Eteen ja ylös!

Blogisähläri täällä morjesta!

Ihan ekana täytyy kertoa, että aloin väsäilemään tätä postausta joskus alkuviikosta, mutta homma jäi kesken siitä yksinkertaisesta syystä, ettei jaksanut enää ruutuaikaa. No eilen illalla meinasin jatkaa puhelimella (virhe), enkä -yllätys, yllätys- jaksanutkaan. Nyt sitten en ole varma (koska sähläsin, taas) onko tää postaus ollut world wide webissä siitä alkaen. Keskeneräisenä. Älypuhelin, blogin kirjoitus ja etenkin tietoteknisiltä taidoiltaan lahjaton blogin kirjoittaja nyt näköjään on vaan ihan hemmetin paska yhdistelmä. Ihan hemmetin noloa, jos oon onnistunut (ja todennäköisesti oon) sähläämään näin ja ihan hemmetin noloa, jos en ole ja kuitenkin tilitän sitä täällä. Lopputulos on siis jokatapauksessa nolo!

No sitten asiaan.

Viime viikolla tuli taas palattua jalkapuntin pariin. Niitä (loputtomia) askelkyykkyjä (ynnä hemmetisti kaikkea muuta) olen kyllä tehnyt siitä päivästä alkaen, kun ortoosi lähti, mutta nyt palasin muunmuassa kuningasliikkeen, nimeltä maastaveto, pariin. Jotenkin tässä parin päivän aikana on tullut aika vahva dejá vu -fiilis. Nimittäin lähtökuopassa ollaan taas ja syvällä siellä. Ennen leikkausta pääsarja taisi olla 85kg 4-5 x 6 toistoa. Nyt tein viidellä kympillä samaa settiä. Tuntui kyllä kohtalaisen kevyeltä. Silloin tuntui ja koko pääsiäinen menikin kaikkien aikojen domseissa! Sumokyykyillä näppärästi viimeistelin monen päivän lihaskrapulan ja penikatkin otti nokkiinsa kovalla alustalla kävelystä. Vaikka ähkin, puhkin ja vaapuin kuin ankka, oli silti mukava potea pitkästä aikaa tervettä kipua myös alakropassa.


Kuopassa möyritään myös aerobisen kunnon suhteen. Se on paskin miesmuistiin. Jotenkin mulla tulee elävästi mieleen vuodenvaihde, kun uhosin, että mitään "paskaa crossarin nytkyttämistä" en aio harrastaa vain aerobisen kunnon nimissä. Arvaat kaduttaako? No ei kaduta, ei tippaakaan. Vuosi pari sitten olis ehkä kaduttanut, mutta nytpä ei kaduta. Viimeistä edeltävää leikkausta ennen takana oli jokunen kuukausi erittäin aktiivista hiihtoa, joten tilanne oli huomattavasti parempi verrattain tähän hetkeen. Nyt sen sijaan edelliset "ihan oikeat liikunnat" on pyöräilyn parista joskus viime syyskesältä. Metsässä on kyllä tullut sauvailtua, mutta se pysyy siellä peruskestävyyden ala-alueilla. Mukava siis pitkästä aikaa painattaa lähemmäksi kynnyssykkeitä ja vähän ylikin. Olisihan sitä toki voinut vaikka käydä spinningissä tai jotain mäkitreeniä puuhata siihen sivuun, mutta jotenkin nyt vaan olin niin hauiksenkasvatteluhöyryissä, että unohdin.


Nyt on sitten olo kuin kesälaitumelle päässellä varsalla. Viikonloppuna tein sekä lauantaina että sunnuntaina Youtube-treenin spinningpyörän päällä. Oon tehnyt omatoimisia pyörätreenejä ennenkin, mutta lähinnä musikiista potkua ottaen. Kieltämättä videon avulla hommasta sai vähän enemmän irti. Kelithän olisi suosinut ulkoliikuntaa, mutta jokainen solu huusi kunnon hikitreeniä, joten olihan kropalle annettava sitä mitä se kaipasi. Juoksu, luisteluhiihto tai vastaava ei vielä onnistu, joten homma on hoidettava näin. Ulkoilla voi ilman varsinaista liikuntaa ja sitä on tullut myös kiitettävästi harrastettua. Vaikka näiden muutaman asian suhteen takapakkia on tullut, tietenkin, on fiilis katossa. Intoa siis löytyy lähteä kehittämään omaan peruskuntotasoon nähden paskaa kuntoa jälleen kerran!




Note to yourself: Älä yritä leikkiä näppärämpää kuin olet, jos sun käsissä on laita jossa on esim. joku käyttöjärjestelmä!

edit: jos haluaa, niin vastaaviin postauksiin voi kommentoida esim. että "mitä hittoa sä urpo sekoilet siellä?" tai "kuule nyt oot tainnut taas painaa jotain väärää nappia ja vähän liian aikaseen" jne. :D.

Liikunnanrakastajan satamiljoonaa kysymystä

Olin tässä viikolla taas salilla. Siinä nyt ei ole varsinaisesti mitään kummallista, mutta siinä on, että olin siellä ihan ittekseni ekaa kertaa jotain kuuteen viikkoon. Omassa pikku kuplassani treenailin ylä- ja keskikroppaa, kun en muuta voi. Uimahallin laitteet tuli tutummaksi mitä koskaan aiemmin. Ihan hyvin selvisin itekseni nyt, kun täysipainovarauskin on jalalle sallittu. Pientä säröhähän tämä kipsi siihen kuplan reunaan tekee, mutta kylläpä se taas maistui. Janen kyydillä pääsin punttailemaan, kun hän sillä välin kävi jumppailemassa ja uimassa. Mulla siis oli aikaa tuusailla treenini.

Treenin päätteeksi lipittelin odotellessa teet AaltoAlvarin kahviossa. Sekin on ihan luksusta, kun saa ite kuskattua kahvikupin pöytään. Jos matka on lyhyt ja aikaa riittävästi, niin yhden kepin turvin selviää tollaiset matkat. Istuin ja mietin, että kuinka hemmetin ikävä onkaan normaalia treenitahtia. Ja muutakin urheilua, kun yläkroppapäivää. Uimareita katsellessa tuli mieleen, että pääseeköhän jo ensi viikolla itsekin uimaan? Tai kuntopyöräilemään? Vesijuoksemaan? Tekemään jalkoja? Edes laitteilla? Jotain, ihan mitä tahansa muutakin, kun yläkroppapäivää. Ihan käsittämättömän upeeta, jos pääsee. Liikunnanrakastaja minussa on tänä aikana noussut ihan uusiin sfääreihin!

