Asiaa ja ajatuksia lähikirjastosta ja lukemisesta

Viikonloppuaamu, kello kahdeksan, mitähän tekis? Minäpä lähden kirjastoon! Lähikirjastoon puolen kilsan päähän. Täällä Kortepohjan kirjastossa on laajennetut aukioloajat, eli kirjasto on normaalisti auki maanantaista torstaihin klo 13-19 ja perjantaina klo 10-16. Kirjastokortilla ja PIN-koodilla kirjastoon pääseen arkiaamuisin klo 9 alkaen, perjantai-iltaisin aina klo 21 saakka ja viikonloppuisin jopa klo 8-21. Tämä on niin sanottua omatoimikirjastoa eli paikalla ei ole henkilökuntaa. Kirjastokortin ja PIN-koodin lisäksi asiakkaan tulee olla joko täysi-ikäinen tai aikuisen seurassa. Ihan superhieno homma! Olen kyllä vimpanpäälle lähikirjasto ihminen. Jos en itseni takia, niin muiden alueen asukkaiden. Aika monelle ikäihmiselle kirjasto on henkireikä. Lähikirjastot ei myöskään voi muuttua täysin tai läheskään täysin itsepalvelukirjastoiksi. Se, että lapsi pääsee kirjastoon, ensin aikuisen kanssa ja myöhemmin itsenäisesti, on mun mielestä panostus tulevaisuuteen. Lasten lukemisesta ollaan muutenkin huolissaan (klikkaa esimerkiksi tämä! Vanha, mutta edelleen ajankohtainen uutinen!) ja vaikka vanhemmilla ja muilla aikuisilla on iso rooli, ei lähikirjastojen sulkeminen ainakaan tilannetta helpota! Lähikirjastot on myös mulle tosi hyvä juttu. Vaikka kirjasto paikkana on pikkulapsuudesta asti tuttu, en oikein koskaan ole sopeutunut pääkirjastoon. Ihan liian iso ja kolkko paikka hyllyjen välissä haahuiluun ja kirjojen selailuun.

Voin hyvin allekirjoittaa edellä klikatun uutisen toteaman siitä, että mikäli lukuinnostus lapsuudessa syttyy, se myös säilyy ja nousee uudelleen esiin, vaikka suvantovaiheita olisi. Omalla kohdalla lukeminen on oikeastaan aina ollut tavalla tai toisella isostikin elämässä. Lapsuudesta muistan, että nuorempien sisarusten päiväuniaikaan äiti usein luki meille isommille. Itse opin lukemaan siinä 5-6 vuotiaana, pitäisi varmaan tarkistaa äitiltä. Kuitenkin reilusti ennen kouluikää ja aapisen tavaaminen tuntui ihan liian helpolta. Iskä oli kova lukemaan ja lapsuudesta muistankin, että sillä oli aina jokin kirja nenän alla iltaisin. Ihan parasta oli, kun lapsena mökkireissulla pötkötettiin vierekkäin omat kirjat nenän alla. Äiti siis toi kirjat elämään lukemalla meille ja iskä taas esimerkillään. Molemmilla lie iso vaikutus siihen, että pidän lukemisesta. Lukeminen on tavallaan sosiaalista: tykkään edelleen siitä, kun Jarpan kanssa luetaan hipihiljaa omia kirjojamme ennen nukkumaan menoa. Jos tulisi jotain mieleen, sen voisi sanoa, mutta suurimmaksi osaksi ollaan hiljaa. Siitä huolimatta olen aina perillä siitä, mitä hän lukee ja toisinpäin.

Kirjastossa muistan hypänneeni ihan pikkulapsesta saakka. Ensiksi äitin tai iskän kanssa: odotettu päivä ja sai taas kasan uusia kirjoja. Aika pienenä jo siellä kuitenkin ruvettiin käymään itsenäisesti. Lasten hyllyt vaihtui kohtalaisen pienenä nuorisohyllyihin ja nuorisoiässä luettiin jo aikuisillekin kirjoitettuja kirjoja. Neiti etsivät vaihtui Agatha Christieen ja tallidraamat laajeni jos jonkinlaiseen nyyhkykirjallisuuteen. Teininä kirjastoa tuli käytettyä myös muuhun, kuin itsetarkoitukseen: notkumiseen kavereiden kanssa. Lähtökohtaisesti piti kuitenkin osata käyttäytyä hyvin, sillä välit kirjastontäteihin piti säilyttää. Olihan lukeminen elinehto ja myös kaveripiirin muut tytöt oli kovia lukemaan. Kirjoja kierrätettiin kaverilta toiselle ja yhden lainan aikana saman kirjan kerkesi lukea monta tyttöä. Murrosikä siis vain kiihdytti lukemistahtia ja monenmonituista kertaa sitä tuli ahmittua peiton alla taskarin valossa kirjoja, kun valot olisi pitänyt sammuttaa jo aikapäiviä sitten.

