Hiihtohulluudesta!

Nyt on pakko kirjoittaa yhdestä lajista, joka saa mut melkein hulluuden partaalle. Positiivisessa mielessä nimitäin. Hulluuden partaalle, vaikka en koko talvena ole kyseistä lajia päässyt toteuttamaan. Hiihdosta nimittäin. Hymyn on saanut huulille muiden hiihtointoilut. Esimerkiksi Sporttaillaan-Hanna on blogissaan kirjoitellut hiihdosta. Sitten on nämä ammattilaisten meiningit, eli ampumahiihdon MM-kisat meneillään. Ja kohta Lahti. Hiihtohimoja on siis tullut tyydytettyä lueskellen muiden juttuja ja penkkiurheillen. Miksikö en ole hiihtänyt? Siksi koska laduille (jäälle, täällä en maastoon olisi arvannutkaan, koska tuo lähilatu on kovin mäkinen) pääsi kovin myöhään ja tuntuma oli, että vatsa on kauden ekoille hiihdoille ihan liian iso. Aina ne ekat hiihtokerrat on sellaista hakemista kuitenkin. Etenkin, kun monia hiihtovuosia ei ole takana.

Lapsuudessa hiihdin sen mitä koulussa oli "pakko". Olin ihan kelpo hiihtäjä ja erilaisissa kisoissa jopa edustin kouluamme joitain kertoja, vaikkei hiihtäminen mikään ykkösjuttu koskaan ollut. Ehkä vähän vasten tahtoa jopa. Nuoruudessa taas joskus saatettiin innostua hiihtämällä hiihtämään liikuntatunnin ajan ja joskus taas se oli varsinaista pakkopullaa. Riippui varmaan paljon siitä, millainen yleisfiilis teinillä sattui olemaan, hah. Luisteluhiihto oli enemmän se oma juttu. Ehkä mun ja hiihdon suhde kaikenkaikkiaan oli kuitenkin vähän enemmän (tai ainakin suurimman osan peruskouluajasta) vähän negatiivissävytteinen. Niinpä hiihtäminen aikuisuuteen mentäessä jäi ja sitten viime vuosia edeltävä hiihtokerta onkin nuoruudessani ysiluokan hiihtotunneilta. Suhteeni hiihtämiseen oli pitkään kaksijakoinen. Tosi monta vuotta ajattelin, että hiihtoa, ei ikinä mun elämään! Kunnes jossain vaiheessa aloin olla ajatukselle avoin.

Vuosi oli 2014, kun näihin aikoihin hommasin alennusmyynnistä luisteluhiihtosukset. Fischerin sellaiset. Montaakaan hiihtokertaa en sille vuodelle saanut, mutta vähäsen kuitenkin. Sen sijaan seuraavana vuotena pääsin kunnolla hiihdon makuun. Vuosi 2015 olikin oikea mun ja luisteluhiihdon kuherruskuukausi. Kuherruskuukausi, joka pättyi nilkkamurtumaan eräällä hiihtolenkillä maaliskuussa. Vieläkin, kun tuota talvea muistelee, nousee hymy huulille. Oikeastaan paljon mitään muuta ei olisi malttanut tehdä, kuin hiihtää. Joka päivä, hyvä ettei aamuin illoin. Viime talvi meni sitten toista nilkkaleikkausta odotellessa, eikä jalka kestänyt haastavia maastoja. Hiihtelin vain joitain kertoja ja lähinnä järven jäällä. Tämä hiihtotalvi jäi sitten ihan täysin välistä. Voitte vaan arvailla, kuinka fiiliksissä tulen olemaan, kun tuleva syksy tulee taittumaan talveksi. Toki sitä ennen on vielä kevät, kesä ja syksy nautittavana. Joka tapauksessa oon ihan superiloinen siitä, että tänä päivänä voin sanoa tietäväni, mitä on hiihtohulluus.

Jos tällä kirjoittelulla olisi joku pointti, niin se olis varmaan se, että antakaa niille inhokkijutuille (tai inhokiksi luulluille jutuille) myös mahdollisuus. Ne voi olla todellisia helmiä nyt! Onko sulla käynyt minkään lajin kanssa vastaavalla tavalla? Entä podetko hiihtohulluutta?

Liikuntahetkiä...

Valveutuneimmat lukijat ovat ehkä huomanneet, että en ole hetkeen päivittänyt kuulumisia liikuntaviikoistani. Oikeastaan päätin, että jätän sen tavan ainakin hetkeksi pois. Muutenkin mulla on vähän kaksijakoinen mielipide ollut koko asiasta. Välillä tuntuu, että sosiaalinen media on täynnä epätervettä vertailua ja itse en haluaisi tekemisilläni olla kenellekään sen epäterveen vertailun kohde. Toisaalta, jos jollakulla sellaiseen on taipumus, se ei mun tekemisillä tai tekemättä jättämisillä muutu miksikään, eli se nyt ei sinänsä ole vaikuttanut yhtään mihinkään.

Suurin syy on se, että kirjoitustahti on viime aikoina ollut kovin verkkainen. Tuntuu pöllöltä se, että aina kun istahdan koneen ääreen, on viikon liikunnat raportoimatta. Toisenna siksi, että mun liikuntaviikot on aika lailla samanlaisia, viikosta toiseen. Niinpä viikon liikuntojen kirjoittelukin oli aika usein sisällöllisesti samojen asioiden jaarittelua. Toki aina välillä onnistuin yhdistämään ne mielekkääksi tekstiksi, joka käsitteli muutakin. Läheskään aina kuitenkaan en, joten kirjoittamisen ilo puuttui niistä teksteistä. Ja miksipä haaskata aikaansa sellaiseen, mikä ei ole mielekästä.

Samaa rataa kulkee mun viikot siis. Käyn puntilla neljä kertaa viikossa pyöreästi tunnin kerrallaan. Painelen sauvojen kanssa metsässä minimissään kaksi tuntia viikossa, maksimissaan kuusi. En juokse kuin ihan suurimmassa hädässä ja maksimissaan puoli tuntia kerrallaan. Se ei tee jalalle hyvää ja juokseminen tuntuu pahalta vartin jälkeen, joka johtaa siihen, että tekniikka hajoaa. Aina silloin tällöin tiistaisin käydään vesijuoksemassa, ehkä jopa jumpalla, mun kälyn kanssa. Tavan vuoksi. Lisäksi käyn uimassa, jos sattuu huvittamaan. Jos onni käy, myös hiihtelen. Olen välitilassa ja odotan että kutsuvat leikkuupöydälle. Tällä hetkellä tavoite on pysyä kunnossa, kasvattaa hauberia, kaventaa vyötäröä, nauttia liikunnasta ja harrastaa sitä kohtalaisen paljon. Ehkä kesään mennessä saan jalkani kuntoon ja voisin vihdoin ja viimein alkaa juoksemaan. Jos niin käy, niin saattaapa olla, että jotain tavoitteitakin syntyy. Tai oikeastaan niitä on jo odottamassa sitä sopivaa hetkeä. Silloin on ehkä järkeä raportoida viikon liikkumisia. Ja eihän sitä tiedä milloin vastaavat kirjoitukset alkaa taas maistumaan. Sitten niitä on puskettava eetteriin, jos siltä tuntuu.

Sen sijaan raportoin kyllä kaiken merkittävän. Sillä kaikenlaista merkittävää tapahtuu harva sen viikko. Todella merkittävistä asioista aion leijua täällä vaikka useammankin postauksen verran. Tässäpä kuitenkin muutama viime viikolla koettu juttu.

Hiihto. Aiemmin kerroin epäonnistuneesta hiihtokokeilustani ensilumenladulla. Tällä toisella kertaa olin vähän onnekkaampi. Olivat nimittäin tehneet Ladun majalle Kolmisoppisen jäälle retkiluisteluluisteluradan, josta kolatuilla lumilla oli värkätty pertsan latu. Ladun vieressä pystyi myös luisteluhiihtoa hiihtämään ainakin suurimman osan vajaan kahden kilometrin lenkistä. Kyllä hiihtohullut keinot keksii. Kävin lauantaina lykkimässä luisteluhiihdellen vajaan kympin. Ihan superpositiivinen juttu oli se, keposella vauhdilla ja tasamaalla (vai jäällä?) pystyi Mogren-tyyliä hiihtelemään ilman viimeksi koettua kovaa kipua. Tuskin tuo nilkka pitkiä hiihtolenkkejä kestää järven jäälläkään, mutta ainaskin vähän. Ihan huippupäivä!

Jumppa. Tiistaina käytiin mun kälyn kanssa voimastep -nimisessä jumpassa. Oikeastaan mä olin jo suunnannut salille, kun se mun käly tuli maanittelemaan mua jumpalle. Hän olisi muutoin ollut jumpan ainoa osallistuja. Niimpä sitten saatiin privaattijumppa kahdestaan ja itse asiassa se oli oikeinkin hauskaa. Kaikenlaiset sivuttaishypyt piti kyllä korvata jollain tai ottaa varoen, mutta ainaskin tuli hiki. Kaikki aerobinen on tervetulluttta, koska mun liikunta on viime ajat ollut lähinnä hyvin matalaa pk-tasoa taikka sitten voimaa.

