Vähän kokeilin juosta (no hölkätä)

Viime viikolla oli sitten se kauan odotettu jälkitarkastus. Odotuksiin nähden tuo käynti oli aika tyhjä arpa. Kaikki kunnossa, se lienee pääasia. Fiiliksen mukaan jatkossa liikunnat ja plaa plaa. Terveydenhoitaja sentään oli vatsalihasten erkauma-asiaan perehtynyt ja hän kohdallani tilannetta kokeili. Silläkin saralla pitäisi kaiken olla varsin hyvällä mallilla. Terveydenhoitohenkilöstön puolesta siis lenkille vaan, jos siltä tuntuu. Varsinaisten suorien vatsojen treenaamista tulisi kuitenkin edelleen välttää, kuten myös liikkeet, jotka tuovat vatsaonteloon paljon painetta.

Silti jotenkin huolettaa ja päässä pyörii sen sata kysymystä asian tiimoilta. Täältä löysin hyvän kirjoituksen asiasta ja selkeän ohjeen "kotitestaukseen", klik! Kirjoituksessa ilmenee myös se, miltä optimaalitilanteen pitäisi tuntua, koska optimitilanteen ja varsinaisen erkauman väliin mahtuu vähän tilaa. Noin niinkuin kirjaimellisesti, heh. Oma tunne oli myös varsin hyvä. Painaessani sormen napaan tunsin reunat molemmin puolin, sormi ei uponnut yhtään minnekään, mutta ei tuntuma ihan yhtä timmi ollut, mitä rystysen väliin painaessa. Pitäisi tosiaan nyt varata se fyssari. Mutta kun se aika. Sitä on, mutta rajallisesti. Etenkin nyt ristiäisten alla on ehkä miljoona muutakin asiaa muistettavana ja hoidettavana tällä laholla päällä.

Juoksujalkaa on jo hyvän tovin vipattanut todella lujasti (kevät!). Niinpä päätin ihan vaan kokeiluluontoisesti kokeilla miltä se hölkkä tuntuu. Eilen sitten hölkkäilin vaunujen kanssa kaksi kertaa kilometrin pätkän. Kuntohan se on huono, mutta muutoin juoksu tuntui varsin hyvälle. Lantionpohjassakin. Oon muutenkin niin tottunut palailemaan juoksun pariin milloin minkäkin telakkajakson vuoksi. Mainittakoon myös, että juoksu tuntui paljon paremmalta, kuin nilkkamurtuman ja operaation jälkeen ja paljon paremmalta, kuin korjaavan leikkauksen jälkeen, joka sekin sujui jo varsin mallikkaasti. Paremmalta jopa vaunujen kanssa. Ainakaan ennen tuota fyssaria en kuitenkaan juoksemista viikottaiseksi tavaksi ota. Ihan varmuuden vuoksikaan. Ja ehkä myös jatkossa nuo pikkukokeilutkin ilman niitä vaunuja.

Lantionpohjaa ja erkaumaa enemmän huolissani olen oikeastaan muusta kropasta. Kuinka kestäisi kintut kannatella tätä, no, edelleen normaalia isompaa minua? Tässä on siis toinen syy aloitella juoksua erittäin varovasti. Taistelinhan plantaarifaskiitin/jalkapöydän rasitustilan kanssa keväästä 2013 asti aina kevääseen 2016 leikkauspöydälle saakka "pienen" nilkkamurtumaepisodin ja siitä johtuneiden lisävammojen kera. Joka tapauksessa mulla on pieni haave. Nimittäin viettää juhannusta Lannevedellä. Juosten. Kiimasen savulenkillä. Ihan rauhassa. Vitonen olisi hyvä ja takuuvarmat enkatkin, taas! En nimittäin koskaan ole juossut vitosta, heh. En tiedä onko sekin vähän liiottelua. Toisaalta vuosi sitten tähän aikaan oli ollut viikon kauemman ilman kipsiä jalassa, kuin nyt on synnytyksestä (seitsemän viikkoa) ja silti juoksin kympin. Ihan kelpo kympin vielä. Se sulkisi kivasti ympyrän. Vuoden mittaisen ympyrän. Odotinhan tuolloin (tietämättäni kylläkin) tuota pikkuista tuhisijaa, joka nyt nukkuu uniaan parvekkeella. Ehkä vitonen vaunujen kanssa?

Venähtänyt nilkka ja muita kuulumisia laskettuna päivänä

Huh huh, mikä viikonloppu. Joka keväiseen tapaan jalkahaasteita siis. Lauantai-iltana kävin kävelyllä ja kuinka ollakaan sattui just se, jolta oon itseni seivannut monta kertaa tämän raskauden aikana. Ei, en lentänyt rähmälleni (onneksi sentään!), mutta nilkka pyörähti mojovasti ympäri. Aikalailla toisinto kahden vuoden takaa, mutta lenkkikengillä. Jälleen kerran varailin kivuliaasti jalalle, mutta lateraalimalleolin seudulle nousi kolmen koon ensiavusta huolimatta mojova turvotus illan mittaan. Viime kerralla menin päivystykseen takki auki ja varmuuden vuoksi hiihdettyäni tuolla myöhemmin murtuneeksi todetulla jalalla reilu 20km lopputulemana useamman päivän sairaalareissu leikkauksineen. Tuon pari vuotta sitten tapahtuneen tapaturman revanssi oli sitten viime keväänä re-operaation merkeissä, jolloin taas liikkumisen avuksi tarvittiin kävelykepit toista kuukautta. Arvata saattaa millainen kylmä rinki takapuolen alle tällä kertaa kasvoi. Päätin kuitenkin, että lauantaiyötä vasten on ihan turha tuonne päivystykseen lähteä.

Voin kertoa, että yö oli pitkä. Kaikkein eniten siksi, että päässä pyöri kauhuskenaario siitä että mitä, jos en voi hoitaa mun vauvaa täysillä hänen synnyttyään. Google lauloi, kun ei uni tullut. Voin esimerkiksi kertoa, että jos äiti sairastuu ja on kykenemätön hoitamaan vauvaa, voi hän jäädä sairaspäivärahalle ja isä on sitten se henkilö, joka viettää vanhempainvapaata. Aamulla hyökättiin kasiksi päivystykseen. Lääkäri sanoi, että kipu on palpoiden juuri niiden nivelsiteiden kohdassa, jotka tyypillisesti kyseisessä tilanteessa venähtää, mutta koska turvotus on kova ja taustalla vielä tuollainen toimintakykyyn nähden yllättävä murtumalöydös, on jalka järkevä kuvata. Ei murtumaa ja suurensuuri huokaus! Harvoin ihminen on näin onnellinen nivelsiteiden venähtämisestä, heh. Etenkin, kun tietää, mitä kaikkea riesaa siitäkin voi syntyä. Toki se ontuminen sai aikaan mojovan noidannuolityylisen kivun toiselle puolelle alaselkää ja lantion seuduin luita jäyti entistä enemmän. Nilkka kuitenkin näyttää toipuvan hyvin ja tänään pystyy täällä sisällä hiljakseen jo lähes normaalisti astumaan, vaikka kovin turvonnut se on edelleen. Luulen, että huomenna jo lähden vähän uloskin.

Positiivisia tykytyksiä sai aikaan Heikkisen Matti, jonka onnistumista oon tosi kovaa toivonut monet kerrat. Jostain syystä oon sympatiseerannut kyseistä hiihtäjää jo tosi kauan. Niinkuin tietysti muitakin, mutta häntä etulinjassa. Iso peukku muutenkin kisoille, jotka jäi livenä itseltä näkemättä. Missatun Kontiolahden jälkeen oli Lahti 2017 suunnitelmissa kyllä, mutta vauvauutisen vuoksi en sitten lippuja ostanut. Edellislauantaille yritin kyllä kaveria haalia, mutta se ei sitten onnistunut (jännä, olivat nimittäin mun vauvakutsut silloin <3). Päivä taisi muutenkin olla loppuunmyyty. Muutenkin suurinpiirtein kaikkien muiden mielestä olisi ollut paska idea lähteä Lahteen seisoskelemaan ruuhkiin tässä tilanteessa ja televisiokuvaa nähtyä tulin itsekin samaan johtopäätökseen. "Aina välillä" oon "ihan vähän" optimistinen tuon oman toimintakykyni kanssa. Kontiolahdellekin olin kovaa lähdössä kipsi jalassa sauvojen kanssa, kun en vielä tiennyt, että tulen olemaan leikkauspöydällä silloin, heh.

Sitten tähän päivään, nimittäin laskettuun päivään. Jännistä jännimmät ajat siis kyseessä. Nämä loppuvaiheen kolotukset on inasen saanut mua kärsimättömämmäksi, mutta silti tuntuu, että kanssaihmiset Jarppaa lukuunottamatta on vielä enemmän kärsimättömiä. Kaikenlaista touhua on tässä kotonakin ollut, oon jopa innostunut leipomaan. Se, että vauva ei vielä ole syntynyt, ei oo mulle mikään yllätys ja osasin sitä vähän odottaakin. Anoppi kyllä on parhaansa mukaan yrittänyt saada mut uskomaan muuta. Kaikenlaisten "merkkien" tulkintaa olen myös ihan tietoisesti pyrkinyt välttämään, koska luulen, että sellainen saisi olon vaan kärsimättömäksi. Toki alan olla jo todella valmis saamaan vauvan syliin ja toivon, että ihan käynnistykseen saakka ei tarvitsisi mennä. Muuten olen kyllä häntä valmis odottamaan edelleen rauhallisin mielin.

Kisapipo päässä kuitenkin, heh!
<---------------

Laskettuna päivänä, rehellinen mahakuva ja peiliselfie.
---------------->

(Juoksu)arki on talossa

Juoksu sujuu, edelleen, ilman sen kummempia tuntemuksia. Toissa viikolla juoksin sen 21 kilometriä, jota blogissa jo kerkesin tuuletella. Viime viikon kilometrit oli 25 ja tällä viikolla tähtäin on 30 kilometriä. Maanantaina juoksin vitosen ja tänään 15 kilometriä paahtavassa helteessä. "Lenkillä...", lukee keittiön pöydällä olevassa lapussa. Tuntuu, kuin arki olisi vihdoin ja viimein palannut taloon.

Viime viikolla juoksin Laajavuoren takamailla kuntokympin. Juostessani mietin, koska viimeksi täällä juoksuaskelin olen liikenteessä ollut. Peruslenkki treenatessani Vaarojen maratonille vuonna 2012. Olen toki käynyt samoja maastoja sauvojen kanssa temuamassa, mutta juossut olen siellä viimeksi tuona vuonna. Kolme ja puoli vuotta sitten. Siellä juostessa tuntui, kuin näitä vaikeuksien vuosia ei koskaan olisi ollutkaan. Kuin olisin lenkkiä juossut viime viikolla. Metsässä ehtii toki tuossa ajassa tapahtua paljon. Laajiskin on muuttanut reitin eriksi sitten vuoden 2012, mutta minä uskollisesti kuljen samaa lenkkiä. Soisella takasuoralla on edelleen samat kannot, kivet ja puupalikat joiden päälle astumalla lenkistä selviää kuivun tossuin kotiin. Ja askelmerkit sopivat niihin täydellisesti. Ihan kuin taukoa olisi ollut vain kolme viikkoa.

Tänään kiersin Tuomiojärven. Sen lenkin olen viimeksi juossut vuonna 2014. Hatarassa yrittyksessä palata niin rakkaan juoksuharrastuksen pariin vuoden tauon jälkeen. Rantaan oli valmistunut uusia pätkiä kuljettavaksi lähempänän järveä. Leirintäalueen jälkeiseen metsikköön oli rakenteilla kerrostaloja ja ennen omaan silmään liian uusi Haukkalan alue oli vanhoilta osiltaan jo hyvin kotoisan näköinen. Onko siitä todella niin kauan? Muutama päivä sitten soitin Jlle. Milloin mennään lenkille? Keuruulle, varttimaratonille? Jotain vähän pidempää siivua? Perjantaina. Perjantain perinteinen pitkis. Vhintään kerta kahteen viikkoon kimpassa. Nyt tuli vaan vähän pidempi tauko näihin perinteisiin.

