lauantai 30. tammikuuta 2016

(Epä)uskottava punttaaja?

Vuonna miekka ja kivi, aikuisliikuntani alkuhuumassa, tykkäsin penkkipunnerruksesta ihan hurjasti. Kävin silloisen työpaikkani salilla, jossa kävi sen aikaisia työkavereitani, enimmäkseen miehiä. Oli varmistajaa ja vinkinantajaa. Sittemmin penkkipunnerrus jäi vähemmälle, koska olkapää ja loppujen lopuksi koko salihomma siirtyi kestävyysurheilun myötä sivurooliin. Penkkipunnerrus on ollut yhden sortin murheenkryyni kaikki nämä "salillepaluuvuodet". Kehittyminen on ollut ihan törkeän hidasta, enkä oikeastaan koskaan ole uskaltanut haastaa siinä itseäni. Olkapääongelmia ei onneksi ole (kunhan muistaa kiertäjäkalvosinjumpat jne.), mutta jotenkin se on takunnut ja pitkään. Uskollisesti olen kuitenkin penkannut siinä toivossa, että vielä tulee paremmat päivät. Ja kuulkaa, ne on tullut! Penkkipunnerrus on sujunut ihan ookoosti jo pidemmän aikaa. Oon kuitenkin edennyt samalla kaavallani: nousujohteisia sarjoja ja plaaplaa.



Nyt viikolla naapuripenkissä joku urheilijatyttö irrotteli penkkipunnerruksessa ja ajattelin, että miksen mäkin nyt voisi kokeilla kerran vähän raskaampiakin rautoja. Mun viimeisin pääsarjan penkkipaino on ollut 47,5kg ja 4x6, muistaaksein. Lämmittelyn ja jonkun kevyemmän ja vähän raskaamman sarjan tehtyä ajattelin, että jos sitä kokeilisi ykkösiä alkaen viidestäkympistä. Onhan tässä nämä varmistusraudatkin (jonka käytännön toimivuutta en koskaan ole kokeillut, tietenkään!) Kevyesti nousi 50kg, sitten 52,5kg, 55kg nousi hyvin myös ja ajattelin, että kyllä tulee vielä 57,5kg. No viimeistään tässä vaiheessa olisi kannattanut aukaista turpavärkki ja pyytää kaveria varmistamaan, mutta enhän mä sitä suutani saanut auki. Ei noussut enää se, ei. No varmistusraudat pelas ihan hyvin ja järkikin sen verran, että tajusin luovuttaa ajoissa ja laskea sen tangon hallitusti siihen kaikista kapeimpaan kohtaan. No siellä sitten olin ikäänkuin jumissa ja ystävällinen kanssatreenaaja jeesasi mut tangon alka pois. Ihan v**un noloa! (saa nauraa!)

Olisko ehkä kannattanut aukaista se turppavärkki ennen kuin oot lähes kusessa? Mikä idiootti mä olenkaan! Mietin siinä sitten ääneen (ajatella, osasin kuitenkin puhua!), että näinköhän olis noussut, jos olis arvannut rohkeammin vääntää varmistajan kanssa. Ja arvatkaa, nousihan se, kun varmistaja oli! 57,5kg, jee! Ei ehkä teknisesti todellakaan paras suoritus, mutta seuraava tulee olemaan. Ja seuraavaan aion myös pyytää sen varmistajan ajoissa. Mikähän siinä on, että vaikka oon jo todella kauan käynyt salilla, niin pidän itseäni jollain lailla täysin epäuskottavana punttaajana? Hei anteeksi, voinko häiritä sun ihan oikeaa voimaharjoittelua ja voitko tulla vähän pikkurillillä varmistaan, kun nostan tätä höyhenen kevyttä painoani? Hei haloo, ikään kuin tuohon varmistamiseen olisi olemassa joku painoraja!

Noin niinkun pääsääntöisesti mulla on kyllä itsetunto ihan kohdallaan, en väheksy treenejäni, taitojani tai voimiani, oli ne sitten mitä tahansa. Meidän salilla käy porukkaa ammattiurheilijasta jos jonkinlaiseen harrastajaan, eikä siellä todellakaan kenenkään tarvii tekemisiään hävetä. Ilmapiiri noin muutenkin on todella hyvä. Tää oma epäuskottavuusfiilis tulee lähinnä just näissä varmistusjutuissa esiin. Joskus on myös tilanteita, kun joku kysyy paljonko on sun palautusaika (tehdäkseen välissä)... Hei anteeksi, näytänkö mä siltä, että tiedän paljonko on mun palautusaika? Kuule mäpä vastaan kaikessa epäuskottavuudessani: en tiedä, mutta todennäköisesti ihan liian lyhyt ja ehkä tähänkin asiaan voisi, olisi jopa suotavaa, joskus paneutua! 

