Asiaa ja ajatuksia lähikirjastosta ja lukemisesta

Viikonloppuaamu, kello kahdeksan, mitähän tekis? Minäpä lähden kirjastoon! Lähikirjastoon puolen kilsan päähän. Täällä Kortepohjan kirjastossa on laajennetut aukioloajat, eli kirjasto on normaalisti auki maanantaista torstaihin klo 13-19 ja perjantaina klo 10-16. Kirjastokortilla ja PIN-koodilla kirjastoon pääseen arkiaamuisin klo 9 alkaen, perjantai-iltaisin aina klo 21 saakka ja viikonloppuisin jopa klo 8-21. Tämä on niin sanottua omatoimikirjastoa eli paikalla ei ole henkilökuntaa. Kirjastokortin ja PIN-koodin lisäksi asiakkaan tulee olla joko täysi-ikäinen tai aikuisen seurassa. Ihan superhieno homma! Olen kyllä vimpanpäälle lähikirjasto ihminen. Jos en itseni takia, niin muiden alueen asukkaiden. Aika monelle ikäihmiselle kirjasto on henkireikä. Lähikirjastot ei myöskään voi muuttua täysin tai läheskään täysin itsepalvelukirjastoiksi. Se, että lapsi pääsee kirjastoon, ensin aikuisen kanssa ja myöhemmin itsenäisesti, on mun mielestä panostus tulevaisuuteen. Lasten lukemisesta ollaan muutenkin huolissaan (klikkaa esimerkiksi tämä! Vanha, mutta edelleen ajankohtainen uutinen!) ja vaikka vanhemmilla ja muilla aikuisilla on iso rooli, ei lähikirjastojen sulkeminen ainakaan tilannetta helpota! Lähikirjastot on myös mulle tosi hyvä juttu. Vaikka kirjasto paikkana on pikkulapsuudesta asti tuttu, en oikein koskaan ole sopeutunut pääkirjastoon. Ihan liian iso ja kolkko paikka hyllyjen välissä haahuiluun ja kirjojen selailuun.

Voin hyvin allekirjoittaa edellä klikatun uutisen toteaman siitä, että mikäli lukuinnostus lapsuudessa syttyy, se myös säilyy ja nousee uudelleen esiin, vaikka suvantovaiheita olisi. Omalla kohdalla lukeminen on oikeastaan aina ollut tavalla tai toisella isostikin elämässä. Lapsuudesta muistan, että nuorempien sisarusten päiväuniaikaan äiti usein luki meille isommille. Itse opin lukemaan siinä 5-6 vuotiaana, pitäisi varmaan tarkistaa äitiltä. Kuitenkin reilusti ennen kouluikää ja aapisen tavaaminen tuntui ihan liian helpolta. Iskä oli kova lukemaan ja lapsuudesta muistankin, että sillä oli aina jokin kirja nenän alla iltaisin. Ihan parasta oli, kun lapsena mökkireissulla pötkötettiin vierekkäin omat kirjat nenän alla. Äiti siis toi kirjat elämään lukemalla meille ja iskä taas esimerkillään. Molemmilla lie iso vaikutus siihen, että pidän lukemisesta. Lukeminen on tavallaan sosiaalista: tykkään edelleen siitä, kun Jarpan kanssa luetaan hipihiljaa omia kirjojamme ennen nukkumaan menoa. Jos tulisi jotain mieleen, sen voisi sanoa, mutta suurimmaksi osaksi ollaan hiljaa. Siitä huolimatta olen aina perillä siitä, mitä hän lukee ja toisinpäin.

Kirjastossa muistan hypänneeni ihan pikkulapsesta saakka. Ensiksi äitin tai iskän kanssa: odotettu päivä ja sai taas kasan uusia kirjoja. Aika pienenä jo siellä kuitenkin ruvettiin käymään itsenäisesti. Lasten hyllyt vaihtui kohtalaisen pienenä nuorisohyllyihin ja nuorisoiässä luettiin jo aikuisillekin kirjoitettuja kirjoja. Neiti etsivät vaihtui Agatha Christieen ja tallidraamat laajeni jos jonkinlaiseen nyyhkykirjallisuuteen. Teininä kirjastoa tuli käytettyä myös muuhun, kuin itsetarkoitukseen: notkumiseen kavereiden kanssa. Lähtökohtaisesti piti kuitenkin osata käyttäytyä hyvin, sillä välit kirjastontäteihin piti säilyttää. Olihan lukeminen elinehto ja myös kaveripiirin muut tytöt oli kovia lukemaan. Kirjoja kierrätettiin kaverilta toiselle ja yhden lainan aikana saman kirjan kerkesi lukea monta tyttöä. Murrosikä siis vain kiihdytti lukemistahtia ja monenmonituista kertaa sitä tuli ahmittua peiton alla taskarin valossa kirjoja, kun valot olisi pitänyt sammuttaa jo aikapäiviä sitten.

Suvantovaiheita viihdekirjallisuuden suhteen on tullut myös itselle. Joskus on mennyt pitkiäkin aikoja ettei juuri ole tullut luettua. Joskus nuo suvantovaiheet ovat liittyneet opintoihin, joskus johonkin muuhun. Myönnän kuitenkin reilusti sen, että älypuhelin ja teknologia on varmasti myös omalla kohdallani ottanut aikaa perinteiseltä lukemiselta. Aika usein siellä sängyssä tulee pläräiltyä parit blogit, artikkelit ja uutiset siinä, missä jonain toisena aikana olisi lukenut pari aukeamaa kirjaa. Se on ehkä vähän surku, mutta varsinaisesti en ole asian eteen toistaiseksi mitään aktiivista tehnyt. Ennemmin tai myöhemmin ja isommin tai pienemmin tulee kuitenkin aina palattua kertomakirjallisuuden pariin. Viime vuosina on lukulistalla ollut paljon opiskelu- ja ammattikirjallisuutta. Harrastuskirjallisuutta olen myös lukenut aina kohtalaisen paljon ja nykyään mukaan mahtuu myös satunnaisesti ns. "self help -kirjoja" liittyen milloin mihinkäkin. Viimeisimpänä ehkä vauvan uneen, hah. Kertomakirjallisuuden parista omia suosikkeja on draamakirjallisuus, ns. "nyyhkytarinat". Monenlaiset ihmissuhdekuviot uppoaa kyllä, mutta pelkkää romanttista höttöä en jaksa lukea. Joinain aikoina tulee luettua dekkareita, etenkin pohjoismaalaisia. Lisäksi luen elämänkertoja tai tositapahtumiin perustuvia teoksia esimerkiksi jostain merkittävästä tapahtumasta jollekin ihmiselle. Aika paljon menee myös erilaisiin maailman kriiseihin liittyvää kirjallisuutta, jossa näkökulma lähes poikkeuksetta on tahtomattaan tilanteeseen joutuneen ihmisen/ihmisten tarina.

Nyt oman lapsen myötä lukemisen kulttuuria pitää entistäkin tärkeämpänä ja ehdottomasti haluan siirtää tuon perinnön eteenpäin!

Millaisia kokemuksia sulla on kirjastoista? Entä lukemisesta eri ikäkausina tai erilaisissa elämäntilanteissa? Millaista kirjallisuutta sä luet vai onko lukeminen edes kivaa? Oletteko te hyllyjen välissä haahuilijoita vai otan mitä tulin hakemaan -tyyppejä?

P.S. Postauksen kuvat Kortepohjan lähikirjastosta joskus vuosi(a?) sitten. Lempikirjastosta!

Ole näkyvä

Luin aika kreisin jutun Keskisuomalaisesta viime viikolla. Jutussa pieni poika oli ollut ylittämässä valotonta risteystä puistokadulla. Toisesta suunnasta tuleva auto oli pysähtynyt, mutta toisesta suunnasta tuleva letka oli senkun vain jatkanut matkaa. Niinpä herra pysähtyneestä autosta oli mennyt pysäyttämään liikenteen ja saanut osakseen huudot ja haukut. Saakeli mitä liikennekulttuuria!