Välillä tuntuu vaaralliselle olla näin hemmetin fiiliksissä. Näiden vuosien aikana, tarkalleen ottaen kaksi vuotta sitten, on päästy pidemmällekin ja taas tipahdettu alas. Toisaalta taas kaiken fiilistelyn takana on kuitenkin tämä hetki just nyt. Juostut lenkit, ei tulevaisuudessa juostavat. Vaikka tällä hetkellä tuntuu, että kolmen vuoden vastustus on kolmessa viikossa pyyhkäisty pois, niin kieltämättä tuo aika on kasvattanut. Nimenomaan juoksuharrastajaa ilman juoksukilometrejä.

"Viel ku lanka lampussa hehkuu Kaikki kuittaa kun haippi huippaa Mut joskus viimeinen valo sammuu Koita muistaa tää ei oo ikuista"

Tuo JVG:n biisi on soinut valehtelematta jokaisella juoksulenkillä. Jätkät on tehnyt kappaleen ehkä ystävyydelleen ja menestykselleen musiikkibisneksessä. Mulle se on biisi ittestä ja harrastuksesta. Eikä se ole negatiivista vellomista siinä, että nurkan takana vaanii plantaarifaskiitti, nilkkamurtuma, peroneusjännevamma tai mikään mukaan vamma. Vellomista siinä, että varmasti kaikki menee mönkään. Kiitollisuutta enemmänkin.

Juoksin (!) viime viikolla puolimaratonin verran, jes!

Olen viimeksi juossut yli kymppikilsan lenkin 19.7.2014. Melkein kaksi vuostta sitten! Tällöin jo yli vuoden kestänyt plantaari(vitun)faskiitti voitti meikän 6-0. Mahdollisille uusille lukijoille kerrottakoon pähkinänkuoressa, että sain riesoikseni sitkeääkin sitkeämmän plantaarifaskiitin (joka sittemmin muuttui epämääräiseksi jalkateräkivuksi) keväällä 2013. Välillä vähän kykenin juoksemaan, useinmiten en. Alkuvuonna 2015 minut asetettiin viimein leikkausjonoon pohjelihaksen vapautusta varten. Tällöin en (onneksi) osannut aavistaa, että vaikeudet ei todellakaan ollut siinä. Saman vuoden maaliskuussa hiihtolenkillä samaisen jalan nilkka murtui seurauksena nilkan operaatio levytyksineen. Sinnittelin, kuntoutin ja sinnettelin ja kuntoutin, mutta optimistinen luonteeni ei edelleenkään osannut aavistaa, että homma ei edelleenkään ollut tässä. Helmikuussa nuo levyt ruuveinen poistettiin toisessa operaatiossa ja kävi ilmi, että osteosynteesimateriaali oli hangannut melko pahasti peroneusjänteet. Ei siis ihme, että kuntoutuminen ei sujunut kuin oppikirjoissa. Samaisessa istunnossa hoidettiin myös tuo aiemmin suunniteltu pohjelihaksen vapautus. Optimistinen olen edelleen, vaikkakin se tässä vuosien myötä on hieman muuttanut muotoaan ja saanut joukkoonsa myös realismia.

Mutta arvatkaapa mitä? Viime viikolla pudottelin menemään kymppikilsan lenkin ja siihen kylkeen vielä yhden seiskakilsan ja neljän kilsan lenkurat! Edistymistä on siis todellakin tapahtunut ja vieläpä aika nopeaan tahtiin. Tuntuma oli ihan hyvä, mitä nyt tuon pisimmän vedon jälkeen juilintaa ja turvottelua ilmani. Luulen sen kuitenkin johtuneen parin kilometrin matkalla olleesta erittäinkin pehmeästä hiekka-alustasta, jossa nilkka pääsi muljuilemaan. Reitinvalintaongelma siis! Jokin pieni piru päässäni varoittelee tuulettelemasta, mutta en jaksa kuunnella sitä. Jos tulee takapakkia, olisi tämäkin tuulettelu jäänyt tekemättä. Lenkki kerrallaan eteenpäin. Jos tästä jalasta ei enää maratoneille ole, olkoon sitten niin. Vähempikin riittää. Oikeastaan kaikki, mitä juokseminen mulle tulevaisuudessa antaa, on kotiinpäin. Aika kreisi ajatus olisi, jos syksyllä kykenisi puolimaratonin vetämään (ja pikkuveljiä kyykyttämään). Ihan selvää kuitenkin on se, että vanhoihin juoksumääriin ja juoksukuntoon on vielä todella pitkä matka, enkä todellakaan tiedä onko kumpikaan enää edes saavutettavissa. Mutta kuten sanottu, se on ihan toissijaista. Tällä hetkellä mulla ei ole sen kummempia tavoitteita, lukuunottamatta näitä muutamaa:

• Juosta oikealla tekniikalla (ei "jalanheittoa" sivulle, ei askellusta ulkosyrjän kautta)
• Totuttaa jalkoja, pumppua ja pääkoppaa pikkuhiljaa juoksemisen makuun
• Saada juoksukuntoa pikkuhiljaa ylöspäin niin, että vauhtireservi hintsusti kasvaa ja leppoisa hölkkä muuttuisi leppoisaksi olematta kuitenkaan kuolettavan hidasta.

Sellaisia juoksukuulumisia siis. Niitä harvemmin on täältä viime vuosina voinut lukea, vaikka olevinansa juoksublogi onkin. Mukavaa viikkoa kaikille!

Lupa haaveilla -koska mä voin!

Keskiviikkona kävin tosiaan kontollikäynnillä liittyen taannoiseen leikkaukseen. Noin vaan jäi walker-ortoosi sinne lääkärin pöydälle. Peroneusjänteet on tottakai vielä todella arat ja etenkin liikeradat ulko- ja sisäkiertoon sekä plantaarifleksioon tekee kipeää ja on aika rajoittunutta muutenkin. Sielläpä ne nyt kuitenkin ovat, omilla paikoillaan ja voimaakin niistä löytyy! Dorsifleksioon sen sijaan nilkka taipuu paremmin, kuin koskaan hoitosuhteen aikana. Pohjelihaksen vapautus siis näyttäisi toimivan ja itsekin sen huomaan myös. Kävelemään lähteminen sujui paaaaljon edelliskertaa paremmin. Silloin telaluu laittoi tosi pahasti vastaan ja nilkka kipeytyi. Nyt kovilla on lähinnä "iskunvaimennusjärjestelmä", jolle ei käytännössä ole käyttöä ollut moneen viikkoon ja se tuntuu kyllä lihaksissa ja nivelissä aina lonkkaan saakka. Eilisen aamukävelyn jälkeen vasen jalka oli kuin maratontreenien pitkällä lenkillä käynyt ja tämä aamu osoitti, että vähän iisimmin, kiitos. Jalkaisin liikkumaan tottuneelle on vaan suhteellisen vaikeaa hahmoittaa sitä, kuinka pitkä matka on pitkä matka.

Leikanneen lääkärin mukaan puoli hoitoa on nyt onnistuneesti tehty, elikkä leikkaus. Puolet on vielä tekemättä, eli kuntoutus. Se on sitten mun hommaa se, mutta tottakai aion panostaa siihen oman tulevaisuuden takia ja myös siksi, että on kunnia asia hienon työn tehneitä ammattilaisia kohtaan olla mokailematta.

Siinä mä sitten tallustelin vastaanottohuoneen lattialla ihan vaan tallustelun ilosta. Ja tokihan mun oli kysyttävä se legendaarinen kysymys:
-Voinko mä vielä iha tosissaan haaveilla maratonjuoksemisesta?
-Voit,
sain vastaukseksi. Ja se vastaus tuli kuin tykin suusta. Ei epäröintiä, eikä minkäänlaista merkkiä siitä, että kysymys olis ollut millään lailla typerä. Ei, vaikka keskitin kaiken huomion lukemaan myös äänettömiä merkkejä.

Mitään rajoituksia ei käytännössä ole, mutta pallopelit ja kontaktilajit kannattaa pitää pois ohjelmasta ainakin kuukauden päivät. No eipä haittaa se, ei! Mitään äkkinäisiä liikkeitä ei siis hetkeen ja siksipä pyöräily kannattaa näillä keleillä jättää kunto- tai spinningpyöräilyksi. Myös luisteluhiihto on peroneusjänteille kuormittavaa. Hölkkää voisin kokeilla kuukauden päästä mikäli kävelylenkkeily sujuu kivuitta. Malttia asioihin ja määrien lisäämiseen, siihen kehoitettiin.

Tiedostan kyllä sen, että yhtä jos toista voi sattua. Jännä on kuitenkin huomata, että mitä enemmän on sattunut, sitä toiveikkampi ja positiivisempi osaa olla. Oon niin kertakaikkisen iloinen, enkä vaan pysty lopettamaan hymyilyä. Sairaalalla ajattelin, että koskahan joku tulee ja hakee mut psykiatriselle osastolle, kun tallailin käytäviä pitkin suupielet korvissa. Pienet jutut saa aikaan hymyn ja fiiliksen, että tekee mieli tuuletella kovaan ääneen. Kuinka ihanaa onkin seistä suihkussa ja lorotella vettä niskaan. Kuinka vaivatonta on pukeutuminen. Välillä taas menen slaavikyykkyyn lattialle ja ainoastaan siksi, KOSKA MÄ VOIN!

Terveisiä aamukävelyltä!

Keinosen nimipäivä...?

Tarunpäivänä, tarkalleen vuosi sitten vastailin hiihtolenkin aikana Whatsappiin tulleisiin nimppariviesteihin päivystyksen odotusaulasta. Oltiin kaveri P:n kanssa heitetty koko vuoden paras hiihtolenkura Palokasta Peurunkaan. Palataanpa hetkeksi vuodentakaiseen. Oli siis ihan superhyvä hiihtokeli. Kilometrit kertyi kuin itsestään ja mieli oli korkealla. Kymppikilsan kohdalla todella loivassa laskussa pieni onneton kaatuminen. Sattui nilkkaan sen verran paljon, että palattiin ampujienmajalle tekemään nopea tilannekatsaus ja kysymään mahdollisia sidostarpeita. Jep, pientä turvotusta, kärsii astua, kaikki okei. Buffista side ja matka jatkukoon. Kyllähän se nilkka vähän kipeä siinä hiihdellessä oli, ei oikein kärsinyt kantata mutkiin. Pieneen mieleenkään ei tullut, että tässä mitään sen kummempaa olisi. Päätettiin kuitenkin, että hiihtolenkki saa jäädä kolmeenkymppiin ja lähdetään peurungasta kotia kohti. Onneksi latu Suolahteenkin oli jo poikki, niin ei jäänyt harmittamaan. Kävely monot jalassa oli paljon hankalampaa, kuin hiihto, mutta edelleen hälytyskellot oli hiljaa. Peurungassa monoja riisuessa homma alkoi saada tragikoomisia piirteitä: nilkka oli mojovan sininen ja turvonnut. Ja arvatkaa mitä, mua nauratti! Pyydettiin kylmäpussia, tilattiin ruuat ja kerrottiin hyviä vitsejä:

"Hyvä tytöt, jes, hienosti tehty hoidontarpeenarviointi, ammattilaiset asialla..."

"Nonni, vedetääs kunnon annos sapuskaa, niin ei ainakaan tarvii tänään leikkauspöydälle mennä"

"Pitäiskö mennä sinne triageen, lyödä jalka tiskiin ja sanoo, et hei mä sain pari viikkoo sitten leikkauslähetteen pohjelihaksen pidennytoimenpiteeseen, vähän sapettaa nuo leikkausjonot, että aattelin tulla vasemmalta ohi.."

Edelleenkään en ajatellut kyseessä olevan nyrjähdystä kummempaa. P:n poikaystävä tuli hakemaan meidät Peurungasta. Suurin ongelma oli lähinnä se, että kerkeiskö vielä tänä keväänä heittämään pitkän hiihtoretken ja käviskö ensin kotona suihkussa vai meniskö suoraan päivystykseen. Minimoitiin edestakas ajelut Jarpalta ja soitin sille, että saa tulla hakemaan mut päivytyksestä, pieni aksidentti ja tarviin varmaan kyynärsauvat huomiseen Kontiolahden reissuun.