Uinti. Viikonloppuna Aalto Alvari tarjosi kamppanjahintaisia sarjalippuja uimahalliin. Älkääkä suotta olko kateellisia, todennäköisesti sun kotikaupungin uimahallihinta on siltikin paljon halvempi. Anyway, tarjous oli merkittävä ja kävin lataamassa rannekkeeni. Samalla kävin puntilla ja pitkästä aikaa myös raahauduin uimaan. pakotin itseni uimaan puolituntia sitä tappavan tasaista rintauintia. Omasta mielestä mun rintauintitekniikka on ihan ookoo, mutta aika tasapaksua tekemistä se on. Haluaisin oppia vapaauinnin tekniikan. Vapari on mulle tosi haastava juttu ja oon siinä ihan paska. En ole myöskään ihminen, joka tykkää painia asioiden kanssa, johon ei ole yhtään pätkän vertaa luontaista lahjakkuutta. Oikeastaan mua vähän ottaa aivoon, että haluan oppia sen, sillä se tarkoittaa vaan sitä, että joku päivä se on otettava edes jollain tavalla haltuun. Tarviin siihen vaan todella paljon enemmän kiukkua, mitä johonkin muihin juttuihin.

P.S. Aikamoisen vaivan olivat nähneet Ladun Majan tyypit. Iso käsi ja kiitos heille! Ja hei Jyväskyläläiset. Infotkaa mulle heti, jos järven jäälle ajetaan luistelu-uria tai jos siellä voi hiihtää ilman uria?? Oon aika arka menemään jäälle... Etelä-Pohjalaisuus selittänee sen. Kulkaa kun ei meillä siellä niitä järviä niin kamalasti ole, heh.

Uusi viikko, uudet kujeet...

Äärinmäisen stressaavan viime viikon ja hiihdon suhteen kärsityn takaiskun jälkeen päätin pitää viikonlopun verran lepoa kaikesta: opiskeluista, liikunnasta, kaikesta aikatauluista. Olin kotona, kyläilin, rötväsin ja söin. Siinähän se meni viikonloppu ja hyvää teki. Rötväämisen lisäksi treenailin vähän autolla ajoa. Jännä nähdä, milloin ensimmäisen kerran unohdan sen auton jonnekin. Sen verran hankalaa on sisäistää ajatusta ajokortista. Tähän mennessä olen vain tomerasti pyrkinyt vänkärin paikalle, kunnes oon tajunnut, että jonkun pitäis varmaan ajaa tämä auto kotiinkin.

Teetä ja sympatiaa...

Viime viikkoisten stressailujen, masistelujen ja lepäilyjen jälkeen viikko lähtikin varsin vauhdikkaasti käyntiin. Eilen hölkkäsin salille ja takaisin. Siivosin, pyykkäsin, kokkasin ja kävin sekä vaate- että ruokakaupoilla. Tänä aamuna käytiin Suvin  kanssa Laajavuoren maastossa parin tunnin verran ja illalla olisi vielä ajatus mennä kälyn kanssa uimahallille. Opinnoista aion (lähes) lomailla vielä tämän ja ensi viikon.

Työn alla on myös uusi saliohjelma, jonka ykköspäivän tein eilen:

• maastaveto
• kulmasoutu käsipainoilla
• vipunostot takaolkapäille
• hauiskäännöt
• ylätalja

Selkäpäivä siis. Ehkä otan tuohon vielä jotain. Katsotaan nyt, kun maveilu vie aina aika paljon aikaa treeneissä. Kakkospäivänä olisi tarkoitus tehdä rinta, ojentajat ja olkapäät. Kolmantena jalat ja vatsa. Lisäksi aion ottaa mukaan myös neljännen salitreenin viikossa, jolloin käydään koko kroppa läpi. Mahdollisesti tarkoituksena on myös tehdä vatsalihasjumppa erikseen kotona kertaalleen, koska tykkään siitä jumpasta. Että kasvatellaan nyt sitten vaikka lihaksia ja annetaan aerobisen kunnon haihtua savuna ilmaan.

Eniten tässä hiihtotakaiskussa sapetti se, että koen kestävyysliikunnan olevan se kaikesta eniten sydäntä lähinnä oleva juttu. Pitkät juoksulenkit, mieluiten metsässä, miksei kadullakin. Pitkät hiihtolenkit, ah! Maantiepyöräilykin, sen totesin. Omin jaloin eteneminen mahdollisimman pitkään ja kauas ulkoilmassa, oli sitten sade taikka paiste. What about now? Suurin menetys on tietysti se henkinen menetys, mutta onhan tässä myös se kuntopuoli. Sauvakävelyllä nyt ei kuntoa ainakaan paranneta, hyvä jos jonkinlaista tasoa saa pidettyä yllä sen sekä satunnaisten lyhyiden hölkkäilyjen avulla. Crossarit ja väkisin väännetyt viikoittaiset sisäpyöräilysessiot. No thanks. Sen olen ainakin päättänyt, että mitään edellämainituista en rupea väen väkisin touhuamaan vain ja ainoastaan aerobisen kunnon säilymisen nimissä. Katsotaan nyt. Eihän sitä tiedäkään, vaikka seuraava hiihtokerta ei tekisikään kipeää. Mikäli lunta edes ikinä tulee.

...ja puolukkapiirakkaa!

Myönnettäköön kuitenkin, että viikonloppuna kävin vähän kyselemässä hintoja perinteisen hiihdon suksipaketille. Jos sitä perinteistä pystyisi hiihtelemään? Päätin myös, että jos (ja kun) sellaisen hankin, niin haluan Salomonin "skinisukset", elikkä pitoalue on sellainen karva, joka pitää taaksepäin ja luistaa eteenpäin. Pitovoiteluvapaat pertsan sukset aktiivihiihtäjälle, jonka kelialue on laajempi verrattaen esimerkiksi Fischerin Zeroihin. Siihen kylkeen sitten hyvät monot, siteet ja sauvat. Hinta olisi viidettä sataa euroa, asennettuna. Jäin miettimään asiaa. Tämä opintovapaalaisen tulotilanne on nimittäin suoraansanoen arsesta ja rahaa on mennyt kaikenmaailman turhanpäiväisyyksiin (kuten ajokorttiin) ihan liikaa tuloihin nähden. Siltä kannalta olisi ehkä järkevä odottaa kevään alennusmyynteihin tai edes tammikuuhun ja tehdä suksihankinta sitten. Varsinkin, kun lumesta ei ole tietoakaan.

Onko lukijoissa perinteisen tyylin hiihtäjiä? Millaisella suksella hiihdätte? Missä on Suomen halvimmat sukset? Saako sukset joulun jälkeen tai keväällä merkittävästi edullisemmin? Ainakin omat luistelusukseni sain sinä katastrofaalisena talvena, kun lunta ei ollut eikä tullut. Mutta noin niinkun yleensä? Kannattaako odottaa? Onko pertsan hiihto kivaa? Kivempaa kuin luisteluhiihto?

HYVÄÄ ALKANUTTA JOULUKUUTA KAIKILLE!

Harmi homma, nilkkavamma

(Kuvat viime kevättalvelta)

Jälleen kerran palaan aiheeseen nimeltä nilkkamurtuma (täällä historia asiasta, mikäli joku mielii lukea). Tämä on ehkä jossain määrin ärsyttävä aihe kirjoittaa. Viime päivinä taas kuitenkin niin kovin keskeinen, joten hyväksyttävä se on. Hyväksyttävä, vaikka kuinka v**uttaa ja harmittaa.

Mullahan otettiin uusi magneetti, jonka tuloksena oli seuraavanlaista: tuo fiksaatiolevy on asettuneena sääriluuhun aika takavoittoisesti (saattaa häiritä peroneusjänteiden toimintaa) ja lisäksi alin ruuvi on hieman koholla ja levyn reuna tulee ulkokehräsen luun reunan alapuolelle. Peroneusjänteissä oli n. sentin matkalla jotain hämminkiä. Kaikenkaikkiaan (kai) kohtalaisen vähäiset löydökset. Murtumakohta oli hyvin parantunut ja fiksaatiokamat joutaisi jalasta pois ja saattaisi tilannetta auttaa. Samalla voisi tsekata tuon peroneusjänteen ja tehdä pohjelihaskireydelle pieni operatiivinen toimenpide, jota suunniteltiin jo ennen koko nilkkamurtumahässäkkää. Se jäi sitten ihan omaan harkintaan operoidaanko vai ei: ortopedi mua leikkaukseen kuulemma käske, mutta se todennäköisesti saattaa oireita helpottaa. Päätös piti tehdä lähinnä oman elämänlaadun ja oireilun mukaan.

Itsellä alkaa olla jollain lailla hämärtynyt kuva siitä, millainen terve jalka on. On ollut nälkävuoden mittainen plantaarifaskiitti, epämääräisesti oireileva sisäsyrjä, tuli nilkkamurtuma, oli leikkaus, kipsiaika, normaaliin kävelyyn totuttelu ja kuntoutusta. En suoraansanoen tiedä, pitäisikö olla onnellinen siitä, että pystyy arjessa kävelemään normaalisti (paitsi rappusissa), jalkaterä ja nilkka on toisinaan ja useinmiten vain vähän kipeä (koska kipeämpikin on ollut, todella), pystyy harrastamaan edes jotain (vaikka juoksun, pallopelit ja muut hyppimiset saisi unohtaa). Kun ei oikein enää tiedä, mikä on omalla kohdalla normaalia. Mihin pitäisi tyytyä ja mihin olisi mahdollisuus. Päätäpä siinä sitten, että leikataanko vai ei.

