tiistai 20. kesäkuuta 2017

Raskaudesta palautumisen tilanne ammattilaisen silmin

Maanantaina oli kauan odotettu aika lantionpohjaan ja vatsalihasten erkaumaan paneutuneelle fysioterapeutille. Täällä Jyväskylässä toimii Hyvinvointi palvelut Anne Leikas. Olen tavannut osaavaa ja ystävällistä terveys- ja hyvinvointialan henkilöstöä vaikka ja kuinka paljon. Annen kohdalla voidaan kuitenkin puhua jo erityisen yksilöllisesti ihmisen kohtaavasta rautaisesta ammattilaisesta. Näin kokonaisvaltaisesti ihmistä katsovaa ammattilaista en ennen ole tavannut (ja olen tosiaan tavannut niitä paljon!).  Mainittakoon myös, että tämä ei ole minkäänsortin yhteistyöpostaus, vaan ihan vilpitön kiitos!

Anne siis katsoi keskilinjan, joka omalla kohdalla oli navan kohdalla hieman yli ihanteellisen. Tässä kohtaa puhuttiin milleistä, ei senteistä, eli ei lainkaan huolestuttavaa kolme kuukautta synnytyksen jälkeen. Alhaalla ja ylhäällä lukemat olivatkin jo todella hyviä. Keskilinja oli kauttaaltaan jämäkkä ja erittäin hyvin pitävä (myös navan kohdalta), joten tilanne siis todellakin on hyvä. Samoin lantionpohjan lihaksisto oli priimakunnossa ja osasin niitä myös hyvin aktivoida oikein. Syvät vatsalihakset aktivoituvat hyvin ja automaattisesti tueksi erilaisissa liikkeissä. Seuraavina kuukausina homman nimi on hankkia lisää voimaa syville vatsalihaksille ja näin saada lantion tuki ja hallinta vielä paremmaksi. Lantionpohjaa harjoittelen myös. Kun tovin olen harjoitellut Annen antamilla liikkeillä, voin alkaa ensiksi harjoitella vinoja vatsoja ja hiljalleen siitä sitten suoria vatsoja. Periaatteessa jo nyt voisin vinojen vatsalihasten harjoittelemisen aloittaa, mutta en häviä mitään, jos teen hommat varman päälle. Myös juoksemisen aloittamiseen sain "luvan". Hiljakseen tietysti ja aluksi enemmän kävelyä. Jee!



Keskivartaloni oli kuin olikin paremmassa kunnossa, kuin osasin odottaa. Samoin palautuminen kolmen kuukauden takaisesta synnytyksestä oli pidemmällä kuin ajattelin. Kerrankin siis uutisia näin päin! Siinä, missä niveleni on yliliikkuvaa sorttia (vamma-alttius) taitaa kudostyyppini olla taas palautumista edistävää sorttia. Tulevaisuudessa juoksujuttujen heikoin lenkki lie tämä paino, joka on totta vie jämähtänyt. Kymmenkunta kiloa olisi siis matkaa raskautta edeltävään painoon. Imetyksen tuen facebookista olen lukenut, että ilmeisesti kaikilla ei imetys olekaan mikään taikajuttu lähtöpainon saavuttamiseksi. Niinpä vähän hirvittää kuinka nämä jalat jaksaa ottaa vastaan, sillä mitään pikadieettejä en voi eikä kannata nyt (tai milloinkaan) tehdä. Toivon (ja edelleen jaksan uskoakin), että jatkamalla tätä linjaa paino kyllä hilautuu alaspäin. Jos se ei viimeistään imetyksen loputtua tapahdu, voi silloin ottaa kovempia aseita käyttöön. Ehkä se myös hilautuu tämän imetyksen aikana, sillä eihän synnytyksestä kuitenkaan ole vasta kuin kolme kuukautta. Vaikka Ee kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia, pitäisi muistaa, että mun palautuminen kaikkinensa ei varmasti ihan samaa tahtia käy. Ja siis kyllä, nyt pitäisi olla todellakin iloinen keskivartalon lihasten ja sidekudosten tilasta, eikä märehtiä siinä olevia rasvakudoksia.

Uutta käyntiä ei suoriltaan sovittu. Anne epäili, että pärjään kyllä varsin hyvin ilmankin. Elokuussa kuitenkin halutessa voidaan tilanne vielä varmistaa. Katsotaan miltä tuntuu. Mikäli vähänkään epäilyttää, niin herkästi kyllä aion olla yhteydessä Anneen. Suosittelen muitakin äitejä ja äidiksi tulevia varaamaan aikaa keskivartalon tilanteen kartoittamiseksi. Tapaaminen oli moninverroin hintansa väärti.

Iloisin ja turvallisin mielin siis kohti tulevia haasteita!

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Something about me

Saattaapa olla, että vauva- ja äitiysjutustelujen myötä joukkoon on eksynyt muutama uusikin lukija, joten tähän väliin muutama sananen itsestäni ja elämästäni. Täällä siis kirjoittelee kohta 33-vuotta (!) täyttävä monipuolisesti liikkuva tyttö Jyväskylästä. Blogin nimi Wannabe Juoksija juontaa juurensa aikaan, kun juoksu oli suuri (ja ainoa) intohimo. Tekevälle sattuu ja tapahtuu ja niin myös omalla kohdalla kävi. Ensiksi pitkä rasitusvamma ja sitten nilkkamurtuma. Jalkaa operoitiin edellisen toimesta kahteen otteeseen keväällä 2015 ja 2016. Rasitusvamman vuoksi olin ollut juoksemisesta niin sanotusti telakalla jo kauan ennen ensimmäistä operaatiota. Nämä vuodet opetti, että elämässä on muutakin liikuntaa, kuin juoksu. Virittelin vanhan punttiharrastuksen, ostin sukset, ostin pyörän. Siinä sivussa kävin milloin painonnosto-opetuksessa, milloin suunnistuskoulussa. Talsin metsässä, lyhyempään ja pidempään. Yhtä-äkkiä juoksun lisäksi oli monta muutakin intohimoa. Vammailussa ja tapaturmissa on siis aina jotain hyvääkin.



Perheeseen kuuluu Jarppa, eli Jii ja pikkuinen poika Ee. Blogin alkuaikoina asustin itsekseni enemmän tai vähemmän keskustakaksiota, mutta nyt asustetaan niin ikään kerrostalokolmiota muutaman kilometrin päässä keskustasta metsän ja ulkoilualueiden laitamassa. Yhteistä taivalta meillä on takana, ööö, 8+2 vuotta. Ensin reilu pari vuotta vähemmän tosissaan ja sitten tosi tosissaan, heh. Aika tosiaan vierii. Maaliskuussa meille syntyi ihana pieni poika, joka arvatenkin on sulattanut meidän molempien sydämet. Kotoisin oon Etelä-Pohjanmaalta, suuresta perheestä. Aakeellalaakeella on kyllä erityinen sija sydämessä, mutta en osaisi sinne enää kotiutua. Rakastan liikaa mäkiä ja järviä. Sisarusten kanssa ollaan tosi läheisissä väleissä ja tällä hetkellä yksi heistä asuu täällä Jyväskylässä. Sanon tällä hetkellä, koska pitkään meitä oli täällä kolme. Samaten tietysti elämään kuuluu tärkeänä osana ystävät, joista osa on ollut matkassa mukana ihan sieltä lapsuudesta saakka ja osa taas vähän vähemmän aikaa. Tärkeitä kuitenkin kaikki.

Ammatiltani olen hoitaja. Useamman vuoden tein lähihoitajan työtä, kunnes aikuisopiskelin itseni sairaanhoitajaksi. Muutamat viime vuodet oon tehnyt ssairaanhoitajan työtä, viimeisimmäksi sydänpotilaiden parissa. Tällä hetkellä kuitenkin äitiyslomailen. Työstäni olen todella innostunut ja äitiyslomallekin jäin ns. "mielenkiintoisesta vaiheesta". Elikkä kun aika on, tulen ihan mielelläni jatkamaan työelämässä siitä, mihin vuodenvaihteessa jäin. Sitä, milloin tuo aika on, en tällä hetkellä osaa sanoa. Työstä ei tällä blogissa ole juuri tullut höpöteltyä ihan tarkoituksella.



Blogin kantavana teemana on liikuntaan, terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät asia lifestyletwistillä. Omasta historiasta tällä saralla löytyy kilpaurheilua, painonpudostusta, uudelleeninnostumista enemmän ja vähemmän tosissaan, välillä kovaakin kritiikkiä itseä kohtaan ja sitten taas armollisempaa asennetta. Harrastin siis lapsuudessa ja nuoruudessa kilpaurheilua, joka loppui täydellisesti teini-iässä. Jossain vaiheessa täysi-ikäisyyden kynnyksellä elin superlaiskaa ja epäterveellistä elämää, kunnes reilu kymmenen vuotta sitten liikunta tuli taas isoksi osaksi mua. Tuolloin reilu kymmenen vuotta pudotin myös painoa reilu 30 kiloa yhden vuoden aikana ihan vain ateriarytmin, perusterveellisen safkan, kohtuullisten annoskokojen ja liikunnan avulla. Iso muutos pienessä ajassa ja tuolloin tasapainoilin liikuntariippuvuuden kanssa ja hakusassa oli myös suhde syömiseen ja omaan kroppaan. En kuitenkaan koe poteneeni varsinaista häiriökäyttäytymistäkään, joskaan suhdetta ei mutkattomaksikaan voinut kutsua. Siitä sitten hiljalleen asiat kuitenkin loksahtivat järkeviin uomiinsa ja painokin hieman nousi ylöspäin, mikä oli tosi ok. Blogin kirjoitushistorian ajan oon ollut tosi sinut itseni kanssa ja viimeistään nilkkavammat vei viimeisetkin karkeimmat nipotukset harrastamisesta.


Tämmöistä itestä näin nopeesti kirjoiteltuna. Mua kiinnostaa myös keitä te lukijat ootte, eli kertokaa ihmeessä tekin itestänne! Myös mahdollisen oman blogin voi linkata kommentteihin! Lisäksi jos on jotain postaustoiveita tai aiheita, josta haluasitte lukea tai tietää, niin heittäkääpä ehdotuksia!

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Enää en...

Niin vaan on käynyt, että tänne blogin ääreen on himppasen verran haastavaa ollut aina keretä. Etenkin nyt päivät tuntuu menevän tosi vauhdikkaasti, kun Een päiväunet on mitä on. Sanovat, että alle kolmekuukautisen kanssa ei ole mitään rytmiä. Meillä tulee se kolme kuukautta täyteen ensi viikolla ja rytmit taas on katoavaa sorttia. Entisille pitkille päikkäreille on saanut sanoa heipat ja sitä rataa. Poika on kuitenkin hyväntuulinen, joten tuskin välillä aika minimaalisista päiväunista on haittaa. Luulen, että viime viikkoina opitut uudet asiat (mm. kääntyminen, kaikenlainen hihkuminen ja punkaaminen jne. ) verottaa vähän uniakin nyt. Kovaa vauhtia poika kasvaa ja kehittyy. Toisaalta sitä iloitsee uusista taidoista, mutta toisaalta se taas tuntuu, että olis vaan makoillut meritähtenä vielä hetken aikaa mun pikkuinen vauva. Pikkuinenhan hän toki on edelleen... Ehkä vielä kymmenen vuoden päästäkin, hah.



