Hän on puolivuotias!

Tää puoli vuotta on ollut ihmeellistä aikaa. Sitä rakkauden määrää, jonka tuo pieni ihminen on meidän elämään mukanaan tuonut, ei mitenkään päin saa kuvattua lauseiksi tänne. Ja vaikka sitä kuinka paljon etukäteen kuvitteli, oli se vaan vieläkin suurempaa, järisyttävämpää ja ihmeellisempää. Hän ja elämä hänen äitinään on päivittäinen kiitollisuuden aihe. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa ihan vähän henkilökohtaisempaa asiaa. Millainen vauva meidän pikkuinen puolivuotias onkaan.

Eläväinen. Se sana tuli joskus Jiillä mieleen ensimmäisenä. Sitä hän todella on. Iloinen. Ei ole montaa, peräti yhtään, aamua ollut, kun ei olisi saanut nähdä hymyilevää vauvaa vieressään. Toki hän huonoillakin fiiliksillä on uniltaan herännyt, muttei koskaan yöunilta. Vauhdikas. Aika usein on kova meno tutkimaan jotain. Utelias siis varmasti myös. Sitä yhtä asiaa ei kuitenkaan jakseta tutkia hirmuisen pitkään. Varmaan näiden piirteiden vuoksi hänellä on ollut niin kova kiire eteenpäin niin kovin varhaisessa vaiheessa. Vahvatahtoiseksi sanoi neuvolan terkka joskus. Suora hän ainakin on. Osaa niin sanotusti ilmaista harminsa kyllä. Ja tahtoaan muutenkin. Harmeja ei kuitenkaan kovin usein ole ja jos on, niin ne myös helpottavat nopeasti. Hurmuriksi on moni sanonut. perustellusti. Hän kyllä hymyilee takaisin vieraallekin. Viime aikoina on kyllä ruvettu vähän varmistelemaan äitiltä tätä, heh.

Nukkuminen ei ole hänen vahvin lajinsa. Äitin mielikuvat megalomaanisen pitkistä vaunukävelyistä ja vaunuissa nukkuvasta vauvasta. No, jäivät ensimmäisten kuukausien jälkeen mielikuvaksi. Niinkuin nuo megalomaanisen pitkät unetkin. Niin yöllä kuin päivällä. Päikkäreitä nukutaan kyllä ulkona vaunuissa, mutta niiden on oltava liikumatta. Tai nukutaan ainakin vähän pidempään, kuin niissä liikkuvissa vaunuissa. Ehkä. Vaikka kyllä minä häntä ymmärrän. Jos sen sinne vaunukoppaan tiedostaa, että nyt ulkopuolella ehkä tapahtuu jotain, niin toki siitä haluaa olla tietoinen. Nukahtamisessa hän on kyllä yleensä kohtalaisen hyvä. Ollut ainakin tähän saakka. Vasta alkaneet ruokatouhut on myös osoittanut hänen olevan aktiivinen, minä itse -tyyppi. Se ei varsinaisesti tullut yllätyksenä.

Helppo. Sanoisin, että varsin helppo vauva. Ollaan jonkin verran reissailtu kaksisteen Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla, johon autoilukilometrejä tulee useampia satoja, eikä mua ole koskaan epäilyttänyt etteikö kaikki sujuisi hyvin. Aiemmin kirjoitin noista "eka kertaa" -fiiliksistä uudessa arjessa (löytyy täältä, klik!) ja täytyy kyllä sanoa, että Een kanssa niille arjen epämukavuusalueille on ollut erittäin helppoa ja palkitsevaa mennä.

Voitte ehkä uskoa, että arki hänen kanssaan on vilkasta. Aika on mennyt vauhdilla ja toisaalta taas tuntuu, kuin hän olisi ollut elämässämme aina. Vaikka äitiys verottaa moniakin juttuja elämästä, niin ihan varma on se, että takaisin saa moninkertaisesti enemmän. Enemmän, kuin edes kuvittelin. Meidän ihana pikkuinen vauva!

15.9.2017