Suvantovaiheita viihdekirjallisuuden suhteen on tullut myös itselle. Joskus on mennyt pitkiäkin aikoja ettei juuri ole tullut luettua. Joskus nuo suvantovaiheet ovat liittyneet opintoihin, joskus johonkin muuhun. Myönnän kuitenkin reilusti sen, että älypuhelin ja teknologia on varmasti myös omalla kohdallani ottanut aikaa perinteiseltä lukemiselta. Aika usein siellä sängyssä tulee pläräiltyä parit blogit, artikkelit ja uutiset siinä, missä jonain toisena aikana olisi lukenut pari aukeamaa kirjaa. Se on ehkä vähän surku, mutta varsinaisesti en ole asian eteen toistaiseksi mitään aktiivista tehnyt. Ennemmin tai myöhemmin ja isommin tai pienemmin tulee kuitenkin aina palattua kertomakirjallisuuden pariin. Viime vuosina on lukulistalla ollut paljon opiskelu- ja ammattikirjallisuutta. Harrastuskirjallisuutta olen myös lukenut aina kohtalaisen paljon ja nykyään mukaan mahtuu myös satunnaisesti ns. "self help -kirjoja" liittyen milloin mihinkäkin. Viimeisimpänä ehkä vauvan uneen, hah. Kertomakirjallisuuden parista omia suosikkeja on draamakirjallisuus, ns. "nyyhkytarinat". Monenlaiset ihmissuhdekuviot uppoaa kyllä, mutta pelkkää romanttista höttöä en jaksa lukea. Joinain aikoina tulee luettua dekkareita, etenkin pohjoismaalaisia. Lisäksi luen elämänkertoja tai tositapahtumiin perustuvia teoksia esimerkiksi jostain merkittävästä tapahtumasta jollekin ihmiselle. Aika paljon menee myös erilaisiin maailman kriiseihin liittyvää kirjallisuutta, jossa näkökulma lähes poikkeuksetta on tahtomattaan tilanteeseen joutuneen ihmisen/ihmisten tarina.

Nyt oman lapsen myötä lukemisen kulttuuria pitää entistäkin tärkeämpänä ja ehdottomasti haluan siirtää tuon perinnön eteenpäin!

Millaisia kokemuksia sulla on kirjastoista? Entä lukemisesta eri ikäkausina tai erilaisissa elämäntilanteissa? Millaista kirjallisuutta sä luet vai onko lukeminen edes kivaa? Oletteko te hyllyjen välissä haahuilijoita vai otan mitä tulin hakemaan -tyyppejä?

P.S. Postauksen kuvat Kortepohjan lähikirjastosta joskus vuosi(a?) sitten. Lempikirjastosta!

Luettua: LIIKKUVAN ÄIDIN HYVINVOINTI. Raskaus ja äitiys.

Joulukuussa ilmestyi Mari Stenmanin kirja Liikkuvan äidin hyvinvointi, raskaus ja äitiys. Itsehän hain kyseisen kirjan heti ilmestymisen jälkeen myös omaan hyllyyn. Kirjassa esitellään sekä raskausajan että synnytyksen jälkeisen aika liikkuvan äidin tiedon tarpeisiin vastaten tämän hetken parhaalla tutkimusnäytöllä. Suositukset perustellaan hyvin ja fysiologiset muutokset esitellään. Itsellä ainakin kirja antoi paljon ajattelemisen aihetta ja kokosi yhteen sen, mitä Stenman on aiheesta kirjoittanut ennenkin.

Itse raskausajan liikuntaan liittyvä osio oli aika pitkälle tuttua asiaa johtuen siitä, että kyseisen ajan tietoa olen hakenut raskauden alkuvaiheessa todellakin paljon. Nyt raskauden loppuvaiheessa myös synnytyksestä palautuminen on tullut ajankohtaiseksi aiheeksi ja pikkuhiljaa enenevin määrin olen tuohonkin osa-alueseen paneutunut. Kuuntele kehoasi kun ei aina kuitenkaan ole se paras vinkki (nimerkillä kuuntelin ja hiihdin 20km murtuneella nilkalla, noin niinkuin esimerkiksi), vaan teoriatieoa on ainakin itsellä ihan oikeasti oltava taustalla. Monet ongelmat kun saattavat tulla esiin vasta, kun on iloisesti vaikkapa juossut sen 15 vuotta synnytyksen jälkeen. Teoriatiedon lisäksi kirja tarjoaa ihan mukavan määrän esimerkkitapauksia ja esimerkkiharjoituksia. Esimerkkiharjoituksia, joista myös todetaan, että ne saattavat tuntua aika naurettavilta ("Ei kukaan urheilija suostu tekemään seinää vasten punnerruksia! Tiedän. Silti ne ovat esillä tämän kirjan liikevalikoimassa".. :D).

Kenelle kirja on hyvä? Kirjassa tieto on koottu maallikolle helppolukuiseksi paketiksi, eli suosittelen kirjaa ihan kenelle tahansa äidiksi tulevalle tai haluavalle. Kaikenkaikkiaan tutkittua tietoa kyseisestä ajanjaksosta tuntuu olevan kuitenkin varsin ohuesti, mutta se lienee ymmärrettävää. Toisaalta taas ihmiselle, joka ei juurikaan perehdy nippelitietoon vaikkapa treenaamisen suhteen, tietoa on varmasti yllin kyllin. Eli se on vähän miltä kantilta ajattelee. Musta kirja sopii ihan urheilijoille, meille kohtalaisen reilusti kuntoileville sekä myös vähän vähemmän liikkuville. Eli ei tarvii olla urheilija eikä edes himoliikkuja hyötyäkseen kirjasta. Lisäksi alan ammattilaiset (terveydenhoitajat ym.) saavat varmasti kirjasta irti omaan työhönsä. Liikunta-asiat kun tuntuvat kuitenkin jäävän aika taka-alalle ja riippua vähän siitäkin, kuinka kiinnostunut ammattilainen itse on tästä osa-alueesta.

