keskiviikko 28. syyskuuta 2016

145 bpm

Otsikon lukema ei suinkaan ole keskisykkeeni viimeisimmässä treenissä. Tottapuhuen kyseessä ei ole oma sykkeeni ollenkaan. Joku saattaakin arvata mistä on kysymys. Muutama päivä juhannuksena juostun Kiimasen savulenkin jälkeen meille selvisi, että beibi on tulossa taloon. Jos, ja hartaimman toiveen mukaan kun, kaikki tulee menemään optimaalisesti, on se aika käsillä maaliskuun alussa. Ensimmäinen kolmannes on siis taputeltu ja toistakin jo jokunen viikko, tarkalleen ottaen reilu viisi. Ihan kaikista herkimmät ajat on siis reilusti takana päin. Kaksikosta on tulossa kolmikko <3.

Ei Hänellä vielä paljon tavaraa ole,

Varsinaiset oikeat ja kehittävät juoksutreenit vaipuivat siis suvantoon ennen kuin pääsivät kunnolla vauhtiinkaan. Tällä kertaa kuitenkin vain positiivisesta syystä! Tässä myös selitys sille, miksi blogi on ollut niin kovin hiljainen koko kesän. Kuten oon aiemminkin kertonut, on kirjoittaminen mulle todella haastavaa, jos jotain isoa on ajatuksissa tai elämässä meneillään, jota ei halua tai voi täällä blogin puolella avata. No tämän isompaa (ja iloisempaa!) asiaa tuskin löytyy, heh. Toinen syy on ihan perinteisesti se, että meni viikkoja, kun beibi otti äidistään aika lailla kaikki mehut pois. Sohvannurkassa makaaminen ja pöntönpohjan tuijottelu tuli tutuksi puuhaksi. Nyt väsymys on väistynyt ja pahoinvointiakin tulee vain pieninä aaltoina silloin tällöin. Takaisin elävien kirjoissa siis! Liikuntaa tulee harrastettua enemmän ja energiaa riittää tänne blogimaailmaan saakka.

mutta kuksan Hän kyllä omistaa.

Mitenkäs sitten blogin tulevaisuus? Lienee sanomattakin selvää, että tämä asia tulee jatkossa näkymään täällä blogissakin. Tämän tyylin blogi elää kirjoittajansa mukana, joten olisi naivia kuvitella kirjoittavansa life style -höpötystä tai liikuntakuulumisia ignooraten raskaus tai beibi kokonaan. Sen kuitenkin voin sanoa, että pääosassa tulen edelleen olemaan minä itse ja mun tekemiset sekä ajatukset liikunnallisisessa ja hyvinvointiin liittyvässä aihepiirissä. Haluan siis edelleen kirjoittaa, mutta en halua ruveta rakentamaan vauvalle someidentiteettiä. Elämässä pikkuinen ja perhe on pääosassa, mutta blogissa sivuroolissa. Jokin tällainen tuntuu hyvältä.

Tietenkin! <3

lauantai 24. syyskuuta 2016

Kilpailuhenkisyys, voimavara vai voimasyöppö?

Jonkinlainen kilpailuvietti on elänyt mussa niin kauan kuin muistan. En tiedä, onko se lapsuuden kilpaurheilun tulos vai oliko lapsuuden kilpaurheilu keino tyydyttää persoonallisuuteen kuulunutta kilpailuviettiä. Ehkä molempia. Kyseessä liene sekä osa temperamenttia että opittua tapaa. Jos urheilupedagokiikan professori Liukkosta on uskominen (mikseipä olisi, klik), niin se on vain ja ainoastaan opittu tapa, ei synnynnäinen tarve. En muista vanhempieni olleen erityisen kilpailuhenkisiä, mutta tietysti iso sisasrusparvi on oiva pohja kilpailuvietin oppimiselle jo lapsesta saakka. Vaikka varsinainen kilpaurheilu loppuikin murkkuikäisenä, on kilpailuvietti kyllä jossainmäärin säilynyt läpi nuoruuden toilailujen aina aikuisuuteen.

