maanantai 31. maaliskuuta 2014

Suurin pudottaja ja sitä rataa..

Eilen se sitten pamahti eetteriin, nimittäin Suomen suurin pudottaja 2014. Mä en ole varma olenko mä muuttunut vai onko maailma mun ympärillä muuttunut, mutta jostain syystä tuo formaatti tuntui lähinnä vastenmieliseltä. Vai enkö vain ennen ole ajatellut?

"Uusin Suurin Pudottaja -kausi keskittyy kilpailijoiden tarinoihin ja niihin uskomattomiin muodonmuutoksiin, jota kilpailijoille tapahtuu kilpailuviikkojen aikana. Leirin aikana he pääsevät ennennäkemättömään rääkkiin huippuvalmentajien johdolla, kun personal trainerit Jenni Levävaara ja Mikko Nummenmaa puskevat kilpailijoita aina hurjempiin suorituksiin ja ylittämään itsensä niin henkisesti kuin fyysisesti."

"Kipu ja väsymys, ne tulee olemaan teidän parhaat ystävät..."

Ensimmäinen lainaus suoraan ohjelman nettisivuilta ja toinen lainaus suurinpiirtein ohjelman mieskoutsin suusta jossain insertissä.

Haluan kuitenkin uskoa, että täällä meillä Suomessa homma pysyy paremmin hanskassa, kuin jossain muualla. Haluan myös uskoa, että aiemmilla kausilla mukana olleet ovat kutakuinkin pysyneet tavoitteessaan, mutta ainoa artikkeli, jonka nopealla googlauksella löysin kertoo muuta.

Onhan se oikeasti hienoa, jos ihminen kykenee pudottamaan painoaan siten, että ylipainoisen sijaan lukemat olisivat normaalipainossa, mutta minkä ihmeen takia ensimmäinen sana on MUODONMUUTOS!? Muodonmuutos lienee väistämätön seuraus elämäntapamuutoksesta, eikä lainkaan (toivottavasti) keskeisin asia?? En todellakaan ihmettele pätkän vertaa pysyvien tulosten uupumista, jos punainen lanka on kivun ja uupumuksen tekeminen parhaaksi ystäväksi.

Painonpudotus ei todellakaan ole mikään läskileiri, jossa pusketaan no pain, no gain -mentaliteetilla eteenpäin. Painonpudotus on väistämätön seuraus uudenlaisten valintojen oppimisesta. Jos mä saisin perustaa laihdutusohjelman, se olisi seuraavanlainen:

"Uusin painonpudotus -ohjelma keskittyy tavallisten ihmisten yksilöllisiin tarinoihin ja heidän elämäntapamuutoksiin, joita ihmiset oppivat pikkuhiljaa sisäistämään. Vuoden aikana he saavat ennennäkemätöntä tukea niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä, kun terveys- ja liikunta-alan ammattilaiset kannustavat heitä arjen keskellä. Ei läskileiriä. Ei pikavoittoja. Ei oikotietä onneen. Kaikki voittaa. Energia ja terveys, ne tulee olemaan teidän parhaat ystävät!"

Formaatin saa ihan vapaasti joku tulla kopioimaan. Tai jos ei, niin antakaa mulle edes Suurin pudottaja viisvuotiskatsaukset, koska ihmisten on pakko tajuta, että jokin tässä laihdutusideologiassa menee metsään!

Vai mitä mieltä te ootte?

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Parin viikon liikunnat

Nää on ehkä eniten tylsiä kirjoituksia lukea, mutta koska haluan nämä laittaa pakettiin tänne blogiin, niin täältä pesee taas parin viikon takainen liikuntapäiväkirja.

Viikko 11

Ma: Aamulla: Jooga (no ohhoh!) 1h. Illalla: Sauvakävely 50min. + 10min. tehosessio hyppynarua (no ohhoh again!)
Ti: Aamulla: Kuntosali 1h. Illalla: Juoksu/kävely-yhdistelmä 1h10min.
Ke:  -
To:  Pumppi 1h
Pe: Kuntosali 50min. + Sulkapallo 1h
La: Juoksu AMK:n salille ja takaisin yht. 50min. + Keskivartalotreeni 40min.
Su: -
Yht. 8h20min. Varsin leppoinen viikko (töiden ja muiden puitteissa), koska kävin noiden lisäksi myös parilla syvävenyttelytunnilla.

