Jukolakoulu 2016

Yhdestä jutusta mulla jäi kirjoittamatta koko kesän aikana, nimittäin Jukolakoulusta. Ensiksi viilasin pikkusiskoa linssiin, että oltiin ihan oikeasti osallistumassa Jukolanviestiin tuon suunnistuskoulun tiimoilta. Varmaan oltaisiinkin osallistuttu, mutta samaisena viikonloppuna oli mun siskon polttarit. Ihan tänne blogiin saakka en tuota höynäytystä kuitenkaan osaanut tuoda. Viisainta olis siis olla hiljaa koko aiheesta.

Aiheesta nimeltä suunnistuskoulu. Paikallinen suunnistusseura järjesti siis aikuisille suunnattua suunnistuksen opetusta, johon kaverini Pn kanssa osallistuttiin. Jukolakoulu sisälsi kaksi teoriaa, ainakin neljä (ehkä enemmänkin) ohjattua metsäharjoitusta ja yhden osallistumisen kisaan. Viimeistä mahdollisuutta ei sitten töiden vuoksi voitu käyttää. Täytyy myöntää, että jossain määrin koukutuin kyllä, vaikka varsinainen iltarasteilla käynti tältä kesältä sitten kuitenkin jäi. Tämäkin siksi, että yksin en saanut aikaiseksi iltarasteille lähteä ja molempien ollessa vuorotöissä oli ajan järjestäminen tietylle illalle viikosta haastavaa. Loppukesälle sitä sitten tuli jos jonkinmoista härdelliä muutenkin. Ensi vuonna kuitenkin on rasteille mentävä vaikka sitten itekseen (Pkin on muuttanut Tampereelle, voi kyynel!). En nimittäin tahdo, että opitut taidot taas hautautuvat jonnekin.

En nyt edelleenkään voi sanoa osaavani suunnistaa. Vähän aloin kuitenkin olla käryllä homman juonesta. Suunnanotto palautui mieleen ja kartanlukutaito harjaantui. Edelleenkään en voisi kuvitella kahlaavani minkäänlaisia rasteja lävitse vain ja ainoastaan juosten. Ihan liian monta asiaa yhtä aikaa tehtäväksi. Pieniä pätkiä kyllä. Suunnistusajattelu ja sen harjaantuminen tuli monessa kohtaa esille. Aika hyvin meille oppilaille kävi selväksi myös se, että suunnistamisella ja suuntavaistolla ei ole mitään tekemistä keskenään. Tottahan se on. Ei suunnistaja vaistolla etene.

Haastavinta mun mielestä oli maanmuotojen lukeminen. Kartalla oleva nyppylä saattoikin maastossa olla hyvinkin pieni. Korkeuskäyrien lukeminen ja sen oppiminen on kuitenkin aika oleellinen juttu niiden ollessa kaupunkimaastoissa suunnilleen ainoita muuttumattomia elementtejä metsässä. Toinen haastava juttu oli etäisyyksien hahmottaminen. Etenkin aluksi ja etenkin juosten saattoi joki polku kääntyä aika nopsaan, kun meikä olis vielä hyvän matkaa painellut eteenpäin.

Kehitystä tuli kuitenkin valtavasti ja olen erittäinkin tyytyväinen osallistumiseeni. Vaikka suunnistaminen ei harrastuksena kiinnostaisi lainkaan, on mun mielestä suunnistustaito edes jossain määrin aika tarpeellinen asia. Kiitos siis Plle kesän suunnistuksista ja Suunta Jyväskylän suunnistusjermuille erittäinkin kärsivällisestä perehdyttämisestä hienon lajin pariin!

Neljän koon viikonloppu: Kirkkoveneilyä, kuoharia, Konnevettä ja komeita maisemia!

Viikonloppu sisälsi kaikkea otsikossa mainittua. Mun pikkusisko on piakkoin menossa naimisiin ja vietettiin hänen polttareitaan viime viikonloppuna. Ajankohta ei hänen uteliaasta ja organisoivasta luonteesta johtuen pysynyt salassa, vaikka vielä perjantainakin väitin kivenkovaa meneväni Lappeenrantaan ja Jukolan viestiin. Polttareiden sisältö sen sijaan pysyi ja hyvä niin.

Oltiin tosiaan mun toisen pikkusiskon kanssa järkkäilty lauantaisa sunnuntaihin mökki Konnevedeltä Liesjärven rannalta. Matkalla oli pieni liftaukseen liittyvä nolaustehtävä, mutta kaikenlainen perus polttarinolailu jäi sitten siihen. Ohjelma numerona oli kirkkovenesoutua ja piknik saaressa. Porukka valitettavasti typistyi kohtalaisen pieneksi, mutta hyvin saatiin kuuden hengen tyttöporukalla ja yhdellä miesvahvistuksella (eräyrittäjä, jolta vuokrattiin mökki sekä vene ja tilattiin myös illan sapuskat) neljäntoista hengen kirkkovene liikkeelle. Se täytyy kyllä myöntää, että tuskin oikeaan suuntaan olis selvitty ilman sitä miesvahvistusta! Pari kaveria olisi vielä mahtunut joukkoon, niin soutaminen olisi edelleen ollut helppoa. Jokaisella paikalla jos olisi ollut soutajat, olisi hommaan ihan oikeasti saanut keskittyä ettei soutaminen olisi mennyt airojen yhteen kolisteluksi.

Sää oli perinteinen Suomalainen kesäsää. Sateinen. Menomatka saatiin soutaa hyvässä (!, tuulisessa, pilvisessä, kosteassa) kelissä, joka piti aina piknikinkin ajan. Paluumatkalla sen sijaan tuli vettä ja täysiä. Jokainen likka ajatteli asian positiivisesti ja hämmästeltiin sitä, että olipa kiva, kun sade taukosi just menosoudun ja piknikin ajaksi. Energiaahan olisi voinut käyttää myös negatiiviseen ajatteluun, mutta onneksi joukosta ei löytynyt yhtään sellaista tyyppiä. Miksi vatvoa asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa? Sää nyt on hyvin pitkälle sellainen juttu. Tuli kunnolla testattua myös viime kuukausina hankitut corevaatteet, jotka sai yhdeksä pojoa. Takin pituus takaosastaan ei ehkä ihan riittävä ole soutu-urheiluun, koska persusta hörppi vähän vettä. Sauna ja safka maistui soudun päätteeksi ja tulipahan heitettyä myös talviturkki. Illanvietto jatkui aina yöhön saakka, muttei kuitenkaan niin myöhään, etteikö seuraavana päivänä olisi keritty brunssittelemaan ja viettämään yhteistä aikaa ennen kotiinlähtöä.

Kirkkovenesoutu oli kyllä kokemus, jota en halua jättää ainoaksi. Sulkavan soutu, täältä tullaan! Ihanaa oli viettää viikonloppua huippujen naisten seurassa. Luulen, että myös itse polttarisankari tykkäsi kyseisenlaisesta ohjelmasta perinteistä remuamista enemmän. Aika on tainnut ajaa sellaisen ohitse ihan koko porukan suhteen.

Mitä liikuntaa mä en harrasta(isi)...

Aika usein (no tietenkin!) blogeissa kirjoitellaan urheiluista, mistä tykkää. Tämä postaus onkin poikkeava. Aion nimittäin kirjoittaa urheiluista joista en jostain syystä (selviää kyllä mistä) niin kovin pidä. Vaikka tykkään enemmän tai vähemmän aika monista lajeista, niin myös mulla löytyy lajeja, jotka ei kuulu suosikkeihin. Puhun nyt nimenomaan omassa harrastusmielessä suosikkeihin, muiden harrastamana ja itsenikin seuraamana tilanne on ihan eri. Mitä liikuntaa siis en harrasta, enkä oikeastaan osaa edes kuvitella harrastavani.