No, on paljon muitakin isompia ja pienempiä juttuja, mitä ei tule tehtyä ihan samalla tapaa kuin ennen. mm.
  • ...en enää seuraa yhtään mitään televisiosta. Televisio ja sen tarjonta ei ole enää vuosiin kuulunut isona osana mun elämää, mutta nyt tuntuu, että ihan sama, vaikkei omistaisi koko vekotinta. Luulin, että vauva-aikana tulisin seuraamaan sitä, mutta kävikin ihan päinvastoin.
  • ...poislukien taustalla pyörivä aamu-tv. Joka sitten on paperisen sanomalehden ohella lähes ainoita uutislähteitä. En enää siis seuraa uutisia samalla pilkuntarkalla silmällä kuin ennen. On ihan riittävää tietää, että paikassa x on tapahtunut terroriteko, eikä mun tarvitsee tietää tekijää tai uhreja nimeltä ja heidän kaikkia tautojaan. Ehkä tässä on kyse vähän itsesuojelustakin. Uutiset kun isolta osin on aika masentavaa luettavaa.
  • Ruokapolitiikkakin on vähän muuttunut. Syön ehkä enemmän eineksiä (toim. huom. uunikasvikset voi olla pakasteesta eikä aina tuoreita jne.) siitä yksinkertaisesta syystä, että ruoanlaittohommaa en ole aivan optimaalisella tavalla saanut pyörimään. Ei vaan aina jaksa kokkailla Een nukkuessa ja hänen valveillaollessaan ei taas aina pysty.
  • En myöskään ota enää juurikaan annos- ja kattauskuvia. Ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä, etten enää kata tai asettele annoksia lautaselle kauniisti. En ainakaan yhtä usein kun ennen. Ihan sama, kunhan tulee syödyksi.
  • Sanomattakin selvää, että en urheile enää about kahdeksaa tuntia viikossa itekseni.
  • ...ja kun urheilen, en vatvo lähtemisiäni tai menemisiäni. Kun salillelähtöön on mahdollisuus, on sinne ampastava, eikä vatvottava itselle sopivaa ajankohtaa ja sitä että söiskö ennen vai jälkeen ja meniskö nyt ja mitä pukis päälle ja plaa, plaa, plaa.
  • Kotoalähdöt ei aina suju kuin strömssössä. Een syntymän jälkeen oon mm. lähtenyt kotoa jättäen ulko-oven apposen auki käytävään. Ja tää ei oo tapahtunut kerran , vaan kaksi kertaa. Toisella kertaa naapurin mummo otti selvää numerotiedustelusta puhelinnnumerot ja soitti, että meidän ovi on ollut koko päivän auki. Hienoa, että naapuri (94v.) huolehtii musta (32v.) :D.
  • ...muutenkin oon ollut luvattoman usein myöhässä tapaamisista, kirjaimellisesti joutunut juosta neuvolaan, tehnyt päällekkäisbuukkauksia ja muuta mitä ennen ei tapahtunut koskaan. Todella ärsyttävää, vaikka kyse olis vaan viidestä minuutista. Toisen ajan hukkaamista sellainen! Imetysdementiaa vai mitä?
Tällaisia juttuja tällein äkkiseltään tulee mieleen. Tavallaan tämä elämän vaihe on kiireinen, mutta tavallaan taas ei. Kyllä työ- tai opiskeluelämä osaa kanssa olla kiireistä, vähän erilailla vaan. Vaikka välillä on haipakkaa, näen tämän vaiheen kuitenkin ainutlaatuisen lungina. Voit tuosta noin vaan lähteä pistäytymään pohjanmaalla tai jotain. Viikonloppuna mietit ketä ja mitä minäkin päivänä seuraavalla viikolla tapaisit tai tekisit. Ei tarvitse toivoa työvuoroja ja sitä rataa.

Blogia en harvasta postaustahdista huolimatta aio kuopata ja toivottavasti tekin jaksatte notkua menossa mukana! Ensi viikolla ainakin luvassa juttua fysioterapiakäynnistä. Maanantaina nimittäin vihdoin koittaa aika fysioterapeutille / liikuntafysiologille, joka on perehtynyt synnytyksestä palautumiseen ja synnytyksen jälkeiseen liikuntaan. Pitäkäähän peukkuja, että paikat on niin sanotusti hyvällä mallilla!

Hyvää viikonloppua!


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Epämukavuusalueilla

Epämukavuusalue. Tuo urheilusta tuttu termi. Jotkus näkee epämukavuusalueen olevan suoraan verrannollinen vaikkapa sykkeisiin. Pk-alueella liikkuminen on mukavaa, vk-alueella taas epämukavaa. Ehkei jako kuitenkaan ole niin yksioikoinen. Itse näen epämukavuusalueen ennemminkin sellaisena toimintana, että menee tekemään jotain uutta ja haastavaa juttua. Esimerkiksi suunnistuskoulu ja painonnostotreenit oli sellaista. Epämukavuusalueelle menemistä. Ei oikein osaa hommaa ja miettii, että kuinkahan kaikki sujuu. Kun sinne sitten vaan menee ja tajuaa, että kaikki sujuu ihan hyvin, tulee hyvä fiilis. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan?



Tässä vanhemmuudessa on kyllä huomannut menevänsä vähän väliä epämukavuusalueella. Nyt kaikki blogin liikuntapostauksia fanittavat lukijat huokaisee syvään. Ei jumankekka minkä aasinsillan se nyt keksi vauvajuttuihin, heh. Aika moni juttu, mitä teet ekaa kertaa vauvan kanssa, on sellainen. Ihan ekat epämukavuusalueelle menemiset oli julki-imettäminen, julkinen liikenne ja autolla ajo vauva kyydissä. Ihan ekana sinne siskon luo Vaajakoskelle. Reilun kymmenen kilometrin päähän. Sitten mummolaan pohjanmaalle. Reilun sadan kilometrin päähän. Ekana bussilla kotoa kaupunkiin muutaman kilometrin verran ja pian junalla muutaman sadan kilometrin päähän.

Tuossa viikolla oltiin ekaa kertaa kaksisteen junalla reissussa. Matkattiin Jyväskylästä Seinäjoelle, josta mun pikkusisko tuli hakemaan meidät luokseen Kauhajoelle. Kauhajoki oli ehdottoman positiivinen yllätys. Samoin junalla matkustaminen vauvan kanssa. Autoa inhimillisempi (ja vihreämpi!) vaihtoehto reissaamiselle. Hippasen verran oon ylpeä itestäni. En tiedä, mutta luulen, että moni esikoisen äiti-ihminen saattaa helposti jättää menemättä sinne epämukavuusalueille. Eikä siinä mitään, jos tykkää olla kotosalla. Me ollaan aika paljon Een kanssa liikuttu ja jollain tavalla se tuntuu nyt jopa tärkeämmältä, kuin ennen Eetä. Se, että sä otat ja menet ja teet erilaisia asioita. Tai en mä tiedä tärkeämmältä, mutta ainakin virkistävämmältä.



Se, miksi tällä kertaa kahden reissattiin, johtui Jiin töistä. Hänellä kun oli yövuoroviikko ja ne on vähän ankeita. Koko ajan itellä on huono omatunto. Tuntuu, että oon ihan liian hiljainen Een kanssa kommunikoidessa ja samaan aikaan ihan liian äänekäs Jiin unia ajatellen. Seuraava yövuoro on joskus aikaisintaan syksyllä. Ja kohta, ihan kohta, alkaa myös kesälomat tässä perheessä. Jee.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Yleistä jaaittelua, muoks. jaarittelua (äitiyspostausvaroitus!)

Yhtenä päivänä mietin, että onko äitiys muuttanut mua paljon ihmisenä. Se on ehkä kysymys, johon varmaan ensisijaisesti osaisi vastata joku muu, kun minä itse. Kuitenkin jotain oon ajatellut asiasta minäkin. Koen, että en ihmisenä ole paljoakaan muuttunut vauvan myötä. Tietynlaiset elämänarvot olivat ennen vauvaa ja ne samat arvot ovat vain vahvistuneet. Elämään on tullut yksi vahva rooli lisää, vahvin kaikista. Äiti-rooli. Ei se ole juuri vienyt pois tilaa sisko-, tyttöystävä, ystävä- ja minä itse- ("harrastusminä" esimerkiksi) -rooleilta. Sairaanhoitaja-minä sen sijaan taitaa nyt olla vähän väistynyt taka-alalle. Omien juttujen toteuttaminen hakee vielä muotoaan, mutta kyllä mä edelleen jaksan jutella saliohjelmistakin, heh.

Millainen äiti sitten oon? Ainaskin oon onnellinen siitä, että koskaan en ole epäillyt ettenkö olisi se kaikkein paras äiti juuri Eelle. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, että niin ajattelee. Äidit, jos jotkut oaa kyseenalaistaa toisia äitejä rivien välistä tai suoraan. Niin sosiaalisessa mediassa kuin oikeassa elämässäkin. Aika kovaa vertailua, välillä ystävälliseen tyyliin verhoiltuna. Siihen en oo kyllä mennyt mukaan yhtään. Ei toki kaikki eikä kaikkialla. Lähinnä hymyilen sisäänpäin, kun sellaista tunnistan. Tuolta liikuntafoorumeilta äitiysfoorumeille hypähtäneenä se oli aika hämmästys kyllä. Uskoisin siis, että mun äiti-identiteetin itsetunto on kohtalaisen hyvä. Oon toki kokenut paska-mutsi -fiiliksiä, kuten varmasti jokainen. Harrastan myös googlailua ja kokemusten lukemista, mutta lähinnä vinkkimielessä. Jos joku toinen äiti on saanut helpotusta vatsavaivoihin tavalla x, niin kiva että hän sen jakaa. Sen sijaan se, aloittaako joku kiinteät soseilla ja toinen sormiruokaillen, on taas ihan yks hailee ja molempi tapa oikea just kyseisellä lapsella.



Oon aika höpöttelevä, mutten paljoa lauleskele. Ihan vaan, koska ei kukaan jaksa mun lauluääntä kuunnella. Edes minä itse. Oon myös tietyistä jutuista aika tarkka. Iltapesut, aamupesut ja päivittäiset ulkoilut, vaikkei sitä ehkä kaksikuukautisen suhteen niin kovin vielä tarvitsisi olla. Jonkinlainen rytmisyys kuitenkin kuuluu mun luonteeseen. Myönnän, että oon vähän hurahtanut vauvanvaatteisiin ja tykkään katsoa mitä Eelle puen siinä missä itsellenikin. Aion kuitenkin pitää huolen, ettei hän itse sitä tule kunakuuna päivänä huomaamaan. Sillä kun ei oikeasti ole yhtään mitään väliä minkä väriset tai merkkiset vaatteet on ja sellaista mallia en todellakaan halua antaa.

Ee ei ole vielä ollut muiden, kun meidän vanhempien hoidossa. Paitsi kerran kävin hakemassa kastemekon pesulasta Een nukkuessa parvekkeella mun siskon kanssa ja toisen kerran toinen sisko kävi hänen kanssaan muutaman kilometrin vaunulenkillä. Yksikseen olen kyllä käynyt esimerkiksi salilla, kaupassa ja hierojalla. Silloin Ee on tietysti isänsä kanssa. Ei hoidossa, vaan kanssa. Toki asiaa helpottaa se, että pakkasesta löytyy äidinmaitoa ja Ee on sen jonkun kerran hyväksynyt pullon. Tää on myös asia, josta en suostu kantamaan huonoa omaatuntoa. Musta on ihan ok, jos joku toinen äiti ei lähde vauvan luota ollenkaan pois ja sekin on ihan ok, jos joku toinen vie vauvan vaikkapa mummolle hoitoon. Sali tai treeni ei oo mulle ensisijaisesti mikään "omaa aikaa -juttu" (vaikka toki sitäkin), vaan yksi hyvinvoinnin pilari, mitä se on ollut aina.



Elämä kyllä on muuttunut. Se nimittäin pyörii ihan jonkun muun ehdoilla, kuin omilla ehdoilla. Läheskään aina ei asiat mene suunnitelmien mukaan ja siihen on ollut oppiminen. Se, että itse voi hyvin ja on iloinen mieli vaatii myös sen, että Ee voi hyvin. Onneksi hän on varsin tyytyväinen ja hyväntuulinen poika. Mutta niinkuin kaikilla, myös hänellä, on omat huonot hetkensä ja toki ne vaikuttaa suoraan myös meihin vanhempiin. Vaikea edes kuvitella, kuinka paha mieli vaikkapa koliikkivauvan vanhemmalla voi olla. Oman vauvan itku kun on niin sydäntäraastavaa.

Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen. Ajatella, että siitä on niin pieni hetki, kun Ee syntyi. Kuitenkin tuntuu, niinkuin hän olisi ollut kanssamme iäisyyden!

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Viikon liikunnat ja kivoista kivoin lenkki!

Nonniin. Avataas ihan konkreettisesti millainen on viime viikko liikkumisten suhteen. Synnytyksestä on siis kulunut kaksi kuukautta ja vointi on sen suhteen varsin hyvä. Unet on välillä mitä on, niinkuin nyt arvata saattaa. Kuitenkin koen vauva-arjen asettuneen vahvasti taloon ja se on varsin kivaa. Aloittelin tietysti tekemään tätä postausta jo tuolloin alkuviiikosta, koska nyt julkaisuhetkellä en varmasti muistaisi miten hommat viikolla sujui.

Maanantai:

Vaunulenkki n. 7km kirpparille ja bussilla takaisin.

Tiistai:

Aamupäivällä käytiin Een kanssa kävellen kaverin luona n. 2km. Jiin kotiuduttua läpsystä vaihto ja meitsi lähti t-paitakelin kunniaksi yksin lenkille. Juoksulenkki 5,5km.

Keskiviikko:

Aamupäivällä vaunulenkki 6km.

Torstai:

Punttitreenit 45min. Een mentyä aamupäiväunilleen meitsi lähti salille. Palatessa taas läpsystä vaihto ja Jii lähti salille. Tämmöinen on aina yhtenä aamuna kuvio, kun Jiillä vapaapäivä.

Perjantai:

Vaunulenkki maastossa 9km + core-treeni 30min.