Päätin sitten kuitenkin, että leikataan. Tuo leikkaus olisi edessä kutakuinkin maaliskuussa mikäli peruutuspaikkaa ei ennen tule. Päiväkirurginen toimenpide, jonka sairasloma olisi noin 4-5 viikkoa, riippuen siitä millaista "remonttia" peroneusjänteelle joudutaan tekemään. Edellisen operaation jälkeisen varaamiskiellon, kuuden viikon kipsauksen ja kävelysauvojen kanssa kinkkailun jälkeen kuulosti kohtuu kevyeltä. Ihan omin jaloin saa sairaalasta kävellä ja sauvat ehkä tukena maksimissaan viikon ajan. Riippuen siitä peroneusjänteestä. Siitä huolimatta olen ollut tosi epävarma tuosta päätöksestä juurikin edellämainituista syistä. Kun ei enää tiedä pitäisikö tyydyttävän olla hyvä. Lisäksi työkuvioiden suhteen nyt on ehkä hankalin aika, mitä vaan voi olla.

Tänään kävin sitten hiihtämässä Laajiksen ensilumenladulla. Maksoin viisi euroa per kilometri todetakseni, että siitä ei tule yhtään mitään. Ulkokehräsen kohta oli niin penteleen kipeä ja siitä lahti välillä aika nasevia sykäyksiä hermoon taikka jonnekin. Luulen, että se johtui siitä levystä taikka sitten siitä ruuvista. Melkein kyllä arvasin, että näin tulee käymään, sillä pelkkä mono tuntui oudolta. En tiedä oliko meikäläisen hiihtokausi siinä, mutta sen ainakin nyt tiedän, että leikkauspäätös oli oikea. Ennemmin tai myöhemmin se levy pitäisi sieltä poistaa ja ennemmin on se parempi vaihtoehto. Välttävää ei saa hyväksi vaikka miten päin vääntää ja kääntää.

Itkuhan (idioottimaista!) siinä sitten tuli, kun kotiin pääsi. Hiihtopettymyksestä (vois olla isompikin pettymys!) päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka on tää mun käyttäytyminen näiden vastoinkäymisten (hölmöä käyttää noin jyrkkää sanaa pienistä vastoinkäymisistä!) kohdalla. Aina hetkittäin tulee tälläisiä romahdushetkiä (ylireagointeja!), jolloin ihan todenteolla harmittaa ja surettaa näiden vuosien jutut (kuinka idioottimaista, sitä paitsi vain kaksi ja puoli vuotta!). Siitä ei mene montaa hetkeä siihen, kun tulee mieleen ihmiskohtalot, jotka on ollut oikeasti paljon, paljon pahempia ja tästä ei taas kulu montaa hetkeä, niin alkaa itsensä soimaaminen siitä, että tuli se romahdushetki. Varmaan ymmärsittekin, että sulkeissa olevat tekstit on juurikin tätä käyttäytymistä.

Järkitasolla tiedän kyllä, että on ihan ookoo olla pahoillaan siitä, että pitkään odotettu hiihto teki niin kipeää kuin teki. Järkitasolla tiedän myös, että siinä purkautuu monta muutakin asiaa samalla. Aiempia kertoja, kun on pinnistänyt, sinnitellyt, ollut reipas ja helvetti positiivinen. Mutta miksi se on tunnetasolla niin vaikeaa? Kuka tässä elämässä jakaa oikeutta pettymykseen? Onko ylipäänsä pettymyksen, surun ja muiden negatiivisten tunteiden kokeminen joku asia, joka pitää ansaita? Eikö olisi paljon helpompaa kokea se pettymyksen tunne silloin, kun sen aika on, mitä kerätä niitä sisään, että se voi sitten vyöryä sopivan tilaisuuden tullen yli tunnemyrskynä? Miksi omia tunteita pitää katsoa niin kriittisin silmin? Onko myönteisen elämänasenteen hinta se, ettei koskaan voi tuntea negatiivisia tunteita, ainakaan julkisesti?

Hiihtokausi paketissa..

...kirjaimellisesti :D. En vaan mahda sille mitään, että keksi(tään) tuollasia suoraansanoen aika paskoja vitsejä tästä tilanteesta. Kuten esimerkiksi tämä:

mä: Arvaas montako kilsaa tuli hiihdettyä tälle talvelle?
Jarppa: No en kyllä yhtään tiedä, mutta ainakin yks liikaa...

En tiedä oonko sairas, koska ne jopa naurattaa. Hoitajana oon ehkä tottunut mustaan huumoriin, jota jaksamisen kannalta on ihan pakko viljellä. Tää on ehkä vähän sama tilanne.

Mutta siihen hiihtoon. Marraskuun puolessa välin kävin muutaman hassun kilometrin testaamassa suksia ensilumen ladulla. Ihan vaan siltä varalta, jos lunta ei ikinä tulekaan. Toisin kävi ja varsinainen hiihtokausi pääsi starttaamaan jouluna. Tämän vuotinen (ja toistaiseksi tähän astisen aikuiselämäni ainoa, eli ensimmäinen) hiihtokausi oli siis välillä 22.12.-7.3. Mitä siitä nyt tulee, pari kuukautta ja pari viikkoa. Jokusen viikon olisi vielä täällä Keski-Suomessakin voinut hiihtelyä jatkaa, mutta tosiaan, mun hiihtokausi on paketissa. Hiihtokilometrejä kertyi yhteensä reilut 450.

Tavoitteena ollut 50km hiihto jäi tuon tapaturman vuoksi toteutumatta. Harjoittelun varaa jäi myös tekniikkaan, etenkin siihen wassberg -tyyliin, jota en millään oppinut luontaisesti etenemään. Harjoittelin kyllä rallipolun suoralla sitä ahkerasti. Kaikenkaikkiaan täytyy kyllä olla tyytyväinen. Loppua kohti sykkeetkin pysyi inhimillisissä lukemissa ja matkavauhtikin pääsääntöisesti siinä 12km/h. Vauhti liikkeellä oli lähes sen jopa viimeisellä pitkällä lenkillä, josta kaksi kolmasosaa tuli hiihdeltyä murtuneella jalalla. Sen sijaan opin kyllä hiihtämään ilman, että jatkuvasti olen keskittynyt itse hiihtoon (ööö.. ehkä olisi kuitenkin pitänyt keskittyä enemmän?). Anyway, ajatukset pääsi sellaisen flow -tilaan, miten juostessakin. Opin kuokkimaan linjan (tuon paikallisen murhamäen) yhtäsoittoa ylös, opin säätelemään vauhtia. Paljon siis jäi vielä tämänkin vuoden tavoitteista ensivuodelle hampaankoloon, mutta ihan hirmuisesti tuli myös saavutettua. Vaikka tuo hiihtokausi ei järin pitkä ollutkaan, niin palatessani ensimmäisten hiihtolenkkien tunnelmiin ja tuntemuksiin, niin loppua kohti meininki hiihdellessä oli kuin eri ihmisellä.

Ihan järjettömän tyytyväinen olen, että sukset tuli hankittua. Ei varmaan jää epäselväksi, että hiihto meni kyllä ihan TOP-lajeihin. Tykkään salista ja uimisesta, monista muistakin jutuista, mutta selkeästi olen kyllä ulkoilmaliikkuja. Ja kestävyysliikkuja myös. Oon myös ihan tyytyväinen siitä, että jos kerran nilkka piti murtaa, niin onneksi se tapahtui vaarattomassa paikassa. Ei siis missään jyrkässä laskussa, josta voisi vielä saada kammon. Ihan loiva lasku, huono keskittyminen, vieras latu (joka loppui kesken mutka edeltävästi), suistuminen ulos ladulta ja edessä oli kivi jota piti väistää, ettei sukset mene paskaksi. Näköjään se sitten kävi nilka kustannuksella. Jotenkin se väänty ja luulen, että kaaduin vähän myös jalan päälle.

Toivottavasti lunta riittäisi vielä enemmän myös ensi talvena! Haaveissa olisi myös ihan oikea hiihtoloma. Siis loma keväällä pohjoisessa, hiihtoloma! Ketkä arpoo suksien hankinnan kanssa, niin en voi sanoo, kun mars kauppaan. Nyt saa huokeaan hintaan hyviä välineitä, sillein mäkin mun sukset hankin. Hyvästä alennuksesta ja vaikka se jonkinlainen sijoitus oli siltikin, niin on kyllä hyvät sekä joka senttinsä väärti ja vielä enemmän. Ensi kevään alennuksista viimeistään aion hankkia itselleni sukset myös pertsan hiihtoon. On se vaan hieno laji!

Mitä siellä hiihtoladulla harrastettiinkaan?

Heti kärkeen laitetaan kunnon avautuminen niinkin mediaseksikkäästä aiheesta, kun hiihtoladuilla käveleminen. Olenkin aika monta sataa kilometriä hiihdellyt ihmetellen otsikoita, kun ei moista käytöstä (ei hiihtäjien, eikä urpolijoiden, eli hiihtoladulla kävelijöiden osalta) ole näkynyt. Koen kuitenkin omaavani kommenttioikeuden tähän asiaan, koska olen lähes 15 vuotta vihannut hiihtoa. Tai tarkennettuna niitä lenkkipolkujen päälle kulkevia latuja. Kertaakaan en siitä huolimatta ole mennyt sinne talsimaan ja siihen löytyy aika monta syytä: se aiheuttaa lisää työtä niille ketkä latuja ylläpitää, hankaloittaa toisen harrastamista ja kaiken kukkaraksi on vielä pahimmassa tapauksessa tosi vaarallista. Sitten on vielä sellaisia pikkujuttuja, kun toisen ihmisen harrastuksen kunnioittaminen sekä se, etten halua esiintyä ihmisten silmissä idioottina.