Joudun itse ylittelemään päivittäin noita risteyksiä, joissa ei ole valo-ohjausta. Pahimmassa tapauksessa kaistoja kulkee vielä kaksi samaan suuntaan. Liikennekulttuuri on näissä(kin) kohtaan ihan oikeasti enemmistöllä autoilijoista pahasti pielessä! Eikä puhuta edes liikennekulttuurista, vaan liikennesääntöjen noudattamisesta. Tuo kävelijä kun on päästettävä ylittämään suojatie, jos hän sille on menossa. Hei haloo, s-u-o-j-a-t-i-e. Autoillessa aika usein myös törmää ihmisiin, jotka kiittää saadessaan käyttää etuoikeuttaan. Kiva tapa ja oon kiittelevänä ihmisenä joskus harrastanut sitä itsekin, pyöräilijänä edelleen, jos tilanne tulee. Sittemmin (ehkä ajokortin jälkeen?) oon miettinyt, että miks ihmeessä kiittelen ja lähinnä mulkasen heitä, jotka eivät päästä tai aio päästää suojatien yli menijää.

Autoilijan suusta tässä kohtaa yleensä haukutaan ne holtittomat pyöräilijät ja "näkymättömät kulkijat", ilman valoja ja/tai heijastimia. Oikein onkin. Mua ärsyttää samat jutut, niin autoilijana, pyöräilijänä kuin kävelijänäkin. Valottomuus onkin ihan oikea ongelma ja jokaisen pitäisikin muistaa heijastaa itsensä ja myös ne mahdolliset jatkeensa, kuten koirat, lastenvaunut ja mitä näitä nyt on. Käyttää niitä valoja siinä pyörässä, edessä ja takana. Ihan idioottia toimintaa mennä ilman. Ja joo, kyllä niitä holtittomia pyöräilijöitäkin on. Kaikkia kulkupelejä käyttävänä voin kuitenkin sanoa, että ei mun edestä mene röyhkeästi pyöräilijöitä liikennesääntöjä rikkoen parinkilometrin matkalla vähintään toista kymmentä. Mitä sä oot mieltä, millainen on sun kotikaupungin liikennekulttuuri?

Vastakkain asettelu tässä asiassa tuskin auttaa, vaikka itsekin juuri taisin ainakin vähän niin tehdä. Pitäisi oppia kunnioittamaan kanssaliikkujia, liikkui ne sitten millä välineellä hyvänsä. Jokainen voisikin omalla kohdalla miettiä, mitä voisi liikenteessä tehdä paremmin. Päästänkö minä autoilijana kävelijät suojatien yli? Näytänkö ajoissa vilkkua ja näytänkö sitä suuntamerkkiä myös pyöräillessä? Olenko riittävästi valaistettu ja heijastettu? Entä keskitynkö liikenteeseen ja kuulenko liikenteen? Monessa kohtaa voin katsoa tyytyväisenä peiliin, mutta myös täällä on asioita, joita voisi hoitaa toisella tapaa. Omalla kohdallani voisin kiinnittää huomiota juurikin tuohon viimeiseen asiaan. Vaikka kuvittelenkin kompensoivani nappikuulokkeiden käyttöä muulla tarkkaavaisuudella, niin ehkä sitä volyymia voisi vielä vähän pienentää.

Lähes yhtä näkyvä kun tää kirkkopuiston valopupu, heh.

Parasta telkkarista

Aika usein kahvitaukojen puheenaiheet liippaa sieltä tai täältä liittyen siihen olohuoneen nurkassa möllöttävään kapistukseen, eli televisioon. Lähes yhtä usein olen aika outsider tässä keskustelussa. Joskus, lähinnä kesäaikaan, saattaa mennä kuukausiakin, etten seuraa televisiosta yhtään mitään ja viikkoja, ettei sitä ole edes aukaistu. Mitään parempaa ihmistähän se ei musta tee ja oikeastaan jopa haluaisin seurata erilaisia sarjoja paljon enemmän, mitä seuraan. Aika usein just syksyisin tulee fiilis, että nyt alan seuraamaan sitä ja tätä, mutta aika usein tuo homma myös kuivuu kasaan yhtä nopeasti kuin alkaakin. Jotain kuitenkin olen alkanut seuraamaan ja kerrompa niistä nyt.

Roba

Dekkarijutut sekä kansien välistä luettuna että televisiosta katsottuna on vaan niin hyviä. Ylipäänsä kotimainen draama, joka ei ole viety liian pitkälle hömpäksi, kolahtaa. Sarjan ensimmäinen esityskausi meni mun kohdalla perinteiseen tyyliin ohi: katsoin ensimmäisen jakson, unohdin seuraavan ja sitten en enää jaksanut. Ensimmäisen tuotantokauden uusintoihin pääsin kuitenkin mukaan ja ehdottomasti kyseinen sarja kuuluu maanantai-illan ohjelmaan.

Arman ja viimeinen ristiretki

Täähän tulee edellämainitun kanssa samaan aikaan, mutta onneksi on internet. Tallentavaa digiboksia ei omisteta (mihin sitä tarvitsee?). Tää on vaan niin kertakaikkisen hyvä sarja. Monet Armanin jutut on kolahtanut mun sisäiseen maailmanparantajaan todella kovaa. Mitä enemmän erilaisia kulttuureja esitetään, sitä parempi. Lisäksi länsimaalaisten tulisi todellakin tietää vieläkin enemmän esimerkiksi lapsityövoimasta ja on hyvä, että siitä pidetään tälläkin tavalla ääntä. Jätkät, eli Arman Alizad ja Tuukka Tiensuu, tekee kyllä hyvää (ja kovaa!) työtä. Iso hatunnosto!

Naurun tasapaino

Stand up -reality pyörii jo kolmatta kautta ja tällä erää taso on ihan järjettömän kova. Sarjassa kymmenen koomikkoa tutustuu viikoittain erilaisiin teemoihin ja keksii siihen liittyen shown, joka kohderyhmälle esitetään. Ihan hullun hauska sarja ja ihmettelenkin, miksi tätä seuraa vaan hyvin harva mun kaveripiirissä. Itsekin kuulin sarjasta ekaa kertaa stand uppia enemmän seuraavalta työkaveriltani. Yle vaan jotenkin missaa mainostamisen. Onko teille tuttu tämä Naurun tasapaino?

Roba on mun oma juttu, mutta Arman ja Naurun tasapaino meidän yhteinen. Elikkä jos toinen ei ole kotona taikka ei muuten kerkiä tai pysty sarjaa katsomaan, katsotaan se sitten yhdessä jossain välissä. Meidän perheessä telkkareita on kaksi kappaletta. Toinen olkkarissa, toinen kakkosmakkarissa ja kumpikin ainakin päivisin yleensä kiinni. Telkkari ei ole meillä koskaan päällä muuten vaan. Eli aina sitä joku katsoo, jos se auki on. Lisäksi ei oikeastaan koskaan syödä telkkarin äärellä. Äskeisellä tarkoitin ruokaruokaa, eli joskus jotain napostelusyömistä ihan tieten saatetaan syödä. Lähinnä silloinkin se napostelija oon minä, ei niinkään Jarppa. Hän se kyllä on vielä itseänikin huonompi telkkarinkatsoja, jos jalkapalloa tai Jypin pelejä ei oteta lukuun. Niitä meillä katsotaan ja paljon, milloin minkäkin kielisellä selostuksella vielä. Jarppa on lisäksi myös sellainen, että se tosi harvoin avaa telkkaria tekemisenpuutteessa vain kanavasurffatakseen. Itse sitä kyllä iltaisin saatan tehdä.

Millaista on sitten mun kanavasurffaus?

