Tämän hetken tavoitteet ja viime aikojen suosikit

Mun liikkuminen oli tosi pitkään melko aikakeskeistä. Aikakeskeistä siksi, että juoksu ja vain ainoastaan juoksu oli THE HARRASTUS. Sitten tuli ensiksi rasitusvammat, kipu, kuntoutumiset, huonontuurin loukkaantumiset, leikkauset, vielä kerran leikkaukset ja kuntoutumiset, kuntoutumiset kuntoutumiset! Ennen kuin edellämainittu litania oli saatu loppuu, olinkin raskaana jne.jne. Jossain kohdassa mukaan tuli tuhat ja yksi uutta juttua. Kuntosali, sukset, pyörä ja sitä rataa. Edelleen sellainen mukava tavoitekeskeisyys säilyi tekemisessä. X määrä leukoja, x määrä kiloja penkistä, maasta, milloin mistäkin. Raskauden ja vauvavuoden myötä on karissut sellainen tietty pingottaminen harrastamisen ympärillä. Hahmotatteko mitä tarkoitan? Vielä viime kesänä Een ollessa pieni vauva vielä ajattelin, että jospa nyt käytän kaiken "liikunta-aikani" juoksemiseen, niin "edes jossain" kehittyisin vähän, vaikkei kapasiteetti riitä tekemään sitä yhtäkään ns. "kunnolla". Nyt kevään korvilla huomaan, että tuokin ajattelu on vauvavuoden myötä karissut ainakin hetkeksi historiaan. Tämän hetken liikunnallia tavoitteita on oikeastaan ihan tasantarkkaan kaksi:

• Kolme kunnollista treeniä viikossa. Ei sisällä kotijumppia eikä kävelylenkkejä. Ihan sama mitä lajia, kunhan on kivaa just siinä hetkessä! Kohtuu iisi toteuttaa.

• Sit vähän kokonaisvaltaisempi tavoite. Pitää itsestä huolta, että voisin vielä vuosien päästä lähteä vaikkapa hiihtolenkille mun aikuisen pojan kanssa siten, että se lenkki olisi jonkinlaista urheilua myös mun aikuiselle pojalle. Se on ihan sama, paljonko sitä aikaa menee kymppiin vuonna 2018 tai montako leukaa nousee.

Kuulostaa aika onnettomalta tällaisen tavoitehörhön korviin. Tarkkaan ajateltuna taas tuo viimeisin on miljoonasti kovempi juttu, kun yksi maraton silloin, toinen tällöin. Hiljalleen olen oppinut, että on aivan turha käyttää aikaa negatiiviseen vatvomiseen siitä, kerkeänkö treenaamaan vai en. Kerkeäminen ei myöskään ole ainoa asia, vaan suurinpiirtein kohdalleen täytyy osua myös jaksaminen ja yleinen malttaminen. Ennen lasta kahta viimeistä kieltämättä väheksyin. Aika on ehkä se helpoin asia järjestää, mutta en ottanut tarpeeksi huomioon jaksamista (ne yöunet) tai sitä, että ainainen läpsystä vaihto -elämä ei vaan jaksa viikko toisensa perään kiinnostaa.

Mitäpä liikuntaa olen viime aikoina suosinut? Jonkinverran olen hiihtänyt. Takanahan on kerrassaan upea hiihtotalvi. Kohdallani hiihtomäärät jäivät varsin maltillisiksi siitä huolimatta. Jonain toisena vuonna kilometrejä olisi kertynyt varmasti huikea määrä. Kuntosalijäsenyyden lisäksi spinning on taas noussut arvoon arvaamattomaan. On se vaan kivaa paikallaan tapahtuvaksi kestävyysliikunnaksi. Kolmas tämän hetken lempi juttu on korkea sykkeiset intervallityyliset salitseenit. Sellaiset Mikko Leppilampi -tyyliset huomattavasti kankeammalla koordinaatiolla varustettuna. Häntä instassa seuraavat tietävät. Kevään tullen luulen, että hiihdon syrjäyttää juoksu. Mutkan kautta puistoon onkin ollut suosikkini jo hetken. Sinne ämpärin ja lapion seuraksi rattaiden alakoriin aion myös ottaa ainakin hyppynarun ja vastuskuminauhoja.

Raskausaika pähkinänkuoressa liikuntojen suhteen

Nyt 40. raskausviikolla voi oikeastaan sanoa, että mun raskausajan liikunnat on liikuttu ja voisin tehdä pientä yhteenvetoa niistä. 39. viikon lopuilla alkoi aikamoiset liitoskivut ja siihen loppui päivittäiset kävelylenkit mitaltaan 5-10km. Toki kävelyvauhti oli jo tuolloin normaalia verkkaisempaa, mutta nyt liikkuminen kotonakin muistuttaa etenkin iltaa kohden hiipimistä. Ulkoilen edelleen muutaman kilometrin verran per päivä, mutta sitä liikkumista ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua lenkkeilyksi. Ulkoilujen lisäksi edelleen tulee maleksittua kaupoilla ja kaupungilla.

Mutta nyt, siihen liikuntaan. Viimeisimmän juoksulenkin olen näemmä tehnyt 24. syyskuuta eli 16. raskausviikon lopuilla. Tuon jälkeen löytyy vielä tietoja juoksu-kävely -yhdistelmälenkeiltä, mutta viimeisin juoksu siis tuolloin. Juoksu siis loppui kohtalaisen aikaisessa vaiheessa. Luulen, että paljon oli taustalla myös sitä, että olin edelleen kuntoutumisvaiheessa alkuvuoden nilkkaoperaatiosta, niinkuin oon kertonutkin. Tämän jälkeen kävelylenkkeily jatkui, aluksi haastavassa maastossa sauvojen kanssa ja sittemmin vähän tasaisemmissa maastoissa.

Samoihin aikoihin olen tehnyt myös viimeisen maantiepyöräilylenkin. Maantiepyöräily kausi taisi kutakuinkin tuolloin loppua. Pyöräiltyä tuli, mutta ei kuitenkaan edelliskesän kaltaisia määriä. Haastavinta pyöräilyn suhteen oli se, että pyöräilylenkit on omalla kohdalla kestoltaan pitkiä ja aina pahoinvointi ei pitkiin treeneihin antanut myöten. Talvipyöräilyä en tänä talvena ole hyötyliikuntanakaan harrastanut.

Pumpissa olen käynyt viimeisimmän kerran 10. tammikuuta eli 32. raskausviikolla. Toki monia muita ryhmäliikuntoja lopettelin huomattavasti aiemmin (niinkuin nyt niitä niin kovin harrastaisinkaan). Jokatapauksessa pumppi tuntui hyvältä pitkälle, enkä muista sitä jättäneeni pois sen vuoksi, että se tuolloinkaan olisi tuntunut huonolle. Siinä taisi käydä niin, että meidän tiistain sosialisointi -uimahallilla tuo jumppa vaihtui vauhdikkaaseen ja mä siirryin ryhmäliikuntaosioksi treenaamaan salille. Uimassa olen käynyt viimeksi 31.tammikuuta eli 36. raskausviikon alussa. Uintia tai vesijuoksua tuli harrastettu läpi raskauden juuri tuon sosialisointiuimahallin nimissä. Viime metreillä vesijuoksu kyllä vaihtui silloin tällöin porealtaaksi, myönnetään! Uinti jäi, kun neuvolassa sanottiin heillä olevan kanta, että uiminen olisi hyvä lopettaa noin neljä viikkoa ennen laskettua päivää.

Vauvavatsa vuodenvaihteessa

Viimeisin salitreeni on tehty 6. helmikuuta, eli 37. raskausviikon alussa. Sitten tulikin tuo flunssa, jonka vuoksi loppuviikon salit jäi täysin pois, eikä sinne tuon jälkeen enää huvittanut palata. Salitreeniä lähinnä yläkropan osalta pystyi jatkamaan yllättävänkin hyvin. Toki painot keveni ja eniten taisi kärsiä selkätreeni, mutta kaikenkaikkiaan uskon säilyttäneeni yläkropan voimatasoja kohtalaisen hyvin. Jalkoja tuli treenailtua vähemmänlaisesti, mutta eiköhän nekin saa osansa jo pelkästään tätä nykyistä elopainoa kantaessa.

Kaikenkaikkiaan liikuntaa on tullut harrastettua aika tasaisesti keskimäärin 7h/viikko läpi raskauden. Hassua, että tuo määrä ei lainkaan ole vähentynyt! sinänsä data on hieman harhaanjohtavaa, sillä loppuajasta löytyy kyllä lenkkejä, joita aiemmin en varmasti ole millään tapaa "kellotellut". Alkuraskaudesta tuo 7h on siis puhtaasti intesiivistä liikuntaa, eikä sisällä esimerkiksi kävelyä, kun taas loppuraskaudesta sisältää. Tokikaan en silloin varmasti samanlaisia määriä kävellytkään, mutta jonkun verran kuitenkin. Toisaalta taas myös loppuraskaudessa on varmasti kävelty tunti jos toinenkin ns. "hyötyliikuntana", joka ei statseissa näy edelleenkään.