Hölkkää... ->
AMK:n salille.


















Viikko 12

Ma: -
Ti: Sauvakävely 1h
Ke: Kuntosali 1h + FitInterval 55min.
To: Spinning 1h10min.
Pe: Pumppi 1h
La: Kuntosali 1h15min.
Su: -
Yht. 6h20min. + ihan liian vähän kehonhuoltoa.

Salitankoa...

ja pummpitankoa.
Sellasta.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Viikonlopputurinoita kuvineen

Välillä paistaa, välillä sataa,
kumpparit on silti paikallaan.


Eipä aikaakaan, kun viikonloppu alkaa olla vietetty ja huomenna edessä häämöttää taas uusi viikko. Muutamana edellisenä viikonloppuna meillä on ollut vieraita, joten tämä viikonloppu oli pyhitetty ihan vaan (lähes) kotona olemiselle ja rauhalliselle elämälle. Lauantaina oli niin superhieno keli, tänään taas tuli vettä kuin syksyllä pahimmoilleen. Kiireettömät aamut on kyllä ihan parhaita ja niistä oon nyt nauttinut kumpanakin päivänä. Eilen aamuna sain vielä hoidettua muutamat koulutehtävät ja tällä kertaa yli viikkoa ennen deadlineja. Iltapäivästä vähän punttia ja illasta anopille saunomaan. Siellä alkaa maastakin jo puskea vihreää.

Kevätkävelyllä anopin mailla.


Tänään kävin pyörähtämässä Vaajakoskella SM-hiihdoissa. Kelien puolesta parempi päivä olisi ollut eilen, ainakin yleisöperspektiivistä. Taivas repesi suurinpiirtein samaan aikaan kuin itse olympiamestarit ampaisi ladulle. Lumipulan vuoksi kolmeksi kympiksi muutetulla pertsalla SM-kultaa nappasi tänään Lari Lehtonen ja se oli mun mielestä tosi oikein. Oikein se oli ihan vain siksi, että toivon noille urheilijoille tasapuolisesti onnistumisia. Jauhojärvellä ja Niskasella on onnistumisia riittänyt vähän isommissa mittelöissä ja Matti Heikkinenhän onnistui kotikaupungissaan jo perjantaina. Harmillisesti en naisten kisaa kerinnyt näkemään, sillä priorisoin sen rauhallisen ja kiireettömän aamun ykköseksi. Tänäänkin.

Olympiamitalista ja suomenmestaria..
Ja mun uudet pipo sekä hanskat.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Perjantaita

HojoHojo, on pitänyt hiljaiseloa täällä. Johtuen siitä, että juuri missään muualla ei hiljaiseloa ole ollut. Ainaskaan omassa päässä, joka on imenyt tietoa ja uusia asioita kuin sieni. Olen nimittäin aloittanut maanantaina uuden harkan ja nyt täytyy myöntää, että melko vieraassa maailmassa olen. Illan nettisurffailukiintiö on väistämättä luisunut harkkaan liittyviin juttuihin, mikä lienee sinänsä ihan hyvä. Iltaisella olen sitten puhelimesta lueskellut seuraamani blogit, mutta valitettavasti olen tosi laiska kommentoimaan puhelimella mitään.


Kas tuossa. Mun uusin villitys. Tai oikeastaan Jarppahan noita kaikella rakkaudella meidän perheelle osti. Hainrustoa tuossa ei ole, jota oon joidenkin suusta kuullut suositeltavan. Katotaan nyt, eipähän tuossa hukkaan mitään mene, paitsi korkeintaan (Jarpan) rahat. Fyssarilla kävin, joka totesi ties monennenko kerran mun nivelet kauttaaltaan yliliikkuviksi ja sitä rataa. Jalkaterään se ei oikein osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta pakarakivun se arveli olevan peräisin SI-nivelestä ja sen yliliikkuvuudesta ts. samat jumpat kehiin, mitä olenkin jo touhuilluit. Kontrolliaika on ensi kuun puolivälissä.

Onko teistä kukaan koskaan käynyt naprapaatilla, kiropraktikolla taikka sensellaisella?