Perusterveydenhuollon päivystyksessä tuumailin lääkärille, että taidan mä nyt kuitenkin kyynärsauvat tarvita, koska oon huomenna menossa päiväksi Kontiolahdelle katsomaan Kaisa Mäkäräisen MM-kisoja. Lääkäri passitti röntgeniin jonka tulos johti suunnilleen seuraavanlaiseen keskusteluun (sulkeissa olevat kohdat omia ajatuksia):

-Joo, kyllä tässä selkeä murtumalinja on. Tuossakin näyttäs pientä murtumaa olevan.. (esittelee rtg-kuvaa). Että kyllä sulla nyt taitaa se Kontiolahti jäädä väliin. 

(Mitä helvettiä? Ei kyllä tää on joku piilokamera... Ei voi olla...) 

-No en kyllä olis uskonut.. No kipsi tässä varmaan sitten tulee. Mut kai mä sinne Kontiolahdelle voin lähtee. Pidän sitten ylhäällä sitä jalkaa siellä. Kai siellä nyt on mahdollisuuksia liikuntarajoitteistekin käydä.

(Ei hemmetti, kyllä siinä murtuma on.. Onkohan tää nyt tottakaan. Ihan varmana meen sinne kisoihin...) 

-Niin no. Tästä kuvasta täytyy nyt konsultoida kirurgia. 

-Okei.

Seuraavaksi oltiinkin uudestaan rtg-pöydälle ja pari erikoistuvaa kirurgia väänteli nilkkaa ja otettiin uusia kuvia. Kokeneempi heistä vilkaisi kuvaa ja totesi nopeasti, että 

-joo, kyllä tää sun nilkka joudutaan leikkaamaan, me nähdään kohta tuolla kirurgian puolella.

-okei...

 (MITÄ??? Ei jumankauta, kyllä tässä kuvataan jotain uutta Posse-kautta ja kohta noi paljastaa olevansa Jenni Dahlman ja Jaakko Saariluoma, ei tää vaan voi olla totta) 

....

-Siis leikataan milloin? Tänään? En siis välillä voi mennä kotiin? No suihkuun ainakin haluaisin? Leikkauksen jälkeen vasta? Jep. No on ikäänkuin vähän hikinen olo...

(Ei ne kyl paljasta.. Eikä tää taida todellakaan olla mikään piilokamera... Ja mä nyt ilmeisesti sitten jään tänne. Enkä mee sinne Kontiolahdelle...) 

Seuraavaksi lähti sitten peruskyselyt, kävi hoitajaa ja jo aiemmin tapaama uudelleen lääkäri juttusilla. Ootko syönyt ja juonut milloin. Siinä puolenpäivän aikaan ja vettä join tuntipari sitten tossa aulassa. Joo, yhden lasin. Ihan pelkkää vettä. Ja voin kertoa, että on nälkä ja jano. Jep, otetaanpa labroja, oot sen verran urheillut. Joo, tulee riittävä aika syömisestä ja juomisesta. Nyt ei voi sitten suun kautta ottaa mitään. Kuule tuossapa on sitruunatikku, kokeile jos sillä lähtis janontunne. Jep, jep. No eipä lähde, mutta kiitti. Tossa olis kipulääkettä. No empä ole erityisen kipeä. Otappa kuitenkin. Ok, joo. Sössinkö mä nyt itse tän, kun murtuneella jalalla 20K hiihdin. No et sössinyt. Se on mennyt siinä kaatumisessa mikä on mennyt ja sama tilanne olis, vaikka olisit tullut suoraan.

Soitto Jarpalle. Sen sijaan, että hän tulisi hakemaan mua, saa hän tuoda mulle tänne puhtaat alusvaatteet, tamppooneja, silmälasit ja kännykän laturin. Lisäksi lähetin sille mun kaverin puhelinnumeron (joka toivoi, että Jarppa mukaan vaan silti. Ovat lähinnä mun kavereita olleet (aina tuohon päivään saakka) ja vakuutin, että kyseessä on tosi sosiaalinen pariskunta ja että on paljon tärkeämpää olla kannustamassa Kaisa Mäkäräistä, mitä notkua sairaalalla. Että todellakin meette sinne. Yksikin käyttämätön lippu on liikaa, mutta no can do. Jos löytävät mukaan halukkaan, niin ilmaiseksi lähtee. Me tytöt oltiin "pakotettu" jätkät reissuun. Todellakin odotettu reissu, mutta otetaan takaisin Lahdessa 2017, vaikka laji onkin eri. No saliin pääsin vasta seuraavana päivänä eikä Kaisallakaan mennyt se kisa ihan putkeen, vaikka Jarppa & co. lähti reissuun ja me lonkkaleikatun mummun kanssa tuijotettiin silmä kovana telkkaria ja kannustettiin ihan simona.

Tommosta listaa noin niinkun muunmuassa..

Voin kertoa, että kummelin biisi, jossa lauletaan tuomiopäivästä ja Keinosen nimipäivästä sai ihan uuden merkityksen. Vuosi on tuosta näyteltämästä kulunut. Sen jälkeen on yhtä jos toista kommervenkkia ollut. Viimeisimpänä reilun neljän viikon takainen operaatio. Nyt tänä vuonna, Keinosen nimipäivänä, on meneillään elämää kyynärsauvojen kanssa osa kaksi, joka saa päätöksensä ylihuomenna. Vahvasti uskon (tietenkään ei pitäisi tuuletella mitään ennen kuin on lääkärillä käyty), että koko setti (eli kaikki mikä on pari edeltävääkin vuotta rassannut) alkaa olla parempaan päin , eli homma niinsanotusti finaalia vailla valmis. Odotan niin valtavalla innolla sitä, että pääsen hommiin. Tällä hetkellä fiilis alkaa olla jo maanisen odottava. Hommiin, eli kuntoutumaan ja kuntouttamaan ja myös ihan hommiin, josta maksetaan palkkaa. Seuraavat kaksi talvea sauvoina saa olla hiihtosauvat ja keskiviikon jälkeen toivottavasti voin myös eliminoida tuon potilaan roolin itsestäni kauas pois. Hulluinta on, että edelleen tää koko juttu tuntuu tragikoomiselta, mutta huomattavasti enemmän koomiselta. Nyt vaan peukut pystyyn, että kaikki on keskiviikkona okei ja Kaisalle kultamitali normaalimatkan kisasta. Voi pojat, kuinka hypin tasajalkaa!

Katson maailmaa...

ja sitä tulee katsottua maailmaa himpun verran erilaisin silmin, kun lähes neljänneksen vuodesta on yksi raaja enemmän tai vähemmän poissa pelistä ja kyynärsauvat edellytys pärjäämiselle. Toki oma tilanne on huomattavan paljon parempi, mitä monella muulla ja ennen kaikkea, vain väliaikainen. Paljon siis varmasti jää huomaamattakin.

Huomioita kuluneilta viikoilta.

...puhelimeen vastaaminen, viestin lähettäminen ynnä muut toiminnot, vaativat aina pysähtymään. Aika usein siinä sählätessä myös sauvat lentevät minne sattuu... Toisaalta: tulee keskitytyttyä ympäristöön, eikä naamavärkki ole liikoja kiinni puhelimessa!

...liikkeen tunnistimella aukeavat ovet on todellakin käteviä. Tai jos ne ovet olisivat edes kevyitä, eikä sellaisia panssariovia, jotka vielä sulkeutuvat ihan hemmetin nopeasti!

...ihmiset ovat oikeastaan kuitenkin aika ystävällisiä. Mulle on esimerkiksi yksi naamatuttu tarjonnut kyytiä salilta kotiin ja sitä rataa. Monta kertaa on myös toivoteltu tsemppiä ynnä muuta. Ne myös kertovat omia kokemuksiaan. Kyllä lajitoverin tunnistaa, vaikka tunnusmerkkejä (apuvälineitä) ei enää tarvitsisi.

...ei toki kaikki. Mua on aina ärsyttänyt ihmiset, jotka istuvat bussissa liikuntarajoitteisten paikoille. Ei sillä, ettäkö mä tällä hetkellä mitään sellaisia tarvitsisin, mutta kyllä se tuntuu vähän kornilta lähteä könyämään rappuja bussin takaosaan, kun etuosa on täynnä ketteriä tervejalkaisia tyyppejä REPPU VIEREISELLÄ PENKILLÄ!

...edellisen tilanteen kruunaa tietysti pysäkiltä heti kaahaten starttaava bussikuski. Kiitti, haluankin keräillä itseäni täältä bussin lattialta! No ei silleen ole käynyt, mutta monta kertaa tilannetta on kyllä tarjoiltu. Enimmäkseen bussikuskit on kyllä hyviä tyyppejä. Ystävällisiä, laskevat bussia jne. Mäkin olen ystävällinen niille, tervehdin ja myös kiitän.

...ylipäänsä nuo sauvat ovat lähes aina tiellä. Lukuunottamatta tilanteita, jossa pitää ylettyä jonnekin kauas. Aika kaukaa tuolista saa ujutettua vaatekappaleen kätösiinsä nostamatta takapuolta sohvalta. Samoin suojateiden nappia saa tökättyä säästäen useamman askeleen.

... edellinen sinänsä aika jees, koska yleensä aina joudut sitä nappia painamaan. Niille suojateille kun ei kannata yrittää, jos vihreät ovat jo jonkin aikaa palaneet. Et nimittäin kerkeä. Hyvä jos ylipäänsä kerkeät! Myös bussin perässä on ihan turha painattaa. Tai ylipäänsä kiirehtiä mihinkään muutenkaan.

...kiirehtiä ei kyllä tarvitsekaan. Koska aikaa kuulkaa on odottaa seuraavia vihreitä, seuraavaa bussia ja sitä rataa. Aikaa on vaikka mihin!

...siitä huolimatta ennakointi on enemmän kuin jees! Ja suunnitelmallisuus kanssa. Ei sitä noin vaan kipasta hakemaan yhtään mitään yhtään mistään.

...sitten on nää pikkulapset. Ne on kyllä sympaattisia. "Äiti, miks tolla tytöllä kaksi keppiä? Äiti, miksi sillä on eriparikengät? Mitä sille on sattunut ja sattuuko sen jalkaan?" Joidenkin vanhemmat saattaa olla kiusaantuneita, mutta miksi ihmeessä. Musta on ihan okei! Mieluummin vois kysyä aikuisenakin, jos mietityttää. Monesti joku kysyykin, "hei anteeks, saako kysyä, mitä on jalalle käynyt?". Enimmäkseen kysyjät on lajitovereita, mutta joskus muutenkin. Ja yleensä kaikki on tosi tsemppaavia. Ylipäänsä, kun kysytään, että hei tarviitko jeesiä, pärjäätkö? Vaikka pärjään, ihan hyvin, niin tuntuu kivalta että otetaan huomioon. Eikä siinä ole keskiössä se, että hei mua huomioidaan, vaan että hei, kyllä täällä maailmassa toisia huomioidaan!

P.S. Listasta jäi puuttumaan se, että näihin päiviin asti oon ajatellut, että raajarikkous + taaperoikäinen lapsi olis haastavin kombinaatio, niin kahdessa päivässä oon kyllä huomannut, että haastava kombo on myös raajarikkous + varhaisteinikin (etenkin jos sen kamut on hiihtolomalla ja futistreenit tauolla, heh!) "Hei mitä tehtäis? Mennäänkö MegaZoneen? Keilaamaan? Mitä tehtäis? Joo, ei pysty, ei oikein kyllä pysty... Että kiitollisena otetaan kaikki ideat vastaan!??!??!

Joinain päivinä vaan kaikki menee nappiin!

...palaan hetkeksi eiliseen. Elikkä päivään, kun kaikki just meni niinkuin siellä kuuluisassa Strömssössä.

Aamulla...

Käytiin pikkusiskon kanssa puntilla. Sillä on kuukausisopimus kuntokeskukseen, joten ei mitenkään usein treenailla yhdessä. Aina välillä kuitenkin käydään tekeen yhdessä treeni mun kertamaksuisella salilla. Oon ihan superinnoissani siitä, että se on löytänyt liikunnan elämäänsä. Omaan silmään sen tekeminen näytti tosi hyvältä ja yleinen olemus kanssa. Eilinen aamutreeni tuotti siis tuplailon, omasta ja pikkusiskon puolesta.