Kipsihoito alkaa olla loppusuoralla. Viimeistä viikkoa toivottavasti viedään ja kieltämättä tuleva kontrollikäynti kuvineen jännittää ehkä enemmän kuin maratonin lähtöviivalla koskaan. Monenlaiset ajatukset pyörii päässä senkin suhteen.

Sairaalassa mulle sanottiin, että nilkka saattaa turpoilla ja särkeä pitkään. Se ikäänkuin kuuluukin kuntoutumiseen. Kuinka pitkään ja kuinka paljon? Mikä on tervettä särkyä ja mikä ei? Mistä sen tietää? Ilmeisesti mulla ei nuo asiat ihan täysin ole hanskassa ollut tähänkään asti. Lopullisen tuloksen tulee näkemään 3-12 kuukauden haarukalla. Musta aika pitkä aikaväli. Tarkoitetaanko tuolla sitä, että joudutaanko ne faksaatiokamat poistamaan? Vai mitä? Fysioterapeutti sanoi myös, että puoleen vuoteen ei raskasta liikuntaa voi harrastaa. Mikä on raskasta liikuntaa? Se mikä jollekin on, ei välttämättä toiselle ole. Leikannut lääkäri totesi, että aktiiviliikkujalle tulee antaa selkeät ohjeet kuinka jalkaa voi alkaa rasittamaan. No ainakaan vielä en sellaisia ole saanut. Kai ne nyt antavat?

Oon myös surffaillut keskustelupalstoja ja tutkimuksia. Erään pitkäaikaisseurannan mukaan 50% operoiduista weber b-tyyppisistä nilkkamurtumista ei ole kyennyt palaamaan tapaturmaa edeltävään liikunta-aktiivisuuteen. Aika kova luku. Voiko mulle käydä niin? Ehkä voi, mutta kaikki todennäköisyys puhuu kuitenkin sen paranemisen puolesta. Oon kohtuu nuori ja sitoudun kyllä kuntoutukseen. Lukemassa voi olla paljon sellaisia, joiden lähtötilanne oli inaktiivi, kuntoutusmotivaatio heikko tai jotain. Vai mitä? Toisaalta kuinka moni samaan liikunta-aktiivisuuteen palannut oli maratonharrastaja? Kunhan nyt vaan antavat oikeat ohjeet! Onko realistista ajatella vielä juoksevansa erittäinkin aktiivisesti? Kunhan edes aktiiviliikkujaksi! Jollakin palautuminen normaaliin kävelyyn vei useita kuukausia ja jollakulla toisella vain muutaman viikon. Silti lopputulos saattaa olla parin vuoden kuluttua sama. Variaatioita riittää.

Pitää muistaa kysyä kaikki. Olikohan tuossa edes kaikki? Ja sitten pitäisi myös muistaa kysyä, että mitä sen suunnitellun faskiotomian kanssa tehdään. Sekä kysyä sairaslomasta, jota he kirjoittivat kontrollia edeltävään päivään ja kontrollipäivänä on vielä kipsikin jalassa eikä se siltikään ole virallinen sairaslomapäivä. Ehkä kirjoitan varmuudeksi muistilapun.

Stressinhallintaa

Eilen raahauduin umpiväsyneenä koulusta kotiin. Kello oli lähellä viittä. Vaikka tässä ei ole sitten viimeisten vapaiden montaa päivää kerinnyt kulua, päässä pyöri miljoona kysymystä, jotka sai tunteen että takana olisi pidempikin työ-/kouluputki. Huomenna yksi vapaa, saanko lomapäivän ensi viikon perjantaille, ettei tarvitse ilman vapaa päivää olla maaliskuun 7. päivään saakka? Jos en jaksakaan tätä puristusta? Anoppikin varmasti toivoo käymään, milloin sinne? Miksi poden huonoa omaatuntoa, jos perun huomisen tapaamisen? Miksi ylipäänsä stressaan jaksanko huomenna, koska todennäköisesti jaksan kuitenkin? Opinkohan kaiken mitä tänään uutta opetettiin? Miksi en nyt osaa rauhoittua? Jos ihan hetken huilaan ja sitten vois mennä vähän hiihtämään.

Ei, ei onnistunut rauhoittuminen. Jarppa latasi taas perus rauhoittavan lauseen kehiin: älä nyt etukäteen stressaa miten menee, ihan hyvin oot jaksanut ennenkin. No niimpä ja mä rupesin laittaan hiihtokamoja päälleni. Mulle on ollut selvää jo vaikka kuinka kauan, että tarviin liikuntaa muutenkin kun fyysisen hyvinvoinnin tueksi. Liikunnoista parasta mun pääkopalle on ulkoliikunta ja mitä enemmän luonnossa sen parempi. Sinne se jäi. Sekava mieli. Ladun varteen, pimeään metsään.

Valopää. Eilen.

Tänään se valo oli taivaalla.

Entäpä sitten tänään? Vapaapäivä, miksi höntyän ladulle lähes yhtämatkaa auringon kanssa? Kun muutenkin olin sopinut tälle kultaakin kalliimmalle vapaapäivälle ohjelmaa. Hommahan on aika simppeli. Tunti päivässä liikuntaa antaa kaksi tuntia energiaa, kuten pääministeri asian sanoo. Vajaan kahden tunnin hiihtelyn jälkeen päivää aloittelee sekä henkisesti että fyysisesti virkeä minä.

Joku aina joskus ihmettelee miten näinä aikoina, kun on opinnot ja työt ja vaikka sun mitä, jaksan liikkua toisinaan lähes samalla intesiteetillä kuin vapaaviikoillakin. Vain ja ainoastaan siksi, etten jaksa olla liikkumatta. Pääkoppa tarvitsee säännöllistä liikuntaa, tällaisilla viikoilla jopa kroppaa enemmän. Tavallaan kyllä ymmärränkin ihmisiä, jotka kiireiden lomassa unohtaa liikkua. Luulen, että niin käy tietämättömyyttä muusta. Ei se aina ajatuksena ole kiva. Lähteä pitkän päivän päälle vielä rämpimään pimeään metsään. Kokemus kuitenkin kertoo, että sohvalla makoilu ei tuo sitä hektiseen hetkeen toivomaani rauhaa. Ei, ei todellakaan. Ja just tuon takia sen oman liikunnan pitää olla itselle kivaa ja tilanteeseen sopivaa. Jollekin tällaisina hetkinä sopii jooga, toiselle se voi olla tanssitunti. Mulle se on kestävyysliikunta. Ulkona. Mahdollisimman kaukana autoista. Mikä se sulla on?