No aika paljon dokkareita tai asiaohjelmia. A-studioita, Pressiklubia, Inhimillistä tekijää ja sen sellaista. Joskus jotain Jutta sitä ja Jutta tätä tai Kaisa siellä sun täällä -höntsää. Niin ja urheilua... Tai Sinkkuelämää sen seitsemännentoista kerran, alltime favorite! Mulla ei ole mitään hajua minä päivänä tai moneltako nää ohjelmat tulee, mutta joskus saattaa olla fiilis pötkötellä sohvalla ja katsella jotain ja sitten valitsen jonkun mieleisen mitä tulee. Jos mitään ei tuu, laitan sen telkkarin kiinni. Aika usein käy niinkin. Etenkin näissä asiaohjelmissa haluaisin olla enemmän kärryillä, sillä luulen, että paljon mielenkiintoisia vieraita, keskusteluja ja haastatteluja jää näkemättä vain siksi, etten ole tiennyt sellaista esitettävän. En oikein tiedä, mistä voisi seurata näiden ohjelmien sisältöä pienellä vaivalla ja katsella niitä sitten myöhemmin. Osa näistä ohjelmista on tietysti niin hetkessä meneviä, että kun seuraavan päivän lööpit on täynnä ko. ohjelman sisältöä ja lausuntoja, ei oikein ole mieltä sitä enää ruveta Areenasta katsomaankaan.

Mitä sä seuraat telkkarista? Tai onko sulla muita tapoja tai tottumuksia telkkarin suhteen?

A woman's got to do what a woman's got to do

Luin jostain, että 84% (tai peräti 86%?) naisista ajaa ajokortin täysi-ikäisyyden saavutettuaan. Vastaava luku miehissä oli sitten 94% tai 96%. Olipa nyt miten oli, niin itse olen kuulunut siihen ryhmään, joka tuota ajokorttia ei tuolloin ajanut. Itseasiassa jotakuinkin 19-vuotiaana ilmottauduin autokouluun, mutta onnistuin murtamaan jalkani (joo, täähän on siis tapahtunut aiemminkin, joskin silloin selvisin vain kipsihoidolla) ja niinpä siinä sairastellessani muutin keskelle Jyväskylän keskustaa ja autokoulu jäi. Ei ollut tarvetta ajokortille, saatika autolle. Olin ihan liian pihi hankkiakseni auton, asuin liian lähellä kaikkea eikä mulla ollut autoa omistavaa miestä.

Mikäänhän ei nyt varsinaisesti ole muuttunut. Ainoastaan se, että oon lähempänä keski-ikää kuin vasta täysi-iän ylittänyttä ja mulla on mies, jolla on auto. Sikäli kun tuota Maseratia Mitsua voi autoksi sanoa. Nyt oon sitten päättänyt tuon autolla ajon opiskella. Tää kaikki on vähän sattumien summana tullut päätös. Armas kälyni nimittäin opetti kesällä tyttärensä ajamaan ja samoilla höyryillä menen nyt minäkin.

Ei tosiaan mikään teini enää, mut #hupparikansanpuolella kyllä.

Aloitettiin projekti viime viikonloppuna ja ollaankin ajettu kolmena peräkkäisenä päivänä niin paljon, kuin opetusluvalla yhtenä päivänä kerralaan voi ajaa. Työlästä, kovin on työlästä! Pahinta tässä on se, etten oikein tiedä kuinka motivoisin itseäni tähän. Kertaakaan mulla ei ole tullut fiilistä siitä, että autolla ajaminen olisi jotenkin erityisen siistiä osata. Autoa tai ajokorttia en juurikaan kaipaa tavalliseen arkeeni, mutta yritän nyt parhaani mukaan pitää mielessä syyt miksi ajokortti olisi hyvä olla ja miksi se tulisi hoitaa just nyt:

1. Pääsee harrastamaan harrastuksiaan yksin jonnekin, mihin julkisilla ei pääse. Esimerkiksi vaeltamaan hornankuuseen vaikka ihan yksin.
2. Jos joskus sattuisi tulemaan sellainen tilanne, että tarvitsisi mennä jonnekin, mihin ei ole helppoa mennä julkisilla ja Jarppa ei halua lähteä, niin ei tarvitse pyytää Jarppaa, vaan tarvitsee pyytää ainoastaan sen autoa.
3. Valtion rautatiet on ainakin päättänyt tehdä parhaansa edellämainitun toteutumiseksi lopettamalla tulevaisuudessa yhteyden Jyväskylä-(Ähtäri-Alavus-)Seinäjoki.
4. Ei ehkä tule päivää, jolloin olisin valmis maksamaan ajokortista niin paljon kun se tänä päivänä maksaa, joten ehkä viisasta hoitaa se nyt vähän inhimillisempään hintaan.

Nooh. Sen lisäksi, että oon autourheillut (jep, siltä se ajoittain ainakin sykkeiden puolesta tuntui), oon ihan oikeastikin vähän urheillut.

ma: ---
ti: sali 1h
ke: sauvailu 1h20min
to: sauvailu 1h45min. + core 35min.
pe: sali 1h10min.
la: pyöräily 1h10min. + sauvailu 1h + kahvakuulailu 30min.
su: ---
yht: 8h30min.

Loppuviikon muut treeni tarjosi anopin pihassa kaadettu (ei sentään kaatunut) lehtikuusi.

Pihatreenikengät eli ekat maratonkengät. Palvelevat ikuisesti jossain.

Somesta ja sen herättämistä fiiliksistä...

Mä ikään kuin päätin jokin aika sitten, etten aio avautua tästä asiasta. Pyörsin kuitenkin päätökseni. Ensin facebook -avautumisella. Itse itseäni lainaten:

Kyllä huomaa, että tämän päivän ihmiset on päässyt internetin ihmeelliseen maailmaan vailla minkäänlaisen medianlukutaidon opetusta! Etenkin kaikenmaailman mvlehtien ja magneettimedioiden lukijoille toivoisin pikaista kurssia kansalaisopistolla sisältönä medianlukutaito ja mitä on tutkittu tieto. Foliohattuakin vois opetella askarteleen. Kiitos ja anteeksi.

Ja nyt myös täällä blogissa. Päivityksen aiheuttaman keskusteluntyngän mukaan en suinkaan ole ainoa ihminen, jonka uutisfeediin ilmestyy näitä edellämainittujen roskasivustojen uutisia. Porukka pohtii mm. sitä, pitääkö kyseisiä julkaisuja jakavia ihmisiä yrittää sivistää vai tulisiko uutiset taikka tyypit vain heivata pois. Itsehän en tähän päivään saakka ole harrastanut minkäänlaista sensuuria facebookissa, lukuunottamatta peliuutisia. Näitä mvjulkaisuja jakaa kyllä ihmiset hyvinkin yllättävältä taholta ja joo, oikeastaan haluankin tietää.

Mikä jengiä oikein vaivaa??? Laiskuus ja tyhmyys? Kombinaatio kahdesta edellämainitusta tekee sosiaalisen median tällä hetkellä jossain määrin vastenmieliseksi! Sen verran pitäisi viitseliäisyyttä jakamaansa materiaalia kohtaan löytyä, että selvittäisi edes jonkin verran taustoja. Ja sen verran viisautta, että jos taustat vähääkään epäilyttää (tai jos ei niitä jaksa tsekata), niin jättää jakamatta. Jos "lehden" nimi on mitä vittua? -lehti, niin ei edes tarvitse nähdä juuri vaivaa tai olla mikään ruudinkeksijä ymmärtääkseen, että ehkä joku on pielessä. Eikä ihan vähääkään pielessä.

Ärsyttää ihan suunnattomasti myös se, että ihmiset eivät edes pintapuolisesti voi selvittää maahanmuuton eri muotoja, peruskäsitteitä, Syyrian tai Irakin kriisiä tai ihmisoikeussopimusten sisältöä näillä roskasivuilla surffaamisen sijaan.  Meillä täällä Suomessa tekee koulutettu henkilöstö työtä rajalla ja vastaanottokeskuksissa. Eivätköhän he osaa työnsä tehdä, myös mahdollisten lieveilmiöiden osalta. Jonkinlaista työrauhaa toivoisi heille. Nämä somessa pyörivät julkaisut ihan varmasti madaltavat kynnystä sen kaikista typerimmän ihmisjoukon ryhtymistä yöllisiin mellakoihin taikka muuta.