Kokonaisuudessaan raskausaika liikunnan suhteen meni todellakin hyvin ja jokaisesta päivästä oon jaksanut olla kiitollinen. Edelleen ajattelen, että muutamatkin kilometrit siellä täällä on vaan ja ainoastaan kotiinpäin. Paljon on näihin yhdeksään kuukauteen mahtunut myös liikunnan osalta, puhumattakaan muusta. Ai niin, lehteenkin, itseasiassa useampaankin, pääsin silloin isoksi ajattelemani vatsan kanssa, heh.

Boxihyppy- ja kärrynpyöräikävä!

Käytiin Jarpan kanssa neuvolan kautta järjestettävässä perhevalmennuksessa kolme kertaa. Joillain noista kerroista oli käsittelyn alla vauva-aikaan liittyvät huolet tai ajatuksen aiheet. Aika monella pariskunnalla oli sama ajatus, ajankäyttö. Kuinka aika riittää kaikkeen? Siinäpä sitten valmennuksen vetäjä kysyi porukalta, mitä ajatuksia se herättää, jos jostain harrastuksesta joutuu vauvan myötä luopumaan.

Aika rankasti ajateltu. Mun mielestä ja meidän molempien mielestä. Jarpan kanssa katsottiin toisiimme ja hän sen sitten sanoi, mitä meillä molemmilla oli mielessä: "Ei kai mistään täydy täysin luopua kenenkään, sitä vaan erilailla järjestellään asioita!" En tokikaan ole mikään hölmö ja tiedän, että monet asiat menee täydellisen uusiksi. Mutta arvatkaapa mitä? Ne on jo mennyt. Kyllä mä enemmän ajattelen niin, että vauvan syntymän jälkeen alan taas hiljalleen saada asioita nimenomaan toiseen suuntaan, takaisin. Tänään juuri neuvolassa oli puhe siitä, kuinka raskauden loppua kohden alkaa hiljalleen "kyllästyä" olotilaansa ja tätä kautta alkaa sitten olla valmis myös synnyttämään. Itse oon pikkuhiljaa enenevässä määrin ruvennut ajattelemaan asioita, mitä vähän ikävöin. Kuten...

• ...burpeita, boxihyppyjä, monenmoisia loikkia. Aah. Sydäntä ihan raastoi katsella kun yks päivä salilla kaksi tyttöä loikki niin keveästi boxin päälle ja takaisin.
• ...juoksemista. Sitä olen kyllä tottunut kaipaamaan, hah.
• ...vatsalihakset hapottavaa coretreeniä! Kaipaan siis jopa coretreeniä.
• ...hampaat irvessä isojen liikkeiden vääntämistä. Mave, oi mave. Ja etenkin se leuanveto!
• ...korkeita sykkeitä. Tiedättekö? Niitä rapputreenejä, joiden jälkeen meinaa lentää oksennus. Kovavauhtisia vitosia. Tai kymppejä.
• ...matalia leposykkeitä ja keveää hengitystä.
• ...uskaltamista. Sitä, että noin vaan kokeilet vähän pistoolikyykkyä eikä edes haittaa, vaikka vähän rynäsee.
• ...remuamista. Sitä, että voit vöyhöttää sisarusten muksujen kanssa kuinka vaan, eikä tarvi varoa vatsaa.

Noin niin kuin muun muassa näitä juttuja kaipaan. Sen lisäksi on kaipailen joitain liikuntaan liittymättömiä juttuja, kuten aamuminääni. Sitä tyyppiä, joka oli niin vimpan päälle aamuihminen. Nyt tuntuu, että aamu toisensa perään käynnistyy niin kovin hitaasti ja tahmeasti, heh. Luulen kyllä, että se kymmenen leukaa menee ennen kuin heräilen aamuisin virkeänä. Sellainen elämänmuutos todennäköisesti edessä, heh. Onneksi hormonit jeesaa. Ainakin siihen mä uskon.

Edelleenkin kuitenkin vointi on kohtalaisen virkeä. Ainakin nyt, kun vuorotyö ei sotke unikuvioita yöstä toiseen. Tulee siis riittävästi levättyä. Vaikka monia juttuja kaipaileekin, niin toivottavasti vauveli vielä kasvaa sen pari kuukautta vatsassa. Luulen, että se ihan oikea kyllästyminenkin tähän olotilaan vielä jossain vaiheessa tulee.

Mitä mieltä sä oot tästä luopumisasiasta?

Ainaskin joku paikka pullottaa viime vuotta enemmän :D.

Yksi kokemus raskauden aikaisesta juoksemisesta

Millainen kombinaatio se raskaus ja juoksu on omalla kohdalla ollut? Kuinka siis on kulkenut kasvavan vatsan kanssa? Tässä vastaus siihen. Omaan juoksemiseen raskausaikana on ehkä eniten vaikuttanut se, että olin täydellisessä kuntoutumisvaiheessa raskauden alkaessa. Nilkka-/pohjeleikkauksen ja positiivisen raskaustestin välillä oli kulunut sellainen nelisen kuukautta ja juoksuharrastus oli aloitettu reilu puolitoista kuukautta aiemmin. Vaikka olinkin nykäissyt kiimasen savulenkillä tilanteeseen nähden (oikeastaan mihin tahansa tilanteeseen) kelvollisen tilastoajan, oli varsinainen juoksuarki: viikkokilometrit ja perusjuoksukunto, kaukana aiemmasta. Olinhan viettänyt viimeisestä vuodesta neljäsosan jalka kipsissä kahdessa eri erässä ja tätäkin ennen vuosia (en enää edes muista montako) telakalla rakkaasta harrastuksestani. Vaikka peruskunto epäilemättä oli hyvällä tasolla, lähtökohdat raskaana juoksemiselle olivat lähempänä aloittelijaa kuin kokenutta konkaria. Tästä piti itseä muistuttaa aika paljonkin alkuaikana.

Heti alkuunsa mulle oli selvää, että kesäksi ajatuksissa ollut kilsojen nostaminen ja kova tavoitteellinen juoksukunnon kohottaminen ei tule kysymykseen. Ihan raskauden alkuvaiheessa juoksut kulki samaa rataa kuin siihenkin asti. Lähes samaa rataa. Huonon kulun päivät nimittäin olivat ihan oikeasti huonon kulun päiviä ja juurikin juoksulenkillä ajatukset mahdollisesta raskaudesta tulivat kohtalaisen varmoina päähän. Jotain erilaista tässä kropassa nyt on meneillään ja jotain erilaista tosiaan oli! Ensimmäisen kolmanneksen loppuvaiheilla pahoinvointi oli niin järkyttävän kovaa, että juokseminen jäi useammaksi viikoksi. Jos lähdet kotoa juoksemaan ja lähes poikkeuksetta päädyt pusikkoon oksentamaan, ei hommassa tosiaan ole mitään mieltä. Tottapuhuen juuri siksi jätin tuon Tampere Countryside marathonin väliin. En tosin tiedä olisinko halunnut kisaa juosta ilman pahoinvointejakaan. Tällä kilpailuvietillä kun tuntuu hassulta laittaa lappua rintaan ja juosta jotenkin muuten, kuin kaikkensa antaen.

Nuo juoksemattomat viikot vaikuttivat varmasti enemmän nyt, kun juoksutausta vammautumisista oli hyvin kevyellä pohjalla. Niimpä pahoinvoinnin helpottamisen jälkeen juoksentelin lähinnä vitosen hölkkälenkkejä kerran, joskus kaksi, viikossa. Sen pidempään tai useammin tehtynä juoksulenkit ei yksinkertaisesti tuntuneet enää hyvältä. Ja vaikka olisi tuntunut, tuntui tyhmältä käyttää liikuntahetki pieneen hölkkälenkkiin. Kerta viikkoon hölkkää lähinnä fiiliksen vuoksi. Useammin kuitenkin sauvailin maastossa, koska se tuntuu tottapuhuen paljon paremmalta ja sitä pystyi tekemään niin paljon pidemmän aikaa. Nyt viikonloppuna sitten tein tietoisen päätöksen, että juoksut on hetkeksi juostu. Ehkä sitä pystyisi jämäkämmän tukivyön/vyötärön avulla vielä harrastamaan, mutta onko järkeä, kun voi tehdä niin montaa muutakin asiaa ja paljon miellyttävämmin?