Päivällä...

En tiedä kuinka innoissaan ihmiset noin niinkun keskimäärin on omasta työstään, mutta itse olen omasta tulevasta niin paljon, että olin päättänyt hakea aiheeseen liittyvän perusteoksen ihan vapaa-aikaa varten ja omilla rahoilla. Ainakin kaikki alan ihmiset tietää, että Duodecimin teokset ei ymmärrettävästikään ole mitään halpoja saatika useinkaan tarjouksessa. No, meitsin kirja oli Suuressa suomalaisessa -50% huolimatta siitä, että sisältö on ihan ajankohtainen! Hämmästys ja ilo sai varmana myyjänkin suupielet ylöspäin, niin aitoa se oli. Edullinen kirja innosti tekemään toisenkin sijoituksen, eli anatomian perusteoksen. Kuulkaa noin pienestä voi ihmisen päivä tuntua siltä, että tätä ei pilaa enää mikään! Hymy ei hyytynyt edes silloin, kun yritin ehtiä sauvoineni bussiin joka loppuviimein kurvasi nenän edestä ja meitsi hyvästä yrityksestä huolimatta myöhästyi.

Illalla...

Jarppa meni jumpalle ja vei siksi aikaa mut Seppälän kaupoille pyörimään. No ne kaupat oli nähty oletettua aiemmin, Prisma ei napannut ja mietin, että mitähän tässä sitten. Muistin tien toisessa päässä olevan Gigantin ja nopeesti googlasin olisiko mun tuleva Garmin vihdoin ja viimein siinä tarjouksessa, missä se oli ennen vähän väliä ja nyt sitä on joutunut odottamaan iät ja ajat! Mitä, mitä silmäni näkivätkään? Tarjouksessa Garmin Forerunner 610 ovh 149€ tämän viikon hintaan 99€. Eipä muuta kun jalkaa kyynärsauvaa toisen eteen ja vikkelään Giganttiin.

Harmillisesti kello oli jo niin paljon, että mitään muita to do -listalla olevia hankintoja ei enää kerinnyt tekemään, Kenotkin oli jo pelattu eikä ollut edes lottopäivä. Muuten tässä saattaisi teille kirjoitella tuore lottomiljönääri, heh! Vaatimattomana ihmisenä mulle riittää kyllä varsin hyvin nämäkin jutut.

Kontolliaikaankaan ei ole enää kuin vajaa kaksi viikkoa. Oma tuntuma on tosi vahvasti sellainen, että nilkka on parantunut tosi hyvin. Välillä tulee jopa ajatus, että onkohan tää liiottelua. Vaikka kieltämättä vihlontaa tuntuu, jos aivot jostain syystä laittaa käskyä peroneuslihaksille tai jotain sinne päin. Eli ehkä tää ei ole. Joka tapauksessa kaikenlaisia juoksuhaaveitakin on päässä alkanut enenevässä määrin pyörimään. Tiedän paljon tarinoita ja kohtaloita, missä ihmiset on joutunut tosi pitkiäkin aikoja olemaan poissa oman lajinsa parista, mutta kuitenkin vuosien ja vuosien päästä kyenneet palaamaan harrastuksensa, tai aika joidenkin tapauksessa ammattinsa, pariin. Omalla kohdalla ei kuitenkaan kyse ole kuin harrastuksesta, vaikkakin hyvin rakkaasta ja tärkeästä sellaisesta. Kyllä kärsivällisyys yleensä aina tavalla tai toisella palkitaan ja ehkä itseäkin se palkinto odottaa jo ihan oven takana. Ja joka tapauksessa, lähempänä se on koko ajan!

15 survival-vinkkiä ja paluu punttisalille!

Ensi kuussa, seitsemäs päivä, tulee tosiaan täyteen vuosi nilkkamurtumasta. Tuolloin jalka oli polvitaipeeseen saakka lasikuitukipsissä kuusi viikkoa ja yhden päivän. Tällä kertaa jalassa on walker-ortoosi yhden päivän vaajaa viisi viikkoa ja nilkan täysi mobilisointi tulee tapahtumaan yhdeksäs päivä ensi kuuta. Jarppa se yksi päivä tuumaili, että huh, huh, vuoden sisään 11 viikkoa. Ja tosiaan, onhan se pitkä aika, lähes neljäsosa vuodesta. Siihen sitten päälle kaikki sitkuttelut takaisin arkielämään ja takaisin harrastuselämään. Luulen, että mulla saattaa muutama kokemusperäinen sana olla sanottavana aiheeseen. Niimpä ajattelin koota Wannabe Juoksijan kootut vinkit leikkauksesta taikka muuten immobilisaatiosta selviämiseen.

Kumpi mono rokkaa?

Ihan alkuun haluan kuitenkin sanoa, että kyseessä on tosiaan henkilökohtaiset kokemusperäiset jutut. Suhtaudu siis kirjoitukseen siis sen mukaisella kritiikillä. Se, mikä toimii mulla, ei välttämättä toimi sulla. Eikä nää ammatista huolimatta ole myöskään sairaanhoitajan vinkkejä, vaan ihan tavallisen liikuntaa rakastavan aktiivi-ihmisen fiiliksiä tilanteesta, joka poikkeaa aika radikaalisti normaalista elämästä.

1. Älä jännitä liikoja. Tämä koskee lähinnä operaatiota edeltävää aikaa. Aina, kuten jonkun trauman, sattuessa jännittelylle ei tietysti ole aikaakaan. Jännittäminen saa aikaan vaan hölmöjä ajatuksia, kuten itse mietin, että onkohan tää leikkaus kuitenkaan tarpeellinen ja olihan se, todellakin. Tulin järkiin, kun ajattelin, että ei ne osteosynteesimateriaalit siellä jumppaamalla liiku. Päätös on kuitenkin tehty ja asiat punnittu jo leikkausjonoon asettuessa.
2. Kysy. Kysele kaikki mahdolliset asiat ennen ja jälkeen toimenpiteen. Kirjota kysymykset ja vastaukset vaikka muistiin, jos epäilyttää. Lue epikriisi läpi ammatti-ihmisen kanssa.
3. Ota kaikki kipulääkkeet mitä ikinä ohjeistetaankaan. Ja jos tuntuu ettei riitä, niin pyydä lisää! Kipua on paljon helpompi hallita ennen kuin se todella pääsee päälle. Ja sitä kipua todennäköisesti tulee. Onhan se selvä, koska kudoksia on käsitelty aika monessa tasossa, vaikka päälle päin näkyy vain haava. Liiallinen kipu ei muutenkaan ole millään tavoin eduksi paranemista ajatellen.
4. Rauhoitu, hengitä, rauhoitu. Se kipu menee kyllä pois. Jokainen päivä on edellistä helpompi. Olkapääleikkauksesta en muista niin kovia kipuja, mitä vuodentakaisesta tilanteesta tai tästä jälkimmäisestä. Itselle kaikkein tärkein sääntö on ollut rauhoittuminen ja hengittämiseen keskittyminen. Kyllä, jos kipu on oikein kovaa, myös hengittäminen menee vaivalloiseksi äheltämiseksi. Muista myös kohoasento ja kylmä. Kylmä on tuntunut itsellä lähinnä epämiellyttävältä, mutta olen jossain määrin sitä kuitenkin käyttänyt turvotuksen vähentämiseksi. Turvotus kun osaltaan lisää sitä kipua.
5. Sairaslomaile. Se on sun duunia nyt. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta toipuminen on ympärivuorokautista työtä.
6. Pidä huolta ihosta. Ensinnäkin tietty haavoista ohjeiden mukaan. Ja toisenna myös muusta ihosta. Rasvaile ja helli. Etenkin silloin, kun jalalle ei lainkaan saa varata, alkaa se tuntua omasta kropasta eronneelle osalle ja pelkkä kevyt ihon silittely on puoli taivasta. Aina ei tietysti ole mahdollista ottaa kipsiä tai ortoosia lainkaan pois, mutta onneksi nykyään se on vähän harvinaisempaa.
7. Rutiinit. Itseä on helpottanut se, että olen pitänyt rutiineita ihan tavallisissa asioissa, kuten syöminen ja nukkuminen. Lisäksi viikonlopulle jotain spesiaalimpaa juttua. Oon myös joka aamu miettinyt, mitä laitan tänään päälle ja vedellyt naamariin bb-voiteen, vaikka käytännössä olis ihan sama vaikka nujuaisin samoissa rytkyissä tänäänkin ja naamankin näkee toisina päivinä vain ja ainoastaan Jarppa. Nuo jutut vaan tekee itselle fressin olon.
8. Ulkoile. Mene vaikka parvekkeelle istumaan, jos ei ole muuta mahdollisuutta. Raitis ilma tekee kuiteskin hyvää. Tää on ehkä asia, joka itseä on eniten harmittanut. Se, että ulkoilua tulee väistämättä paljon vähemmän, mitä normaalielämässä.
9. Käytä puntaria. Enkä tarkoita painon tarkkailuun, vaan varauspainon tarkkailuun. Sain ohjeen nilkkamurtuman jälkeen fyssarilta. Kahden viikon jälkeen mulla oli ohje varata puolet vartalon painosta kipsatulle raajalle ja jos en olisi käyttänyt apuna puntaria, olisi tuo varmasti ollut tekemätön temppu. Musta tuntuu -fiilis kun ei tuossa tilanteessa todellakaan ole lähimainkaan totuutta.
10. Helpota arkiaskareita. Keksi kaikenmaailman pielavetisiä viritelmiä kotiin ja ympäristöön, mitkä ikinä helpottaakaan arkista elämää muuttuneessa tilanteessa. Näitä esimerkkejä riittäisi vaikka ja kuinka paljon!
11. Pyydä apua. Mulla on onneksi hyvä tukiverkosto. Lisäksi meillä asuu maailman kärsivällisin mies. Oon siis todellakin hyvässä asemassa. Ei tarvitse stressata sellaisista jutuista kun kauppareissut tai imurointi. Vaikeaa edes kuvitella millaisessa selviytymismoodissa kahden lapsen yksinhuoltaja olisi.
12. Tee tavoitteita. Siinä tilanteessa, kun vaikka nyt jalka on just leikattu ja oot ehkä saanut siihen jonkun trauman, ei välttämättä parhainpana tavoitteena ole maraton päivänä x. Toimii varmasti sekin, mutta kenties ne kuuluisat baby stepsit olis hyvä olla siinä rinnalla, kuten esimerkiksi se, että kykenet varaamaan jalalle sen puoli painoa. Muista myös, että tavoitteilla tulee olla hoitavan tahon siunaus eli älä höntyile. Etene myös askel kerrallaan paranemisessa ja kuntoutumisessa. Vielä akuutissa tilanteessa on turha märehtiä sitä, kuinka kauan kuntoutuminen takaisin entiseen toimintakykyyn vie, vaikka toki siihen jossain määrin kannattaa orientoitua.
13. Kuntouta itseäsi. Vaikka alkuvaiheen jumppaohjeet (esimerkiksi liikeratojen ylläpito kipsi jalassa) saattaa tuntua naurettavalta, toimi annettujen ohjeiden mukaisesti. Kuntoutuminen alkaa kuitenkin heti, eikä vasta joskus päivänä x. Muista myös, että vaikka olisit tehnyt kaikki juuri oppikirjojen ja annettujen ohjeiden mukaan, ei kaikki ole itsestä kiinni, kuten tässä omassa tilanteessa nyt. Muista pitää myös muusta lihaksistosta huoli. Esimerkiksi kyynärsauvojen kanssa liikkuminen äkkiseltään saattaa olla yllättävänkin raskasta. Päivittäisten toimien ergonomia on myös piirun verran kyseenalaista yhden raajan ollessa pois pelistä, joten kovilla on myös tuon loukkaantuneen/operoidun kehonosan lisäksi koko kroppa.
14. Vesijuokse tai ui. Siis sitten, kun siihen on lupa. Itsellä vesi toimi ihan sairaan hyvänä elementtinä kipsinpoiston jälkeen. Turvotus laski silmissä ja myös liikeradat oli jokainen kerta paremmat.
15. Be positive. Kliseinen ja oikeastaan ihan törkeen ärsyttävä neuvo. Mutta niin se vaan kuitenkin toimii. Ainakin useinmiten, sillä perseestähän se on ja ihan paskaa. Eli pura ne paskatkin fiilikset tarpeen tullen. Mutta älä jää vellomaan niihin, vaan valjasta vastustus voimaksi tulevaisuuteen. Myös se realiteetti on hyvä pitää mielessä, että vaikka toimintakyky on normaalia, niin se ei ole sitä ikuisesti eikä tässäkään tilanteessa ole kysymys toimintakyvyttömyydestä. Tee, mitä voit! Kasvata maailman isoin hauberi tai neulo vaikka sukat.