Mielipiteen perustaminen valehdellun, tai vaikka todenperäisenkin, lieveilmiön tai marginaalisen ilmiön varaan on ihan käsittämättömän typerää: se on ihan sama, kun rupeaisin väittämään, että syöpäsairaudet ja niiden aiheuttamat kuolemat on ihan puutaheinää. Mielipiteeni olisi hyvin perusteltavissa sillä, että osa kasvaimista on vaarattomia, joten miksipä en voisi yleistää. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin juuri kyseiset julkaisuthan ovat ystävälläsisesti tiedettä sivistäneet ja kertoneet että syövän voi parantaa ruokasoodalla.

Samoin toivoisi myös kotoutumisrauhaa heille, jotka turvapaikan Suomesta saa. Onnistunut kotoutuminen tuskin on keneltäkään pois, paitsi ehkä heiltä, jotka kieriskelevät mvlehtien ja muiden tuomassa mielihyväntunteessa. Jostain sellaisesta tässä on pakko olla kysymys. Tälle ihmisryhmälle toivon tosiaan tuota yllämainittua kurssia kansalaisopistolla. Oma-aloitteisestikin voi itseään sivistää. Siinä samalla saattaa ikäänkuin sivussa oppia vahingossa myös sen, että ihan kaikkia ruokavaliosuosituksia tai sairaudenparantamiskeinoja ei ehkä kannata uskoa. Vaihtoehtoisesti voisi pitäytyä vaikka nyt esimerkiksi niissä peleissä, joissa kerätään pikkupalloja isolla pallolla taikka tehdä hassunhauskoja testejä, jotka kertoo mikä eläinhahmo olet tai koska menet naimisiin. Sitten voi tietty lähteä metsään lenkille, se on nyt kauneimmillaan! Siinä on aika paljon ideoita vähän tervehenkisemmälle "vaihtoehtomedialle".

Toivoa todellakin sopii, että tuleva sukupolvi selviytyy täällä verkossa piirun verran paremmin! Eikö niillä siellä jotain mediakasvatusta nykyään opeteta? Toivottavasti opit uutisen ja "uutisen" sekä tutkimuksen "tutkimuksen" eroista myös menee paremmin perille, kun vanhemmalla sukupolvellaan vaikka nyt liittyen sisällissodan ja valtioiden välisen sodan eroihin.

Etana etana näytä sarves...

- Lähekkö sä pyörällä?
- Ei kun mä tulin just kotiin pyörällä.
- Mä osaan ajaa pyörällä. Ja nyt on lämmin!
- Joo, eikö oo ihanaa, kun lämmin ja kesä?
- Joo! Ei oo pakko pukea päälle takkia eikä housuja. Ihanaa, kun on lämmin!
- No niin on ihanaa!
- Ihanaa! Ihanaa, ihanaa, ihanaaaaa!!! Ihanaaa....

Ylläolevan keskustelun kävin naapurin n. kolme vuotiaan pojan kanssa pyöräkatoksessa sinä ainoana oikeasti helteisenä kesäviikonloppuna, jota tämä kesä toistaiseksi on tarjonnut. Jotenkin vaan voin niin täydellisesti samaistua siihen pikkupoikaan, joka häipyi pyöränsä kanssa toistaen sanaa ihanaa!

Koleat kelit ei todellakaan ole pilannut elämääni tai edes tätä kesää. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, ettenkö olisi jossain määrin kaivannut vähän pidempää lämmintä jaksoa tälle kesälle. Väenvängällä väännettyä asennekirjoitusta tästä ei saa siis mitenkään päin. Päiväni ei kulu märehtimällä Ilmatieteen laitoksen verkkosivuilla tulevien päivien ennusteita. Vastaanotettava se kuitenkin on, vaikka taivaalta sataisi pieniä mummoja. Totta on myös se, että lähestulkoon kaikkia asioita elämässä voi tehdä kelillä kuin kelillä. Sanotaan, että ei ole huonoja kelejä, on vain huonoja varusteita. Tämänkin allekirjoitan lähes sataprosenttisesti.

Siitä huolimatta toiset asiat on mukavampia tehdä poutapäivinä. Kuten nyt esimerkiksi pitkät maantiepyöräilylenkit. Kuulun myös siihen ihmisryhmään, joka saa auringosta käsittämättömän määrän energiaa vaikka ja ties kuinka pitkäksi aikaa, vaikka päiväni eivät juuri koskaan kulu biitsillä makoillessa. Hellepäivät kerryttävät kohdallani jotain energiavarastoa kolean syksyn varalle ja tänä vuonna, toistaiseksi, tuo varasto on aika ehyt vielä. Rakastan raastourheilua ja pitkiä urheilusuorituksia lämpömittarin ollessa hellerajoilla, vaikka se ei pitkänmatkan liikuntasuorituksiin optimaalisin keli olekaan. Siinä on sitä samaa extremeä kun räntäsateessa juostussa pitkiksessä tai vastatuuleen poljetussa maantielenkissäkin. Helteellä en kärsi siitä, että töissä on kuuma tai yöt menee pyöriessä, vaan nautin siitä lämmöstä.

Iltapäivälehdet ja niiden sääennusteet tekee toki vähän turhankin suuren numeron kesäkeleistä ja etenkin juhannuskeleistä. Mun mielestä kuitenkin ne, ketkä keleistä valittaa, valittaa niistä, oli tarjolla mitä hyvänsä. Miksi tähän juttuun pitäisi ylipäänsä suhtautua jotenkin äärinmäisellä positiivisuudella tai äärinmäisellä negatiivisuudella? Eikö ole olemassa mitään siltä väliltä? Jos totean, että tulisipa kunnon hellejakso, ei se kohdallani todellakaan tarkoita sitä, että olen nämä kaikki muut päivät täydellisen lamaantunut. Ihan reilusti kyllä myönnän toivovani todella kovasti, että tänäkin kesänä tulisi jakso, kun ei olisi pakko pukea sitä takkia eikä housua! Luulen, että se ennemmin tai myöhemmin myös tulee. Siihen saakka puen sen takin ja housut ja teen 98% samoja asioita elämässäni, kuin millä tahansa muullakin kelillä.

Onko täällä muita, jotka odottaa ja toivoo kovasti kunnon kesähelteiden rantautumista tännekin?

Pikavisiitti Tallinnaan

Käytiin kälyn (eli tässä tapauksessa puolison veljen vaimon kanssa, kälyllä kun on sen sata merkitystä, Wikipedia sen kertoi) päivä Tallinnassa reissulla. Reissun agenda oli hakea tarjottavat juomiset heidän hääjuhlaansa, joka pidetään nyt kesällä. Mun tehtävä oli lähinnä lähteä reissuseuraksi ja nauttia kesäpäivä Tallinnassa. Henkisiä korvauksia joutui maksamaan tuosta viinakauppa -käynnistä ja yöstä laivalla. Valitetaanpa nuo asiat alta pois ennen, kuin siirrytään mukavampiin aiheisiin:

• Olen käynyt Tallinnassa useita kertoja, mutten ikinä siellä viinanrahtauspaikassa, joka on satamassa. Sen jonkun pullon mitä olen ostanut, olen ostanut ihan tavallisesta kaupasta tai kioskista ja niin aion tehdä vastedeskin. Kyllä mä (ehkä) vähän ymmärrän ihmisiä, jotka hakee juhliinsa tarjottavat Suomenlahden toiselta puolen, mutta jos ihan muuten vaan lähtee alkoholinhakumatkalle, niin sitä ei kyllä voi selittää, kun liiallisella alkoholin kulutuksella ja se on tosi surullinen juttu.
• En ole koskaan ollut laivaristeilyihminen, enkä varmaan koskaan sellaiseksi muutukaan. Musta on vaan niin kuolettavan tylsää ja ehkä vähän ahdistavaakin viettää aikaa suljetussa laivassa, jossa on paljon humalaisia ja tunkkaista. Laivalla oleminen on vaan tapa siirtyä paikasta a) paikkaan b). Vaikea sanoa, miksi me nyt päädyttiin tällaiseen ratkaisuun. Muistaakseni aikataulullisesti, koska haluttiin viettää mahdollisimman pitkä päivä Tallinnassa ja valita huokean hintainen paketti.
• Vielä kolmas valituksen aihe on lapset baarissa. Kuka vie maissa lapsiaan istumaan baariin ja itse lipittelee olutta siinä vieressä? Kysyn vaan. miksi se asia on ihan fine laivalla? En ymmärrä! En vaan kerta kaikkiaan ymmärrä! Jos aikuinen juopottelee ja lapsi istuksii siinä vieressä tylsistyneenä (tai ehkä jopa peloissaan), niin ei kyllä ole kahta sanaa kenen ehdoilla sitä matkaa tehdään.