Köhniön rannassa ulkoillaan ahkerasti muutenkin kuin suksilla.. Mutta ei sillä varsinaisia lenkkejä olekaan.

Ymmärrän kyllä, jos joku oikaisee siististi muutaman sadan metrin pätkän hiihtolatua pitkin taikka opettaa muksuaan jalkaisin hiihtämään, siististi. Pilaamatta niitä latuja. Pilaamatta (eli aiheuttamatta jäätäviä lonttoja keskelle luistelu-uraa tai rikkomalla latu-uraa) niitä koska se on h*lvetin ärsyttävää ja valitettavasti pahimmassa tapauksessa jopa hengen vaarallista. No koiran lenkittäminen hiihtoladuilla kertoo mun mielestä koiranomistajan typeryydestä. Siinä vaiheessa, kun ladulla (vieläpä alamäkipätkällä) on päästellyt ratsastaja hevosineen siirrytään jo äärimmäiseen typeryyteen. Sellaista oli tänään Killerille viettävässä alamäessä, että terveisiä vaan kyseisille ratsastajille: en kuollut enkä edes vammautunut, vaikka oivan mahdollisuuden siihen typeryydelläni tarjosittekin. Että jatkossa jos on mieli ladulle, niin kannattaisi jättää viaton heppa kotiin ja tulla... Öööö. No vaikka suksilla. Vai olisiko se kiva, jos hiihtäjät tekisi kesällä tykkilumella sellaisen oman pikku hiihtotunnelin vaikka sinne tallin käytävään?

Kohti Killeriä ja mäki käy vaan pahemmaksi. Onneksi ystävällinen vastaantulija varoitti mitä tuleman pitää.

Tällasta lonttoa oli latu täynnä. Ja pahempaakin. Hitto morjes.

Okei, nyt noiden kuvien myötä tuli vähän kerrostalokyyläjä -fiilis, joten vaihdetaanpa aihetta. Vaikka tää viikko on ollut kerta kaikkisen rankka, niin muutamat hyvät hiihtolenkit (no oon mä vähän muutakin kivaa tehnyt) on tullut hiihdettyä. Ensinnäkin ehkä nopein ikinä hiihtämäni lenkki keskiviikkoiltana ja nyt tänään pisin, 30+ km. Ensi lauantaina ollaan hiihtämässä metsoreittiä pitkin Suolahteen ja sitä ajatellen kävin tänään Camelbakin kanssa hiihtelemässä vähän pidemmän kaavan kautta. Vajaa neljä kilometriä ennen "maalia" pidin miesten hiihtoviestin mittaisen tauon anopin luona ja konsultoin sitä vähän tietokoneen käytössä (miettikää, minä, on sen oltava surkea :D). Vähän jännitin miten suksi liikkuu, koska aika väsynein jaloin (ja käsin!) tulin anopille. No hyvin liikkui loppuun asti, joten eiköhän se matka mene vähän tahmeammallakin kelillä. Kunhan ei lähde liian kovaa ja ottaa tarpeeksi sekä ajoissa energiaa, -no to yourself.

Kaameesta viikosta on edelleen silmäpussit.. :D

Lenkki olisi ollut täydellinen ja melkein unohdin nuo ladunpilaajahörhöt, mutta hitto kun jouduin palaamaan samaa reittiä takaisin Laajavuoren maastoon. Ja ylämäkeen kuokatessa pelkäämisen sijaan pystyinkin keskittymään ihan täysillä olemaan ärsyyntynyt, hah! Vaan kivaa oli silti, tupla hah!

Keljonkankaalla oli kuitenkin ratsastaminen kielletty.

Stressinhallintaa

Eilen raahauduin umpiväsyneenä koulusta kotiin. Kello oli lähellä viittä. Vaikka tässä ei ole sitten viimeisten vapaiden montaa päivää kerinnyt kulua, päässä pyöri miljoona kysymystä, jotka sai tunteen että takana olisi pidempikin työ-/kouluputki. Huomenna yksi vapaa, saanko lomapäivän ensi viikon perjantaille, ettei tarvitse ilman vapaa päivää olla maaliskuun 7. päivään saakka? Jos en jaksakaan tätä puristusta? Anoppikin varmasti toivoo käymään, milloin sinne? Miksi poden huonoa omaatuntoa, jos perun huomisen tapaamisen? Miksi ylipäänsä stressaan jaksanko huomenna, koska todennäköisesti jaksan kuitenkin? Opinkohan kaiken mitä tänään uutta opetettiin? Miksi en nyt osaa rauhoittua? Jos ihan hetken huilaan ja sitten vois mennä vähän hiihtämään.

Ei, ei onnistunut rauhoittuminen. Jarppa latasi taas perus rauhoittavan lauseen kehiin: älä nyt etukäteen stressaa miten menee, ihan hyvin oot jaksanut ennenkin. No niimpä ja mä rupesin laittaan hiihtokamoja päälleni. Mulle on ollut selvää jo vaikka kuinka kauan, että tarviin liikuntaa muutenkin kun fyysisen hyvinvoinnin tueksi. Liikunnoista parasta mun pääkopalle on ulkoliikunta ja mitä enemmän luonnossa sen parempi. Sinne se jäi. Sekava mieli. Ladun varteen, pimeään metsään.

Valopää. Eilen.

Tänään se valo oli taivaalla.

Entäpä sitten tänään? Vapaapäivä, miksi höntyän ladulle lähes yhtämatkaa auringon kanssa? Kun muutenkin olin sopinut tälle kultaakin kalliimmalle vapaapäivälle ohjelmaa. Hommahan on aika simppeli. Tunti päivässä liikuntaa antaa kaksi tuntia energiaa, kuten pääministeri asian sanoo. Vajaan kahden tunnin hiihtelyn jälkeen päivää aloittelee sekä henkisesti että fyysisesti virkeä minä.

Joku aina joskus ihmettelee miten näinä aikoina, kun on opinnot ja työt ja vaikka sun mitä, jaksan liikkua toisinaan lähes samalla intesiteetillä kuin vapaaviikoillakin. Vain ja ainoastaan siksi, etten jaksa olla liikkumatta. Pääkoppa tarvitsee säännöllistä liikuntaa, tällaisilla viikoilla jopa kroppaa enemmän. Tavallaan kyllä ymmärränkin ihmisiä, jotka kiireiden lomassa unohtaa liikkua. Luulen, että niin käy tietämättömyyttä muusta. Ei se aina ajatuksena ole kiva. Lähteä pitkän päivän päälle vielä rämpimään pimeään metsään. Kokemus kuitenkin kertoo, että sohvalla makoilu ei tuo sitä hektiseen hetkeen toivomaani rauhaa. Ei, ei todellakaan. Ja just tuon takia sen oman liikunnan pitää olla itselle kivaa ja tilanteeseen sopivaa. Jollekin tällaisina hetkinä sopii jooga, toiselle se voi olla tanssitunti. Mulle se on kestävyysliikunta. Ulkona. Mahdollisimman kaukana autoista. Mikä se sulla on?

Maakuntauralla

Olen joitain kertoja aiemmin hiihdellyt 20+ lenkin, täällä Laajavuoren latuverkostossa. Tänään oli ekaa kertaa päivä, kun poistuin täältä. Poistuin siis hiihtäen. Jyväskyläläisenä trail runnerina täytyy varmaan tässä vaiheessa laittaa pää pensaasenn ja hävetä: en ole nimittäin koskaan käynyt maakuntauralla enkä edes Ladun majalla. No, tilanne on nyt korjattu eikä varmana jäänyt viimeiseksi kerraksi. Ei suksilla eikä ilman.

Luulin tosiaan, että eilen oli se kaikkein tahmein keli, mutta vielä mitä. Tämä päivä pesi eilisen huonossa luistossa ihan kuus-nolla. Joutui nimittäin ihan tosissaan tekemään töitä noilla suksilla, jotka jo vähän parempaa käsittelyä kaipaavat (ja onneksi sitä myös huomenna saavat!). Ehkä olisin valinnut Ladun maja -hiihdoksi toisen päivän (etenkin kun olin aamulla käynyt salilla), jos olisin tiennyt, mutta onneksi en tiennyt. Kivaa oli vaikka välillä vähän hankalaa. Olen tosiaan vielä aika kehno noiden kelien tulkitsemisessa ennakkoon.

On se hiihto kuningaslaji. Kuningaslaji ajatellen millainen määrä, etenkin iäkkäämpää väkeä, sitä harrastaa. Soidenlammen lenkin risteyksessä puhelin tovin erään vanhemman miehen kanssa. Kohta niitä oli siinä kolme vähän nuorempaa ja vanhempaa pappaa, jotka kannusti hankkimaan nano -suksia pertsan hiihtoon ja kertoilivat muutamat hiihtotarinat. Ladun majan maasto oli selkeästi yhden kotimaasto, koska herra tuntui olevan niin mielissään siitä, että Laajavuoresta oli sinne lähdetty. Kuuntelin nöyränä, heillä nimittäin hiihtokilometrejä varmaan enemmän kuin itsellä kilometrejä yhtään millään kulkupelillä tai jalkaisin. Kieltämättä mua ajatus perinteisen suksista houkuttaa ja etenkin tämän päiväisen jälkeen. Sitten puuttuisikin enää auto, suksiboksi sekä lomamökki lapista ja eläkepäivien onni olisi taattu. Terveyttä tässä yritetään parhaillaan rakentaa ja ehkä himpun verran vielä onnea elämän matkaan.