Ainoa asia, joka kirjassa hieman hiersi, oli paljon esimerkkinä käytetty Aino-Kaisa Saarinen. Äärinmäisen mielenkiintoista lukea, kuinka hänen raskausaikansa on konkreettisesti sujunut harjoittelun näkökulmasta, mutta ehkä Aino-Kaisa on monellakin tapaa täysin erilaisessa asemassa verrattuna meihin muihin. Kirjassa kyllä kerrotaan, että urheilijan kohdalla esimerkiksi valmennuksen ja terveydenhuollon yhteistyön tulee olla toimivaa. Olisin ehkä kaivannut esimerkkejä ihan tavallisista työssäkäyvistä liikkuvista ihmisistä ja lisäksi vaikkapa Aino-Kaisan raskaudenaikaista seurantaa olisi voinut hieman avata. Luulen kuitenkin, että Aino-Kaisalla on ollut ihan himppasen enemmän kontakteja, kun vaikkapa meillä Jyväskyläläisillä perusterveillä odottajilla (yksi lääkärikäynti neuvolassa vähän keskiraskauden jälkeen, jep). Muutenkaan en voisi olla liikaa korostamatta sitä, että urheilijoiden työ on urheilla ja palautua, eikä tilanne todellakaan ole sama täysipäiväisesti työssäkäyvälle liikkujalle. Tuo jos mikä tulisi muistaa oli raskaana tai ei.

Joinain päivinä vaan kaikki menee nappiin!

...palaan hetkeksi eiliseen. Elikkä päivään, kun kaikki just meni niinkuin siellä kuuluisassa Strömssössä.

Aamulla...

Käytiin pikkusiskon kanssa puntilla. Sillä on kuukausisopimus kuntokeskukseen, joten ei mitenkään usein treenailla yhdessä. Aina välillä kuitenkin käydään tekeen yhdessä treeni mun kertamaksuisella salilla. Oon ihan superinnoissani siitä, että se on löytänyt liikunnan elämäänsä. Omaan silmään sen tekeminen näytti tosi hyvältä ja yleinen olemus kanssa. Eilinen aamutreeni tuotti siis tuplailon, omasta ja pikkusiskon puolesta.

Päivällä...

En tiedä kuinka innoissaan ihmiset noin niinkun keskimäärin on omasta työstään, mutta itse olen omasta tulevasta niin paljon, että olin päättänyt hakea aiheeseen liittyvän perusteoksen ihan vapaa-aikaa varten ja omilla rahoilla. Ainakin kaikki alan ihmiset tietää, että Duodecimin teokset ei ymmärrettävästikään ole mitään halpoja saatika useinkaan tarjouksessa. No, meitsin kirja oli Suuressa suomalaisessa -50% huolimatta siitä, että sisältö on ihan ajankohtainen! Hämmästys ja ilo sai varmana myyjänkin suupielet ylöspäin, niin aitoa se oli. Edullinen kirja innosti tekemään toisenkin sijoituksen, eli anatomian perusteoksen. Kuulkaa noin pienestä voi ihmisen päivä tuntua siltä, että tätä ei pilaa enää mikään! Hymy ei hyytynyt edes silloin, kun yritin ehtiä sauvoineni bussiin joka loppuviimein kurvasi nenän edestä ja meitsi hyvästä yrityksestä huolimatta myöhästyi.

Illalla...

Jarppa meni jumpalle ja vei siksi aikaa mut Seppälän kaupoille pyörimään. No ne kaupat oli nähty oletettua aiemmin, Prisma ei napannut ja mietin, että mitähän tässä sitten. Muistin tien toisessa päässä olevan Gigantin ja nopeesti googlasin olisiko mun tuleva Garmin vihdoin ja viimein siinä tarjouksessa, missä se oli ennen vähän väliä ja nyt sitä on joutunut odottamaan iät ja ajat! Mitä, mitä silmäni näkivätkään? Tarjouksessa Garmin Forerunner 610 ovh 149€ tämän viikon hintaan 99€. Eipä muuta kun jalkaa kyynärsauvaa toisen eteen ja vikkelään Giganttiin.

Harmillisesti kello oli jo niin paljon, että mitään muita to do -listalla olevia hankintoja ei enää kerinnyt tekemään, Kenotkin oli jo pelattu eikä ollut edes lottopäivä. Muuten tässä saattaisi teille kirjoitella tuore lottomiljönääri, heh! Vaatimattomana ihmisenä mulle riittää kyllä varsin hyvin nämäkin jutut.