Oikeastaan näitä lajeja oli kohtalaisen vaikea keksiä, sen verran kaikkiruokainen olen myös liikunnan suhteen. Tässäpä nyt kuitenkin tulee viisi lajia, joita tämä kaikki ruokainen ei osaa kuvitella harrastavansa:

• Jalkapallo ym. pallo- tai mailapelit, joissa joutuu ottamaan kovaakin kontaktia toiseen. Ei oo mun juttu. Ei oo ollut koskaan. Oon tosi arka syöksymään ja ottamaan palloa toiselta ja aralle kontaktipelaajalle ei voi käydä kuin huonosti. Toista se on, jos saa ihan omin nokkinensa syöksyä palloon (kuten sulkapallo). Tähän kategoriaan menee siis salibandy, koripallo, futsal, jääkiekko (jota olen lapsena kokeillut!). (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että meillä kyllä katsotaan paljonkin jalkapalloa, eikä se harmita mua yhtään. Itse en arvokisoja lukuunottamatta aktiivisesti osallistu, mutta anyway. Futis on jees ja lätkää katselen itsekin. Ihan livenäkin!)

• Taistelulajit. Ei, ei. Varmaan vähän samasta syystä kun äsken. Joku nyrkkeily ainaskin on aika ykkönen näistä ja musta on tosi vaikea kuvitella, että ikinä oppisin lyömään kunnolla toista vaikka sillä olis kuinka pistehanskat tai mitään! Ja varmana menis ranne kanssa. Oon siis aika nössö. Hassua, että pystyn kyllä hyppimään ja pomppimaan vaikka miten vailla itsesuojeluvaistoa, mutta sen täytyy tapahtua niin, ettei mukana ole muita. (...katselin myös, silleen sormien välistä kurkkimalla, Amirkhanin viikonloppuisin matsin!)

• Koreografiset ryhmäliikunnat. Se on lähinnä vitsi, kun parikymmentä henkeä sisältävällä ryhmäliikuntatunnilla 19 menee samaan tahtiin ja yksi, eli minä, säheltää omiaan. Mun koreografinen ymmärryskyky on hyvin hyvin rajallinen ja ärsyynnyn, jos pitää koko ajan ajatella kumpi jalka johtaa ja laskea päässä numeroita. Saati sitten heilutella vielä käsiä. Ei kiitos. (Olen kokeillut, säännöllisin väliajoin jopa!)

• ...oikeastaan tuohon samaan voisi myös lisätä tanssin. Siis yksilötanssin. Mun kärsivällisyys ei vaan kertakaikkiaan riitä, lahjoista puhumattakaan. Paritanssia haluaisin kyllä oppia ja aika-ajoin ehdottelen Jarpalle tanssikursseja, mutten kuitenkaan ole erityisen pahoillaan hänen vähänlaisesta innostumisesta. (Aika-ajoin on lähinnä silloin, kun telkkarissa pyörii Tanssii tähtien kanssa, mutta ilmeisesti sekin sarja on loppunut? Harmi!)

• Sukellus ja etenkin luolasukellus. Katseltiin kerran pikkuveljien kanssa Youtube -videoita kotikontujen Kaatialan louhokselta, jossa tyypit sukelteli sinne luoliin. Meinasin saada paniikkikohtauksen jo pelkästä videoiden katselusta, joten toteutus jääköön niille, jotka on vähän vähemmän klaustrofobisia. Vaikka tää on nyt vikana listassa, niin kaikkia muita tekisin vaikka monta tuntia päivässä, mutta luolaan en sukella! (Tämän hetken must see -leffa on ehdottomasti Takaisin pintaan!)

Palaan tähän tekstiin, kun oon jumppatuntien ja futsaltreenien päälle käynyt ostamassa nyrkkeilyhanskat ja lähdössä seuraavalla viikolla luolasukeltelemaan louhokselle. Sillä koskaan ei pidä sanoa ei koskaan ja viisi vuotta sitten tuosta listasta olisi todennäköisesti löytynyt myös hiihto. Just nyt kuitenkin, ei kiitos! Ja onneksipa näitä lajien parissa voi sitten viettää aikaa tyylillä, joka on kursivoituna!

Mitä sä et osaa kuvitella harrastavas? 

Ja ennen kaikkea, menisitkö itse tuonne?

Finntriathlon Roadshow

Olin sunnuntaina mun kaveri Pn kanssa Finntriathlon Roadshow -nimisessä seminaarissa. Seminaarissa puhutut asiat oli aika pitkälle tuttuja juttuja, mutta siitä huolimatta oli ihan superinnostavaa kuunnella asiantuntevien ihmisten puhetta harjoittelusta triathlonille. Perusjutut kestävyysharjoittelusta päätee tietysti moneen muuhunkin kestävyysurheiluun. Puhujina oli Tiina Boman ja Antti Hagqvist, suuri kiitos heille! Ylipäänsä musta on tosi hienoa, että jakavat lajitietoutta huolimatta siitä, että triathlon-tapahtumat taitaa olla loppuunmyytyjä ilman minkäänlaista mainostamista. Antaa hyvän kuvan lajin parissa toimivista ihmisistä!

Yksi tärppi jäi erityisesti mieleen. Aiheena oli väsyneenä treenaaminen. Jokaiselle on varmaan tuttu tunne, se että pyörittelee päässään sitä, onko mitään järkeä lähteä lenkille, väsyttää, ei huvita ja vielä kerran väsyttää. Itsellä on aina ollut aika kova kynnys olla menemättä ja oon enempi tarvinnut kannustusta siihen. Sittemmin olen kyllä paljon oppinut tuostakin asiasta. Hyvä vinkki oman olon tunnusteluun on kuulemma sellainen, että jos kuitenkin päättää väsyneenä mennä lenkille/treeneihin, niin jos vartin tekemisen jälkeen olo on edelleen kurja, väsynyt ja tukkoinen, on syytä painua kotiin ja äkkiä! Aika hyvä ja konkreettinen vinkki, vai mitä?

Ohjelma oli aika tiukka ja venyikin. Itse olisin mieluusti kuunnellut vielä pidempäänkin heitä! Päivän aktiviteetiksi valittiin Pn kanssa spinning. Kyseessä oli Youtube-vetoinen tunnin setti, jossa oli eri mittaisia vetoja sekä palautuksia. Kadenssitavoite oli läpi treenin 90-100, niinkun pyöräilyssä on. Koskaan en ole vastaavaa treeniä tehnyt, vaikka olen "normispinningissä" kyllä käynyt. Normispinningissähän kadenssi ja vastukset vaihtelee, välillä poljetaan putkelta jne. Vaikka varmasti tasaisella kadenssilla tekeminen palvelee lajia, niin ehkä siinä "normispinningissä" aika menee kuitenkin nopsempaa.

Päätettiin, että osallistutaan vuonna 2017 Joroisten puolimatkalle. Sehän tarkoittaa myös sitä, että mun on opeteltava se uintijuttu nyt ihan oikeasti. Vaparia pääsee kuitenkin paaaljon nopeampaa, enkä halua olla hidas vaan siksi, etten ole jaksanut opetella uintia. Tää kevät on siihen otollinen, koska joudun kuiteskin painimaan jalkaongelmien kanssa. Ja tietty se tarkoittaa myös, sitä, etten enää vuoden päästä paini jalkaongelmien kanssa. Vaikka aika monesta kesästä olen ajatellut, että silloin kyllä pystyn juoksemaan, niin edelleen jaksan ajatella niin! Ja jos en, niin sitten en. Tässä hetkessä aion kyllä elää ja tähän hetkeen kuuluu tällaiset ajatukset. Yhden teon tein jo uintiasian eteen: ostin Headin uimalasit, jotka vaikutti tosi hyviltä. Aiotaan myös nyt keväällä osallistua johonkin triathlonkurssiin taikka vastaavaan, mitä paikallinen seura aikoi järjestää.