Tosiaan, siihen hiihtoon. Keli oli reippaasti plussalla ja lumi oli todella suojalunta. Nyt siellä taitaa olla todellinen lentokeli, kun/jos alkaa pakastaa. Ladun maja oli ihan hieno mesta ja ilmeisesti siellä on jonkinsortin kioskitoimintaakin viikonloppuisin. Tai ainakin majarakennus on auki. Aurinko paisteli ja se kyllä tuntui niin hyvältä, ettei siinä paljon heikko luisto harmittanut. Aika lailla tasan 20km oli matkan pituus ja hiihtoaikaa oli sellainen 1h52min. Mittarin laitoin tauolle siksi aikaa, kun kävelin Köhniöltä Kotalammelle (siinä on siis pieni pätkä, kun joutuu sukset ottamaan pois).

Sellainen lenkki oli tänään.

Haasteita riittäis varmaan loppuelämäksi!

Yökköilyä

Valvominen, tai tarkennettuna valvottaminen, on iänikuisen vanha kidutuskeino enkä ihmettele sitä kyllä yhtään. Yövuorot menossa näet ja tässä pikakertomus siitä miten menee. Tällä kertaa. Joskus, tai oikeastaan yleensä, sujuu ainakin jonkin verran paremmin. Sellainen meitsin päivä postaus olis ollut hauska, mutta en ole muistanut kuvailla (enkä tehdä juuri mitään muutakaan) joten säästän teidät boring as hell -tilannekuvilta, mutta yksi ugly as hell -selfie on joukkoon työnnettävä, hah!



Siniset vaatteet ja peilipintaiset lasit tuo vähän turhan äijämäisen luukin...
Jännä ettei silmäpussit roiku tuolta lasien alta ja kalpea on ku kummitus...
Onneks sentään paska kamera armahtaa pahimmat valvomisen merkit ihosta...
:D

Hommahan olisi voinut mennä niin, että eilen ennen ekaa yötä nukkuisin kevyet päikkärit, yö olisi ollut rauhallinen ja tämän päivän unet olisi ollut lähemmäksi kahdeksantuntia yhtäjaksoista unta. Olisin herännyt, vähän liikkunut ja tullut kohtuu freesinä toiseen yöhön. Ei mennyt ei. En saanut nukkuttua päikkäreitä, yö oli täynnä menoa ja meininkiä kuin pahimman täyden kuun aikaan, tämän päivän unet loppui noin viiden tunnin jälkeen siinä jotakuinkin kello 13 ja raahauduin duuniin kolmen kilon puntit jaloissa (ja silmien alla). Siinä missä viime yönä aika alkoi matelemaan siinä kahden aikaan, tänä yönä se on alkanut matelemaan oikeastaan ennen kuin edes lähden työmaalle.

Päivä meni. No se meni. Ensin sängyssä, ei vaan tule uni. Sitten rötväsin sohvalla, kattelin urheilua. Ei vain tule uni. Takaisin sänkyyn, ei tule uni. Söin, join kahvia. Päätä oli pakko ulkoiluttaa pienellä hiihtolenkillä. Hiihtelin vuoren vitoselle ja kiersin sen. Kropassa oli fiilis kuin kunnon VK-lenkin aikana, mutta keskarit oli vain 137. Sitä se tekee, kun ei vain löydy kapasiteettia mistä ottaa. Päätä olisi tehnyt mieli ulkoiluttaa vielä lisää, mutta palasin kotiin. Laji missä sukset unohdetaan kotiin, eli sauvakävely, olisi voinut olla parempi valinta. Söin, vaikkei oikein ollut nälkä ja kun olin syönyt ei ollut edes vatsa täynnä. Sitä se tekee, kun elimistö on sekaisin. Joku mättää siellä(kin) aivojen osassa ja aineenvaihdunnassa, joka ilmoittaa ravinnontarpeesta.

Seuraava päivä ja aamu tulee joskus. Aina on tullut.

Huomenna koetan herätä ajoissa (eli silloin kun heräsin tänään), rötvään Jarpan riemuksi sen kainalossa ja heitän väsynyttä läppää (jolle nauran lähinnä itse). Onneksi tulee ampumahiihtoa. Olo on tunnetusti kuin krapulassa sillä erotuksella että takana ei ole hauskaa bailuiltaa. Jossain vaiheessa käyn ehkä hiihtämässä  (melkein unohdin tuon äskeisen) sauvakävelemässä ja menen ajoissa nukkumaan.

Entä missä mennään hiihtäjä?

Edelleen olen hurahtanut tuohon hiihtoon. Luisteluhiihto on se, mitä hiihtelen. Mitä tuota lunta nyt on ollut? Reilu kuukauden päivät. Hiihtoa on tänä aikana kertynyt sellainen 160-170 kilometriä, joka meikäläisen etenkin alussa olleilla hiihtovauhdeilla on ajallisesti myös ihan hyvä määrä. Tässäpä hiihtohavaintoja sekä mietteitä ladulta:

• edelleen olen kehittynyt huimaa tahtia: matkavauhti on noussut joulukuuhun verrattuna ihan hirveästi. Olen myös oppinut hiihtämään hiljaa. Samoin sykkeet on laskenut sitten hurjan alun.
• tekniikka on kehittynyt: mogrenia pyrin hiihtelemään molemmille jaloille (toki toiselle puolen se on luontaisempaa), wassu on harjoittelun alla (sitä en "luonnostaan" hiihtelisi). Kuokka sen sijaan menee aina ja vain oikealle kädelle ja sen huomasin myös tuossa salilla, hups! Tekniikassa lienee harjoiteltavaa vuosiksi, mutta luulen, että olen ihan kelpo matkassa menossa asian suhteen, kiitos lapsuuden hiihtojen. Hiihto, jopa luistelusellainen, jää kuin jääkin selkäytimeen.
• olen hiihtänyt siten etten ajattele hiihtämistä ihan ja koko ajan. Toisin sanoen asioita alkaa mennä selkäytimeen ja peruslenkillä ajatus menee itsekseen, kulkee omia reittejään.
• olen ostanut korkeafluorista pikaluistoa, joka oli tuplahintaista muihin pikaluistoihin nähden. Olen todennut sen hyväksi lähes kelillä kun kelillä, jos pakkaslukemat on inhimillisiä.
• olen vakuuttunut siitä, että hiihtokunnon voi erittäin näppärästi ja pienin toimenpitein siirtää juoksukunnoksi. Jos siis joskus vielä voin tituleerata itseäni aktiivijuoksijaksi, aion ehdottomasti painottaa talviurheilut hiihtoon. Turha jossitella, mutta olisiko tilanne nytkään mikä on, jos olisin hoksannut tuon asian jo vuosia sitten?
• yhtenä tavoitteena oli oppia hiihtämään nopeampaa kun juoksen. No jos vertailupohjana on juosten tehdyt ennätykset (10 km 47min.34s. tai 21,1 km 1h42min.11s.), niin ehken ihan vielä ole tuohon päässyt, mutta jos vertailupohjana on ihan peruslenkkivauhdit suhteutettuna sykkeisiin ja lenkin jälkeisiin fiiliksiin (ainakin nyt, siihen ei toki paljoa vaadita, mutta myöskin silloin, kun juoksukunto oli nykyistä parempi), niin voisin sanoa näin olevan. Jee!
• loppujen lopuksi kohtuu vähällä kilometrimäärällä on tapahtunut aika paljon!

Joulun tienoilla mulla oli kolme tavoitetta hiihdolle:

1. oppia hiihtämään kovempaa kuin juoksen
2. oppia hiihtämään siten, ettei ihan koko ajan tarvitse ajatella hiihtämistä
3. oppia hiihtämään höntsälenkkejä

Aika hyvällä mallilla siis ja voisin vähän lisätä panoksia.

1. hiihtää tänä talvena 50km lenkki
2. harjoitella kuokkaa myös vasemmalle kädelle sekä oppia wassua siten, että saisin hyödynnettyä sitä lenkillä

Järjestyksessään siis neljäs ja viides tavoite, mutta rajallinen älykapasitteettini ja vielä rajallisempi kärsivällisyyteni bloggerin alustan suhteen ei saa järjestettyä noita numeroita oikein.

Ja hei jee. Oon taas terve ja vähän liikkunutkin. Tämän viikon (ja viikonlopun, mitä nyt yökköily ja päivän unet suo) liikunnoista lisää myöhemmin. Hiihtojuttuja liene myös luvassa, sillä ensi viikolle on suunnitteilla pari juttua sillä saralla. Esimerkiksi lenkki Jn kanssa ja sitten erään kollegan, joka on asteen  monta astetta kokeneempi hiihtäjä. Sitten tiedän ehkä vielä enemmän missä mennään hiihtäjä!