Kontolliaikaankaan ei ole enää kuin vajaa kaksi viikkoa. Oma tuntuma on tosi vahvasti sellainen, että nilkka on parantunut tosi hyvin. Välillä tulee jopa ajatus, että onkohan tää liiottelua. Vaikka kieltämättä vihlontaa tuntuu, jos aivot jostain syystä laittaa käskyä peroneuslihaksille tai jotain sinne päin. Eli ehkä tää ei ole. Joka tapauksessa kaikenlaisia juoksuhaaveitakin on päässä alkanut enenevässä määrin pyörimään. Tiedän paljon tarinoita ja kohtaloita, missä ihmiset on joutunut tosi pitkiäkin aikoja olemaan poissa oman lajinsa parista, mutta kuitenkin vuosien ja vuosien päästä kyenneet palaamaan harrastuksensa, tai aika joidenkin tapauksessa ammattinsa, pariin. Omalla kohdalla ei kuitenkaan kyse ole kuin harrastuksesta, vaikkakin hyvin rakkaasta ja tärkeästä sellaisesta. Kyllä kärsivällisyys yleensä aina tavalla tai toisella palkitaan ja ehkä itseäkin se palkinto odottaa jo ihan oven takana. Ja joka tapauksessa, lähempänä se on koko ajan!

Saikulla luettua...

...eli sekalaisia kirjasuosituksia. Tai emmä tiedä voiko nyt ihan sanoa suosituksia, mutta jotain sinne päin.

Riikka Pulkkinen: Totta

Ai että mä rakastuin Pulkkisen esikoisromaaniin nimeltä Raja, eikä kyllä kylmäksi jätä tämä toinenkaan. Kirja kertoo ihastuttavalla tavalla saman perheen ihmiskohtaloista erilaisin silmin. Tarina pureutuu todella syvälle ihmiselämän kipupisteisiin. Kuolemaan, valheeseen, anteeksiantoon. Jotenkin Pulkkinen vaan taitaa henkilöiden kuvaamisen siten, ettei edes heidän ulkonäkö tai mikään, mitä ei kirjassa mainita, jää epäselväksi. Riikka Pulkkista suosittelen kyllä jokaiselle, joka kaipaa vaikuttavia lukukokemuksia kertomakirjallisuuden parista. Luin kirjasta ensimmäiset 50 sivua nukkumaan mennessä ja loput 250 sivua herättyä. Itkuhan siinä loppuviimein pääsi. Itku ilman pahanolon tunnetta.

Musta Barbaari & Tomi Takamaa: Salil eka salil vika

Perus saliopas aloittelevalle bodarille höystettynä joitain kymmeniä sivuja pitkällä tarinalla Mustan Barbaarin tiestä tähän päivään. Kirja ei ainakaan itselle tarjonnut mitään uutta huolimatta siitä, että pidän itseäni aika edelleen aika noviisina salin suhteen. Kirja lienee suunniteltu nuorille juuri salista kiinnostuneille Musta Barbaari -faneille. Jos pohjalla on vähääkään enemmän saliharjoittelua, en ehkä opasta suosittelisi. Perusjutut lihasryhmä kerrallaan tuli kyllä kirjassa hyvin ja asiantuntevasti esille (no miksipä ei heidän toimestaan olisi tullut) ja kirjasta löytyi myös hyviä prinsiippejä treeniin. Ulkoasullisesti kirja oli esteettinen ja teksti oli helppolukuista, joten ei tämä mielestäni mitään huti ollut. Mustan Barbaarin tarina oli hauska mauste. Ylipäänsä ihan kiva idea tehdä tuollainen kirja, jota en varmasti olisi lainannut ilman sali-Musta Barbaari -komboa, vaikken ole edes millään tasolla fani!

Blaine Harden - Leiri 14

Kirja kertoo tositarinan Shin Don-hyukin paosta Pohjois-Korean vankileiriltä. Shin on tiettävästi ainoa Pohjois-Korean vankileirillä syntynyt ja sieltä paennut ihminen. Tarina on kirjan mukaan totta, vaikka alkuvuodesta uutisiin levisikin Shinin tunnustus, että kirja ei olisi täysin faktaa. Perusteluksi valehtelulle Shin kertoi halunsa salata osan elämästään. Ihmisoikeusasiantuntijoiden mukaan kyseessä ei kuitenkaan ole kuin pienet muotoseikat. Mikään mieltä ylentävä kirja ei (todellakaan) ole. Suosittelen kirjaa kaikille ihmisoikeuksista kiinnostuneille ja etenkin heille, joita ei ihmisoikeudet juuri hetkauta. Voin nimittäin kertoa, että kirjan jälkeen hetkauttaa ja mitä suurempi joukko on tietoisia siitä, mitä maailmassa tapahtuu, sitä parempi paikka tästä maailmasta on mahdollista tulla.

Elina Hirvonen - Että hän muistaisi saman

Lyhyehkö tarina päivästä, jona sukelletaan kertojan sekä hänen miehensä lapsuuteen sekä läheisten psyykkisiin sairauksiin. Oon lukenut tän kirjan joskus aiemminkin, eli ihan koskettava kertomus. Huonoja kirjoja en nimittäin koskaan lue uudelleen. Totta puhuen en kuitenkaan muistanut, miten kirja tarkalleen ottaen meni, joten mikään maailman vaikuttavin lukukokemus ei ollut kyseessä. Hyvät kirjat nimittäin muistaa. Kirja on tosiaan sivumäärältään lyhyt, eli nopeasti luettu.

---

Sellaista. Siinä aika kattava kuvaus, mikä tällä hetkellä on in. Kotimainen itkukirjallisuus siis ja satunnaiset välikirjat maailman kauheuksista sekä urheiluun liittyvät jutut. Huomenna saattaa kuitenkin alkaa aika, jona tekee mieli lukea dekkareita. Never know. Nekin uppoo kyllä. Muistan elävästi päivän, jona luin ekan Wallanderin. Ne oli pakko ahmia putkeen kaikki. Heti. Välillä oli kiva urheilla, sit oli myös pakko käydä töissä ja tehdä jotain muutakin juttuja!