Terkkuja lenkiltä!

Aina silloin tällöin mun on tullut ajateltua asioita hieman hassusti, vähän niinkuin pessimisti ei pety tyylillä. Liian aikaisin ei saisi asioita tuulettaa, ainakaan kirjallisesti. Koputa puuta, tiedättehän. Toinen hassu ajatus on se, että jos negatiivisia asioita ei sano, saati kirjoita, julki, niin niitä ei ikäänkuin ole. No voitte kuvitella, että nuo jutut on kyllä vimpanpäälle kokeiltu ja todettu toimimattomiksi. Aionkin tuuletella tällä kertaa heti, ihan sama kävelenkö huomenaamuna ollenkaan.

Terveisiä nimittäin yhdentoista kilometrin lenkiltä. Voi pojat, että on juhlava fiilis. Viimeksi lokakuussa olen kertaalleen juossut reilun kympin. Sitä edeltävästi kesäkuussa. Lenkki sujui kaikenkaikkiaan ihan mukavasti, pieniä tuntemuksia oli loppumatkasta, joskaan ei kantapäässä. Sellaisia joihin en ennenvanhaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Kiitollisuuden tunne kotiin päästessä oli kyllä valtava. Ihan kuin olisin nyt kömpimässä jostain kolosesta ulos ja saamassa sitä myöten myös uusia keinoja mielenkin hallintaan.

Mitä ja Miten

Uudelleennimesin tuossa joutessani blogini Taustaa -välilehden Kuka -välilehdeksi ja tein pieniä päivityksiä. (kuten nyt esimerkiksi sen, etten todennäköisesti ole ikuisesti 28 -vuotias.. Kun en ollut ikuisesti 27 -vuottakaan, et silleen aika helppo päätellä :D). Innostuin myös kirjoittamaan Mitä ja Miten -välilehden, jonka ajattelin nyt julkaista myös täällä postauksissa. Niin tuli filosofinen fiilis tuosta lopusta, mut siltikään en löytänyt vastausta siihen kysymykseen, että jos puu kaatuu metsässä ja kukaan ei kuule sitä, kuuluuko siitä ääni???

Lapsuus ja nuoruus

Kuten Kuka -välilehdellä kerrotaan, harrastin lapsena monipuolisesti liikuntaa. Kilpailin ihan pikkutyttönä telinevoimistelussa ja myöhemmin yleisurheilussa. Nämä ehkä päällimmäisenä ovat jääneet mieleen. Lapsuus loppui ja tuli nuoruus. Kilpailemisen lopetin 14-15 -vuotiaana ja pikkuhiljaa koko harrastamisen, tuli muita intressejä. Painoa alkoi kertymään salakavalasti ja salakavalan paljon. 22-vuotiaana havahduin.

2007

Tuona vuonna tiputin painoa 30 kiloa. Rupesin käymään salilla. Rupesin juoksemaan. Liikunta tuli osaksi elämää, taas. Rupesi tuntumaan omalta itseltä. Tuona vuonna tapahtui aikuiselämäni ensimmäiset onnistumiset juoksijana. Ensimmäisellä kerralla jaksoin hädintuskin puolikilometriä. Olin päättänyt, että joka kerta juoksen vähän pidemmälle. Edes yhden lyhtypylvään välin. Juoksin kuuden kilometrin lenkkiä ja hyvin pian tuli päivä, jolloin piti kävellä vain yhden ainoan kerran. Yhden kerran, kuinka hienoa! Yhtä-äkkiä jaksoin koko lenkin, kuusi kilometriä. Kokoajan juosten, kuinka hienoa se olikaan.  Uskaltauduin järven isommalle puoliskalle. Päätin, että juosten täytyy edetä takaisin kaupunkiin tuovan sillan päähän, jossa oli kahdeksan kilometriä takana ja yksi kilometri kotiin. Sieltä saisin kävellä. Minun ei tarvinnut. Jos pitäisi valita yksi hetki, jolloin minusta tuli juoksija, se olisi tuo hetki ja ajatukset sillanpäässä. Minun ei tarvitse kävellä. Koska jaksan juosta. Voin juosta. Ja se tuntuu hyvälle, oikealle tavalle edetä.

2008

Olin aika pieni. Vähän epäominaisen pieni. Vähän myöhemmin painoa tuli 7 kiloa takaisin ja siinä painossa olen ollut, edelleen. Siinä ominaisessa. Juoksin ja kävin salilla. En juossut pitkiä lenkkejä. Maksimissaan kymmenen. Joitain kertoja 13. Ihan vain kokeillakseni jaksanko kiertää koko järven, kun olin syksyllä osallistumassa Finlandia Maratonin rantaraitin kierrokselle. Hassua, että kuvittelin, etten muka jaksaisi. Kun kerran jaksoin muutaman kerran viikossa juosta kympin lenkin. Joskus kolmekin kertaa. Juoksin ihan liian kovaa, ihan liian samaa vauhtia. Ajatusmaailma oli hyvin aloittelijamainen, kävellä ei saa! Muistan yhdenkin lenkin, jossa tuli puolituttava vastaan ja minun oli pysähdyttävä juttelemaan. Pysähdyttävä! Hassua, kun jälkeenpäin ajattelee. Rantaraitin kierros meni kuin unelma. 12.67km aikaan 57.01. Olin neljäs ja hirvittävän onnellinen ja ylpeä. Tämän jälkeen tuli toinen merkittävä ajatus. Joskus minä vielä juoksen maratonin. Kun olen valmis. Tahdon, että se tapahtuu ennen kuin täytän kolmekymmentä. Pian Finlandian jälkeen oikea olkapääni avoleikattiin. Kuntoutus oli arvatenkin pitkä, mutta sujui hyvin. Jos liikkuminen on elämäntapa on tuollaiset kokemukset aina jollaintavoin pysäyttäviä. Alkuvuonna panostin fifty-fifty sekä salitreeneihin että juoksuun. Näiden tapahtumien jälkeen mieleni oli kuitenkin enemmän kestävyysjuoksijan mieli.

