sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Viikon liikunnat ja kivoista kivoin lenkki!

Nonniin. Avataas ihan konkreettisesti millainen on viime viikko liikkumisten suhteen. Synnytyksestä on siis kulunut kaksi kuukautta ja vointi on sen suhteen varsin hyvä. Unet on välillä mitä on, niinkuin nyt arvata saattaa. Kuitenkin koen vauva-arjen asettuneen vahvasti taloon ja se on varsin kivaa. Aloittelin tietysti tekemään tätä postausta jo tuolloin alkuviiikosta, koska nyt julkaisuhetkellä en varmasti muistaisi miten hommat viikolla sujui.

Maanantai:

Vaunulenkki n. 7km kirpparille ja bussilla takaisin.

Tiistai:

Aamupäivällä käytiin Een kanssa kävellen kaverin luona n. 2km. Jiin kotiuduttua läpsystä vaihto ja meitsi lähti t-paitakelin kunniaksi yksin lenkille. Juoksulenkki 5,5km.

Keskiviikko:

Aamupäivällä vaunulenkki 6km.

Torstai:

Punttitreenit 45min. Een mentyä aamupäiväunilleen meitsi lähti salille. Palatessa taas läpsystä vaihto ja Jii lähti salille. Tämmöinen on aina yhtenä aamuna kuvio, kun Jiillä vapaapäivä.

Perjantai:

Vaunulenkki maastossa 9km + core-treeni 30min.

Lauantai:

Ei mitään erityistä liikuntaa, sen sijaan käveleskelyä koko päivä.

Sunnuntai:

Vaunulenkki maastossa 6km ja illalla ainaskin pikkunen kävely Eetä kanniskellen ja ehkä core-jumppa.

Sellanen oli mun tämä liikuntaviikko.



Sitten kerron vielä siitä kaikkein kivoimmasta liikunnasta, nimittäin perjantain pitkästä vaunulenkistä. Vaunulenkkeiltiin yhdessä Jiin kanssa pitkästä aikaa. Lylleröpyllerö, eli minä, jouduin välillä ihan juoksemaan perässä, sen verran kovaa tahtia piti Jii yllä. Oon niin onnellinen siitä, että latupohjat on vihdoin ja viimein kunnossa. Pääsee pois teiltä ja autojen seasta. Sinne metsään nimittäin! Lisäksi saa vähän tehoja treeniin. Perjantaina Jii työnsi vaunuja ja käveltiin kyllä aika monta tosi jyrkkää nousua. Ollaan laitettu vaunuihin "turvanauha", jonka saa käteen kiinni ja niinpä alamäissä on turvallisempaa. Itse oon Jiitä arempi (toim. huom. arkuus ei oo koskaan ennen ollut mun hyve!) kaikista pahimpia mäkiä tulemaan alas, mutta onneksi niitäkin pystyy välttämään ja silti saa hyviä vertikaalimetrejä sisällytettyä lenkkiin.

Niin siistiä! Kaikki muu on turhaa paitsi mäet! ...No ei vaiskaan. Ei ehkä kannata keulia nyt, heh! Mukavaa sunnuntai-iltaa kaikille!



torstai 18. toukokuuta 2017

Ruokanatsi raskauskiloineen

Aiemmin kirjoitin asioista, jotka mua enemmän ja vähemmän on tässä äitiydessä yllättänyt. Yksi juttu ihan unohtui mainita ja siitä kirjoittelen nyt. Nimittäin oon jollain ihmeellisellä tavalla ruvennut ymmärtämään äitejä, jotka sanoo piut paut liikunnalle ja terveelliselle ruualle. No en nyt ehkä ihan täysin, mutta vähän kuiteskin ja ehkä liikunta ei oikeastaan olekaan se juttu, vaan enemmän tuo syömispuoli. On nimittäin ihan varma juttu, että jos oma liikunnallinen elämä ei olisi ollut niin vahvalla pohjalla kuin se oli, olisi tämä hetki se kaikkein huonoin hetki tehdä yhtään mitään korjausliikkeitä. Liikuntaa kyllä harrastan ja voisin harrastaa vieläkin enemmän.  Terveellisen ruuan suhteen taas asia ei ole niin yksioikoinen. Voin ihan suoraan myöntää, että nytkin on välillä ihan oikeasti pitänyt käydä taistelua, että onko järkevää tänäkin iltana väsyneenä mussuttaa jotain hiilarihöttöä naamariinsa.

Nyt joku näppärä saattaa ajatella, että pitää voida syödä myös epäterveellisiä asioita ja plaa plaa. Totta. Mutta vähintään yhtä järkevää on laittaa poikki ns. "epäterveistä syistä" johtuva herkuttelu. Omalla tsekkilistalla on ollut päivän aikana nautitut ruuat. Onko se terveellistä ja ennen kaikkea onko sitä imettävälle ja paljon liikkuvalle äidille riittävästi? Useinkaan ei ole ollut ja tämä kyllä hiilarihimoina näkyy. Myös asenne syömiseen on ollut suurennuslasin alla. "Ah, Jii on illalla kotona, sylittelee vauvaa, rötvätään sohvalla, takana hektinen päivä ja huono yö, nyt kyllä ansaitsen sitä ja tätä". Tuolla ajatusmaailmalla ansaitsen kyllä joka ikinen päivä, joten pois se minusta!



Olen siis ruoka-asioiden suhteen tsemppaillut ja pitänyt yllä hyvää, mutta rentoa, ruokarytmiä. Terveellinen ruoka kuuluu kyllä päiviin, sen suhteen ei sen kummempaa tsemppaamista ole tarvinnutkaan tehdä. Tykkään terveellisestä ruuasta. Herkkujen suhteen on ja siitä äskeisessä kappaleessa kirjoitinkin. Kuitenkin olen siinä onnistunut kohtalaisen hyvin. Rentous tarkoittaa sitä, että kaverin tullessa kylään, voi kattaa kauniisti ja seurana kahvipullaa nauttia. Kuitenkin tästä perhearjesta jos nuo herkuttelut pidetään poissa.

Tästä tullaankin asiaan, joka todenteolla ärsyttää. Nimittäin nuo raskauskilot ovat kuin ovatkin ihmeellisen tiukassa. Painonlasku jämähti kuin seinään jo useampi viikko sitten. Väkisinkin mieleen hiipii ruokanatseiluajatukset vaikka se ei tässä vaiheessa (täysimetys) olekaan järkevää. Puntarilukema ei ole ainoa asia, vaan myös se, että iso osa vaatteista ei istu siten, kuin haluaisi. Olokin on tuosta keskivartalosta enemmän tai vähemmän plösö. Vaikka kuinka päätin olla ihan hirvittävän armollinen ja vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että synnytyksestä on kaksi kuukautta ja painoindeksikin on vain vähän yli normaalipainon rajan, tuo ruokanatsi soimailee itseä jopa vähän aiheetta. Kuinka sen saisi hiljaiseksi vai tarvitseeko sitä hiljentää? Luottaisinko vain tähän tekemiseen vai voisiko hieman vielä kiristää? Tavitseeko aineenvaihdunta jonkinlaisen hikiliikuntabuustin käynnistyäkseen taas normaalisti? Kuinkahan paljon univaje vaikuttaa? Entä muutoin hormonit? Painon käyttäytymistä ajatellen hassulta tuntuu, että perusaineenvaihdunta olisi todella noussut sen 500 kaloria imetyksen myötä. Kuinka sä oot karistellut raskauskilot? Oliko se helppoa?

maanantai 15. toukokuuta 2017

Elämäni tärkein viikonloppu

Hellurei ja kivaa alkavaa viikkoa. Lauantaina juhlittiin pojan kastejuhlaa ja sunnuntaina vuorostaan elämäni ensimmäistä äitienpäivää äitinä. Takana on siis tähänastisen elämäni ylivoimaisesti tärkein viikonloppu. Kastejuhla sujui kaikinpuolin mallikkaasti molempien lähisukulaisten läsnäollessa. Porukkaa siis oli, onhan mun perhe iso ja sisarruksia kuusi kappaletta minusta nuorempia. Vauva on mun puolelta serkusköörin neljäs jäsen, joten myös lapsivieraita oli. Jarpan puolelta taas vauvalla on yksi serkku, joka heti muutama viikko omien rippijuhlien jälkeen sai kummintehtävän. Vauva sai nimen, jota en kuitenkaan taida ihmeemmin täällä blogissa käsitellä. Olkoon hän Ee tai vauva ja Jarppa voipi olla jatkossa Jii. Matsaavat sitten hyvin yhteen, heh. Äitienpäivää vietettiin yllättämällä meidän äiti brunssilla. Harvoin kun ollaan niin isolla porukalla koolla me sisarukset. Äitienpäivän iltaa mentiin sitten viettämään Jiin äidin luokse. Kiva päivä, todella.

Oman äitini mulle 33 vuotta sitten tekemä kastemekko nyt kymmenennessä kasteessa.

Sana äiti kuulostaa edelleen paikoin vähän vieraalta, mutta toisaalta taas niin kovin omalta. Äitiyttä on tänään takana tasan kaksi kuukautta. Tuo kaksi kuukautta on kyllä myöskin ollut elämäni tärkeintä aikaa. Tärkeintä, raskainta, ihaninta ja opettavaisinta. Sanonta "maailmalle olet vain joku, mutta jollekin olet koko maailma" on saanut ihan uudenlaisen merkityksen. Yhtä-äkkiä rinnalla onkin pieni ihminen, jolle olet kaikki. Joku jonka hyvinvointi korreloi suoraan omaan hyvinvointiin ja varmasti myös toisinpäin. Joka, jonka vuoksi tekisit mitä vaan. Ihan mitä vaan.

Sunnuntaina ajateltiin poiketa kirkkopuiston kahvilaan kahville ja kas, siellä tarjottiin äiti-ihmisille kahvia ja kakkua.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Enemmän ja vähemmän äitiydessä yllättänyt

Äitiyttä on takana nyt sen vajaa kaksi kuukautta ja ajattelin kirjoitella hieman ajatuksia siitä, mikä tässä uudessa elämässä on enemmän ja vähemmän yllättänyt. Ihan ekana täytyy myöntää, etten ehkä kuitenkaan osannut varautua siihen, kuinka hektistä pikkuvauva-arki tulee olemaan. Ainakin meillä se on enemmän ja vähemmän sitä. Ehkä eniten siihen vaikuttaa se, että meidän pikkuinen on unissaan aika herkkä ja myös syö edelleen melko tiheästi. Niinpä ns. "oma aika" on kuin onkin enemmän kortilla, kuin vielä kaksi kuukautta sitten kuvittelin olevan. Hektisyys on siis yllättänyt, vaikka siihen kuinka varautui.

Ennen raskautumista ajattelin myös, että minusta varmasti tulee sellainen rento äiti. En nyt tiedä, onko tuo oikea sana kuvaamaan ajatuksiani paperille, mutta ehkä saatte kiinni mitä tarkoitan. Raskausaikana kuitenkin huomasin vetäväni kierroksia milloin mistäkin epäadekvaatista asiasta. Tuntuuko ne liikkeet ja onkohan kaikki nyt varmasti hyvin? Niinpä ajattelin, että näinkö sama epävarmuus tulee jatkumaan myös vauvan synnyttyä. Kuitenkin arjen asetettua taloon huomasinkin äitiyden sujuvan yllättävänkin varmoin ottein. Rentous saattaa olla väärä sana, mutta olkoon se nyt tätä yhtä yllätystä kuvaava sana. On jollain lailla paljon epävarmempi olo olla odottava äiti, kun sitten se vastasyntyneen äiti.

Ajan kulku. Toisinaan päivä saattaa tuntua hyvinkin pitkältä. Oot nukkunut huonosti, vauva on nukkunut huonosti, ulkona tulee räntää. Mieli tekisi tehdä jotain, mutta mitään ei jaksa. Jarppa on töissä ja aika matelee. Kuitenkin kokonaisuus on se, että aika menee ihan hurjaa kyytiä. Samoin vauva kasvaa ja kehittyy niin, ettei itse meinaa perässä pysyä. Vasta hän oli pieni sinne tänne nukahteleva käärö ja nyt täällä jokellellaan ja nauretaan menemään. Ajan kulun nopeus näkyy myös ihan käytännön asioissa: eilen esimerkiksi kirjaimellisesti juoksin neuvolaan ollakseni ajoissa. Onneksi kunto riittää, nimittäin ottaa vähän luonnetta vastaan se, että olisin myöhässä, heh.