Musta on hauska muistella lapsuuden kilpatilanteita. Voittaminen, onnistuminen ja pärjääminen oli tietysti mukavaa, kukapa siitä ei pitäisi? Näin aikuisena hymyilyttää se karvaskin kalkki, eli häviäminen. Kuinka koville otti piirinmestaruuskisojen nelossija keskimatkan juoksussa tai pesäpallojoukkueen tappiot. Kaikenlaisia hölmöyksiäkin tuli katkeruuksissaan tehtyä: kerran esimerkiksi parin pelikaverin sylkäistiin kämmeniin ennen tappiollisen pesismatsin loppukättelyä. Huutiahan siitä tuli. On tullut paiskottua tavaroita ja puhuttua siivottomasti valmentajille. Kerran jopa niin, että peliä katsomassa ollut mummu sanoi katuneensa, että oli kertonut muulle yleisölle mun olevan hänen lapsenlapsi. Että tunteella (ja vailla järkeä) sitä on todella menty.

Kuva: Pixabay

Näin aikuisena sitä toki osaa hillitä käyttäytymistään. Ylipäänsä kilpailuvietti harvemmin kohdistuu muihin ihmisiin, vaan vastustaja löytyy yleensä omasta itsestä. Toki sytyn esimerkiksi lautapeleistä ja parisuhteessakin meillä on jos jonkinlaista skabaamista ollut vuosien varrella. Meillä toimii sellainen. Ja valehtelisin, jos väittäisin, etteikö edessä menevä selkä olisi tavoite ohittaa jossain juoksutapahtumassa. Mutta näin arkielämässä kilpailuviettiset tunteet tulee lähinnä ajatuksina, että jumankekka, musta on olemassa jonkun asian suhteen myös parempi versio, jonka todellakin kaivan nyt esiin! Tänä päivänä "häviäminen" saattaa (ei siis aina sitäkään) harmittaa, mutta enää en sentään kuumene, heh.

Kilpailuhenkisyys ei ole mulle negatiivinen juttu. En koe, että mun olisi aina oltava paras tai jatkuvasti parempi. En vertaile itseäni muihin tai koe kateutta. Ymmärrän kyllä, että kilpailuvietti saattaa monen kohdalla muodostua taakaksi, joka kääntyykin itseään vastaan. Varmasti myös itselle on joskus käynyt niin. ja edelleenkin se pahin kilpakumppani, eli minä itse, saattaa joskus olla liian vaativa. Tänä päivänä kilpailuvietti on kuitenkin pääsääntöisesti mulle asia, joka saa aikaiseksi motivaatiobuustin. Sellaisia kiukun ja nautinnon sekaisia sisuuntumisen tunteita, joista loppuviimein nautin. Itsetuntemus ja -tunto liene avainasemassa kilpailuhenkisyyden valjastamisessa voimavaraksi ja kyllä sen eteen on täytynyt kieltämättä vähän itsetutkiskeluakin harrastaa. Elämä on opettanut sekä häviämään että voittamaan haasteita.

Kuva: Pixabay

Voittaminen tai onnistuminen jossain asiassa on toki kivaa, mutta ei kyynärpäätaktiikalla tai hinnalla millä hyvänsä. Häviämistä, epäonnistumista ja keskeneräisyyttä on siedettävä ja ne fiilikset on myös täysin mahdollista kääntää plusmerkkisiksi. Ne kun ehkä on loppuviimein asioita, jotka myös opettaa eniten.

Ootsä kilpailuhenkinen ja millä tavalla? Kerro ihmeessä!

perjantai 16. syyskuuta 2016

Oi, syksy!



...yksi mun neljästä lempivuodenajasta! En oikeastaan enää tiedä osaisinko valita kesää mun lempparivuodenajaksi, kuten ennen oon osannut. Neljän vuodenajan rikkaus aukenee mulle vuosi vuodelta enemmän. Ehkä sitä on ihan oikeasti oppinut nauttimaan jokaisen vuodenajan parhaista puolista ja niistä fiiliksistä sekä ominaispiirteistä, mitä kyseinen vuodenaika tuo tullessaan. En mäkään kaamoksesta nauti (totta puhuen luulen sen vaikuttavan minuun keskimääräistä enemmän), mutta miksi tuhlata elämää vellomalla siinä ja elämällä sitten kun (tulee taas kesä) -moodissa?



Syksyn parhaita puolia ja niitä nautittavia ominaispiirteitä on...