Juoksun se käski laittaa nyt totaalitauolle ja keskiviikkona fitintervallin jälkeen mietin, että varmaan olis järkevä laittaa paussille hetkeksi myös jumpat, jossa hypitään ja pompitaan. Olisinkohan jopa niin hurja, että pitäisin esimerkiksi kaksi viikkoa ylipäänsä taukoa kaikesta liikunnasta. Ihan vaan kokeillakseni onko mukama kahden viikon jälkeen parempi. Mietin tuota juttua nyt tämän viikonlopun.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Pikainen vammapäivitys

Eilen soitteli sitten lääkäri RTG-kuvista, jotka viime viikolla otettiin. Jalkaterästä sekä kantapäästä. Pottuvarpaan tyvinivelessä on kuulemma artroosia, eli nivelrikkoa sekä mitä ilmeisimmin siitä johtuva luupiikki/luunokka, eli osteofyytti. Kiva. Se onkin suurinpiirtein ainoa kohta koko jalassa johon EI satu, eli eiköhän tuokin tule sitten pikkuhiljaa korjaantumaan, hah. No lääkäri oli kuitenkin ihan asiansa hoitava, sanoi että jos kävisin siellä fysioterapeutilla ja sitten mahdollisesti aikaa fysiatrille ja tarvittaessa magneettiin, jos fysiatri näkee asiakseen sen. Hassulta tuntuu, jos tuo muka kaikki kivut jalkaterässä/kantapäässä/akilleessa aiheuttaa. En oikein jaksa uskoa ja toivottavasti myös ei, sillä nivelrikko ei ole mitään paranevaa sorttia. Katsotaan. Pitkissä kantimissa on asiat. Tosinaan on myös huoli, että onko tuolla jalkaterällä isokin yhteys tuohon epämääräiseen pakara/lonkkasärkyyn.. Issiasta/piriformista/alaselkää, mitä lie. Sitäkään ei koskaan ole saatu kiinni. Itsehän ei itseään pidä ikinä diagnosoida, mutta kieltämättä toisinaan tulee kauhukuvia mieleen.

Yritän kuitenkin olla murehtimatta ja yleensä siinä onnistunkin. Toisinaan mielessä on myös sellaisia ajatuksia, että kykenenköhän esimerkiksi koskaan enää juoksemaan (tai lähinnä harjoittelemaan) maratonille. Monen monituista vuotta tulikin juostua pitäen sitä aivan täysin itsestään selvyytenä. Nyt tuntuu hassulta ostaa Juoksija -lehteä vaikka ei käytännössä ole herran aikaan päässyt kunnolla harjoittelemaan. Toisinaan tuntuu surulliselta katsella ohi juoksevia lenkkeilijöitä tai joskus on käynyt mielessä esimerkiksi piilottaa juoksuun liittyviä julkaisuja Facebookista, joita ennen niin mielellään seurasin. Kaipaan niin pirusti sitä tavoitekeskeisyyttä ja kilpailuviettiä, joka juoksemisessa oli.

Toisaalta, tykkään liikkua monipuolisesti ja moni siihen liittyvä oivallus olisi jäänyt tekemättä mikäli olisin vain juoksennellut. Muutakin elämää on. Vaikka tämä postaus on sävyltään tumma, niin mieli ei sellainen kovin usein kuitenkaan ole.

Nyt lähden venyttelytunnille. Ja kynttiläkutsuille, jotka on ehkä vielä vähemmän mun juttu, kun venyttelytunnit. Mutta mitäpä ei ystävien eteen, eli yritän nyt tyttöillä muutaman tunnin, heh.

Hyvää viikonloppua!

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Kevättä ilmassa.. Vielä toistaiseksi.

Jämerät on kyllä olleet kelit tänä talvena, ei voi muuta sanoa. Lunta ei ole ollut nimeksikään ja viime päivinä tyypit on kulkenut huppari päällä vaikka maaliskuu ei ole vielä puolivälissä. Huh huh. 

Jossain on vähän lunta

Vaikka on ollut lämmin talvi, niin aurinko on näyttäytynyt viime kuukausina ihan liian harvoin.