2009

Tämä vuosi oli kaikenkaikkiaan rankka. Takana oli tuo aiemmin mainittu painonpudotusmuutos sekä myös työpaikan ja koko alan vaihdos. Tapahtui muita ei niin mukavia muutoksia. Ahdisti. Aika paljon. Juoksin. Aika paljon. En kovin pitkään, ehkä maksimissaan 15 kilometriä. Mutta usein. Todella usein. Ihan liian kovaa. Jos ahdistaa tai surettaa, usein tekee niin. Edelleen, vaikka maratontreenaamisen myötä olen oppinut myös hiljaa juoksemisen taidon. Se oli aikaa kun ahdisti ja suretti usein. Vähän liian usein. Kaikesta kuitenkin selviää ja niin tästäkin vuodesta. En osallistunut juoksutapahtumiin, vaikka jossain vaiheessa puolimaraton olikin mielessä. Loppuvuodesta J ehdotti puolimaratonin juosseena lähtöä Tukholmaan. Mikä ettei, vaikka tuo puolikas nyt onkin jäänyt välistä. Loppuvuodesta elämä rupesi kaikin puolin taas kulkemaan uomilla. Hyvillä uomilla.

2010

Maratontreeniä ja pikkuhiljaa opin myös hiljaa juoksemisen taitoa. Ensimmäiset yli kahdenkympin lenkit ja ensimmäinen kokomaraton aikaan 4.28.34. Ihana, helppo, eufoorinen maraton. Tavoitteena oli päästä kunnialla maaliin, ilman katkeamisia. Tasaisella vauhdilla. En tiennyt mitään siitä mitä on kolmenkymmenen tuolla puolen. Ihmeissäni katselin kilometrikylttejä ja niissä olevia lukuja. Viimeisellä vitosella uskalsin ottaa loppukiriä ja vauhti olikin huomattavasti kovempaa kuin ensimmäisen 35 kilometriä. Näin minusta tuli maratoonari. Ensimmäinen maraton oli minulle hyvä. Tämän jälkeen ajattelin ensimmäisen kerran, että vielä minä juoksen maratonin alle neljän tunnin.

2011

Ennakoin vuodesta rankkaa. Oli työpaikan vaihdos, ei kesälomia, taaskaan. Pitkät pätkät töitä. Jotain historiastani oppineena ajattelin, että tämä ei ehkä ole hyvä vuosi treenata maratonille. Maraton on kuitenkin asia, jolle pitää antaa paljon. Paljon siitä myös saa. Täytyy antaa siimaa. Tämä olisi hyvä puolimaratonvuosi. Kävin kuitenkin Vaarojen Maratonille treenaavan Jn kanssa pitkiksillä aika useinkin. Loppukesästä ajattelin, että miksipä en voisi sitä maratonia juosta. Koska olin juossut kuitenkin lähes kuin maratonille olisin menossa. Vuosi kului energisesti, vaikka oletin muuta. Tänä vuonna osallistuin myös ensimmäisen kerran harjoitusmielessä juoksukilpailuun. Extempore extremerun Laajavuoressa. Finlandian puolikas aikaan 1.48.53 oli viimeinen naula arkkuun, minä juoksen Vantaalla maratonin. Tämä maraton osoitti minulle raadollisuutensa. Viimeisen kympin krampit ja energiaongelmat yhdistettynä huonohkoon päivään, ehkä kuitenkin liian vähäisiin pitkiksiin ja  todennäköisesti myös vähäiseen "henkiseen valmistautumiseen" painoivat ajan vartin alemmaksi kuin juoksun alku ja aiemmin juostu puolikas antoi olettaa. Vielä neljä minuuttia yli nelosen. Olin tyytymätön ja tyytyväinen samanaikaisesti. J joutui flunssan vuoksi passaamaan Vaarat ja aika pian kerroin lähteväni ensi vuonna mukaan. Odottakoon tuo nelosen alitus, mutta vielä mä sen teen!

2012

Tätä tarinaa voikin sitten lukea jo täältä blogista. Uusi ennätys puolikkaalla ja Vaarojen selätys. Sinä vuonna siirryin pururadalta polulle. Opin tuijottamaan vähän vähemmän kelloa. Ennätys ei ollut aika, ennätys oli mäki. Paskasin kenkäni, menin metsänlaidalta metsään. Opin sen, että itsensä voi haastaa ja voittaa. Luontoa ei. Se antaa puitteet ja näyttämön, jonka osa itse on.

........

Mitä nyt? Nyt mennään kohti tuota aikatavoitteista maratonia. Mutkia on matkassa, kiviäkin. Huhtikuussa alkanut plantaarifaskioosi äityi todella pahaksi, jopa siinä määrin epämääräiseksi, että mieleen on tullut siinä olevan jotain hermopinnettäkin. Pakottanut olemaan juoksematta askeltakaan. Ensimmäistä kertaa. Jokainen päivä on silti lähempänä tavoitteen toteutumista. On myös muita haaveita. Olen kuitenkin näissä jutuissa yhden asian ihminen ja siksi on vain yksi tavoite. Matkalla siihen on myös välietappeja ja välitavoitteita, kuten nyt esimerkiksi puolikkaat. Haaveet muuttuvat aikanaan tavoitteiksi. Ne mitä eniten tahtoo. Tuon tavoitteen ulkopuoliset asiat on vielä niitä häivähdyksiä joita jo toteutuneet, ensin haaveet, sitten tavoitteet, ovat aikanaan olleet.

Vuosi vuodelta olen kehittynyt juoksijana ja juoksu osatekijänä on kehittänyt myös minua. Pyhänä kolminaisuutena tässä on mieli, kroppa ja luonto. Kun olet hyvä niille, ne on hyviä takaisin. Niitä pitää kuunnella. Tarkkaan. Se ei ole aina helppoa. Ihmiskeho ja ihmismieli ovat osa toisiaan. Yksi mahtava kokonaisuus, joka on osa luontoa. Nuo kaikki kolme on siis yhtä. Joista kuitenkin suurin ja mahtavin on luonto.

(Oi mikä maratonpostaus, jännä jos joku jaksaa lukea loppuun :D)

Hienoja hetkiä ja hienoja ihmisiä!