Metatyöt, niitä riittää. Pyykin määrä on lisääntynyt, mikä tietää taas enemmän pölyä. On tuttien keittelyä, rintapumpun keittelyä. Vaunujen kyöräämistä ulos ja takaisin sisään. Pyöränsuojien virittelyä, hankintojen tekemistä. Vaatekaappien pitämistä suunnilleen ajantasalla. Varsinkin aluksi mieleen hiipi ajatus, että tästäkö alkoi loppuelämän työleiri. Sittemmin sitä kyllä on oppinut siinä sivussa hoitelemaan kotihommia ja löytänyt järkeviä tapoja tai työjärjestyksiä, jotta metatyön määrä vähenee. Tai ainakin tuntuu pienemmältä.

Tunteet. Ei sitä rakkautta voinut kuvitella ja vaikka kuvitteli, niin silti sen voimakkuus yllätti. Ja yllättää edelleen, päivittäin. Eikä se äitiys, niinkuin ei mikään mukaan, ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Myös negatiivisia tunteita on koettu. Tää on vaikeaa, mutta myös tärkeä, sanoa ääneen. Niitä ei ole paljoa tai usein, mutta se vähäkin tuntuu "kielletyltä" ja oikeasti todella vaikealta.

Edelleen olen jonkinlaisessa välitilassa uuden ja vanhan elämäntilanteen välillä. En oikein tunne omakseni jutella lastenvaatteiden teknisistä ominaisuuksista, mutta toisaalta taas tuntuu, ettei mulla oikein ole annettavaa siihen vaellusvaatekeskusteluunkaan. Saati sitten, kun niistä trendivaatteista keskustellaan! Tämä näin vertauskuvainnollisesti. Toisinaan kaipaa vertaistukea ja toisinaan taas jotain ihan muuta. Myös elämänrytmi on edelleen muuttunut aina vain aamupainotteisemmaksi. Nykyään jo iltakuusi on myöhä ja tämä tietysti asettaa myös omat haasteensa sosialisoinnille. Valehtelisin, jos väittäisin etteikö minkäänlaisia kasvukipuja olisi ollut. Plussan puolella tässä toki ollaan ja reilusti <3.



torstai 4. toukokuuta 2017

Vähän kokeilin juosta (no hölkätä)

Viime viikolla oli sitten se kauan odotettu jälkitarkastus. Odotuksiin nähden tuo käynti oli aika tyhjä arpa. Kaikki kunnossa, se lienee pääasia. Fiiliksen mukaan jatkossa liikunnat ja plaa plaa. Terveydenhoitaja sentään oli vatsalihasten erkauma-asiaan perehtynyt ja hän kohdallani tilannetta kokeili. Silläkin saralla pitäisi kaiken olla varsin hyvällä mallilla. Terveydenhoitohenkilöstön puolesta siis lenkille vaan, jos siltä tuntuu. Varsinaisten suorien vatsojen treenaamista tulisi kuitenkin edelleen välttää, kuten myös liikkeet, jotka tuovat vatsaonteloon paljon painetta.

Silti jotenkin huolettaa ja päässä pyörii sen sata kysymystä asian tiimoilta. Täältä löysin hyvän kirjoituksen asiasta ja selkeän ohjeen "kotitestaukseen", klik! Kirjoituksessa ilmenee myös se, miltä optimaalitilanteen pitäisi tuntua, koska optimitilanteen ja varsinaisen erkauman väliin mahtuu vähän tilaa. Noin niinkuin kirjaimellisesti, heh. Oma tunne oli myös varsin hyvä. Painaessani sormen napaan tunsin reunat molemmin puolin, sormi ei uponnut yhtään minnekään, mutta ei tuntuma ihan yhtä timmi ollut, mitä rystysen väliin painaessa. Pitäisi tosiaan nyt varata se fyssari. Mutta kun se aika. Sitä on, mutta rajallisesti. Etenkin nyt ristiäisten alla on ehkä miljoona muutakin asiaa muistettavana ja hoidettavana tällä laholla päällä.

Juoksujalkaa on jo hyvän tovin vipattanut todella lujasti (kevät!). Niinpä päätin ihan vaan kokeiluluontoisesti kokeilla miltä se hölkkä tuntuu. Eilen sitten hölkkäilin vaunujen kanssa kaksi kertaa kilometrin pätkän. Kuntohan se on huono, mutta muutoin juoksu tuntui varsin hyvälle. Lantionpohjassakin. Oon muutenkin niin tottunut palailemaan juoksun pariin milloin minkäkin telakkajakson vuoksi. Mainittakoon myös, että juoksu tuntui paljon paremmalta, kuin nilkkamurtuman ja operaation jälkeen ja paljon paremmalta, kuin korjaavan leikkauksen jälkeen, joka sekin sujui jo varsin mallikkaasti. Paremmalta jopa vaunujen kanssa. Ainakaan ennen tuota fyssaria en kuitenkaan juoksemista viikottaiseksi tavaksi ota. Ihan varmuuden vuoksikaan. Ja ehkä myös jatkossa nuo pikkukokeilutkin ilman niitä vaunuja.

Lantionpohjaa ja erkaumaa enemmän huolissani olen oikeastaan muusta kropasta. Kuinka kestäisi kintut kannatella tätä, no, edelleen normaalia isompaa minua? Tässä on siis toinen syy aloitella juoksua erittäin varovasti. Taistelinhan plantaarifaskiitin/jalkapöydän rasitustilan kanssa keväästä 2013 asti aina kevääseen 2016 leikkauspöydälle saakka "pienen" nilkkamurtumaepisodin ja siitä johtuneiden lisävammojen kera. Joka tapauksessa mulla on pieni haave. Nimittäin viettää juhannusta Lannevedellä. Juosten. Kiimasen savulenkillä. Ihan rauhassa. Vitonen olisi hyvä ja takuuvarmat enkatkin, taas! En nimittäin koskaan ole juossut vitosta, heh. En tiedä onko sekin vähän liiottelua. Toisaalta vuosi sitten tähän aikaan oli ollut viikon kauemman ilman kipsiä jalassa, kuin nyt on synnytyksestä (seitsemän viikkoa) ja silti juoksin kympin. Ihan kelpo kympin vielä. Se sulkisi kivasti ympyrän. Vuoden mittaisen ympyrän. Odotinhan tuolloin (tietämättäni kylläkin) tuota pikkuista tuhisijaa, joka nyt nukkuu uniaan parvekkeella. Ehkä vitonen vaunujen kanssa?


torstai 27. huhtikuuta 2017

Näin täällä nukutaan (...vai nukutaanko :D)

Ihan ekana täytyy todeta, että kaikki ennakko-oletukseni vauvaperheen nukkumisesta on töytynyt heittää romukoppaan. Tai lähinnä ajatus siitä, etteikö meille tulisi koskaan perhepetiä. Ei siksi, ettenkö haluaisi olla vauvan lähellä, vaan ensisijaisesti siksi, etten osaa nukkua vauvan vieressä. Kuinkas sitten kävikään? Huolella valitussa sivuvaunuksi asetetussa Ikean pinniksessä ei ole nukkunut yhtään kukaan ensimmäistäkään yötä. Pinnasänky on siis lähinnä rekvisiittaa. Toimii yöpöytänä ja parisängyn reunana vauvan nukkuessa vasemman kyljen puolella. Myös tuo kuvassa näkyvä unipesä menee sinne vauva-ajan turhakkeiden joukkoon. Käyttöä oli vain ihan vastasyntyneenä, kun vauva nukkui milloin missäkin (yleensä olohuoneessa) suurimman osan päivistään.

Vastasyntyneen aika oli kuitenkin yllättävän lyhyt ja nyt täällä asustelee hieman vaativampi herra. Päiväunet nukutaan oikeastaan vain vaunuissa ja sisällä vain hyvin pieniä torkkuja. Poikkeuksen tekee vain Manduca, jossa menee hieman pidempi hetki. Eilen kuusi viikkoa täyttänyt pikkukaveri on siis nukkumaolosuhteistaan vaativa, mutta rutiineja rakastava. Äitiinsä tullut. Sanotaan, että alle kolmikuisen kanssa ei ole mitään rytmiä, mutta täällä kyllä jonkinlainen rytmi on ollut hyvinkin nopeasti. Ehkä nyt täytyy koputtaa puuta, sillä huomenna voi kaikki olla toisin! Unia häiritsee ainoastaan vatsavaivat, joita on ollut jonkinverran koko pienen elämän ajan. Toisinaan ne häiritsee vauvan unta ja toisinaan vain äidin, heh. Ja joskus sen äidin on muuten vaan hankala nukahtaa aamuyöllä.



Yöherätyksiä tulee sen 3-4 (viime yönä huimat 2!) ja yöunia nukutaan n. 21-22 alkaen noin 7-7.30 saakka. Imetys mahdollisine vaipanvaihtoineen kestää yleensä sen tunnin verran, kunnes ollaan uudelleen unessa. Päikkäreitä nukutaan kahdet pidemmät 2-3,5h unet 9.30-13.30 välillä ja 15.30-19.00 välillä. Sen lisäksi jossain väleissä pieniä tirsoja tarpeen mukaan. Luulen, että ilman tuota vatsaongelmaa, olisi meillä superhyviä yöunia. Ne saattaa toisinaan tehdä aamuöistä levottomia, syönnit kestää ja joskus tarvitaan myös muita rauhotteluja. Samoin päiväsaikaan sen vuoksi saattaa unet olla levottomia. Aika harvoi poitsu kuitenkaan varsinaisesti itkeskelee, mutta ikävähän sitä on seurata, jos ilmoja ja muuta tavaraa yritetään ähistä ja puhista pää punaisena pidemmän aikaa. Vatsavaivoja ollaan monin keinoin tietysti yritetty helpottaa. Muiden kertomien mukaan meillä nää ongelmat on kuitenkin varsin kevyttä sorttia.

Koen, että omat unet on moniin muihin vauvaperheisiin verattuna hyvät. Silti valehtelisin, jos väittäisin, etten ole väsynyt. Väsymys korostuu etenkin iltaa kohden, enkä todellakaan ole vielä yhtenäkään iltana voinut kuvitella tulevani takaisin olkkariin valvoskelemaan vauvan nukahdettua. Torkkuminen sohvalla alkaa monesti jo ennen iltakasia. Kuitenkin aamuisin herään kohtuu virkeänä (yleensä) ja iltapäiväväsymyksen ylityttyä, päivä sellaisena jatkuukin. On hassua, kun samaan aikaan kokee elävänsä jotain kroonista väsymystilaa, kun taas toisaalta elämän pirteintä aikaa. Ehkä tuo krooninen väsymys juontaa pitkälle siitä, että joukkoon mahtuu erittäin huonoja öitä, joita sitten keskinkertaisella korjataan. Jo ennen vauvan syntymää, oli harteilla noin neljän yön univelka. Silti tosiaan olo on varsin pirteä ja usein ajattelen, kuinka monissa perheissä asiat saattaa olla unien suhteen todella mullinmallin.

Jarpan kanssa koetetaan kaikin keinoin tukea toistemme unta. Tarvittaessa Jarppa nukkuu toisessa huoneessa (hänkin niin kovin herkkäuninen). Tässä kohtaan ei toki isoa muutosta ole entiseen, sillä herkkäunisina vuorotyöläisinä olemme toimineen tarvittaessa näin jo vuosi tolkulla. Ihan turhaa hänenkin ottaa harteilleen katkonaisia unia. Etenkin, kun hänellä ei päiviin hormonijeesiä ole. Toisaalta tiedän, että hän ne tarvittaessa ottaa, mikäli itselle tulisi eteen todellinen tarve saada ehjiä öitä. Uni ja tällaisten jo valmiiksi herkkäunisten sopeutuminen taisi olla asia, joka huoletti eniten ennen vauvan syntymää. Onhan selvää, että harvemmin ne pikkuvauvat (tai välttämättä isommatkaan!) on mitään supernukkujia. Ihan turhaan kuitenkin jännitettiin. "Entisessä elämässä" ei varmasti näin katkonaisilla unilla olisikaan elämästä tullut pidemmän päälle yhtään mitään. Hormonit ja ennen kaikkea vauva auttaa kuitenkin jaksamaan heikommatkin univaiheet.  Niin suuri on molempien voima.

Loppuun vielä Risto Rasan kaunis ajatus:

Kun pieni lapsi nukkuu,se täyttää yhden kokonaisen huoneen.

Kyllä. Kaikella suloisuudellaan <3.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Ekaa kertaa

Synnytyksen jälkeen musta tuntu moni asia siltä, kuin sitä olisi ikäänkuin tehnyt ekaa kertaa. Ekaa kertaa kaupassa, ekaa kertaa autolla ajoa, apua kuinka sitä ajettiinkaan? Tavallaan sitä tekikin asioita ekaa kertaa. Ekaa kertaa äitinä. Pikkuhiljaa nää "ekaa kertaa -tuntemukset" on lientynyt. Lauantaina kuitenkin sellainen taas tuli. Nimittäin ekaa kertaa monnarin keltaisissa kierreportaissa.