No niin. Sitten mukavampiin aiheisiin. Siinä parin kympin korvilla tehtiin reissuja Tallinnaan useampia vuodessa ja usean vuoden ajan. Kaikki virkistysmatkat, esimerkiksi silloisen työpaikan, oli viikonloppureissuja Tallinnaan. Kului useampi vuosi, etten käynyt siellä. Ei oikeastaan ole ollut inspiraatiotakaan, kunnes ihan viime aikoina. Ja olipa se mukavaa! Tallinna on kyllä ihan kiva kaupunki. Simppelin kokoinen, sekoitus vanhaa ja uutta.

Mitään ihmeempiä ohjelmia meillä ei ollut. Kunhan käveltiin vanhassa kaupungissa, tsekattiin parit vaatekaupat ohimennessä ja parit urheilukaupat ihan tarkoitushakuisesti. Uutena tuttavuutena tuli Kalamajan kaupunginosa, joka kyllä oli niin sympaattinen värikkäine puutaloineen. Harmi, että akku oli niin finaalissa, että kuvat sieltä jäi yhtä lukuunottamatta uupumaan. Aamupalaa syötiin Cafe Swississä, jonka aamiaista jossain kehuttiin. No. Aika tavallinen hotelliaamiainen. Jos olisin jaksanut googlata ahkerammin oltaisiin varmana menty jonnekin muualle tai sitten pidätelty aamu seiskasta nälkää vaikka sinne ysiin. Parissa kahvilassa käytiin, sekä vanhassa kaupungissa että Kalamajassa. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului myös ruokalu, mutta päivä vaan meni niin vauhdilla, että se sitten jäi. Kiireellä ja ei nälkäisenä ei ole kiva syödä, joten päätettiin käyttää sekin aika kävelyyn.

Sportlandin Outstoresta löysin edullisen pyöräilypaidan (tarpeeseen) ja Vansin tennarit (minitarpeeseen). Jostain vaatekaupasta käteen jäi kiva printtipaita (ei todellakaan tarpeeseen). Lisäksi ostin vähän tuliaiskarkkiloita ja muutaman valkkaripullon. Siinäpä ne. Mekolle olis tilaus ja varmaan sellaista joutuu sitten katselemaan täältä Suomesta.

Kiva oli päivä ja kelikin suosi. Tänään oon jo täyttä häkää käynyt polkemassa pyöräilyhistoriani pisimmän lenkin. Keli, se ei suosinut, vaikka luulin niin. Mietin myös tuolla reissulla, että olisipa hauskaa lähteä esimerkiksi Baltiaan polkemaan. Tosin oon niin hurahtanut siihen pyöräilyyn nytten, että joka asiasta tulee ensimmäisenä mieleen se, kuinka hauskaa sinne olisi lähteä just polkemaan, hah!

Saikulla luettua...

...eli sekalaisia kirjasuosituksia. Tai emmä tiedä voiko nyt ihan sanoa suosituksia, mutta jotain sinne päin.

Riikka Pulkkinen: Totta

Ai että mä rakastuin Pulkkisen esikoisromaaniin nimeltä Raja, eikä kyllä kylmäksi jätä tämä toinenkaan. Kirja kertoo ihastuttavalla tavalla saman perheen ihmiskohtaloista erilaisin silmin. Tarina pureutuu todella syvälle ihmiselämän kipupisteisiin. Kuolemaan, valheeseen, anteeksiantoon. Jotenkin Pulkkinen vaan taitaa henkilöiden kuvaamisen siten, ettei edes heidän ulkonäkö tai mikään, mitä ei kirjassa mainita, jää epäselväksi. Riikka Pulkkista suosittelen kyllä jokaiselle, joka kaipaa vaikuttavia lukukokemuksia kertomakirjallisuuden parista. Luin kirjasta ensimmäiset 50 sivua nukkumaan mennessä ja loput 250 sivua herättyä. Itkuhan siinä loppuviimein pääsi. Itku ilman pahanolon tunnetta.

Musta Barbaari & Tomi Takamaa: Salil eka salil vika

Perus saliopas aloittelevalle bodarille höystettynä joitain kymmeniä sivuja pitkällä tarinalla Mustan Barbaarin tiestä tähän päivään. Kirja ei ainakaan itselle tarjonnut mitään uutta huolimatta siitä, että pidän itseäni aika edelleen aika noviisina salin suhteen. Kirja lienee suunniteltu nuorille juuri salista kiinnostuneille Musta Barbaari -faneille. Jos pohjalla on vähääkään enemmän saliharjoittelua, en ehkä opasta suosittelisi. Perusjutut lihasryhmä kerrallaan tuli kyllä kirjassa hyvin ja asiantuntevasti esille (no miksipä ei heidän toimestaan olisi tullut) ja kirjasta löytyi myös hyviä prinsiippejä treeniin. Ulkoasullisesti kirja oli esteettinen ja teksti oli helppolukuista, joten ei tämä mielestäni mitään huti ollut. Mustan Barbaarin tarina oli hauska mauste. Ylipäänsä ihan kiva idea tehdä tuollainen kirja, jota en varmasti olisi lainannut ilman sali-Musta Barbaari -komboa, vaikken ole edes millään tasolla fani!

Blaine Harden - Leiri 14

Kirja kertoo tositarinan Shin Don-hyukin paosta Pohjois-Korean vankileiriltä. Shin on tiettävästi ainoa Pohjois-Korean vankileirillä syntynyt ja sieltä paennut ihminen. Tarina on kirjan mukaan totta, vaikka alkuvuodesta uutisiin levisikin Shinin tunnustus, että kirja ei olisi täysin faktaa. Perusteluksi valehtelulle Shin kertoi halunsa salata osan elämästään. Ihmisoikeusasiantuntijoiden mukaan kyseessä ei kuitenkaan ole kuin pienet muotoseikat. Mikään mieltä ylentävä kirja ei (todellakaan) ole. Suosittelen kirjaa kaikille ihmisoikeuksista kiinnostuneille ja etenkin heille, joita ei ihmisoikeudet juuri hetkauta. Voin nimittäin kertoa, että kirjan jälkeen hetkauttaa ja mitä suurempi joukko on tietoisia siitä, mitä maailmassa tapahtuu, sitä parempi paikka tästä maailmasta on mahdollista tulla.

Elina Hirvonen - Että hän muistaisi saman

Lyhyehkö tarina päivästä, jona sukelletaan kertojan sekä hänen miehensä lapsuuteen sekä läheisten psyykkisiin sairauksiin. Oon lukenut tän kirjan joskus aiemminkin, eli ihan koskettava kertomus. Huonoja kirjoja en nimittäin koskaan lue uudelleen. Totta puhuen en kuitenkaan muistanut, miten kirja tarkalleen ottaen meni, joten mikään maailman vaikuttavin lukukokemus ei ollut kyseessä. Hyvät kirjat nimittäin muistaa. Kirja on tosiaan sivumäärältään lyhyt, eli nopeasti luettu.

---

Sellaista. Siinä aika kattava kuvaus, mikä tällä hetkellä on in. Kotimainen itkukirjallisuus siis ja satunnaiset välikirjat maailman kauheuksista sekä urheiluun liittyvät jutut. Huomenna saattaa kuitenkin alkaa aika, jona tekee mieli lukea dekkareita. Never know. Nekin uppoo kyllä. Muistan elävästi päivän, jona luin ekan Wallanderin. Ne oli pakko ahmia putkeen kaikki. Heti. Välillä oli kiva urheilla, sit oli myös pakko käydä töissä ja tehdä jotain muutakin juttuja!

Mitä muuta kun liikuntaa?