Lauantai:

Ei mitään erityistä liikuntaa, sen sijaan käveleskelyä koko päivä.

Sunnuntai:

Vaunulenkki maastossa 6km ja illalla ainaskin pikkunen kävely Eetä kanniskellen ja ehkä core-jumppa.

Sellanen oli mun tämä liikuntaviikko.



Sitten kerron vielä siitä kaikkein kivoimmasta liikunnasta, nimittäin perjantain pitkästä vaunulenkistä. Vaunulenkkeiltiin yhdessä Jiin kanssa pitkästä aikaa. Lylleröpyllerö, eli minä, jouduin välillä ihan juoksemaan perässä, sen verran kovaa tahtia piti Jii yllä. Oon niin onnellinen siitä, että latupohjat on vihdoin ja viimein kunnossa. Pääsee pois teiltä ja autojen seasta. Sinne metsään nimittäin! Lisäksi saa vähän tehoja treeniin. Perjantaina Jii työnsi vaunuja ja käveltiin kyllä aika monta tosi jyrkkää nousua. Ollaan laitettu vaunuihin "turvanauha", jonka saa käteen kiinni ja niinpä alamäissä on turvallisempaa. Itse oon Jiitä arempi (toim. huom. arkuus ei oo koskaan ennen ollut mun hyve!) kaikista pahimpia mäkiä tulemaan alas, mutta onneksi niitäkin pystyy välttämään ja silti saa hyviä vertikaalimetrejä sisällytettyä lenkkiin.

Niin siistiä! Kaikki muu on turhaa paitsi mäet! ...No ei vaiskaan. Ei ehkä kannata keulia nyt, heh! Mukavaa sunnuntai-iltaa kaikille!



torstai 18. toukokuuta 2017

Ruokanatsi raskauskiloineen

Aiemmin kirjoitin asioista, jotka mua enemmän ja vähemmän on tässä äitiydessä yllättänyt. Yksi juttu ihan unohtui mainita ja siitä kirjoittelen nyt. Nimittäin oon jollain ihmeellisellä tavalla ruvennut ymmärtämään äitejä, jotka sanoo piut paut liikunnalle ja terveelliselle ruualle. No en nyt ehkä ihan täysin, mutta vähän kuiteskin ja ehkä liikunta ei oikeastaan olekaan se juttu, vaan enemmän tuo syömispuoli. On nimittäin ihan varma juttu, että jos oma liikunnallinen elämä ei olisi ollut niin vahvalla pohjalla kuin se oli, olisi tämä hetki se kaikkein huonoin hetki tehdä yhtään mitään korjausliikkeitä. Liikuntaa kyllä harrastan ja voisin harrastaa vieläkin enemmän.  Terveellisen ruuan suhteen taas asia ei ole niin yksioikoinen. Voin ihan suoraan myöntää, että nytkin on välillä ihan oikeasti pitänyt käydä taistelua, että onko järkevää tänäkin iltana väsyneenä mussuttaa jotain hiilarihöttöä naamariinsa.

Nyt joku näppärä saattaa ajatella, että pitää voida syödä myös epäterveellisiä asioita ja plaa plaa. Totta. Mutta vähintään yhtä järkevää on laittaa poikki ns. "epäterveistä syistä" johtuva herkuttelu. Omalla tsekkilistalla on ollut päivän aikana nautitut ruuat. Onko se terveellistä ja ennen kaikkea onko sitä imettävälle ja paljon liikkuvalle äidille riittävästi? Useinkaan ei ole ollut ja tämä kyllä hiilarihimoina näkyy. Myös asenne syömiseen on ollut suurennuslasin alla. "Ah, Jii on illalla kotona, sylittelee vauvaa, rötvätään sohvalla, takana hektinen päivä ja huono yö, nyt kyllä ansaitsen sitä ja tätä". Tuolla ajatusmaailmalla ansaitsen kyllä joka ikinen päivä, joten pois se minusta!



Olen siis ruoka-asioiden suhteen tsemppaillut ja pitänyt yllä hyvää, mutta rentoa, ruokarytmiä. Terveellinen ruoka kuuluu kyllä päiviin, sen suhteen ei sen kummempaa tsemppaamista ole tarvinnutkaan tehdä. Tykkään terveellisestä ruuasta. Herkkujen suhteen on ja siitä äskeisessä kappaleessa kirjoitinkin. Kuitenkin olen siinä onnistunut kohtalaisen hyvin. Rentous tarkoittaa sitä, että kaverin tullessa kylään, voi kattaa kauniisti ja seurana kahvipullaa nauttia. Kuitenkin tästä perhearjesta jos nuo herkuttelut pidetään poissa.

Tästä tullaankin asiaan, joka todenteolla ärsyttää. Nimittäin nuo raskauskilot ovat kuin ovatkin ihmeellisen tiukassa. Painonlasku jämähti kuin seinään jo useampi viikko sitten. Väkisinkin mieleen hiipii ruokanatseiluajatukset vaikka se ei tässä vaiheessa (täysimetys) olekaan järkevää. Puntarilukema ei ole ainoa asia, vaan myös se, että iso osa vaatteista ei istu siten, kuin haluaisi. Olokin on tuosta keskivartalosta enemmän tai vähemmän plösö. Vaikka kuinka päätin olla ihan hirvittävän armollinen ja vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että synnytyksestä on kaksi kuukautta ja painoindeksikin on vain vähän yli normaalipainon rajan, tuo ruokanatsi soimailee itseä jopa vähän aiheetta. Kuinka sen saisi hiljaiseksi vai tarvitseeko sitä hiljentää? Luottaisinko vain tähän tekemiseen vai voisiko hieman vielä kiristää? Tavitseeko aineenvaihdunta jonkinlaisen hikiliikuntabuustin käynnistyäkseen taas normaalisti? Kuinkahan paljon univaje vaikuttaa? Entä muutoin hormonit? Painon käyttäytymistä ajatellen hassulta tuntuu, että perusaineenvaihdunta olisi todella noussut sen 500 kaloria imetyksen myötä. Kuinka sä oot karistellut raskauskilot? Oliko se helppoa?

maanantai 15. toukokuuta 2017

Elämäni tärkein viikonloppu

Hellurei ja kivaa alkavaa viikkoa. Lauantaina juhlittiin pojan kastejuhlaa ja sunnuntaina vuorostaan elämäni ensimmäistä äitienpäivää äitinä. Takana on siis tähänastisen elämäni ylivoimaisesti tärkein viikonloppu. Kastejuhla sujui kaikinpuolin mallikkaasti molempien lähisukulaisten läsnäollessa. Porukkaa siis oli, onhan mun perhe iso ja sisarruksia kuusi kappaletta minusta nuorempia. Vauva on mun puolelta serkusköörin neljäs jäsen, joten myös lapsivieraita oli. Jarpan puolelta taas vauvalla on yksi serkku, joka heti muutama viikko omien rippijuhlien jälkeen sai kummintehtävän. Vauva sai nimen, jota en kuitenkaan taida ihmeemmin täällä blogissa käsitellä. Olkoon hän Ee tai vauva ja Jarppa voipi olla jatkossa Jii. Matsaavat sitten hyvin yhteen, heh. Äitienpäivää vietettiin yllättämällä meidän äiti brunssilla. Harvoin kun ollaan niin isolla porukalla koolla me sisarukset. Äitienpäivän iltaa mentiin sitten viettämään Jiin äidin luokse. Kiva päivä, todella.

Oman äitini mulle 33 vuotta sitten tekemä kastemekko nyt kymmenennessä kasteessa.

Sana äiti kuulostaa edelleen paikoin vähän vieraalta, mutta toisaalta taas niin kovin omalta. Äitiyttä on tänään takana tasan kaksi kuukautta. Tuo kaksi kuukautta on kyllä myöskin ollut elämäni tärkeintä aikaa. Tärkeintä, raskainta, ihaninta ja opettavaisinta. Sanonta "maailmalle olet vain joku, mutta jollekin olet koko maailma" on saanut ihan uudenlaisen merkityksen. Yhtä-äkkiä rinnalla onkin pieni ihminen, jolle olet kaikki. Joku jonka hyvinvointi korreloi suoraan omaan hyvinvointiin ja varmasti myös toisinpäin. Joka, jonka vuoksi tekisit mitä vaan. Ihan mitä vaan.

Sunnuntaina ajateltiin poiketa kirkkopuiston kahvilaan kahville ja kas, siellä tarjottiin äiti-ihmisille kahvia ja kakkua.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Enemmän ja vähemmän äitiydessä yllättänyt

Äitiyttä on takana nyt sen vajaa kaksi kuukautta ja ajattelin kirjoitella hieman ajatuksia siitä, mikä tässä uudessa elämässä on enemmän ja vähemmän yllättänyt. Ihan ekana täytyy myöntää, etten ehkä kuitenkaan osannut varautua siihen, kuinka hektistä pikkuvauva-arki tulee olemaan. Ainakin meillä se on enemmän ja vähemmän sitä. Ehkä eniten siihen vaikuttaa se, että meidän pikkuinen on unissaan aika herkkä ja myös syö edelleen melko tiheästi. Niinpä ns. "oma aika" on kuin onkin enemmän kortilla, kuin vielä kaksi kuukautta sitten kuvittelin olevan. Hektisyys on siis yllättänyt, vaikka siihen kuinka varautui.

Ennen raskautumista ajattelin myös, että minusta varmasti tulee sellainen rento äiti. En nyt tiedä, onko tuo oikea sana kuvaamaan ajatuksiani paperille, mutta ehkä saatte kiinni mitä tarkoitan. Raskausaikana kuitenkin huomasin vetäväni kierroksia milloin mistäkin epäadekvaatista asiasta. Tuntuuko ne liikkeet ja onkohan kaikki nyt varmasti hyvin? Niinpä ajattelin, että näinkö sama epävarmuus tulee jatkumaan myös vauvan synnyttyä. Kuitenkin arjen asetettua taloon huomasinkin äitiyden sujuvan yllättävänkin varmoin ottein. Rentous saattaa olla väärä sana, mutta olkoon se nyt tätä yhtä yllätystä kuvaava sana. On jollain lailla paljon epävarmempi olo olla odottava äiti, kun sitten se vastasyntyneen äiti.

Ajan kulku. Toisinaan päivä saattaa tuntua hyvinkin pitkältä. Oot nukkunut huonosti, vauva on nukkunut huonosti, ulkona tulee räntää. Mieli tekisi tehdä jotain, mutta mitään ei jaksa. Jarppa on töissä ja aika matelee. Kuitenkin kokonaisuus on se, että aika menee ihan hurjaa kyytiä. Samoin vauva kasvaa ja kehittyy niin, ettei itse meinaa perässä pysyä. Vasta hän oli pieni sinne tänne nukahteleva käärö ja nyt täällä jokellellaan ja nauretaan menemään. Ajan kulun nopeus näkyy myös ihan käytännön asioissa: eilen esimerkiksi kirjaimellisesti juoksin neuvolaan ollakseni ajoissa. Onneksi kunto riittää, nimittäin ottaa vähän luonnetta vastaan se, että olisin myöhässä, heh.

Metatyöt, niitä riittää. Pyykin määrä on lisääntynyt, mikä tietää taas enemmän pölyä. On tuttien keittelyä, rintapumpun keittelyä. Vaunujen kyöräämistä ulos ja takaisin sisään. Pyöränsuojien virittelyä, hankintojen tekemistä. Vaatekaappien pitämistä suunnilleen ajantasalla. Varsinkin aluksi mieleen hiipi ajatus, että tästäkö alkoi loppuelämän työleiri. Sittemmin sitä kyllä on oppinut siinä sivussa hoitelemaan kotihommia ja löytänyt järkeviä tapoja tai työjärjestyksiä, jotta metatyön määrä vähenee. Tai ainakin tuntuu pienemmältä.

Tunteet. Ei sitä rakkautta voinut kuvitella ja vaikka kuvitteli, niin silti sen voimakkuus yllätti. Ja yllättää edelleen, päivittäin. Eikä se äitiys, niinkuin ei mikään mukaan, ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Myös negatiivisia tunteita on koettu. Tää on vaikeaa, mutta myös tärkeä, sanoa ääneen. Niitä ei ole paljoa tai usein, mutta se vähäkin tuntuu "kielletyltä" ja oikeasti todella vaikealta.