Sitten on tietty loppuun pakko tuuletella, että kävin tänään vähän puntilla! Ihan silleen snadisti yläkroppaa: rintaa, käsivarsia, selkää ja olkapäitä. Huomenna meinasin tehdä coretreenin. En kuiteskaan ladannut kaikkia panoksia treeniin, kunhan vaan liikutin itseäni. Leikkauksesta ei kuitenkaan ole vielä juuri aikaa ja tikitkin tulee olemaan vielä ensi torstaihin, joten ihan silläkään ei mitään hikitreeniä kannata. Jos tässä tilassa noin muutenkaan ihan hikihikeen itseään saa.

Viikko leikkauksesta

Viime kerrallahan kertoilin viikon kuulumisia: kohelluksia ja kehittymisiä. Nyt en ole varma tuleeko homma menemään niin. Olen nimittäin aika konkari näiden kyynärsauvojen kanssa ja tämänkertainen osoitti kyllä sen, että vajaassa vuodessa ei taidot häviä yhtään minnekään. Niin on kuitenkin eka viikko walker-ortoosin kanssa mennyt ja kuulumisia aion kertoa tässä vaiheessa.

Liikkuminen sujuu ihan hyvin. Yhden kepin kanssa pärjään täällä kotosalla vallan mainiosti ja ilman keppejäkin pystyy kyllä vähän askeltamaan, mutta tasapainon ja etenkin ergonomian tähden yhden kepin kanssa liikkuminen on huomattavan paljon miellyttävämpää, vaikka "ortoosijalalle" antaakin täyden varauksen. Ulkona kelit on mitä on, joten olen pitänyt molempia keppejä mukana ihan jo turvallisuuden vuoksi. Samoin liikkuminen sujuu kahden kepin turvin ripeämmin, vaikka se tuki onkin lähinnä henkinen ja hipaisu maahan. Jaksan kyllä ihmetellä sitä kuinka vaikeaksi liikkuminen erilaisten ortoosien kanssa on tehty! Kaksi kysymystä suunnittelijoille: eikö niitä voida mitenkään suunnitella vähän vähemmän korkeiksi? (toinen jalka nyt about 5cm pidempi!) ja eikö niille voida suunnitella jonkinlaisia suojapusseja ulkoiluun loskapaskakurakelissä? Tai vaikka olisi ihan poutainen kesäpäivä, niin moniko menee ulkokengät jalassa sänkyyn???  Olettaako ne tosiaan, että ihminen tälläisissä tilanteissa potee elämäänsä neljän seinän sisällä kotona! No minä en aikoinut ja olenkin viime päivinä uhrannut asian eteen esimerkiksi uimalakin (ei toimi!) ja repun sadesuojan (toimii noin kaksi kertaa!). Nyt on menossa Jarpan neopreenisukka (joku perhokalastusjuttu) ja luulen, että se toimii vähän pidempään.

Kipu- ja haavatilanne on ihan hyvä. Edelleen olen kyllä ottanut särkkäriä, mikäli vähänkään siltä tuntuu, sillä haluan pystyä varaamaan jalalle (ei kiitos samanlaista rimppakinttua, kun viimeksi!) ja hoitamaan pohjevenyttelyt. Leikkauspäivän ja sitä seuraavan päivän tunnelma olikin aikalailla se, että kuka sahaa mun nilkkaa moottorisahalla, niin kaikenkaikkiaan tää oli helpompi kokemus, kun edeltäjänsä. Ehkä aika olennainen pointti oli se, että silloin sitä jalkaa raastettiin aina lantiosta saakka niiden hermokipujen johdosta. Haava on myös parantunut nopsempaa ja turvotukset on ollut vähäisempiä. Toki nilkka on aika graavin näköinen, onhan tää nyt toinen kerta kun se samasta kohdasta aukaistaan. Tämänkertainen haava on vähän pidempi, kahdeksan tikin sijasta 12. Pohkeessa on kolme tikkiä ja pikkanen haava. Pohjetta olen saanut hyvin venytettyä myös tämä ortoosi jalassa, joten kaikki kai menee just niinkuin pitääkin.

Noin niinkun kokonaisuudessaan tunnelma alkaa olla se, että ikäänkuin olisin hypännyt "nilkkamurtumakipsauksen" viimeiseen vaiheeseen, eli siihen kun jalalle sai varata. Pikku muuttuja tässä nyt on kuitenkin se, että silloin oltiin loppusuoralla ja nyt alkutaipaleella. Pari kertaa oon yllättänyt itseni suunnittelemasta salille lähtöä. Mieleen tuli kyllä viime kerralla luetut jutut siitä, kuinka haavan esiparanemisen (n. 2vkoa) ajan olisi syytä ottaa rauhallisesti. No, ehkei sinne salille ole tosiaan tarvetta nyt ihan heti kolmen-neljän päivän päästä leikkauksesta mennä ja niimpä olen sitten jättänyt menemättä. Kerkeehän tuota. Kahta viikkoa en kyllä silti tällä kertaa aio odottaa. Viime kerralla se oli turvotusten, haavan vuotamisen ja kipujen vuoksi luonnollista.

Tällä kertaa oon googlannut aika vähän. Johtuu ehkä siitä, että kuluneen vuoden johdosta mun tieto nilkkaan liittyvistä asioista on kohtuu korkeella. Sitä juttua en kuitenkaan ole kovin selvitellyt, että millainen toipuminen peroneusjännerempasta on "entiseen kuntoon". Meitsin tapauksessa kolmen vuoden takaiseen, heh! Tuo peroneusjänteiden remontii nyt kuitenkin mun kohdalla on se "heikoin lenkki", jonka mukaan toipuminen tulee tapahtumaan. Pohjelihaksen vapautuksen ja/tai osteosynteesimateriaalien poiston toipumisaika nimittäin on vähemmän. Eli sinä siellä, jos sulla tai läheiselläsi on kokemusta, niin kerropa mullekin! Piru vie, kun JAMKin tunnukset ja kaikki mahdolliset tietokannat ei enää ole avoinna. Taidanpa silti ruveta googlailemaan. Tietää vähän varautua milloin juoksee sen maratonin!

P.S. Tää viikko on hyvä viikko! Nimittäin mun työkuviot kevään ja kesän osalta on selvinnyt ja ne on just sellaiset, mitä halusinkin. Eli jee!

Päivä päiväkirurgialla ja nyt kotona!

Jalan operaatio on onnistuneesti takana ja kotiin pääsin kuin pääsinkin jo toimenpidepäivänä, eli eilen. Meikäläisen karma tuntuu olevan se, että näissä jutuissa kroppa onkin loppuviimein ennakko-oletuksia paskemmassa kunnossa. Aikanaan jouduin olkapääleikkausjonoon lähetteellä tähystysleikkaus ja pikku korjaukset ja toimenpidepäivänä leikkaava kirurgi totesi olkapään vaativan avoleikkauksen ja vähän isommat korjaukset. Niin pamahti sairasloma, kuntoutumisaikaa jne. tuplamäärät, mitä ajattelin. Nilkkaa menin näyttämään päivystykseen ajatuksella "pikku venähdys" ja lopputulema oli kirurgista operaatiota vaativa nilkkamurtuma ja loputhan kaikki tietää. Tässä tapauksessa MRI-kuva (joka oli tosin otettu jo syys-/lokakuussa, eli paljon on varmaan senkin jälkeen tapahtunut!) kertoi pientä häiriötä noin yhden sentin mitalta peroneus longus -jänteessä. Todennäköisesti kotiutuminen omin jaloin, kepit turvana ja  mahdollisesti Walker -ortoosi vähäksi aikaa, mikäli peroneusjänteille tuleekin enemmän tehtävää ja tulihan niille. Sen verran, että Walker -ortoosi tulee nyt olemaan kaverina lähes viisi viikkoa. Jonkinlainen hämmästys se sitten kuitenkin oli, kun leikkauspöydällä kuuntelin kirurgin hoitajille antamia jatkohoito-ohjeita.

Kuvissa olevan ortoosin kanssa joudun nyt köpöttelemään aina 9.3. olevaan kontrollikäyntiin saakka. Viime maaliskuisen nilkkamurtuman yhteydessä asetetut titaanilevy ja kuusi ruuvia poistettiin. Peroneus longus jänne olikin sitten neljän sentin matkalta hankautunut noita osteosynteesimateriaaleja vasten ja samalta matkalta nirhautunut ja repaleinen, ei onneksi kuitenkaan poikki tai halki. Tätä jännettä sitten siistittiin, korjailtiin ja ommellen vahvistettiin. Lisäksi Peroneus brevis -jänteessä oli tulehduskudosta, jota poistettiin, muutoin se jänne oli siisti. Nyt on hyvät jänteet molemmat. Lisäksi tehtiin pohjelihaksen vapautusleikkaus, eli gastrocnemius elongatio. Tämä homma oli suunnittella jo silloin vuosi sitten, mutta nilkkamurtuma sotki kuviot. Tämä siis siksi, koska keväästä 2013 alkaen olen sitkutellut erilaisten jalkaterän kipujen kanssa (välillä sisä-, välillä ulkosyrjässä ja/tai akilleessa). Kaksoiskantalihas vetää kantapäätä virheasentoon ja riittävän liikkuvuuden puutteessa askelkaan ei ole riittävän rullaava. Ja uskokaa pois, venytellyt olen! Aina vaan kuulemma venyttelyllä ei riittävään lopputulokseen päästä. Toivottavasti tästäkin toimenpiteestä saadaan hyvä lopputulos, vaikka "jännerempan" aiheuttama kipuilu on ainakin vielä todella kovaa. Pohjelihas tuntuu lähinnä siltä kuin viime yönä olisi vetänyt suonta pirun kovaa.

Pohjelihasvenyttelyt voin aloittaa alusta pitäen ja kivun rajoissa olen niitä jo tehnytkin. Samaten mulla on täysipainovaraus tuon ortoosin kanssa, mutta vielä se ei kipujen vuoksi tule kuuloonkaan. Pari päivää nyt pitäisi ottaa kuulemma ihan huilaillen. Toki siitä on myös kipu pitänyt huolen: eilen olin h****tin kipeä ja tänään vain tosi kipeä. Tiedän, että jokainen alkava tunti, saatika päivä, on edellistä helpompi. Huomenna saan avata leikkurissa laitetut sidokset, eli haavoja en itse ole vielä edes nähnyt. Suurinpiirtein kuitenkin tiedän millaiset ne on, koska ne piirrettiin aamulla tussilla jalkaan. Nilkkaan leikkaushaava on tehty vanhaan arpeen ja se on alaosastaan vähän pidempi kuin ennen ja pohkeen sisäsyrjällä on joku ehkä pari senttinen pitkittäinen haava. Jalka ei varmana ole ollenkaan niin turvoksissa, kuin viimeksi. Ainakin varpaista päättelen niin. Sekin on hyvä juttu se. 18.2. olis sitten tikkien poisto.

