Hei täällä taas!

Kolmen kuukauden jälkeen saan selätettyä valkoisen paperin kammon ja kiivettyä vähintäänkin tuossa pihassa seisovan valtavan lumivuoren kokoisen muurin yli tänne bloggeriin. Uskotteko, että olen aika usein kaivannut tänne? Saa nähdä onko täällä enää ristinsielua. Olen myös kaivannut jotain puuhaa, joka ei ole liikuntaa. Niin, eikä siivoamista, ruoanlaittoa tai pyykkäämistä, hah. Etenkään sitä! Tämän vauvavuoden aikana (joka lähenee loppuaan, apua!) olen siis käyttänyt lähestulkoon kaiken oman ajan edellämainittuihin asioihin. Älkääkä nyt käsittäkö, että olisin liikkunut jotenkin paljon. Ehei. Siivonnut ja kokannut kyllä olen, hah. 

Täällä meillä vauvavuosi on siis kymmentä päivää vaille loppu. Kohta juhlitaan yksivuotiasta Eetä. Samaan aikaan sekä iloista että haikeaa. Monessa mielessä ainutlaatuinen vuosi on kyllä takana. Tähän vuoteen on mahtunut niin paljon onnea ja iloa, mutta myös väsymyksen hetkiä. Paljon on tullut myös opittua uutta niin itsestä kuin elämästä ylipäänsä. Ehdottomasti elämässä parasta on saada olla tuon pienen touhutoopen äiti. Hassua aikaa, kun arki on tavallaan ihan tosi arkista ja tasaista, mutta tarkemmin ajateltuna jokainen päivä onkin aika mullistava. Ristiriitaisuuksia riittää.

Uusina liikuntaan liittyvinä kuvioina mun elämään ollut tullut uusi kuntosali. Buugi liikuntakeskus tässä aika lähellä. Ollaan siis monnarin salin kanssa erottu. Ei sillä, monnari oli kyllä hyvä (paras!) kumppani ikinä, mutta tällaiseen ratkaisuun nyt kuitenkin päädyin. Ja löytyyhän noita käyntikertoja sinne edelleen muutaman kymmentä, että jos ikävä käy liian kovaksi, niin sinne sitten vaan. Meillähän on kyllä uusi orastava suhde monnarin kuntosalin vieressä olevan telinevoikkasalin kanssa. Nimittäin Gaggatygit, tuo vanhemman ja lapsen omatoimijumppa telinevoikkasalissa arkiaamuisin. Ihan parasta. Oon myös löytänyt itsestäni jonkinlaisen ryhmäliikuntapirkon. Tässä elämänvaiheessa on vaan joskus helpompia lähteä spinningiin kuin juoksulenkille ja that's it.

Ja hei mitä talvi ollut! Huhhuh!

Ajatuksia ja kirjoitusaiheita putkahtelee mieleen tämän tästä ja toivottavasti jatkossa löytyy myös tapa tuottaa sitä tekstiä. Aika monesti olenkin miettinyt, että pitäisi olla sanelukone, heh. Tästä postauksesta en nyt aio tehdä tämän enempää sillisalaattia. Saattaisi nimittäin herkästi käydä niin, että tulen rymisten alas site vuorenrinnettä ja valkoisen paperin kammo alkaa taas alusta. Hieman myös epäilyttää onko tällaisilla kotikutoisilla amatööriblogeilla enää juuri annettavaa. Katsotaan nyt, kuinka tämä tästä lähtee rullaamaan vai lähteekö. Ainakin sain tässä hetkessä tyydytettyä kirjoittamisen kaipuuta ja se on tässä mun nykyisessä carpe diem -elämänasenteessa ehkä kaikkein tärkeintä.

Mitä sulle kuuluu?? Kiinnostaa todella! 

Entä onko täällä ketään enää edes linjoilla?