Jarppa lähti lauantaiaamuna vauvan kanssa lenkkeilemään ja mun oli tarkoitus touhuta jotain kivaa omaa juttua. No arvatkaapa mitä tuo oli? Mä hiippailin lauantaiaamuna salille. Ekaa kertaa äitinä. Treeni oli kovin kevyt, niinkuin kuuluu ollakin. Olinhan sitäpaitsi päättänyt, etten menisi koko salille ennen jälkitarkastusta, jota ei siis vieläole ollut. Synnytyksestä oli kulunut viisi ja puoli viikkoa ja olo mitä mainioin, joten miksei kevyttä lihaskuntotreeniä voisi tehdä salilla siinä missä kotonakin. Ehkä se sinne meneminen oli nimenomaan se juttu. Kun kaikki tuntuu totaalisesti muuttuneen, mutta toisaalta taas mikään ei ole. Paitsi levypainot ja muutama laite. Niitä oli ilmestynyt lisää sitten tammikuun.

Tein aikalailla samanlaisen yläkroppatreenin, kuin viimeksi salilla käydessäni raskausviikolla 35. Puolta elämää en kuitenkaan ole ollut monnarilta pois. Lisäksi tein Liikkuvan äidin hyvinvointi -kirjasta tutuksi tulleet keskivartaloa aktivoivat liikkeet. Jotain kuitenkin tein, mistä on vähän enemmän aikaa. Nimittäin penkkipunnerrusta. 15 kg:n levypainojen sijaan päissä keikkui 2,5kg kiekot. Ihan nimen vuoksi, vaikka aluksi ajattelin tehdä pelkällä tangolla. Vuosi sitten oli vain minä, penkkipunerrus ja 50kg:n sarjapainot. Nyt on minä sekä vauva, penkkipunnerrus ja 25 kg:n sarjapainot. Juuri hyvä näin. Luulen kuitenkin, että kyllä äiti-ihminenkin voi sitä penkkipunnerusta tehdä niillä 50kg:n painoilla. Sitä en tiedä onko silloin minä ja vauva vai minä ja taapero, mutta eipä sillä niin väliäkään.

Sellainen lauantaiaamu siis tällä. Kirjoittamaankin aktivoiduin siitä jo maanantaina, hah. Mukavaa viikkoa kaikille!


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kuudetta vuotta bloggausta

Niin se vaan taas meni ohi. Nimittäin mun blogin viisvuotissynttärit. Suunnilleen joka ikinen vuosi oon suunnuitellut bloggaavani kyseisenä päivänä ja joka ikinen vuosi se menee yhtä hiipien ohi. No, jos omatkin synttäripäivät menee välillä ohi, niin voiko muut odottaa? 29. maaliskuuta bloggasin ekan kerran ja se kirjoitus löytyy tästä, klik. Alkujaanhan mulla oli suunnitelmana blogata matkasta Vaarojen maratonille ja lopettaa blogi tuohon. Jn kanssa kyseiseen tapahtumaan oltiin matkaamassa ja kieltämättä oltiin molemmat aika täpinöissään asiasta. Johonkin tuota intoa oli purettava ja niinpä kanavaksi valikoitu bloggaaminen, koska kirjoittamisesta olen pitänyt aina. Blogi jäi kuitenkin elämään ja hyvä niin.



Aluksi blogi oli pelkkä juoksublogi. Sitten urheilu- / elämäntapablogi ja nyt ehkä kategorisoisin tämän life style -blogiksi, koska mukana on paljon muutakin. Viime aikoina oon myös antanut itsestäni yllättävänkin paljon tänne blogiin. Toki on paljon asioita ja elämää, mikä ei täällä näy ja niin kuuluukin olla. Vauvan myötä oon taas ties kuinka monennessa writers blockissa ja myös se varmasti tällä hetkellä täällä näkyy. Muutoinkin kirjoittamista tulisi hieman opetella uudestaan. Nimittäin ennen mulla kävi hyvin usein niin, että mikäli joku aloitettu postaus jäi kesken, saattoi se hyvin herkästi jäädäkin keskeneräiseksi, Sinne luonnoksiin pyörimään. Kesken kirjoituksenpidin kyllä tuumailutaukoja, mutta hyvin lyhyitä. Tässä uudessa elämässä ne tuumailutauot saattaa venyä päivän parin pituisiksi ja hyvin harvoin ne on myöskään itsestä lähtöisin, heh. Luulen kuitenkin, että kyllä tämä bloggailu tästä taas lähtee, kuten aina ennenkin.

No sitten tämä paljon puhuttava aihe, tuonko vauvaa sosiaaliseen mediaan? Instagramissa olen joitain hänen kuviaan julkaissut, facessa yhden ja blogissa samaten joitain. Näin tulee varmasti myös tulevaisuudessa olemaan. Meitä löytyy monia ääripäästä toiseen. Heitä, jotka julkaisevat todella paljon ja heitä, jotka eivät julkaise mitään. Sitten löytyy kuvia sensuroivia, mutta kovin henkilökohtaisia asioita kirjoittavia ja toisin päin, paljon kuvia ja  vähän mitään henkilökohtaista sisältöä. Jokainen toimikoon parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse asetun varmaan jonnekin välimaastoon. Punnitsen kuitenkin jokaisen kuvan ja jokaisen tekstin tarkkaan. Etenkin vauvakuvien muuttuessa kokoajan tunnistettavammaksi, on asiaa harkittava aina enemmän. Myös kuvakulmilla voi asiaan paljon vaikuttaa. Elämä on nyt aika radikaalisti muuttunut. Aamukahvit juodaankin olkkarin lattialla mummun 33 vuotta sitten tekemällä viltillä ja lehteä harvoin keretään kannesta kanteen lukea. Ainakaan arkiaamuisin. Ja mun mielestä se saa näkyä myös täällä.

Tässä reilu kolmeviikkoinen on nyt jo reilu viisiviikkoinen

Bloggaaminen siis jatkukoon jo kuudetta vuotta. Iso osa tätä bloggaamista on myös te, eli lukijat. Toivottavasti jaksatte pysyä mutkissa mukana ja aina välillä jättää myös puumerkkiä käynnistänne. Oma blogikommentoiti on, ikävä kyllä, jäänyt viime aikoina minimiin. Yhä useammin blogit tulee kurkittua puhelimella ja jostain syystä olen todella laiska kirjoittamaan sillä. Tämä voisi olla oma kehittymisen paikka. Lisäksi tuntuu, että blogimaailma on toisinaan niin kovin hektinen. Jos päivittäin ilmestyy uusia postauksia, ei kommenttia viikon takaiseen kirjoitukseen tule jätettyä. Päivittäin päivittyvät blogit ei toki harmi homma ollenkaan ja jossain toisessa elämäntilanteessa (jalka kipsissä yksin kotona noin niinkun esim) monen blogin olisi suonut päivittyvän tiheämminkin.

Nytpä haastankin teidät lukijat kertomaan pari sanaa itsestänne. Kuinka tänne päädyit ja ootko pitkään ollut matkassa mukana? Millaisia blogeja itse luet? ootko kova kommentoimaan? Miksi ja miksi et? Kiva olis myös, jos mainostaisit mahdollista omaa blogiasi. Tai ilmianna vaikka lempi blogisi. itseä kiinnostaa tällä hetkellä juuri synnyttäneiden liikunta-aktiivien blogit ja lappiaiheiset blogit, myös niitä saa mainostaa.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kuukausi synnytyksestä: kotijumppaa ja yksi leuka.

Lauantaina tuli täyteen tasan kuukausi synnytyksestä. Edeltävän kuukauden liikunnat on ollut vaunulenkkeilyä, jota ollaankin harrastettu lähes päivittäin, kun vaunuttelun makuun päästiin. Sen lisäksi heti synnytyksen jälkeen olen koettanut aktivoida enenevissä määrin lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia. Tätä oon tehnyt arkiaskareiden lomassa sekä vaunulenkkeillessä. Varsinaista jumpalle pyhitettyä aikaa ei vielä ollut.



Lauantaina, vauvan yksikuukautispäivän kunniaksi, asiaan tuli kuitenkin muutos. Eka kotijumppa vaunulenkin päätteeksi vauvan jatkaessa uniaan parvekkeella. Tein maltillisesti lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia aktivoivia ja harjoittavia liikkeitä puolentunnin verran. Lisäksi jumppailin vähän kyykkyjä, punnerruksia ja dippejä. Kotijumppa tulee todennäköisesti olemaan THE JUTTU tulevina kuukausina. Toki tulee kesä ja samat jutut voi tehdä myös ulkona. Ainaskin oon suunnitellut suuntaavani vaunulenkkien lomassa Tuomiojärven ja Kortepohjaan street workout telineille ja Harjun portaisiin sekä leuanvetotangoille. Lisäksi hankintalistalle on päätynyt kymppikiloisen kahvakuulan kaveriksi sekä 6 kiloinen että 16 kiloinen kahvakuula.



Kaikenkaikkiaan oma fiilis ja tuntuma lantionpohjaan on aika hyvä. Luonnollisestikaan tilanne ei kuitenkaan ole raskautta edeltävällä tasolla. Vajaan parin viikon kuluttua on jälkitarkastus, jota odotan innolla. Toivon, että lääkäri olisi aidosti perehtynyt synnytyksestä palautumiseen, mutta rohkenen kuitenkin epäillä. Vaihtelevuutta tuntuu terveydenhoitoalalla olevan todella paljon. Tämän jälkeen aion kuitenkin varailla aikaa fysioterapeutille. Yllättäen raskauden aikana koin oman kehon kuuntelun olevan paljon paremmalla tasolla, kuin nyt synnytyksen jälkeen. Suoraansanoen epäilen aika paljonkin omaa kuntoani ja omaa arviotani palautumisen tasosta ja pelkään, että mikäli antaisin itseni mennä nyt sen kuuluisan oman fiiliksen mukaan, saisin isoa vahinkoa aikaiseksi.



Mitä ja miten tulen tulevaisuudessa liikkumaan on ihan auki. Kuitenkin huomaan jo kaipaavani kuntosalille, juoksulenkille tai jopa pyöräilemään. Mieltä myös kutkuttaisi tehdä jonkinlaisia tavotteita, mutta haluan kuitenkin odottaa vielä ainakin siihen, kun ammatti-ihminen ottaa kantaa palautumisestani. Liikunta on ollut mun intohimo ennen vauvaa ja huomaan kyllä, ettei se intohimo ole mihinkään kadonnut, vaikka elämä pienen vauvan kanssa on tietenkin nyt ykkössijalla elämässä. Ihanaa on myös se, kun latupohjat sulaa ja vaunuillen pääsee kunnon maastoihin haastamaan itseään. Paljon voi siis tehdä yhdessä vauvan kanssa. Sanomattakin selvää, että liikuntamäärät tulevat ryminällä alas entisestä ja niin saa ollakin. Toisaalta, minkä lasket liikunnaksi? Kyllä se vaunuilu nimittäin sitä on, joten saattaapa olla, että tulevaisuudessa rakennetaankin entistä rautaisempaa peruskuntoa. Mulla ei todellakaan tule lähitulevaisuudessa olemaan kuntosalikertoja 3-4xvko, mutta jalkaisin taitettuja kilometrejä saattaa olla enemmän kuin vuosiin.

P.S. Lauantaina vieraillessani Jarpan veljen luona piti myös ihan piruuttain kokeilla leuanvetojuttua. Arvatkaapa menikö. Kyllä. Yksi kappale. Musta kuitenkin yksi on aika hyvin yhdeksän kiloa painavampana ja yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Jes. Tästä on hyvä jatkaa!

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Superhyvä lauantai ja pari sanaa (hyvinvointi)messuista



Tänään oli erityisen hyvä lauantai. Oikein superhyvä. Vauva on nyt kolme viikkoa ja kolme päivää vanha. Ollaan ulkoiltu paljon, täällä kotikonnuilla. Oikeastaan voi sanoa, että päivittäin. Komistaan, mutta enemmän kaksisteen. Kertaalleen ollaan kolmestaan käyty kaupungilla vauvan nukkuessa. Lisäksi ollaan kyläilty ekana tietysti mummulassa ja kerran sairaalatuttavuuden luona.