Neulominen ja lukeminen on liikunnan (ja kirjoittamisen) lisäksi juttuja, mitä tykkään tehdä. Valitettavasti opiskelujen ollessa päällä on sekä neulominen että lukeminen jääneet jonkin verran vähemmälle. Aloitellessa opintoja jännitin hieman miten on blogin laita, mutta joitain suvantovaiheita lukuunottamatta aika aktiivinen olen ollut. Pariin viimeiseen vuoteen ole oikeastaan edes muistanut opetelleeni neulomisen taidon. Kyllä, aikuisena, Youtubesta. Sekä virkkuu- että neulomistaidon. Lapsena ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja ne pakolliset sukatkin todennäköisesti lahjoin jonkun taitavan kaverin tekemään loppuun. Jostain syystä koin jonkinlaisen heräämisen, sanotaanko, nelisen vuotta sitten: oli vaan pakko opetella se juttu. Oikeastaan homma lähti käyntiin kunnianhimoisesta halusta saada itse tehty viltti isoäidin neliöistä. No tuo viltti on edelleen kesken (kyllästyin niihin väreihin aika nopeasti), mutta monenmonituiset jutut olen kyllä tehnyt valmiiksi sen jälkeen, mm. rahinpäällisen, kasan sukkia, jonkin verran pipoja ja lapasia.

Ensin meinasin, että ei pinkkiä...

Pari vuotta meni, että neuloin ihan hulluna. Eniten sukkia. Kivointa on neuloa lasten juttuja: työn tuloksen näkee nopeasti. Aikuisten sukkia neuloessa saattaa monesti kyllästyä työhön ennen kuin toinen sukka on valmis. Etenkin nyt kun tatsi on vähän hakusessa ja siten neulominen hitaanpaa. Nyt hiljan pitkästä aikaa taas muistin neulomisen olemassaolon, kun mietin tuliaisia ystäväni vauvalle. Onneksi muistin, onhan itse tehty tuliainen aina jollain tapaa enemmän kuin ostettu. Jos sitä saisi kuluvan vuoden aikana neulottua edes lähimmille ihmisille joululahjat. Paino sanalla jos. Mukavaahan se neulominen on, kun siihen ryhtyy. Ei kuitenkaan sillä tavoin mukavaa, että valitsisin sen esimerkiksi hiihtolenkin sijaan.

...mutta kuitenkin oli vähän pakko.

(kukka löytyy molemmista sukista, asettelu epähuomiossa vähän hassu. Ei jaksanut enää uudestaan..)

No entäpä sitten lukeminen? Sitä olen tykännyt tehdä ihan lapsesta saakka. Eräänkin kerran olen äitiä huijannut valojen sammutuksen kanssa ja lukenut taskulampun valossa peiton alla Neiti Etsivää, kun on vaan pakko ahmia kirja loppuun. Sama efekti tapahtuu edelleen, mutta enää ei tarvitse huijata ketään. Opiskelu on tuonut tullessaan sen, että muun kirjallisuuden lukeminen jää hiukan taka-alalle. Niin on käynyt ennenkin. Lukuharrastukseen olen kyllä aina vahvasti palannut opiskelutilanteiden hellitettyä ja elämän keskityttyä lähinnä työasioihin opiskelun sijaan. Mun lempikirjallisuutta on kaikenlainen kaunokirjallisuus (painottuen kotimaiseen), omaelämänkerrat ja dekkarit, mielentilasta riippuen. Parhaita on kuitenkin ehkä kunnon itkutarinat ja sitä kautta vaikuttavat lukukokemukset.

P.S. Hyvää ystävänpäivää! Viime vuonna ystävänpäivän tienoilla oli blogissa virtuaalikahvit. Tällä kertaa tarjoan virtuaalisuklaat:

Kuva erään ystäväni luota kahvitteluhetkeltä.
Jos olet taajuuksilla, niin erityisen monta
virtuaalisuklaata sulle :).

Kas, noin. Olkaapa hyvät ja kiitos kivoista kommenteista, vertaistuesta ja vinkeistä :).

Blogi facebookissa, klikkaa sinne ja bloggari instagrammissa @tarupkk

Yökköilyä

Valvominen, tai tarkennettuna valvottaminen, on iänikuisen vanha kidutuskeino enkä ihmettele sitä kyllä yhtään. Yövuorot menossa näet ja tässä pikakertomus siitä miten menee. Tällä kertaa. Joskus, tai oikeastaan yleensä, sujuu ainakin jonkin verran paremmin. Sellainen meitsin päivä postaus olis ollut hauska, mutta en ole muistanut kuvailla (enkä tehdä juuri mitään muutakaan) joten säästän teidät boring as hell -tilannekuvilta, mutta yksi ugly as hell -selfie on joukkoon työnnettävä, hah!



Siniset vaatteet ja peilipintaiset lasit tuo vähän turhan äijämäisen luukin...
Jännä ettei silmäpussit roiku tuolta lasien alta ja kalpea on ku kummitus...
Onneks sentään paska kamera armahtaa pahimmat valvomisen merkit ihosta...
:D

Hommahan olisi voinut mennä niin, että eilen ennen ekaa yötä nukkuisin kevyet päikkärit, yö olisi ollut rauhallinen ja tämän päivän unet olisi ollut lähemmäksi kahdeksantuntia yhtäjaksoista unta. Olisin herännyt, vähän liikkunut ja tullut kohtuu freesinä toiseen yöhön. Ei mennyt ei. En saanut nukkuttua päikkäreitä, yö oli täynnä menoa ja meininkiä kuin pahimman täyden kuun aikaan, tämän päivän unet loppui noin viiden tunnin jälkeen siinä jotakuinkin kello 13 ja raahauduin duuniin kolmen kilon puntit jaloissa (ja silmien alla). Siinä missä viime yönä aika alkoi matelemaan siinä kahden aikaan, tänä yönä se on alkanut matelemaan oikeastaan ennen kuin edes lähden työmaalle.

Päivä meni. No se meni. Ensin sängyssä, ei vaan tule uni. Sitten rötväsin sohvalla, kattelin urheilua. Ei vain tule uni. Takaisin sänkyyn, ei tule uni. Söin, join kahvia. Päätä oli pakko ulkoiluttaa pienellä hiihtolenkillä. Hiihtelin vuoren vitoselle ja kiersin sen. Kropassa oli fiilis kuin kunnon VK-lenkin aikana, mutta keskarit oli vain 137. Sitä se tekee, kun ei vain löydy kapasiteettia mistä ottaa. Päätä olisi tehnyt mieli ulkoiluttaa vielä lisää, mutta palasin kotiin. Laji missä sukset unohdetaan kotiin, eli sauvakävely, olisi voinut olla parempi valinta. Söin, vaikkei oikein ollut nälkä ja kun olin syönyt ei ollut edes vatsa täynnä. Sitä se tekee, kun elimistö on sekaisin. Joku mättää siellä(kin) aivojen osassa ja aineenvaihdunnassa, joka ilmoittaa ravinnontarpeesta.

Seuraava päivä ja aamu tulee joskus. Aina on tullut.

Huomenna koetan herätä ajoissa (eli silloin kun heräsin tänään), rötvään Jarpan riemuksi sen kainalossa ja heitän väsynyttä läppää (jolle nauran lähinnä itse). Onneksi tulee ampumahiihtoa. Olo on tunnetusti kuin krapulassa sillä erotuksella että takana ei ole hauskaa bailuiltaa. Jossain vaiheessa käyn ehkä hiihtämässä  (melkein unohdin tuon äskeisen) sauvakävelemässä ja menen ajoissa nukkumaan.

Wiener Chick und Wiener Läufer

Hellou.

Wienistä on kotiuduttu eilen illalla ja kaikki meni hienosti, yli odotusten. Olin tosiaan reissussa anoppini kanssa, niinsanotulla 100-vuotismatkalla joka saatiin molemmat lahjaksi kesällä: minä kolmekymppisten kunniaksi, hän seitsenkymppistensä.

