perjantai 27. marraskuuta 2015

Harmi homma, nilkkavamma

(Kuvat viime kevättalvelta)

Jälleen kerran palaan aiheeseen nimeltä nilkkamurtuma (täällä historia asiasta, mikäli joku mielii lukea). Tämä on ehkä jossain määrin ärsyttävä aihe kirjoittaa. Viime päivinä taas kuitenkin niin kovin keskeinen, joten hyväksyttävä se on. Hyväksyttävä, vaikka kuinka v**uttaa ja harmittaa.

Mullahan otettiin uusi magneetti, jonka tuloksena oli seuraavanlaista: tuo fiksaatiolevy on asettuneena sääriluuhun aika takavoittoisesti (saattaa häiritä peroneusjänteiden toimintaa) ja lisäksi alin ruuvi on hieman koholla ja levyn reuna tulee ulkokehräsen luun reunan alapuolelle. Peroneusjänteissä oli n. sentin matkalla jotain hämminkiä. Kaikenkaikkiaan (kai) kohtalaisen vähäiset löydökset. Murtumakohta oli hyvin parantunut ja fiksaatiokamat joutaisi jalasta pois ja saattaisi tilannetta auttaa. Samalla voisi tsekata tuon peroneusjänteen ja tehdä pohjelihaskireydelle pieni operatiivinen toimenpide, jota suunniteltiin jo ennen koko nilkkamurtumahässäkkää. Se jäi sitten ihan omaan harkintaan operoidaanko vai ei: ortopedi mua leikkaukseen kuulemma käske, mutta se todennäköisesti saattaa oireita helpottaa. Päätös piti tehdä lähinnä oman elämänlaadun ja oireilun mukaan.

Itsellä alkaa olla jollain lailla hämärtynyt kuva siitä, millainen terve jalka on. On ollut nälkävuoden mittainen plantaarifaskiitti, epämääräisesti oireileva sisäsyrjä, tuli nilkkamurtuma, oli leikkaus, kipsiaika, normaaliin kävelyyn totuttelu ja kuntoutusta. En suoraansanoen tiedä, pitäisikö olla onnellinen siitä, että pystyy arjessa kävelemään normaalisti (paitsi rappusissa), jalkaterä ja nilkka on toisinaan ja useinmiten vain vähän kipeä (koska kipeämpikin on ollut, todella), pystyy harrastamaan edes jotain (vaikka juoksun, pallopelit ja muut hyppimiset saisi unohtaa). Kun ei oikein enää tiedä, mikä on omalla kohdalla normaalia. Mihin pitäisi tyytyä ja mihin olisi mahdollisuus. Päätäpä siinä sitten, että leikataanko vai ei.



Päätin sitten kuitenkin, että leikataan. Tuo leikkaus olisi edessä kutakuinkin maaliskuussa mikäli peruutuspaikkaa ei ennen tule. Päiväkirurginen toimenpide, jonka sairasloma olisi noin 4-5 viikkoa, riippuen siitä millaista "remonttia" peroneusjänteelle joudutaan tekemään. Edellisen operaation jälkeisen varaamiskiellon, kuuden viikon kipsauksen ja kävelysauvojen kanssa kinkkailun jälkeen kuulosti kohtuu kevyeltä. Ihan omin jaloin saa sairaalasta kävellä ja sauvat ehkä tukena maksimissaan viikon ajan. Riippuen siitä peroneusjänteestä. Siitä huolimatta olen ollut tosi epävarma tuosta päätöksestä juurikin edellämainituista syistä. Kun ei enää tiedä pitäisikö tyydyttävän olla hyvä. Lisäksi työkuvioiden suhteen nyt on ehkä hankalin aika, mitä vaan voi olla.

