tiistai 25. heinäkuuta 2017

"Hei, te ootte laittanut teidän vauvan reppuun!"

-Een serkku, 4v.

Aikalailla ekoja hankintoja vauvaan liittyen oli meillä kantoreppu. Manduca merkiltään ja tutustumisen jälkeen olen kyllä ollut reppuun enemmän kuin tyytyväinen. Ensiksi meni hetken, ennen kuin hoksasin alkaa käyttämään reppua olkaimet ristissä selän takana ja siitä se ihastus sitten lähti. Varsinkin nyt, kun Een ei enää tarvitse olla vauvatuessa, tuntuu repun käyttö kaikkinensa todella simppeliltä. Asento ja niksit on hiotunut hiljalleen paremmaksi ja varmasti hioutuu edelleen.

Ee ei ole ollut vauva, jota olisi pitänyt kanniskella päivät läpeensä. Jos olisi, olisi tuo reppu ollut varmasti vielä kultaakin kalliimpi. Toki tällaisia tilanteita meilläkin on ollut. Eräänkin kerran olen myös minä nukuttanut päiväunet siinä, kun mikään muu ei ole toiminut. Nyt taas Een ollessa isompi, hän jaksaa katsella repusta maailman menoa, Niinpä ollaan tehty kirjasto- ja kauppareissuja tai käyty vaikkapa metsässä ihan muuten vaan kävelemässä. Olen jopa jonkun kerran käynyt ihan omaakin treeniä tekemässä. Tuosta nurkalta kun löytyy mäkeä ja lisäpaino on omasta takaa ;). Päiväunet hän nukkuu edelleen repussa, jos uniaika on. Niinpä voi myös "pidempiä" reissuja tehdä, eikä homma ole niin aikaan sidottua. Vaunut kun ei tällä hetkellä ole ollenkaan in, paitsi sen hetken kun nukuttaa. Manduca kuuluu siis vakiovarusteisiin niin mökillä kuin kaupungilla ollessa. Tässä yks päivä esimerkiksi lähdin extempore kaverille Een herättyä. Vauva kantoreppuun, kamat reppuun ja bussiin. Ee tykkäs katsella ja homma sujui. Arvatkaapa olisiko toiminut kärryjen kanssa?



Luontoretkiä en vielä toistaiseksi ole juuri tehnyt. Tähän mennessä on tullut reppuiltua ihan tuossa meidän kodin tai mökin lähimaastoissa. Mieli kyllä olisi lähteä kauemmaksikin retkeilemään. Ainaskin tämän kesän must see -listalla olisi Hyyppäänvuori Laukaassa ja Oravinvuori Korpilahdella. Kertaalleen reissu peruuntuikin todella epävakaisen sääennusteen vuoksi. Vauvan kanssa sitä on ehkä vähän kriittisempi tuota keliä kohtaan. Ei ole kiva löytää itseään vauva kantorepussa ukkosmyrskystä. Onko joku muuten käynyt jommassa kummassa edellämainituista paikoista? Millaista polku on kulkea? Eetä täytyy kantaa vielä edessä, joten olen kyllä varautunut siihen, että ihan kaikenlaisiin maastoihin ei ole kannatusta lähteä. Vauvan myötä (jo raskausaikana) opin kyllä kääntymään hyvillä mielin myös takaisin. Ainakin kaksin, heh.

Kantovälineitä löytyy jos jonkinlaisia. Itse en ole mikään ekspertti näissä asioissa. Pahoittelut vaan, jos tässäkin kirjoituksessa olen käyttänyt väärää termiä puhuessani Manducasta. Sen verran olen asiaan perehtynyt, että tiedän olemassa olevan ergonomisia ja ei ergonomisia kantovälineitä. Manducaan päädyin suositusten ja arvosteluiden perusteella, joita silloin luin taikka sain ergonomisista repuista. Mulle oli alusta saakka selvää, että kantoväline on reppu. En ole yhtään niin kärsivällinen kaveri, että jaksaisin paneutua ja perehtyä liinoihin, kankaisiin ja solmimisiin, ehei. Vauva reppuun, solki kiinni ja menoks. Se sopii mulle.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Onnellisuus on valinta