Edelleen olen jonkinlaisessa välitilassa uuden ja vanhan elämäntilanteen välillä. En oikein tunne omakseni jutella lastenvaatteiden teknisistä ominaisuuksista, mutta toisaalta taas tuntuu, ettei mulla oikein ole annettavaa siihen vaellusvaatekeskusteluunkaan. Saati sitten, kun niistä trendivaatteista keskustellaan! Tämä näin vertauskuvainnollisesti. Toisinaan kaipaa vertaistukea ja toisinaan taas jotain ihan muuta. Myös elämänrytmi on edelleen muuttunut aina vain aamupainotteisemmaksi. Nykyään jo iltakuusi on myöhä ja tämä tietysti asettaa myös omat haasteensa sosialisoinnille. Valehtelisin, jos väittäisin etteikö minkäänlaisia kasvukipuja olisi ollut. Plussan puolella tässä toki ollaan ja reilusti <3.



torstai 4. toukokuuta 2017

Vähän kokeilin juosta (no hölkätä)

Viime viikolla oli sitten se kauan odotettu jälkitarkastus. Odotuksiin nähden tuo käynti oli aika tyhjä arpa. Kaikki kunnossa, se lienee pääasia. Fiiliksen mukaan jatkossa liikunnat ja plaa plaa. Terveydenhoitaja sentään oli vatsalihasten erkauma-asiaan perehtynyt ja hän kohdallani tilannetta kokeili. Silläkin saralla pitäisi kaiken olla varsin hyvällä mallilla. Terveydenhoitohenkilöstön puolesta siis lenkille vaan, jos siltä tuntuu. Varsinaisten suorien vatsojen treenaamista tulisi kuitenkin edelleen välttää, kuten myös liikkeet, jotka tuovat vatsaonteloon paljon painetta.

Silti jotenkin huolettaa ja päässä pyörii sen sata kysymystä asian tiimoilta. Täältä löysin hyvän kirjoituksen asiasta ja selkeän ohjeen "kotitestaukseen", klik! Kirjoituksessa ilmenee myös se, miltä optimaalitilanteen pitäisi tuntua, koska optimitilanteen ja varsinaisen erkauman väliin mahtuu vähän tilaa. Noin niinkuin kirjaimellisesti, heh. Oma tunne oli myös varsin hyvä. Painaessani sormen napaan tunsin reunat molemmin puolin, sormi ei uponnut yhtään minnekään, mutta ei tuntuma ihan yhtä timmi ollut, mitä rystysen väliin painaessa. Pitäisi tosiaan nyt varata se fyssari. Mutta kun se aika. Sitä on, mutta rajallisesti. Etenkin nyt ristiäisten alla on ehkä miljoona muutakin asiaa muistettavana ja hoidettavana tällä laholla päällä.

Juoksujalkaa on jo hyvän tovin vipattanut todella lujasti (kevät!). Niinpä päätin ihan vaan kokeiluluontoisesti kokeilla miltä se hölkkä tuntuu. Eilen sitten hölkkäilin vaunujen kanssa kaksi kertaa kilometrin pätkän. Kuntohan se on huono, mutta muutoin juoksu tuntui varsin hyvälle. Lantionpohjassakin. Oon muutenkin niin tottunut palailemaan juoksun pariin milloin minkäkin telakkajakson vuoksi. Mainittakoon myös, että juoksu tuntui paljon paremmalta, kuin nilkkamurtuman ja operaation jälkeen ja paljon paremmalta, kuin korjaavan leikkauksen jälkeen, joka sekin sujui jo varsin mallikkaasti. Paremmalta jopa vaunujen kanssa. Ainakaan ennen tuota fyssaria en kuitenkaan juoksemista viikottaiseksi tavaksi ota. Ihan varmuuden vuoksikaan. Ja ehkä myös jatkossa nuo pikkukokeilutkin ilman niitä vaunuja.

Lantionpohjaa ja erkaumaa enemmän huolissani olen oikeastaan muusta kropasta. Kuinka kestäisi kintut kannatella tätä, no, edelleen normaalia isompaa minua? Tässä on siis toinen syy aloitella juoksua erittäin varovasti. Taistelinhan plantaarifaskiitin/jalkapöydän rasitustilan kanssa keväästä 2013 asti aina kevääseen 2016 leikkauspöydälle saakka "pienen" nilkkamurtumaepisodin ja siitä johtuneiden lisävammojen kera. Joka tapauksessa mulla on pieni haave. Nimittäin viettää juhannusta Lannevedellä. Juosten. Kiimasen savulenkillä. Ihan rauhassa. Vitonen olisi hyvä ja takuuvarmat enkatkin, taas! En nimittäin koskaan ole juossut vitosta, heh. En tiedä onko sekin vähän liiottelua. Toisaalta vuosi sitten tähän aikaan oli ollut viikon kauemman ilman kipsiä jalassa, kuin nyt on synnytyksestä (seitsemän viikkoa) ja silti juoksin kympin. Ihan kelpo kympin vielä. Se sulkisi kivasti ympyrän. Vuoden mittaisen ympyrän. Odotinhan tuolloin (tietämättäni kylläkin) tuota pikkuista tuhisijaa, joka nyt nukkuu uniaan parvekkeella. Ehkä vitonen vaunujen kanssa?


torstai 27. huhtikuuta 2017

Näin täällä nukutaan (...vai nukutaanko :D)

Ihan ekana täytyy todeta, että kaikki ennakko-oletukseni vauvaperheen nukkumisesta on töytynyt heittää romukoppaan. Tai lähinnä ajatus siitä, etteikö meille tulisi koskaan perhepetiä. Ei siksi, ettenkö haluaisi olla vauvan lähellä, vaan ensisijaisesti siksi, etten osaa nukkua vauvan vieressä. Kuinkas sitten kävikään? Huolella valitussa sivuvaunuksi asetetussa Ikean pinniksessä ei ole nukkunut yhtään kukaan ensimmäistäkään yötä. Pinnasänky on siis lähinnä rekvisiittaa. Toimii yöpöytänä ja parisängyn reunana vauvan nukkuessa vasemman kyljen puolella. Myös tuo kuvassa näkyvä unipesä menee sinne vauva-ajan turhakkeiden joukkoon. Käyttöä oli vain ihan vastasyntyneenä, kun vauva nukkui milloin missäkin (yleensä olohuoneessa) suurimman osan päivistään.

Vastasyntyneen aika oli kuitenkin yllättävän lyhyt ja nyt täällä asustelee hieman vaativampi herra. Päiväunet nukutaan oikeastaan vain vaunuissa ja sisällä vain hyvin pieniä torkkuja. Poikkeuksen tekee vain Manduca, jossa menee hieman pidempi hetki. Eilen kuusi viikkoa täyttänyt pikkukaveri on siis nukkumaolosuhteistaan vaativa, mutta rutiineja rakastava. Äitiinsä tullut. Sanotaan, että alle kolmikuisen kanssa ei ole mitään rytmiä, mutta täällä kyllä jonkinlainen rytmi on ollut hyvinkin nopeasti. Ehkä nyt täytyy koputtaa puuta, sillä huomenna voi kaikki olla toisin! Unia häiritsee ainoastaan vatsavaivat, joita on ollut jonkinverran koko pienen elämän ajan. Toisinaan ne häiritsee vauvan unta ja toisinaan vain äidin, heh. Ja joskus sen äidin on muuten vaan hankala nukahtaa aamuyöllä.



Yöherätyksiä tulee sen 3-4 (viime yönä huimat 2!) ja yöunia nukutaan n. 21-22 alkaen noin 7-7.30 saakka. Imetys mahdollisine vaipanvaihtoineen kestää yleensä sen tunnin verran, kunnes ollaan uudelleen unessa. Päikkäreitä nukutaan kahdet pidemmät 2-3,5h unet 9.30-13.30 välillä ja 15.30-19.00 välillä. Sen lisäksi jossain väleissä pieniä tirsoja tarpeen mukaan. Luulen, että ilman tuota vatsaongelmaa, olisi meillä superhyviä yöunia. Ne saattaa toisinaan tehdä aamuöistä levottomia, syönnit kestää ja joskus tarvitaan myös muita rauhotteluja. Samoin päiväsaikaan sen vuoksi saattaa unet olla levottomia. Aika harvoi poitsu kuitenkaan varsinaisesti itkeskelee, mutta ikävähän sitä on seurata, jos ilmoja ja muuta tavaraa yritetään ähistä ja puhista pää punaisena pidemmän aikaa. Vatsavaivoja ollaan monin keinoin tietysti yritetty helpottaa. Muiden kertomien mukaan meillä nää ongelmat on kuitenkin varsin kevyttä sorttia.

Koen, että omat unet on moniin muihin vauvaperheisiin verattuna hyvät. Silti valehtelisin, jos väittäisin, etten ole väsynyt. Väsymys korostuu etenkin iltaa kohden, enkä todellakaan ole vielä yhtenäkään iltana voinut kuvitella tulevani takaisin olkkariin valvoskelemaan vauvan nukahdettua. Torkkuminen sohvalla alkaa monesti jo ennen iltakasia. Kuitenkin aamuisin herään kohtuu virkeänä (yleensä) ja iltapäiväväsymyksen ylityttyä, päivä sellaisena jatkuukin. On hassua, kun samaan aikaan kokee elävänsä jotain kroonista väsymystilaa, kun taas toisaalta elämän pirteintä aikaa. Ehkä tuo krooninen väsymys juontaa pitkälle siitä, että joukkoon mahtuu erittäin huonoja öitä, joita sitten keskinkertaisella korjataan. Jo ennen vauvan syntymää, oli harteilla noin neljän yön univelka. Silti tosiaan olo on varsin pirteä ja usein ajattelen, kuinka monissa perheissä asiat saattaa olla unien suhteen todella mullinmallin.

Jarpan kanssa koetetaan kaikin keinoin tukea toistemme unta. Tarvittaessa Jarppa nukkuu toisessa huoneessa (hänkin niin kovin herkkäuninen). Tässä kohtaan ei toki isoa muutosta ole entiseen, sillä herkkäunisina vuorotyöläisinä olemme toimineen tarvittaessa näin jo vuosi tolkulla. Ihan turhaa hänenkin ottaa harteilleen katkonaisia unia. Etenkin, kun hänellä ei päiviin hormonijeesiä ole. Toisaalta tiedän, että hän ne tarvittaessa ottaa, mikäli itselle tulisi eteen todellinen tarve saada ehjiä öitä. Uni ja tällaisten jo valmiiksi herkkäunisten sopeutuminen taisi olla asia, joka huoletti eniten ennen vauvan syntymää. Onhan selvää, että harvemmin ne pikkuvauvat (tai välttämättä isommatkaan!) on mitään supernukkujia. Ihan turhaan kuitenkin jännitettiin. "Entisessä elämässä" ei varmasti näin katkonaisilla unilla olisikaan elämästä tullut pidemmän päälle yhtään mitään. Hormonit ja ennen kaikkea vauva auttaa kuitenkin jaksamaan heikommatkin univaiheet.  Niin suuri on molempien voima.

Loppuun vielä Risto Rasan kaunis ajatus:

Kun pieni lapsi nukkuu,se täyttää yhden kokonaisen huoneen.

Kyllä. Kaikella suloisuudellaan <3.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Ekaa kertaa

Synnytyksen jälkeen musta tuntu moni asia siltä, kuin sitä olisi ikäänkuin tehnyt ekaa kertaa. Ekaa kertaa kaupassa, ekaa kertaa autolla ajoa, apua kuinka sitä ajettiinkaan? Tavallaan sitä tekikin asioita ekaa kertaa. Ekaa kertaa äitinä. Pikkuhiljaa nää "ekaa kertaa -tuntemukset" on lientynyt. Lauantaina kuitenkin sellainen taas tuli. Nimittäin ekaa kertaa monnarin keltaisissa kierreportaissa.

Jarppa lähti lauantaiaamuna vauvan kanssa lenkkeilemään ja mun oli tarkoitus touhuta jotain kivaa omaa juttua. No arvatkaapa mitä tuo oli? Mä hiippailin lauantaiaamuna salille. Ekaa kertaa äitinä. Treeni oli kovin kevyt, niinkuin kuuluu ollakin. Olinhan sitäpaitsi päättänyt, etten menisi koko salille ennen jälkitarkastusta, jota ei siis vieläole ollut. Synnytyksestä oli kulunut viisi ja puoli viikkoa ja olo mitä mainioin, joten miksei kevyttä lihaskuntotreeniä voisi tehdä salilla siinä missä kotonakin. Ehkä se sinne meneminen oli nimenomaan se juttu. Kun kaikki tuntuu totaalisesti muuttuneen, mutta toisaalta taas mikään ei ole. Paitsi levypainot ja muutama laite. Niitä oli ilmestynyt lisää sitten tammikuun.