Ikimuistoisimmat hetket @ Koli 5.-7.10.2012

Vesistönylitys Kiviniemessä

Sattuneista syistä tää tilanne on yksi mieleenpainuvin kohtaus! Käytiin nimittäin niin syvissä vesissä ja pohjalla (kirjaimellisesti :D) ettei ole tosikaan. Vesi oli varmasti korkeammalla, kuin aiempina vuosina. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että tuossa voisi tulla ongelmia. Niin nyt kuitenkin kävi ja reppuselässä sinne järveen lennettiin! Jälkeenpäin on kyllä naurattanut, varmaan oli näky kun yritin ottaa tukea siitä löysästä vetolossin hihnasta. Itse en muista, mutta Jltä kuulin, että kaksi järjestäjää mut sieltä järvestä auttoi laiturille. Kiitos siis heille, joille kiitos kuuluu! Lisäksi tuo kiitos kuuluu mua siinä tilanteessa tsempanneille. Jos siinä joku olisi ruvennut sääliä antamaan, niin matka olisi jäänyt varmaan siihen. Pelkästään jo tuon kannustuksen vuoksi oli pakko jatkaa maaliin saakka. Erityiskiitos kuuluu myös herralle, joka kaivoi repustaan oman takkinsa mulle. Ilman sitä tuskin myöskään olisin maaliin asti selvinnyt. Vaarojen maraton kerää ympärilleen hienoja ihmisiä!

Lasku Ryläykseltä

Se oli vaan jotenkin niin siistiä. Niin sekä voimaa, että keskittymistä vaativaa hommaa! Tuolla liittyi juoksuseuraan myös Kuopiolainen. Ihminen voi juosta tuntemattoman tyypin seurassa ja kun tilanne on kummallakin suurinpiirtein sama, sitä ei vain voi olla muuta kuin samalla aaltopituudella. Vaikea selittää tuota asiaa. Siinä sitten mennään ja kun toinen jatkaa matkaa kovempaa, ei sen jälkeen varmasti nähdä enää! Tuollaisia kohtaamisia tuli toki muitakin. Kuten eräs Tamperelainen. Kohtaamisia ikimuistoisessa tilanteessa täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ja näin myös näistä kohtaamisista muodostuu ikimuistoisia. Uskomatonta!

Se viimeinen mäki

Osasin odottaan jotain todella hapottavaa settiä. Ja sitä se oli. Ehkä suurin työosuus, mitä mun lihakset on koskaan tehnyt! Ihmiset, jotka tuossa mäessä kannusti. Koko kolme kilometriä oli yhtä mäkeä pienin välein, ihmiset kannusti tyyliin "jaksaa, jaksaa, viimeinen nousu..." Ton huudon kuulin kyllä kolmesti ja aina oli kuitenkin uusi jyrkennys edessä, muistan että sanoin sen viimeisessä nousussa olevalle jätkälle, joka vannoi nyt olevan sen viimeisen rutistuksen. Vaikka jalat ja koko kroppa oli kyllä niin hapoilla, että tajusinkohan edes mikä on mäki!

Maaliin tulo

Jotenkin sekava tunnevyöry. Tuntui jotenkin erityisen hienolta, sillä mulla kai katosi Kiviniemessä/sen jälkeisillä kilometreillä jossain määrin usko siihen, että välttämättä pystyn tuota maaliviivaa ylittämään.

Viimeisten ultrajuoksijoiden saapuminen maaliin 

Se oli kanssa melkoinen hetki. Ihmiset oli jo juhlatuulella (minä mukaan lukien) ja kerääntyivät sisätiloista ulos ottamaan kannustaen vastaan maaliin tulevat ultrajuoksijat n. klo 22.40. Mitähän näillä juoksijoilla liikkui mielessä? Itse näin väkijoukosta vain, kun kolme otsalamppua nousee ylös mäkeä pimeydestä, ihan kylmät väreet menee vieläkin!

Lisäksi haluaisin erityisesti mainita myös sen, että en olisi arvannutkaan kuinka paljon merkitsi se, että mun mies oli reissussa mukana ja maalissa vastassa. Se oli nyt ekaa kertaa mukana mun juoksureissulla, eikä sekään varmaan olisi voinut kuvitella herkistyvänsä :D. Yksi merkittävä ihminen tässä projektissa on tietysti ollut myös J. Aikamoista tietä ollaan taivallettu ja siitä palkintomme saatu. Mahtava tsemppari oli myös Jn vaimo. Meillä oli kyllä paras porukka, mitä vaan voi pieni ihminen kuvitella :). Tänään vein myös töihin ison kasan pähkinöitä naposteltavaksi, siellä on muutamia samanhenkisiä kavereita, jotka on kyllä jaksanut tsempata... Ja kuunnella mun juttuja, vaikkei samanhenkisiä olisikaan!

Suuren suuret kiitokset myös jokaiselle blogin lukijalle ja kommentoijalle! Jos joku olisi sanonut mulle vuosi sitten, että tulet saamaan blogin kirjoittamisesta ja sitä kautta sen lukijoilta ihan mielettömästi lämmintä mieltä sekä hyvää energiaa, en olisi koskaan uskonut. Nyt tuo ei ole enää uskon asia, se on tosi juttu! Ootte ihan parhaita :). Blogi tulee jatkumaan edelleen. Ylätunniste varmaan pitäisi vaihtaa, sillä enää ei olla matkalla kohti Vaarojen maratonia. Nyt ollaan perillä.

Vaarojen maraton on ehdottomasti hienoimpia kokemuksia tässä mun tähänastisessa elämässä.

Vaarojen Maraton

Kolilta on palattu kotiin, vaarat on selätetty ja sen "vapauttava tuska" koettu kaikissa muodoissaan. Tän postauksen kuvaajana on toiminut Jn vaimo Katja. Omia kuvia laitan blogiin myöhemmin, kun meidän perheen tietokoneet tunteva saa windowsin taas kunnolla toimimaan. En nimittäin saa niitä nyt siirrettyä koneelle. Tämä postaus käsitelköön oikeastaan vain tuota juoksumatkaa, muusta ehkä sitten myöhemmin.

Lähtö
Lähdettiin Jn kanssa liikkeelle klo 09.20, tuon lähtöryhmän loppuaikatavoitteena  oli 6-7 tuntia. Tunnelma oli jännittynyt ja odottava, niinkuin nyt kuvitella saattaa.