Hauska päivä oli kyllä! Ja lopuksi tietty vatsat täyteen Villi Peurassa.

Corejumppa ja kahvakuulatreeni, kuinka se kulkee olkkarin lattialla?

Kaikki  mun liikuntavuodet olen ollut tosi huono tekemään minkäänlaisia kotitreenejä. Nyt pikkuhiljaa tilanne on kuitenkin muuttunut. Ensiksi tuli vatsalihastreeni. Ihan puhtaasti siksi, että olen niitä ajoittain niin kovin laiska tekemään salilla. Halusin tavallaan taata sen, että core tulee vähintään kerran viikossa tehtyä todellakin huolella. Toisaalta siitä on hyötyä myös aikoina, jolloin punttailu vähäisempää. Vahva keskivartalo kun on ehkä se tärkein (ja omalla kohdalla ehkä myös heikoin) lenkki. Vatsalihastreenin kaveriksi ihan hiljattain tuli kahvakuulatreeni. Se taas tuli ihan vaan siksi, että halusin värkkäillä jonkinlaisen hikisen jumpan vaikka nyt noiden puolituntisten hölkkien kylkeen.

Vatsajumppa:

• voimapyörä
• vuorikiipeilijä (kyynärpäät tasapainolaudalla)
• vartalon ojennus + rutistus (kilon puntit jaloissa)
• vinot vatsat (vitosen käsipaino tai kympin kahvakuula jeesinä)
• kylkilankku + rutistus (jalat tasolla, joten saa kylkeä laskettua alemmaksi)
• istumaannousu (jumppapallolla)
• lisäksi: lankutus (jos huvittaa)
• ja 'jalkojen heittely' (jos Jarppa suostuu niitä viskomaan)

Lisäksi saatan tehdä jotain muutakin, jos nappaa. Edellämainittu jumpan "perusrunko" (lukuunottamatta tuota jalkojen viskomista, koska se on aika harvinaista herkkua) vie aikaa jotakuinkin puoli tuntia. Toistoja on liikkeestä riippuen 10-30 ja kolme sarjaa per liike.

Kahvakuulajumppa:

• heilautus 20-30x
• päänympäri pyöräytys 10x suunta
• tempaus 10x käsi
• luistelijan kyykky 10x jalka
• yhdenkäden heilautus 20x käsi
• rinnalle veto + työntö 10x käsi
• kyykky 20-30x

Edellä mainittu rundi kolme kertaa ja noin minuutin mittaiset palautukset välissä. Tämä treeni vie kanssa aikaa sen puoli tuntia ja itse ainakin kymppikilon kuulalla sain ihan hapoillekin lihakset. Liikettähän voisi tehdä myös tietyn ajan, mutta koska tykkään toistaa numeroita päässäni, en niinkään tuijottaa kelloa (mitä lihaskuntoharjoitteluun tulee), niin teen liikkeet toistoja laskien.

Teetkö sä kotijumppia? Tässä seuraa myös haaste. Ensiksi haastan sut, joka et tee kotijumppia, kokeilemaan ja sä joka teet, niin kerro millaisia?

P.S. Wannabe Juoksija Facebookista, klikkaa tästä. Edelleenkään en ole osannut tehdä parempaa banneria sivupalkkiin... :D.

Valon kaupunki, vihdoin.

Kahtena viimeisenä vuonna näihin samoihin aikoihin olen kitissyt (vuosi 2013, klik!) ja marmattanut (vuosi 2014, klik!) Jyväskylästä. Siitä kuinka valon kaupunki -tapahtumaa hypetetään ja tätä rakasta kotikaupunkiamme vielä kutsutaan valon kaupungiksi. Samaan aikaa kuitenkin vajaan kolmen kilometrin päässä keskustasta ollaan lenkkeilty suosituimmilla ulkoilualueilla

a) joko oman otsalampun valossa (kuten vuonna 2013) tai

b) pimeässä (kuten vuonna 2014).

Aiheeseen on taas valon kaupungin jälkeisenä viikonloppuna aika palata..... Ja tattatararaaaa... Vuonna 2015... Hyvät ystävät ja toverit... (rumpujen pärinää)...

Eli kyllä, jotkut asiat muuttuvat!

Valitettavasti en itse päässyt, tai tottapuhuen jaksanut, lähteä katselemaan valon kaupungin tapahtumia keskustaan. Tää viikko on ollut kerta kaikkiaan täynnä kaikenlaista huolta ja häslinkiä, mitä ei välttämättä olisi tarvittu tai kaivattu. Viikonloppu, lenkkeily metsässä ja luonnonvalossa sekä illat kotona Jarpan kanssa on tullut tarpeeseen.

Viikon liikunnat:

ma: sali 1h20min.
ti: ---
ke: sali 55min.
to: metsäsauvailu 1h10min.+ core 30min.
pe: sali1h10min.
la: metsäsauvailu 1h20min.
su: juoksu 25min + kahvakuulailu 30min.
yht: 7h20min.

Ostin perjantaina Budgetin budjettipäiviltä kymppikiloisen kahvakuulan. Jostain luin, että naiset yleensä aliarvioi voimansa. No mä en aliarvioinut. Hukassa on joko tekniikka tai voimat. Eka kotikutoinen kahvakuulailu meni lähinnä liikkeiden hakemiseen. Kieltämättä mielessä kävi myös se, että kumpihan on kalliimpi, taulutelkkari vai lattiakajarit ja kumpi edellämainituista on Jarpalle tärkeämpi. Pohdin myös, että jos tää kuula lähtee käsistä, niin meneeköhän se tuon ison olohuoneen ikkunan läpi ja riittääköhän kantokyky vielä parvekelaseista läpi. Vaikka hiki tuli vain jo pelkästään noita pohtiessa, niin oli sillä kuulailukin hauskaa! Toivottavasti en edellämainittuihin saa koskaan vastausta, vaan voin kirjoitella teille joku päivä tuosta kotikutoisesta kahvakuulatreenistä, joka on nyt hyvässä hahmotteluvaiheessa.

Lopuksi vielä lauantaisella lenkillä pahennnusta herättänyt näky. Että joo, kyllä se ulkoilualueiden valaistus on varmaan monessakin mielessä ihan jees.

Että terveisiä vaan hiihtomaasta. Ei oo kaikki inkkarit ollut kanootissa näillä, ketkä tässä asialla onkaan ollut.

Iso peukku Laajikselle!

Viime viikkoina sosiaalinen media, media ylipäänsä, on uutisoinut jos jonkinlaisia tunteita herättäviä uutisa. Itse olen ihminen, johon tuollaiset asiat vaikuttavat kohtalaisen paljon. Älä lue niitä uutisa, sanoo Jarppa joskus mulle. Haluan kuitenkin tietää kamalatkin asiat ja mahdollisimman tarkkaan. Se, että jätän uutiset lukematta, ei niitä saa tapahtumattomaksi. Sen lisäksi, että uutiset pursuaa toinen toistaan surullisempia uutisia, on myös Facebookin uutisfeedi täynnä toinen toistaan ilkeämpiä kommentteja ja leimaamista. Mun silmissä sosiaalisesta mediasta on alkanut tulla paikka, jossa velloo pahoinvointi. Ymmärrystä, saatika empatiaa, ei juuri riitä kun itselle ja terve kritiikki puuttuu lähes täysin. Niimpä onkin ollut kohtalaisen vaikeaa virittäytyä kirjoittamaan kevyistä asioista. Facebookin suhteen olen vakavasti harkinnut ignooraamista.