14. luukku: liikunta reissussa

Oltiin tosiaan kolme kokonaista päivää, eli neljä yötä tuolla Wienissä. Kertaalleen kävin tuona aikana juoksulenkillä. Mun ensimmäinen kokemus urheilusta reissussa. Tuonkaltaisessa reissussa. Jelin hotellilta metrolla Donauinselille, joka on Tonavan keskellä kulkeva 21km pitkä kapea saari. Kesäisin lienee vilkkaassa käytössä, mutta nyt talvella hyvinkin hiljainen ja huonosti valaistu. Juoksin noin 50 minuutin lenkin eri rantaa eri suuntiin, maisemat jota katella vaihtui kivasti.Kyllä täytyy sanoa, että lenkki itsessään oli mainio kokemus. Tuonne saarelle tuskin olisi muuten tullut mentyä.

Tarkoitus oli juosta vielä toinenkin lenkki, jonka jo suunnittelinkin, mutta jalka oli niin tuusannuuskana, että juoksu vaihtui kävelyyn (jota tulikin harrastettua aamusta iltaan!). Jatkossa, oli matkaseurana kuka hyvänsä, aion reissussa tehdä tilaa lenkille kohdemaassa, vaikka reissun fokus olisikin jossain muualla kun varsinaisessa "perusliikunnassa". Lenkkeily on varmasti etenkin työmatkareissaajien suuressa suosiossa: helppo harrastaa missä vaan. Suosittelen kuitenkin myös lomamatkailijoita kokeilemaan, edes kerran. Kympin juoksulenkillä kerkeää näkemään aika paljon ja kohdetta katsoo muttenkin hieman erisilmällä juostessa, pääsee jollain tavalla lähemmäksi.

---

Palataampa vielä hetkeksi Wieniin. Lähinnä kuvien muodossa. Täytyy kyllä sanoa, että tykästyin kyseiseen kaupunkiin ihan valtavasti. Olisin viihtynyt vielä pidempäänkin ja hieman jäi kaivelemaan toteutumatta jäänyt Bratislavan reissu joka olisi todentotta ollut helppo toteutttaa Wienistä käsin. Joskin sitten reissussa olisi tosiaan täytynyt olla pidempään, koska itse Wieniinkin jäi vielä paljon katuja, joita olisin halunnut kulkea.
Viehättävä. Tässä ajassa oleva kuitenkin historiaa henkivä kaupunki. Siinä lienee oma mielipiteeni hyvin kiteytettynä.

Rathaus ja Rathausplatzin joulutori. Niitä oli kaikkialla. Isoja ja pieniä.

Katunäkymä Votivkircheltä Rathausille.

Julkinen liikenne oli ihan huisin yksinkertainen (ja todellakin kattava!) ja kun ensimmäistä kertaa matkustin siten, että olin yksin "vastuussa" kaikesta (anopista ei ole suunnitteluapua eikä myöskään apua mahdollisiin ongelmatilanteisiin.. hyvin se silti jaksoi mukana, vain pienet rundit otin itekseen päivittäin jossain), sain ihan mahtavan onnistumisen kokemuksen. Meillä oli viikon ajan voimassa oleva kortti julkiseen liikenteeseen (siksi viikon, koska 72h oli samaa hintaluokkaa, eikä se olisi riittänyt koko ajalle). Lentokentälle pääsee paikallisella S-bahnilla (nro 7) huomattavasti edullisempaan hintaan, kuin non-stoppina kulkevalla lentokenttäjunalla. S-bahn oli toki siitäkin parempi vaihtoehto, että pääsimme ennen keskustaa hyppäämään pois ja kulkemaan kätevämmin edelleen hotellille.

Piaristenkirche. Josefstadt.. Niitäkin oli paljon. Isoja ja pieniä. Tässä pieni.

Majolikahaus.

Hintataso oli aikalailla Suomea vastaava, ainakin käyttötavaroiden suhteen. Ruokakulttuurissa näkyi vahvasti makea: ah, niin ihania leivoksia! Paikallinen ruoka oli mielestäni ihan ok, mutta leivoskokemukset olivat selkeästi parempia verrattaen pääruokakokemuksiin. Palvelu oli ystävällistä, mutta ei ylitsevuotavan ystävällistä. Englannilla pärjää hyvin, niinkuin nyt eurooppalaisissa suurkaupungeissa on. Mähän oon joskus lapsena/nuorena opiskellut vähän saksaa (josta syystä todennäköisesti en osaa ruotsia enkä englantiakaan mielestäni riittävästi: liikaa kieliä pienen päähän, ts. koen olevani lahjaton mitä tulee olemaan vieraiden kielten suhteen) ja jostain alitajunnasta se saksa taittui jossain määrin suuhun ja ymmärrykseenkin. Hassua.

Naschmarkt.

Mozarttorte Schönbrunnissa jossain kahvillassa ja alhaalla original sachertorte sen kotona, Hotel Sacherin kahvilassa.

Päivät meni siten, että aamulla lähdettiin kiertämään milloin mitäkin paikkoja: linnoja, kirkkoja, joulumarkkinoita, kapunginosia, toreja, huvipuistoa ja mitä kaikkea! Suunnitelma päivälle oli olemassa, mutta suunnitelma kyllä jousti tarvittaessa. Teimme myös sitä, että hyppäsimme ratikkaan ja taas pois, jos näkyi jotain mielenkiintoista, joko kartan kertomana tai ikkunasta. Joissain nähtävyyksissä kävimme sisällä, mutta jos edes kaikkiin keskeisiin olisi maksanut sisäänpääsyn (jotka muuten oli kohtalaisen korkeita) olisi aikaa täytynyt olla hurjan paljon enemmän.

Stephansdom. Ihan keskustakeskustassa.

Belvedere. Oberes Belvedere.

Näkymä Oberes Belvedereltä Unteres Belvedelle.

Karlskirche.

Schönbrunnin valtavan puiston laitamilta.

Scönbrunnin puutarhaa. Ei niin loitossaan, mutta kesäloistoa ja joululoistoa ei voi yhtä aikaa saada.

Schönbunnin linna.

Kotia kohti. Kotiin on aina kiva palata!

P.S. Blogia voi seurata myös facebookissa ja Instagrammissa (sivupalkissa)!

Viikon toppi ja floppi

Täällä mä hyrisen.. Ulkona on kylmä ja sisälläkin on kylmähkö, koska meillä on joku patterijuttu meneillään. Oon myös itekseen tämän viikonlopun, koska Jarppa on reissussa. Melkein en osaa olla, koska niin harvoin oon öitä yksin kotona. Tälle viikolle on kertynyt paljon hyviä liikuntahetkiä.

• Viikon toppi oli ehdottomasti maastaveto, jonka tein eri päivänä kun kyykyn. Pääsarjana 4x6 toistoa ja 70 kiloa. Jee. Voiskohan jonain hurjana päivänä joskus tulevaisuudessa vetää 100 kiloa?
• Ja se viikon floppi oli ehdottomasti kolme leukaa. Alas on tultu vuoden takaisesta. Huono salikesä ja muutama lisäkilo on tehnyt tehtävänsä ja ylöshän se on tästä taas kiivettävä.

Reissuista puheenollen, oonkos kertonut, että lähden joulukuussa Wieniin. Meen sinne mun anopin kanssa vähän niinkun satavuotismatkalle. Saatiin toi matka synttärilahjoiksi Jarpalta ja veljentään kesällä. Kivaa, pitkästä pitkästä aikaa reissuun. Tänään antoi Jarpan täti tuollaisen matkaopaskirjan, jonka hän oli omalleen Wienin reissulle hankkinut.

Huomenna on tiedossa liikuntapeuhulaa (en oo varma kumpi on enemmän innoissaan, mä vai Lode 3vee) ja viimeinen työpäivä omassa työpaikassa tänä vuonna. Maanantaina alkaa harkkakuviot, uudet ihmisetet ja uusien asioiden oppiminen, joka on ihan tosi kivaa. Tosi kivaa on ollut myös olla tutussa työpaikassa tämä hetki minkä nyt olin.