Tänä aamuna Jarppa pääsi töistä kello kuusi aamulla, mikä tiesi hiljaista hissuttelua kotona. Niin hiljaista, kun nyt pikkuvauvan kanssa voi olla. Olin kuitenkin suunnitellut, että lähdettäisiin aamusta käymään kädentaito- ja hyvinvointimessuilla sekä kaupungilla. Niinpä vauvan nukahdettua yöunien jälkeen ekoille unilleen hyppäsimme päivän ensimmäiseen ilmaiseen bussiin klo 9.15 ja kotiin palattiin vasta viimeisellä ilmaisbussilla, joka lähti kaupungista klo 13.50. Täällähän vaunujen kanssa on ilmaista kulkea klo 9-14.  Olin varautunut lähtemään takaisin kotiin hetkenä minä hyvänsä, mutta eipä tarvinnut ja sattumalta ajat mätsäsi myös noihin ilmaisbusseihin, heh. Vauva nukkui makoisasti kahdet unet ollen välillä puolisentoista tuntia hereillä. Mikään pöpökammoinen en ole, mutta olin silti tyytyväinen, että hän tuon reilun tunnin viihtyi vaunukopan suojassa syöttöhetkeä ja paria vaipanvaihtoa lukuunottamatta. Lisäksi oltiin tuolla messuilla ekojen joukossa.

Alun alkaen mua jännitti kovasti. Löydänkö paikan vaipanvaihtoihin? Saati sopivan nurkan imettämiseen? Nurkkahan sen ei tarvitse olla, mutta itse haluan kyllä olla mahdollisimman huomaamaton. Entä jos hän käy itkemään, enkä saa häntä mitenkään rauhoitettua? Osaanko liikkua sujuvasti vaunujen kanssa? Kulkea julkisella? Kaikki meni kuitenkin ihan superhyvin. Mukaan tarttui pari hand made -vaatetta vauvalle, itselle kengännauhat (tiedättekö ne, joita ei tarvitse solmia.. Ne alunperin triathlonisteille suunnitellut..), Suuren suomalaisen kirjakaupan ilmapallo, pari kirjaa, lohta, ruusu, kasa vaalimainoksia ja vielä isompi kasa itseluottamusta, onnistumisen tunteita sekä onnellisuutta.

Kotiin palasi siis todellakin tyytyväinen tuore äiti. Manduca tulee olemaan vakiovarusteena matkarattaiden kopassa. Ihanaa, kun tulee kesä, niin ei tarvitse edes sitä vaatteiden kanssa vehtaamista. Kyllä elämä edelleen on myös muualla kuin Laajavuori-Kortepohja-Kypärämäki-Köhniö -akselilla.

Messuista voin kertoa sen verran, että kädentaito-osio oli jälleen kerran kattava. Aika pintapuolisesti tuonkin kolusin ja kestyin lähinnä (lasten)vaatepuoleen. Kerrassaan ihania lastenvaatteita. Tällä kertaa mukaan tarttui Mecco-Verstaan ja Napikkaan tuotteita, joista jälkimmäisiä olen ostanut ennenkin. Hyvinvointipuoli oli aika kökkönen. Että jos se on ainoa intressi messuilla, suosittelen skippaamaan koko messut. Kolmas osio oli antiikkipuoli. Vaikka se tavallaan olisi mua kiinnostanut, jätin tuon hallin kokoamatta kokonaan. Porukkaa alkoi olla niin paljon, että teki mieli päästä jo pois koko messuilta.




tiistai 4. huhtikuuta 2017

Raskauskilot. Paljonko niitä tuli ja meni?

No niin, sitten päästään "joka naisen lempiaiheeseen", eli vaakan lukemiin. Paljonko sitä painoa sitten raskausajalle tuli ja paljonko sitä on nyt? Mulla tuota painoa kertyi raskaudenaikana yhteensä inasen yli 18 kiloa ja siitä puolet on nyt vajaa kolme viikkoa synnytyksestä jäänyt matkan varrelle. Itse synnärille ei jäänyt suunnilleen kuin vauvan ja istukan paino, mutta varsinkin ekat kotipäivät toi painoa reilusti alas.

Nää kotiutumisen jälkeiset viikot on ollut ruokavalioltaan ehkä pahinta mättöä, mitä on vuosiin mun elämässä ollut. Pullaa pullan perään, iltaisin vähän karkkia ja sitä rataa. Kas, tänään pitää (taas) syödä viileää soseruokaa (se hmmascase), haluan kyllä jotain suklaavanukasta ja seuraavana päivänä taas kunnon tankkausta. Ikuisuutta ei tuollainen eläminen kuitenkaan voi jatkua (eikä kyllä suoraansanoen maistuisikaan), vaan päätettiin (tai mä päätin, Jarppahan nyt ei tätä herkuttelua ole harrastanutkaan, heh!), että kun isyysloma loppuu, on aika palata normaaleihin syömisiin. Se hetki on sitten ollut nyt maanantaina.

6.3.2017 86,7 kg (noin)

Mitään laihdutuskuuria en kuitenkaan toistaiseksi ala vetämään. Todennäköisesti myös herkkuhetkiä saattaa edelleen olla ihan vähän normaalia enemmän, sillä kyllähän tässä tulee kavereita ja sukulaisia tavattua ja usein kahvipöydän äärellä. Toki kohtuudella nautitut herkkuhetket on kuulunut siihen normaaliin perusterveelliseen ruokavalioon ennenkin. Raskautta edeltävään painoon on siis matkaa noin yhdeksän kiloa. Yläfemman aion itseni kanssa heittää, kun kutosella alkava paino on saavutettu. Tänä aamuna paino oli 77,7 kg. Katsotaan kauaksiko kantaa tällainen rento ote.

Mulle omalta tuntuva paino tähän 172cm pitkään varteen on sellainen 67-69 kiloa. Näissä lukemissa on viime vuodet ollut helppo pysyä. Haluaisin painaa 65 kiloa tai vähän alle, mutta ilmeisesti en kuitenkaan niin paljoa, että jaksaisin asian eteen kovin paljoa tehdä. Itseasiassa paino on laskenut lähelle 60 kiloa jalan ollessa kipsissä, eli lihasmassan katoamisena, mutta lihaksesta, siitä en (todellakaan!) ole valmis tinkimään! Jännä tulee olemaan nähdä, kuinka elimistä tästä eteenpäin tulee toimimaan. Huolissani en ole ja tarvittaessa täytyy ottaa sitten vähän tarkempia keinoja käyttöön. Kuitenkin nyt vauvan ollessa pieni ja imetyskin vasta alkutaipaleella, en niitä aio käyttää. Vahvca luotto on myös siihen, että paino palautuu ainakin lähelle omia lukemia ihan itsekseen.

Vielä vähäsen täytyy palata raskauskiloihin. Lähinnä siihen, olisiko niitä voinut välttää. Luulisin, että ainakaan kovin montaa ei. Mulla paino nousi radikaalimmin alkuvaiheessa, jolloin vielä liikuin paljon ja söinkin pedantisti. Viimeisinä viikkoina mieli olisi kieltämättä tehnyt herkutella, mutta GDM diagnoosi piti tuonkin mieliteon varsin maltillisena. Liikuntaakin tuli harrastettua keskiverto-odottajaan nähden varmasti melko paljon ja melko pitkään. Kuitenkin esimerkiksi turvotuksen piikkiin en juuri mitään voi laittaa, sillä mulla ei juuri ollut turvotusta. Hyvin vähän ja hyvin lopussa. Lohdullinen ajatus taas on se, että lihaskunnon sain pidettyä kohtuu hyvänä raskauden ajan. Kovin montaa "lihaskiloa" tuskin on korvattu "rasvakiloilla". Kuten alla olevista kuvista näkyy, keskivartaloon, sinne minne aina, on nuo kilot keskittynyt. Alavatsa ja etenkin korkean lantion vuoksi ylhäällä olevat jenkkakahvat, se ikuinen ongelma. Isona ja pienenä, hah.

Tästä se kuitenkin lähtee. Mielenkiintoinen matka omaan kroppaan uudelleentutustuen. Mielenkiintoinen ja ennenkaikkea armollinen.

4.4.2017



77,7kg








































sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Sekametelipostaus kuulumisista uudessa arjessa

Synnytyksestä on nyt kulunut kaksi ja puoli viikkoa ja ajattelin kirjoitella vähäsen fiiliksiä voinnista ja muusta. En ole varma tulenko koskaan kirjoittamaan varsinaista synnytyskertomusta. Synnytys oli pitkä ja vointi kaikilla vakaa, mutta synnytyksen kulussa oli muutamia ikävähköjä juttuja, enkä ole varma halaunko niitä julkisesti jauhaa. Joka tapauksessa mun synnytys oli alatiesynnytys episiotomialla ja pienellä repeämällä. Nää on ehkä olennaisimpia seikkoja palautumiseen liittyen.

Ihan ekana kuitenkin vähän vauvaan. Hän on kerrassaan ihana ja on ollut ihan parasta aikaa nämä kuluneet viikot. Pienen vauvan kanssa myös aika on saanut ihan uuden merkityksen. Tuntuu nimittäin, että jo tässä kahdessa ja puolessa vuodessa on tapahtunut niin paljon kehitystä sekä vauvalla itsellään että meillä vanhempina. Ilolla odotan mitä kaikkea tuleva aika tuo tullessaan ja ennen kaikkea, pyrin parhaani mukaan elämään juuri tätä hetkeä tässä ja nyt. Jos näin olen ajatellut ennenkin, niin nyt vielä lujemmin.

No kuinka se palautuminen sitten on lähtenyt käyntiin? Mun mielestä ihan yllättävän hyvin. Kipuja oli ehkä vajaan viikon verran ja tämän jälkeen muutaman päivän ajan kävellessä "paineen tunnetta". Olo on tällä hetkellä jopa valheellisen hyvä ja vaunulenkkeillessä tuntuu, että olisin muka valmis ottamaan juoksuaskelia jo, heh. En kuitenkaan ole niin hölmö, että sillätavoin toimisin. Luulen, että tuo olo juontaa pitkälle siitä, kun paino ja verimäärä pieneni niin nopeasti ja sitä kautta olo tuntuu ihmeellisen kevyeltä. On kiva, kun ylämäessä voi lisätä vauhtia ja puuskuttaa enemmän kun ennen piti pysähtyä.



Muutama harmillinen fyysinen juttu tässä synnytyksen jälkeen mulle kehkeytyi. Nimittäin koko raskauden poissaolollaan loistanut migreeni tuli ryminällä joitain päiviä synnytyksen jälkeen. Tää migreeni on sitten päiviä varjostanut enemmän ja vähemmän reilun viikon ajan. Siinä sivussa alkoi oireilla myös alkuraskaudessa poistamatta jätetty oikea alaviisuri ja se leikattiin kuusi päivää synnytyksestä. Varmuuden vuoksi, etten vaan pääsisi liian helpolla, kehittyi tuohon poistokuoppaan ns. kuiva kuoppa -tilanne, eli kuoppaa suojaavaa verihyytymää ei syntynyt. Tää vaikutti olennaisesti siihen, että toipuminen oli hitaampaa ja huomattavasti kivuliaanpaa, olihan kuopasta suora yhteys leukaluustoon. Uusintakäynnillä sain lääkepaikan kuoppaan, ja pian tästä alkoi kivut helpottamaan eikä enää tarvitse kipulääkkeitä syödä, kuin satunnaisesti. Myös tuo hormonimigreeni alkaa olla taaksejäänyttä elämää. Selkeästi kyseessä siis oli estrogeenitason rajusta laskusta johtuva migreeni.

Tästä päästäänkin sivuamaan myös vähän henkisen puolen fiiliksiä. Varmaan kaikille tuttuja hormonimylläköitä oli alkuunsa reilustikin. Itketti vähän yksi jos toinenkin asia. Lisäksi viisuri- ja migreenijutut kävivät vähän myös mielen päälle: miksi just nyt pitää vastaavaa tulla? Toisaalta kivuista huolimatta pystyin kuitenkin jotenkin päin olemaan, ulkoilemaan ja nauttimaan vauvasta. Migreenipotilaana tiedän, että tilanne olisi voinut olla paljon huonompikin. Lisäksi iloa toi tosiaan nopea palautuminen synnytykseen liittyvistä kivuista, jollainen ei varmasti monenkaan tilanne ole.