Mutta niihin kevyisiin aiheisiin. Käytiin viikolla Jarpan veljen vaimon sekä parin esimurrosikäisen mukulan kanssa muutama tunti halailemassa puita ja roikkumassa vaijereissa. Laajavuoren seikkailupuistossa siis. Tietääkseni näitä seikkailupuistoja on alkanut nousta kuin sieniä sateella ja hyvä niin. Itsellä ei kokemusta ole kuin Laajavuoresta. Verkkosivujen mukaan kyseinen puisto ja sen viisi eritasoista rataa on rakennettu luontoa ja puita kunnioittaen. Haastetta löytyy jokaiseen makuun. Nuorin seikkailija on kuulemma ollut kaksi vuotias ja ajatuksissa onkin vielä tänä syksynä viedä kummitytsä kiipeilemään. Musta on tosi tervetullut ilmiö nämä ulkona ja etenkin luonnossa harrastettavat jutut. Ainaskin nämä seikkailupuistot ja frisbeegolf tulee ensimmäisenä mieleen. Jälkimmäinen on myös erittäin halpaa vaikka koko perheen harrastaa viikoittain.

Laajavuorta alueena on mun mielestä kehitetty paljonkin kaupunkilaisia palvelevaan ja viihdyttävään suuntaan. Vielä joitain vuosia sitten äimäilin alueelle ilmestyneitä keltaisia koreja ja satunnaisia frisbeenheittäjiä ja koin lähinnä huvittuneisuutta. Nykyään rinteillä lenkkeillessä vastaan tulee vähintään pari maastopyöräilijää, parikymmentä frisbeenheittäjää, kesäteatterinkävijöitä ja valjaat päällä liikkuvia kiipeilijöitä. Hiihtohissit palvelevat kesälläkin alamäkipyöräilijöitä ja Vuorilammella saattaa olla vesipallopelaajat, uimarit ja freestylehyppääjät kaikki sulassa sovussa. Alueella toimii myös jokin PT-valmennusryhmä. Uusien ja vähän extremetyylisten harrastusten joukosta luontopolut ja lenkkimaastot eivät ole kadonneet minnekään. Talvellahan keskus toimii laskettelijoiden ja hiihtäjien suosiossa, mutta tietääkseni myös talviaktiviteettien määrää on lisätty ainaskin alamäkiluistelulla. Ihan hullua olisikin, että kyseinen talviurheilukeskus olisi käytössä vain talvisin!

Siinä missä ennen kesäisenä lauantaiaamuna vastaan tuli lähinnä lähinnä vain pappoja, on nykyään liikkeellä muitakin aina esimurkkuikäisistä pojista lähtien. Aika äärinmäisen sympaattinen valinta puolille päiville nukkumisen ja tietokonepelien sijasta! Toivottavasti alue jatkaa kehittymistään!

Pyöräpähkäilyjen säestämä paluu monnarille!

En koko kipsiaikana käynyt monnarilla puntilla. Lähinnä siksi, että sinne oli haastava saada treenikamua ja sitten yksintreenamiseen se on himpun verran iso, eikä niin vammaisystävällinen, kun uimahalli. Eilen kyllä kävin ja on se vaan vimpan päälle kotisali! Hirvee kriisi kyllä tulee, kun valmistuu ja täytyy ehkä etsiä uusi sali hintapoliittisista syistä. Sen lisäksi, että tapahtui paluu monnarille, tapahtui myös paluu hikisen pk-treenin pariin sitten kutakuinkin seitsemän viikon takaisen hiihtolenkin. Alun alkaen mun piti polkee vaan kolkyt minsaa pyörää, mutta teinkin tunnin setin spinningpyörää, soutulaitetta ja crosstraineria.

Monnarin hikinurkka

Nilkkakuntoutujan näkökulmasta ...

• ...spinning (30min.). Ihan siis omaa tahtia ajelin, että kyllä se häjyltä tuntui, ei kuitenkaan varsinaisesti sattunut. Tekniikka oli vähän mitä oli. Aika jäykällä nilkalla poljeskelin, miten ei kyllä kuuluisi. Mutta kun väkisin ei voi vääntää. Putkelta ei myöskään juurikaan pystynyt polkemaan. Lukkopolkimia en (tod.) uskalla vielä käyttää. Kadenssi piti pitää myös aika matalalla, mutta loppua kohti sujui paremmin.
• ...soutulaite (15min.). No sehän menee täysin yläkroppaan, koska vedon ala-asentoon ei pääse. Tekee kuitenkin varmasti hyvää käydä siellä tämän hetkisessä äärinmäisessä dorsifleksiossa näinkin ja jotenkin se vaan esimerkiksi tälleen käy hyvin, kun yrittämällä yritettynä, mikä kuuluu humpan juoneen vähän väliä!
• ...crosstraineri. Kokeilin ensiksi sitä enemmän stepperin näköistä, koska kuvittelin, että jos jollain, niin sillä pystyy crossarilla menemään (en oikeastaan ajatellut, että silläkään). Kulmat oli ihan liian jyrkät ja lonkasta kiemurtelin ihan ihme kompensaatiota. No kuinka ollakaan, sillä normaalimmalla crossarilla pystyikin menemään ilman sen suurempia kompensaatioita lonkasta. Sen verran sitä kompensaatiota kuitenkin oli, ettei tämäkään nyt puhtaita pisteitä tekniikaltaan saanut.

Summasummarum. Tekniikka oli mitä oli. Lisäksi tuntemukset on jollain tapaa häjyjä. mutta ei kuitenkaan kivuliaita. Selkeesti positiivinen vaikutus kävelyyn ja nilka yleiseen liikkuvuuteen ja kolotuksiin suorituksen jälkeen. Hirvee hyvä fillishän siitä tulee. Varovaistahan se homma oli, eikä silleen uskaltanut vetää, miten normaalisti. Toisaalta kunto on niin paska, että vähempikin riittää. Seuraavalla kerralla homma sujuu varmasti taas paremmin.

Ja bonarina kävelin himaan. 2.5km ja ilman keppejä, vaikka ne olin turvaksi mukaan ottanut. Kanniskelin niitä sitten vaan mukanani. Kaikenkaikkiaan eka päivä sitten maanantaisen kipsinpoiston, kun en tarvinnut noita keppejä ollenkaan, koska aamulla olin rohkeana tyttönä lähtenyt kouluun ilman niitä. Ihan ite ja vielä linja-autolla. Jarpan kyydillä pääsin monnarille, mutta se kun joutui sitten menemään siitä töihin, niin pois piti päästä joko jalkasin tai bussilla. Matka on kanssa pidempi, mitä seitsemään viikkoon olen yhtäsoittoa liikkunut. Aikaa tuohon kahden ja puolen kilsan kotsaanpaluuseen meni huimat 52 minuuttia, ei hyvää päivää! Selkeesti kuitenkin nopeemmin, mitä toissapäivänä, kun vilkasin hyvikseen vauhtini sykemittarista (n.2km/h!). Ei sillä, että noilla varsinaisesti väliä olisi, mutta kyllä se vähän tilanteen suunnasta kertoo tällaiselle numerofriikille. Antaa hyvää puhtia, kun tietää liikkuvan yli 2,5 km tunnissa, hah!