Toki tää nyt vaatii aika uudenlaista ajattelua ja kärsivällisyyttä. Ei tuon Walkerin kanssa niin vaan liikuta tuolla ulkosalla. Etenkin kun on vielä talviaika ja pirun liukas sellainen. Ensi viikolle olen kuitenkin tehnyt tavoitteet: viikon ekalla puolikkaalla olisi tavoitteena pystyä liikkumaan yhden kepin turvin ja ensi viikon lopulla tavoitteena on kokeilla liikkumista ilman keppejä. Sisätiloissa tietenkin! Nilkkamurtumasta tulee 7.3. kuluneeksi vuosi ja Jarppa tuossa äsken laski, että mulla tulee yhden vuoden sisään 11 viikkoa jalka paketissa ja isommassa tai pienemmässä immobilisaatiossa. Siihen sitten päälle kuntoutumiset ja ontumiset, ihan hullua! Hullulta tuntuu myös se, että emmin niinkin paljon koko leikkauksen tarvetta. Tuhoa on varmasti syntynyt paljon sitten MRI-kuvan ja olisi tullut koko ajan lisää. Joten nopeaan aikatauluun täytyy todella olla tyytyväinen. Kyllähän se tietysti vähän harmittaa, että tää sairasloma on pidempi ja "vammaisempi", mihin olin orientoitunut, niin toisaalta taas vallitsevin tunne suuri helpotus. Lääkärin mukaan olen epäilemättä oireillut noita jänteitä, joten sille että kuntoutuminen oli niin heikkoa, on olemassa selitys jonka syy on nyt hoidettu. Bonuksena vielä toivottavasti pääsen tuosta aiemmastakin vaivasta!

Eli täältä tullaan taas! Onneksi on olemassa ammattilaiset, jotka hoitaa, ystävät ja perhe, jotka piristää päiviä ja mies, joka kestää ne paskemmatkin päivä! Hyvää viikonloppua kaikille! Nyt ampumahiihdon pariin, #gokaisa!

Meille varattiin toimenpideaika

Kuvan mukaisen tekstiviestikeskustelun kävin sairaanhoitopiirin automaatin kanssa, joka ilmeisesti arpoo leikkausjonossa maleksiville aikoja operaatioihin. No ei nyt ehkä ihan näin, mutta sinne päin. Aikanani pääsin olkapääoperaatioon peruutusajalla ja joptenkin mulla oli tämän suhteen fiilis, että toista kertaa tuskin niin käy. Olin ajatellut, että tuo toimenpide on maaliskuussa, jos silloinkaan. No, toisin kävi. Meillä on siis aika.

Oikeastihan tää on tosi positiivinen juttu, että koko juttu tuleekin eteen lyhyellä varoitusajalla ja mahdollisimman nopeasti. Siitä huolimatta muutama negatiivinen ajatus ihan vahingossa lipsahti päähän.

Entä, jos koko operaatiosta ei ole mitään apua tai vielä pahempaa, jopa haittaa? Jos tää jalka saisi nyt asteikolla 1-10 arvosanan viisi, tavoittelen seiskaa ja saankin kolmosen? Fuuuuck!
-Järki käteen. Ainakaan se kuudella ruuvilla luuhun kiinnitetty levy ei siellä itsestään liiku parempaan asentoon, että pois epäilykset siitä, onko järkeä vai ei!

Just kirjoitin työsopparin helmikuun loppuun (joskin vanhassa työpaikassani, mutta uudella nimikkeellä). Ihan todella noloa. Miten mä nyt voin olla töistä pois?
-Haloo, nainen! Sä olet kertonut niille meneväs leikkaukseen maaliskuussa tai aiemmin, jos peruutusaika tulee. Terveys edellä, totta kai. Ja hoitamaton sellainen tietää vaan isompia kustannuksia. Kaikille. Etkä edes ole korvaamaton!

Kuinkahan pitkä sairasloma se sitten on? Ja pääseeköhän sitä liikkumaan omia aikojaan vai hajoonko taas täällä neljän seinän sisällä?
-No varmana paremmin kuin viimeksi. Et raahaa perässä lasikuitumolkkia kävelysuvoja viikkoa toisensa perään. Kuinka kauan, sen näkee. Ja liikuithan sä, silloinkin.

Haavainfektio? Hermovaurio? Yhtä järjetön postoperatiivinen kipu, kuin viimeksi?
-Tai ehkä meteoriitti tippuu työmatkalla päähän?

No kunhan tämä negatiivinen shaisse oli käsitelty pääkopassa, niin alkoi ilmestyä myös positiivista ajattelua. Hei ehkä tulee vielä päiviä peräjälkeen, kun ei satu ollenkaan. Ehkä voin kävellä normaalisti rappuja alas ja olla varomatta jokaista rappusta korkeampaa alastuloa. Ehkä voin painella menemään epätasaisilla alustoilla, ilman, että pienikin sivuttaisliike vihlaisee. Ehkä jo ensi kesänä. Ehkä ensi talvena voin pitää hiihtomonoa ja talvikenkää jalassa napakasti, ilman että joku hiertää ja kirvee. Ehkä voin kiipeillä, hyppiä ja pomppia, pelata sulkapalloa ja juosta, vaikka ihan kokonaisen maratonin.

Ehkä tää lähes kolme vuotta kestänyt perseily näiden asioiden kanssa on viimeistä biisiä vailla valmis!

(Mahdollisille uusille lukijoille pähkinänkuoressa case jalka:  04/2013 sain riesaksi sitkeääkin sitkeämmän plantaarifaskiitin. Sitä kesti tyypillisenä vaivana ainakin vuoden päivät ja muuttui pikkuhiljaa epämääräisesti oireilevaksi ulkosyrjän kivuksi. Kaikenlaiset keinot konservatiiviseen hoitoon oli kokeilussa, joskus oli kelpoja aikoja, enimmäkseen huonoja ja joskus todella huonoja. 02/2015 sain leikkauslähetteen gastrocnemius elongaatio toimenpiteeseen (eli kaksoiskantalihaksen lihaskalvoon tehdään pieni viilto, että tämä kaikista konservatiivisista tempuista huolimatta ylikireä lihas saa pituussuunnassaan hieman enemmän joustoa, eikä aiheuttaisi jalkateräongelmia). No 03/2015 kaaduin hiihtolenkillä seurauksena nilkan weber b -murtuma, joka operoitiin päivystyksellisesti lopputulemana kuusi ruuvia + titaanilevy nilkkaan. Niinpä tämä pohjelihashässäkkä siirtyi hamaan tulevaisuuten ja katsotaan tilaan. No nilkka ei edelleenkään ole parantunut toivottavasti ja nyt 02/2016 sitten poistetaan nuo murtumakohtaan asetetut osteosynteesimateriaali (jotka todennäköisesti häiritsevät jänteiden toimintaa), tutkitaan ja ehkä puhdistellaan nuo jänteet ja tehdään tuo pohjelihastoimenpide.)

...Ja ihan vaan jos tätä sattuu lukemaan joku plantaarifaskiitin kanssa painiva tai nilkkansa murtanut kaveri, niin yleensä nää jutut menee kivuttomammin. Että älä menetä toivoasi ja lannistu. Edes minä en ole tehnyt niin, kummankaan asian suhteen! Nimimerkillä: itsekin vertaiskokemuksia etsinyt! 

Uusi viikko, uudet kujeet...

Äärinmäisen stressaavan viime viikon ja hiihdon suhteen kärsityn takaiskun jälkeen päätin pitää viikonlopun verran lepoa kaikesta: opiskeluista, liikunnasta, kaikesta aikatauluista. Olin kotona, kyläilin, rötväsin ja söin. Siinähän se meni viikonloppu ja hyvää teki. Rötväämisen lisäksi treenailin vähän autolla ajoa. Jännä nähdä, milloin ensimmäisen kerran unohdan sen auton jonnekin. Sen verran hankalaa on sisäistää ajatusta ajokortista. Tähän mennessä olen vain tomerasti pyrkinyt vänkärin paikalle, kunnes oon tajunnut, että jonkun pitäis varmaan ajaa tämä auto kotiinkin.

Teetä ja sympatiaa...

Viime viikkoisten stressailujen, masistelujen ja lepäilyjen jälkeen viikko lähtikin varsin vauhdikkaasti käyntiin. Eilen hölkkäsin salille ja takaisin. Siivosin, pyykkäsin, kokkasin ja kävin sekä vaate- että ruokakaupoilla. Tänä aamuna käytiin Suvin  kanssa Laajavuoren maastossa parin tunnin verran ja illalla olisi vielä ajatus mennä kälyn kanssa uimahallille. Opinnoista aion (lähes) lomailla vielä tämän ja ensi viikon.

Työn alla on myös uusi saliohjelma, jonka ykköspäivän tein eilen:

• maastaveto
• kulmasoutu käsipainoilla
• vipunostot takaolkapäille
• hauiskäännöt
• ylätalja

Selkäpäivä siis. Ehkä otan tuohon vielä jotain. Katsotaan nyt, kun maveilu vie aina aika paljon aikaa treeneissä. Kakkospäivänä olisi tarkoitus tehdä rinta, ojentajat ja olkapäät. Kolmantena jalat ja vatsa. Lisäksi aion ottaa mukaan myös neljännen salitreenin viikossa, jolloin käydään koko kroppa läpi. Mahdollisesti tarkoituksena on myös tehdä vatsalihasjumppa erikseen kotona kertaalleen, koska tykkään siitä jumpasta. Että kasvatellaan nyt sitten vaikka lihaksia ja annetaan aerobisen kunnon haihtua savuna ilmaan.

Eniten tässä hiihtotakaiskussa sapetti se, että koen kestävyysliikunnan olevan se kaikesta eniten sydäntä lähinnä oleva juttu. Pitkät juoksulenkit, mieluiten metsässä, miksei kadullakin. Pitkät hiihtolenkit, ah! Maantiepyöräilykin, sen totesin. Omin jaloin eteneminen mahdollisimman pitkään ja kauas ulkoilmassa, oli sitten sade taikka paiste. What about now? Suurin menetys on tietysti se henkinen menetys, mutta onhan tässä myös se kuntopuoli. Sauvakävelyllä nyt ei kuntoa ainakaan paranneta, hyvä jos jonkinlaista tasoa saa pidettyä yllä sen sekä satunnaisten lyhyiden hölkkäilyjen avulla. Crossarit ja väkisin väännetyt viikoittaiset sisäpyöräilysessiot. No thanks. Sen olen ainakin päättänyt, että mitään edellämainituista en rupea väen väkisin touhuamaan vain ja ainoastaan aerobisen kunnon säilymisen nimissä. Katsotaan nyt. Eihän sitä tiedäkään, vaikka seuraava hiihtokerta ei tekisikään kipeää. Mikäli lunta edes ikinä tulee.

...ja puolukkapiirakkaa!

Myönnettäköön kuitenkin, että viikonloppuna kävin vähän kyselemässä hintoja perinteisen hiihdon suksipaketille. Jos sitä perinteistä pystyisi hiihtelemään? Päätin myös, että jos (ja kun) sellaisen hankin, niin haluan Salomonin "skinisukset", elikkä pitoalue on sellainen karva, joka pitää taaksepäin ja luistaa eteenpäin. Pitovoiteluvapaat pertsan sukset aktiivihiihtäjälle, jonka kelialue on laajempi verrattaen esimerkiksi Fischerin Zeroihin. Siihen kylkeen sitten hyvät monot, siteet ja sauvat. Hinta olisi viidettä sataa euroa, asennettuna. Jäin miettimään asiaa. Tämä opintovapaalaisen tulotilanne on nimittäin suoraansanoen arsesta ja rahaa on mennyt kaikenmaailman turhanpäiväisyyksiin (kuten ajokorttiin) ihan liikaa tuloihin nähden. Siltä kannalta olisi ehkä järkevä odottaa kevään alennusmyynteihin tai edes tammikuuhun ja tehdä suksihankinta sitten. Varsinkin, kun lumesta ei ole tietoakaan.

Onko lukijoissa perinteisen tyylin hiihtäjiä? Millaisella suksella hiihdätte? Missä on Suomen halvimmat sukset? Saako sukset joulun jälkeen tai keväällä merkittävästi edullisemmin? Ainakin omat luistelusukseni sain sinä katastrofaalisena talvena, kun lunta ei ollut eikä tullut. Mutta noin niinkun yleensä? Kannattaako odottaa? Onko pertsan hiihto kivaa? Kivempaa kuin luisteluhiihto?

HYVÄÄ ALKANUTTA JOULUKUUTA KAIKILLE!

Harmi homma, nilkkavamma

(Kuvat viime kevättalvelta)

Jälleen kerran palaan aiheeseen nimeltä nilkkamurtuma (täällä historia asiasta, mikäli joku mielii lukea). Tämä on ehkä jossain määrin ärsyttävä aihe kirjoittaa. Viime päivinä taas kuitenkin niin kovin keskeinen, joten hyväksyttävä se on. Hyväksyttävä, vaikka kuinka v**uttaa ja harmittaa.