Koko kuvaa ajatellen tänne kuuluu siis varsin hyvää. Pikku hiljaa alkaa vauva-arki asettua taloon. Näiden viikkojen aikana ollaan yhdessä "harjoiteltu juttuja" ja tehty asiaoita "ekaa kertaa". Kuten nyt vaikka kuvissakin oleva kaupunkikäynti bussilla, josta ostettiin ekat "poikajutut"tähän neutraaliin garderobiin. Ensi viikolla Jarppa menee töihin, eli silläkin saralla alkaa arki astua kuvioihin. Lasku on tosin pehmeä, sillä jo viikon päästä on sitten loma, heh. Tällaisia kuulumisia täältä. Vähän sekametelisoppaa tämä sisältö, mutta mitäpäs siitä. Pikkuhiljaa ajattelin palailla tänne blogiinkin. Sekä omaan, että muiden. Mitäs sulle kuuluu?


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kahden seuraan on liittynyt kolmas


Pieni poikavauva valloitti sydämet pitkän urakan jälkeen vuorokauden vaihduttua viime viikon keskiviikkoon. 15.3. siis meille syntyi pikkuinen poika, painaen 3716 grammaa ja ollen 51,5 senttiä pitkä. Nyt hän on siis vähän yli viikon vanha veijari.

Synnytys oli tosiaan pitkä urakka johon liittyi vielä paljon kaikenmoista pientä ylimääräistä säätöä, joka teki kokemuksesta.. No, kokemuksen. Kukaan ei kuitenkaan ollut vaarassa, vaan kyse oli tosiaan monista pienistä ikävistä jutuista, jotka sattui kohdalle, kuten esimerkiksi pari kertaa pieleen mennyt epiduraali ja siten paljon viivästynyt kivunhoito sekä kova kiire synnytyssaleissa, joka ikävä kyllä näkyi liikaa. Koko synnytyksen ajan vauva oli virkeä ja se oli uskomaton voimavara. Pystyin ihan normaalisti alakautta synnyttämään, mikä on tietysti hyvä juttu ja kertoo synnytyksen kulun olleen hyvän. Voimavara todentotta oli myös Jarppa. Jo ne latenssivaiheen pitkät päivät ja yöt täällä kotona, kuten myös vuorokaudet sairaalassa. Kuka sanoo, ettei mies voi tehdä synnytyksessä mitään??? Ja kyllä, totta on sanonta, että kaiken sen ja enemmänkin arvoista.

Nyt ollaan täällä vauvakuplassa tutustuttu toisiimme ja arki on lähtenyt varsin kivasti käyntiin. Univelkapöhnä on hiljalleen alkanut helpottamaan. Toki kaikkia kommervenkkiä on ollut, esimerkiksi nyt viisaudenhammas, jota ei alkuraskaudessa raskauden vuoksi poistettu, äityi niin pahaksi, että löysin itseni eilen suukirurgin vastaanotolta. Paita kastui jo ennen kun mua oli kutsuttu sisään ja siellä mä työnsin käsipyyhepaperia rintaliiveihin, hah. Vauva on kertakaikkiaan ihana. Aluksi tuntui, ettei malttaisi nukkua tai edes syödä, kun teki mieli vauvaa tuijotella tunti toisensa perään.

Blogi jatkuu kyllä, mutta toviksi postaustahti saattaa hiljetä. Oon kirjoittanut muistiinpanoja raskausajalta ja nyt sitten synnytyksestä sekä sen jälkeisestä ajasta ja "kirjoitusvelkaa" on sinne. Lisäksi haluan todella panostaa tähän vauvakuplassa olemiseen, kun Jarppakin on vielä kotona. Uusi arki hakee uomiaan ja ehkä ajatukset siitä, kuinka paljon ja mitä halaun jakaa, ei vielä ole täysin loksahtanut kohdalleen. Jokatapauksessa blogi ja siihen liittyvät asiat on kuitenkin rakkaita, joten kirjoittamista kyllä jatkan.

Ihanaa viikonloppua kaikille!


maanantai 6. maaliskuuta 2017

Venähtänyt nilkka ja muita kuulumisia laskettuna päivänä

Huh huh, mikä viikonloppu. Joka keväiseen tapaan jalkahaasteita siis. Lauantai-iltana kävin kävelyllä ja kuinka ollakaan sattui just se, jolta oon itseni seivannut monta kertaa tämän raskauden aikana. Ei, en lentänyt rähmälleni (onneksi sentään!), mutta nilkka pyörähti mojovasti ympäri. Aikalailla toisinto kahden vuoden takaa, mutta lenkkikengillä. Jälleen kerran varailin kivuliaasti jalalle, mutta lateraalimalleolin seudulle nousi kolmen koon ensiavusta huolimatta mojova turvotus illan mittaan. Viime kerralla menin päivystykseen takki auki ja varmuuden vuoksi hiihdettyäni tuolla myöhemmin murtuneeksi todetulla jalalla reilu 20km lopputulemana useamman päivän sairaalareissu leikkauksineen. Tuon pari vuotta sitten tapahtuneen tapaturman revanssi oli sitten viime keväänä re-operaation merkeissä, jolloin taas liikkumisen avuksi tarvittiin kävelykepit toista kuukautta. Arvata saattaa millainen kylmä rinki takapuolen alle tällä kertaa kasvoi. Päätin kuitenkin, että lauantaiyötä vasten on ihan turha tuonne päivystykseen lähteä.

Voin kertoa, että yö oli pitkä. Kaikkein eniten siksi, että päässä pyöri kauhuskenaario siitä että mitä, jos en voi hoitaa mun vauvaa täysillä hänen synnyttyään. Google lauloi, kun ei uni tullut. Voin esimerkiksi kertoa, että jos äiti sairastuu ja on kykenemätön hoitamaan vauvaa, voi hän jäädä sairaspäivärahalle ja isä on sitten se henkilö, joka viettää vanhempainvapaata. Aamulla hyökättiin kasiksi päivystykseen. Lääkäri sanoi, että kipu on palpoiden juuri niiden nivelsiteiden kohdassa, jotka tyypillisesti kyseisessä tilanteessa venähtää, mutta koska turvotus on kova ja taustalla vielä tuollainen toimintakykyyn nähden yllättävä murtumalöydös, on jalka järkevä kuvata. Ei murtumaa ja suurensuuri huokaus! Harvoin ihminen on näin onnellinen nivelsiteiden venähtämisestä, heh. Etenkin, kun tietää, mitä kaikkea riesaa siitäkin voi syntyä. Toki se ontuminen sai aikaan mojovan noidannuolityylisen kivun toiselle puolelle alaselkää ja lantion seuduin luita jäyti entistä enemmän. Nilkka kuitenkin näyttää toipuvan hyvin ja tänään pystyy täällä sisällä hiljakseen jo lähes normaalisti astumaan, vaikka kovin turvonnut se on edelleen. Luulen, että huomenna jo lähden vähän uloskin.

Positiivisia tykytyksiä sai aikaan Heikkisen Matti, jonka onnistumista oon tosi kovaa toivonut monet kerrat. Jostain syystä oon sympatiseerannut kyseistä hiihtäjää jo tosi kauan. Niinkuin tietysti muitakin, mutta häntä etulinjassa. Iso peukku muutenkin kisoille, jotka jäi livenä itseltä näkemättä. Missatun Kontiolahden jälkeen oli Lahti 2017 suunnitelmissa kyllä, mutta vauvauutisen vuoksi en sitten lippuja ostanut. Edellislauantaille yritin kyllä kaveria haalia, mutta se ei sitten onnistunut (jännä, olivat nimittäin mun vauvakutsut silloin <3). Päivä taisi muutenkin olla loppuunmyyty. Muutenkin suurinpiirtein kaikkien muiden mielestä olisi ollut paska idea lähteä Lahteen seisoskelemaan ruuhkiin tässä tilanteessa ja televisiokuvaa nähtyä tulin itsekin samaan johtopäätökseen. "Aina välillä" oon "ihan vähän" optimistinen tuon oman toimintakykyni kanssa. Kontiolahdellekin olin kovaa lähdössä kipsi jalassa sauvojen kanssa, kun en vielä tiennyt, että tulen olemaan leikkauspöydällä silloin, heh.

Sitten tähän päivään, nimittäin laskettuun päivään. Jännistä jännimmät ajat siis kyseessä. Nämä loppuvaiheen kolotukset on inasen saanut mua kärsimättömämmäksi, mutta silti tuntuu, että kanssaihmiset Jarppaa lukuunottamatta on vielä enemmän kärsimättömiä. Kaikenlaista touhua on tässä kotonakin ollut, oon jopa innostunut leipomaan. Se, että vauva ei vielä ole syntynyt, ei oo mulle mikään yllätys ja osasin sitä vähän odottaakin. Anoppi kyllä on parhaansa mukaan yrittänyt saada mut uskomaan muuta. Kaikenlaisten "merkkien" tulkintaa olen myös ihan tietoisesti pyrkinyt välttämään, koska luulen, että sellainen saisi olon vaan kärsimättömäksi. Toki alan olla jo todella valmis saamaan vauvan syliin ja toivon, että ihan käynnistykseen saakka ei tarvitsisi mennä. Muuten olen kyllä häntä valmis odottamaan edelleen rauhallisin mielin.






Kisapipo päässä kuitenkin, heh!
<---------------

Laskettuna päivänä, rehellinen mahakuva ja peiliselfie.
---------------->

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Raskausaika pähkinänkuoressa liikuntojen suhteen

Nyt 40. raskausviikolla voi oikeastaan sanoa, että mun raskausajan liikunnat on liikuttu ja voisin tehdä pientä yhteenvetoa niistä. 39. viikon lopuilla alkoi aikamoiset liitoskivut ja siihen loppui päivittäiset kävelylenkit mitaltaan 5-10km. Toki kävelyvauhti oli jo tuolloin normaalia verkkaisempaa, mutta nyt liikkuminen kotonakin muistuttaa etenkin iltaa kohden hiipimistä. Ulkoilen edelleen muutaman kilometrin verran per päivä, mutta sitä liikkumista ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua lenkkeilyksi. Ulkoilujen lisäksi edelleen tulee maleksittua kaupoilla ja kaupungilla.

Mutta nyt, siihen liikuntaan. Viimeisimmän juoksulenkin olen näemmä tehnyt 24. syyskuuta eli 16. raskausviikon lopuilla. Tuon jälkeen löytyy vielä tietoja juoksu-kävely -yhdistelmälenkeiltä, mutta viimeisin juoksu siis tuolloin. Juoksu siis loppui kohtalaisen aikaisessa vaiheessa. Luulen, että paljon oli taustalla myös sitä, että olin edelleen kuntoutumisvaiheessa alkuvuoden nilkkaoperaatiosta, niinkuin oon kertonutkin. Tämän jälkeen kävelylenkkeily jatkui, aluksi haastavassa maastossa sauvojen kanssa ja sittemmin vähän tasaisemmissa maastoissa.

Samoihin aikoihin olen tehnyt myös viimeisen maantiepyöräilylenkin. Maantiepyöräily kausi taisi kutakuinkin tuolloin loppua. Pyöräiltyä tuli, mutta ei kuitenkaan edelliskesän kaltaisia määriä. Haastavinta pyöräilyn suhteen oli se, että pyöräilylenkit on omalla kohdalla kestoltaan pitkiä ja aina pahoinvointi ei pitkiin treeneihin antanut myöten. Talvipyöräilyä en tänä talvena ole hyötyliikuntanakaan harrastanut.

Pumpissa olen käynyt viimeisimmän kerran 10. tammikuuta eli 32. raskausviikolla. Toki monia muita ryhmäliikuntoja lopettelin huomattavasti aiemmin (niinkuin nyt niitä niin kovin harrastaisinkaan). Jokatapauksessa pumppi tuntui hyvältä pitkälle, enkä muista sitä jättäneeni pois sen vuoksi, että se tuolloinkaan olisi tuntunut huonolle. Siinä taisi käydä niin, että meidän tiistain sosialisointi -uimahallilla tuo jumppa vaihtui vauhdikkaaseen ja mä siirryin ryhmäliikuntaosioksi treenaamaan salille. Uimassa olen käynyt viimeksi 31.tammikuuta eli 36. raskausviikon alussa. Uintia tai vesijuoksua tuli harrastettu läpi raskauden juuri tuon sosialisointiuimahallin nimissä. Viime metreillä vesijuoksu kyllä vaihtui silloin tällöin porealtaaksi, myönnetään! Uinti jäi, kun neuvolassa sanottiin heillä olevan kanta, että uiminen olisi hyvä lopettaa noin neljä viikkoa ennen laskettua päivää.