Tänään kävin sitten hiihtämässä Laajiksen ensilumenladulla. Maksoin viisi euroa per kilometri todetakseni, että siitä ei tule yhtään mitään. Ulkokehräsen kohta oli niin penteleen kipeä ja siitä lahti välillä aika nasevia sykäyksiä hermoon taikka jonnekin. Luulen, että se johtui siitä levystä taikka sitten siitä ruuvista. Melkein kyllä arvasin, että näin tulee käymään, sillä pelkkä mono tuntui oudolta. En tiedä oliko meikäläisen hiihtokausi siinä, mutta sen ainakin nyt tiedän, että leikkauspäätös oli oikea. Ennemmin tai myöhemmin se levy pitäisi sieltä poistaa ja ennemmin on se parempi vaihtoehto. Välttävää ei saa hyväksi vaikka miten päin vääntää ja kääntää.




Itkuhan (idioottimaista!) siinä sitten tuli, kun kotiin pääsi. Hiihtopettymyksestä (vois olla isompikin pettymys!) päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka on tää mun käyttäytyminen näiden vastoinkäymisten (hölmöä käyttää noin jyrkkää sanaa pienistä vastoinkäymisistä!) kohdalla. Aina hetkittäin tulee tälläisiä romahdushetkiä (ylireagointeja!), jolloin ihan todenteolla harmittaa ja surettaa näiden vuosien jutut (kuinka idioottimaista, sitä paitsi vain kaksi ja puoli vuotta!). Siitä ei mene montaa hetkeä siihen, kun tulee mieleen ihmiskohtalot, jotka on ollut oikeasti paljon, paljon pahempia ja tästä ei taas kulu montaa hetkeä, niin alkaa itsensä soimaaminen siitä, että tuli se romahdushetki. Varmaan ymmärsittekin, että sulkeissa olevat tekstit on juurikin tätä käyttäytymistä.

Järkitasolla tiedän kyllä, että on ihan ookoo olla pahoillaan siitä, että pitkään odotettu hiihto teki niin kipeää kuin teki. Järkitasolla tiedän myös, että siinä purkautuu monta muutakin asiaa samalla. Aiempia kertoja, kun on pinnistänyt, sinnitellyt, ollut reipas ja helvetti positiivinen. Mutta miksi se on tunnetasolla niin vaikeaa? Kuka tässä elämässä jakaa oikeutta pettymykseen? Onko ylipäänsä pettymyksen, surun ja muiden negatiivisten tunteiden kokeminen joku asia, joka pitää ansaita? Eikö olisi paljon helpompaa kokea se pettymyksen tunne silloin, kun sen aika on, mitä kerätä niitä sisään, että se voi sitten vyöryä sopivan tilaisuuden tullen yli tunnemyrskynä? Miksi omia tunteita pitää katsoa niin kriittisin silmin? Onko myönteisen elämänasenteen hinta se, ettei koskaan voi tuntea negatiivisia tunteita, ainakaan julkisesti?

torstai 26. marraskuuta 2015

Painetehtävä

Näihin blogihiljaisuudessa vietettyihin päiviin, korjaan viikkoihin, on mahtunut vaikka ja mitä. Elämä tuntui taannoin olevan aikamoisen levällään. Enää tilanne ei ole yhtä kaaottinen, jos nyt ei sellaista "pikkujuttua", kun työelämä, oteta lukuun. Asiaan helpotusta ei ainakaan tuo se, että mun nilkasta tehtiin leikkauspäätös ja tuo operaatio ajoittuu kutakuinkin maaliskuulle. Todennäköisesti kukaan ei varsinaisesti ole kiinnostunut tuota sairaslomaa kustantamaan ja ylirehellisenä ja -tunnollisena ihmisenä en sitä keneltäkään ole valmis salaamaankaan. Täytyy tässä joskus ajatella, kuinka olisi järkevää toimia.



Sen lisäksi olen tehnyt valmiiksi opinnäytetyön ja autokoulun. Kuumottavimmat paikat oli tietysti eilen ja tänään, kun ensin ajoin onnistuneen inssiajon ja heti seuraavana päivänä oppariesitys johtajaihmisille. Luojan kiitos se on ohi! Olen aika kova jännittämään asioita ja kieltämättä nämä pari viimeistä päivää on sitä sisältänyt jopa vähän liiankin kanssa. Näiden päivien jälkeen tuntuu, että ymmärrän todellakin ihmisiä, joilta löytyy beetasalpaajaresepti takataskusta indikaatiolla esiintymisjännitys. On kuulkaa jännä tunne, kun sekä keho että mieli alkaa pikkuhiljaa palautua tästä kuormasta, mitä on ollut. Eihän se palautuminen henkisestäkään kuormasta hetkessä tapahdu, mutta vahvasti se on käynnistynyt.