0-10 km
Ensimmäiset viisi kilometriä oli kohtalaisen helppoa juostavaa, pääosin leveää polkua ja laskuvoittoista. Pätkä mentiin jopa hiekkatietä. Tunnelma oli passaileva. Tuon jälkeen siirryttiinkin metsään ja juoksualusta muuttui kokoajan teknisemmäksi, sai todella keskittyä katselemaan jalkoihin. Ensimmäiset jyrkemmät nousutkin koettiin, kun noustiin kohti Jauholanvaaraa, josta oli komeat näkymät vasemmalle Pieliselle sekä oikealla puolella näkyvälle Herajärvelle. Porukassa mentiin, J juoksi edellä, perässä tuli pari tyyppiä Keski-Suomesta. Juttua riitti ja juoksu tuntui hyvälle. Ajoittain polulle muodostui pientä ruuhkaa, jota sitten tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan ohiteltiin. Geelien ottamiseen täytyi myös keskittyä.

10-17 km
Jauholanvaaralta laskeutuessa alkoi olla jo kunnon lämmötkin päällä. Maasto oli edelleen todella teknistä ja kaikenlisäksi kokoajan haastavampaa myös liukkauden vuoksi. Mutaisia paikkoja oli paljon ja lahkeet oli kyllä polvia myöten siinä kurassa. Alkumatkassa samassa porukassa juossut Jyväskyläläistyyppi jäi toviksi jonnekkin, mutta ilmestyi kantaan ennen Kiviniemen vesistön ylitystä. Tämän sekä toisen jätkän kanssa tuli jutusteltua ja taitettua matkaa kohti Kiviniemeä. J meni siinä ehkä sata metriä edellä. Fiilis oli mitä parhain.


Kiviniemen vesistön ylitys
17 km kohdassa oli pieni vesistön ylitys, joka tapahtui joko vetolossilla tai soutuveneellä. Kumminkin puolin lossia oli soutajat, jotka soutivat kolmea henkeä vastarannalle, lossiin taisi mahtua kymmenisen tyyppiä. Itse pääsin heti vasemman puoleiseen veneeseen Jyväskyläläisjätkän ja sen toisen kaverin kanssa, J oli lossissa puolivälissä. No tässäpä sitten sattui tilanne, johon en todellakaan ollut varautunut; Veneestä noustessa tipuin nimittäin laiturilta järveen! Sinne niin, reppuselässä selkä edellä ihan uppeluksiin! Ilmeisesti järjestäjätkään eivät tätä olleet huomioineet, vesi oli korkeammalla kuin aiempina vuosina ja jälkeenpäin kuulin, että olin kolmas tyyppi joka tuosta kohdalta lensi järveen. Niin kuulemma puhuttiin, itse en muista. Kuulemma myös kaksi järjestäjää auttoivat minut ylös laiturille, itselläni on sukelluksen jälkeinen muistikuva vain siitä kun seison märissä kamppeissa laiturilla. Tyypit kannusti mielettömästi, itseä harmitti niin paljon, että olin itkeä. Puhelin jotain, että jos tän takia joutuu keskeyttään ja sitä rataa. Siirryttiin juomapisteelle, jossa ihmiset tsemppaili ja kannusti. Taisin olla jonkinlaisessa hädässä, kun neuvottiin puristamaan paidat kuivaksi. Siinä sitten rintsikat päällä puristelin kamoja kuivaksi, joku antoi repustaan takkinsa ja J työnsi mun märän pitkähihasen reppuuni. Sanoin Jlle, että jatkaa matkaa, tuun kyllä perässä. Kaikilta noilta sai voimia ihan mielettömästi!

17-25km
Kisan vaikeimmat kilometrit, itketti ja suututti vuoronperään. Energiaa ei vaan voinut tuhlata itkemiseen. Yritin pitää lippua korkealla, housut oli märät ja jalat todella kylmät! Ei ollut juuri juttukaveriakaan, koska itsellä oli niin kurja olla enkä jaksanut olla se aktiivisempi osapuoli juttelussa. Muutaman eka kilometri tuosta pätkästä oli todella hidas. Jostain sitä vain sai sitä voimaa kuitenkin koko ajan enenevässä määrin. Ja uskoa, en tiedä. Vaikeaa oli, vaikka maastoltaan tuo kohta ei lainkaan ollut vaikein. Lähdettiin kohti ryläystä ja ohitinkin aikalailla tyyppejä, sekin antoi energiaa. Pelotti kyllä ja lujaa, että tilanne menee sellaiseksi että joutuu keskeyttämään. Kokoajan oli kuitenkin vahva ajatus, että periksi en anna. Miehelle naputtelin viestin tuosta tapahtumasta ja tunteista. Se ei kuulemma tiennyt olisiko sen pitänyt kannustaa mua jatkamaan vai keskeyttämään, laittoi sitten sellaisen välimallin tsemppiviestin tyyliin; taistele, mutta elämä ei keskeyttämiseen lopu! Jossain vaiheessa tajusin, että pitkien trikoiden päällä olevat lyhyet trikoot ei tule kuivumaan koskaan, sillä ne ei ole ihoa vasten. Tajusin vasta n. 25 km kohdalla heittää ne reppuun!

25-29km
Rankkaa nousua kohti Ryläystä. Edellä tehty toimenpide housuosastoon helpotti kylmettymistilannetta ja aloin saada pikkuhiljaa lämpöä takaisin lihaksiin. Kuulostaa hassulta, mutta aika hyvällä energialla vetelin ryläystä ylös. Lasku oli myös jyrkkä ja tekninen. En tiedä kuinka krampissa kaikki kanssajuoksijat olivat, mutta ohittelin aika paljon ihmisiä sekä nousussa että laskussa. Siitä tuli hyvä fiilis; Laajavuori on koulinut reisiä, tunsin itseni oikeastaan aika voimakkaaksi ja ketteräksi. Just sellaista treeniä on vedetty, kun pitää. Ryläyksen laskussa kantaan iskeytyi Kuopiolainen jätkä, jonka kanssa laskun jälkeen vuorovedoin jatkettiin matkaa.

29-40km
Kuopiolaisen kanssa taitettiin matkaa kohti maalia, vaihdettiin juoksukokemuksia ja höpöteltiin sen mitä nyt jaksoi! Tuon osan alkukilometrit sujui aika hyvinkin ja vedettiin Kuopiolaisen kanssa ihan hyvää vauhtia. Loppu pätkässä joutui välillä juoksemaan hiekkatietä, joka oli alustaltaan todella kova. Oli oikein myrkkyä, kun lihakset täräji joka askeleella. Askel alkoi tuntumaan kyllä jo melkoisen raskaalta!