P.S. Jos jollakulla on hyviä kimppakyyti-ideoita kuinka päästä JKyväskylästä Kontiolahdelle ja takaisin maaliskuussa (että kaksi tyttöä pääsisi todistamaan kuinka Kaisa Mäkäräinen kahmii mitaleita kotikisoissaan), niin ottakaa yhteyttä! Näin niinkuin alustavasti olis sellainen mieli.

Brunsseja ja dinnereitää. Niin ja hiihtoa!

Ollaan Jarpan kanssa tässä vuoden alussa aloitettu kumpikin taas vuorotyö. Mulla on pieniä vaikeuksia ollut sopeutua ja tottua. Vaikka itselläni oli ihan normiviikko (kaksi vapaata, arkena kylläkin), tuntuu että viikko olisi ollut jotenkin erityisen työläs. Koska aina on töitä. Joku on aina työssä. Sinänsä hassua, koska meidän elämä oli kahden vuorotyöläisen elämää monta vuotta ja joskus oli hankala sopeutua ja tottua siihen, ettei se enää ollutkaan. Helpotusta ei ole tulevallakaan viikolla luvassa, ollaan nimittäin kumpikin kuusi päivää työssä ja yksikään vuoro tai se vapaa, ei ole samaan aikaan. Aika käsittämättömän huono mäihä. Naurettiinkin tuossa, että varmaan ever ei näin pahasti ole mennyt ristiin! Ensi viikon parisuhdekommunikaatio lienet yläfemmojen heittoa ovensuussa ja telepatiaa vähintään toisen nukkuessa.

Ma: hiihto 1h
ti: ---
ke: ---
to: sali 1h + hiihto 1h
pe: sali 1h + uinti 25min.
la: hiihto 50min. + vatsat 15min.
su: hiihto 1h30min.
yht: 6h35min.

Alkuperäisenä ajatuksena mulla ei ollut pitää urheiluvapaata sekä tiistaita että keskiviikkoa. Siinä oli kaikenlaista vääntöä ja sattumusta, jonka summana olin totaalisen poikki, kiukkuinen ja keskiviikon vapaa menikin sitä masistellessa. Seurauksena oli vielä kovempi morkkis, kun laiminlöin treenit enkä noihin opiskeluhommiinkaan tarttunut. Hetken kerättyä järki voitti, eikä maailma sittenkään (tälläkään kertaa) kaatunut. Aika-ajoin suorituskeskeinen henki minussa nostaa päätään, mutta vuosien varrella olen onneksi oppinut jotenkuten käsittelemään sitä.

Perjantai-aamun brunssi

Loppuviikko olikin sitten varsin rento ja kaikinpuolin mukava. Vaikka olin töissä, tuntui viikonloppu viikonlopulta. Perjantaina käytiin heti aamuvarhaiseen nioben kanssa treenaamassa ja lounaalla, jota brunssiksi kutsuttiin. Treeniä, ruokaa ja hyvää seuraa. Paljon enempää ei ihmisen lapsi voi pyytää. Ilta-aamu -rupeamasta huolimatta yöunet onnistui ja lauantaina olin aikaisesta aamuherätyksestä huolimatta virkeä. Töitä, hiihtoa, hyvää sapuskaa ja kotsaa. Viikonlopun liikuntojen vaakakuppi painui hiihdon puolelle, vaikka kolmas sali oli tekemättä. Man's gotta do what man's gotta do (<- on muuten melko ällö sanonta!), hiihdeltävähän se oli kun niin kovasti teki mieli!

Elämän ekat bataattiranut matkalla uuniin..

Hyviä oli, vaikkei niin kauniita..

Shokkiherätys ja muita hetkiä

Maanantai-aamu: siinä neljän jälkeen heräsin painaijaiseen, jossa joku oli virittänyt taloon pommin. Paetessa tuota pommia ja pommittajaa, oli tuhopolttaja kerinnyt iskeä ennen ja rappukäytävä oli täynnä savua. Se niistä yöunista. Pitäisköhän sulkeutua poteroon, jonne ei tule uutisia? Parin tunnin sängyssäpyörimisen, aamukahveiden, kaurapuuron, hiihtolenkin ja suihkun jälkeen maailma näyttää taas vähän paremmalta.

Viime viikon liikunnat:

ma: ---
ti: sali 1h
ke: hiihto 1h + sauvailu 1h 15min.
to: ---
pe: sali 1h + uinti 30min.
la: hiihto 1h 55min.
su: sali 1h + hiihto 1h
yht: 8h 40min.

Viikon liikuntamomentum oli ehdottomasti nyt viikonloppuisissa hiihdoissa. Suksi luisti, sunnuntaina jopa liiankin kanssa. Ladut oli paikoin urautunut useammaksi ja oli melkoisen jäisiä. Vaikka vaparia hiihdänkin, niin tarttisin mielellään sen kunnollisen ladun niihin jyrkkiin laskuihin. Laskut on kyllä juttu, mikä on se kaikista jännin hetki. Laskun jälkeinen hiihto on myös melkoista, kun päällä on sellainen survivalheikotus. Tiedättekö, tunne joka tulee säikähtämisen jälkeen! Yhtään kaatumista ei kuitenkaan sattunut ja eiköhän siinä laskemisessakin harjaannu. Roppakaupalla on kyllä tervettä itsesuojeluvaistoa tullut sitten lapsuuden. Tiukat paikat oli kuntokympillä, kun laskettelin jyrkkenevää latua alaspäin ja yhtä-äkkiä edessä oli varoitusmerkki jyrkästä mutkasta. Okei, pää kylmänä ja kroppa tiukkana, eiköhän siinä latu ole. No kuulepa, ei ollut. Täysin refleksien ohjaama toiminta kehiin, ulompi suksi auraan ja täydellisyyttä hipova suoritus mutkaan. Tuntui siltä, miltä telkkarissa näyttää, tuskin homma kuitenkaan ihan silleen meni :D.

Viime viikkohan oli lomaviikko joka vietettiin koulun penkillä. Viikonloppu oli vapaata sekä torstai. Torstai menikin migreenipöllyissä, jonka vuoksi myös to-pe yö meni kukkumiseksi. Olen taas saanut unirytmit totaalisen sekaisin. Toki tuo vasta taas alkanut vuorotyökin vaikuttaa. Se on nyt juttu, johon todella täytyy keskittyä. Pirullinen juttu, sekä migreeni että sekaisin olevat unirytmit. Kumpaankin niistä löytyy onneksi keinoja hallita ja niitä keinoja täytyy nyt vahvistaa, ehdottomasti. Myös ystäviä tuli treffailtua viikon aikana. Opiskelukavereita tietty ja yhden Tampereelle muuttaneen kanssa sovittiin erillisetkin treffit perjantai-iltapäivälle. Sisko perheineen kävi lauantaina kylässä ja tänään tavattiin yhden äitiyslomalaisen työkaverin luona työporukalla. Aika täydellinen sunnuntai siis: hidas aamu, paljon urheilua, tärkeiden ihmisten tapaamista, hyvää syömistä ja rauhallinen ilta kotona. Aika paljon sitä on touhuttua tullut, vaikkei yhtään kyllä tuntunut siltä. Opiskelu on kyllä vähemmän kuluttavaa verrattaen työhön. Työviikoilla en niin paljoa jaksaisi oheistoimintaa, mitä tällä viikolla oli.

Rentouttavan viikonlopun ja ei niin rentouttavan aamuherätyksen jälkeen on hyvä aloittaa uusi viikko!

Hiihtoäimäilyä ja -kysymyksiä

Hiihtoharjoittelut on edelleen hyvässä vauhdissa ja nyt jos koskaan on päästy talven suhteen itse asiaan: siihen, että on todellakin lunta. Niin paljon, ettei muutamasta nollakelin päivästä seuraa kahden viikon synkkyyttä ja pimeyttä.

Hiihtäessä merkille laitettua ja kysymysosastoon siirtynyttä:

• Oon edelleen aika (umpi)surkea, mutta kuitenkin kehityn edelleen melkeimpä joka kerta jollain lailla.
• Edelleenkin sykkeet onlähes poikkeuksetta VK:n puolella tai ainakin rajoilla, vaikka hiihtelisin mitenkä. Pääseekö x ajan kuluttua tilanteeseen, että luisteluhiihtäenkin voi käydä PK-sykkeisillä höntsäilylenkeillä ja kuinkakohan pitkä tämä x aika mahtaa olla?
• Onko uusi lumi ja huonosti ajetut baanat myös kokeneiden hiihtäjien mielestä ihan hemmetin paljon raskaampaa hiihtää verrattaen hyviin baanoihin? (tai siis mikä tää uusi-/vanha lumi juttu oikein? Milloin uudesta lumesta tulee vanhaa?)
• Vaikka täällä Laajavuoressa ainakin muutamana viimeisimpänä kertana ladut on ollut tosi pehmeitä (mikä nyt sinänsä ei ole jännä, koska useana jokusen kerran olen myös hiihdellyt melkoisessa lumimyräkässä), niin kuvittelen, että tuolla pehmeällä ladulla saa hyvän tatsin siihen kuinka sen painon sukselle tulisi asettua.
• Ylämäet ja alamäet. Vitsi miten kehno olen niissä. Siellä missä viimeksi olen hiihdellyt joku 15 vuotta sitten, ei mäkiä ollutkaan. Tai oli pari sellaista, jotka näillä kulmin ei mäen statusta saisi mitenkään päin.
• Ihan aluksi mulla oli ongelmana säären etuosan rasitus. Tadaa, sitä ei ole enää. Tottumattoman ihmisen vaiva siis.
• Olisko järki ostaa sukset myös pertsaan? En ole kyllä yhtään varma. Kun sekin näyttää jotenkin mielenkiintoiselta jutulta.
• Mikä on liippakeli?
• Missä täällä meillä Jyväskylässä on teidän mielestä parhain hiihtää? Millaisia reittejä suosittelette, missä on hyvä huolto? Missä on kohtuu tasaista ja missä just ei ole?
• Olen myös saanut hyviä voiteluvinkkejä ihan ammatikseen suksia voitelevalta. Mähän en toistaiseksi ole käyttänyt, kun pikaluistoja... Olen myös löytänyt pontentiaalisen huoltajan suksilleni, kun tarve myös pohjustukselle tulee. Edelleenkin tuo silitysraudalla laitettavien kelivoiteiden käyttö on aika mysteeri?
• Jos ei kukaan vielä tiedä, niin Laajavuoren maastot on yks mun lempipaikka ja musta on ihan superhienoa, että pääsen niille kivoille reiteille ja paikoille nyt myös suksilla.