Mun alkuperäisenä ajatuksena oli nukkua päikkärit, kunhan kotiin pääsen. Kuten aika usein, en osannutkaan rauhoittua, edelleen liikaa ajatuksenvirtaa pääkopassa. Niinpä päädyin tänne blogiin kirjoittamaan sekavaakin sekavamman postauksen. Ehkä luvassa on jostain edellämainitusta hieman jäsennellyympääkin tekstiä. Justiinsa tänään ei kuitenkaan parempaa irtoa. Hattu kouraan ja nöyrin kiitos opparikollegalleni sekä kälylleni! Toisella kädellä aion taputtaa itseäni selkään. Painetehtävä on suoritettu!

Ehkä nyt oon valmis niille päikkäreille!

(Kuvat Joupiskan ulkoilualueelta Seinäjoelta. Joupiska, parasta mitä Seinäjoki tarjoaa).

tiistai 10. marraskuuta 2015

100 kg maasta, kymmenen leukaa ja varvasmurtumaa...

Viikonloppua tuli vietettyä Seinäjoella urheillen ja syöden. Yhden yön olin pikkusiskon luona ja vietettiinkin oikein tehoviikonloppu ja lauantai-iltana oli mun parhaimman ystävän vauvakutsut (en halua käyttää sitä jenkkisanaa, vauvakutsut on paljon parempi). Otsikosta voisi päätellä tapahtuneen perinteisen punttijunttien tapaturman, mutta vielä mitä. Iskin varpaani syöttötuolin jalkaan! Damagea syöttötuolista, ei 25kg:n levypainosta, niin ironista! Tässä kohtaa on varmaan kuitenkin kerrottava, että joku kuukausi sitten löin itseäni parin kympin käsipainolla siihen kaikista pahimpaan, eli häpyluuhun. Sattuu se välillä salillakin. Totta puhuen en edes tiedä onko tuo varvas murtunut vai muuten vaan turvonnut, sininen ja hemmetin kipeä. Vastuuntuntoisena kansalaisena ajattelin kuitenkin säästää terveydenhuollon kustannuksia ja ihan DIY-meiningillä teippasin sen varpaan viereiseen. Oon ehkä käyttänyt tämän vuoden kiintiön ja röntgensäteilytkin vois säästää tulevaisuuteen.



Varvasmurtuman ja vauvakutsujen lisäksi Seinäjoki tarjosi huippukivaa liikuntaa, josta lisää myöhemmin. Ensimmäisenä on nimittäin pakko päästä leijumaan sadan kilon maastavedolla. Kyllä! Mähän oon niin nössö, etten koskaan oo kokeillut minkäänlaisia maksimeita oikeastaan missään. Eikä tuo satanenkaan kyllä maksimi ollut, mutta viisainta oli kuitenkin lopettaa siihen. Nössö oon, mutta seurassa yllätyshullu. Homma meni kutakuinkin näin:

Heli: Paljo nousee maasta? Ookko kokeillu maksimeita??: En oo ikinä viittinyt. Ei vaan yksin tuu silleen testattua. En oo kauheesti harjotellut pudottamistakaan, jos tulis tiukka paikka. Satanen ois aika siistiä nostaa.Heli: No niin. Tänään koitetaan. Mä lisään painot. Vitonen kerrallaan. Joo, no niin.: Okei. Oota mä teen nyt eka tän normin pääsarjan loppuun. (Ihan varmuuden vuoksi :D)
Tuossa pääsarjassa mulla on tällä hetkellä painot 70gk ja toistoja 4x6. Tästä lähti sitten homma etenemään kasiin kymppiin, jonka jälkeen vitosen nosto kerrallaan kohti satasta. Oon kyllä ihan fiiliksissä. Varmaan täytyy herra Googlelta ruveta kyselemään miten tuon maastavedon kanssa kannattaisi edetä, jos haluais ihan oikeasti nostaa isoja rautoja. Myös joku fiksumpi lukija voi kertoo kanssa. Tekniikkavinkkejä voi myös antaa, alhaalta kun löytyy ihan videomateriaalia tuosta punttaajan itsetuntoa hivelevästä momentumista.