Lukukokemusten kärkeen: Huipulta huipulle, elämänmuutos ja Everest.

Sen sijaan että olisin lusinut näitä sairaslomapäiviäni lukemalla opintoihin liittyvää kirjallisuutta, olen lukenut kaikkea muuta. Ja hyvä niin. Hyvä, että löysin tuon Carina Räihän kirjan elämänmuutoksesta ja matkasta kohti suurta unelmaa, Mount Everestin valloitusta: Huipulta huipulle -elämänmuutos ja Everest. Kirjahan ei ole mikään uutukainen, mutta niin vaikuttava, että tahdon kirjoittaa siitä.
Carina Räihä on entinen pankkiiri, joka hyppäsi pois oravanpyörästä ja alkoi elää elämäänsä nauttien. Suureksi unelmaksi muodostui Everestin valloitus ensimmäisenä suomalaisena naisena ja sen hän myös toteutti. Huipulta huipulle, kuten kirjan nimikin kertoo. Kirjaimellisesti. Suoritus vaatii huippukunnon, päättäväisyyden ja kärsivällisyyden lisäksi myös onnea. Kirjassa vuorottelee tarinankerronta itse projektin ja siihen johtaneiden päätösten välillä. Elämänmuutos ja Everest.

Mount Everest. Tuuli voi puhaltaa 250 kilometriä tunnissa, lämpötila laskea 50 asteeseen ja lunta voi tulla 60 senttimetriä tunnissa. Jo puolivälissä huipulle joka toinen saa hapenpuutteesta aiheutuvan vuoristotaudin oireita. Mitä korkeammalle mennään, sitä suurempi riski on sairastua vakavasti, jopa kuolettavasti. Lisäksi henkeä uhkaavat lumivyöryt, railot, putoaminen ja paleltuminen. Mikä saa ihmisen lähtemään hankkeeseen, joka on sekä hengenvaarallinen, henkisen ja fyysisen sietokyvyn äärirajoilla että kaikenlisäksi kallis?

En ole koskaan ollut juurikaan kiinnostunut vuorikiipeilystä ja näinollen en todellakaan ole koskaan käsittänyt mitä kaikkea kiipeäminen maailman korkeimmalle vuorelle vaatii. Sponsorien kerääminen, matkajärjestelyt, harjoittelu ja itse reissussa lukuisia ja taas lukuisia akklimisoitumisvaelluksia (sopeutumisvaelluksia) lähemmäksi huippua palaten taas alemmaksi perusleiriin. Kunnes vihdoin ja viimein on aika taivaltaa myös kaksi viimeistä osuutta, sopivan sääikkunan auettua. Päivä toisensa perään elämää todellakin alkeellisissa ja karuissa oloissa vuoristossa, jonka säätilat vaihtelevat polttavasta kuumuudesta jäätävään pakkaseen. Käsittämätöntä kertakaikkiaan. Vuoren huipulle on tehty noin 10 000 yrityistä, joista 3000 on ollut onnistunutta. Lisäksi vuoren rinteet ovat vaatineet yli 200 ihmisen hengen. Aika karuja tilastoja. Ajatella, että moni ihminen on tehnyt jopa vuosia työtä huiputtamisen eteen joista kuukausia itse vuoristossa ja monen huipulle pääsy saattaa katketa viimeiselle tasanteelle 300 metriä huippua alemmaksi vain ja ainoastaan siksi, että sääolot käyvät liian vaarallisiksi ja happi käy vähiin. Tai monesta, niin monesta, muustakin syystä. Tai ajatella, että kuitenkin 30% sinne yrittäneistä kuitenkin tuon huipun saavuttaa.

Uskon, että jos haluaa jotain riittävästi, tulee maailmankaikkeus vastaan ja asiat alkavat loksahdella paikalleen. Universumi ei kuitenkaan tee asioita puolestasi, vaan unelmienkin vuoksi on tehtävä paljon töitä. 

Mitään varsinaista vuorikiipeilykuumetta kirja ei minussa nostanut. En myöskään ajatellut marssia irtisanomaan itseäni. Elämää tuo kirja kuitenkin laittoi ajattelemaan. Siihen on tällä hetkellä myös aikaa. Lisäksi kirjasta sai ihan mieletöntä kipinää ja uskoa, vaikka en tarkalleenottaen edes tiedä mihin. Varmaan elämään ja siinä edessä oleviin lukemattomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Ei sillä, etteikö tuota kipinää ja uskoa olisi ihan omastakin takaa.

Tekemisen motiivi pitäisi olla mielekkyys. Niin lopputuloskin on monesti parempi. Ensisijainen vastuu omasta hyvinvoinnista on kuitenkin itsellämme, ja onnen avaimet on jokaisen itse löydettävä...
...Eletään lomaa tai eläkepäiviä odotellen, ja ajatellaan, että sitten lomalla tai eläkkeellä voi tehdä kaiken sen mitä oikeasti haluaa... Voi myös olla, että sitä päivää, jolloin täydellisen elämän on suunnitellut alkavan, ei koskaan tule. Pitäisikö meidän kuitenkin yrittää elää joka päivä?