40-43km
Jäätävä loppunousu. Kolme kilometriä pelkkää nousua Kolin satamasta Ukko-Kolin huipulle. Jalat hapoilla, aivot pehmeinä päässä takoi yks, kaks, yks, kaks... Tai vaihtoehtoisesti jaksa, jaksa, jaksa...
Se oli kuulkaa hieno tunne, kun alkoi kuulua ihmisten ääniä. Että kohta tää loppuu. Viimeisissä mäissä oli paljon kannustajia ja mikä parasta, myös mun mies ja Katja!

Maali
Maaliin päästyä sai tunteet vallan, tärisin puolittain väsymyksestä, ilosta, mistä lie. Hoin vaan, että mua itkettää ja mä en ikinä olisi uskonut siellä laiturilla märissä kamppeissa, että mä pääsen tänne asti! Ehkä tuli kyynel, ehkä ei. En tiedä. Valtavien tunteiden vallassa kuitenkin olin, jopa niin että mun mieskin kuulemma herkistyi! J oli tullut maaliin jo 18 min. aiemmin, hienoa! Järjestäjät otti maalissa vastaan jotenkin hirveän huolehtivaisesti.

Loppuaika 6.33.35. Sinänsä sivuseikka, mutta että kaiken tuon jälkeen pääsin vielä tavoiteltuun aikaankin. Mäkijuoksun loppuaika 23min 45s. Palailen varmasti vielä Kolin tunnelmiin myöhemmissä postauksissani, mutta halusin tulla tänne pikapuoliin kertomaan näin pääpiirteittäin miten juoksuni kulki.

USKOMATON KOKEMUS!

Flowfiiliksiä!

Vieläkin meinaa olla suupielet korvissa lauantaisen kisan jälkeen. Palautuminen (mukaan lukien myös palautuminen puolimaratonin jälkeisestä illanvietosta :D) on hyvässä vauhdissa; aamulla kävin tosi hissukseen hölkkäilemässä 9km mun uusilla Salomoneilla, joista ei kyllä ole huonoa sanaa sanottavana. Lihaksissa (ja nivelissä) pikkasen tuntuu että juostu on, mutta ei läheskään yhtä kovaa kun Xtreme Runin jälkeen. Kuona-aineet lähti lihaksissa liikkeelle ja sai hikoiltua lauantai-illan saunaoluet sekä sunnuntain vähän vähemmän terveelliset syömiset veks!

Oon tänään mm. pohtinut kaiken suhteellisuutta. Mun yks tuttu laittoi tsemppiviestiä puolikkaasta; juoksin kuulemma yli puolituntia kovempaa kuin hän omansa. Tuolla puolikkaallahan 1.45.00:n tavoiteaikajuoksijana taisi olla JKU:n Henri Manninen (tai ainakin mun mielestä kyseessä oli sama kaveri, korjatkaa mikäli olen väärässä!), jonka puolimaraton aika tältä vuodelta on 1.04.13. Kovan luokan kaveri siis kyseessä ja pohdinkin, että tuo puolikkaan veto ei taida riittää hänelle edes minkäänsortin palauttavaksi lenkiksi :D. Sankareita silti kaikki! (No joo, Henri Manninen "ehkä vähän" enemmän :D). Keskisuomalaisen paperiversiossa olikin tapahtumasta hienosti kirjoitettu juttu otsikolla "Mä vain tykkään juosta!", joka oli maratonin voittaja Rodion Zudinin kommentti. Sen saman olisi voinut varmasti allekirjoittaa moni muukin ja pienempänä otsikkona olikin "2803 juoksijaa ja yhtä monta tarinaa"!

Mistähän lie sekin johtuu, että joku hurahtaa juoksuun ja joku toinen johonkin ihan muuhun? Hienoja uheilulajeja on maailma täynnä, mutta mulle tää juoksu on kyllä sitä kaikkein hienointa! Se on kyllä antanut enemmän, kuin mikään. Tuun sitten lukeen tätä kirjoitusta, kun oon valmis heittään lenkkareilla vesilintua ja kaikki v***ttaa :D. Ehkä just kaikki se tekeekin tästä niin siistiä. En mä tiedä voiko joskus tulla päivä, kun ei enää saa samanlaisia fiiliksiä. Kai se voi, kyllä mä tiedän sellaisia tyyppejä. Sitten täytyy ruveta puuhaamaan jotain muuta. Mutta sen mä tiedän, että sitä päivää ei tule, etten jaksaisi välittää mistään liikunnasta eikä minkäänlaiset tavoitteet kiinnosta! Mä haluan olla ja pysyä hyvässä kunnossa. Nauttia endorfiinista ja kaikista niistä tunteista mitä liikkuminen saa ihmisellä aikaan!

Juoksemisen sietämätön keveys!

Olen kirjoittanut taannoin kirjoituksen siitä, miksi juoksen. Jaksan puhua "juoksemisen filosofiasta" toisen juoksua harrastavan kanssa ties kuinka pitkään. Tai liikunnan filosofiasta yleensä. Liikkuuko ihminen tyydyttääksen henkiset vai fyysiset tarpeet? Mulle mieli ja juoksu on yhtä. Itse en liiku ainoastaan siksi, että pysyisin hyvässä kunnossa. Juokseminen on mun meditointia, se on mun tapa olla läsnä mun itseni kanssa.

Juoksisinko minä samalla intensiteetillä mikäli en osallistuisi maratonille tai muihin juoksutapahtumiin? Todennäköisesti en. Juoksisin kyllä, ehkä 30 kilometriä viikossa. Se riittäisi tyydyttämään henkiset tarpeet. Ehkä. Harrastaisin todennäköisesti enemmän muutakin liikuntaa ympäri vuoden. Tämä kaikki riittäisi pitämään minut myös hyvässä kunnossa.

"Jos et aseta itsellesi päämäärää, pysyt paikallasi tai taannut". -Paavo Nurmi. Olen kirjoittanut tämän ennenkin. Minä haluan kehittyä juoksijana. Maraton tai jokin muu tavoite on minulle tapa kerätä kehittymisen hedelmää. Treenaaminen riittävän haastavaan juoksutavoitteeseen vaatii ajoittaista siirtymistä pois mukavuusalueelta. Nautin siitä, että joudun poistumaan siltä.

Luin taannoin National Geographicin sivuilta jutun, jossa kerrotaan juoksuinnon olevan ihmiselle luontaista. Tutkimustenkin mukaan juoksu terävöittää aistit; "Liikunnan tuottaman euforian aikana kaikki muuttuu intensiivisemmäksi. Sininen muuttuu sinisemmäksi ja tietoisuus terävöityy." En siis ole kuvitellut.