Sitten siihen leuan vetoon (josta, kuten näkyy, ei löydy videomateriaalia). Edellisviikolla tosiaan oli momentumit siinä. Kymmenen leukaa ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä kauraa, vaan vaatii ihan tosi hyvän hetken. Olisin kiljunut riemusta, mutta koska oon nössö, niin näppäilin vaan Jarpalle tekstiviestin salilta. Meillä on sellainen läppä ja jonkinsortin skabailu tästä leuanvedosta. Leukailuhan on olennainen osa leuanvetoa. Oon esimerkiksi luvannut hänelle, että jos ei omilla tuloksilla kehtaa kehuskella, niin voi jatkussa kehuskella tyttöystävän tuloksilla ja sitä rataa.

video


Tämän päivän, tai maksimissaan tämän viikon, aion leijailla, mutta eiköhän se sitten ole taas painettava leuka rintaan ja työstettävä eteenpäin!

Loppuun vielä menneitä parin viimeisen liikuntaviikon verran (vanhemmasta alkaen):

ma: sali 1h
ti: sali 50min.
ke: crossari 30min. + ohjattu rullailu 1h
to: sali 55min. + juoksu sinne ja takaisin yht. 35min.
pe: core 50min.
la: juoksu 30min.
su: ---
yht: 6h10min.

ma: sali 55min. + juoksu 25min.
ti: sali 1h5min. + juoksu 30min.
ke: juoksu 25min. + core 20min.
to: sauvailu 1h15min.
pe: sali 1h
la: monitoimiulkoilu (sis. rapputreenit, sotilasesterataa jne.) 1h10min.
su: ---
yht: 7h5min.


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Corejumppa ja kahvakuulatreeni, kuinka se kulkee olkkarin lattialla?

Kaikki  mun liikuntavuodet olen ollut tosi huono tekemään minkäänlaisia kotitreenejä. Nyt pikkuhiljaa tilanne on kuitenkin muuttunut. Ensiksi tuli vatsalihastreeni. Ihan puhtaasti siksi, että olen niitä ajoittain niin kovin laiska tekemään salilla. Halusin tavallaan taata sen, että core tulee vähintään kerran viikossa tehtyä todellakin huolella. Toisaalta siitä on hyötyä myös aikoina, jolloin punttailu vähäisempää. Vahva keskivartalo kun on ehkä se tärkein (ja omalla kohdalla ehkä myös heikoin) lenkki. Vatsalihastreenin kaveriksi ihan hiljattain tuli kahvakuulatreeni. Se taas tuli ihan vaan siksi, että halusin värkkäillä jonkinlaisen hikisen jumpan vaikka nyt noiden puolituntisten hölkkien kylkeen.

Vatsajumppa:

  • voimapyörä
  • vuorikiipeilijä (kyynärpäät tasapainolaudalla)
  • vartalon ojennus + rutistus (kilon puntit jaloissa)
  • vinot vatsat (vitosen käsipaino tai kympin kahvakuula jeesinä)
  • kylkilankku + rutistus (jalat tasolla, joten saa kylkeä laskettua alemmaksi)
  • istumaannousu (jumppapallolla)
  • lisäksi: lankutus (jos huvittaa)
  • ja 'jalkojen heittely' (jos Jarppa suostuu niitä viskomaan)
Lisäksi saatan tehdä jotain muutakin, jos nappaa. Edellämainittu jumpan "perusrunko" (lukuunottamatta tuota jalkojen viskomista, koska se on aika harvinaista herkkua) vie aikaa jotakuinkin puoli tuntia. Toistoja on liikkeestä riippuen 10-30 ja kolme sarjaa per liike.