Vauvavatsa vuodenvaihteessa


Viimeisin salitreeni on tehty 6. helmikuuta, eli 37. raskausviikon alussa. Sitten tulikin tuo flunssa, jonka vuoksi loppuviikon salit jäi täysin pois, eikä sinne tuon jälkeen enää huvittanut palata. Salitreeniä lähinnä yläkropan osalta pystyi jatkamaan yllättävänkin hyvin. Toki painot keveni ja eniten taisi kärsiä selkätreeni, mutta kaikenkaikkiaan uskon säilyttäneeni yläkropan voimatasoja kohtalaisen hyvin. Jalkoja tuli treenailtua vähemmänlaisesti, mutta eiköhän nekin saa osansa jo pelkästään tätä nykyistä elopainoa kantaessa.

Kaikenkaikkiaan liikuntaa on tullut harrastettua aika tasaisesti keskimäärin 7h/viikko läpi raskauden. Hassua, että tuo määrä ei lainkaan ole vähentynyt! sinänsä data on hieman harhaanjohtavaa, sillä loppuajasta löytyy kyllä lenkkejä, joita aiemmin en varmasti ole millään tapaa "kellotellut". Alkuraskaudesta tuo 7h on siis puhtaasti intesiivistä liikuntaa, eikä sisällä esimerkiksi kävelyä, kun taas loppuraskaudesta sisältää. Tokikaan en silloin varmasti samanlaisia määriä kävellytkään, mutta jonkun verran kuitenkin. Toisaalta taas myös loppuraskaudessa on varmasti kävelty tunti jos toinenkin ns. "hyötyliikuntana", joka ei statseissa näy edelleenkään.

Kokonaisuudessaan raskausaika liikunnan suhteen meni todellakin hyvin ja jokaisesta päivästä oon jaksanut olla kiitollinen. Edelleen ajattelen, että muutamatkin kilometrit siellä täällä on vaan ja ainoastaan kotiinpäin. Paljon on näihin yhdeksään kuukauteen mahtunut myös liikunnan osalta, puhumattakaan muusta. Ai niin, lehteenkin, itseasiassa useampaankin, pääsin silloin isoksi ajattelemani vatsan kanssa, heh.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Pelottaako? Jännittääkö?

Pelottaako tai jännittääkö synnytys? -kysymyksen kuulee varmaan jokainen odottava äiti useamman kerran ja loppua kohti aina tihenevään tahtiin. Mua ei haittaa, vaikka kysellään. Kerron kyllä mielelläni ja näin loppua kohden oon oppinut kertomaan ihan rehellisestikin, heh. Läheskään aina en epärelevanteista peloista ole osannut tai halunnut puhua. Vaan nytpä puhun ja ihan täällä blogissakin. Oikeastaan peloista vähän laajemminkin, kun vain synnytyksen osalta. Vastaus saattaa päivästä riippuen vähän poiketa. Kuten jokainen tietää, pelokkaat ajatukset saattaa siihen taipuvaisella hieman lähteä laukalle.

Itse myönnän olevani huolehtimaan taipuvainen ihminen, joskin ulospäin tosi reipas. Tästä oon ihan tietoisesti yrittänyt pois. Sekä liiallisesta huolehtimisesta että reippaudesta. Pikkuhiljaa oon elämässä oppinut, että ne on aika pitkälle käsikädessä kulkevia asioita. Mitä paremmin osaa näyttää huolia ja pelkoja ulospäin, sitä vähemmän ne sisältäpäin vievät voimia. Mitenkään hallitsevaa ei huolehtiminen ja murehtiminen kuitenkaan ole. En (myönnä) googlettavani diagnooseja ja sitä rataa. Tosin en tiedä, jos ammatinvalinta olisi ollut toinen, olisinko juuri se nainen siinä yhdessä mainoksessa, joka googlettaa itselleen lepran. Tieto toisinaan lisää tuskaa, mutta aika usein se sitä myös helpottaa.



Pitkin raskautta mulla on ollut vaiheita, kun on iskenyt menettämisen pelko. Ensimmäisellä kolmanneksella tuli tietysti paljon mietittyä, että selviäähän siitä "kriittisesta ajasta" yli. Toisen ja viimeisen kolmanneksen aikana on ollut muutama "isompi vaihe" liittyen menettämisen pelkoon. Aika usein sen on laukaissut joku uutinen tai juttu, jonka oon päätynyt lukemaan. Vauvan liikkeet olen tuntenut hyvin aika varhaisesta vaiheesta saakka ja neuvolan mukaan kyseessä on myös varsin virkeä vauva. Hiljaisempiakin päiviä on kuitenkin ollut ja ne on joskus aiheuttanut harmaita hiuksia. Vaikka liikelaskenta on aina täyttynyt helpostikin, on joskus ollut vaikea rauhoittaa itsensä siitä huolimatta. Mitään henkilökohtaista menettämisen kokemusta mulla ei tässä taustalla ole. Toisaalta aina sekään ei auta, sillä päässä on käynyt ajatus, että voiko kaikki tosiaan vain mennä näin hyvin? Joskus taas pakahduttavan onnentunteen jälkeen iskee se menettämisen pelko. Entä jos kuitenkin käy jotain? Nää ei tietysti ole milläänlailla relevantteja ajatuksia, mutta lienee monille tuttuja.

Synnytystä oon luonnollisesti miettinyt tosi paljon. Oon myös selvittänyt paljon asioita itse. Mitään synnytysvalmennusta tämä kotikunta ei tarjoa, kuin videoiden muodossa.  Omalla kohdalla ehkä eniten pelottavinta on kontrolli ja sen mahdollinen menettäminen. Tieto on selkeästi auttanut tähän. Suurimman ajatustyön oon tehnyt vauvan selviämisen suhteen. Ratkaisevin ajatus on ollut se, että jos kerran luotan itseeni, niin miksi ihmeessä en luottaisi myös vauvaamme? Tuo ajatus on ollut oikeastaan kaikista kantavin, sillä totta kai häneen luotan. Tällä hetkellä (ja oikeastaan tovin aikaa) suhtaudun tulevaan synnytykseen todella luottavaisin mielin.


Luottavaisesti suhtaudun tulevaisuuteen muutenkin. Neuvolan terkkakin sanoi, että mun kasvoille leviää todella onnellinen ilme, kun jutellaan ajasta jolloin vauva on jo syntynyt. Kieltämättä sitä aikaa odotan päivä päivältä malttamattomammin. Kun pääsisi siihen normaaliin elämään takaisin, niin luonnolliselta se tuntuu. Huolia ja pieniä pelkoja on tähänkin jossain vaiheessa sisältynyt; kuinka minä pärjään? Nukutaanko meillä enää koskaan? Kukaan? Ei raskausaika kuitenkaan suotta kestä noin yhdeksää kuukautta. Jokaisella ajalla on merkityksensä sekä henkisen että fyysisen kasvun kannalta. Uudenlaisiin huoliin on varmana syytä tottua. Saahan niitä olla, kunhan eivät liioiksi ala hallitsemaan mieltä.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Onko pakko mennä autolla?

Luin joku aika sitten Keskisuomalaisen paperilehdestä jutun, jossa kerrottiin ruuhkista peruskoulujen pihamailla. Niin kovista ruuhkista, että kouluun kävellen tai pyörällä kulkevien lasten turvallisuus vaarantuu, koska saattoliikennettä on niin paljon. Pihamailla saattaakin olla esimerkiksi koulukäyntiavustajia turvaamassa tilannetta ruuhka-aikaan.

Musta juttu oli ihan käsittämätön. Onko tämän päivän päivän autoilevat vanhemmat todella noin itsekkäitä? Täällä ala-asteella koulukuljetuksen raja 3,5km ja yläasteella 5km. Tavallaan kyllä ymmärrän, että yli kolme kilometria saattaa olla ihan pienelle koululaiselle pitkä matka etenkin, jos matkan varrelle osuu monta vaarapaikkaa. Ei tuollaisia ruuhkia kuitenkaan yksinomaan siitä synny. Jutussa puolusteltiin asiaa myös sillä, ettei henno samaan aikaan kouluun lähtevää lasta patistaa kävelemään parin kilometrin matkaa, kun itse hyppää lämpimään autoon. Niinpä niin. Voisiko sitä omaakin autoilua ihan vähäsen kyseenalaistaa? Onko pakko lähteä samaan aikaan? Ja kai jo aika pieni ihminen ymmärtää, mikä ero on lyhyellä ja pitkällä matkalla? Jotenkin surullista, jos vanhemmalta saatu koulukyyti alkaa olla enemmän normi, kun kävellen kuljettu koulumatka.

On ihan oikeasti paljon lapsia, jotka ei kulje yhtään minnekään omin jaloin. Paljon yläkouluikäisiä, jolla ei ole mitään käsitystä kuinka matkustaa bussilla. Samalla tavoin on paljon aikuisia, jotka taittaa kilsan parin matkan (jopa kuntosalille!) autolla. Tiedän paljon perheitä, joissa molemmat vanhemmat tekevät työtä kohtalaisen pienen säteen ympärillä ja molemmat omistavat auton. Kummallista mun mielestä. Toki en toisten ratkaisuja halua tuomita, mutta hassulta se vaan tuntuu. Itse ajoin ajokortin vasta puolitoista vuotta sitten. "Helppohan se on sanoa, kun ei ole muuta vaihtoehtoa...", oli tuolloin ihmisillä tapana sanoa. Arvatkaapa mitä? Mielipiteet ei edelleenkään ole juuri muuttuneet. Ajokortilla ja autolla on toki paljon hyviä puolia, kuten nyt vaikkapa se, että kaupasta saa tuotua ison määrän ruokaa kerralla. Siitä huolimatta oon edelleen vaikkapa nyt sitä mieltä, että keskustaan pitäisi mennä ensisijaisesti julkisilla.

"Äiti onneks ollaan liikuttu aina paljon kävellen. Oon kyllä kiitollinen siitä. Mun kaverit aina ihmettelee, että kuin jaksan kävellä kaupoilta kotiin ja moni meneekin bussilla..." -oli mun entisen kollegan hieman teini-iän ylittänyt tytär sanonut. Matkaa tässä tapauksessa n. 1,5km. Itse kiitän omia vanhempia samasta asiasta. Toivottavasti oon tulevaisuudessa vastaavanlainen äiti. Mikään superihminen en todellakaan ole ja kyllä tässä puolentoista vuoden aikanakin on saanut aika monta kertaa kysyä itseltään kysymyksen, että onko pakko mennä autolla? Tärkeintä kuitenkin, että muistaa sen kysymyksen kysyä.

Mitä mieltä sä oot autoilusta tai kuljettamisesta? Kyseenalaistatko paljon omaa autonkäyttöä? Vai autoiletko ylipäänsä ollenkaan?


maanantai 20. helmikuuta 2017

Viikot (ja minä) vierii

Viime viikon liikkumiset on jäänyt ihan vaan kävelyasteelle. Ulkoilukelejä on onneksi ollut. Viime viikolla iski flunssanperkele ja pientä yskää on edelleen ilmoilla. Yskä oli kyllä varsin sitkeä ja molemmat, mä ja Jarppa, ollaan kilvan täällä köhitty. Salilla oon käynyt viimeksi viime viikon maanantaina. Ehkä tässä loppuviikosta olisi jonkinlaista paluuta sinne voinut harkita, mutta eipä vaan ole tullut mentyä. Luulenkin, tai oikeastaan tiedän, että tuo viime viikkoinen puntti taisi jäädä viimeiseksi ennen synnytystä. Viime viikkoisen neuvolan jälkeen "kieltoon" meni myös uiminen. Infektioriskin vuoksi. Tästä(kin) tuntuu vähän erilaista kantaa olevan, mutta ehkä sinne uimaan tässä elämässä kerkeää. Paljon muuta ei sitten jääkään jäljelle, kun tuo kävely.



Otsikko pitää varsin hyvin paikkansa. Etenkin viikonloppu oli jotenkin erittäin tukala. Oikeastaan ensimmäiset päivät koko raskauden aikana, jolloin pystyi sanomaan, että onpa kolotuksia. Kävellessä harvase askeleella tuntui, kun jalka olisi revennyt nivusesta ja sitä rataa. Näitä tuntemuksia on toki harvakseltaan ollut jo pidemmän aikaa. mutta viikonloppuna selvästi enemmän. Jarpalle sanoinkin, mikäli vauva syntyy sen kaksi viikkoa lasketun päivän jälkeen (jep, oon varautunut siihen!), niin toivottavasti ei ihan joka päivä ole samanlainen. Liitoskipuja, sukkapuikkokipuja, mitä näitä kaikkee nyt onkaan. Jotenkin vaan ne kivut osaa tässä tapauksessa ottaa tosi positiivisesti ja positiivisiahan ne tässä vaiheessa alkaa ollakin.