Minä nautin juoksemisen sietämättömästä keveydestä!

"Miksi juoksen : Wannabe Juoksija"

Juoksija -lehden innoittamana myös minä haluan kertoa ja kirjoittaa "Miksi juoksen: Wannabe Juoksija"

Lapsena olen tosissaan harrastanut juoksemista kilpailumielessä, niin tosissaan kun lapsena mitään on voinut tehdä. Joten juokseminen jäi silloin, kun sitä olisi todella pitänyt ruveta harjoittelemaan, pärjätäkseen edes sinne viiden sakkiin pm-maastoissa. Myöhemmällä iällä ruvettuani lenkkeilemään huomasin, että kilpailunhalu ei ole kadonnut minnekkään. Päinvastoin, on jännittävää laittaa numerolappu rintaan ja kilpailla. Nykyään kilpailen vain lähinnä itseä vastaan. Ja myönnän, hieman myös sitä, kuka ikinä siinä edellä meneekään. Ehkä jonain päivänä juoksemisen tärkein tavoite on pitää yllä kuntoa, mutta nyt on aika juoksutapahtumien, ennätysten rikkomisten ja itsensä ylittämisen.

Uskon juoksemisen jollain tapaa kasvattavan minua, joka liian monissa asioissa elää "kaikki mulle tänne heti nyt" -ajatuksella. On hienoa huomata pystyvän harjoittelemaan yhtä tavoitetta kohti päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen.. Myös vaikeina aikoina. Juokseminen siis opettaa minulle ainakin pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä ja määrätietoisuutta varmasti myös muiden asioiden, kuin treenaamisen suhteen. Vaikka pidän myös ns. joukkuelajeista, rakastan juoksemisessa sitä tunnetta, että kukaan ei voi tehdä mitään asiaa puolestani. Jos aion juosta maratonin, on minun yksin se juostava. Kukaan ei voi tulla ja juosta viittä viimeistä kilometriä puolestani.  On todella mukava juosta kaverin kanssa (olisi mukavaa jopa useammin!), suurimman osan lenkeistä juoksen kuitenkin yksin ja nautin siitä. Vaikka olen muuten sosiaalinen ja ihmisten kanssa viihtyvä, olen itse urheilun tekemisen sekä harjoittelun suunnittelun suhteen yksinäinen susi.

Olen elänyt niin kauan juoksun ollessa osa elämääni enemmän tai vähemmän, että on vaikeaa kuvitella millainen ihminen olisin ilman. Varmasti onnettomampi, kärsimättömänpi sekä epävarmempi. Juokseminen on myös hyvä tapa pitää yllä kuntoa. Joskus kauan sitten olen ollut paljon huonompi kuntoinen ihminen, joten tiedän kuinka tärkeää hyvinvoinnille on hyvä peruskunto. Elämä on kaikinpuolin huomattavasti helpompaa. Mieli on parempi ja arjen askareet sujuvat huomattavasti helpommin. Kuntoa voi pitää yllä monella tavalla, minulle juoksu on ominaista ja se on myös antanut eniten. Pidän siitä ajatuksesta, että olen päässyt sellaiseen kuntoon, että kykenen juoksemaan pitkän matkan yhtäjaksoisesti. Sellaisessa kunnossa minä viihdyn ja siksi haluan siinä myös pysyä.

Joku tietämätön voisi kutsua kaikkea tätä suorittamiseksi, minä kutsuisin saavuttamiseksi!

Tässä se, kiteytettynä ja aika äkkiä kirjoitettuna, myönnän.

Mantra

"Jos et aseta itsellesi päämäärää, pysyt paikallasi tai taannut." -Paavo Nurmi

Mulle on aivan päivänselvää, että kaikkein kirkkain päämäärä juoksemisessa on juosta maraton alle neljän tunnin. Miksi mä en sitten tee sitä tänä kesänä? Koska mä olen päättänyt juosta Vaarojen maratonin lokakuun 6. päivä ja se, kuten katumaratoninkin, suorittaminen vaatii täyden "maratonkeskittyneisyyden". Pitkäjänteistä ja kurinalaista duunia useita viikkoja. Puolimaraton (kuten viime vuonnakin) on tietysti tavoitteellinen myös. Keskittyminen on kovaa ja mikäli aikatavoite ei täyty, pettymys on kova. MUTTA, se on välitavoite. Askel, kohti suurempaa tavoitetta. Jos mun kirkkain tavoite olisi puolimaraton, mä tulisin treenaamaan kesän aivan erilailla. Ja koska alle neljän tunnin katumaraton ja Kolin vaaramaisemissa juostava extrememaraton vaatii myöskin aiva erilaista harjoittelua, joten otettava aikaa ja valittava, että voi mennä kohti tavoitetta optimaalisesti.

Miksi mä en sitten tee toisinpäin? Juokse katumaratonia tänäkesänä ja vaaroja seuraavana vuonna. Mä en osaa vastata tuohon täydellisesti. Koska päätös on tehty. Tavoite on tehty. Ehkä se on tehty viimesyksyisen maratonpettymyksen jälkimainingeissa. Ajatus, että nyt tarvii jonkin uudenlaisen, "extremetavoitteen", hetki aikaa ennen kuin rupee uudestaan tekemään duunia, jonka tähtäin viimeksi ylittyi muutamalla hikisellä vitun minuutilla. Otanko mä silti Vaarojen maratonin tosissani? Totta helvetissä otan. Mutta hitosti mun on tehtävä, edelleen, duunia muuttaa hieman ajattelua aikakeskeisyydestä pois. Muuttaa ajattelua suorituksesta, sillä samat mantrat, mitä katumaralla on päässä ei täysin tule toimimaan.

Mutta se mantra joka toimii, on mainittu tämän kappaleen alussa. Se toimii niin juoksemisessa, kuin kaikessa muussakin urheilussa. Tai oikeastaan ihan missä tahansa. Kaiken ei elämässä tarvitse olla tavoitteellista, mutta on suuri onni jos on jokin/jotain tavoitteita, jota kohti mennä. Pitkäjänteisellä ja kurinalaisella työllä. Luopuen joistain asioista saadakseen jotain. Asiat eivät tapahdu itsestään.

Mukavaa maanantaipäivää. Annetaan auringon paistaa!