Monesti tällaiset tarinat kulminoituvat siihen, että jätetään päivittäinen työ ja heittäydytään täysillä elämään. Jossain määrin se harmittää, koska mielestäni ihmisten tulisi keskittyä tekemään myös työtä, joka on mielekästä. Kirjassa kuitenkin korostetaan, että kirjoittaja ei kehoita ketään hylkäämään työtä, eikä edes soimaa uraputkessa eläviä ihmisiä. Kirjoittajalle tämä ei vaan ollut oikea tapa elää ja kirjassa korostetaankin, että elämän tulisi olla oman näköistä, oli se sitten minkälaista hyvänsä. Myöskään unelmien ei tarvitse olla kiipeämistä maailman huipulle tai ylipäänsä mitään mahtipontista tai suurta, vaan myös niiden, haaveiden, tulisi olla oman näköisiä. Loppujen lopuksi oon tosi vähän lukenut tämäntyyppisiä kirjoja. Tosi tarina -tyyppiset kirjat on yleensä olleet selviytymistarinoita ns. itsestä riippumattomista olosuhteista. Paikoista tai elämäntilanteesta, johon ei todellakaan kirjan kirjoittaja ole pyrkinyt. Kuten esimerkiksi sotatilanne. Nyyhkytarinoita.

KOKEMUSTA RIKKAAMPI, UNELMAA KÖYHEMPI

Yllä olevin sanoin on nimetty yksi kirjan päätösluvuista. Oikeastaan siihen kärjistyy koko elämä. Matka, se todentotta on tärkein!

Löytäihen se kirjastakin. Yks mun lempiruno!

(Kuvat avonaisesta Carina Räihän kirjasta. Kuten myös keskitetyt tekstilainaukset. Suuri kunnioitus ja yläfemma hänelle!)

Muutama kirjatärppi talveen

Kävin eilen pitkästä aikaa kirjastossa. Jostain syystä opiskelu on jälleen kerran onnistunut tappamaan mun lukuharrastuksen. Mulla lukeminen on siis kausittaista: jos on jotain tiivitä opintoja, se ikään kuin unohtuu ja jos ei, ahmin kirjoja. Näin on ollut ennenkin. Lukuunottamatta peruskoulua.. Silloin ahmin vain niitä kirjoja. Kotimainen kaunokirjallisuus on ehkä lähinnä mun sydäntä. Tykkään myös kirjoista, jotka kertovat erilaisista maailmoista. Yleensä niistä nurjemmista puolista, joista kuitenkin aina löytyy jotain kaunista. itkukirjallisuuden ystävä siis.

Tästä lähtee.. P.S. Säilyttäkää niitä lähikirjastoja!

Opintojahan en vielä ole saanut päätökseen, mutta lukuharrastusta ajattelin lämmitellä silti. Enkä aio potea huonoa omaatuntoa, että mukama pitäisi lukea jotain, joka kehittää ammatillisesti.

Tässä muutama kirjatärppi hyvä takuulla talveen.. Mitä te suosittelisitte mulle?

Kim Echlin, Kadonneet.  
Tarina suuresta rakkaudesta, menettämisestä, sodasta ja kodista. Myös rakkauden riittämättömyydestä maailmassa, joka on jossain hyvinkin paha. Tapahtumat alkavat Montrealista Kanadasta ja päättyvät Kambodzaan, kansanmurhan jälkeiseen aikaan. Maan ja kansan tapahtumat pääsevät todella iholle.

Jostain syystä tämä kirja palaa mieleeni jokainen kerta, kun Suomessa äänestetään. Kuinak hyvin täällä asiat onkaan, kun on oikeus olla poliittisesti jotain mieltä.

Juha Itkonen, Myöhempien aikojen pyhiä.  
Kertomus Suomalaisesta yhteiskunnasta nuoren Amerikkalaisen mormonipojan silmin. Lähetystyötään tekevää poikaa myös koettelee oma usko.

Juha Itkosen esikoisromaani sai Kalevi Jäntin palkinnon ja oli myös Finlandia -palkintoehdokkaana 2003. Myös kirjoittajan myöhemmät romaanit ovat mielestäni olleet kerta toisensa perään erittäin hyviä ja taitavasti kirjoitettuja.

Riikka Pulkkinen, Raja.  
Kirjassa kulkee kaksi tarinaa rinnakkain; Nuoren tytön epäsopivana pidetty rakkaus itseä vanhempaan opettajaan sekä jo varttuneen naisen epäsopivana pidetty lupaus auttaa elämänkumppaniaan kuolemaan, kun tämä ei enää muista. Edes vaimoaan. Herättää ajattelemaan monia asioita. 

Runsaasti huomiota herättänyt esikoisromaani. Ikäväkseni en vielä ole kyseisen kirjailijan muita kirjoja lukenut. Mainittakoon myös, että Riikka Pulkkinen on nuorempana ollut varsin lahjakas yleisurheilija.

Liza Marklund, Uhatut.   
Kertomus nuoren ruotsalaisnaisen rakastumisesta, avioerosta ja sen jälkeisestä vainosta.

Ilmestyessään markkinoitu tositarinana, joka myöhemmin itse kirjailijan myöntämänä on kerrottu korkeintaan perustuvan tositapahtumiin. Koukuttava kertomus.