Loppuun vielä lainaan itse itseäni koskien ajatuksia hiihtämisestä vuonna 2012:

Talvi se on siis vääjämättä tulossa. Tuo talveen orientoituminen on vaan omalla kohdalla aina aika hidasta. Olen nyt parina viime vuonna juossut maratonin myöhään syksyllä ja jotenkin päässäni kuvittelen olevan kesän aina siihen saakka. Mun kesä on siis loppunut reilu kolme viikkoa sitten ja nyt on jo lunta! Monet juoksua harrastavat siirtyvät talvella hiihdon pariin. Mä en ole tuosta hiihdosta innostunut, paitsi ajatuksen tasolla. Haluaisin siis haluta hiihtää, mutta kun en vaan halua! Junnuna olen kyllä hiihtänyt paljonkin, joten väitän ettei se nyt ihan ennakkoluuloakaan ole. En sitäpaitsi pitänyt siitä silloinkaan, vaikka olin jopa keskitasoa parempi hiihtäjä. Taidan siis pysytellä tämänkin talven tuon juoksemisen ja sisäliikunnan parissa. Muutamana keväänä olen kyllä katsellut suksia ihan mielenkiinnosta, mutta näin syyspuolella talvea tuntuu vaan, ettei mikään talvitouhu innosta sitten pätkän vertaa. (postaus täällä)

---

Seuraavassa kuvasarjassa on lenkkipolultani ottamaa kuvaa eri vuodenaikoina. Hiihtopiireissä kyseistä mäkeä kutsutaan "murhamäeksi", näin olen kuullut. Varma en voi olla, sillä en tiedä hiihtopiireistä juuri mitään. Kuten en hiihtämisestäkään (Haluaisin kyllä, ehkä. Jos vaikka sietäisin sen ansiosta talvea edes vähän paremmin.) (postaus täällä)

Vitsi, miten hauskaa, että ostin kuitenkin ne sukset. Jos liikutut liikunnat harvemmin kaduttaa, niin harvemmin myös kaduttaa ostetut liikuntavälineetkään. Voisin myös kuvitella, että mun sukset saattaisi olla edelleen kaupassa, mikäli en olisi jalkavammautunut. Asioilla on kyllä aina kääntöpuolensa!

Hiihtohuumaa Laajavuoren baanalla

Tänään jotain vähän kolmen jälkeen meidän eteisessä:

J: Meinasikko hiihtää kympin? Se olis sellanen 45 minsaa..

T: Haahhaah. Empä tiiä, jos vaikka ainakin vitosen. Fiiliksen mukaan, en oo vielä niin hyvä, että voisin tolleen ajatella. Sitä paitsi mulla meni viime viikolla kymppiin jotain tunti viis minsaa!

J: No joo, läppä. Hyvää lenkkiä!

T: Moikka

--- Joku puolitoista tuntia myöhemmin, sama paikka ---

T: Mooooi.

J: Moi.

T: Vitsi arvaa mitä, hiihdin yli 15 kilsaa ja samassa kohin kun viimeks oli kymppi täynnä oli nyt jotain kakstoista...Vitsi miten siistiä, hei hirvee nälkä, hiihtokin sujui paljon paremmin taas kun viimeks. Joka kerta tuntuu paremmalta, joo ei sitä kuule tiiä vaikka voiskin hiihtää kympin 45 minsaa, heh. Kuules kun en vaan malttanut lopettaa, vähänkö oon innostunut ja kehittyykin niin vauhdilla ja, ja, ja....

--- Ties kauanko kestävä puheenvuoro hiihdosta, miten niin oon innostunut? ---

Hiihtopummi

Fiilikset on kieltämättä kovin samanlaiset kuin vuonna 2007 (vai oliko se 2006, taisi olla) kun tein niitä ihka ensimmäisiä juoksulenkkejä. Joka ikinen kerta jaksoi pidempään, juoksu oli helpompaa ja juoksu kulki kovempaa. Kehitys oli niin valtaisaa, että päätä huimaa. Oon ihan varma, että te lukijat tiedätte mistä mä puhun? Siitä kuherruskuukaudesta jonkun urheilulajin parissa ja sellainen mulla on nyt menossa luisteluhiihdon kanssa, totta tosiaan!

Tapissa oleva innostus ja (vielä toistaiseksi) nopea kehittyminen on kieltämättä vastustamaton kombo liikuntaharrastuksessa. Kyseisen harrastuksen jatkuessa ei homma tietenkään ole yhtä voittokulkua. En todellakaan väitä, että suhde muutuisi jotenkin huonommaksi harrastuksen jatkuessa, ehei! Oma juttunsa on kuitenkin tämä uuden oppimisen jalo ilo. Hyviä fiiliksiä ja oppimisen iloa saattaa saada myös liikuntajutuista, joista ei sitten pysyviä, ainakaan säännöllisiä, juttuja muodostukaan. Mitä ikinä mieli tekee, täytyy ihmisen kokeilla ja hetkessä eläminen on tärkeintä! Alkuhuumaa olen toki kokenut yhdessä jos toisessa lajissa. Samoin sellaista satunnaishuumaa, laji on aika-ajoin tiiviistikin "läsnä", painuakseen taas hetkeksi taaemmalle. Tämä alkuhuuma tuntuu kyllä sen sorttiselta, että tää on pian ihan pysyvä juttu. Sikäli mikäli terveys sallii eikä ilmastonmuutos multa talvikelejä vie!

Mistä te ootte viimeksi kokenut alkuhuumaa? Tai mitä vaan huumaa? Mistä kaikesta ootte kokenut sitä erityisesti?  Kertokaa, se on niin inspiroivaa!

P.S. Muistakaa mahdollisuus seurata blogia myös facebookissa, määkin yritän muistaa että se on siellä!

Löpinätä

Vielä maanantaina oli kirpakka pakkaskeli, kun ajeltiin Etelä-Pohjanmaalle viettämään muutamaa vapaapäivää ja vuodenvaihdettakin. Eilen kotiin ajeltiinkin sitten vesikelissä, että olihan tuo talvi sen jotain viikon mittainen. Moikka vaan ilmastonmuutos, vai mikä tässä nyt mättää?

Vuodenvaihdetta vietettiin kohtuu rauhallisesti ja miesvaltaisesti: mä, Jarppa ja mun kolme veljee. Oltiin meijän äitin luona, joka itse vietti uudenvuoden yön töissä. Hauskaa oli, sillä aina, a-i-n-a, on ihanaa olla niiden kaikkein läheisimpien seurassa.

Massakausi on loppunut ja vaikka kaikella pyhällä yrityksellä sitä painoakin yritin tiputtaa loppuvuonna, niin se tippui vaan hassun kilon taikka kaksi. Jotka sitten tässä joulun tienoilla kyllä tuli takaisinkin. Tammikuu on hyvä aika (???) aloittaa kaikki puhdistautumisretriitit ja vaikka olen kohtuu terveellisesti elänyt viime vuoden ja sitäkin edelliset, niin nyt on kyllä himpun verran oltava tarkkaavaisempi ja suunnitelmallisempi noiden syömisten suhteen. Hyvinvointi edellä ja ruokanatsiksi en kuitenkaan ala, aamen.

Nyt on tosiaan nää kuvissa olevat talvikelit ainakin hetkeksi historiaa ja todennäköisesti myös hiihtoladut on Alavuden reissun aikana sulanut melkoiseksi lälliksi. No, huomiselle on luvattu nollakeliä ja pään kokoisia räntärieskaleita ja sunnuntaina olis (muka) taas pakkasta. Ehkä kuitenkin huomeniltana viimeistään käyn tsekkaamassa latutilanteen. Pikavoiteita löytyy nimittäin nyt vähän haastavimpiinkin oloihin. Niitä tarttui mukaan Suomen suurimmasta kyläkaupasta, eli Keskiseltä. Uudet hanskat ostin kanssa, mutta empä muuta. Jotain meikkivoiteita ja puutereita varastoon, koska ne on siellä paljon halvempia kun missään muualla.

Winterwonderlandissa: kysymyspatteri hiihdosta

Mun piti mennä aamulla salille ja uimaan, mutta koska tajusin jättäneeni uikkarit Ouluun, menin vaan salille. Nyt iltapäivästä kävin myös hiihtämässä, koska mun henkilökohtaisessa winterwonderlandissa, eli Laajavuoren laduilla pystyy jo vaparia hiihtämään.