Tein aikalailla samanlaisen yläkroppatreenin, kuin viimeksi salilla käydessäni raskausviikolla 35. Puolta elämää en kuitenkaan ole ollut monnarilta pois. Lisäksi tein Liikkuvan äidin hyvinvointi -kirjasta tutuksi tulleet keskivartaloa aktivoivat liikkeet. Jotain kuitenkin tein, mistä on vähän enemmän aikaa. Nimittäin penkkipunnerrusta. 15 kg:n levypainojen sijaan päissä keikkui 2,5kg kiekot. Ihan nimen vuoksi, vaikka aluksi ajattelin tehdä pelkällä tangolla. Vuosi sitten oli vain minä, penkkipunerrus ja 50kg:n sarjapainot. Nyt on minä sekä vauva, penkkipunnerrus ja 25 kg:n sarjapainot. Juuri hyvä näin. Luulen kuitenkin, että kyllä äiti-ihminenkin voi sitä penkkipunnerusta tehdä niillä 50kg:n painoilla. Sitä en tiedä onko silloin minä ja vauva vai minä ja taapero, mutta eipä sillä niin väliäkään.

Sellainen lauantaiaamu siis tällä. Kirjoittamaankin aktivoiduin siitä jo maanantaina, hah. Mukavaa viikkoa kaikille!


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kuudetta vuotta bloggausta

Niin se vaan taas meni ohi. Nimittäin mun blogin viisvuotissynttärit. Suunnilleen joka ikinen vuosi oon suunnuitellut bloggaavani kyseisenä päivänä ja joka ikinen vuosi se menee yhtä hiipien ohi. No, jos omatkin synttäripäivät menee välillä ohi, niin voiko muut odottaa? 29. maaliskuuta bloggasin ekan kerran ja se kirjoitus löytyy tästä, klik. Alkujaanhan mulla oli suunnitelmana blogata matkasta Vaarojen maratonille ja lopettaa blogi tuohon. Jn kanssa kyseiseen tapahtumaan oltiin matkaamassa ja kieltämättä oltiin molemmat aika täpinöissään asiasta. Johonkin tuota intoa oli purettava ja niinpä kanavaksi valikoitu bloggaaminen, koska kirjoittamisesta olen pitänyt aina. Blogi jäi kuitenkin elämään ja hyvä niin.



Aluksi blogi oli pelkkä juoksublogi. Sitten urheilu- / elämäntapablogi ja nyt ehkä kategorisoisin tämän life style -blogiksi, koska mukana on paljon muutakin. Viime aikoina oon myös antanut itsestäni yllättävänkin paljon tänne blogiin. Toki on paljon asioita ja elämää, mikä ei täällä näy ja niin kuuluukin olla. Vauvan myötä oon taas ties kuinka monennessa writers blockissa ja myös se varmasti tällä hetkellä täällä näkyy. Muutoinkin kirjoittamista tulisi hieman opetella uudestaan. Nimittäin ennen mulla kävi hyvin usein niin, että mikäli joku aloitettu postaus jäi kesken, saattoi se hyvin herkästi jäädäkin keskeneräiseksi, Sinne luonnoksiin pyörimään. Kesken kirjoituksenpidin kyllä tuumailutaukoja, mutta hyvin lyhyitä. Tässä uudessa elämässä ne tuumailutauot saattaa venyä päivän parin pituisiksi ja hyvin harvoin ne on myöskään itsestä lähtöisin, heh. Luulen kuitenkin, että kyllä tämä bloggailu tästä taas lähtee, kuten aina ennenkin.

No sitten tämä paljon puhuttava aihe, tuonko vauvaa sosiaaliseen mediaan? Instagramissa olen joitain hänen kuviaan julkaissut, facessa yhden ja blogissa samaten joitain. Näin tulee varmasti myös tulevaisuudessa olemaan. Meitä löytyy monia ääripäästä toiseen. Heitä, jotka julkaisevat todella paljon ja heitä, jotka eivät julkaise mitään. Sitten löytyy kuvia sensuroivia, mutta kovin henkilökohtaisia asioita kirjoittavia ja toisin päin, paljon kuvia ja  vähän mitään henkilökohtaista sisältöä. Jokainen toimikoon parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse asetun varmaan jonnekin välimaastoon. Punnitsen kuitenkin jokaisen kuvan ja jokaisen tekstin tarkkaan. Etenkin vauvakuvien muuttuessa kokoajan tunnistettavammaksi, on asiaa harkittava aina enemmän. Myös kuvakulmilla voi asiaan paljon vaikuttaa. Elämä on nyt aika radikaalisti muuttunut. Aamukahvit juodaankin olkkarin lattialla mummun 33 vuotta sitten tekemällä viltillä ja lehteä harvoin keretään kannesta kanteen lukea. Ainakaan arkiaamuisin. Ja mun mielestä se saa näkyä myös täällä.

Tässä reilu kolmeviikkoinen on nyt jo reilu viisiviikkoinen

Bloggaaminen siis jatkukoon jo kuudetta vuotta. Iso osa tätä bloggaamista on myös te, eli lukijat. Toivottavasti jaksatte pysyä mutkissa mukana ja aina välillä jättää myös puumerkkiä käynnistänne. Oma blogikommentoiti on, ikävä kyllä, jäänyt viime aikoina minimiin. Yhä useammin blogit tulee kurkittua puhelimella ja jostain syystä olen todella laiska kirjoittamaan sillä. Tämä voisi olla oma kehittymisen paikka. Lisäksi tuntuu, että blogimaailma on toisinaan niin kovin hektinen. Jos päivittäin ilmestyy uusia postauksia, ei kommenttia viikon takaiseen kirjoitukseen tule jätettyä. Päivittäin päivittyvät blogit ei toki harmi homma ollenkaan ja jossain toisessa elämäntilanteessa (jalka kipsissä yksin kotona noin niinkun esim) monen blogin olisi suonut päivittyvän tiheämminkin.

Nytpä haastankin teidät lukijat kertomaan pari sanaa itsestänne. Kuinka tänne päädyit ja ootko pitkään ollut matkassa mukana? Millaisia blogeja itse luet? ootko kova kommentoimaan? Miksi ja miksi et? Kiva olis myös, jos mainostaisit mahdollista omaa blogiasi. Tai ilmianna vaikka lempi blogisi. itseä kiinnostaa tällä hetkellä juuri synnyttäneiden liikunta-aktiivien blogit ja lappiaiheiset blogit, myös niitä saa mainostaa.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kuukausi synnytyksestä: kotijumppaa ja yksi leuka.

Lauantaina tuli täyteen tasan kuukausi synnytyksestä. Edeltävän kuukauden liikunnat on ollut vaunulenkkeilyä, jota ollaankin harrastettu lähes päivittäin, kun vaunuttelun makuun päästiin. Sen lisäksi heti synnytyksen jälkeen olen koettanut aktivoida enenevissä määrin lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia. Tätä oon tehnyt arkiaskareiden lomassa sekä vaunulenkkeillessä. Varsinaista jumpalle pyhitettyä aikaa ei vielä ollut.



Lauantaina, vauvan yksikuukautispäivän kunniaksi, asiaan tuli kuitenkin muutos. Eka kotijumppa vaunulenkin päätteeksi vauvan jatkaessa uniaan parvekkeella. Tein maltillisesti lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia aktivoivia ja harjoittavia liikkeitä puolentunnin verran. Lisäksi jumppailin vähän kyykkyjä, punnerruksia ja dippejä. Kotijumppa tulee todennäköisesti olemaan THE JUTTU tulevina kuukausina. Toki tulee kesä ja samat jutut voi tehdä myös ulkona. Ainaskin oon suunnitellut suuntaavani vaunulenkkien lomassa Tuomiojärven ja Kortepohjaan street workout telineille ja Harjun portaisiin sekä leuanvetotangoille. Lisäksi hankintalistalle on päätynyt kymppikiloisen kahvakuulan kaveriksi sekä 6 kiloinen että 16 kiloinen kahvakuula.



Kaikenkaikkiaan oma fiilis ja tuntuma lantionpohjaan on aika hyvä. Luonnollisestikaan tilanne ei kuitenkaan ole raskautta edeltävällä tasolla. Vajaan parin viikon kuluttua on jälkitarkastus, jota odotan innolla. Toivon, että lääkäri olisi aidosti perehtynyt synnytyksestä palautumiseen, mutta rohkenen kuitenkin epäillä. Vaihtelevuutta tuntuu terveydenhoitoalalla olevan todella paljon. Tämän jälkeen aion kuitenkin varailla aikaa fysioterapeutille. Yllättäen raskauden aikana koin oman kehon kuuntelun olevan paljon paremmalla tasolla, kuin nyt synnytyksen jälkeen. Suoraansanoen epäilen aika paljonkin omaa kuntoani ja omaa arviotani palautumisen tasosta ja pelkään, että mikäli antaisin itseni mennä nyt sen kuuluisan oman fiiliksen mukaan, saisin isoa vahinkoa aikaiseksi.



Mitä ja miten tulen tulevaisuudessa liikkumaan on ihan auki. Kuitenkin huomaan jo kaipaavani kuntosalille, juoksulenkille tai jopa pyöräilemään. Mieltä myös kutkuttaisi tehdä jonkinlaisia tavotteita, mutta haluan kuitenkin odottaa vielä ainakin siihen, kun ammatti-ihminen ottaa kantaa palautumisestani. Liikunta on ollut mun intohimo ennen vauvaa ja huomaan kyllä, ettei se intohimo ole mihinkään kadonnut, vaikka elämä pienen vauvan kanssa on tietenkin nyt ykkössijalla elämässä. Ihanaa on myös se, kun latupohjat sulaa ja vaunuillen pääsee kunnon maastoihin haastamaan itseään. Paljon voi siis tehdä yhdessä vauvan kanssa. Sanomattakin selvää, että liikuntamäärät tulevat ryminällä alas entisestä ja niin saa ollakin. Toisaalta, minkä lasket liikunnaksi? Kyllä se vaunuilu nimittäin sitä on, joten saattaapa olla, että tulevaisuudessa rakennetaankin entistä rautaisempaa peruskuntoa. Mulla ei todellakaan tule lähitulevaisuudessa olemaan kuntosalikertoja 3-4xvko, mutta jalkaisin taitettuja kilometrejä saattaa olla enemmän kuin vuosiin.

P.S. Lauantaina vieraillessani Jarpan veljen luona piti myös ihan piruuttain kokeilla leuanvetojuttua. Arvatkaapa menikö. Kyllä. Yksi kappale. Musta kuitenkin yksi on aika hyvin yhdeksän kiloa painavampana ja yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Jes. Tästä on hyvä jatkaa!

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Superhyvä lauantai ja pari sanaa (hyvinvointi)messuista



Tänään oli erityisen hyvä lauantai. Oikein superhyvä. Vauva on nyt kolme viikkoa ja kolme päivää vanha. Ollaan ulkoiltu paljon, täällä kotikonnuilla. Oikeastaan voi sanoa, että päivittäin. Komistaan, mutta enemmän kaksisteen. Kertaalleen ollaan kolmestaan käyty kaupungilla vauvan nukkuessa. Lisäksi ollaan kyläilty ekana tietysti mummulassa ja kerran sairaalatuttavuuden luona.

Tänä aamuna Jarppa pääsi töistä kello kuusi aamulla, mikä tiesi hiljaista hissuttelua kotona. Niin hiljaista, kun nyt pikkuvauvan kanssa voi olla. Olin kuitenkin suunnitellut, että lähdettäisiin aamusta käymään kädentaito- ja hyvinvointimessuilla sekä kaupungilla. Niinpä vauvan nukahdettua yöunien jälkeen ekoille unilleen hyppäsimme päivän ensimmäiseen ilmaiseen bussiin klo 9.15 ja kotiin palattiin vasta viimeisellä ilmaisbussilla, joka lähti kaupungista klo 13.50. Täällähän vaunujen kanssa on ilmaista kulkea klo 9-14.  Olin varautunut lähtemään takaisin kotiin hetkenä minä hyvänsä, mutta eipä tarvinnut ja sattumalta ajat mätsäsi myös noihin ilmaisbusseihin, heh. Vauva nukkui makoisasti kahdet unet ollen välillä puolisentoista tuntia hereillä. Mikään pöpökammoinen en ole, mutta olin silti tyytyväinen, että hän tuon reilun tunnin viihtyi vaunukopan suojassa syöttöhetkeä ja paria vaipanvaihtoa lukuunottamatta. Lisäksi oltiin tuolla messuilla ekojen joukossa.

Alun alkaen mua jännitti kovasti. Löydänkö paikan vaipanvaihtoihin? Saati sopivan nurkan imettämiseen? Nurkkahan sen ei tarvitse olla, mutta itse haluan kyllä olla mahdollisimman huomaamaton. Entä jos hän käy itkemään, enkä saa häntä mitenkään rauhoitettua? Osaanko liikkua sujuvasti vaunujen kanssa? Kulkea julkisella? Kaikki meni kuitenkin ihan superhyvin. Mukaan tarttui pari hand made -vaatetta vauvalle, itselle kengännauhat (tiedättekö ne, joita ei tarvitse solmia.. Ne alunperin triathlonisteille suunnitellut..), Suuren suomalaisen kirjakaupan ilmapallo, pari kirjaa, lohta, ruusu, kasa vaalimainoksia ja vielä isompi kasa itseluottamusta, onnistumisen tunteita sekä onnellisuutta.