Mullahan otettiin uusi magneetti, jonka tuloksena oli seuraavanlaista: tuo fiksaatiolevy on asettuneena sääriluuhun aika takavoittoisesti (saattaa häiritä peroneusjänteiden toimintaa) ja lisäksi alin ruuvi on hieman koholla ja levyn reuna tulee ulkokehräsen luun reunan alapuolelle. Peroneusjänteissä oli n. sentin matkalla jotain hämminkiä. Kaikenkaikkiaan (kai) kohtalaisen vähäiset löydökset. Murtumakohta oli hyvin parantunut ja fiksaatiokamat joutaisi jalasta pois ja saattaisi tilannetta auttaa. Samalla voisi tsekata tuon peroneusjänteen ja tehdä pohjelihaskireydelle pieni operatiivinen toimenpide, jota suunniteltiin jo ennen koko nilkkamurtumahässäkkää. Se jäi sitten ihan omaan harkintaan operoidaanko vai ei: ortopedi mua leikkaukseen kuulemma käske, mutta se todennäköisesti saattaa oireita helpottaa. Päätös piti tehdä lähinnä oman elämänlaadun ja oireilun mukaan.

Itsellä alkaa olla jollain lailla hämärtynyt kuva siitä, millainen terve jalka on. On ollut nälkävuoden mittainen plantaarifaskiitti, epämääräisesti oireileva sisäsyrjä, tuli nilkkamurtuma, oli leikkaus, kipsiaika, normaaliin kävelyyn totuttelu ja kuntoutusta. En suoraansanoen tiedä, pitäisikö olla onnellinen siitä, että pystyy arjessa kävelemään normaalisti (paitsi rappusissa), jalkaterä ja nilkka on toisinaan ja useinmiten vain vähän kipeä (koska kipeämpikin on ollut, todella), pystyy harrastamaan edes jotain (vaikka juoksun, pallopelit ja muut hyppimiset saisi unohtaa). Kun ei oikein enää tiedä, mikä on omalla kohdalla normaalia. Mihin pitäisi tyytyä ja mihin olisi mahdollisuus. Päätäpä siinä sitten, että leikataanko vai ei.

Päätin sitten kuitenkin, että leikataan. Tuo leikkaus olisi edessä kutakuinkin maaliskuussa mikäli peruutuspaikkaa ei ennen tule. Päiväkirurginen toimenpide, jonka sairasloma olisi noin 4-5 viikkoa, riippuen siitä millaista "remonttia" peroneusjänteelle joudutaan tekemään. Edellisen operaation jälkeisen varaamiskiellon, kuuden viikon kipsauksen ja kävelysauvojen kanssa kinkkailun jälkeen kuulosti kohtuu kevyeltä. Ihan omin jaloin saa sairaalasta kävellä ja sauvat ehkä tukena maksimissaan viikon ajan. Riippuen siitä peroneusjänteestä. Siitä huolimatta olen ollut tosi epävarma tuosta päätöksestä juurikin edellämainituista syistä. Kun ei enää tiedä pitäisikö tyydyttävän olla hyvä. Lisäksi työkuvioiden suhteen nyt on ehkä hankalin aika, mitä vaan voi olla.

Tänään kävin sitten hiihtämässä Laajiksen ensilumenladulla. Maksoin viisi euroa per kilometri todetakseni, että siitä ei tule yhtään mitään. Ulkokehräsen kohta oli niin penteleen kipeä ja siitä lahti välillä aika nasevia sykäyksiä hermoon taikka jonnekin. Luulen, että se johtui siitä levystä taikka sitten siitä ruuvista. Melkein kyllä arvasin, että näin tulee käymään, sillä pelkkä mono tuntui oudolta. En tiedä oliko meikäläisen hiihtokausi siinä, mutta sen ainakin nyt tiedän, että leikkauspäätös oli oikea. Ennemmin tai myöhemmin se levy pitäisi sieltä poistaa ja ennemmin on se parempi vaihtoehto. Välttävää ei saa hyväksi vaikka miten päin vääntää ja kääntää.

Itkuhan (idioottimaista!) siinä sitten tuli, kun kotiin pääsi. Hiihtopettymyksestä (vois olla isompikin pettymys!) päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka on tää mun käyttäytyminen näiden vastoinkäymisten (hölmöä käyttää noin jyrkkää sanaa pienistä vastoinkäymisistä!) kohdalla. Aina hetkittäin tulee tälläisiä romahdushetkiä (ylireagointeja!), jolloin ihan todenteolla harmittaa ja surettaa näiden vuosien jutut (kuinka idioottimaista, sitä paitsi vain kaksi ja puoli vuotta!). Siitä ei mene montaa hetkeä siihen, kun tulee mieleen ihmiskohtalot, jotka on ollut oikeasti paljon, paljon pahempia ja tästä ei taas kulu montaa hetkeä, niin alkaa itsensä soimaaminen siitä, että tuli se romahdushetki. Varmaan ymmärsittekin, että sulkeissa olevat tekstit on juurikin tätä käyttäytymistä.

Järkitasolla tiedän kyllä, että on ihan ookoo olla pahoillaan siitä, että pitkään odotettu hiihto teki niin kipeää kuin teki. Järkitasolla tiedän myös, että siinä purkautuu monta muutakin asiaa samalla. Aiempia kertoja, kun on pinnistänyt, sinnitellyt, ollut reipas ja helvetti positiivinen. Mutta miksi se on tunnetasolla niin vaikeaa? Kuka tässä elämässä jakaa oikeutta pettymykseen? Onko ylipäänsä pettymyksen, surun ja muiden negatiivisten tunteiden kokeminen joku asia, joka pitää ansaita? Eikö olisi paljon helpompaa kokea se pettymyksen tunne silloin, kun sen aika on, mitä kerätä niitä sisään, että se voi sitten vyöryä sopivan tilaisuuden tullen yli tunnemyrskynä? Miksi omia tunteita pitää katsoa niin kriittisin silmin? Onko myönteisen elämänasenteen hinta se, ettei koskaan voi tuntea negatiivisia tunteita, ainakaan julkisesti?

Painetehtävä

Näihin blogihiljaisuudessa vietettyihin päiviin, korjaan viikkoihin, on mahtunut vaikka ja mitä. Elämä tuntui taannoin olevan aikamoisen levällään. Enää tilanne ei ole yhtä kaaottinen, jos nyt ei sellaista "pikkujuttua", kun työelämä, oteta lukuun. Asiaan helpotusta ei ainakaan tuo se, että mun nilkasta tehtiin leikkauspäätös ja tuo operaatio ajoittuu kutakuinkin maaliskuulle. Todennäköisesti kukaan ei varsinaisesti ole kiinnostunut tuota sairaslomaa kustantamaan ja ylirehellisenä ja -tunnollisena ihmisenä en sitä keneltäkään ole valmis salaamaankaan. Täytyy tässä joskus ajatella, kuinka olisi järkevää toimia.

Sen lisäksi olen tehnyt valmiiksi opinnäytetyön ja autokoulun. Kuumottavimmat paikat oli tietysti eilen ja tänään, kun ensin ajoin onnistuneen inssiajon ja heti seuraavana päivänä oppariesitys johtajaihmisille. Luojan kiitos se on ohi! Olen aika kova jännittämään asioita ja kieltämättä nämä pari viimeistä päivää on sitä sisältänyt jopa vähän liiankin kanssa. Näiden päivien jälkeen tuntuu, että ymmärrän todellakin ihmisiä, joilta löytyy beetasalpaajaresepti takataskusta indikaatiolla esiintymisjännitys. On kuulkaa jännä tunne, kun sekä keho että mieli alkaa pikkuhiljaa palautua tästä kuormasta, mitä on ollut. Eihän se palautuminen henkisestäkään kuormasta hetkessä tapahdu, mutta vahvasti se on käynnistynyt.

Mun alkuperäisenä ajatuksena oli nukkua päikkärit, kunhan kotiin pääsen. Kuten aika usein, en osannutkaan rauhoittua, edelleen liikaa ajatuksenvirtaa pääkopassa. Niinpä päädyin tänne blogiin kirjoittamaan sekavaakin sekavamman postauksen. Ehkä luvassa on jostain edellämainitusta hieman jäsennellyympääkin tekstiä. Justiinsa tänään ei kuitenkaan parempaa irtoa. Hattu kouraan ja nöyrin kiitos opparikollegalleni sekä kälylleni! Toisella kädellä aion taputtaa itseäni selkään. Painetehtävä on suoritettu!

Ehkä nyt oon valmis niille päikkäreille!

(Kuvat Joupiskan ulkoilualueelta Seinäjoelta. Joupiska, parasta mitä Seinäjoki tarjoaa).

Maratoonari-identiteetti

Sain viime viikon maanantaina elämäni ensimmäisen  toisen kosketuksen akupunktioon. Eka kosketus oli korva-akupunktio psykiatrian harkassa ja tämä toinen oli sitten ihan normi akupunktio nilkkaan/pohkeeseen. No, lähtökohtaisesti jo oli ajattelu, että se tuskin tapauksessani auttaa, mutta kokeillaan. Ja niin siinä ainakin luullakseni myös kävi. Sain myös ohjeeksi syödä tulehduskipulääkekuurin ja olla treenamatta. Ei siis päkiänousuja, eikä myöskään minkäänmoisia lenkkeilyjä.

Niimpä viikon liikunnat on koostunut kahdesta yläkropparääkistä (a' tunti). Viikonloppuna kuitenkin luovutin (on ihan sama kuinka lepäilet tai olet lepäilemättä) ja kävin parin tunnin sauvailulla mettässä. Epäilevät, että peroneusjänteessä saattaisi olla jotain ongelmaa sen nilkkamurtumaan johtaneen tapaturman jäljiltä. Ehkä tulehduskudosta tai sitten poikittainen repeämä. Itte en usko, vaan luulen, että kyseessä on samaa settiä kun aiemminkin ja sehän ei MRI:ssä näkynyt mitenkään. Kattotaan nyt. 1.10. olis tuo kuva taas. Paskaa tässä on nyt se, että olen aloittanut vikan harkan keskussairaalalla, joka on tiennyt paljon paljon nykyistä enemmän kävelyä. Ja ei, eipä ole jalka tykännyt. Ainaskin uudet kengät töihin tarvii hankkia nyt just heti. Sellaiset lenkkarityyliset, kiitos!

Lauantaina kävin pyöräilemässä rantaraitin tuntumassa. Kävin vähän kannustamassa maratoonareita ja katsomassa olisi exposta löytynyt hyviä tarjouksia. Pitkästä pitkästä aikaa tunsin jonkinlaista ketutusta tilannettani kohtaan. Ehkä jopa himpun verran katkeruutta ja kateutta maratoonareita kohtaan, myönnettäköön. Edellämainitut ei todellakaan ole miellyttäviä tuntemuksia, etenkin kun itse asian, eli mahdollisen juoksukyvyn/-kunnon palauttamiseksi ei juuri mitään voi itse tehdä... -muuta kuin kanavoida energia jonnekin muualle, eikä jäädä vellomaan. Syvässä tuntuu olevan maratoonari-identiteetti vaikkei niitä niin kovin montaa ole kerinnyt kertyäkään.

Postauksen kuvat on Finlandia Marathonilta. Tapahtuma oli siirtynyt Paviljonkiin ja maratonreittikin vaihtunut neljäksi kierrokseksi. Reitti, se on kyllä kaunis täällä Jyväskylässä. Oikeasti niin kaunis, että melkein mikään mitä tässä polkujuoksuhypessä katujuoksua parjataan, ei rantaraitilla pidä paikkaansa. Mikäli mielii juosta katumaratonia ensi vuonna, niin lämpimästi suosittelen Finlandiaa. Puolikaskin tarjonnasta löytyy sekä kymppi. Tänä vuonna tapahtuma oli muutettu kaksi päiväiseksi ja kympin kisa, valon kymppi, juostiin jo perjantai-iltana. Katotaan nyt mitä ensi vuodeksi keksivät, mutta toivottavasti ainakin itte olen mukana!

