valmistautunut puolentoista kuukauden sairaslomaan ja päiväkirurgiseen toimenpiteeseen, kunnes leikkaava olkapääspesialisti tuli kertomaan, että tiedossa on avoleikkaus, sairaslomaa kolme kuukautta ja 1-2 yötä sairaalassa. Tuota tietoa yritin sitten esilääkityksen (joka silloin taisi olla enemmän sääntö kuin poikkeus) vaikutuksen alaisena käsitellä.

Vaikka tuo toimenpiteen laajuus olikin yllätys ja jonkinlainen kriisikin, olin silti osannut valmistautua pitkään kuntoutukseen, toisin kuin tässä nilkkatapaturmassa. Henkisesti se oli aika kova juttu silloin: olin juuri jokinaika edeltävästi tiputtanut painoa ja päässäni pieni ääni sanoi, että urheilematta lihoisin. Liikkumattomuus oli melkoinen peikko ja mitä tapahtui? No ei juuri mitään. Kunto vähän heikkeni kasvaakseen aikanaan entistä vahvemmaksi. Luulen, että tuo kokemus opetti myös mielelle saman. Aikalailla erilainen kokemus on kuitenkin tällainen traumasta leikkauspöydälle juttu, kuin elektiivinen leikkaus. Oma tietotaito on myös ihan eriluokkaa nyt kuin tuolloin, kun en vielä ollut hoitaja. Se on sekä positiivinen että negatiivinen asia. Tiedän, että maailmassa on paljon paljon pahempiakin vammoja, kuin operoitava nilkkamurtuma. Lisäksi on sairauksia, joita ei koskaan voi parantaa. Siitä huolimatta maratoneista haaveilevalle ja aktiiviliikkujalle tämänkaltainen tapaturma on melkoinen kriisi ja aiheuttaa monenlaisia huolia ja pelkojakin. Ensinnäkin täytyy psyykata itsensä täysin erilaiseen elämään useiksi kuukausiksi, jopa vuodeksi. On elettävä ensiksi paranevan ja sitten kuntoutuvan nilkan, ei mielihalujen mukaan. Toisennakin alitajuntaan puskee jatkuvasti ajatus siitä, että voinkohan varmasti kuntoutua samaan elämään kuin tähänkin asti ja lopullisesti tuo huoli sammuu vasta, kun niin käy. Jossain määrin olen noita tuntemuksia käynyt jalkaterän kiputilankin kanssa. Nyt on olo, että se olikin vasta harjoittelua.

Vaihtelun vuoksi vanha haava, jota talviaikaaan
hädintuskin huomaa.
Palataanpa vielä hetkeksi siihen olkapäähän. Työtä se aiheuttaa minulle edelleen. Olkapään tukilihaksiston on oltava hyvässä kunnossa ja lämmiteltynä. Kehitys esimerkiksi penkkipunnerruksessa on siitä syystä hitaampaa verrattaen muuhun. Hyvä olkapää se on silti. Tukilihaksiston ylläpito on automaatio salilla. Saliharrastuksen ollessa taustalla en sen kanssa niin aktiivinen ollut, mutta kehittymiselle kuntosaliharrastuksessa se on edellytys. Normaalielämässä en muista koko juttua enää. Kesäisin oon usein törmännyt tilanteeseen, missä joku kysyy mitä mun olkapäälle on tapahtunut. Vie hetken tajuta, että se tarkoittaa leikkaushaavaa ja menneitä juttuja. Olen joskus ajatellut, että tuon olkapään vuoksi minusta ei penkkipunnertajaa tule. Oikeastaan se ei ole edes ollut niin kovin tärkeä asia. Pitäisikö nyt ajatella, että tuon nilkan takia minusta ei maratonjuoksijaa tule? Ei, en todellakaan ajattele niin ja kun tarkemmin mietin tuota penkkipunnertaja -juttuakin, niin just äsken päätin, että musta tulee vaikka se penkkipunnertajakin jos erityisen paljon haluan sitä!