Kahvakuulajumppa:

  • heilautus 20-30x
  • päänympäri pyöräytys 10x suunta
  • tempaus 10x käsi
  • luistelijan kyykky 10x jalka
  • yhdenkäden heilautus 20x käsi
  • rinnalle veto + työntö 10x käsi
  • kyykky 20-30x
Edellä mainittu rundi kolme kertaa ja noin minuutin mittaiset palautukset välissä. Tämä treeni vie kanssa aikaa sen puoli tuntia ja itse ainakin kymppikilon kuulalla sain ihan hapoillekin lihakset. Liikettähän voisi tehdä myös tietyn ajan, mutta koska tykkään toistaa numeroita päässäni, en niinkään tuijottaa kelloa (mitä lihaskuntoharjoitteluun tulee), niin teen liikkeet toistoja laskien.



Teetkö sä kotijumppia? Tässä seuraa myös haaste. Ensiksi haastan sut, joka et tee kotijumppia, kokeilemaan ja sä joka teet, niin kerro millaisia?

P.S. Wannabe Juoksija Facebookista, klikkaa tästä. Edelleenkään en ole osannut tehdä parempaa banneria sivupalkkiin... :D.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Satokausikalenteri

Tämän syksyn "se juttu" ja "se hankinta" on ehdottomasti satokausikalenteri. Kuulin satokausikalenterista mun opparikollegalta joskus jo kauan aikaa sitten ja se piti onnekseni huolen nyt, että sen muistin myös hankkia. Sen lisäksi, että Satokausikalenteri tuli meitsin postilaatikosta keittiön seinälle, se on näköjänsä tullut myös meitsin lähikauppaan. Tupla jee!



Luulen, että blogimaailmassa tää kalenteri on melkoisen tuttu. Kyseessähän ei ole mikään peruskalenteri, missä syyskuun kohdalla on omenankuvia ja lokakuussa kurpitsaa, vaan oikeasti informatiivinen paketti siitä mitä milloinkin kannattaa syödä niin kotimaisten kuin ulkomaisten kasvistuotteiden osalta. Kenen sitten kannattaa tuo kalenteri itselleen hankkia? No niiden, ketkä arvostaa syömässään ruuassa esimerkiksi edullisuutta, ekologisuutta, hyvää makua, tuoreutta, monipuolisuutta, mahdollisimman vähäisiä lisäainemääriä, vähäistä hävikkiä tai terveellisyyttä. Eli ihan varmana jokaisen kannattaa!

Itse uskon saavani kalenterista paljon irti etenkin hedelmien suhteen. Kotimaiset satokaudet on mulle ennestään kohtalaisen tuttuja, mutta luulen saavani uutta infoa myös sille osa-alueelle. Lisäksi toivon, että pääsisin pikkuhiljaa irti siitä, että ympäri vuoden ruoan kanssa on saatava salaattia, joka sisältää jotain vihreää, tomaattia, kurkkua ja paprikaa. Oppisin ja ennen kaikkea uskaltaisin syödä edes jonkin verran monipuolisemmin. Koska olen niin kiinni tuossa perussalaatissa, niin ainakin ruokakasvikset tulee vuonna 2016 olemaan enenevässä määrin sesonkitavaraa.



Innovate or die, tai jotain sinne päin, lukee ammattikorkean seinillä joka puolella. No nää tyypit on ainakin innovoineet (voiko tuota naurettavaa sanaa käyttää noin?). Ihan superhyvä keksintö. Kalenterin takalehdillä on keksijän terveiset, jossa hän kertoo kalenterin olevan edelleen vain elämäntapa ja harrastus. Aika todella huippua, että jakavat elämäntapansa ja harrastuksensa meidän kaikkien kuluttajien saataville. Tää postaus saattaa vaikuttaa mainospostaukselta. Tavallaan se sitä onkin. Hyvät jutut vaan saa mainosta ilman hyödykettä kertojalleen. Ellei hyvää mieltä siitä että säkin hankit jotain niin kivaa, kun mä, lasketa hyödykkeeksi.