Hei ja sitten pyörään: mitä luulette voisiko pyörän ostopäätöstä tehdä, vaikkei se pyöräily koeajossa täysin rentoa olisikaan??? Ajattelin ensi viikolla käydä koeajamassa pyörän ja tekis myös mieli ihan oikeasti ostaa se, jos se suinkin on hyvän tuntuinen ja sopivan kokoinen. Mietin vaan, että kuinkakohan paljon tuo jäykkä nilkka vaikuttaa siihen tuntumaan.

Innovaatio-vesijuoksu. Lahja kuntoutukselle!

Alvarilla on tällainen tarjouskampanja. Kaikki tarjoukset on tervetulleita hintavaan pääsymaksuus.
Terkkuja vaan liikuntatoimeen!

Huhheijaa. Vesijuoksu. Tuo mummojen ja kuntoutujien ykköslaji. Tällä haavaa vesijuoksun status hyppäs aika monta pykälää ylöspäin. Kyllä mä tykkäisin enempi uida, mutta kun osaan vaan sitä rintauintia ja sen potkut ainakin vielä viikolla tuntu aika häjyltä. Lisäksi hirvittää vähän törmäilyt ja se tuska, mikä jalkaa tulis, jos vahingossa johonkin kanssauimariin törmäisin. Niimpä sitten juoksin, vedessä ja vielä kahtena eri päivänä. Ja kyllä täytyy sanoa, että tuntuihan se. Kyllä vaan huomasi veden vastuksen etenkin tuossa jalassa, jonka lihakset on kadonnut lähes olemattomiin.

Muutenkin ihmeellinen elementti tuo vesi. Nippelitietona kerrottakoon, että kaulaan asti ulottuvassa vedessä ihminen painaa noin 8% normaalipainostaan ja niimpä jo heti tiisti-iltana harjoittelin siellä kuinka ihan oikeasti tulisi kävellä. Tämän harjoittelun ja vesijuoksusetin jälkeen jalka tuntui, että liikerata oli ihan oikeasti parempi kuin altaaseen mennessä. Lisäksi myös polveen saakka ollut turvotuspökkelö oli altaasta noustessa vähemmän pökkelö. Vaikutukset imunestekiertoon oli silmiinpistävät. Kävin altaassa myös keskiviikkona, tällöin ei ehkä ihan yhtä suurta eroa aiempaan huomannut. Vakaasti kyllä uskon, että vesi elementtinä on aika korvaamaton kuntoutuksen näkökulmasta, oli kyseessä minkälaista liikerajoitusta hyvänsä.

Sen lisäksi, että vesijuoksin, yritin myös tehdä vähän jalkoja salilla. Reidenojentajalaite, ai kamala kuinka se painoi sääriluuhun, joka on ollut yli kuusi viikkoa vailla minkäänlaista toimintaa. Lihakset väpätti vaikka pakassa oli jotain viisi kiloa. VIISI KILOA, ihmisellä joka muutama kuukausi sitten kyykkäs sarjoja omalla vartalonpainollaan. Liikeratajumpat, kylmähoito, kohoasento ynnä muu alkaa olla automaatio. Kävely on tosi huonoa, mutta joka päivä kuitenkin vähemmän huonoa. Nälkävuoden mittainen kuntoutus on siis alkanut!

Mulla on reenikamu, jonka kanssa meillä on samat tavoitteet. Me yhdessä opettelemme kävelemistä!

Winterwonderlandissa, toinen osa ja toiseksi viimeinen luukku

Tänään on kyllä ollut vimpan päälle talviurheilupäivä. Aamulla kävin taas hiihtämässä, hihiii. Tein vähän oivalluksia ja oli vähän sattumuksia:

• en edelleenkään hiihdä kovempaa, kun juoksen. Mutta jo tänään se tuntui ihan ministi paremmalta kuin eilen.
• ajattelemalla ajattelin niitä kaikkia tekniikoita, mutta en ihan täysin ymmärrä mogrenin ja kuokan ero. Luulen, että hiihdän mogrenia tasamaalla ja se muuttuu kuokaksi ylämäessä. Ainakin se tuntuu siltä, kun videoissa näyttää. Kuokkaakin voi muka hiihtää tasamaalla, mutta en käsitä miten. Tai sitten olen ihan hakoteillä. Wasbergiäkin kokeilin myös ja se onnistui, mutta kovin kuluttavaa se on.
• kaaduin kerran. Se johtui montusta. Ja minun onnettomasta tasapainosta, jos jotain arvaamatonta tapahtuu. Se on ihan ok, koska luulen, että sillä tavoin tulen rohkeammaksi.
• olen luullut, että talvijuoksu on räkäinen laji. No ei ole, hiihto on.
• jos on tullut lähes kymmenen kertaa ohitetuksi kasikymppisten pappojen toimesta, niin saako itse olla onnellinen kun ohittaa pikkutytön? (no ei tämä ohitteluasia mua oikeasti vaivaa! Ne papat, ne on ihan hemmetin cool!)
• luisto oli nahkeampi kuin eilen, koska mun sukset on laitettu lauhaan keliin. Tarviin niitä voiteita.
• tarviin myös buffeja, koska mun omat kaulurit on liian ohkasia. Viima on paljon kovempi.

Kaupungilla teinkin hankintoja liittyen kahteen viimeksi mainittuun. Alelaarista tietenkin. Viimeiset joulujututkin tuli haettua. Ihmisiä oli yllättävän vähän. Niitä nuoria miehiä enimmäkseen. Ostamassa hätäpäissään lahjoja tyttöystävilleen. Kuulin yhden paniikinomaisen puhelunkin liittyen aiheeseen. Ihan vähän meinasi naurattaa. Alkuillan ohjelma oli:

23. luukku: luistelu

Meitsin hokkarit, longtime no see! Luistelutaidot on paremmin tallella, kun luisteluhiihtotaidot. Kolmen vuoden välein tapahtuva testailu siis kantaa hedelmää. Käytiin tosiaan mun siskon perheen kanssa luistelemassa. Lode 3vee oli ensimmäistä kertaa ja yllätti todellakin meidät kaikki.

Luistelu on hauskaa, mutta siinäpä vasta ne nilkat väsyy ja ihan hetkessä. Mullahan on sellainen luistelutausta, että olen yhden talven pelannut ihan jääkiekkoa (joo, luitte oikein) joskus.. Ööö.. ehkä kymmenvuotiaana tai alle. Missään peleissä en ole ollut, mutta harkoissa. Voi olla, ettei se ollut edes ihan koko talvea, vaan joku tutustumisjakso. Enivei, sen muistan, että se ei kyllä ollut mun juttu. Oon kyllä kokeillut vaikka sun mitä silloin kersana ja siitä oon erityisen onnellinen lapsuudessani. Kaikkea sai kokeilla ja etenkin iskä kannusti liikuntajutuissa. Jos joku kisalisenssi maksettiin, niin silloin piti myös sitoutua. Treeneistä tai kisoista ei saanut luistaa. Mihinkään ei kuitenkaan pakotettu. Jos mulla on joskus lapsi, toivoisin, että voisin antaa sille samanlaisia mahdollisuuksia (ylipäänsä harrastusten suhteen, vaikka musiikkiharrastusten) ja miksen voisi.

Ookko nää Oulusta...?

Ja pelkääkkö nää polliisia?