Mutta siihen kävelyyn. Käveltyä on tullut enemmän tai vähemmän päivittäin. Lenkit on sellainen 3-6km kerralla ja lenkkikertoja on se 1-2x päivä. Kävelyvauhti on sellainen 5km/h, joskus illalla hitaampaakin. Koen itselle tosi tärkeäksi sen, että tulee liikuttua vaikka se joskus on (etenkin viikonloppuna oli) aika tukalan tuntuista, niin sitten hidastetaan vauhtia ja/tai lyhennetään matkaa. Siihen oon ollut ihan tosi tympääntynyt, että koko talven on ollut ihan pääkallokelit. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että vastaavia kelejä on pari kertaa talvessa, joten nastakengille ei ole tarvetta. No kyllä alkaa olla ja viimein sellaiset sain hommatuksi. Salomonit sopii mulle, joten sen kummempia miettimättä sellaiset hankin.



Ajatukset alkaa harhailla jo synnytyksen jälkeiseen aikaan. Oonkin miettinyt, että haluaisin tavata jonkun lantionpohjaspesialistin, kun aika sille alkaa olla kypsä. Aikani googlailtua löysinkin täältä Jyväskylän seudulta yhden varsin varteenotettavan palveluntarjoajan. Synnytyksen jälkeinen fysioterapia hänellä kustantaa 52,50€/kerta ja kahdelle äidille yhdessä 32,50€/kerta (palvelu myydään kahden kerran pakettina). Huomattavasti edullisempaa siis, jos löytyisi joku kaveri, kenen kanssa vastaanotolle mennä. Niinpä ajattelin ihan ekana huudella täällä blogissa, josko löytyisi kiinnostuneita??? Sanaa saa myös levittää kavereille! Yhteyttä voi ottaa kommenttiboksin kautta, sähköpostilla (löytyy sivupalkista) tai vaikka blogin facen kautta (löytyy täältä, klik!). Ajankohtaa on tietysti inasen vaikea sanoa, mutta synnytyksen jälkeisen jälkitarkastuksen jälkeiseen aikaan ajattelin ekan kerran ajoittaa. Huuuh, mitä lausehirviö tuo äskeinen. Anyway,
etsin siis itselleni fysioterapiakaveria :).

Ja hei, jos sulla on jotain palveluntarjoajaa ehdottaa tai mitä vaan kokemuksia jakaa synnytyksen jälkeisestä palautumisesta, niin kerro ihmeessä!


lauantai 18. helmikuuta 2017

Hiihtohulluudesta!

Nyt on pakko kirjoittaa yhdestä lajista, joka saa mut melkein hulluuden partaalle. Positiivisessa mielessä nimitäin. Hulluuden partaalle, vaikka en koko talvena ole kyseistä lajia päässyt toteuttamaan. Hiihdosta nimittäin. Hymyn on saanut huulille muiden hiihtointoilut. Esimerkiksi Sporttaillaan-Hanna on blogissaan kirjoitellut hiihdosta. Sitten on nämä ammattilaisten meiningit, eli ampumahiihdon MM-kisat meneillään. Ja kohta Lahti. Hiihtohimoja on siis tullut tyydytettyä lueskellen muiden juttuja ja penkkiurheillen. Miksikö en ole hiihtänyt? Siksi koska laduille (jäälle, täällä en maastoon olisi arvannutkaan, koska tuo lähilatu on kovin mäkinen) pääsi kovin myöhään ja tuntuma oli, että vatsa on kauden ekoille hiihdoille ihan liian iso. Aina ne ekat hiihtokerrat on sellaista hakemista kuitenkin. Etenkin, kun monia hiihtovuosia ei ole takana.



Lapsuudessa hiihdin sen mitä koulussa oli "pakko". Olin ihan kelpo hiihtäjä ja erilaisissa kisoissa jopa edustin kouluamme joitain kertoja, vaikkei hiihtäminen mikään ykkösjuttu koskaan ollut. Ehkä vähän vasten tahtoa jopa. Nuoruudessa taas joskus saatettiin innostua hiihtämällä hiihtämään liikuntatunnin ajan ja joskus taas se oli varsinaista pakkopullaa. Riippui varmaan paljon siitä, millainen yleisfiilis teinillä sattui olemaan, hah. Luisteluhiihto oli enemmän se oma juttu. Ehkä mun ja hiihdon suhde kaikenkaikkiaan oli kuitenkin vähän enemmän (tai ainakin suurimman osan peruskouluajasta) vähän negatiivissävytteinen. Niinpä hiihtäminen aikuisuuteen mentäessä jäi ja sitten viime vuosia edeltävä hiihtokerta onkin nuoruudessani ysiluokan hiihtotunneilta. Suhteeni hiihtämiseen oli pitkään kaksijakoinen. Tosi monta vuotta ajattelin, että hiihtoa, ei ikinä mun elämään! Kunnes jossain vaiheessa aloin olla ajatukselle avoin.

Vuosi oli 2014, kun näihin aikoihin hommasin alennusmyynnistä luisteluhiihtosukset. Fischerin sellaiset. Montaakaan hiihtokertaa en sille vuodelle saanut, mutta vähäsen kuitenkin. Sen sijaan seuraavana vuotena pääsin kunnolla hiihdon makuun. Vuosi 2015 olikin oikea mun ja luisteluhiihdon kuherruskuukausi. Kuherruskuukausi, joka pättyi nilkkamurtumaan eräällä hiihtolenkillä maaliskuussa. Vieläkin, kun tuota talvea muistelee, nousee hymy huulille. Oikeastaan paljon mitään muuta ei olisi malttanut tehdä, kuin hiihtää. Joka päivä, hyvä ettei aamuin illoin. Viime talvi meni sitten toista nilkkaleikkausta odotellessa, eikä jalka kestänyt haastavia maastoja. Hiihtelin vain joitain kertoja ja lähinnä järven jäällä. Tämä hiihtotalvi jäi sitten ihan täysin välistä. Voitte vaan arvailla, kuinka fiiliksissä tulen olemaan, kun tuleva syksy tulee taittumaan talveksi. Toki sitä ennen on vielä kevät, kesä ja syksy nautittavana. Joka tapauksessa oon ihan superiloinen siitä, että tänä päivänä voin sanoa tietäväni, mitä on hiihtohulluus.

Jos tällä kirjoittelulla olisi joku pointti, niin se olis varmaan se, että antakaa niille inhokkijutuille (tai inhokiksi luulluille jutuille) myös mahdollisuus. Ne voi olla todellisia helmiä nyt! Onko sulla käynyt minkään lajin kanssa vastaavalla tavalla? Entä podetko hiihtohulluutta?


tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävyydestä ja yhteisöllisyydestä

Vuosi sitten ystävänpäivänä kirjoitin ystävistä näin, klik! Ajatukset ovat edelleen yhtä ajankohtaisia. Tänään, ystävänpäivänä, ajattelin kirjoitella ystävyydestä vähän toisesta näkökulmasta. Tämän postauksen aiheet on pyörinyt päässä, sillä elämäntilanne äitiyslomalla on todella uusi.

Mulla on ikää nyt 32 vuotta ja käytännössä läpi koko elämäni olen joko opiskellut tai tehnyt työtä, aika usein molempia yhtäaikaa. Näin ollen oon aina kuulunut johonkin yhteisöön. Työelämä on viime vuodet ollut kovin rikkonaista ja vaihtelevaa, joten yhteisöön kuulumisen on usein tajunnut vasta luovuttua kyseisestä yhteisöstä. Aiemmista työpaikoista on jäänyt ihan pysyviä ystävyyssuhteita, viimeaikaisista ei taas ole. Mutta yhteisöllisyys silti on vahva osa työelämää, tiimityötä kun tehdään. Lisäksi työni on kovin sosiaalista. Annan itsestäni paljon potilaskohtaamisiin ja heidän kanssaan tulee sopivalla tavalla sosialisoitua. Välillä käsittelyn alla on kovinkin henkilökohtaisia asioita, toki hoitaja-potilas -suhteeseen sopivalla tavalla! Joka tapauksessa  työpäivän päätteeksi usein tuntuu, että puhuttua on tullut ja aika ihan yksin on kultaakin kalliimpaa vapaa-ajalla. Asian huomaa jo pelkästään siinä, että television keskusteluohjelmat tai musiikki taustalla tulee vähäisissä määrin mukaan elämään heti, kun työelämästä on riittävän kauan pois.

En oo enää muutamiin vuosiin ollut kovin aktiivinen vapaa-ajan sosiaalisen elämän suhteen. Kahvittelut, lounastamiset ja puhelut, saati sitten yöhön asti juhlimiset, on aika harvinaista herkkua. Toki tapaan ystäviäni, varmasti enemmän kuin joku toinen. Mikään täydellinen kotihiiri en todellakaan ole, mutta sinne ehkä kuitenkin kallistun, jos vaihtoehtona on sitten se kyläluuta. Eikä tämä todellakaan johdu siitä, etteikö ystäväni olisi tärkeitä. Ei todellakaan! Päivät kuluvat vaan niin kovaa kyytiä. On työ, harrastukset ja arki. Vieläpä kolmivuorotyö. Parisuhteessa elävänä tietyt sosiaaliset tarpeet tulee myös tyydytetyksi ilman mitään ponnisteluja. Kotona kun on joku, jolle voi puhua ja joka kuuntelee. Vastavuoroisesti tietenkin. Joku, joka juttelee ja jota saa kuunnella. Eikä mikään joku, vaan se koko elämän peruskivi.

Nyt, kun olen ollut jonkinaikaa pois työstä, huomaan olleeni aktiivisempi myös ystävyyssuhteissa. Paljon sosialisointia kun yhtä-äkkiä katoaa, on itse nähtävä enemmän vaivaa. Tavallaan se on harmillista huomata, kuinka paljon työ ottaakaan elämän tärkeiltä ihmissuhteilta, ystävyyssuhteilta. Toisaalta se lienee luonnollista. Huomaan, kuinka vaikeaa on välillä saada sopimaan tapaamista edes pikkusiskon kanssa, jonka luokse voi kuitenkin mennä lähes mihin aikaan vaan ja rättiväsyneenäkin. Yhtä-äkkiä se onkin hän, joka lähettele elää kolmen viikon periodeissa (työvuorolistat) ja minä oon se kotona oleva. Vielä ihan hetki sitten kaikki oli toisin päin.

Uuden elämäntilanteen edessä, ollessani kaikesta välillä aika pihalla, oon huomannut ajattelevani monenlaisia asioita liittyen juuri ystävyyteen ja yhteisöllisyyteen. Entä, jos musta tuleekin yksinäinen? Entä jos lapsettomat kaverit eivät jaksa kuunnella vauvajuttujani? Luulevat, etteivät voi sanoa mielipiteitään, niinkuin itsekin olen joskus ajatellut. Tai pahempaa, entä jos eivät edes halua sanoa. Entä, jos he luulevat, etten enää osaa puhua muusta kun vauvasta? Tai entä, jos he eivät osaa? Koska on ihan kiva, jos joku on edelleen kiinnostunut myös minusta! Mihin sitä sitten kuuluu? Voisiko sitä mennä johonkin kerhoon? Ei, ensisijaisesti ainakin haluan viettää aikaani ihmisten kanssa, jotka olen jo päästänyt lähelle! Heistä en ainakaan halua etääntyä. Kai muistan, kuinka hektistä se työarki on (pikkuvauva-arki varmasti myös, mutta rytmi on vain erilainen!)? Kai jaksan olla se aktiivisempi osapuoli? Niinkuin moni ystävä on ollut mun kanssa silloin, kun oon ite ollut pahimmassa oravanpyörässä töiden, opiskelujen, harrastusten ja muiden kanssa. Ymmärränkö mennä sinne kerhoon, jos vertaistuen tarve on suuri? Ehkä tutustun johonkin ihmiseen, jonka kanssa kemiat synkkaa, eikä aina tarvi vaunukävellä itekseen. Tällaisia ajatuksia täällä on pyörinyt. Kokemuksia asian tiimoilta saa kertoa. Ja hei, mielipiteensä kanssa, vaikkei asiasta kokemuksia olisikaan. Luulen kuitenkin, että aika monilla on, sillä samoja ajatuksia on varmasti myös monenlaisten muiden elämäntilanteiden edessä.

Ja kuten viime vuonna, myös tänä vuonna, aion lähettä teille virtuaalisen tulppaanikimpun kiitosten kera! Hyvää ystävänpäivää siis juuri sulle!


torstai 9. helmikuuta 2017

Raskaus ja ruoka

No sehän pukkas sitten pienen flunssan tähän väliin. Aika arsesta. Voin kertoa, että iso vatsa ja tukkoinen hengitys ei etenkään yöaikana ole mikään oloa imartelevin kombinaatio. Ihan tositosikipeä en kuitenkaan ole ja aionkin hoitaa tän homman niin, etten toivottavasti tulekaan. Lepoa siis.