Kotiin palasi siis todellakin tyytyväinen tuore äiti. Manduca tulee olemaan vakiovarusteena matkarattaiden kopassa. Ihanaa, kun tulee kesä, niin ei tarvitse edes sitä vaatteiden kanssa vehtaamista. Kyllä elämä edelleen on myös muualla kuin Laajavuori-Kortepohja-Kypärämäki-Köhniö -akselilla.

Messuista voin kertoa sen verran, että kädentaito-osio oli jälleen kerran kattava. Aika pintapuolisesti tuonkin kolusin ja kestyin lähinnä (lasten)vaatepuoleen. Kerrassaan ihania lastenvaatteita. Tällä kertaa mukaan tarttui Mecco-Verstaan ja Napikkaan tuotteita, joista jälkimmäisiä olen ostanut ennenkin. Hyvinvointipuoli oli aika kökkönen. Että jos se on ainoa intressi messuilla, suosittelen skippaamaan koko messut. Kolmas osio oli antiikkipuoli. Vaikka se tavallaan olisi mua kiinnostanut, jätin tuon hallin kokoamatta kokonaan. Porukkaa alkoi olla niin paljon, että teki mieli päästä jo pois koko messuilta.




tiistai 4. huhtikuuta 2017

Raskauskilot. Paljonko niitä tuli ja meni?

No niin, sitten päästään "joka naisen lempiaiheeseen", eli vaakan lukemiin. Paljonko sitä painoa sitten raskausajalle tuli ja paljonko sitä on nyt? Mulla tuota painoa kertyi raskaudenaikana yhteensä inasen yli 18 kiloa ja siitä puolet on nyt vajaa kolme viikkoa synnytyksestä jäänyt matkan varrelle. Itse synnärille ei jäänyt suunnilleen kuin vauvan ja istukan paino, mutta varsinkin ekat kotipäivät toi painoa reilusti alas.

Nää kotiutumisen jälkeiset viikot on ollut ruokavalioltaan ehkä pahinta mättöä, mitä on vuosiin mun elämässä ollut. Pullaa pullan perään, iltaisin vähän karkkia ja sitä rataa. Kas, tänään pitää (taas) syödä viileää soseruokaa (se hmmascase), haluan kyllä jotain suklaavanukasta ja seuraavana päivänä taas kunnon tankkausta. Ikuisuutta ei tuollainen eläminen kuitenkaan voi jatkua (eikä kyllä suoraansanoen maistuisikaan), vaan päätettiin (tai mä päätin, Jarppahan nyt ei tätä herkuttelua ole harrastanutkaan, heh!), että kun isyysloma loppuu, on aika palata normaaleihin syömisiin. Se hetki on sitten ollut nyt maanantaina.

6.3.2017 86,7 kg (noin)

Mitään laihdutuskuuria en kuitenkaan toistaiseksi ala vetämään. Todennäköisesti myös herkkuhetkiä saattaa edelleen olla ihan vähän normaalia enemmän, sillä kyllähän tässä tulee kavereita ja sukulaisia tavattua ja usein kahvipöydän äärellä. Toki kohtuudella nautitut herkkuhetket on kuulunut siihen normaaliin perusterveelliseen ruokavalioon ennenkin. Raskautta edeltävään painoon on siis matkaa noin yhdeksän kiloa. Yläfemman aion itseni kanssa heittää, kun kutosella alkava paino on saavutettu. Tänä aamuna paino oli 77,7 kg. Katsotaan kauaksiko kantaa tällainen rento ote.

Mulle omalta tuntuva paino tähän 172cm pitkään varteen on sellainen 67-69 kiloa. Näissä lukemissa on viime vuodet ollut helppo pysyä. Haluaisin painaa 65 kiloa tai vähän alle, mutta ilmeisesti en kuitenkaan niin paljoa, että jaksaisin asian eteen kovin paljoa tehdä. Itseasiassa paino on laskenut lähelle 60 kiloa jalan ollessa kipsissä, eli lihasmassan katoamisena, mutta lihaksesta, siitä en (todellakaan!) ole valmis tinkimään! Jännä tulee olemaan nähdä, kuinka elimistä tästä eteenpäin tulee toimimaan. Huolissani en ole ja tarvittaessa täytyy ottaa sitten vähän tarkempia keinoja käyttöön. Kuitenkin nyt vauvan ollessa pieni ja imetyskin vasta alkutaipaleella, en niitä aio käyttää. Vahvca luotto on myös siihen, että paino palautuu ainakin lähelle omia lukemia ihan itsekseen.

Vielä vähäsen täytyy palata raskauskiloihin. Lähinnä siihen, olisiko niitä voinut välttää. Luulisin, että ainakaan kovin montaa ei. Mulla paino nousi radikaalimmin alkuvaiheessa, jolloin vielä liikuin paljon ja söinkin pedantisti. Viimeisinä viikkoina mieli olisi kieltämättä tehnyt herkutella, mutta GDM diagnoosi piti tuonkin mieliteon varsin maltillisena. Liikuntaakin tuli harrastettua keskiverto-odottajaan nähden varmasti melko paljon ja melko pitkään. Kuitenkin esimerkiksi turvotuksen piikkiin en juuri mitään voi laittaa, sillä mulla ei juuri ollut turvotusta. Hyvin vähän ja hyvin lopussa. Lohdullinen ajatus taas on se, että lihaskunnon sain pidettyä kohtuu hyvänä raskauden ajan. Kovin montaa "lihaskiloa" tuskin on korvattu "rasvakiloilla". Kuten alla olevista kuvista näkyy, keskivartaloon, sinne minne aina, on nuo kilot keskittynyt. Alavatsa ja etenkin korkean lantion vuoksi ylhäällä olevat jenkkakahvat, se ikuinen ongelma. Isona ja pienenä, hah.

Tästä se kuitenkin lähtee. Mielenkiintoinen matka omaan kroppaan uudelleentutustuen. Mielenkiintoinen ja ennenkaikkea armollinen.

4.4.2017



77,7kg








































sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Sekametelipostaus kuulumisista uudessa arjessa

Synnytyksestä on nyt kulunut kaksi ja puoli viikkoa ja ajattelin kirjoitella vähäsen fiiliksiä voinnista ja muusta. En ole varma tulenko koskaan kirjoittamaan varsinaista synnytyskertomusta. Synnytys oli pitkä ja vointi kaikilla vakaa, mutta synnytyksen kulussa oli muutamia ikävähköjä juttuja, enkä ole varma halaunko niitä julkisesti jauhaa. Joka tapauksessa mun synnytys oli alatiesynnytys episiotomialla ja pienellä repeämällä. Nää on ehkä olennaisimpia seikkoja palautumiseen liittyen.

Ihan ekana kuitenkin vähän vauvaan. Hän on kerrassaan ihana ja on ollut ihan parasta aikaa nämä kuluneet viikot. Pienen vauvan kanssa myös aika on saanut ihan uuden merkityksen. Tuntuu nimittäin, että jo tässä kahdessa ja puolessa vuodessa on tapahtunut niin paljon kehitystä sekä vauvalla itsellään että meillä vanhempina. Ilolla odotan mitä kaikkea tuleva aika tuo tullessaan ja ennen kaikkea, pyrin parhaani mukaan elämään juuri tätä hetkeä tässä ja nyt. Jos näin olen ajatellut ennenkin, niin nyt vielä lujemmin.

No kuinka se palautuminen sitten on lähtenyt käyntiin? Mun mielestä ihan yllättävän hyvin. Kipuja oli ehkä vajaan viikon verran ja tämän jälkeen muutaman päivän ajan kävellessä "paineen tunnetta". Olo on tällä hetkellä jopa valheellisen hyvä ja vaunulenkkeillessä tuntuu, että olisin muka valmis ottamaan juoksuaskelia jo, heh. En kuitenkaan ole niin hölmö, että sillätavoin toimisin. Luulen, että tuo olo juontaa pitkälle siitä, kun paino ja verimäärä pieneni niin nopeasti ja sitä kautta olo tuntuu ihmeellisen kevyeltä. On kiva, kun ylämäessä voi lisätä vauhtia ja puuskuttaa enemmän kun ennen piti pysähtyä.



Muutama harmillinen fyysinen juttu tässä synnytyksen jälkeen mulle kehkeytyi. Nimittäin koko raskauden poissaolollaan loistanut migreeni tuli ryminällä joitain päiviä synnytyksen jälkeen. Tää migreeni on sitten päiviä varjostanut enemmän ja vähemmän reilun viikon ajan. Siinä sivussa alkoi oireilla myös alkuraskaudessa poistamatta jätetty oikea alaviisuri ja se leikattiin kuusi päivää synnytyksestä. Varmuuden vuoksi, etten vaan pääsisi liian helpolla, kehittyi tuohon poistokuoppaan ns. kuiva kuoppa -tilanne, eli kuoppaa suojaavaa verihyytymää ei syntynyt. Tää vaikutti olennaisesti siihen, että toipuminen oli hitaampaa ja huomattavasti kivuliaanpaa, olihan kuopasta suora yhteys leukaluustoon. Uusintakäynnillä sain lääkepaikan kuoppaan, ja pian tästä alkoi kivut helpottamaan eikä enää tarvitse kipulääkkeitä syödä, kuin satunnaisesti. Myös tuo hormonimigreeni alkaa olla taaksejäänyttä elämää. Selkeästi kyseessä siis oli estrogeenitason rajusta laskusta johtuva migreeni.

Tästä päästäänkin sivuamaan myös vähän henkisen puolen fiiliksiä. Varmaan kaikille tuttuja hormonimylläköitä oli alkuunsa reilustikin. Itketti vähän yksi jos toinenkin asia. Lisäksi viisuri- ja migreenijutut kävivät vähän myös mielen päälle: miksi just nyt pitää vastaavaa tulla? Toisaalta kivuista huolimatta pystyin kuitenkin jotenkin päin olemaan, ulkoilemaan ja nauttimaan vauvasta. Migreenipotilaana tiedän, että tilanne olisi voinut olla paljon huonompikin. Lisäksi iloa toi tosiaan nopea palautuminen synnytykseen liittyvistä kivuista, jollainen ei varmasti monenkaan tilanne ole.

Koko kuvaa ajatellen tänne kuuluu siis varsin hyvää. Pikku hiljaa alkaa vauva-arki asettua taloon. Näiden viikkojen aikana ollaan yhdessä "harjoiteltu juttuja" ja tehty asiaoita "ekaa kertaa". Kuten nyt vaikka kuvissakin oleva kaupunkikäynti bussilla, josta ostettiin ekat "poikajutut"tähän neutraaliin garderobiin. Ensi viikolla Jarppa menee töihin, eli silläkin saralla alkaa arki astua kuvioihin. Lasku on tosin pehmeä, sillä jo viikon päästä on sitten loma, heh. Tällaisia kuulumisia täältä. Vähän sekametelisoppaa tämä sisältö, mutta mitäpäs siitä. Pikkuhiljaa ajattelin palailla tänne blogiinkin. Sekä omaan, että muiden. Mitäs sulle kuuluu?


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kahden seuraan on liittynyt kolmas


Pieni poikavauva valloitti sydämet pitkän urakan jälkeen vuorokauden vaihduttua viime viikon keskiviikkoon. 15.3. siis meille syntyi pikkuinen poika, painaen 3716 grammaa ja ollen 51,5 senttiä pitkä. Nyt hän on siis vähän yli viikon vanha veijari.

Synnytys oli tosiaan pitkä urakka johon liittyi vielä paljon kaikenmoista pientä ylimääräistä säätöä, joka teki kokemuksesta.. No, kokemuksen. Kukaan ei kuitenkaan ollut vaarassa, vaan kyse oli tosiaan monista pienistä ikävistä jutuista, jotka sattui kohdalle, kuten esimerkiksi pari kertaa pieleen mennyt epiduraali ja siten paljon viivästynyt kivunhoito sekä kova kiire synnytyssaleissa, joka ikävä kyllä näkyi liikaa. Koko synnytyksen ajan vauva oli virkeä ja se oli uskomaton voimavara. Pystyin ihan normaalisti alakautta synnyttämään, mikä on tietysti hyvä juttu ja kertoo synnytyksen kulun olleen hyvän. Voimavara todentotta oli myös Jarppa. Jo ne latenssivaiheen pitkät päivät ja yöt täällä kotona, kuten myös vuorokaudet sairaalassa. Kuka sanoo, ettei mies voi tehdä synnytyksessä mitään??? Ja kyllä, totta on sanonta, että kaiken sen ja enemmänkin arvoista.