No en mää oo, mut en myöskään pelekää polliisia kuten kuvastakin näkyy. Viikonloppu meni tosiaan Oulussa erään vanhan ystäväni luona. S on opiskellut Jyväskylässä ja oltiin aikanaan samassa siivousfirmassa töissä ja siten tutustuttiin. Viisi vuotta on hän asunut Oulussa, enkä ole kertaakaan (!!!) käynyt siellä. Tapaamiset on ollut lähinnä täällä Jyväskylässä ja täälläkin ihan liian harvoin. S on niitä ystäviä, joiden kanssa ei pitkäkään tapaamattomuus haittaa ja kun tavataan, tunnelma on sama kuin silloin aikanaan kun tavattiin lähes päivittäin. Juuri se kai ystävyyden erottaa kaveruudesta.

Oulu oli kiva kaupunki. Olen käynyt siellä joskus lapsena ja ainoa mitä mieleen tulee, on Oulun Eden. En ole tuntenut mitään uteliaisuutta Oulua kohtaan ja kaupunkina se olikin sitten positiivisesti virkistävä kokemus. Oulu näyttäytyi mun silmissä sopivan kokoisena ja virkeänä kaupunkina. Viikonloppuun sisältyi kaupunginteatteria, ravintoloita, hyvää ruokaa, leffaa, leikkiä petseillä, paljuilua ja, ja, ja...

21. luukku: keilaus

Kolmen vuoden tauon jälkeen mun keilaus sujui vähän sinne päin. S:n kuuden vuoden tauko lienee sopivampi koska, hän yllätti itsensäkin. Meillä siis kyseessä lienee ihan täysin tuuripeli S:n miehen V:n tahkoessa täyskaatoja lähes joka kierroksella. Pelissä oli mukana myös heidän viisvee -tytär. Tosi kätevää, kun lapsen vuorolla radalta nousi "aidat", joten pienempikin pelaaja sai onnistumisen kokemuksia. Ja ihan hyvin sen ikäinen jaksoi keilata, vaikka pallothan on kohtuu raskaita, ne kevyetkin. Vinkkinä vaan kaikille, kenellä on lapsia. Mä en ainakaan ole tiennyt, että keilauksesta on noin monipuoliseen juttuun.

Keilaus on kyllä ihan hauskaa ja aina kun siellä tulee käytyä, mietin että miksi näin harvoin? Sopii tosi moniin tilanteisiin ja näköjään jo tosi pienestä pitäen. Miltään varsinaiselta liikunnaltahan tuo keilaus ei tunnu (eikä toki sitä ainakaan tälläiselle amatöörille olekaan), mutta kylläpä vaan on käsivarren lihakset napakkana nytten!

"Tuuppa koettaa..."

Tänään olikin varsin kiva ilta ja siitä eniten kiittäminen on nioben! Nimittäin...

tittididiididiiiii

16. luukku: boulderointi

Nimittäin olin elämäni toista (!) kertaa boulderpajalla. Sen kunniaksi piti kaivaa kirjoitus ensimmäisestä kerrasta esiin ja se löytyy TÄÄLTÄ. Nyt mulla oli kuitenkin pikkuveljeä kokeneempaa seuraa, joka kyllä avitti muakin melko paljon. Niobe ystävänsä kanssa on käynyt kiipeämässä ennenkin ja se, että toinen vähän alhaalta vinkkaa minne sitä kättä taikka jalkaa vois yrittää sijoittaa, auttaa tosi paljon. Pikkuveljen kanssa kun oltiin tuolloin yhtä pihalla molemmat. Jos jo silloin boulderoinnista jäi mukava fiilis, niin nyt tuo fiilis jäi tuplaten mukavana!

Sellainen tuntuma jäi, että yläkroppa ja etenkin käsivarret saa mukavaa ruutia kyseisestä harrastuksesta. Kehonhallinta, koordinaatio ja notkeus on myös juttuja, joita ei boulderoinnista puhuttaessa sovi unohtaa. Lajissa, tässäkin, varmasti kehittyy aluksi huimaakin vauhtia, joka on tietty palkitsevaa. Mulla ainakin tuli ihan hitsin hyvä fiilis, kun sain yhden radan suoritettua, joka ei meinannut ensin onnistua sitten millään. Toki hampaankoloonkin jäi paljon, eli on mun uudestaan vielä mentävä.

Minä itte...

...on the wall.

Ja mestari on the wall, elikkä niobe.

Oma koti kullan kallis

...kotiin on kiva palata, aina! Täytyy kyllä sanoa, että nopeesti tottuu ihmispolo asioihin, kuten esimerkiksi kattavaan hotelliaamiaiseen. Sekä eilen että tänään on herätessä ollut ihan kiljuva nälkä, mikä ei ole yhtään mun tapaista. Sinänsä se on ihan lohdullista, jos ajattelee, että samalla lailla tottuisi johonkin terveellisiin muutoksiin.

Ylitsepursuavat hotelli-aamiaiset on kuitenkin vaihtunut kaurapuuro-marja-raejuustoyhdistelmään ja Julius Meinlin kahvikupit siihen omaan kupposeen, Arabian teemamalliseen perhosmukiin ja hyvä niin. Eilen olin niin väskä etten alkuperäisestä suunnitelmasta huolimatta jaksanut mihinkään, salille tai muualle. Päivä meni ihan kotona köllien. Aiemmin kirjoittaman juoksulenkin (50min.) lisäksi kävin kertaalleen jumpalla, BodyStepissä nimittäin. Lisäksi tunteja ja taas tunteja kävelyä, ihmettelyä ja taas kävelyä. Nyt on kuitenkin saatu arjesta kiinni ja...

15. luukku: sauvakävely

Sauvakävelystä olen kirjoitellut blogissa ennenkin, mutta kun se nyt, etenkin tänään oli varsin ajankohtainen aihe, kirjoitan siitä uudemman kerran. Aloitettua juoksuharrastuksen (2007) kävely jäi mulla ihan tyystin unholaan: tylsää, hidasta ja vielä kerran tylsää. Jalan ja sitä myöten juoksemisen oltua lähes täysin pois pelistä nyt puolentoista vuoden (!) ajan, on ollut opetteleminen tehdä sitä mihin kykenee ja sauvakävely on niistä se yksi juttu.

Edelleenkin tylsää, hidasta ja tylsää, joo. Kerrottakoon kuitenkin, että reipas kävely sauvojen kanssa nostaa kyllä sykkeet samoille leveleille, kun hyvässä juoksukunnossa kevyet lenkin tasamaalla hölkötellen hissukseen. Ja kyllä, metsässä liikkuminen on (pääsääntöisesti) mielekkäämpää. Juokseminen yksin on mulle ihan must juttu ja harvoin mulla olikaan lenkillä kaveria. Kävely on siitä eri, että jollain tavalla kaipaan siihen kaveria ihan erilailla kun juoksulenkille kaipaisin. Pääsääntöisesti mua ei sauvakävely (ainakaan näillä keleillä) hirveesti huvita itekseen. Onneksi mun miehen veljen vaimoke on innostunut ja lähtee aika usein mukaan. Hitaus ja tylsyys vaivaa huomattavasti enemmän.

Samanlaista meditatiivista vaikutusta ei siis kävelyllä (todellakaan) mulle ole, kun juoksemisella. Jonkinlaisen aerobisen pohjan ylläpitämisenä tuo liikuntamuto (etenkin seurassa) mulle kuitenkin sopii. Nyt kun ei muuhun kykene. Myös ulkoilunäkökulma tulee hyvin esiin, sillä esimerkiksi spinningissä tai uinnissa (jotka myös toki hyviä liikuntoja nekin) jää ulkoilu kokonansa pis ja sitä kyllä tarvitsen. Ulkoilmaa nimittäin!