Harmaa aamuinen kaupunki

Itsellä alkaa olla D-vitamiinit sen verran vähissä, että viime päivinä näyttäytynyt aurinko on tehnyt todella terää. Samoin kun nämä vapaapäivät, jota tällä viikolla jokunen kappale. Eilen sain jopa lenkkiseuraa, kun mun pikkusisko Seinäjoelta on täällä vierailulla. Kierrettiin reilu tunnin lenkki vuoroin hölkkäillen ja vuoroin kävellen. Ennen kuin "rakastuin" lajiin nimeltä juoksu jaksoin kävelylenkkejä tehdä itekseenkin, mutta nykyään ne on jotenkin tylsiä. Paitsi ehkä metsässä sauvojen kanssa!

Keväinen aurinkoinen metsä

Virkistävää on ollut myös treffata muita läheisiä. Viikonloppuna oli meillä vierailulla mun lapsuuden ystävä perheineen. Nyt kun olen ollut opintovapaalla, mutta kuitenkin vuorotyössä, on tuo sosiaalisuus ollut aika vähäistä. Oon myös miettinyt, että aika hyvä mun työyhteisön on oltava, sillä ikävöin mun työkavereita. Tuttuja ja turvallisia ihmisiä.

Kevät on kuitenkin ihanaa aikaa. Tulee kesä ja kaikkea. Tulisipa juoksukesä. Finlandia maratonin lähtölistalla ainakin ollaan. Saa nähdä.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

yhteenvetoja ja muuta pohdintaa

Kävin tänä aamuna joogassa. Ja eilen sauvakävelemässä. Ylipäänsä pitää olla tarkkaavainen, ettei liikuntoja tule mentyä koko ajan liian kovaa. Kevyesti on oli (kohtalaisen) helppo juosta, mutta sitten kun touhuat jumppia ja salia, niin palauttavat ja kevyet liikunnat on jäänyt aika vähälle.

Parin edellisviikon liikunnat:
Viikko 9
Ma: Kuntosali 1h15min.
Ti: Juoksu 30min.
Ke: Juoksu  yht. 35min. + FitInterval 55min.
To: Kuntosali 50min.
Pe: Juoksu 30min. + Core 20min.
La: -
Su: Sauvakävely 1h
Yht. 5h55min.
Viikko 10
Ma: Hiihto 30min. + Core 20min.
Ti: Juoksu yht. 30min. + Kuntosali 1h10min.
Ke: Juoksu yht. 35min. + FitInterval 55min.
To: Kuntosali 1h + Uinti 30min.
Pe: Pumppi 1h
La:-
Su: Sauvakävely 45min.
yht. 7h15min.

Juoksun ollessa se juttu, oli homma kuitenkin vähän iisimpää. Siis ainakin iisimpää tarkkailla tehoja: välillä hitaampaa ja välillä kovempaa. Mun liikuntamäärät ei ole mitään huimia, oikeastaan toivoisin niiden olevan siellä kahdeksan tunnin huitteissa, mutta menneillä viikoilla tämän enempään ei ole pystynyt venymään. Se mikä menneinä viikkoina onkin ollut vähissä, on tasaisilla sykkeillä tehdyt PK tai palauttavat treenit. Oikeaa emämokailua. Alle puolentunnin rykäisyt juosten ei peruskuntotreeniin uppoa sitten millään, etenkin kun oikea juoksu on kuukausia ollut tauolla, on sykkeet automaattisesti hiukka normaalia korkeampia. Tilannetta ei tietty helpota se, että etenkin jumppaan mennessä mulla on aina tolkuton kiire. FitInterval on oikeaa sydänjumppaa intervallien merkeissä ja sali on sitten oma lajinsa.

Crosstrainerit sun muut on ollut out jo pidempään. Ei vaan ole napannut. Spinningissä ei ole tullut käytyä, koska se oli sellainen sosiaalinen juttu ja nyt on huonosti saatu Janen tai Krissen kanssa sovittua tunteja. Toki olisin voinut käydä ittekseenkin, mut oon ajatellut, että teen sit jotain muuta ja säästän ne kerrat. Uintikin on ollut vähänlaista tässä viime viikkoina. Pyhäpäivien kunniaksi pakotin itseni sauvakävelemään, vielä kun oppisin pakottamaan Jaran mukaan, niin homma olis edes vähän mukavampaa. Hyvää tekee kuona-aineita liikkeelle laittava liikunta, joten tuo on kyllä asia jonka kanssa pitää olla jatkossa fiksumpi. Ja vaikka oon venytellyt lähinnä tuohon vammaan liittyen, niin silti fiilis on se, että oon kankeampi kun oon ollut ikänä.



