maanantai 2. tammikuuta 2017

Boxihyppy- ja kärrynpyöräikävä!

Käytiin Jarpan kanssa neuvolan kautta järjestettävässä perhevalmennuksessa kolme kertaa. Joillain noista kerroista oli käsittelyn alla vauva-aikaan liittyvät huolet tai ajatuksen aiheet. Aika monella pariskunnalla oli sama ajatus, ajankäyttö. Kuinka aika riittää kaikkeen? Siinäpä sitten valmennuksen vetäjä kysyi porukalta, mitä ajatuksia se herättää, jos jostain harrastuksesta joutuu vauvan myötä luopumaan.

Aika rankasti ajateltu. Mun mielestä ja meidän molempien mielestä. Jarpan kanssa katsottiin toisiimme ja hän sen sitten sanoi, mitä meillä molemmilla oli mielessä: "Ei kai mistään täydy täysin luopua kenenkään, sitä vaan erilailla järjestellään asioita!" En tokikaan ole mikään hölmö ja tiedän, että monet asiat menee täydellisen uusiksi. Mutta arvatkaapa mitä? Ne on jo mennyt. Kyllä mä enemmän ajattelen niin, että vauvan syntymän jälkeen alan taas hiljalleen saada asioita nimenomaan toiseen suuntaan, takaisin. Tänään juuri neuvolassa oli puhe siitä, kuinka raskauden loppua kohden alkaa hiljalleen "kyllästyä" olotilaansa ja tätä kautta alkaa sitten olla valmis myös synnyttämään. Itse oon pikkuhiljaa enenevässä määrin ruvennut ajattelemaan asioita, mitä vähän ikävöin. Kuten...
  • ...burpeita, boxihyppyjä, monenmoisia loikkia. Aah. Sydäntä ihan raastoi katsella kun yks päivä salilla kaksi tyttöä loikki niin keveästi boxin päälle ja takaisin.
  • ...juoksemista. Sitä olen kyllä tottunut kaipaamaan, hah.
  • ...vatsalihakset hapottavaa coretreeniä! Kaipaan siis jopa coretreeniä.
  • ...hampaat irvessä isojen liikkeiden vääntämistä. Mave, oi mave. Ja etenkin se leuanveto!
  • ...korkeita sykkeitä. Tiedättekö? Niitä rapputreenejä, joiden jälkeen meinaa lentää oksennus. Kovavauhtisia vitosia. Tai kymppejä.
  • ...matalia leposykkeitä ja keveää hengitystä.
  • ...uskaltamista. Sitä, että noin vaan kokeilet vähän pistoolikyykkyä eikä edes haittaa, vaikka vähän rynäsee.
  • ...remuamista. Sitä, että voit vöyhöttää sisarusten muksujen kanssa kuinka vaan, eikä tarvi varoa vatsaa.
Noin niin kuin muun muassa näitä juttuja kaipaan. Sen lisäksi on kaipailen joitain liikuntaan liittymättömiä juttuja, kuten aamuminääni. Sitä tyyppiä, joka oli niin vimpan päälle aamuihminen. Nyt tuntuu, että aamu toisensa perään käynnistyy niin kovin hitaasti ja tahmeasti, heh. Luulen kyllä, että se kymmenen leukaa menee ennen kuin heräilen aamuisin virkeänä. Sellainen elämänmuutos todennäköisesti edessä, heh. Onneksi hormonit jeesaa. Ainakin siihen mä uskon.

Edelleenkin kuitenkin vointi on kohtalaisen virkeä. Ainakin nyt, kun vuorotyö ei sotke unikuvioita yöstä toiseen. Tulee siis riittävästi levättyä. Vaikka monia juttuja kaipaileekin, niin toivottavasti vauveli vielä kasvaa sen pari kuukautta vatsassa. Luulen, että se ihan oikea kyllästyminenkin tähän olotilaan vielä jossain vaiheessa tulee.