Kirjoitan tästä aiheesta mun ystävien innoittamana. Ystäväperheen, jota alkoi entisenlainen elämä liikaa nyppiä ja niinpä he, yllätys yllätys, päättivät tehdä asialle jotain. Sanoivat irti yöpaikkansa, hankkivat uusia töitä, toinen ehkä vielä uuden ammatin ja muuttivat lapsineen pohjoiseen (terveisiä vaan, jos ikinä tätä luette!). Oon myös tehnyt töitä esimerkiksi irtisanoutuneen insinöörin kanssa, joka tänä päivänä on vastavalmistunut sairaanhoitaja. Oon sanonut heippoja kollegalle, joka niin ikään myös muutti pohjoiseen ja toivottanut hyviä opiskeluvuosia työkaverille, joka tyystin vaihtoi alaa.

Miksi yllätys? Siksi, että vaikka edellisenkaltaisia esimerkkejä riittää, niitä toisenlaisia on vielä enemmän. Niitä, jotka ovat tyytymättömiä työhön, ympäristöön tai parisuhteeseen. Ensiksi vähän, kunnes tyytymättömyys hiljalleen kasvaa. Tyytymättömyyden kasvaessa se alkaa myös leviämään. Jos inhoat kahdeksan tuntia päivässä sitä mitä teet, etkä ajattele tilanteesta olevan ulospääsyä, kuinka luulet voivasi nauttia illasta kotona? Tai jos kodin seinien sisäpuolella on pääosin huono olla, osaatko olla positiivinen työkaveri? Tuskin. Ainakaan, jos tilanne jatkuu vuosia. Hiljalleen tyytymättömyys leviää vähän jokaiselle elämän osa-alueelle ja alkaa olla osa ihmistä itseään. Sellainen tietynlainen negatiivisuus. Ja etteikö tuossa olisi riittävästi riesaa, niin se leviäminen ei pysähdy vielä tähänkään. Sitä nimittäin alkaa kitkeä ympärilleenkin.



Sanonta "meillä on vain tämä yksi elämä", on ehkä klisee, mutta niin totta. Kuinka sen elämän haluat elää? En todellakaan tarkoita, että nyt kaikkien tulisi erota ja karata. Sanoa irti työpaikat, myydä omaisuus ja muuttaa kauas pois. Vähempikin riittää. Ihannetapauksessa kyseenalaistaessa sitä omaa elämää, ei muutostarpeita juuri nouse esiin. Toki on myös paljon asioita, joita ei tuosta noin vaan muuteta, mutta niidenkin osalta omaa suhtautumista on varmasti hyödyllistä tarkastella.

En ole mikään onnellisuusopas. Omassakin elämässä riittää tekemistä saatika, että toisille osaisin antaa neuvoja. Itse ajattelen asioista niin, että ensinnäkin omaa elämää ja olemassaolon muotoa olisi hyvä osata (ja muistaa) kyseenalaistaa riittävän usein. Tykkäänkö työstäni? Näinkö haluan asua? Onko vapaa-aikani mielekästä? Mikä tässä elämässä vie energiaa? Mistä saan sitä? Onko sitä riittävästi? Mitä asioille voisi tehdä? Toinen juttu on, että tuohon viimeiseen kysymykseen on vain harvoin vastaus "mitään ei voi tehdä". Ja mikäli on, on sitä asiaa ruvettava työstämään ja hyväksymään oppien elämään onnellisena ja tyytyväisenä siitä huolimatta. Kolmas ja usein kuultu sääntö on päättää, että tästä päivästä tulee hyvä päivä.