Nyt ollaan täällä vauvakuplassa tutustuttu toisiimme ja arki on lähtenyt varsin kivasti käyntiin. Univelkapöhnä on hiljalleen alkanut helpottamaan. Toki kaikkia kommervenkkiä on ollut, esimerkiksi nyt viisaudenhammas, jota ei alkuraskaudessa raskauden vuoksi poistettu, äityi niin pahaksi, että löysin itseni eilen suukirurgin vastaanotolta. Paita kastui jo ennen kun mua oli kutsuttu sisään ja siellä mä työnsin käsipyyhepaperia rintaliiveihin, hah. Vauva on kertakaikkiaan ihana. Aluksi tuntui, ettei malttaisi nukkua tai edes syödä, kun teki mieli vauvaa tuijotella tunti toisensa perään.

Blogi jatkuu kyllä, mutta toviksi postaustahti saattaa hiljetä. Oon kirjoittanut muistiinpanoja raskausajalta ja nyt sitten synnytyksestä sekä sen jälkeisestä ajasta ja "kirjoitusvelkaa" on sinne. Lisäksi haluan todella panostaa tähän vauvakuplassa olemiseen, kun Jarppakin on vielä kotona. Uusi arki hakee uomiaan ja ehkä ajatukset siitä, kuinka paljon ja mitä halaun jakaa, ei vielä ole täysin loksahtanut kohdalleen. Jokatapauksessa blogi ja siihen liittyvät asiat on kuitenkin rakkaita, joten kirjoittamista kyllä jatkan.

Ihanaa viikonloppua kaikille!


maanantai 6. maaliskuuta 2017

Venähtänyt nilkka ja muita kuulumisia laskettuna päivänä

Huh huh, mikä viikonloppu. Joka keväiseen tapaan jalkahaasteita siis. Lauantai-iltana kävin kävelyllä ja kuinka ollakaan sattui just se, jolta oon itseni seivannut monta kertaa tämän raskauden aikana. Ei, en lentänyt rähmälleni (onneksi sentään!), mutta nilkka pyörähti mojovasti ympäri. Aikalailla toisinto kahden vuoden takaa, mutta lenkkikengillä. Jälleen kerran varailin kivuliaasti jalalle, mutta lateraalimalleolin seudulle nousi kolmen koon ensiavusta huolimatta mojova turvotus illan mittaan. Viime kerralla menin päivystykseen takki auki ja varmuuden vuoksi hiihdettyäni tuolla myöhemmin murtuneeksi todetulla jalalla reilu 20km lopputulemana useamman päivän sairaalareissu leikkauksineen. Tuon pari vuotta sitten tapahtuneen tapaturman revanssi oli sitten viime keväänä re-operaation merkeissä, jolloin taas liikkumisen avuksi tarvittiin kävelykepit toista kuukautta. Arvata saattaa millainen kylmä rinki takapuolen alle tällä kertaa kasvoi. Päätin kuitenkin, että lauantaiyötä vasten on ihan turha tuonne päivystykseen lähteä.

Voin kertoa, että yö oli pitkä. Kaikkein eniten siksi, että päässä pyöri kauhuskenaario siitä että mitä, jos en voi hoitaa mun vauvaa täysillä hänen synnyttyään. Google lauloi, kun ei uni tullut. Voin esimerkiksi kertoa, että jos äiti sairastuu ja on kykenemätön hoitamaan vauvaa, voi hän jäädä sairaspäivärahalle ja isä on sitten se henkilö, joka viettää vanhempainvapaata. Aamulla hyökättiin kasiksi päivystykseen. Lääkäri sanoi, että kipu on palpoiden juuri niiden nivelsiteiden kohdassa, jotka tyypillisesti kyseisessä tilanteessa venähtää, mutta koska turvotus on kova ja taustalla vielä tuollainen toimintakykyyn nähden yllättävä murtumalöydös, on jalka järkevä kuvata. Ei murtumaa ja suurensuuri huokaus! Harvoin ihminen on näin onnellinen nivelsiteiden venähtämisestä, heh. Etenkin, kun tietää, mitä kaikkea riesaa siitäkin voi syntyä. Toki se ontuminen sai aikaan mojovan noidannuolityylisen kivun toiselle puolelle alaselkää ja lantion seuduin luita jäyti entistä enemmän. Nilkka kuitenkin näyttää toipuvan hyvin ja tänään pystyy täällä sisällä hiljakseen jo lähes normaalisti astumaan, vaikka kovin turvonnut se on edelleen. Luulen, että huomenna jo lähden vähän uloskin.

Positiivisia tykytyksiä sai aikaan Heikkisen Matti, jonka onnistumista oon tosi kovaa toivonut monet kerrat. Jostain syystä oon sympatiseerannut kyseistä hiihtäjää jo tosi kauan. Niinkuin tietysti muitakin, mutta häntä etulinjassa. Iso peukku muutenkin kisoille, jotka jäi livenä itseltä näkemättä. Missatun Kontiolahden jälkeen oli Lahti 2017 suunnitelmissa kyllä, mutta vauvauutisen vuoksi en sitten lippuja ostanut. Edellislauantaille yritin kyllä kaveria haalia, mutta se ei sitten onnistunut (jännä, olivat nimittäin mun vauvakutsut silloin <3). Päivä taisi muutenkin olla loppuunmyyty. Muutenkin suurinpiirtein kaikkien muiden mielestä olisi ollut paska idea lähteä Lahteen seisoskelemaan ruuhkiin tässä tilanteessa ja televisiokuvaa nähtyä tulin itsekin samaan johtopäätökseen. "Aina välillä" oon "ihan vähän" optimistinen tuon oman toimintakykyni kanssa. Kontiolahdellekin olin kovaa lähdössä kipsi jalassa sauvojen kanssa, kun en vielä tiennyt, että tulen olemaan leikkauspöydällä silloin, heh.

Sitten tähän päivään, nimittäin laskettuun päivään. Jännistä jännimmät ajat siis kyseessä. Nämä loppuvaiheen kolotukset on inasen saanut mua kärsimättömämmäksi, mutta silti tuntuu, että kanssaihmiset Jarppaa lukuunottamatta on vielä enemmän kärsimättömiä. Kaikenlaista touhua on tässä kotonakin ollut, oon jopa innostunut leipomaan. Se, että vauva ei vielä ole syntynyt, ei oo mulle mikään yllätys ja osasin sitä vähän odottaakin. Anoppi kyllä on parhaansa mukaan yrittänyt saada mut uskomaan muuta. Kaikenlaisten "merkkien" tulkintaa olen myös ihan tietoisesti pyrkinyt välttämään, koska luulen, että sellainen saisi olon vaan kärsimättömäksi. Toki alan olla jo todella valmis saamaan vauvan syliin ja toivon, että ihan käynnistykseen saakka ei tarvitsisi mennä. Muuten olen kyllä häntä valmis odottamaan edelleen rauhallisin mielin.






Kisapipo päässä kuitenkin, heh!
<---------------

Laskettuna päivänä, rehellinen mahakuva ja peiliselfie.
---------------->

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Raskausaika pähkinänkuoressa liikuntojen suhteen

Nyt 40. raskausviikolla voi oikeastaan sanoa, että mun raskausajan liikunnat on liikuttu ja voisin tehdä pientä yhteenvetoa niistä. 39. viikon lopuilla alkoi aikamoiset liitoskivut ja siihen loppui päivittäiset kävelylenkit mitaltaan 5-10km. Toki kävelyvauhti oli jo tuolloin normaalia verkkaisempaa, mutta nyt liikkuminen kotonakin muistuttaa etenkin iltaa kohden hiipimistä. Ulkoilen edelleen muutaman kilometrin verran per päivä, mutta sitä liikkumista ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua lenkkeilyksi. Ulkoilujen lisäksi edelleen tulee maleksittua kaupoilla ja kaupungilla.

Mutta nyt, siihen liikuntaan. Viimeisimmän juoksulenkin olen näemmä tehnyt 24. syyskuuta eli 16. raskausviikon lopuilla. Tuon jälkeen löytyy vielä tietoja juoksu-kävely -yhdistelmälenkeiltä, mutta viimeisin juoksu siis tuolloin. Juoksu siis loppui kohtalaisen aikaisessa vaiheessa. Luulen, että paljon oli taustalla myös sitä, että olin edelleen kuntoutumisvaiheessa alkuvuoden nilkkaoperaatiosta, niinkuin oon kertonutkin. Tämän jälkeen kävelylenkkeily jatkui, aluksi haastavassa maastossa sauvojen kanssa ja sittemmin vähän tasaisemmissa maastoissa.

Samoihin aikoihin olen tehnyt myös viimeisen maantiepyöräilylenkin. Maantiepyöräily kausi taisi kutakuinkin tuolloin loppua. Pyöräiltyä tuli, mutta ei kuitenkaan edelliskesän kaltaisia määriä. Haastavinta pyöräilyn suhteen oli se, että pyöräilylenkit on omalla kohdalla kestoltaan pitkiä ja aina pahoinvointi ei pitkiin treeneihin antanut myöten. Talvipyöräilyä en tänä talvena ole hyötyliikuntanakaan harrastanut.

Pumpissa olen käynyt viimeisimmän kerran 10. tammikuuta eli 32. raskausviikolla. Toki monia muita ryhmäliikuntoja lopettelin huomattavasti aiemmin (niinkuin nyt niitä niin kovin harrastaisinkaan). Jokatapauksessa pumppi tuntui hyvältä pitkälle, enkä muista sitä jättäneeni pois sen vuoksi, että se tuolloinkaan olisi tuntunut huonolle. Siinä taisi käydä niin, että meidän tiistain sosialisointi -uimahallilla tuo jumppa vaihtui vauhdikkaaseen ja mä siirryin ryhmäliikuntaosioksi treenaamaan salille. Uimassa olen käynyt viimeksi 31.tammikuuta eli 36. raskausviikon alussa. Uintia tai vesijuoksua tuli harrastettu läpi raskauden juuri tuon sosialisointiuimahallin nimissä. Viime metreillä vesijuoksu kyllä vaihtui silloin tällöin porealtaaksi, myönnetään! Uinti jäi, kun neuvolassa sanottiin heillä olevan kanta, että uiminen olisi hyvä lopettaa noin neljä viikkoa ennen laskettua päivää.

Vauvavatsa vuodenvaihteessa


Viimeisin salitreeni on tehty 6. helmikuuta, eli 37. raskausviikon alussa. Sitten tulikin tuo flunssa, jonka vuoksi loppuviikon salit jäi täysin pois, eikä sinne tuon jälkeen enää huvittanut palata. Salitreeniä lähinnä yläkropan osalta pystyi jatkamaan yllättävänkin hyvin. Toki painot keveni ja eniten taisi kärsiä selkätreeni, mutta kaikenkaikkiaan uskon säilyttäneeni yläkropan voimatasoja kohtalaisen hyvin. Jalkoja tuli treenailtua vähemmänlaisesti, mutta eiköhän nekin saa osansa jo pelkästään tätä nykyistä elopainoa kantaessa.

Kaikenkaikkiaan liikuntaa on tullut harrastettua aika tasaisesti keskimäärin 7h/viikko läpi raskauden. Hassua, että tuo määrä ei lainkaan ole vähentynyt! sinänsä data on hieman harhaanjohtavaa, sillä loppuajasta löytyy kyllä lenkkejä, joita aiemmin en varmasti ole millään tapaa "kellotellut". Alkuraskaudesta tuo 7h on siis puhtaasti intesiivistä liikuntaa, eikä sisällä esimerkiksi kävelyä, kun taas loppuraskaudesta sisältää. Tokikaan en silloin varmasti samanlaisia määriä kävellytkään, mutta jonkun verran kuitenkin. Toisaalta taas myös loppuraskaudessa on varmasti kävelty tunti jos toinenkin ns. "hyötyliikuntana", joka ei statseissa näy edelleenkään.

Kokonaisuudessaan raskausaika liikunnan suhteen meni todellakin hyvin ja jokaisesta päivästä oon jaksanut olla kiitollinen. Edelleen ajattelen, että muutamatkin kilometrit siellä täällä on vaan ja ainoastaan kotiinpäin. Paljon on näihin yhdeksään kuukauteen mahtunut myös liikunnan osalta, puhumattakaan muusta. Ai niin, lehteenkin, itseasiassa useampaankin, pääsin silloin isoksi ajattelemani vatsan kanssa, heh.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Pelottaako? Jännittääkö?