Juoksemisen pariin palataan siis sitten joskus, kun pikkuinen on syntynyt. Mitään kiirettä en aio pitää. Mieluummin pelaan varman päälle kuin pissaan housuihin nelikymppisenä. Synnytyksen jälkeiseen juoksukunnon palautumiseen luotan kuitenkin kymmenkertaisesti enemmän, kuin olen luottanut juoksukunnon palautumiseen jalkaleikkausten jälkeen. Sekin on tapahtunut, joten miksi ei tämäkin? Tässä yksi tarina juoksemisesta raskausaikana. Jokaisella juoksun harrastajalla on omanlaisensa tarina. On selvää, että raskauden edetessä normaalisti, liikunta ja kunnon ylläpitäminen on tärkeää myös raskausaikana ja onneksi siihen on olemassa niin monia tapoja. Tältä osin olkoon ne muut tavat omalla kohdallani vallitsevia ja tämä 20. raskausviikko olkoon se, kun juokseminen loistaa virallisesti poissaololollaan, vaikka niin kovin rakas harrastus se onkin.

Time of my own ja kadonneen juoksuvauhdin metsästystä

(Kuvituskuvina Raatikan ranta, tuo Ähtärin riviera Myllymäen ja Rämälänkylän välillä. Lapsuuden huudeilta. Yksi upeista Suomen luonnon paikoista. Jos teillä koskaan on mitään asiaa Ähtäriin kesällä, niin menkää Raatikkaan uimaan. Ei liity postaukseen muutoin mitenkään).

Viime aikoina mulla on ollut time of my ownit vähän vähissä, sillä melkein koskaan en ole ollut yksin kotona. Jarppa on pitänyt käytännössä koko kevään ylityövapaitaan pois ja niinpä ne hetket, kun oon ollut yksin kotona, on ollut aika vähissä. Tiettykin ihan kiva, mutta nyt tänä viikonloppuna oon kieltämättä nauttinut omasta ajastani ihan olan takaa. J on nimittäin mun veljien ja siskojen poikaystävien kanssa jo kai perinteeksi muodostuneella Tallinnan reissulla. Mulla kävi hyvä tuuri, kun töissä oli eilen niin hiljaista, että oli mahdollista pitkän päivän sijasta tehdä aamuvuoro ja tänään oli sitten muutenkin vapaata tiedossa. Ihan sitten otin ilon irti ja kävin sänkyyn kasilta lauantai-iltana ja ysiltä olin jo unessa, heh! Vähän meinasi hymyilyttää, kun meitsi menee sänkyyn siinä vaiheessa, kun talon alakoululaiset leikkii vielä ulkona. Tänään sitten heräsin siinä seiskan-kasin välillä uniltani ja niin täynnä virtaa.

Tie Raatikkaan, tai oikeastaan Raatikasta

Tälle päivälle olin suunnitellut treeniksi 5x1000 metrin vedot 500 metrin palautuksilla ja kahden kilsan alku- ja loppuverralla. En tiedä missä aivosumussa olin tuon lenkin sykemittariin tehnyt, kun olin ajatellut summaksi tulevan tasan kymppi. No 11 km se yhteensä on, hölmö. Vaikka en kuna kuuna päivänä olisi suunnitellut paritonta kilometrimäärää (pakkomielteinen?) tuollaiseen treeniin, niin hyvä treeni oli silti. Mulla ei ollut mitään suunnitelmaa millä vauhdilla nuo vedot tekisin, mutta siinä ekan kahden kilsan aikana ajattelin, että jos alle 5.30min/km pystyisi nostamaan vauhtia veto kerrallaan aina 5min./km saakka. No kuten tavallista, eka veto lähti kuitenkin kovempaa ja muutin suunnitelmaa niin, että jos jokainen veto olisi siinä 5min./km molemmin puolin, niin hyvä ja jos edellistä kovempaan vähän pystyisi niin vielä parempi, kunhan ei mitään totaalihyytymistä tulisi.

2 km alkuverra keskivauhti 6.24/km keskisyke 129 (laskuvoittoinen pätkä Tuopparin rantaan)

1. veto 1km 5.13/km keskisyke 149

500 m. palautus keskivauhti 6.41/km keskisyke 134

2. veto 1km 4.59/km keskisyke 155

500m. palautus keskivauhti 6.54/km keskisyke 139

3. veto 1km 4.58/km keskisyke 158

500m. palautus 6.40/km keskisyke 141

4. veto 1km 4.56/km keskisyke 159

500m. palautus 6.34/km keskisyke 141

5. veto 1km 4.48/km keskisyke 161

2 km loppuverra 6.37 keskisyke 141 (nousu rannasta kotsaan)

Kadonneen juoksuvauhdin jäljillä siis ollaan. Mallioppimistakin oli tuolla lenkillä tarjolla yllin kyllin, kun ekan kilsan kohdalla tuli vastaan naisista maratonlupaus Alisa Vainio ja kolmen kilsan kohdalla mun suuresti sympatiseeraama Henri Manninen. Siinä on askelta, johon ihan joka jampalla ei mahdollisuuksia ole.

Treeni oli napakka, muttei missään nimessä liian napakka. Aika tyytyväinen olen. Tätä treeniä ajoin nyt sisällyttää viikkoihin. Palauttelut voisi ottaa oikeastaan vieläkin enemmän höntsäten ja vedot napakammin, mutta tää nyt oli tällainen eka kokeilu siten miten hyvältä tuntui. Kantakalvojänne (tai jalkapohja noin ylipäätään) vähän juostessa kyllä kiristelee, mutta kuuntelen tilannetta herkällä korvalla. Ei tunnu huolestuttavalta, lähinnä siltä, että siellä nilkassa/jalkaterässä nyt palaset hakevat paikkojaan viime vuosien kurimuksen jäljiltä. Mitään lepo- /aamukipua ei ole, joka on mulla ollut aika pätevä mittari. Eniten kireyttä tulee pohkeeseen joka sekin ymmärrettävää, onhan sielläkin "tavaraa" laitettu uuteen uskoon, heh.

Hierojalle ajattelin itseni lähipäivinä raahata, oliskohan kenellään hyvää ehdotusta a) hyvästä ja b) edullisesta hierojasta? Jolle vielä aikojakin saisi ilman suurta vääntämistä?

Yksi asia to do listalle vois olla tonnin vedot Raatikan rantatietä, ah! Se hiekkarantaosuus kun sen tonnin ainakin on eikä ne maisemat huonot oo silloinkaan, kun varsinainen hiekkaranta päättyy.

Juoksin (!) viime viikolla puolimaratonin verran, jes!

Olen viimeksi juossut yli kymppikilsan lenkin 19.7.2014. Melkein kaksi vuostta sitten! Tällöin jo yli vuoden kestänyt plantaari(vitun)faskiitti voitti meikän 6-0. Mahdollisille uusille lukijoille kerrottakoon pähkinänkuoressa, että sain riesoikseni sitkeääkin sitkeämmän plantaarifaskiitin (joka sittemmin muuttui epämääräiseksi jalkateräkivuksi) keväällä 2013. Välillä vähän kykenin juoksemaan, useinmiten en. Alkuvuonna 2015 minut asetettiin viimein leikkausjonoon pohjelihaksen vapautusta varten. Tällöin en (onneksi) osannut aavistaa, että vaikeudet ei todellakaan ollut siinä. Saman vuoden maaliskuussa hiihtolenkillä samaisen jalan nilkka murtui seurauksena nilkan operaatio levytyksineen. Sinnittelin, kuntoutin ja sinnettelin ja kuntoutin, mutta optimistinen luonteeni ei edelleenkään osannut aavistaa, että homma ei edelleenkään ollut tässä. Helmikuussa nuo levyt ruuveinen poistettiin toisessa operaatiossa ja kävi ilmi, että osteosynteesimateriaali oli hangannut melko pahasti peroneusjänteet. Ei siis ihme, että kuntoutuminen ei sujunut kuin oppikirjoissa. Samaisessa istunnossa hoidettiin myös tuo aiemmin suunniteltu pohjelihaksen vapautus. Optimistinen olen edelleen, vaikkakin se tässä vuosien myötä on hieman muuttanut muotoaan ja saanut joukkoonsa myös realismia.

Mutta arvatkaapa mitä? Viime viikolla pudottelin menemään kymppikilsan lenkin ja siihen kylkeen vielä yhden seiskakilsan ja neljän kilsan lenkurat! Edistymistä on siis todellakin tapahtunut ja vieläpä aika nopeaan tahtiin. Tuntuma oli ihan hyvä, mitä nyt tuon pisimmän vedon jälkeen juilintaa ja turvottelua ilmani. Luulen sen kuitenkin johtuneen parin kilometrin matkalla olleesta erittäinkin pehmeästä hiekka-alustasta, jossa nilkka pääsi muljuilemaan. Reitinvalintaongelma siis! Jokin pieni piru päässäni varoittelee tuulettelemasta, mutta en jaksa kuunnella sitä. Jos tulee takapakkia, olisi tämäkin tuulettelu jäänyt tekemättä. Lenkki kerrallaan eteenpäin. Jos tästä jalasta ei enää maratoneille ole, olkoon sitten niin. Vähempikin riittää. Oikeastaan kaikki, mitä juokseminen mulle tulevaisuudessa antaa, on kotiinpäin. Aika kreisi ajatus olisi, jos syksyllä kykenisi puolimaratonin vetämään (ja pikkuveljiä kyykyttämään). Ihan selvää kuitenkin on se, että vanhoihin juoksumääriin ja juoksukuntoon on vielä todella pitkä matka, enkä todellakaan tiedä onko kumpikaan enää edes saavutettavissa. Mutta kuten sanottu, se on ihan toissijaista. Tällä hetkellä mulla ei ole sen kummempia tavoitteita, lukuunottamatta näitä muutamaa:

• Juosta oikealla tekniikalla (ei "jalanheittoa" sivulle, ei askellusta ulkosyrjän kautta)
• Totuttaa jalkoja, pumppua ja pääkoppaa pikkuhiljaa juoksemisen makuun
• Saada juoksukuntoa pikkuhiljaa ylöspäin niin, että vauhtireservi hintsusti kasvaa ja leppoisa hölkkä muuttuisi leppoisaksi olematta kuitenkaan kuolettavan hidasta.