Pallopeleistä

13. luukku: pallopelit

Ihailen valtavasti ihmisiä, jotka harrastaa joko ihan höntsästi, tosissaan tai puolitosissaan jotain pallopelejä. Oma jalkapallon taikka salibandyn pelaaminen on hauskaa, mutta vain ajatuksen tasolla. Tosiasissa mulla on fyysisesti etäinen suhde kaikkiin peleihin, missä joutuu olemaan fyysisesti kosketuksessa toisen ihmisen kanssa. Ollut aina. Silloin lapsenakin, kun mikä vaan oli harrastusten suhteen mahdollista. Olen kyllä kokeillut, jopa jääkiekkoa, en innostunut. Sen sijaan pelasin kyllä pesistä ja lentopalloa, ihan sarjassakin. Nyt aikuisena on sulkapallo lähentä sydäntä.

Mä en tiedä johtuuko se just tuosta takalusten ynnämuun fyysisen kosketuksen kammosta vai mistä. Olen kyllä myös varmasti enemmän ittekseen tekijä, vaikka kieltämättä joukkuetoiminta ainakin aika-ajoin kiehtoo. Olisihan siinä erilainen tekemisen meininki, niissä porukkatreeneissä nimittäin. Toisaalta, yksilöjuttuja, kuten vaikka juoksua, voi myös treenata porukassa ja ollakseen hyvä joukkuepelaaja on varmasti myös treenattava itekseenkin.

Sen ainoan pallopelin, mitä mielelläni pelaan, eli sulkapallon suhteen kärsin kroonisesta pelikaveripulasta. Viime vuosina oikeastaan mun veli on ollut ainoa potentiaalinen, mutta sekin on nyt arkisin poissa kaupungista ja viikonloppuisin niin kamalan kiireinen. Saadakseen aikaan hyvän pelin, on vastustajan oltava edes suurinpiirtein samantasoinen. Omaa tasoa on kohtuu vaikea arvoida, en niin kovin monen eri-ihmisen kanssa ole sulkapalloa pelannut. Pesistä ja lentistä lähtisin kyllä myös mielellään kokeilemaan, jos jossain olisi paikka mihin mennä. Miksei sitä sählyä tai jalkapalloakin. Ehkä. Joskus.

11. luukku: hyppynaru

11. luukku: hyppynaru

Hyppynaru on kyllä mahti keksintö. Halpa ja helppo kuljettaa mukana. Hyppely on helppo aloittaa oli lähtötaso mikä hyvänsä. Sanotaan, että kymmenen minuuttia tehokasta hyppynaruhyppelyä vastaa tunnin hölkkälenkkiä. Oli niin tai näin, nopeesti on hiki pinnassa ja keuhkot kurkussa kun hyppii menemään. Hyppynaru on hyväksi niin pumpulle ja verenkierrolle kuin lihaksille. Bonuksena se on myös hyvää "luuliikuntaa", eli vahvistaa luustoa.

Hyppynaru, siis sillä hyppinen, kohottaa siis kuntoa mutta myös kehittää koordinaatiota. Mikäli perus tasajalkahyppely kyllästyttää, niin aina voi esimerkiksi hyppiä yhdellä jalalla, tasajalkaa tupla- tai jopa triplahyppyjä tai vaikka tehdä jos jonkinlaisia sarjoja. Variaatioita on sen sata, joten kokeeneelle konkarillekin riittää varmasti haastetta.

Mulla on tapana hyppiä hyppärillä kesäisin lenkin päätteeksi tuossa pihassa. Meidän talon päädyssä on. 50 metrin mittainen mäki ja yhdistän usein hyppynarun ja mäkivedot. Aika usein mulla on myös salilla hyppynaru mukana ja hypin alkulämpäksi sen joku 10 minsaa. Mun hyppynaru on Energetics ihan tavallinen muovinaru, maksoi Intersportissa ehkä vitosen. Ihan on hyvä peli.

2. luukku: käsilläseisonta

2. luukku: käsilläseisonta

Meikäläisen ja käsilläseisonnan suhteen taustathan on reilun parin kymmenen vuoden takaa telinevoikka-ajoilta. Tosin se suhde on vuosien mittaan (todellakin) haalistunut, mutta olemassa edelleen. Sen sijaan, että harkkojen päätteeksi seisoisin useita (kymmeniä?) minuutteja käsilläseisontaskabaa treenikavereiden kanssa taikka käsilläkävelykisaa ties montako viivaväliä, on touhu lähinnä ollut kesäaikaista vöyhötystä nurtsilla paljanvarpain kärrynpyörien kera. Viimeaikana oon kuitenkin hoksannut, että voihan tuota hommaa harjoitella talvella kotonakin. Siitä kiittäminen kummityttöä, lapsille kun tulee aina esitettyä kaikenmaailman temppuja. Ei mua suotta nimetty apinaksi, kun viimelauantaina Lotan toimesta jaettiin koko perheelle eläinhahmot.

Jos olisin oikein reipas harjoittelija, niin parinkymmenen sekunnin käsilläseisonnan sijasta voisin ensikesäksi oppia jopa kävelemään muutaman "askeleen". Tiedäppä sitä, mutta hauskaa ainakin on. Oletettavasti myös hyödyllistä. Yhtään lamppua tai muuta tavaraa en ole vielä onnistunut rikkomaan. Harmi vaan, että meillä ei ole tilaa kärrynpyörille ja arabialaisille. Aika coolia olis myös osata aikuisenakin flikki, joskus se oli helppoo kun mikä.

Temppuilkaa aikuiset! Se on ihan parasta! Kyllä kai munkin on päästävä vielä joskus vähän permannolle.

Lapsenmielistä liikuntaa ja tuu ulos -pohdintaa

Olin tosiaan viikonloppuna mun kummitytön kanssa Liikuntapeuhulassa, joka on paikallinen lasten liikuntatapahtuma. Tapahtuma järjestetään joitain kertoja vuodessa ja on varsin hauska. Ketä ei siellä ole käynyt, niin suosittelen kyllä käymään. Ottakaa vaikka jostain lapsi lainaan jos ei ole omaa, koska tapahtuma on ihan hauska aikuisellekin. Mun mielestä onkin ihanaa, kun se mun kummityttö kasvaa ja voidaan kaikkea touhuta yhdessä. Joskus on vaikea sanoa kumpi hyppii enemmän innoissaan trampoliinilla.

Tuon liikuntapeuhulan jälkeen mietiskelin, että milloin se lapsen into loppuu ja höntyäminen asioihin oikein loppuu? Missä iässä jotain kiinnostavaa nähtyään ei tarvitse enää juosta katsomaan, että mitä se on? Kuinka kiinnostava asian pitäisi olla, että ottaisin itse juoksuaskelia? Vai onko kysymys ainoastaan siitä, että jonain päivänä vain tajuaa, että kävellenkin kerkeää. Onhan se tietysti hyvä, että me aikuiset ja muut isommat ihmiset ei säntäillä pitkin turuja ja toreja jokaisen kiinnostavan asian perässä, mutta tietynlainen lapsenmielinen kiinnostus ja innostus olisi silti hyvä säilyttää.

Opintojen puolesta on tullut myös mietittyä paljonkin lasten ja nuorten liikunnan vähentymistä, joka on valitettavasti totta tänä päivänä. Olin taannoin yhdessä seminaarissakin aihetta koskien, jossa tutkijoilla oli esittää moniakin karmivia seikkoja ja lukuja ihan tämän päivän suomesta. Voi kumpa me aikuiset voitaisiin olla esimerkkinä aktiivisesta elämästä. Joka paikkaan ei tarvitse mennä autolla eikä muutakin tekemistä on kuin tietokone. Näissä talkoissa on oltava ihan kaikkien, myös yhteiskunnan.