  • No tietysti ruska! Kaunista, kaunista, tarviiko enempää kertoa?
  • Näin alkusyksyn kuulaina päivinä on myös ehdottomasti parhaat lenkkkelit. Helpoimmat.
  • Erittäin hyvä fiilis ruuanlaitossa! Kaupat pursuaa satokausituotteita, joista tekee mieli kokkailla jos jonkinmoisia kokeiluja, nam!
  • Syksyssä on ehkä eniten sitä "uuden aloittamisen" tuntua. Arki alkaa lomien jälkeen pyöriä ja se maistuu ihan oikeasti tosi hyvälle.
  • Uuden aloittamisen tuntu saattaa näkyä myös inspiraationa aloittaa vaikkapa uutta harrastusta.
  • Itsellä yksi juttu, joka on palannut kuvioihin, on uimahalli ja uimahallin jumppa kerran viikossa. On ollut ihan oikeasti tosi kivaa!
  • Syksyssä on sellaista seesteistä rauhan tuntua. Kevään ja kesän sykkimisen jälkeen tuntuu kivalta käpertyä kotiin ja vähän itseensäkin.



Eilen käytiin Jarpan kanssa Nyrölän luontopolulla, josta postauksen kuvatkin on otettu. Aika mukava paikka, johon täytyy mennä vielä syksyn aikana siskon muksujen kanssa. Vetolossissa ehkä ihmettelemistä muksuille, kun aikuistakin hymyilytti. Seikkailujen saari oli niin sympaattinen ja kaunis keli oli saanut muitakin ihmisiä liikkeelle. Vitosen verran patikointia kauniissa syysillassa. Itse luontopolkuhan ei ole niin pitkä, vaan me heitettiin vähän ylimääräistä lenkkiä eksymisen (luontopolulla! Jarpan kanssa!) vuoksi. opasteissa nyt ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta aivot oli tällä kertaa jossain muualla.

Mitäpä sun syksyyn kuuluu? Nyt ja yleensä? Onko kivaa kun on syksy vai harmittaako kesän valuminen pois? Onko sulla jotain erityisiä syysjuttuja, mitä teet?



keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Keittolounaita, nam!

Joskus taannoin eräs lukija kyseli, että jakaisinko joskus ruokareseptejä blogissa. En ole koskaan jakanut ja siihen oikeastaan yksi ja ainoa syy: tuskin koskaan kokkailen reseptien mukaan mitään. En omieni enkä muiden. Surffailen kyllä joskus reseptejä katsellen ja saatan poimia idean sieltä, toisen täältä. Toisinaan taas värkkäilen siitä mitä kaapista löytyy tai yritän muistella mitä sitä joskus aiemmin on tullut kokkailtua. Mun ruuanlaitto on siis hyvin pitkälle intuitiohommaa ja joskus harmittaa, kun ei tule kirjoitettua ylös mitä kaikkea siihen tai tuohon ruokaan tulikaan laitettua. No nytpä kuiteskin kirjoittelin ja reseptit löytyy postauksen lopusta. Pahoittelen käyttämiäni termejä mitta-asteikoista, kuten "ripaus" ja "riittävästi". Lisäksi aika monen ihan oikean mitan eteen on lisätty noin -merkki. Kertonee jotain fiilispohjaisesta (saatan mä välistä myös maistella, heh) ruoanlaitosta. Ihan niin reipas en kuitenkaan ollut, että olisin tarkat mitat ottanut ylös.

Syön vähintään kerran päivässä lämpöisen ruoan ja useinmiten kanksi kertaa. Toinen kerta saattaa kyllä olla salaattilounas. Meillä tehdään ruoka aika pitkälle tuoreista raaka-aineista, mutta en kyllä kaihda käyttää puolivalmisteitakaan. Esim. pakastevihanneksia käytetään kyllä aikas paljon. Lisäksi joissain tilanteissa voin kyllä surutta turvautua valmiiseen, josta pakastepinaaattikeitto on hyvä esimerkki. Mutta noin niinkun pääsääntöisesti kokkaillaan aika pitkälle itse ja tehdään sitä molemmat, joskin mä ehkä vähän enemmän. Jonkin verran syön muiden laittamia ruokia. Lähinnä työpaikan ruokalassa. Tähän on kyllä tulossa muutosta, sillä opiskelijakortti ja sen tuoma ruokaetu vanhenee tuossa hetkessä (voi kyynel!). Sapuskanlaitossa on siis entisestään aktivoiduttava.