22. luukku: hiihto

#winterwonderland

Tää mun hiihto-osio on enemmänkin kysymyspatteri, koska oon niin noviisi siinä, että huh huh! Hiihtelin tänään jotain 35min. ja vaikka se oli enempikin tekniikkaharjoittelua, olin ihan kuitti. Mun kerkes tulla ihan hitonmoinen nälkäkin, vaikka samassa tilassa olisi juossut tunnin lenkin ilman probleemaa. Jatkossa täytyy ainakin tuo asia muistaa, note to yourself! Silti huomaan, että jo nyt tuo hiihto sujui himpun verran edelliskertaa paremmin. Onkohan normaalia, että säären ja nilkan etuosat väsähtää äkkiseltään vai teenkö jotain (no todennäköisesti teen vaikka mitä, mutta enivei) väärin? 

Meiltä on kotiovelta ladulle 150 askelta ja 10 porrasta. Olisi siis suoranaista alyttömyyttä olla omistamatta suksia, mutta silti hommasin ne vasta viime kevättalvena. Olen hiihtänyt viimeksi peruskoulussa, josta näin kolmekymppisenä on muutama vuosi kerinnyt kulua. Ala-asteella olen jopa osallistunut johonkin hiihtokilpailuihin. Hiihdin silloin vaparia ja kuvittelin, että homma sujuu edes suurinpiirtein samalla volyymilla. No voin kertoa, että ei suju. Toki hommasta jonkinlainen haju on ja luisteluhiihdon eri alatyylit (kuokat, wassut ja mobergitkin) menee, mutta koko hiihto tuntuu ihan hiton raskaalta. Paitsi täydellisellä tasamaalla ja loivassa laskussa. Sellaisia maastoja kun on lievästi haastavaa löytää täältä kotiseuduiltani.

Onko teillä antaa jotain vinkkejä? Voitelu on myös sellainen juttu, josta kuulisin mielelläni lisää? Eräs tuttava käyttää pikavoiteita, paria eri sorttia. Pakkasille ja suojakeliin. Sitten se käyttää kauden alussa huollossa sukset, jossa laitetaan pohjaluistot ja poistetaan kaikki vanha mönjä. Se kuullosti ihan simppeliltä, mutta kun hätäisesti asiaa googlasin, niin tuli kaikenmaailman juttuja vanhoista silitysraudoista ynnä muusta. Kai harrastaja selviää vähän helpommalla? Entä miten te säilytätte suksianne? Mun sukset on tuolla (lasitetulla) parvekkeella, joka alkaa pikkuhiljaa muistuttaa lämmittämätöntä urheilukamavarastoa taikka kodinhoitohuonetta!

Hiihtoselfie

Tuosta noin vaan kävin hiihtämässä

Vielä naurattaa.

Olin kuulkaa hiihtämässä. Tämän postauksenkin aiheesta olin suunnitellut jo ennakkoon. Kuinka kaikki oli ihanaa ja suksi luisti ja superhieno uusi harrastus ja sitä rataa ja sitä rataa. No ei käynyt niin. Kaikki oli vaikeaa, suksi luisti (mutta vaan alamäkeen), superhankala uusi harrastus ja sitä rataa ja sitä rataa. Mutta aion hittovie harjoitella! Ihan ykköstavoite on oppia hiihtämään nopeammin kuin juoksemaan. Hah. Eipä ikinä uskois, että noin hitaasti voi edetä noin korkeilla sykkeillä.

Ehkä tuo ensilumen latu on siihen tarkoitukseen vähän hankala. Se sisältää yhden nousun ja on kovin lyhyt tänä vuonna. No ei ole hauska, kun en vaan osaa hiihtää ylämäkeen, alamäessä oon ihan paskat housussa ja sitten on se pieni pätkä, kun voin harjoitella sitä hiihtämistä. Vaikka olin tosi aikaisin liikenteessä, niin aika nopeasti latu täyttyi oikeista hiihtäjistä. Sellaisista nuorista naisista ja vanhoista papoista. Kumpikin ryhmä mennä hiihteli vaan hitonmoista vauhtia ja niin helpon näköisesti. Voin kertoa, että se on teknisesti hieman hankalaa tälläisen hiihtoameeban olla siellä joukossa.

Niille papoille täytyy kyllä nostaa hattua. Tuulipuvut senkun kahisi, kun ne paineli sitä latua ympäri. Yks pappa antoi mulle kyllä hyvää vinkkiä, kiitos siitä. Miten onnellisessa asemassa ne onkaan, kun voivat nauttia eläkeiästään tuolla tavoin ja tuon kuntoisina. Kaikkiin vaivoihin ja sairastumisiin ei elämässä voi vaikuttaa, mutta aika moniin voi. Nuo papat ja mummot on ehdottomasti mun esikuvia numero yksi ja terveys sekä hyvinvointi se elämän suurin tavoite!

Tässä vaiheessa on hymy hyytynyt.

P.S. Sain jonkinlaisen facebookbannerin tuonne sivupalkkiin. En vaan ymmärrä miksei se normi toimi. En vaan kertakaikkiaan saa sitä näkyviin, vaikka toimin kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Anyway, myös facebookissa voi tätä mun blogia seurailla.

Viikonliikunnat ja suksikysymys

Tässäpä viikon liikuntoja vähän kattavammin kuvattuna, kun vaan listana.

ma: ---

ti: juoksu 45min. + kotijumppa 15min.

Tästä kirjoitinkin jo aiemmin tässä postauksessa.

ke: sali 1h5min.

Yläkroppa ja treenipaikka oli Kissi Vähä-Hiilarinkin kotisalina tunnettu "monnari". Yllättävänkin hyvä treeni siihen nähden, että ajankohta oli suoraan töistä. Yläkroppatreeni näyttää aikalailla tältä, joskin järjestys on tässä viikkojen saatossa hieman hiotunut. Ruuhka-aikaan oon myös tosi huono odottelemaan, joten mitenkään orjallinen en ole ja muutan järjestystä tarpeen mukaan. Nyt ei kuitenkaan ollut ruuhka-aika.

to: sali 1h + uinti 30min.

Alakroppatreeni uimahallilla. Levypaino painaa sen 20kg oli treenipaikka mikä hyvänsä, mutta esim. takareisilaitteessa oli vähän hakemista. Yläkroppatreeni on tällainen. Sellaiset muutokset oon tehnyt, että maven oon siirtänyt sekametelisoppatreeniin, mikä on ollut ihan tosi hyvä ratkaisu. Juoksijan kyykky on myös siirtynyt sinne ja tilalla on ihan tavallinen askelkyykky paikallaan.

Uinti kulki miten kulki. Silleen miten hapoilla olevien jalkojen kanssa voipi kulkea. Mitään hajua ei ole kuinka pitkään uin. Mulla on suuria vaikeuksia pysyä laskuissa viidenkympin radalla, saatika sitten nyt, kun rata oli jaettu kahtia ja uin sitä 25m:n pätkää. Jos näin olis aina, ei varmaan uimahalli inspiroisi juurikaan.

pe: ---
la: sauvakävely 1h20min.

Huh, miten poikki olin viikosta. Onneksi Jarpan veljen avokki lähti mun kanssa mehtään, koska muuten olisin käynyt melkoista juupas eipäs painia siitä, että saanko itseäni ulos koko päivänä. Ihana oli kuiteskin ulkoilla ja illan olinkin tosi paljon pirteämpi.

su: sali 1h + sauvakävely 1h

Yläkroppa ja alakroppa oli tehtynä, joten viikon kolmas sali on se sekametelisoppa. Perjantaina telotun olkapään vuoksi jouduin jättämään yhtä jos toista pois, joten hiukan muuteltu treeni oli kyseessä. Tosin tää sekametelisoppa ei muuteskaan ole täydellistä muotoaan löytänyt vielä. Huolimatta edellämainituista treeni kulki hyvin. Tuli myös todettua, että barefootkengät + armoton hyppynarulla hyppiminen on ehkä vähän kehdo yhdistelmä. Ainaskin sillon, kun se naru läsähtää suoraan paljaaseen jalkapöytään.

Illasta käytiin vielä ulkoilemassa Jn kanssa tänäänkin. Loskassa ja märässä. Eilisistä lumimaisemista ei ole melkein mitään jäljellä enää.

Yht: 7h5min.

Sellanen oli mun liikuntaviikko. Liikuntojen ulkopuolellakin on kaikenlaista ollut. Sitä oon ihmetellyt, kun tuo paino ei oikein ole lähtenyt laskemaan, vaikka oon aikalailla kaikki herkut jättänyt pois ja myöskin syönyt terveellisesti ja kohtuullisesti. Miksikään ruokanatsiksi ei kyllä huvita ruveta. Eli grammoja laskeskelemaan taikka makroja. Jarppa sano, että oon muka stressaantunut. Että siksi ei. En tiedä, mutta ehkä vähän outoa, eikä ollenkaan mun kropan tapaista. Outoa, onko? Olis ehkä pitäny mitata senttejä sitäpaitsi. Höh kuitenkin.

Mut hei, tietääkö joku, että kun ostin viime vuonna keväällä ne sukset (alkuvoitelut tehtiin ja luistot just jotain tällaisille keleille) ja niillä hiihdin kerran, niin tarviiko niille tehdä nyt mitään toimenpiteitä ennen käyttöönottoa?