Sellaisia juoksukuulumisia siis. Niitä harvemmin on täältä viime vuosina voinut lukea, vaikka olevinansa juoksublogi onkin. Mukavaa viikkoa kaikille!

Vähän hölkkäsin!

Sunnuntaina, pitkästä pitkästä aikaa, kävin vähän hölkkäilemässä. Maaliskuun 9. pvä mulle sanottiin, että voisin aloitella juoksemista kuukauden kuluttua sikäli, että jalka tuntuu hyvälle. Mun mittapuulla se tuntuu kohtalaisen hyvälle ja niinpä käytiin mun kälyn kanssa lenkkeilemässä 8km rantaraitilla. Ei toki juosten, vaan 2/3 osaa kävellen ja yksi osa hölkäten. Kilsa kävelyä ja puoli kilsaa hölkkää. Reippaaseen kahdeksaan kilometriin hölkkäpätkiä tuli siis neljä kappaletta.

Siitä, oliko aloitus riittävän rauhallinen, voi olla montaa mieltä. Itse olen kyllä sitä mieltä, että oli. Olen siis sitä mieltä myös näin day after -päivänä. Mitään huonoja tuntemuksia ei nimittäin ole ollut nyt seuraavanakaan päivänä. 500 metriä on jopa näin paskalla juoksukunnolla lyhyt pätkä ja vauhtikin pidettiin hyvin verkkaisena. Tästä on hyvä aloitella ja aionkin näin alkuunsa lenkkeillä ihan sillä kävely-juoksu -yhdistelmällä. Luulen, että se palvelee myös parhaiten tämänhetkistä juoksukuntoakin. En myöskään aio kiirehtiä lisäämään lenkkikertoja viikkoon. Ihan jo siksikään, koska tänä päivänä olen siitä onnellisessa kuntoutuja asemassa, että on paljon, paljon muutakin mielekästä urheilutekemistä.

Kaikenkaikkiaan juoksu tuntui hyvältä, paremmalta kuin kertaakaan sitten nilkkamurtuman. Tiedostan kuitenkin kuntoutumisen olevan viimeisimmästä operaatiosta edelleen kesken, joten jos merkkejä liiasta vauhtisokeudesta ilmaantuu, niin aion kyllä painaa jarrua ajoissa. Siitä huolimatta otin tänään kaupasta kasvisten ja maitotölkkien oheen Juoksija -lehden. Ihan vaan, koska kalenteri! Vaikka tottapuhuen tällä hetkellä on fiilis, että kaikki liikunta, mitä omin jaloin voi tehdä, on kotiin päin ja viis mistään maratoneista tai muustakaan.

P.S. Aloitin kirjoittamaan tätä postausta kännykällä (again, nyt en muuta sähläillyt), mutta mieleeni tuli kappalejaot.. En tiedä lukeeko porukka nykyään enemmän blogeja puhelimella vaiko tietsarilla, mutta tietsarilla saattaa kappaleet muodostua helposti kohtuu pitkiksi kännykkälukijoille. Itsehän kuulun siihen ryhmään, joka lukee pääosin puhelimella, mutta kirjoittaa lähes poikkeuksetta koneella. Mites sä toimit? Ootko huomannut taikka miettinyt samaa asiaa koskaan?

Lisäpaino -leuanvetoa

...vastoin otsikon antamaa oletusta tuo viiden kilon lisäpaino ei suinkaan roikkunut kettingissä lantiolta vaan oli pureutunut lantioon. Kyseessä siis oli Leokon kiekon sijaan joulumässäilyjen kerryttämää nestettä ja varmaan vähän sitä itteäänkin, eli laardia. Mun arjen ruokavalio on kuitenkin kohtalaisen kevyttä ja vähäsuolaista, joten joulun kaltaiset mässäilyt tuntuu kyllä heti, vaikka ei ylenpalttisesti söisikään. Kieltämättä jouluna tuli syötyä hyvin, niin kuin asiaan kuuluukin. Eikä viikonvaihteen Etelä-Pohjanmaan reissu kauheasti ruokavaliota parempaan muuttanut.

Eilen siis oli leuanveto-ohjelman testipäivä. Testitulos oli 11 leukaa, josta viimeinen melkoisen nitkuttelun jälkeen. Kaikkien aikojen ennätys siis. Pattia varmaan olis riittänyt parempaankin, mutta puntari tosiaan näytti viisi (!) kiloa enemmän kuin viikko sitten. No, ohjelma jatkuu viikon kerrallaan aina testituloksen mukaan. Eiköhän se tuloskin siitä nouse. Etenkin, kun tää paino tästä rupeaa normalisoitumaan. Viime yönäkin olin laihtunut (!) kilon, hah.

Tämän vuoden joulu ei, etenkään joulupäivän osalta, tarjonnut mitään maailman parhaita treenikelejä. Jouluaattona kävin juoksemassa 35 minuuttia saunalenkkinä. Tonttuhattu päässä tietenkin. Kyllä sitä joulun kunniaksi voi vähän irrotella, vaikka jalkaan kävi melkoisen kipeää.

Joulupäivänä ohjelmassa oli maantiepyöräilyä. Kelatkaa, jouluna! Kotipihasta startatessa paistoi aurinko, samaten kun kotiin saapuessa. Siinä välissä iskikin kunnon kaatosade. Kyllä, joulupäivänä. Siitä syystä lenkki jäi vähän lyhyenpuoleiseksi. Voi olla, että ihmiset hieroi silmiään, että mikä hullu tuolla pyöräilee. Pyörälenkin päälle rääkkäsin vähän vatsalihaksia.

Tapaninpäivänä sen sijaan oli pirtsakka pakkaskeli ja aurinkoa. Käytiin kälyn kanssa kinkunsulatuslenkillä Touruvuoressa. Lisäksi kävin heidän kuntosalillaan tekemässä leanveto-ohjelman. Oma sali oli näet kiinni koko joulun.

Pikkusiskon kanssa lenkillä (ja hänen elämäntapamuutoksestaan..)

"Kattele niitä kantapäitä sitte vaa!"

Oli kuulemma mun pikkuveli sanonut tyttöystävälleen, kun he yhdessä lenkkeilevät. Ei ehkä kantapäitä, mutta niskaa. Pysyy juoksuasento vähän paremmin, sanoin mä pikkusiskolle, kun lähdettiin yhteiselle lenkille eilen. Pikkusisko on useamman rötväysvuoden jälkeen löytänyt liikunnan ja terveemmät elämäntavat. Se aloitti elämänmuutoksensa helmi-maaliskuun vaihteessa ja on painoa on pudonnut nyt reilu kymppikilon verran. Pari viikkoa sitten hän otti ja rykäisi 18K pitkiksen ja eilen aamuna olin vetämässä vitosen lenkkiä alle puoleen tuntiin. Hällä on tavoite juosta valon kymppi (Finlandia Marathonin yhteydessä) alle tuntiin. Alkaa likka olla kohta mun idoli mitä juoksuun tulee!

Juoksin kypärä päässä...

Hyvin tuli vitonen aikaan 28 minuuttia ja jotain. Kuulemma välillä teki mieli haistatella veetä tsemppailuille, kuten mun veljen tyttöystäväkin on todennut. Toimii siis, tsemppaus nimittäin. Angrella jos jollain löytyy se viiminenkin vaihde! Tehtiin ihan tarkoituksella tuollainen "vetolenkki", jossa toinen (tässä tapauksessa minä) pitää vauhtia. Onnellinen oon myös omasta juoksusta. Tuo vitonen on ihan maksimi, mitä arvaa tai kykenee tällä hetkellä juoksemaan korkeintaan kerran viikossa. Juoksukuntokaan ei kuitenkaan kaikesta huolimatta ihan nollissa ole, kun se vihellellen tulee alle puoleen tuntiin. Kattotaan sitte vuoden päästä, niin pikkusisko vetää mulle niitä VK-lenkkejä alle viiden minuutin keskareilla. Thats the way it goes!

Ei vaa. Oma treeni oli pyörä+juoksu+pyörä.