Haruki Murakami, Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.  
Aivan tavallisen japanilaisen kirjailijan kerrontaa juoksuharrastuksestaan. Kirja ei sisällä käytännöllisiä treenivinkkejä, vaan avaa juoksemisen filosofiaa. Jopa elämänfilosofiaa siinä määrin, että kirjaa voi suositella muillekin, kuin kestävyysjuoksun harrastajille.

Kirja perustuu Murakamin omiin muistiinpanoihin pääasiassa juoksemisesta. Kirjoittaa myös fiktiivisiä kirjoja, joista tämä lukija ei kyllä tiedä ainoatakaan.

Sofi Oksanen, Puhdistus.  
Tapahtumapaikkana sekä Suomi että Viro. Avaa hyvin Viron lähihistoriaa naisen näkökulmasta. Vaikuttavaa kerrontaa.

Olen lukenut Oksasen tuotannosta myös Stalinin lehmät, joka ilmestyi jo ennen Puhdistusta. Hyvin samantyylisiä kirjoja ja viimeksi mainitusta pidin ehkä hieman enemmän. Myös Baby Janen olen lukenut, joka edellisista poiketen sijoittuu Helsinkiin. Myös sitä voin suositella. Ei ole suotta Oksanen palkintoja kahminut.

Anna-Leena Härkönen, Loppuunkäsitelty
Omaelämänkerrallinen teos vuodesta sisaren itsemurhan jälkeen. Kertomus tapahtumista tunnetiloineen alkaen kuolinpäivästä ja päättyen kuoleman vuosipäivään.

Valitsin tämän kirjan useistä Härkösen hyvistä kirjoista siksi, että tämä on ehkä eniten konkreettisesti  tunteita (lue: itkua) herättänyt kirja, mitä olen koskaan lukenut. Härkönen osaa höystää kirjojaan myös huumorilla, mainittakoon nyt esimerkiksi Ei kiitos. Härkönen vaan on pettämätön.

Antoine de Saint-Exupery, Pikku prinssi.  
Satu, joka kuuluisi jokaisen aikuisen lukea. Voiko siitä muuta sanoa?

Kirja-arvostelu: Luomuliikunnan vallankumous

Opiskeluaikanani minulta kysyttiin tentissä, mistä tekijöistä liikunta koostuu. Toisaalta tietämättömyyttäni ja toisaalta pientä anarkismia uhkuen vastasin kysymykseen välinpitämättömästi: "Ihan sama, kunhan sitä tehtäisiin enemmän". Vaikka tentin jälkeen muistin vastauksen olevan useus, teho, kesto ja liikunnan tyyppi, en vieläkään ollut varma, miksi liikunta piti paloitella noin tarkasti osiin.

Kertoo Arto Pesola kirjan Luomuliikunnan vallankumous -sohvan pohjalta taisteluvoittoon (2013) johdannossa. Pesola on koulutukseltaan liikuntafysiologi (LitM) ja liikuntabiologian laitoksen väitöskirjatutkija aiheenaan istumisen terveyshaitat ja terveyden edistäminen arkiaktiivisuuden avulla. Tekstissä esiintyvät keskitetyt lainaukset suoraan kirjasta.

Kirjan ensimmäisessä osiossa paneudutaan istumisen kulttuuriin. Entisajan metsästäjä-keräilijän on ollutkin tarkoitus istua aina kun istuminen on ollut mahdollista. Levähdys on mahdollistanut esimerkiksi ruoan haun jatkamisen. Hengissäpysymisen kannalta ihmisen on ollut optimaalista valita levähdys siis aina, kun siihen on ollut mahdollisuus. Tämän päivän maailma mahdollistaa tuota lepäilyä ja istumista aivan liikaa, enemmän kuin elimistömme todellisuudessa sitä kestää. Tuota ajatusta kun oikein jalostaa, tulee kiistatta mieleen, että minunkaltaiseni puuhastelija olisi menestynyt entisaikojen metsästäjä-keräilijöiden elämässä varsin huonosti.

Ennen istuminen oli lepohetki raskaan päivän keskellä. Nyt ensimmäistä kertaa, istuminen ei ole enää vain lepäämistä varten. Se on toiminto, jota teemme kaikkialla. Kotona, koulussa, opiskeluissa, työmatkoilla, töissä ja vapaa-ajalla meidän ei tarvitse enää muuta, kuin tukeutua tuolin kannateltaviksi, sillä pakottavaa tarvetta lihastyölle ei enää ole.

Toinen osio tarjoaa kattavaa tutkimustietoa istumisen aiheuttamista terveyshaitoista, joista pahinpana (joskin myös helpoimmin tutkittavana) pidetään television katselua. Älkääkä peljätkö, te jotka inhoatte tutkimuksiin vetoamista, ja kahvahdattekin sanaa amerikkalaistutkimus. Tutkimustieto perustuu kattaviin tutkimuksiin, jotka on mielenkiintoisesti kirjoitettu kansankielelle. Niin, aivan meidän jokaisen luettavaksi. Eikä ainoastaan luettavaksi, vaan myös ymmärrettäväksi. Osio on mielenkiintoinen sekoitus tutkimustietoa ja meidän aivan tavallisten pulliaisten kokemuksia.