"Etelän akan riistakeitto":
  • 280g riistapakastetta
  • pari sipulia
  • riittävästi rypsiöljyä
  • ripaus suolaa
  • pari porkkanaa
  • n. 100g parskaalia
  • n. 8dl-1l vettä
  • yksi kasvisliemikuutio ja yksi lihaliemikuutio
  • n. 10-15kpl kokonaista pippuria (vihreää ja mustaa)
  • n. 150g ruis-kaurapastaa
  • Oatly kaurakerma 2,5 dl
  • n. 150g sulatejuustoa
  • persiljaa ja ruohosipulia
Käristele riistat + sipuli kattilan pohjalla öljyssä, mausta suolalla. Lisää joukkoon vesi, liemikuutiot, pippurit ja porkkanat. Lisää jonkin ajan päästä parskakaali ja jatka keittelyä hetki. Lyö joukkoon makaronit ja anna kiehua, kunnes makaronit ovat kypsiä. Lisää joukkoon kaurakerma ja sulatejuusto ja anna keiton vielä kiehahtaa. Lisää lopuksi persiljat ja ruohosipulit, valmista!



Punajuuri-jauhelihakeitto:

  • 3kpl punajuurta
  • 3kpl porkkanaa
  • 1l liha- tai kasvislientä
  • 2 kpl sipulia
  • pari valkosipulinkynttä
  • 400g (maustettua) jauhelihaa
  • rouhittua mustapippuria
  • ripaus suolaa
  • 1tl hunajaa
  • 1 rkl sulatejuustoa
  • smetanaa tarjoiluun
Kuori juurekset ja lisää vesi. Juuresten kiehuessa paista jauheliha ja sipulit paistinpannulla ja mausta mielen mukaan. Lisää juuresten keitinveteen mausteet ja anna niiden kiehua, kunnes punjuuri on kutakuinkin kypsää (n. 30-40min.). Lisää joukkoon jauheliha ja hetken kuluttua myös hunaja sekä sulatejuustonokare ja keittele vielä hetki. Tarjoa smetanaa kylkeen, nam!






torstai 8. syyskuuta 2016

Jukolakoulu 2016

Yhdestä jutusta mulla jäi kirjoittamatta koko kesän aikana, nimittäin Jukolakoulusta. Ensiksi viilasin pikkusiskoa linssiin, että oltiin ihan oikeasti osallistumassa Jukolanviestiin tuon suunnistuskoulun tiimoilta. Varmaan oltaisiinkin osallistuttu, mutta samaisena viikonloppuna oli mun siskon polttarit. Ihan tänne blogiin saakka en tuota höynäytystä kuitenkaan osaanut tuoda. Viisainta olis siis olla hiljaa koko aiheesta.



Aiheesta nimeltä suunnistuskoulu. Paikallinen suunnistusseura järjesti siis aikuisille suunnattua suunnistuksen opetusta, johon kaverini Pn kanssa osallistuttiin. Jukolakoulu sisälsi kaksi teoriaa, ainakin neljä (ehkä enemmänkin) ohjattua metsäharjoitusta ja yhden osallistumisen kisaan. Viimeistä mahdollisuutta ei sitten töiden vuoksi voitu käyttää. Täytyy myöntää, että jossain määrin koukutuin kyllä, vaikka varsinainen iltarasteilla käynti tältä kesältä sitten kuitenkin jäi. Tämäkin siksi, että yksin en saanut aikaiseksi iltarasteille lähteä ja molempien ollessa vuorotöissä oli ajan järjestäminen tietylle illalle viikosta haastavaa. Loppukesälle sitä sitten tuli jos jonkinmoista härdelliä muutenkin. Ensi vuonna kuitenkin on rasteille mentävä vaikka sitten itekseen (Pkin on muuttanut Tampereelle, voi kyynel!). En nimittäin tahdo, että opitut taidot taas hautautuvat jonnekin.

En nyt edelleenkään voi sanoa osaavani suunnistaa. Vähän aloin kuitenkin olla käryllä homman juonesta. Suunnanotto palautui mieleen ja kartanlukutaito harjaantui. Edelleenkään en voisi kuvitella kahlaavani minkäänlaisia rasteja lävitse vain ja ainoastaan juosten. Ihan liian monta asiaa yhtä aikaa tehtäväksi. Pieniä pätkiä kyllä. Suunnistusajattelu ja sen harjaantuminen tuli monessa kohtaa esille. Aika hyvin meille oppilaille kävi selväksi myös se, että suunnistamisella ja suuntavaistolla ei ole mitään tekemistä keskenään. Tottahan se on. Ei suunnistaja vaistolla etene.