Luulen, että "Titi" selviää kyllä kympin omaan aikatavoitteeseensa (joka on musta tosi kova) ja vaikkei selviäis, niin on se voittaja silti! Siisteintä on ollut huomata, että koko juttu käy ilon kautta: säännöllinen liikunta ja liikunnan ilo, joka johtaa automaattisesti myös parempaan ravintoon. Ittensä lisäksi voittajia on myös hänen mukulat. Lapset kun imee itseensä sen elämäntavan mitä vanhemmat elää. Kolmas voittaja on sitte minä itte tietysti, koska saan treenikaverin! Parhaani mukaan oon häntä yrittänyt tsempata, mutta loppujen lopuksi tosi vähän mitään tsemppejä hän on tarvinnut. Sekin kertoo omaa kieltään se.

TSEMPPIÄ TITI!
(ja kaikki muutkin!)

Lomalla!

Viime viikkoina kultaakin kalliimpi aika on tuntunut olevan kortilla. Nyt on kuitenkin viikon mittainen lomapätkäs, jonka hyvällä tuurilla sain! Vaikka tuo loma meneekin pitkälle opparin merkeissä, on sillä silti hauska leijua.

Tässäpä muutamat hauskat ja vähän erilaiset treenit viime viikoilta:

Pyörä-juoksu -yhdistelmä:

Tein ekan pyörä-juoksu -yhdistelmätreenin ja respectit triatleetteja kohtaan nousi kyllä, jos mahdollista, vielä muutaman pykälän lisää! Pyöräilin reilun 15K ja juoksin sellaisen nelisen kilsaa.. Joista eka kilsa tuntui, kun olis pyöränpenkki persiissä ja pari vikaa kilsaa sitten nilkka-jalkaterä -osasto laittoi vastaan ja huolella. Kun vaan tuo juoksu joskus rupeisi sujumaan, niin varmana näitä tulee lisää ja lisää!

CycloCross:

Ekaa kertaa käytin pyörää siellä, missä se silloisilla renkaillaan on omimmillaan. Eli hiekkatiellä. Sekin oli yllättävänkin hauskaa ja tuo maantiepyörän ja cyclon välillä tehty pitkä pohdinta vaan vahvistuu ja vahvistuu oikeaksi! Sittemmin kyllä vaihdoin maantierenkaat alle, joka muuten sekin ratkaisuani oikeaksi vahvisti. Syksymmällä kerkee ajella noilla cyclon renkailla. Painetaan nyt maantierenkailla siihen saakka.

Sauvakävely:

Blogitoveri oli vierailemassa kotikonnuilla täällä Jyväskylässä. Sovittiin treenitreffit sauvakävelyn merkeissä, mulla kun tuo juoksu, eikä etenkään polkujuoksu, tahdo onnistua. Laajavuoren metsää koluttiin ja aika meni kun siivillä. Virkistävää vaihtelua, kun on seuraa. Tosi positiivista on myös se, että harrastaminen tuo yhteen niin erilaisesta elämästä tulevia ihmisiä. Luultavasti sitä muuten pyörisi vaan hoitsujen ja lapsuuden ystävien parissa, hah!

Paluu salille:

Henkilökohtainen kesäloma kuntosalista loppui. Kesää ei juurikaan tullut, mutta salitauko kylläkin. Kuukauden tauon jälkeen suoraan maastavedon pariin. Jälkimmäisestä taukoo on tullut nilkkamurtumasta lähtien, eli domsit oli taattu. Ehkä vielä joskus kyykkyäkin. Kunhan nuo voimatasot saisi suurinpiirtein tasaisiin mittasuhteisiin. Siihen saakka lienee järkevä pysyä suurinpiirtein yhdellä jalalla tehtävissä liikkeissä.

Kahden edellisen viikon treenit vanhemmasta alkaen:

ma: juoksu 30min. + core 15min.
ti: pyöräily 1h25min. + puistojumppa 1h
ke: juoksu 30min.
to: pyöräily 1h30min.
pe: ---
la: pyöräily 35min. + juoksu 20min. + core 20min.
su: pyöräily 2h10min.
yht: 8h45min.

ma: ---
ti: core(+muutakin) 45min.
ke: pyöräily4h10min.
to: sali 1h10min.
pe: pyöräily 1h30min
la: sauvailu 1h50min.
su: ---
yht: 9h25min.

Sellaisia viikkoja. Kuvituskuvina instagramfeediä. Nyt häippäsen mustikkaan!

Aamuihminen

Aamu kotona

Mulla on vähän sellainen tuntuma itsestäni, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän oon aamuvirrku ihminen. Samaten myös vuosi vuodelta tarkemmin aistii sen, milloin kroppa ja mieli on parhaimmillaan ja mitkä asiat siihen vaikuttaa. Viimeisten vuosien aikana ilmaantunut aamuvirkkuus on kyllä sinänsä jännä ilmiö, koska nuorempana en (todellakaan) pitänyt itseäni aamuihmisenä. Mitä treeneihin tulee, niin koen kyllä olevani parhaimmillaan aamuisin ja aamupäivisin. Osaksi se varmasti on myös opittua: vuorotyö kun on tavallaan "pakottanut" treenaamaan ennen töitä, eli aamupuolella päivää. Nuorempana etenkin salitreeni aamuisin oli myrkkyä. Nyttemmin olen ruvennut tykkäämään kaikenlaisista treeneistä myös aamulla. Toinen itselle sopiva vaihtoehto olisi treenata alkuillasta, mutta kuitenkin niin, että töiden jälkeen jäisi reilu lepohetki ja nollaustilanne. Liian myöhälle menevä treeni taas sekoittaa unirytmit aika tehokkaasti. Ylipäänsä kun on tällainen jonkinsortin uniongelmainen, ei tee mieli ottaa minkäänlaisia riskejä.

Vuorotyö nähdään usein negatiivisena asiana kaikelle harrastamiselle ja liikunnalle. Kieltämättä se asettaa omat haasteensa treenien suunnittelulle: millaisia treenejä teet minkäkin vuoron tai vuoroyhdistelmän (ilta-aamun jälkeiset tunnit kohdallani ehkä se pahin!) sattuessa kohdalle? Kuinka suunnitella viikot? Mulla ei tulisi mieleenkään tehdä vuorotyötä ja urheilla täysin fiilispohjalla suunnittelematta viikkoja. Päivätyössä se ehkä onnistuisikin ja silti saisi ilman suurempia haasteita kaikki haluamansa treenit kasaan. Vuorotyö on kuitenkin treenaamiselle myös mahdollisuus. Käytännössä jokainen vuorokauden aika on hyödynnettävissä ja mikäpä se parempi tilanne olisi? Kunhan vain löytää itselle ne sopivat ajat treenata tietynlaisia treeneejä!

Entäpä nyt, kun vuorotyöhön tottunut onkin yhtä-äkkiä siellä työssä aamu kahdeksasta ilta neljään? Vaikeaa on kieltämättä totutella. Toisaalta tämä on hyvin lyhyt vaihe nyt tällä kertaa (toukokuun loppuun) ja totuttelua tässä tilanteessa vaatii ylipäänsä normaaliarkeen palaaminen pitkän sairasloman jälkeen. Viime kesänhän olin päivätyössä, mutta päivät alkoi puoli seiskan puoli kasin välillä ja näin kotiin pääsy oli yleensä aina ennen neljää. Lisäksi oli vielä liukuva työaika, joka helpotti kummasti suunnittelua. Ja täytyy kyllä myöntää että tykkäsin ihan superpaljon. Sen sijaan tämä täydellisen virka-ajan tekeminen taas tuntuu jollain tavalla haastavalta: sali aukeaa vasta kasilta, töiden jälkeinen treeni on usein haastava ja koska kotona ollaan vasta puoli viiden maissa, iltatreenikin venyisi kohtuu pitkälle. Etenkin salitreeni töiden jälkeen on usein vähän mitä sattuu ja siihen vaikuttaa paljon myös se, että haluaisin siihen omaan hiljaisuuden kuplaan vähäksi aikaa ja salillakin tuo aika on yleensä se pahin ruuhkapiikki. Toisaalta, olen tosiaan tehnyt näitä havaintoja taas vata muutaman viikon ajan, tottumattomana!

Tällä hetkellä tuntuma on se, että unelmien työaika olisi kuitenkin se säännöllinen päivätyö höystettynä liukuvalla työajalla. Jos valinta pitäisi tehdä vuorotyön ja jäykän virka-ajan välillä, niin kallistuisin ehkä ensin mainittuun. Tärkeintä on kuitenkin se, että on työtä, joka on mielekästä. Omalla kohdalla se tarkoittaa riittävästi haasteita, mutta kuitenkin niin, että niiden kanssa ei tarvitse illalla kotona painia. Ja tärkeintä on myös se, että vaikka vaikka uuteen tilanteeseen ja uuteen elämänrytmiin tottuminen olisikin aluksi haastavaa, on treenirutiineista hyvä pitää kiinni. Jollain tasolla kykenen kyllä ymmärtämään ihmisiä, joille radikaali elämänrytmin muutos tuo tulleessaan liikkumattomuuden. Jopa itselle saattaisi käydä niin, jos en tiedostaisi sitä, että loppuviimein kroppa ja mieli kyllä tottuu, kunhan haastavan vaiheen yli jaksaa puskea. Lopussa kiitos seisoo (eikä oikeastaan niin kovin kaukana edes, muutaman opetteluviikon päässä ainoastaan!) ja sekä kroppa että mieli kiittää siitä, että liikunta on ja pysyy vaikka työajat tai muu elämänrytmi vaihtelee.