Muutama kirjatärppi talveen

Kävin eilen pitkästä aikaa kirjastossa. Jostain syystä opiskelu on jälleen kerran onnistunut tappamaan mun lukuharrastuksen. Mulla lukeminen on siis kausittaista: jos on jotain tiivitä opintoja, se ikään kuin unohtuu ja jos ei, ahmin kirjoja. Näin on ollut ennenkin. Lukuunottamatta peruskoulua.. Silloin ahmin vain niitä kirjoja. Kotimainen kaunokirjallisuus on ehkä lähinnä mun sydäntä. Tykkään myös kirjoista, jotka kertovat erilaisista maailmoista. Yleensä niistä nurjemmista puolista, joista kuitenkin aina löytyy jotain kaunista. itkukirjallisuuden ystävä siis.

Tästä lähtee.. P.S. Säilyttäkää niitä lähikirjastoja!

Opintojahan en vielä ole saanut päätökseen, mutta lukuharrastusta ajattelin lämmitellä silti. Enkä aio potea huonoa omaatuntoa, että mukama pitäisi lukea jotain, joka kehittää ammatillisesti.

Tässä muutama kirjatärppi hyvä takuulla talveen.. Mitä te suosittelisitte mulle?

Kim Echlin, Kadonneet.  
Tarina suuresta rakkaudesta, menettämisestä, sodasta ja kodista. Myös rakkauden riittämättömyydestä maailmassa, joka on jossain hyvinkin paha. Tapahtumat alkavat Montrealista Kanadasta ja päättyvät Kambodzaan, kansanmurhan jälkeiseen aikaan. Maan ja kansan tapahtumat pääsevät todella iholle.

Jostain syystä tämä kirja palaa mieleeni jokainen kerta, kun Suomessa äänestetään. Kuinak hyvin täällä asiat onkaan, kun on oikeus olla poliittisesti jotain mieltä.

Juha Itkonen, Myöhempien aikojen pyhiä.  
Kertomus Suomalaisesta yhteiskunnasta nuoren Amerikkalaisen mormonipojan silmin. Lähetystyötään tekevää poikaa myös koettelee oma usko.

Juha Itkosen esikoisromaani sai Kalevi Jäntin palkinnon ja oli myös Finlandia -palkintoehdokkaana 2003. Myös kirjoittajan myöhemmät romaanit ovat mielestäni olleet kerta toisensa perään erittäin hyviä ja taitavasti kirjoitettuja.

Riikka Pulkkinen, Raja.  
Kirjassa kulkee kaksi tarinaa rinnakkain; Nuoren tytön epäsopivana pidetty rakkaus itseä vanhempaan opettajaan sekä jo varttuneen naisen epäsopivana pidetty lupaus auttaa elämänkumppaniaan kuolemaan, kun tämä ei enää muista. Edes vaimoaan. Herättää ajattelemaan monia asioita. 

Runsaasti huomiota herättänyt esikoisromaani. Ikäväkseni en vielä ole kyseisen kirjailijan muita kirjoja lukenut. Mainittakoon myös, että Riikka Pulkkinen on nuorempana ollut varsin lahjakas yleisurheilija.

Liza Marklund, Uhatut.   
Kertomus nuoren ruotsalaisnaisen rakastumisesta, avioerosta ja sen jälkeisestä vainosta.

Ilmestyessään markkinoitu tositarinana, joka myöhemmin itse kirjailijan myöntämänä on kerrottu korkeintaan perustuvan tositapahtumiin. Koukuttava kertomus.

Haruki Murakami, Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.  
Aivan tavallisen japanilaisen kirjailijan kerrontaa juoksuharrastuksestaan. Kirja ei sisällä käytännöllisiä treenivinkkejä, vaan avaa juoksemisen filosofiaa. Jopa elämänfilosofiaa siinä määrin, että kirjaa voi suositella muillekin, kuin kestävyysjuoksun harrastajille.

Kirja perustuu Murakamin omiin muistiinpanoihin pääasiassa juoksemisesta. Kirjoittaa myös fiktiivisiä kirjoja, joista tämä lukija ei kyllä tiedä ainoatakaan.

Sofi Oksanen, Puhdistus.  
Tapahtumapaikkana sekä Suomi että Viro. Avaa hyvin Viron lähihistoriaa naisen näkökulmasta. Vaikuttavaa kerrontaa.

Olen lukenut Oksasen tuotannosta myös Stalinin lehmät, joka ilmestyi jo ennen Puhdistusta. Hyvin samantyylisiä kirjoja ja viimeksi mainitusta pidin ehkä hieman enemmän. Myös Baby Janen olen lukenut, joka edellisista poiketen sijoittuu Helsinkiin. Myös sitä voin suositella. Ei ole suotta Oksanen palkintoja kahminut.

Anna-Leena Härkönen, Loppuunkäsitelty
Omaelämänkerrallinen teos vuodesta sisaren itsemurhan jälkeen. Kertomus tapahtumista tunnetiloineen alkaen kuolinpäivästä ja päättyen kuoleman vuosipäivään.

Valitsin tämän kirjan useistä Härkösen hyvistä kirjoista siksi, että tämä on ehkä eniten konkreettisesti  tunteita (lue: itkua) herättänyt kirja, mitä olen koskaan lukenut. Härkönen osaa höystää kirjojaan myös huumorilla, mainittakoon nyt esimerkiksi Ei kiitos. Härkönen vaan on pettämätön.

Antoine de Saint-Exupery, Pikku prinssi.  
Satu, joka kuuluisi jokaisen aikuisen lukea. Voiko siitä muuta sanoa?

Niin keski-ikäistä, niin keskiluokkaista!

Ihmisiä riitti asuntomessuilla. Daaliankadulla ja mitä niitä nyt oli.

Viikonloppu oli ja meni. Taas. Viikot menee hurjalla vauhdilla, kun on kiva ja mielenkiintoinen työ. Oikeastaan mulla on kyllä aina ollut kiva työ. Tämä kesä on ollut kuitenkin spesiaali, koska oon tehnyt niin erilaista työtä, kun koskaan aiemmin.

Komeat maisemat maailmanpylväästä.

Aika moni talo oli tällainen. Laatikon mallinen kivitalo. Mulle tulee vähän mieleen seurakuntatalo.

Raparperipiirakkaa, lauantai-aamun pitkis, ystäväpariskunnan vierailu, asuntomessuja, hyvää ruokaa, pyörähdys terassilla, lautapelejä ja muutama kuiva omenasiideri. Siinä oli mun viikonloppu. Niin keskiluokkaista, niin keski-ikäistä ja niin mukavaa. Postauksen kuvat käsitteleekin tuota viikonloppua.

Ihan leipasin piirakkaa.

Sunnuntaibrunssi viikonlopun jämistä. Salaattiloita ja kirjolohipatonkiloita.

Viikon juoksukilometrit oli 50+. Lauantaina juostiin Janin kanssa hellepitkis ja sunnuntain sekä tämän päivän olenkin kinkkaillut tuon jalkaterän kanssa. Koko jalkaterä ja nilkka on aikalailla turta, enkä edes osaa paikallistaa missä tuo kipu on. Ehkä se on hyvä? Positiivista tässä jalkateräshitissä on se, että olen kohta itseoppinut jalkaterän 26 luuta, 55 niveltä, 107 nivelsidettä ja 31 lihasta. Jossain siellä mättää. Jaksan kuitenkin uskoa, että kyse on jostain kireyksistä taikka sensellaisista, eikä varsinaisesta vammasta. to do -listalla onkin hieroja.

Kuka on fiksuin?

Vaikka maratonit ja muut on hyvin hyvin kyseenalaisia, en kuitenkaan jaksa olla pahoillani. En kiukkunen, enkä masentunut. Nämä takaiskut tuntuvat kertakerralta pienemmiltä. En jaksa enkä halua päästää niitä ihon alle. En enää.

Katteet kohdillaan? (paikassa asuntomessut!)

Palattakoon vielä asuntomessuihin. Onkohan sellaisia messuja olemassa, missä olis kaikkia remopntoituja rintamamiestaloja ja sensellaisia? Jos on, niin haluaisin sellaisille. Messuilla oli paljon kivoja juttuja, ihania taloja, mutta aika paljon myös kliinisiä seurakuntatalotyyppisiä koteja. Itse taidan olla enempi vanhan ystävä, vaikka kyllähän monet uudet kodit on tosi kauniita. Sille kuka tykkää.