lauantai 8. maaliskuuta 2014

Tohtorin pakeilla

Jalkaterän kipuilun alkamisesta tulee kuun vaihteessa täyteen vuosi. Sen kunniaksi (!) varasin tuossa taannoisilla viikoilla ajan työterveyteen ajatuksella, että jos tämä homma tästä liikahtaisi erikoissairaanhoidon piiriin. Vastassa oli huonosti suomea puhuva lääkäri, jonka ensimmäinen kysymys oli, että sinullako oli niska kipeä. Öööö. Ei kun jalka. Oikeastaan siinä vaiheessa luovutin. Homma meni täysin samaa rataa, kuin aina ennenkin. Röntgen, fysioterapeutti ja soittoaika. En tiedä miksi en osannut sanoa, että haluan lähetteen erikoislääkärille. Ihan varmasti sanon sen kyllä puhelimessa. En todellakaan ole rasisti, mutta vähäsanainen ja huonohko suomenkieli on myös kohtalainen ongelma. En oikeastaan jaksanutkaan. Sitä paitsi jotenkin vaan mun mielestä lääkärin pitäisi jossain vaiheessa reagoida ihan omatoimisesti. Siinä sitten istuin ja katselin vieressä, kun tohtori lueskeli niitä aivan samoja tietokantoja, jotka olin itse lukenut jo. Niin, vuosi sitten.

Käynnin kohokohta oli keskustelu sairaslomasta:

Lääkäri: Oletko sä ollut sairaslomalla?
Minä: No en ole ollut, kun ei se varmasti ole ratkaisu tälle tilanteelle.
Lääkäri: Mitä, etkö sä halua sairaslomaa?
Minä: Joo en halua sairaslomaa, kun ei se varmasti ratkaise mitään.

Uskottavuus meni sen sileän tien. Mitäpä minä sitten lääkärissä, kun ei saikkua hakemassa.

Samantyylinen tankkaus käytiin hetkeä aiemmin kortisonista. Sitä nimittäin olisi voinut pistää vaihtelun vuoksi toiseen kohtaan. Tai siihen samaankin. Mitä, etkö sä halua kortisonia? Et tuohon etkä tuohon? Kun en nyt kiitos enää halua, kun se ei auta mitään. En tiedä eikö se ymmärtänyt vai eikö se vaan halunnut ymmärtää. Ja jotenkin mä en jaksanut olla edes vihainen, vaan laskin lähinnä päässäni menoja ja tuloja ja ynnäilin sitä, että kuinkahan paljon tulisi kustantamaan, jos tämän pyörän laittaisi pyörimään yksityisellä puolella vailla vakutuuksia. 

Mietiskelisin myös, että mitä edes terveydenhuollolta haluan. Ymmärrän kyllä, että magneettikuvat on kalliita. Haluaisin kuitenkin jonkinlaisen varmuuden vammasta. Että mitä se nyt sitten on. Että pystyisin sitoutumaan juuri spesifiin hoitoon. Tai mielenterveyteni säästyisi ja voisin rauhoittua odottamaan vaikka toisen vuoden paranemista. Röntgen ei montaa asiaa kerro ja vaikka anamneesi saattaa hyvälläkin todennäköisyydellä osua oikeaan diagnoosiin, niin haluaisin sen varmuuden jatkotutkimusten kautta eikä käytännössä pelkän anamneesin perusteella. Etenkin nyt, kun tilanne on pitkittynyt ja kyseisellä diagnoosilla (PF) kuitenkin valtaosa on vuoden kuluttua oireettomia.

No. Katsotaan nyt. RTG-kuvia ainakin otettiin enemmän kuin aiemmin. Ehkä selvittelen paljonko magneettikuva tai hermoratatutkimus maksaa yksityisellä. Siitäkin huolimatta, että olen julkisen terveydenhuollon kannattaja. Työterveyden sanotaan olevan parhaiten järjestetty terveydenhuolto. Näin varmasti on (ja tiedänkin, että on). Meille suutarin lapsille se on vaan lähinnä vitsi, joka kuntien säästöpaineissa aina vain paranee. Ehkä homma liikahtaa eteenpäin. Ehkä huomenna ei enää satu.