Tuo FP:n biisi "tuu ulos" on kyllä mun mielestä vaan niin hyvä ja ajankohtainen. Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään ja ennen oli ennen ja nyt on nyt... Mitä näitä sanontoja nyt onkaan? Sanon silti. Kun mä olin pieni, niin pahin rankku ikinä oli se, ettei saanut mennä enää illalla ulos jos myöhästyit päivälliseltä. Tai vielä pahempaa, koko päivänä, jos oikein olit jotain kämmännyt. Ihan liian monia tietämiäni kouluikäisiä saa nykyään patistella sinne ulos!

Oodi sauvakävelyn puolesta!

Joskus (kauan sitten?) kun rupesin juoksemaan mulla jäi kävelylenkit kokonaan pois. Ennen juoksuharrastusta kävin lenkeillä kävellen, jopa yksin. Kun juoksin, kävelylenkkeihin oli oikeastaan harvoin aikaakaan. Tai tarvetta. Kävelylenkeillä en nyt tarkoita käveleskelylenkkejä, vaan ihan sellaista menoa, että hikikin tulee. Nyt juoksun ollessa pois kuvioista olisi taas kävelylenkeille aikaa. Ja tarve! Yksin käveleminen on vaan jotenkin niin kamalan tylsää, vaikka yksikseen olo ja liikkuminenkin on ihan mukavaa. En vain ole tottunut siihen. Siihen, että maisemat vaihtuvat niin kamalan hitaasti, eikä flowta tule. Tiedättehän?

Viime viikkoina olen kuitenkin saanut lenkkiseuraa mun miehen veljen vaimosta (tai ei se ole vaimo, kuten en minäkään), mutta kuitenkin. Useinmiten mennään Laajavuoressa pitkin metsiä, tänään kuitenkin kierrettiin järvi (ja ihan vähän hölkättiin.. vaikka eihän mun pitänyt). Luontoa ja olemista ulkoilmassa, sitä mä tarviin vaikken juoksisikaan. Kuten oon ehkä joskus kertonutkin, niin mulla on hieman vaikeuksia liikkua riittävää määrää liikunnoistani kevyesti. Nyt viime viikkoina oon myös tähän puoleen ollut tosi tyytyväinen.

Lenkeillä meillä on mukana sauvat. Sauvakävely on kyllä tehnyt hyvää kuntosalin runtelemille lihaksille yläkropassa. Jotenkin kummasti myös vauhti sauvojen kanssa on lujempaa ja sykkeet nousee helpommin sinne kevyehkölle pk-alueelle, kuin ilman sauvoja. Ihan vaan kävellen. Toisinaan jopa tuntuu, että kevyt hölkkä samalla vauhdilla päästäisi kropan helpommalla. Niin varmasti olisikin. Ettei se mitään mummourheilua ole, vaikka mummoillekin sopii. Sauvakävelyä suosittelen kyllä kaikkia kokeilemaan, ihan mukavaa puuhaa. Tällaiselle kohtuu vetreälle kolmekymppisellekin! (vaikka olishan se juoksu kivampaa, myönnettäköön!)

P.S. Lukuisista yrityksistä huolimatta en ole onnistunut tykkää -banneria luomaan tuonne sivupalkkiin, mutta facebookissa ollaan ja blogia voi seurata myös siellä!

Pyöräilyviikon avajaisissa

Tänään alkoi täällä Jyväskylässä pyöräilyviikko, jonka avajaistapahtumaa vietettiin kävelykadulla. Itsekin nopsaan siellä pyörähdin. Muutamassakin kojussa kävin juttelemassa viikon tarjouksista. Kauppoja ei kuitenkaan (toistaiseksi) syntynyt, mutta jonkin verran olen taas viisaampi. Tää ehkä tietää sitä, että kyttään entistäkin ahkerammin fillaritorilla mun mahdollista tulevaa pyörää. Saa nähhä.

Joskus kauan kauan sitten ajattelin, että juostessani maratonin seuraavan kerran ja saavutettua tietyn tavoiteajan ostan itselleni palkinnoksi pyörän. No, näiden vammasekoilujen jälkeen ajatukset tuosta on hieman muuttunut. olen aiemminkin siis noita pyöräjuttuja miettinyt. Lähinnä sitä, että millainen sen pyörän pitäisi olla.

Tiedän, että kaikki oikeat pyöräilijät on sitä mieltä että maantiepyörä tottakai. Itsekin olin aika pitkälle samaa mieltä pitkään. Nyt on tuo ajatus pikkuhiljaa muuttunut ja jotenkin on fiilis cyclocrossarista. Ensinnäkin siksi, että toivoisin sillä pyörällä olevan jonkin verran muutakin käyttöä kuin lenkkikäyttö. Cyclocrossilla ajaminen olisi hieman vapaampaa, kuin maantiepyörällä ja ehkä sitä vapautta kuitenkin siihen kaipaa, etenkin kun tuo pyöräily itsessään on aika vieras laji mulle. Tarkoitan tällä ehkä sitä, että sillä voisi kuvitella esimerkiksi tekevänsä jonkinlaista retkipyöräilyä myös ja sitä rataa. En myöskään usko etteikö CC-pyörällä voisi osallistua tarvittaessa johonkin pyöräily- tai triathlon -tapahtumaan. Pidätän kyllä oikeuden siihen etteikö mun mieli voisi jälleen kerran kääntyä!

Toi pyöräilyviikko on kyllä hyvä keksintö. Ei ainoastaan liikunnan näkökulmasta, vaan myös ekologisuuden. Toivottavasti se kannustaa ihmisiä liikkumaan enemmän pyörällä, koska oikeesti tosi moni liikunnallinenkin ihminen käyttää autoa mun mielestä ihan liikaa. Mun mielestä myös tosi monet perheet juurruttaa lapsiinsakin autolla liikkumisen kulttuuria, vaikka pyörälläkin vois.

P.S. Nimi näyttäis olevan Finlandia maran lähtölistalla, hoh hoh. Ehkä se on syksyllä myös maalintulijoiden listalla.

Lenkkeilyä ja frisbeegolfkauden avaus. Kesä on kohta täällä.

Totean tämän saman jokaikinen vuosi siihen aikaan, kun aurinko alkaa näyttäytyä: nimittäin tästä tulee paras kesä ikinä. Ja jokaikinen vuosi se myös toteutuu. Jokainen kesä on omallalaillaan paras, joten sinänsä tuolla lauseella ei oikeastaan ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin toteutua.

Eilen käytiin mun extreme runiin tähtäävän veljen kanssa Laajavuoressa juoksemassa. Homma lähtikin tämän hetkiseen kuntoon nähden niin sanotusti lapasesta ja juostiin ihan hyvällä vauhdilla sellainen vajaa kasin lenkura. Jalka on tuntunut viimeisen viikon ajan paremmalta kuin jotain puoleen vuoteen. Ehkä tämä homma ei kuitenkaan ole ikuinen. Ehkä. Varautunut ja varovainen olen kuitenkin edelleen, joista jälkimmäinen lienee hyväksikin.

Alkuillasta korkattiin myös frisbeegolf käynti ja olihan sekin mukavaa. Vaatetta sai kyllä jonkin verran olla päällä, sillä tuuli oli aika navakka. Shortsikeliä sentään ei ole vielä kyennyt korkkaamaan, vaikka juostessa ehkä siihen olisi ollutkin mahdollisuus.

Nyt salille ja töihin. Edessä on nimittäin kaksi päivää mun omassa työpaikassani. Ihan hauskaa ja siitä maksetaan myös vähän rahaa, joka on tietysti enemmän kuin tervetullutta tähän opintovapaatilanteeseen!