Ei ole helppoa aina. En mä itsekään ole isoja asioita elämässäni tehnyt. Opiskellut lisää ja hakeutunut uusiin töihin heti, kun lisähaasteita alkoi kaivata. Jotain tuollaista. Ja kyllä mäkin oon aina välillä varsinainen narisija ja nirisijä. Etenkin tuo päätös hyvästä päivästä on tässä elämäntilanteessa välillä vaikeaa, kun väsymys painaa. Hyvä olisi muistaa, että sitä ei ole myöhäistä päättää vaikka päivä kääntyisi jo illan puolelle. Kuitenkin oon sitä mieltä, että onnellisuus on isolta osin valinta ja mahdollisimman usein koetan myös tehdä sen valinnan.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Hiljakseen sekä postauksia että juoksua

Postaustahti se vaan pysyy verkkaisena. Tykkään käyttää tuota verkkaista sanaa, kun oon vihdoin ja viimein sisäistänyt, että se tarkoittaa hidasta eikä nopeaa. Innostusta kyllä olisi, mutta toteutus hieman ontuu. Omia harrastuksia on tullut toteutettua vaihdellen. Ehkä se sopivan välin löytäminen niille on kuitenkin jonkin verran haastavampaa, kuin ennen vauvan syntymää ajattelin olevan. Eikä tää johdu siitä, etteikö Jii hoitaisi. Hän kyllä hoitaisi, mutta itse vaan koen, etten kovin usein halua olla pois vauvan luota. Monesti myös vaikkapa aika kolmistaan menee sitten kuitenkin sen edelle, että lähtisin huitelemaan omien harrastusten pariin. Liikuttua kuitenkin tulee, joten mitäpä tuosta.

Kuitenkin vanha ajatusmaailma siitä, että viikottaisia liikuntatunteja pitää olla vaikka ja kuinka paljon, nostaa aina aika-ajoin päätään. Että salitouhut on ihan pelleilyä, kun sitä tekee vain kerran viikossa. Ja lenkkeilykin aika pientä, kun eihän "kävely ole mitään". No ihan turhaa sellainen ("vähäisten") liikuntamäärien märehtiminen. Eikä mun ehkä pikkuvauvan äitinä ole pakko heti pian pystyäkään juoksemaan kymppiä nelosella alkavaan lukuun ja samanaikaisesti kyetä vetämään toista kymmentä leukaa. Kun tähän ikään saakka on vammoista huolimatta harrastuksissa ollut pieniä notkahduksia lukuunottamatta noususuhdanne, tuntuu tällainen kokonaisvaltainen kunnonnotkahdus välillä vähän ärsyttävän. Kaikkeen kun ei vaan aika riitä ja luulen, että vähemmälläkin pääsee ihan hyvään kuntoon. Sitä paitsi, kohta kai on myös ruvettava sanomaan, että ikäisekseen hyvään kuntoon!

Juoksua oon tosiaan hiljalleen aloitellut. Toistaiseksi myös tuo pariin otteeseen leikattu jalka on raskauskiloista (olenko sanonut, että ne on jämähtänyt pirun tiukkaan???) huolimatta kestänyt, vaikka kyllä nilkat ja jalkaterät vähän eriparisilta tuntuu. Juoksu on tässä elämäntilanteessa todellakin aikaystävällinen harrastus. Pystyt viettämään harrastuksen parissa kaiken sen ajan, mitä oot kotioven ulkopuolella.  Toivottavasti siis, jalka jatkossakin kestää, kilot karisee ja kunto nousee. Kohta tehdään myös kaupat juoksurattaista, jotka otan mahdollisimman pian noiden isohkojen yhdistelmien tilalle, joten senkin puolesta lenkkeilyyn tulee hieman lisää puhtia. Ee nukkuu tällä hetkellä vähän vaihtelevasti päiväunia vaunuissa (tai missään, heh) ja hereilläollessaan hän hieman huonosti jaksaa olla kopassa. Sen sijaan käppäilyt kantorepun kanssa on tosi in, kun voi katsella maisemia kunnes väsy iskee. Se se muuten on varsinaista jerkkua reisille!

Tästä nyt ei suunta kuitenkaan voi olla kuin ylöspäin. Jos vaan jalka kestää, niin syyskuussa voisi vaikka kipaista Finlandia Marathonin yhteydessä Valon kympin.

Yhtenä sateisena aamuna Laajavuoren maastoissa