Kuntoliikunnan lisääminen ei siis ole optimaalinen keino istumisen haittojen poistamiseksi, sillä inaktiivisuus vaikuttaa suureen asentoa ylläpitävään lihasmassaan eri mekanismien kautta mihin kuntoliikunnalla voidaan vaikuttaa. Vaikka harrastaisit kuntoliikuntaa olet suuren osan hereilläoloajastasi alttiina istumisen haitoille. Vastaavasti istumista tauottamalla voit saada suuria terveyshyötyjä riippumatta siitä harrastatko kuntoliikuntaa vai et.

Pahimmillaan liian raskas kuntoliikuntarypistys kostautuu arkisessa elämässä siten, että loppupäivä vietetään entistä passiivisemmin. Olen usein miettinyt, että liikuntaa pitäisi jokaisen harrastaa edes sen verran, että siitä saisi ne kiistattomat terveyshyödyt. Tosiasia on kuitenkin se, että kaikkia ei kiinnosta liikunta. Ylipainon ollessa entistä suurempi ongelma yhteiskunnassa, niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla, tässä asiassa onkin ollut valtava dilemma. Liikkumattomat ihmiset kantavat itsessään stigmaa, jota me liikkujat heissä ylläpidetään. Ja mikä pahinta, jatkamme sitä edelleen jälkipolville kehittyvän teknologian tarjotessa aina vain helpompia vaihtoehtoja elämästä suoriutumiselle.

Olemmeko vieroittaneet ihmisiä liikunnan ilojen parista vetämällä liikkumattomuuden ja liikunnallisuuden välisen rajan liian korkealle? Kannammeko siis edelleen aikaisen tutkimuksen korostamaa kovatehoisen harjoittelun perintöä taakkanamme? Ovatko suositukset oikeat, jos ihmiset eivät todellisuudessa toteuta niitä? Minkälaiset suositukset toimisivat paremmin?

Viimeinen osio tarjoaa sinulle aseita selättää näitä nykypäivän maailman haasteita. Nimensä mukaisesti viimeinen osio on luomuliikunnan vallankumous. Kahden ensimmäisen osion vaikuttavuus saa jopa tällaisen kohtalaisen aktiivisen ihmisen pohtimaan omaa elämäänsä ja toimintaa. Tarttumaan tärppeihin. Niin ammatillisesti kuin siviilissäkin. Siitäkin huolimatta, että en tee istumatyötä, katson televisiota saman verran viikossa kun Suomalaiset katsovat keskimäärin päivässä, harrastan kuntoliikuntaa monin verroin suosituksia enemmän ja autottomana ihmisenä joudun kantamaan itseni ja reppuni paikasta a paikkaan b pyörällä tai kävellen. Aina.

Kuntomme ja toimintakykymme huonontuessa automaation ja passivoitumisen lisääntymisen kanssa, myös yritykset ja yhteiskunta ymmärtävät tämän kurimuksen vaikutukset toimintoihinsa. Ihminen ei ole vain mekaaninen välikkappale tuontavälineiden rattaissa. Kehomme optimaalinen toiminta vaatii toimenopiteitä sen omista, ei kenenkään muun lähtökohdista.

Liikuntalässytyksen besserwisser on nöyrtynyt. Tähän päivään saakka olen suitsuttanut liikuntaharrastuksia terveydestäni. Tämän päivän jälkeen osa kunniasta siirtyköön arkiselle elämälle. Tuolista ylösnousemiselle. Kirja ei todellakaan boikotoi perinteisiä liikuntasuosituksia. Päinvastoin, se antaa vain uuden ulottuvuuden. Kuntoliikunnan hyödyt on ja pysyy. Kirjassaan Pesola toteaa kertoneen tehdyistä tutkimuksista pessimisistisesti. Ehkä meille, liikunnan riemujen sanansaattajille se onkin sitä. Vieressä saattaa silti istua joku, joka kokee tuon riemun sanansaattaminen suoranaiseksi ällöttäväksi paasaukseksi. Hänelle tuo kirja alusta loppuun optimismia. Suosittelenkin tuota kirjaa jokaiselle, niin liikkujalle kuin liikkumattomalle. Terveys- ja liikunta-alan ammattilaisille ja siviiileille, ehkä hekin jonain päivänä puhuvat samaa kieltä koettaessaan ehkäistä yksilön riskiä sairastua kansansairauksiin. Kirja ansaitsee paikkansa kotitalouksissa Joka kodin suuren lääkärikirjan vieressä ja vastaanottohuoneissa Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen opusten vieressä. Ainakin niin kauan, kun THL julkaisee sisällöstä oman opuksensa ja suosituksensa. Sen päivän koittaessa tulee silti muistaa pysyä perusasioiden äärellä:

Edes terveys ei ole riittävän hyvän elämän mittari, vaan hyvä elämä kunpuaa jostain paljon syvemmältä kuin lihaksistamme ja verisuonistamme. Hyvä elämä on rehellisyyttä ja kunnioittamista oman elämäsi onnellisuuden etsimisessä. Katso itseäsi peiliin ja kysy itseltäsi mtä oikeasti haluat keholtasi, mieleltäsi ja sielultasi. Haluatko istua tuolissa vai elää elämää, jota oikeasti haluaisit elää?

Mielenkiintoinen ulkoasu ansaitsee oman kuvansa.
Kuvitus Olli Järvinen.