Mitä mieltä sä oot tästä luopumisasiasta?

Ainaskin joku paikka pullottaa viime vuotta enemmän :D.

4 kommenttia:

  1. Sitä ikävöi aina sitä, mitä ei just sillon pysty tekemään/saamaan, ihan sama mikä on elämäntilanne. Lasten myötä en ole joutunut luopumaan LOPULLISESTI yhtään mistään. Tai ehkä yhdstä justusta, nimittäin yöunista. Tästä aiheesta joskus vanhassa blogissani taisinkin kirjoittaa... Tänä päivänä mietin usein, että mistä ihmeen ruuhkavuosista ihmiset puhuu, miun elämässä ei oo ruuhkaa näkyny. Ihan se on itsestään kiinni miten elämänsä järjestää ja asiat arvottaa. Jos haluaa olla mukana kaikessa mahdollisessa toiminnassa ja on sitä mieltä, että lasten pitää saada harrastaa sen kolmen sortin harrastuksia jne niin varmasti alkaa olla ruhkaa elämässä, mutta sen on kyllä sitten itse itselleen järkännyt. Enkä oikeen ymmärrä sitä itsensä "uhraamista" lasten takia ("luovun omista harrastuksistani että PirkkoPetteri voi käydä pianotunneilla, karatessa, baletissa ja kuvataidekerhossa, lisäksi käydään koko perhe kerran viikossa uimassa vaikka itse inhoan uimahalleja ylikaiken, enkä nauti noista reissuista").

    Itse olen viimeisen puolen vuoden aikana joutunut luopumaan maastopyöräilystä, juoksemisesta, juurikin niistä raastavista treeneistä jne, en tiedä onko luopuminen lopullista vaiko vain hetkellistä, aika näyttää. Kyllä se välillä ketuttaa, mutta toisaalta tilalle on tullut sitten paljon muuta. Vaikka elämä ottais, niin se kyllä myös antaa, jos vaan malttaa pysähtyä aukaisemaan silmänsä ja korvansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, ja siitä raskausaikaan kyllästymisestä. On niin tuttu tunne, etenkin esikoisen ja kakkosen ajalta. Siihen rasakauteen todella kyllästy ja viimeiset kuukaudet oli hemmetin pitkiä. Mutta kun odotin kuopusta niin miun ajatus oli kokoajan vaan "elä synny vielä, elä vielä", olin niin liekeissä opintojeni kanssa, että toivoin raskauden menevän sinne 42 viikoille :D, no hänhän päätti sitten syntyä kuitenkin JO viikoilla 40+5 (aivan liian aikasin jos miulta kysytään, heh)

      Poista
    2. Vammojen takia luopuminen on kyllä arsesta, tiedän. Toisaalta, mulle kävi kanssa just noin. Sain paljon tilalle uusia juttuja ja sitten kun juoksujututkin alkoi pikkuhiljaa palautumaan olin että hups heijaa, mihin väliin tätä :D.

      Ruuhkavuodet, heh :D. Yksinhuoltajien kohdalla varmaan voidaan jonkinlaisesta ruuhkasta puhuakin, mutta jos on kaks ihmistä pyörittämässä kotia, niin kyllä molemmilla pitäis olla myös vastuuta. Sille pitäis sitä antaa ja sen toisen osata ottaa. Ihan liian usein kuulee, että ne ruuhkavuodet on vaan sillä toisella.

      Yöunet on tullut uhrattua jo vuorotyölle :D.

      Poista
    3. Joo,eipä se elämä siihen vauvan syntymään lopu. Varsikin jos on kaksi aikuista hoitamassa. Toki joutuu kompromisseja tekemään mutta jos on motivaatiota jotain asiaa tehdä niin sille järjestää aikaa jotenkin. Itse koen enemmänkin niin päin että olen saanut elämääni uusia asioita kuin että oisin joutunut jostain luopumaan. T: Kohta kolmen lapsen äiti

      Poista

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3