Ainakin toistaiseksi olen edelleen leikkausjonossa jalkaterän kiputilan / plantaarifaskiittiongelman vuoksi. Ei muutosta suunnitelmaan, luki epikriisissä. Kontrollikäynnillä aion kuitenkin asian ottaa puheeksi. Ainakaan vielä tulevana kesänä en tuota pohjelihaksen faskiotomiaa (jokin sellainen se kai nimeltään on) haluaisi tehtävän. En ennen kuin näen kuinka tuo nilkka tulee toimimaan. Eikä mulla sitä paitsi ole edes pohjelihasta nyt. Pelkkä onneton pussukka, joka roikkuu säären luista. Voisi kuvitella, että ainakaan ennen kuin lihakset ovat "parantuneet" ennalleen, ei tuollaista operaatiota kannata tehdä. En tietenkään tiedä. Ongelmahan oli jäykkä nilkka ja pituussuunnassaan kireä pohjelihas, joka virhekuormittaa jalkaterää niin levossa kuin rasituksessa. Tämä murtumajuttu tuskin varsinaisesti nilkan liikkuvuutta lisää, joten luulisin että tuo operaatio on tulevaisuudessa ihan paikallaan edelleen. Asian suhteen ajattelin ehdottaa kontrolliaikaa jonkin ajan päähän. Katsotaan, mitä sanovat. Ykkösprioriteettina tässä on kuitenkin saada toimiva jalka. Vasta kakkosena tulee sitten tätä edeltävät kivut, säryt ja kolotukset. Jotka tietysti suuressa määrin rajoittivat toimintakykyä, ei sillä.

Jotenkin ironista se, että tuon tapaturman täytyi sattua just tuohon samaan jalkaan. Ja just kun jalkateräasioissa homma oli liikahtanut jättiläisen loikan eteenpäin ja tilanne näytti niin valoisalta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei paskoja fiiliksiä ole ollut. On ollut. Ja hitosti onkin. Parhaani teen, etten niihin fiiliksiin jää vellomaan. Enkä oikeastaan ole jäänytkään. Luulen, ettei siihen nyt vaan kertakaikkiaan ole varaa.

Että mites laulu menikään? Tässä naamassa arpikin kaunistus oisi...? (ja löytyyhän sellainenkin pieni, kun lapsena sain lapiosta silmäkulmaan rappusissa kaaduttua..).

2 kommenttia:

  1. On varmasti paskoja fiiliksiä. Eiköhän se kuulu ihan asiaan. Mutta kuten sanoit, tärkeää on päästä niistä eteenpäin ja keskittää ajatukset kuntoutumiseen. (Minä se olen olevani paraskin puhuja. :D)

    Hienoa, että olkapää on tullut noin hyvään kuntoon! Kyllä mä uskon, että sekä jalalla että kädellä voi vielä tehdä vaikka mitä! Kyllähän noita "oikeita" (siis ammattilais-)urheilijoitakin on korjailtu vaikka miten ja silti ne tuolla porskuttavat menemään! Näin koitan ajatella näiden omienkin vaivojen kanssa. Että on sitä ihmiset pahemmastakin selvinneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Mun mieskin sanoi, että harva se kausi jonkun futarin jalka menee ihan tuusan nuuskaksi ja vuoden päästä se on jo täydessä terässä. Toki heillä ammattilaiset ympärillä koko ajan aamusta iltaan, mutta anyway. Jotenkin on paljon pelottavampaa, kun kyseessä on jalka, mutta toisaalta taas sen kuntoutuminen tapahtuu varmaan omillaan helpommin, ts. ei voi esimerkiksi ruveta välttämään käyttöä tms. Kaikenmaaliman kauhukuvia olen lukenut, enkä tiedä onko se aina järkevää. Toisaalta jäätyneellä olkapäällä mä itseäni pelottelin, kun olkapääjumppaa piti turhautumiseen asti tehdä :D.

      Poista

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3