Mites te lukijat? Ootteko aamu vai iltaihmisiä?

Aamu kaupungissa

Liikunnanrakastajan satamiljoonaa kysymystä

Olin tässä viikolla taas salilla. Siinä nyt ei ole varsinaisesti mitään kummallista, mutta siinä on, että olin siellä ihan ittekseni ekaa kertaa jotain kuuteen viikkoon. Omassa pikku kuplassani treenailin ylä- ja keskikroppaa, kun en muuta voi. Uimahallin laitteet tuli tutummaksi mitä koskaan aiemmin. Ihan hyvin selvisin itekseni nyt, kun täysipainovarauskin on jalalle sallittu. Pientä säröhähän tämä kipsi siihen kuplan reunaan tekee, mutta kylläpä se taas maistui. Janen kyydillä pääsin punttailemaan, kun hän sillä välin kävi jumppailemassa ja uimassa. Mulla siis oli aikaa tuusailla treenini.

Treenin päätteeksi lipittelin odotellessa teet AaltoAlvarin kahviossa. Sekin on ihan luksusta, kun saa ite kuskattua kahvikupin pöytään. Jos matka on lyhyt ja aikaa riittävästi, niin yhden kepin turvin selviää tollaiset matkat. Istuin ja mietin, että kuinka hemmetin ikävä onkaan normaalia treenitahtia. Ja muutakin urheilua, kun yläkroppapäivää. Uimareita katsellessa tuli mieleen, että pääseeköhän jo ensi viikolla itsekin uimaan? Tai kuntopyöräilemään? Vesijuoksemaan? Tekemään jalkoja? Edes laitteilla? Jotain, ihan mitä tahansa muutakin, kun yläkroppapäivää. Ihan käsittämättömän upeeta, jos pääsee. Liikunnanrakastaja minussa on tänä aikana noussut ihan uusiin sfääreihin!

Kipsihoito alkaa olla loppusuoralla. Viimeistä viikkoa toivottavasti viedään ja kieltämättä tuleva kontrollikäynti kuvineen jännittää ehkä enemmän kuin maratonin lähtöviivalla koskaan. Monenlaiset ajatukset pyörii päässä senkin suhteen.

Sairaalassa mulle sanottiin, että nilkka saattaa turpoilla ja särkeä pitkään. Se ikäänkuin kuuluukin kuntoutumiseen. Kuinka pitkään ja kuinka paljon? Mikä on tervettä särkyä ja mikä ei? Mistä sen tietää? Ilmeisesti mulla ei nuo asiat ihan täysin ole hanskassa ollut tähänkään asti. Lopullisen tuloksen tulee näkemään 3-12 kuukauden haarukalla. Musta aika pitkä aikaväli. Tarkoitetaanko tuolla sitä, että joudutaanko ne faksaatiokamat poistamaan? Vai mitä? Fysioterapeutti sanoi myös, että puoleen vuoteen ei raskasta liikuntaa voi harrastaa. Mikä on raskasta liikuntaa? Se mikä jollekin on, ei välttämättä toiselle ole. Leikannut lääkäri totesi, että aktiiviliikkujalle tulee antaa selkeät ohjeet kuinka jalkaa voi alkaa rasittamaan. No ainakaan vielä en sellaisia ole saanut. Kai ne nyt antavat?

Oon myös surffaillut keskustelupalstoja ja tutkimuksia. Erään pitkäaikaisseurannan mukaan 50% operoiduista weber b-tyyppisistä nilkkamurtumista ei ole kyennyt palaamaan tapaturmaa edeltävään liikunta-aktiivisuuteen. Aika kova luku. Voiko mulle käydä niin? Ehkä voi, mutta kaikki todennäköisyys puhuu kuitenkin sen paranemisen puolesta. Oon kohtuu nuori ja sitoudun kyllä kuntoutukseen. Lukemassa voi olla paljon sellaisia, joiden lähtötilanne oli inaktiivi, kuntoutusmotivaatio heikko tai jotain. Vai mitä? Toisaalta kuinka moni samaan liikunta-aktiivisuuteen palannut oli maratonharrastaja? Kunhan nyt vaan antavat oikeat ohjeet! Onko realistista ajatella vielä juoksevansa erittäinkin aktiivisesti? Kunhan edes aktiiviliikkujaksi! Jollakin palautuminen normaaliin kävelyyn vei useita kuukausia ja jollakulla toisella vain muutaman viikon. Silti lopputulos saattaa olla parin vuoden kuluttua sama. Variaatioita riittää.

Pitää muistaa kysyä kaikki. Olikohan tuossa edes kaikki? Ja sitten pitäisi myös muistaa kysyä, että mitä sen suunnitellun faskiotomian kanssa tehdään. Sekä kysyä sairaslomasta, jota he kirjoittivat kontrollia edeltävään päivään ja kontrollipäivänä on vielä kipsikin jalassa eikä se siltikään ole virallinen sairaslomapäivä. Ehkä kirjoitan varmuudeksi muistilapun.

Nousukuntoa ja muuta löpinää

Nousukunto. Longtime, no see. Mutta nyt se on ihan tosissaan päällä. Ja olen siitä niin niin innoissaan. Hiihto on siitä hauska laji, että vauhdit ja matkat ei ihan hirveästi kerro mitään. Jotta se kertoisi, pitäisi tietää latuprofiili, suksimerkki, luistovoide, lämpötila, tuuliolosuhteet ja herraties mitä muuta. Vertailu on hankalaa jopa omiin edellisiin lenkkeihin saati sitten yhtään keneenkään toiseen hiihtäjään. Mutta minäpä tulkitsen nousukuntoni pääasiassa niihin paljon parjattuihin omiin fiiliksiin ja tuntemuksiin. Toki data (matkavauhdit, sykkeet) tukevat tuota huomiota. Ne on erityisesti näinä viime viikkoina ollut sellaisia, että peruskunto (ainakin hiihdon osalta) on todellakin nousussa. Kuten olen ehkä aiemminkin pohtinut, uskon että homma olisi helpostikin siirrettävissä vaikkapa nyt juoksuun. Mistäpä tuo lihas nimeltä sydän tietää minkä lajin parissa sitä on viime kuukaudet harjoitettu, että niin!

Ja mitä muuta...

• ...no olen käynyt ihka ekassa työhaastattelussa kesätöiden osalta ja kyseessä onkin varsinainen haaste ja epämukavuusalueelle meneminen työelämässä. Olen kuulemma vahva ehdokas, mikäli jo valmistuneita saikkareita ei saada rekrytoitua riittävää määrää. Huh. Jännää.
• ...uusi työharkka on alkanut ja paikka vaikuttaa tosi kivalta ja myöskin opettavaiselta. Sieltä löytyy työnkuva, mitä saattaisin haluta tehdä kun olen kokeneempi.
• ...olen aloittanut ainakin teoriassa opparin vääntämisen muutenkin, kun luomalla kansion joka on nimetty oppariksi isoilla fonteilla.
• ...koin epäonnistumisen keittiössäni yrittäessäni kokata ekaa kertaa falafeleja. Mikään täydellinen katastrofi se ei ollut kuin esteettisesti, mutta anyway. Parantamisen varaa jäi seuraavaan kertaan.
• ...jännitystä on tuonut lumitilanne sekä ensi viikonlopulle suunniteltu pitkä hiihto täältä jyväskylästä Suolahteen. 50+ km ekaa kertaa. Kivaa, jännää ja erityisesti sitä kivaa! Kaduilla näyttää lumitilanteen suhteen melko pahalta, mutta metsässä on (lähes) talvi vielä.
• ...viimeisin hankinta on rinkka. Vaelluskesä 2015 (tai ainakin syksy) saa siis tulla.
• ...menen ekaa kertaa katsomaan oikein tosi kansainvälistä urheilukisaa, nimittäin Kontiolahden MM-kisoja. Kaverin Mn kanssa saatiin houkuteltua meidän miehet mukaan ja tiedossa on siis päiväreissu Itä-Suomeen. Jee.

Tässäpä tärkeimmät otannat. Pitääkäähän lukijat sekä blogikollegat peukkuja lauantaina meitsin hiihtämiselle ja Kaisa Mäkäräiselle seuraavat kaksi viikkoa. Ei ehkä ihan samantason meininkiä, mutta luulen että Kaisalle on ihan yhtä saavutettavissa maailmanmestaruus, kun meitsille hengissä ja hyvissä voimin saapuminen Suolahteen. Hah.