(Ilmeisesti olen todellakin ollut kauan pois juoksulenkeiltä, sillä vielä jokunen vuosi sitten en koskaan olisi voinut kuvitella haaveilevani eniten maratonista kotireitillä!)

P.S. Arvatkaapa muuten kuinka kävi pikkusiskon? No hän oli flunssassa eikä päässyt tuonne valon kympille lainkaan. Aika paska mäihä sekin. Eipä muuta kuin uutta haastetta kehiin!

Nilkkamurtumaa ja muuta lätinää

Tuossa elokuussa oli sitten kontrolli tämän jalkatilanteen suhteen. Minkäänlaista rutiinikontrollia ei nilkkamurtumiin ja -operaatioihin ole, vaan käynti liittyi enemmänkin siihen nilkkamurtumaa edeltäneeseen vammaan ja leikkauspäätökseen. Mun vasemman jalkaterän ongelmathan on kestänyt nyt sen kaksi ja puoli vuotta. Ensin kaksi vuotta PF/jalkaterän kipuilu -ongelmaa, johon tehtiin leikkauspäätös helmikuussa. Lisäinfoa tästä. No karman laki, tällä kertaa huonon, toi tullessaan nilkkamurtuman (kas tässä...) heti pari viikkoa edellisen asian nytkähdettyä eteenpäin ja oma troiveeni oli, että aiempaa suunnitelmaa käytäisiin vielä murtumasta kuntoutumisen edettyä uudelleen läpi. Jos vaikka uusi vamma veisi mennessään vanhan..

No eipä vienyt ei. Luulenkin, että tällä hetkellä ongelmana on enemmänkin tuo vanha vamma, mitä keväinen nilkkamurtuma, joka jonkinverran vielä merkkiä antaa sekin. Fysioterapeutin kanssa ollaan käyty tilannetta läpi ja kipukohdat jalkaterässä löytyy aikalailla peroneusjänteiden kiinnityskohdista, joka se heiastuu etenkin aamuisin ja levon jälkeen koko jalkaterään ja myös akilleen suuntaan. Fyssari onkin tuota peroneuslihaksen lihaskalvoa käsitellyt ja tiukka se kuulemma on. Välikysymys: missä Jyväskylässä saisi faskiakäsittelyä??? Kaikenlaista jumppaa olen myös tehnyt liittyen jalkaterän/nilkan stabiiliuteen sekä puolieroihin oikean ja vasemman jalan välillä. Vasen puolihan mulla on jo ennastään heikko lenkki ja luonnollista lienee, että kipsihoidon jälkeen se on vieläkin huonompi!

No ortopedi oli sitä mieltä, että uusi MRI-kuva lienet paikallaan, koska tuon vanhan kuvan jälkeen tuollainen suuri vamma nilkkaan on käynyt. Olisi lyhytnäköistä toimia suoraan vanhalla suunnitelmalla selvittämättä sitä, onko nilkassa/jalkaterässä jokin pielessä. Tuo murtumakohtaan asetettu levy kun on peroneusjänteen "naapurissa", mahdollinen jännevamma murtumatilanteessa jne. Nämä tulisi sulkea pois. MRI on 1.10. josta viikon kuluttua on soittoaika ortopedille. Että saapa nähdä.

Itse murtuma on kuitenkin sekä omasta että ortopedin mielestä todennäköisesti parantunut hyvin. Ei se toiminta ihan normaalia ole ja joskus saattaa murtumakohtaa vähän juiliakin. Paljon vähemmän kuitenkin, mitä luulin. Jopa rappusten laskeutuminen alkaa olla aikalailla normaalia, joten ei se liikeradoissa paljon terveestä jalasta jää. Inasen erilaisen "mallinen" tuo nilkka on, mutta mitään turvotteluja ei ole. Konkkaaminen (eli kinkkaaminen), polkujuoksu, korkealta hyppiminen (tai voimakkaat loikat) ja korkkareilla kävely on oikeastaan ainoita, mitä ei oikein kärsi tai jälkimmäisen suhteen, uskalla, tehdä just yhtään.

Sellanen päivitys jalkatilanteeseen. Ja jos tätä (joskus) sattuu lukemaan joku poloinen nilkkamurtuman ja siitä kuntoutumisen kanssa painiva, niin vinkkinä haluan kertoa, että panostakaa myös arpikudoksen hoitoon muun jumppaamisen lisäksi! Itte en ainakaan olisi osannut hieroa ja hinkuttaa tuota arpea niin paljon. Fyssarin mukaan se nimittäin vaikuttaa tosi ratkaisevasti liikeratojen parantumiseen ja omalla kohdalla tuo arpi olikin tosi kireä.

Back in runningbusiness!(?!?)!

...jos näin nyt voi sanoa ihminen, joka kykeni vain satunnaisjuoksenteluun vuosina 2013 ja 2014 (koska plantaarifaskiitti ja sen jälkitila) ja nyt vuonna 2015 on juossut peräti kaksi kertaa 3,5km lenkin about 8km/h (koska nilkkamurtuma). Aika optimistista ajattelua, väittäisin. Etenkin, kun just eilen vihoitteli tuo nilkka ekasta työpäivästä, jonka joutui lähestulkoon kokonaan olemaan jalkojen päällä. Tänään on kuiteskin hyvä päivä taas.

Aloitellaanpa nilkkamurtuman kuntoutumistilanteesta, joka on mun ja myös fyssarin mielestä ihan hyvä. Operaatiostahan on nyt aikaa kohta 4kk. Jonkinlaista liikerajoitetta on edelleenkin. Parhaiten sen huomaa silloin, kun pitäisi kävellä rappusia alaspäin. Lisäksi ihan korkealle päkiälle nousu ei vielä onnistu ja on kovasti työn alla. Vasurin tasapaino kokonaisuudessaan sekä nilkan ja jalkaterän hallinta on myös kohtuu onneton ja koko kinttu on edelleen vähän ohkaisempi verrattaen oikeaan. Kohtuu onneton on ehkä vähän liioiteltua, koska kuulemma olen kuntoutumisessani ihan hyvässä vauhdissa.

"Jalkauduttuani" siitä nälkävuosien mittaisesta kipsihoidosta, myös vanha vaiva, eli jalkaterän kiputila, on jossain määrin palannut. Positiivista on kuitenkin se, että pitkästä pitkästä aikaa oon saanut asiaan tolkullista ohjausta ja oikeasti tuntuu, ettei se ehkä ole niin suuri mysteeri, mitä vielä vuosi sitten kuvittelin. Mua ei harmita sekään tipan vertaa, että nuo "vanhat tuntemukset" ei tyystin kadonnut, koska olen ainakin osannut ottaa niitä fyssarin vo:lla puheeksi ja sitä kautta myös saanut selityksiä asioille. Edelleen elän toivossa, jopa uskossa, että sillä saralla ei operatiivisiin juttuihin tarvitsisi sittenkään lähteä.

Enää juurikaan ei ole niitä paskoja fiiliksiä siitä, että nämä viimeiset vuodet niin rakkaan juoksuharrastuksen kanssa on mennyt miten on. Niillä korteillahan se on pelattava, mitä annettu on. Ehkä tämä vammailu on ensi kesänä historiaa ja pääsee tapahtumiin juoksemaan. Tai ehkä se tapahtuu vasta monen monen vuoden päästä. Onneksi kestävyysurheilu on siitä armollinen, että tällaisena harrastajana ne parhaat vuodet voi seurata toisiaan vielä ties montako vuotta!

Mun kuntoutumisplan juoksuun on sellainen, että hölköttelen kerran-kaksi viikossa tuon  ylläolevan  3,5km mittaisen lähilenkin. Tuommoinen hiekkatie/hyväkuntoinen latupohja metsän laitamilla on selkeästi parempi, kuin polut tai asfaltti. Juoksukuntoutumisplania uudelleenarvioidaan sitten kun tuo 3,5km taittuu sellaista reippaasti alle 6min./km vauhtia ilman mitään arastelua, hassuja tai outoja tuntemuksia, pientäkään kipua tai poikkeamaa.. (ja toki tarpeen vaatiessa ei tehdä tuotakaan lenkkiä!) Ahneella on paskainen loppu, tämän koetan pitää mielessä. Voi olla, että hinkuttelen tuota lenkkiä ties montako kuukautta, mutta ompahan jonkinlainen tuntuma ja lenkki on kuitenkin sen verran lyhyt (ja vauhti hidas!) ettei mitään hallaakaan voi tehdä. Kuten todettu: pien hölkkä on hyvää luuliikuntaa ja edistää tuon murtumakohdan lopullista paranemista ja jalkaterässähän ei mitään ole rikki, se on magneetissa todettu.

Tällä hetkellä tilanne on tämä:

23.6. 3,51km 6:59min./km 
30.6. 3,57km 6:43min./km 

... Että ei nyt varsinaisesti back, mutta vahvasti kuitenkin tulossa!

Sekalaisia kuulumisia

Jn kanssa pyöräiltiin tänään Leppäveden ympäri. Lisäksi pyöräilin vielä illalla Vaajakoskelta kotsaan,
kun rötväsin siskon mukuloiden kanssa alkuillan heillä.

Viikon liikunnat:

ma: sali 1h10min.
ti: sali 55min.
ke: pyöräily 1h5min. + core 25min.
to: core+muuta -kotijumppa 30min.
pe: pyöräily 1h20min.
la: ---
su: 1h50min. + 50min.
yht: 8h5min.

Jn ja vaimonsa luona oltiin safkaamassa perjantaina. Herkutellessa meni kyllä tällä kertaa myös lauantai
ja vähän sunnuntaikin. Huh.

Arkipäivät meni taas tosi nopsaan ja niin meni viikonloppukin. Huomenna alkais viimeinen viikko harkkaa ja kesäkuussa olisikin aika pakertaa opparia joka ikinen päivä ja monen monta tuntia. Heinäkuussa menen vanhaan työpaikkaani sairaanhoitajaksi ja syyskuun puolen välin tietämillä alkaa sitten se harkka, joka tältä keväältä jäi tuon murtuman vuoksi suorittamatta. Jouluun mennessä paperit kouraan ja marraskuun töistä ei ole vielä minkäänlaista hajua. Eniten jännittää se, kuinka tuota opparia jaksan puskea. Jotenkin nimittäin tuntuu, että jonkinlainen vastareaktio on ollut meneillään koko kevään. Ensin tahkoin pari vuotta hullun lailla opintopisteitä (85op/vuosi) ja nyt nuo viimeiset 40 pinnaa vie sitten varmaan kolmannen vuoden.

Juotiin maanantaina opiskelukaveri Mksen kanssa tsufeet ja tavattiin oppariohjaajat. Tuo smoothie on kyllä hyvä,
vaikken yleensä välitä banaanin mausta missään vastaavassa.

Nilkan eteen on taas tehty kovasti töitä ja tulokset kyllä myös näkyy. Mainosikkunoiden ohi kävellessä se näyttää ihan normaalilta, kävely nimittäin. Tuntemus kyllä on sellainen, että tuo kipeä jalka tekee ihan hurjasti töitä. Etenkin jalkaterän pienet lihakset väsyvät ja käyvät helläksi. Täytyy kyllä myöntää, että jos vaihtoehtona on hikitreeni salilla ja onneton kävely, niin kyllä se mieli vetää hypätä siihen pyörän selkään ja hikitreenin pariin. Olen kuitenkin yrittänyt kävellä töihin, kauppaan ja mihin milloinkin tuon kävelyn voi yhdistää siten, että sitä ei erikseen niin tarvitse tehdä. Onnekseni myös siellä töissä tulee jonkin verran kävelyä.

Sellaista sekalaista löpinää tällä kertaa.

Päivitin tuossa viikolla blogin seurantamahdollisuudet. Blogi siis löytyy seuraavilta sivustoilta:

Bloglovin
Blogkeen
Blogipolku

Nämä ovat siis kuun lopussa sulkeutuvaan Blogilistaan verrainnollisia mahdollisuuksia seurata blogeja. Kahden jälkimmäisen sivuston blogeja pääsee etsimään ja selailemaan ilman rekisteröitymistä, mutta Bloglovin vaatii rekisteröitymisen. Lisäksi blogia voi seurata

Facebookissa

Sitten on nämä syötteen lukijat ynnä muut, joista en osaa kertoa sen ihmeemmin.