Haastavinta mun mielestä oli maanmuotojen lukeminen. Kartalla oleva nyppylä saattoikin maastossa olla hyvinkin pieni. Korkeuskäyrien lukeminen ja sen oppiminen on kuitenkin aika oleellinen juttu niiden ollessa kaupunkimaastoissa suunnilleen ainoita muuttumattomia elementtejä metsässä. Toinen haastava juttu oli etäisyyksien hahmottaminen. Etenkin aluksi ja etenkin juosten saattoi joki polku kääntyä aika nopsaan, kun meikä olis vielä hyvän matkaa painellut eteenpäin.



Kehitystä tuli kuitenkin valtavasti ja olen erittäinkin tyytyväinen osallistumiseeni. Vaikka suunnistaminen ei harrastuksena kiinnostaisi lainkaan, on mun mielestä suunnistustaito edes jossain määrin aika tarpeellinen asia. Kiitos siis Plle kesän suunnistuksista ja Suunta Jyväskylän suunnistusjermuille erittäinkin kärsivällisestä perehdyttämisestä hienon lajin pariin!

lauantai 3. syyskuuta 2016

Lyngen alps!

Muutama lomapäivä, tarkalleenottaen kaksi yötä ja kolme päivää, vietimme Norjan puolella Lyngenin niemimaalla. Haltin huiputus jätettiin aikataulullisista syistä tulevaisuuteen. Halti säilyy, mutta rennolla aikataululla vietettyyn lomaan oli vain tämä mahdollisuus.


Lyngenin neimimaa on niemi Kilpisjärveltä suoraan luouteessa/pohjoisessa, Yykeän vuonon ja Moskivuonon välissä. Alue on tunnettu vuoristoista ja suosittu laskettelijoiden keskuudessa. Vuoristoa kutsutaan Lyngenin alpeiksi tai pohjoisen Himalaksi. Vuoret ovat kohtalaisen teräviä ja useita huippuja kohoaa yli 1500 metrin korkeuteen. Vuoristosta löytyy myös jäätiköitä.




Meidän plan oli haikata Daltindenin huipulle (1533m), joka sijaitsee niemen korkeimman vuoren  Jiehkkevárrin (1 833 m) edessä Furuflaten nimisessä kylässä. Huiputus jännitti aikatavalla nähtyämme vuoristot ja etenkin, koska kyseessä ei ollut merkattu reitti. Heti kärkeen täytyy sanoa, että huiputusta ei koskaan sitten tapahtunutkaan, sillä aikataulumme petti sen verran, ettemme olisikaan kerinneet patikoida autolta vuoren toiselle puolelle, josta huiputus olisi (ehkä?) ollut mahdollista. Vuonon pohjalta yritimme kyllä aiemmin lähteä huiputukseen ja patikoimmekin aina noin tuhanteen metriin saakka, jonka jälkeen totesimme olevan viisainta kääntyä alaspäin. Ylös olisi epäilemättä päässyt, mutta alastulo oli turhan riskialtis ajatuskin. Se, että huippu jäi näkemättä ei jaksanut harmittaa, sillä nousumetrejä riitti, olihan lähtökorkeus just eikä melkein se merenpinnan korkeus.







Toinen haikki oli vaellus niemen kärkeen Lyngstuvalle, jossa sijaitsi yhksi maailman kauneimmista paikoista. Pikkuinen majakka ja majakanvartijan pieni ja niin sympaattinen mökki. Jäämeri oli käsittämättömän tyyni sekä turkoosi. Fiilis oli, kuin olisi tipahtanut suoraan johonkin maalaukseen. Niemeen oli haaksirikkoutunut troolari ja kalastajien kohtalot kyllä mietityttivät. Pieni tutkimusmatka tehtiin myös tälle hylylle. Jäljellä oli myös majakka ajalta, jolloin majakka oli liekki jota poltettiin jättiläiskokoisessa nuotiossa. Täällä vietettiin toinen yö. Maailman laidalla.










Norjaa, ihan Lyngeniäkin, olisi voinut kierrellä enemmänkin, mutta sielläpä tuo säilyy. Taukopaikat oli hyvin huollettuja ja vessoista ilmoitettiin teiden varsilla. Siinä mallia tänne meillekin. Hassua oli myös se, kuinka pienistäkin kylistä löytyi poliisi- ja palolaitosta sekä sairaalan punaista ristiä. Tällainen lomapostaus vielä. Nyt arki pyörii jo täyttähäkää, mikä on ihanaa sekin. Mukavaa viikonloppua!