Ainoa mikä on varma, niin turhanaikaista sairaslomailua tai masentumista ei todellakaan tule tapahtumaan! Sinnikyydestäni ja luonteenlaadustani en aio tinkiä, vaikka hintana olisi se, että apua ei julkiselta puolelta tule. Ja parantua aion.

Tiedän myös, että tätä blogia seuraa monta samanlaisten tai samantyylisten asioiden kanssa painivaa. OLKAA IHMISET SINNIKKÄITÄ, VAIKKA SE ON VÄLILLÄ NIIN PIRUN VAIKEAA!!!!


keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Suksin kuuseen.. Tai ainakin sinne päin.

Terve vaan. Viikko on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Monen monta kertaa olen ollut aikeissa tulla päivittämään kuulumisia tänne, mutta jokaikinen kerta olen sitten hoitanut muutaman homman liittyen opiskeluihin ja lopputulos on ollut se, että seläntakana on huohottanut nukkumatti ennen kuin olen kerinnyt kirjoittelemaan yhtikäs mitään. Aika ajoin arki on tuntunut melko hektiseltä ja väsymystä on edelleen ilmoilla, vaikka mitenkään yltiöpaha ei tilanteen pitäisi olla. Mielessä onkin käynyt, että olenkohan sittenkään vielä palautunut syksystä, jolloin tahti oli mitä mitä oli. To Do -lista on taas väsätty tietokoneen eteen, mutta sen kummempia ohjeita ei vielä toistaiseksi ole tarvinnut itselle tehdä.. (kuten esimerkiksi muista avain, nouse ylös, pyöräile töihin jne.). Sellaisen mokan kyllä tein, että jätin nuo mm. kaikki johtamiseen (en aio johtajaksi!), yrittämiseen (enkä etenkään yrittäjäksi!) ja muutamaan muuhun ei niin mielekkääseen kurssiin liittyvät tehtävät viime tinkaan ja niin niitä täällä meidän perheessä väännettiin yötä myöten ja hyvä ettei itkun kanssa. Vuoden kerkesin opiskella ennen kuin tämä klassinen moka sattui!

Urheilukuulumisia on kerrottava sen verran, että maanantaina kävin kokeilemassa suksia. Tuolla pienenpienellä ensilumen ladulla, joka ainakin silloin vielä oli jonkinlaisessa kunnossa. Kyllähän se täytyy todeta, että ei pelkkä suksien omistaminen tee hiihtäjää! Kerttu Niskasen sijaan tunsin itseni lähinnä Alfred J. Kwakiksi niiden suksieni kanssa. Havuja perkele, meinasin huutaa, mutta tajusin kuitenkin, että ehkä se huudahdus liittyy enemmän perinteiseen hiihtotyyliin. Huolto oli jokatapauksessa pettänyt mut pahemman kerran! Valitettavasti unohdin sykemittarin kotiin, sillä olishan se nyt ollut hauska naureskella jälkeenpäin, että kuinka hiljaa ja kuinka kovilla sykkeillä voi ihmisenlapsi edetä! Oikeilta hiihtäjiltä olen kuullut, ettei sinne enää kannattaisi mennä suksiaan pilaamaan. Täytyy vähän miettiä. Tekemistä tulevalle talvelle jokatapauksessa jäi. Oikein näen itseni siellä suksien mittauslaitteessa kehuskelemassa pitkäjänteisyydellä ja kärsivällisyydellä, kun suksimyyjä pohti suksien pituuksia; ottaako ne pidemmät, joilla tekniikka tulee nopeammin haltuun vai lyhyemmät, joilla tehoja saa tekniikan harjaannuttua maksimit. Kato joo, tänne vaan ne, millä voi kehittyä kaikken parhaimmaksi, kyllä mä oon kärsivällinen. Ei kai siinä sitten, kun Petri Nygårdin sanoin, reeniä h*** reeniä! (Kas noin, tuli sitäkin miestä siteerattua!)

P.S. Tässä ne on:

P.P.S. Miten se meni, että juoksijat tehdään talvella ja hiihtäjät kesällä.. Eli hiihdon suhteen sitä toivoa on!