Treenien suunnittelusta

Sekä Karoliina että Tiina kirjoittivat omassa blogissaan tavasta suunnitella treenejä. Aihe oli sen verran mielenkiintoinen, että ajattelin sivuta sitä omassakin blogissa.

Itse en ole koskaan (maratonille osallistuessanikaan) noudattanut mitään piirun tarkkaa pitkälle tai toisen suunnittelemaa treeniohjelmaa, vaan olen suunnitellut/hahmotellut tulevan viikon treenit mielessäni huomioiden aiemmat treeniviikot (ts. olisiko aika pitää kevyempi viikko) ja työt sekä opiskelut (ts. sunnuntai ei vain voi olla vuorotyöläisen elämässä viikosta toiseen pitkiksen paikka). Tietty kilometritavoite noin niinkuin suurinpiirtein on ollut päässäni sekä vk-lenkin ja pitkän lenkin ajankohdat, jonka pohjalta viikot on rakentuneet.

Entäpä nyt kun mielessä ei ole mitään tapahtumaa tai tiettyä tavoitetta vaan tavoitteena on ympäripyöreästi kehittyä asioissa jota kykenen tekemään, saada liikunnan iloa ja pitää kuntoa yllä? Suunnittelu toimii kutakuinkin samalla periaatteella, mutta kilometrit on vaihtunut liikunta-aikaan. Myös joustovara on suurempi. Jos sali ei vaan yhtään nappaa ja mieli tekee hiihtoladuille, niin hiihtämään kyllä päädyn. Toisaalta olen kyllä huomannut, että mieli halajaa yleensä juuri sitä, mitä on ajatellut tekevänsä tiettynä päivänä. Sitä on kai treeniin orientoituminen, jota alitajuisesti tapahtuu, kun suunnittelee. Mikäli mielessä olisi jokin tietty juoksutavoite olisi orientoituminen varmasti siitäkin syystä suurta, koska tavoite on niin kirkkaana mielessä. En siis koe, että treenini kohti jotain juoksutapahtumaa olisi koskaan ollut kankeaa tai joustamatonta, vaikka ehkä lajin vaihtaminen toiseen ei yhtä helposti tulekaan mieleen.

Mikäli tekisin päivätyötä enkä opiskelisi työn ohella, voisin kuvitella tekeväni pidempiaikaisiakin suunnitelmia tai kokeilevani jotain tiettyä ohjelmaa, jonka tähtäimenä olisi esimerkiksi jokin tietty aika maratonilla. Vuorotyö tuo kuitenkin paljon haasteita suunnitteluun, kuten esimerkiksi yötyöt ja ilta-aamu -vuoroyhdistelmä. Niitä valmiiksi suunniteltuja ohjelmia joutuisi joka tapauksessa rukkaamaan toisinaan niin pitkälle, että on ihan suunnilleen sama suunnitella itse. Viikko, maksimissaan kaksi, kerrallaan etenemisen olen todennut omalla kohdallani parhaimmaksi. Palikat pysyy sillä keinoin kaikkein parhaiten hanskassa.

Tällä hetkellä mun treenisuunnittelussa otan huomioon seuraavat seikat:

• vähintään yksi lepopäivä. Yleensä päätän kaksi vaihtoehtoista päivää, tyyliin lepopäivä joko keskiviikko tai torstai ja viikon kuluessa pidän sen levon sitten fiiliksen mukaan jompana kumpana päivänä. Joskus suunnittelen lepopäiviä useampia tai pidän suunnittelemattomia lepopäiviä.
• vuorojen huomioiminen: ilta-aamu -vuoroyhdistelmän jälkeen ei kovan intensiteetin treeniä. Yövuorojen välipäivälle tai nukkumapäivälle sama homma. Kevyempi liikunta kyllä auttaa just yövuorojen aikaan palautumaan normaaliin olotilaan.
• liikuntaa 6-9 tuntia / viikko. Ei haittaa yhtään, jos tulee enemmän. Lomaviikoilla tai jos on vähän töitä, niin mielellään toki enemmän. Eikä kyllä haittaa sekään, jos tulee vähemmän. Ei tämä niin vakavaa ole. Olen jotenkin mieltänyt pääministerimme ajatuksen, että tunti liikuntaa tuo kaksi tuntia energiaa. Omalla kohdallani sovellan ajatusta niin, että työpäivän verran liikuntaa viikossa on kaksi työpäivää energiaa. Oikeasti se on kyllä paljon enemmän. Jopa viisi!

Merkille laitettuja ongelmia:

• liian usein huomaan suunnitelleeni lepopäivän päivälle, joka on muuten buukattu ihan täyteen. Käytännössä lepopäivä onkin säntäilyä sinne ja tänne.
• riittävän peruskestävyysliikunnan huomioiminen. Jos treenit koostuu pääosin juoksusta, on se jollain tapaa helpompaa: juokset vähän hitaammin ja sitten taas vähän nopeammin. Olen harjaantumaton tässä, edelleen. Pitkät sauvakävelyt maastossa ajoi hyvin tätä asiaa syksyllä ja alkutalvesta. Pikkuhiljaa olen alkanut huomaamaan, että luisteluhiihtokin voi sitä olla.
• oon tosi huono huomioimaan hyötyliikuntaosuudet treeneissä. Joskus kirjoittelinkin suuntaa antavasti niitä viikkojen yhteen vetoon. Liikun esimerkiksi pyörällä tai kävellen lähestulkoon kaikki mun matkat ja se ei näy tai vaikuta mihinkään. Tosiasiassa pyöräilykilometrit saattaa vaihdella ääripäästä toiseen viikkojen välillä.

Garmin Connectkin näyttää tarjoavan vaikka jos mihin ohjelmia. Koskaan ennen en ole klikannut auki,
mutta hyvin voisin joskus tutustua paremminkin.

P.S. Blogi on facebookissa ja bloggaaja instagrammissa nimimerkillä @tarupkk. Voiko sanoa, että somen aallonharjalla ollaan? Hah!

Wiener Chick und Wiener Läufer

Hellou.

Wienistä on kotiuduttu eilen illalla ja kaikki meni hienosti, yli odotusten. Olin tosiaan reissussa anoppini kanssa, niinsanotulla 100-vuotismatkalla joka saatiin molemmat lahjaksi kesällä: minä kolmekymppisten kunniaksi, hän seitsenkymppistensä.

14. luukku: liikunta reissussa

Oltiin tosiaan kolme kokonaista päivää, eli neljä yötä tuolla Wienissä. Kertaalleen kävin tuona aikana juoksulenkillä. Mun ensimmäinen kokemus urheilusta reissussa. Tuonkaltaisessa reissussa. Jelin hotellilta metrolla Donauinselille, joka on Tonavan keskellä kulkeva 21km pitkä kapea saari. Kesäisin lienee vilkkaassa käytössä, mutta nyt talvella hyvinkin hiljainen ja huonosti valaistu. Juoksin noin 50 minuutin lenkin eri rantaa eri suuntiin, maisemat jota katella vaihtui kivasti.Kyllä täytyy sanoa, että lenkki itsessään oli mainio kokemus. Tuonne saarelle tuskin olisi muuten tullut mentyä.

Tarkoitus oli juosta vielä toinenkin lenkki, jonka jo suunnittelinkin, mutta jalka oli niin tuusannuuskana, että juoksu vaihtui kävelyyn (jota tulikin harrastettua aamusta iltaan!). Jatkossa, oli matkaseurana kuka hyvänsä, aion reissussa tehdä tilaa lenkille kohdemaassa, vaikka reissun fokus olisikin jossain muualla kun varsinaisessa "perusliikunnassa". Lenkkeily on varmasti etenkin työmatkareissaajien suuressa suosiossa: helppo harrastaa missä vaan. Suosittelen kuitenkin myös lomamatkailijoita kokeilemaan, edes kerran. Kympin juoksulenkillä kerkeää näkemään aika paljon ja kohdetta katsoo muttenkin hieman erisilmällä juostessa, pääsee jollain tavalla lähemmäksi.

---

Palataampa vielä hetkeksi Wieniin. Lähinnä kuvien muodossa. Täytyy kyllä sanoa, että tykästyin kyseiseen kaupunkiin ihan valtavasti. Olisin viihtynyt vielä pidempäänkin ja hieman jäi kaivelemaan toteutumatta jäänyt Bratislavan reissu joka olisi todentotta ollut helppo toteutttaa Wienistä käsin. Joskin sitten reissussa olisi tosiaan täytynyt olla pidempään, koska itse Wieniinkin jäi vielä paljon katuja, joita olisin halunnut kulkea.
Viehättävä. Tässä ajassa oleva kuitenkin historiaa henkivä kaupunki. Siinä lienee oma mielipiteeni hyvin kiteytettynä.