Oon kirjoitellut aiemminkin erinäisiä postauksia liittyen tämän blogin kantavaan teemaan, eli liikuntaan ja hyvinvointiin sekä sitten nämä teemat yhdistettynä raskauteen. Raskausajan painonnoususta voi lukea tästä. Tässä taas asiaa juoksusta, punttisaleilusta taikka ihan yleisiä ajatuksia liikunnasta. Myös muita juttuja on tullut kirjoiteltua ja niitä voi halutessaan plärätä vaikka raskaus tagin alta, tai sitten tästä. Nyt ajattelin kirjoittaa teille raskaudenaikaisesta syömisestä ja ruokavaliosta.

Raskauden aikaiset ruokavaliosuositukset voi jokainen käydä halutessaan lukasemassa tästä, klik!

Musta on hassuja nuo argumentit, missä todetaan, kuinka "mitään ei saa syödä" tai "onhan niitä terveitä lapsia saatu ennenkin". Ensinnäkään rajoituksia on loppujen lopuksi hyvin vähän ja hei, ei niitä ihan huvin vuoksi ole asetettu. Toisaalta on myöskin ihmisiä, jotka toteaa, että "luin jostain, että liian paljo sitä tai tätä tai tuota on vaarallista, niin en sitten ole syönyt". Ööö. Luit mistä? Ja kuinka paljon? Mikä tahansa yksipuolinen syöminen on lie vaarallista? Oon myös vähän jaksanut ihmetellä sitä, kuinka ihmiset lukee ainoastaan rajoitukset, mutta paskat välittää suosituksista!

Entä kuinka nää suositukset on vaikuttanut itseen? Joidenkin juttujen kohdalla enemmän, toisten kohdalla ei juurikaan. Moni kohtahan on osoitettu myös koko väestölle. Juustojen ystävänä oon niiden syömistä joutunut (joulu!) rajoittamaan, mutta ethän sä normaaliarjessa juustoja mielinmäärin vetele. Jokapäiväisestä aamupalasta jäi kuitenkin pois raejuusto (ja se pellavansiemenrouhe!) plussauksen jälkeen. Valiohan tiedottaa sivuillaan heidän juustojen olevan sallittuja raskaanakin ja jonkin viikon tuota raejuustoa söinkin. Kuitenkin nuo suositukset toteavat, että pehmeitä juustoja ei suositella (oli ne sitten pastoröituja tai ei), niin jätin ne sitten pois. Todellakin luotan Valioon ja musta on ihan ok, jos joku tekee toisenlaisen valinnan. Meinasin itsekin. Sitten taas, kun joka aamupalan jälkeen oli vähän kaksijakoiset fiilikset, niin miksi syödä? Helppo ratkaisu olla syömättä. Samalla tavoin oon toiminut mm. maksan kanssa. En vaan oo syönyt maksaruokia, kun en jaksa ajatella grammamääriä. Toki maksaruokia tulee muutenkin syötyä äärinmäisen harvoin, mutta esimerkiksi työpaikkaruokalassa joutui joskus valintatilanteen eteen.

Toinen juttu, mikä on muuttunut, niin kahvinjuonti. Kahviaddiktina se on josku ollut vähän haastavaa, mutta hätävarana löytyy kofeiiniton kahvi. Alkuvaiheessa se oli pahoinvoinnin vuoksi helppoa, mutta loppuraskaudesta olisi kahvi todellakin maistunut enemmän kuin oon sitä juonut. Kolmas asia on sitten tää salmiakkiasia. Se on tosi puhuttava, sillä onhan tuo suositus päivitetty vasta vuoden alussa. Oon sitä kuitenkin noudattanut ja ihan jonkun hassun pastilliaskin oon raskauden aikana ostanut ja siitä muutaman ottanut. Ja kumma juttu on se, että siihen salmiakkiin on ihan törkeät himot. Salmiakki pesee mennen tullen suklaan ja etenkin hedelmäkarkit ja sitä vähän ootan. Että saan joku ilta mässäillä pussillisen salmiakkia.



Ja vaikka tuolla alussa puhuinkin tuosta luin jostain -jutusta, niin löytyy itselläkin asioita joita oon muuttanut syömisissäni fiiliksen vuoksi. Ensinnäkin ennen ostin Prismasta jättiläispussillisia ei kotimaista pinaattia ja söin niitä raakanakin vaikka ja kuinka paljon. Tää ei oo tuntunut hyvältä. Nyt oon ollut tosi ehdoton kotimaisuuden kanssa (toki aiemminkin lähes ehdoton). Jostain syystä en oo käyttänyt "laatikoihin" pakattuja salaatteja, kotimaisiakaan. Ehkä siksi, kun niistä aika usein löytyy pilaantuneita. Majoneesi tai -majoneesipohjaiset ruuat ei varsinaisesti kuulu ruokavalioon, mutta sen kerran, kun olen majoneesia ostanut, oon katsonut, että se on pastöroitua ja sen on tullut myös lukea siinä putilossa.

Mokia oon tehnyt. Varmasti paljon sellaisia, mistä en edes tiedä. Jostain syystä myös tuo metwursti -kohta meni mulla alussa ohi ja pahan pahoinvoinnin aikana ihan ostamalla ostin sitä, kunnes tajusin. Tätä mietin kauan ja neuvolasta laittoivatkin toksoplasmakokeen, kun kerroin asian edelleen pitkänkin ajan päästä häiritsevän (varmaan lähinnä hoitivat mielenterveyttä tuolla verikokeella). No ei ollut toksoplasmaa ei. Ehkä se nyt vähän jo naurattaa. Ravintoloissa en oo kysellyt, paitsi kerran, kun olin jo lappanut parmesania artisokkakeittoon. No se keitto jäi syömättä, Yleensä oon vaan tehnyt ns. "varmoja valintoja". Varmoja ainaskin omasta mielestä. Kasvikset oon ehkä pessyt normaalia tarkemmin, kun ennen oon ollut vähän sellainen huithapeli sen suhteen. Samoin ruokia oon säilyttänyt "oikeaoppisemmin", kun se on kanssa ollut vähän sinne päin ennen.

Kaikenkaikkiaan ruokavalio ei paljoakaan ole muuttunut raskausaikana. Tää "vauva ei oo vaatinut" donitseja tai hampurilaisia ja vaikka olis vaatinutkin, se tuskin olis niitä juuri enempiä saanut. Hedelmät maistui alkuvaiheessa normaalia enemmän ja rahkat ynnä muut oli tällöin ehdoton nou nou. Nyt on ruokavalio näidenkin suhteen normalisoitunut. Myönnettäköön kyllä, että tässä viime viikkojen myllerryksessä mielitekoja on ehkä ollut normaalia enemmän, mutta aika hyvin oon ne silti klaarannut. Ainoa varsinainen "raskauden aikainen ruokahimo" on mulla ollut kivennäisvesi. Koskaan ennen en oo juurikaan tykännyt juoda hiilihappopitoisia juomia ja nyt taas ihan puhtaasta kivennäisvedestä on tullut jopa parempi olo pahoinvointiaikoihin ja sen juominen on vähän jäänyt päälle.

Ootsä kuullut samoja argumentteja? Oliko sulle tärkeää noudattaa suosituksia vai viittasitko kintaalla niille? Oliko sulla kummallisia himoja ruokien suhteen?


tiistai 7. helmikuuta 2017

(In)aktiivisuuspäiväkirja ja melkein kuva per päivä

Viikon ruokapäiväkirjan inspiroimana innostuin kirjoittelemaan myös viikon (in)aktiivisuuspäiväkirjan, joka näyttää ihan erilaiselta kuin puoli vuotta tai vuosi sitten. Jopa huomattavasti erilaiselta, kuin kuukausi sitten. Tarkoitus oli myös ottaa kuva per päivä, mutta se ei ihan käynyt toteen. Tällaiselta näytti siis 36. raskausviikko.

Mun kummit kävi päiväseltään kylässä. Tarjolla oli mm. nyhtökaurapizzaa. Oli hyvää.


Maanantai:

  • aamu/aamupvä kotona siivoillen ja kokkaillen (lounas/päiväkahvivieraita tulossa, jee!)
  • iltapvällä kävelylenkki n. 1h/5km.
  • ilta kotona pientä ulkoilua lukuunottamatta. Pikkusisko perheineen kyläilemässä.
  • illalla reilun kilsan ulkoilu lähikauppaan maidonhakureissulle.
Tiistai:
  • aamu inaktiisuutta surffaten koneella
  • päivällä ruoka- + muilla kaupoilla vajaa parituntia ja lisäksi arkiaktiivuutta siivouksen ja muiden kotijuttujen merkeissä
  • ilta uimahallilla. Salitreeni n. 1h + vähän uintia ja enemmän pulikointia poreissa.
sali- ja uimahallikamppeita. Perinteisesti yökkäri pakattuna mukaan, hah.


Keskiviikko:
  • aamulla kauppareissu anopin kanssa mm. kangaskauppaan ja ruokakauppaan (n. 1,5h)
  • pvällä kävelin sairaalalta keskustaan reilu puoli tuntia ja n. 3km.
  • keskustassa käppäilyä reilu tunti.
  • iltapvä kotosalla keittiön kaappeja siivoten ja tyhjäten (maalaushomman loppusuora lähestyy).
  • illalla kävelylenkki n. 1h/5km.
Kangaskaupasta ostin pari kestovaippaa, vaikka en yhtään tiedä kuinka jaksan asiaan paneutua. Anoppi oli värkännyt viltin ja Jarpan enon vaimo antoi pari pussilakanaa.


Torstai:
  • aamulla sali 1h
  • aamupvällä ruoanlaittoa ym.
  • pvällä monta tuntia autossa istumista ja ajamista, huh
  • illalla rötväystä veljen luona ja pieni Kannus-sightseeing
Perjantai:
  • aamukävely n. 20min. (heräsin ihan järkyttävän aikaisin vieraassa paikassa)
  • aamulla autoilua Kannuksesta Nivalaan
  • aamu ja pvä Nivalassa pikkuveljen valatilaisuudessa. Monta tuntia kävelyä ja seisoskelua, ulkoilua.
  • illalla autossa istumista useampi tunti kohti lapsuuden maisemia + saunomista + rötväystä
Kannuksessa oli ainaskin kirkko keskellä kylää. Ja Halpahalli sekä joki. Muuta en tiedä.


Lauantai:
  • aamu inaktiivisuutta lapsuuden kotona. Tuli nukuttua pitkään!
  • pvällä taas autoilua kohti kotia, matkalla poikkesin iskän luokse siivoilemaan ja tekemään kauppareissun.
  • ilta kotona. Rötväten ja siivoillen. Keittiön maalaukset näyttäis valmiilta, hyvä J!
Sunnuntai:
  • aamulla surffailua ja hissuttelua (Jarppa nukkui yötöidensä jäljiltä)
  • pvällä lenkki reilu 1h/6km
  • ruoanlaittoa
  • illalla käppäily anopilta kotiin puolisen tuntia / 2,5km
Siellä jossain pieni veli niin tomerana!

Illathan tarkoittaa mulla aikaa kello viiden jälkeen, eli näiden ilta-aktiviteettien jälkeen oon kyllä harrastanut sohvalla koomailuakin. Lisäksi sitä sisältyy myös päiviinkin pienissä palasissa. Ei vaan jaksa montaa tuntia touhottaa menemään yhtä kyytiä. Näemmä salitreeniä tälle viikolle on tullut parisen kappaletta, kävelylenkkejä vähän vähänlaisesti reissupäivistä johtuen ja vesiliikuntaa se puolisen tuntia. Kovinta hommaa oli ehdottomasti pitkät automatkat. Kotona ollessa tulee päivittäin käveltyä se viitisen kilsaa (tai enemmän, joka hyötyllenkkeilynä tai muuten) tai vaihtoehtoisesti käytyä salilla. Toisinaan molempia. 

Siivoilen näemmä paljon. Kai sekin on joku raskausoire, hah. Oon ihan oikeasti käynyt kaikenmaailman kaappeja ja laatikoita läpi, mihin en oo vuosiin kajonnut. Oon aika pedantti siisteydestä ja järjestyksestä noin niinkuin näkyviltä osin, mutta kaappien kanssa saattaa olla vähän toisenlainen laita. Kotihommia teen muuteskin paljon. On nimittäin aikaa ja koska kerran jaksan, niin on kiva tehdä ruoat ym. valmiiksi toiselle, joka on työssä.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Kohta neuvolaan kuulemaan vauvan kuulumisia, kivaa!