Pelottaako tai jännittääkö synnytys? -kysymyksen kuulee varmaan jokainen odottava äiti useamman kerran ja loppua kohti aina tihenevään tahtiin. Mua ei haittaa, vaikka kysellään. Kerron kyllä mielelläni ja näin loppua kohden oon oppinut kertomaan ihan rehellisestikin, heh. Läheskään aina en epärelevanteista peloista ole osannut tai halunnut puhua. Vaan nytpä puhun ja ihan täällä blogissakin. Oikeastaan peloista vähän laajemminkin, kun vain synnytyksen osalta. Vastaus saattaa päivästä riippuen vähän poiketa. Kuten jokainen tietää, pelokkaat ajatukset saattaa siihen taipuvaisella hieman lähteä laukalle.

Itse myönnän olevani huolehtimaan taipuvainen ihminen, joskin ulospäin tosi reipas. Tästä oon ihan tietoisesti yrittänyt pois. Sekä liiallisesta huolehtimisesta että reippaudesta. Pikkuhiljaa oon elämässä oppinut, että ne on aika pitkälle käsikädessä kulkevia asioita. Mitä paremmin osaa näyttää huolia ja pelkoja ulospäin, sitä vähemmän ne sisältäpäin vievät voimia. Mitenkään hallitsevaa ei huolehtiminen ja murehtiminen kuitenkaan ole. En (myönnä) googlettavani diagnooseja ja sitä rataa. Tosin en tiedä, jos ammatinvalinta olisi ollut toinen, olisinko juuri se nainen siinä yhdessä mainoksessa, joka googlettaa itselleen lepran. Tieto toisinaan lisää tuskaa, mutta aika usein se sitä myös helpottaa.



Pitkin raskautta mulla on ollut vaiheita, kun on iskenyt menettämisen pelko. Ensimmäisellä kolmanneksella tuli tietysti paljon mietittyä, että selviäähän siitä "kriittisesta ajasta" yli. Toisen ja viimeisen kolmanneksen aikana on ollut muutama "isompi vaihe" liittyen menettämisen pelkoon. Aika usein sen on laukaissut joku uutinen tai juttu, jonka oon päätynyt lukemaan. Vauvan liikkeet olen tuntenut hyvin aika varhaisesta vaiheesta saakka ja neuvolan mukaan kyseessä on myös varsin virkeä vauva. Hiljaisempiakin päiviä on kuitenkin ollut ja ne on joskus aiheuttanut harmaita hiuksia. Vaikka liikelaskenta on aina täyttynyt helpostikin, on joskus ollut vaikea rauhoittaa itsensä siitä huolimatta. Mitään henkilökohtaista menettämisen kokemusta mulla ei tässä taustalla ole. Toisaalta aina sekään ei auta, sillä päässä on käynyt ajatus, että voiko kaikki tosiaan vain mennä näin hyvin? Joskus taas pakahduttavan onnentunteen jälkeen iskee se menettämisen pelko. Entä jos kuitenkin käy jotain? Nää ei tietysti ole milläänlailla relevantteja ajatuksia, mutta lienee monille tuttuja.

Synnytystä oon luonnollisesti miettinyt tosi paljon. Oon myös selvittänyt paljon asioita itse. Mitään synnytysvalmennusta tämä kotikunta ei tarjoa, kuin videoiden muodossa.  Omalla kohdalla ehkä eniten pelottavinta on kontrolli ja sen mahdollinen menettäminen. Tieto on selkeästi auttanut tähän. Suurimman ajatustyön oon tehnyt vauvan selviämisen suhteen. Ratkaisevin ajatus on ollut se, että jos kerran luotan itseeni, niin miksi ihmeessä en luottaisi myös vauvaamme? Tuo ajatus on ollut oikeastaan kaikista kantavin, sillä totta kai häneen luotan. Tällä hetkellä (ja oikeastaan tovin aikaa) suhtaudun tulevaan synnytykseen todella luottavaisin mielin.


Luottavaisesti suhtaudun tulevaisuuteen muutenkin. Neuvolan terkkakin sanoi, että mun kasvoille leviää todella onnellinen ilme, kun jutellaan ajasta jolloin vauva on jo syntynyt. Kieltämättä sitä aikaa odotan päivä päivältä malttamattomammin. Kun pääsisi siihen normaaliin elämään takaisin, niin luonnolliselta se tuntuu. Huolia ja pieniä pelkoja on tähänkin jossain vaiheessa sisältynyt; kuinka minä pärjään? Nukutaanko meillä enää koskaan? Kukaan? Ei raskausaika kuitenkaan suotta kestä noin yhdeksää kuukautta. Jokaisella ajalla on merkityksensä sekä henkisen että fyysisen kasvun kannalta. Uudenlaisiin huoliin on varmana syytä tottua. Saahan niitä olla, kunhan eivät liioiksi ala hallitsemaan mieltä.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Onko pakko mennä autolla?

Luin joku aika sitten Keskisuomalaisen paperilehdestä jutun, jossa kerrottiin ruuhkista peruskoulujen pihamailla. Niin kovista ruuhkista, että kouluun kävellen tai pyörällä kulkevien lasten turvallisuus vaarantuu, koska saattoliikennettä on niin paljon. Pihamailla saattaakin olla esimerkiksi koulukäyntiavustajia turvaamassa tilannetta ruuhka-aikaan.

Musta juttu oli ihan käsittämätön. Onko tämän päivän päivän autoilevat vanhemmat todella noin itsekkäitä? Täällä ala-asteella koulukuljetuksen raja 3,5km ja yläasteella 5km. Tavallaan kyllä ymmärrän, että yli kolme kilometria saattaa olla ihan pienelle koululaiselle pitkä matka etenkin, jos matkan varrelle osuu monta vaarapaikkaa. Ei tuollaisia ruuhkia kuitenkaan yksinomaan siitä synny. Jutussa puolusteltiin asiaa myös sillä, ettei henno samaan aikaan kouluun lähtevää lasta patistaa kävelemään parin kilometrin matkaa, kun itse hyppää lämpimään autoon. Niinpä niin. Voisiko sitä omaakin autoilua ihan vähäsen kyseenalaistaa? Onko pakko lähteä samaan aikaan? Ja kai jo aika pieni ihminen ymmärtää, mikä ero on lyhyellä ja pitkällä matkalla? Jotenkin surullista, jos vanhemmalta saatu koulukyyti alkaa olla enemmän normi, kun kävellen kuljettu koulumatka.

On ihan oikeasti paljon lapsia, jotka ei kulje yhtään minnekään omin jaloin. Paljon yläkouluikäisiä, jolla ei ole mitään käsitystä kuinka matkustaa bussilla. Samalla tavoin on paljon aikuisia, jotka taittaa kilsan parin matkan (jopa kuntosalille!) autolla. Tiedän paljon perheitä, joissa molemmat vanhemmat tekevät työtä kohtalaisen pienen säteen ympärillä ja molemmat omistavat auton. Kummallista mun mielestä. Toki en toisten ratkaisuja halua tuomita, mutta hassulta se vaan tuntuu. Itse ajoin ajokortin vasta puolitoista vuotta sitten. "Helppohan se on sanoa, kun ei ole muuta vaihtoehtoa...", oli tuolloin ihmisillä tapana sanoa. Arvatkaapa mitä? Mielipiteet ei edelleenkään ole juuri muuttuneet. Ajokortilla ja autolla on toki paljon hyviä puolia, kuten nyt vaikkapa se, että kaupasta saa tuotua ison määrän ruokaa kerralla. Siitä huolimatta oon edelleen vaikkapa nyt sitä mieltä, että keskustaan pitäisi mennä ensisijaisesti julkisilla.

"Äiti onneks ollaan liikuttu aina paljon kävellen. Oon kyllä kiitollinen siitä. Mun kaverit aina ihmettelee, että kuin jaksan kävellä kaupoilta kotiin ja moni meneekin bussilla..." -oli mun entisen kollegan hieman teini-iän ylittänyt tytär sanonut. Matkaa tässä tapauksessa n. 1,5km. Itse kiitän omia vanhempia samasta asiasta. Toivottavasti oon tulevaisuudessa vastaavanlainen äiti. Mikään superihminen en todellakaan ole ja kyllä tässä puolentoista vuoden aikanakin on saanut aika monta kertaa kysyä itseltään kysymyksen, että onko pakko mennä autolla? Tärkeintä kuitenkin, että muistaa sen kysymyksen kysyä.

Mitä mieltä sä oot autoilusta tai kuljettamisesta? Kyseenalaistatko paljon omaa autonkäyttöä? Vai autoiletko ylipäänsä ollenkaan?


maanantai 20. helmikuuta 2017

Viikot (ja minä) vierii

Viime viikon liikkumiset on jäänyt ihan vaan kävelyasteelle. Ulkoilukelejä on onneksi ollut. Viime viikolla iski flunssanperkele ja pientä yskää on edelleen ilmoilla. Yskä oli kyllä varsin sitkeä ja molemmat, mä ja Jarppa, ollaan kilvan täällä köhitty. Salilla oon käynyt viimeksi viime viikon maanantaina. Ehkä tässä loppuviikosta olisi jonkinlaista paluuta sinne voinut harkita, mutta eipä vaan ole tullut mentyä. Luulenkin, tai oikeastaan tiedän, että tuo viime viikkoinen puntti taisi jäädä viimeiseksi ennen synnytystä. Viime viikkoisen neuvolan jälkeen "kieltoon" meni myös uiminen. Infektioriskin vuoksi. Tästä(kin) tuntuu vähän erilaista kantaa olevan, mutta ehkä sinne uimaan tässä elämässä kerkeää. Paljon muuta ei sitten jääkään jäljelle, kun tuo kävely.



Otsikko pitää varsin hyvin paikkansa. Etenkin viikonloppu oli jotenkin erittäin tukala. Oikeastaan ensimmäiset päivät koko raskauden aikana, jolloin pystyi sanomaan, että onpa kolotuksia. Kävellessä harvase askeleella tuntui, kun jalka olisi revennyt nivusesta ja sitä rataa. Näitä tuntemuksia on toki harvakseltaan ollut jo pidemmän aikaa. mutta viikonloppuna selvästi enemmän. Jarpalle sanoinkin, mikäli vauva syntyy sen kaksi viikkoa lasketun päivän jälkeen (jep, oon varautunut siihen!), niin toivottavasti ei ihan joka päivä ole samanlainen. Liitoskipuja, sukkapuikkokipuja, mitä näitä kaikkee nyt onkaan. Jotenkin vaan ne kivut osaa tässä tapauksessa ottaa tosi positiivisesti ja positiivisiahan ne tässä vaiheessa alkaa ollakin.

Mutta siihen kävelyyn. Käveltyä on tullut enemmän tai vähemmän päivittäin. Lenkit on sellainen 3-6km kerralla ja lenkkikertoja on se 1-2x päivä. Kävelyvauhti on sellainen 5km/h, joskus illalla hitaampaakin. Koen itselle tosi tärkeäksi sen, että tulee liikuttua vaikka se joskus on (etenkin viikonloppuna oli) aika tukalan tuntuista, niin sitten hidastetaan vauhtia ja/tai lyhennetään matkaa. Siihen oon ollut ihan tosi tympääntynyt, että koko talven on ollut ihan pääkallokelit. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että vastaavia kelejä on pari kertaa talvessa, joten nastakengille ei ole tarvetta. No kyllä alkaa olla ja viimein sellaiset sain hommatuksi. Salomonit sopii mulle, joten sen kummempia miettimättä sellaiset hankin.



Ajatukset alkaa harhailla jo synnytyksen jälkeiseen aikaan. Oonkin miettinyt, että haluaisin tavata jonkun lantionpohjaspesialistin, kun aika sille alkaa olla kypsä. Aikani googlailtua löysinkin täältä Jyväskylän seudulta yhden varsin varteenotettavan palveluntarjoajan. Synnytyksen jälkeinen fysioterapia hänellä kustantaa 52,50€/kerta ja kahdelle äidille yhdessä 32,50€/kerta (palvelu myydään kahden kerran pakettina). Huomattavasti edullisempaa siis, jos löytyisi joku kaveri, kenen kanssa vastaanotolle mennä. Niinpä ajattelin ihan ekana huudella täällä blogissa, josko löytyisi kiinnostuneita??? Sanaa saa myös levittää kavereille! Yhteyttä voi ottaa kommenttiboksin kautta, sähköpostilla (löytyy sivupalkista) tai vaikka blogin facen kautta (löytyy täältä, klik!). Ajankohtaa on tietysti inasen vaikea sanoa, mutta synnytyksen jälkeisen jälkitarkastuksen jälkeiseen aikaan ajattelin ekan kerran ajoittaa. Huuuh, mitä lausehirviö tuo äskeinen. Anyway,
etsin siis itselleni fysioterapiakaveria :).

Ja hei, jos sulla on jotain palveluntarjoajaa ehdottaa tai mitä vaan kokemuksia jakaa synnytyksen jälkeisestä palautumisesta, niin kerro ihmeessä!