Rathaus ja Rathausplatzin joulutori. Niitä oli kaikkialla. Isoja ja pieniä.

Katunäkymä Votivkircheltä Rathausille.

Julkinen liikenne oli ihan huisin yksinkertainen (ja todellakin kattava!) ja kun ensimmäistä kertaa matkustin siten, että olin yksin "vastuussa" kaikesta (anopista ei ole suunnitteluapua eikä myöskään apua mahdollisiin ongelmatilanteisiin.. hyvin se silti jaksoi mukana, vain pienet rundit otin itekseen päivittäin jossain), sain ihan mahtavan onnistumisen kokemuksen. Meillä oli viikon ajan voimassa oleva kortti julkiseen liikenteeseen (siksi viikon, koska 72h oli samaa hintaluokkaa, eikä se olisi riittänyt koko ajalle). Lentokentälle pääsee paikallisella S-bahnilla (nro 7) huomattavasti edullisempaan hintaan, kuin non-stoppina kulkevalla lentokenttäjunalla. S-bahn oli toki siitäkin parempi vaihtoehto, että pääsimme ennen keskustaa hyppäämään pois ja kulkemaan kätevämmin edelleen hotellille.

Piaristenkirche. Josefstadt.. Niitäkin oli paljon. Isoja ja pieniä. Tässä pieni.

Majolikahaus.

Hintataso oli aikalailla Suomea vastaava, ainakin käyttötavaroiden suhteen. Ruokakulttuurissa näkyi vahvasti makea: ah, niin ihania leivoksia! Paikallinen ruoka oli mielestäni ihan ok, mutta leivoskokemukset olivat selkeästi parempia verrattaen pääruokakokemuksiin. Palvelu oli ystävällistä, mutta ei ylitsevuotavan ystävällistä. Englannilla pärjää hyvin, niinkuin nyt eurooppalaisissa suurkaupungeissa on. Mähän oon joskus lapsena/nuorena opiskellut vähän saksaa (josta syystä todennäköisesti en osaa ruotsia enkä englantiakaan mielestäni riittävästi: liikaa kieliä pienen päähän, ts. koen olevani lahjaton mitä tulee olemaan vieraiden kielten suhteen) ja jostain alitajunnasta se saksa taittui jossain määrin suuhun ja ymmärrykseenkin. Hassua.

Naschmarkt.

Mozarttorte Schönbrunnissa jossain kahvillassa ja alhaalla original sachertorte sen kotona, Hotel Sacherin kahvilassa.

Päivät meni siten, että aamulla lähdettiin kiertämään milloin mitäkin paikkoja: linnoja, kirkkoja, joulumarkkinoita, kapunginosia, toreja, huvipuistoa ja mitä kaikkea! Suunnitelma päivälle oli olemassa, mutta suunnitelma kyllä jousti tarvittaessa. Teimme myös sitä, että hyppäsimme ratikkaan ja taas pois, jos näkyi jotain mielenkiintoista, joko kartan kertomana tai ikkunasta. Joissain nähtävyyksissä kävimme sisällä, mutta jos edes kaikkiin keskeisiin olisi maksanut sisäänpääsyn (jotka muuten oli kohtalaisen korkeita) olisi aikaa täytynyt olla hurjan paljon enemmän.

Stephansdom. Ihan keskustakeskustassa.

Belvedere. Oberes Belvedere.

Näkymä Oberes Belvedereltä Unteres Belvedelle.

Karlskirche.

Schönbrunnin valtavan puiston laitamilta.

Scönbrunnin puutarhaa. Ei niin loitossaan, mutta kesäloistoa ja joululoistoa ei voi yhtä aikaa saada.

Schönbunnin linna.

Kotia kohti. Kotiin on aina kiva palata!

P.S. Blogia voi seurata myös facebookissa ja Instagrammissa (sivupalkissa)!

Juoksulenkki koiranilmassa ilman koiraa!

Tänään oli suunnitelmissa mennä illalla salille, mutta koska viime yö meni ihan reisille, vaihtoehtoiseksi suunnitelmaksi muodostui kevyt hölkkälenkki. Siinä niitä sitten arvoin, kahta vaihtoehtoa: sali rättiväsyneenä sisätiloissa kirkkaiden lamppujen valossa vai hölkkälenkki vesisateessa ja pimeässä metsässä. Motivaatio oli täysi nolla, mutta ei huvittanut aloittaa viikkoa kahdella huilipäivällä. Valitsin jälkimmäisen ja hyvä niin. Salitreeni olis nimittäin ollut todennäköisesti paska, mutta hölkkälenkki oli hyvä. Kaikki voitti.

Tuollainen voimapyörä ostettiin jokin aika sitten. Toimii.

Sekä syksy että nukkumatti kuritti kovalla kädellä. Tuollaiset lähdöt ovat joskus jopa tarpeellisia. Se on jämerä tunne, kun koti valoineen jää taakse ja mielen sekä kehon valtaa ensin tyytyminen, josta alkaa kummuta mielettömän hyvää fiilistä. Loppujen lopuksi on ihan sama, vaikka niskaan sataisi tiiliskiviä. Hölkkäilin ajallisesti pisimmän lenkkini pitkiin pitkiin aikoihin. 45 minuuttia. Peruskunto juoksun suhteen on kadonnut taivaan tuuliin, mutta sitäkään en ole jaksanut murehtia. Itse juoksu tuntui taas ihan hyvältä, mutta tämä kävely täällä kotona ilman kenkiä ei vaan tunnu. Hemmetti. Mä en oikein osaa arvioida, että tekeekö tuo juoksu jalkaa huonommaksi vai ei. Jotain siellä on vialla, mutta mitä?

Siinäpä se. Mun kotikuntosali, joka löytyy olkkarin pöydän alta.

Päälle tein vielä pienen kotijumpan, joka ei nyt niin kovin hääppöinen ollut. Lähinnä tukiliikkeitä pakaralle sekä olkapäille vatsalihasten palautteluaikana. Enempi huoltavaa jumppaa, kun kehittävää jumppaa. Oon vähän sellainen ihminen, joka ei kotona saa oikein yhtään mitään irti. Meillä on viiden kilon puntitkin varastossa, kun niitä ei kukaan koskaan käytä. Jos asuttaisiin omakotitalossa, niin siellä voisin pihalla jotain touhuta. Ainakin ostaisin kahvakuulia ja hyppynarulla hyppisin. Jälkimmäistä oon kyllä tehnyt täällä kerrostalon pihassakin.

Harrastatteko te kotijumppaa vai meettekö mieluummin muualle urheilemaan? Entä kumman te olisitte valinnut, kuntosalin väsähtäneenä vai juoksulenkin sateessa ja pimeässä?

Nyt pikkuhiljaa nukkumaan ja huomenna sinne salille!

Lenkkeilyä ja festareita

Oi mikä ihana helteinen viikko ja viikonvaihde takana. Pitkästä, todella pitkästä, aikaa juoksin myös yli neljänkymmenen kilometrin viikon. No, puoli kilometriä yli, mutta yli kumminkin. Kilometrit meni siten, että 12.5km + 13km ja 15km. Tuo viimeinen oli myös pisin lenkki sitten kevätkesän (?) 2013.

Maantielenkiltä. Niin kesäinen Keski-Suomi.

Jalkapa se ei oireile juostessa ollenkaan. Sen sijaan ilman kenkiä kävellessä jalkaterä on kauttaaltaa oudon tuntuinen. Ikään kuin kudokset ja jalkaterän pienet lihakset olisivat jotenkin kireät. Mitään varsinaista kipupistettä en hakemallakaan löydä. Juoksuhan se on tukkoista, mutta juoksua kuitenkin. Tuolla pisimmällä lenkillä jopa hetkeksi unohdin juoksevani ja olin ajatusten vietävänä. Se on hyvä merkki ja sitä kaipaan. Tällä kuluvalla viikolla voisi pitkiksen kasvattaa kakkosella alkavaksi.

Festaripallo.

Lauantaipäivää vietettiin SuomiPop festareilla. Mun ja Jaran lisäksi mukana oli äiti, pikkusisko ja pikkuveli. Tavattiin myös Jaran veljen avovaimoa, joten perhepiirissä meni nämä festarit. Ihan mukava oli katsella ja kuunnella livemusiikkia, pitkästä aikaa sitäkin. Myös toinen veli perheineen oli kyläilemässä Jyväskylässä viikonloppuna. Melkoista säpinää on kyllä nämä viikonloput. Ensiviikonloppuna nimittäin olisi tiedossa ystäväpariskunnan vierailu ja asuntomessuja.

Veljeltä perheineen saatiin hienon
hieno tuliainen.

Ehkä niitä kolmekymppisiä vietän ihan rauhassa Jaran kanssa kahdelleen. Jos vaikka katselis jonkun juoksutapahtuman taikka sitten muuten vaan tekis jonkun piknikretken jonnekin. Elokuun ensimmäinen viikonloppu on nimittäin taas reissua Ouluun tiedossa.

Summerselfie!