Ehkä tähän loppuun on vielä yksi epäuskottavuuskokemus kerrottava: Kerran treenasin vetoliikkeitä samalla lavalla erään kansainvälisellä tasolla yleisurheilleen kaverin kanssa ja voin kertoa, että silloin mulla tuli kanssa hetkellinen fiilis, että onkohan tää oma tekeminen nyt yhtään uskottavaa. Ja se ei todellakaan tapahtunut omasta aloitteesta, että mä, epäuskottava, kysyisin nyt keneltäkään, saati ihan oikealta urheilijalta, että sopiiko jos tässä vuoronperään vedetään sarjoja! Että jos sä treenaat ja mä sitten jumppaan välissä? Sinänsä naurettava ajatus, koska jos olisin yhtä uskottava, kun tää tyyppi, en todennäköisesti olisi sairaanhoitaja vaan urheilija.

Nää ei ole kuitenkaan juttuja, mitä koen millään tavoin negatiivisena ajatteluna. Tässä ei ole mitään vertailen itseäni muihin -asetelmaa. Enhän mä edes tiedä mitä penkki-, kyykky- tai mavetulosta voisi pitää hyvänä, heh. Luulen, että yhteiskuntakin vähän buustaa naisia kokemaan itsensä epäuskottaviksi punttaajiksi. Onhan se kai tutkittuakin, että nainen valitsee usein voimiinsa nähden pieniä painoja. "Ei naiset usein tee ykkösmaksimeja", sanoi eräs mun työkaveri. Öö, no omalla kohdalla ei kyllä päde nuo liian kevyet painot ja jälkimmäisestäkin oon eri mieltä. Ainaskin omalla salilla naiset tekee useinkin ykkösmaksimeja. Luulen kuitenkin, että eniten ne asiat on kiinni naisten omasta päästä, niinkuin tässäkin tapauksessa!

Tunnistatteko te lukijat itsessänne epäuskottavaa punttaajaa/treenaajaa/juoksijaa/hiihtäjää/multisporttaajaa/mitä vaan?

P.S. Mun uskottavuus on kyllä kokenut tällä viikolla myös nostatuksen. Yks ilta Jarpan kanssa vaihdettiin kuulumisia päivän ohjatusta treenistä: hän oli ollut työpaikkansa jumpassa, jossa olivat tehneet esimerkiksi syviä vatsalihaksia ja venyttelyjä. Mä olin ollut painonnostokoulussa, jossa tehtiin esimerkiksi tempausvetoja ja tempausta. "Ai syvii lihaksii, joopa joo, hei mieti, tempausta!" Päälle esittelin vielä mustelmat olkapäistä ja jaloista edelliskerran työntötreenistä. Ai että mä tunsin itseni niiiiin uskottavaksi!




(kuvituskuvina uskottavia graffiteja ja epäuskottavia painoja salilta!)

8 kommenttia:

  1. Hah, jotenkin ihanan sympaattinen teksti. :D Mähän tunnen itseni epäuskottavaksi ihan kaikissa lajeissa. Muut urheilevat ja mä vaan vähän puuhastelen ja räpellän. Just itse asiassa tässä yksi päivä mietin, että juoksu on ainoa laji (ja ratsastus silloin muinoin), jossa olen saanut kokea, että en ole ihan kaikista pahin puuhastelija ja homma sujuukin joskus. Kaikissa muissa lajeissa koen olevani juurikin hyvin epäuskottava. Vaikka sinänsähän se on aika typerää ajatella noin. Kun eihän sitä pitäisi vertailla.

    Mun silmissä sä oot erittäin uskottava punttaaja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emmä oikein tiedä onko se välttämättä vertailuakaan. Ainaskaan omalla kohdalla. Enempi päänsisäisiä juttuja ehkä ja tulee tietyssä kohtaa ilmi. Onhan se selvä, että kaikista lajeista löytyy niitä ketkä tietää ja osaa paaaaljon enemmän...

      Ja mun silmissä sä et oo yhtään räpeltäjä :)

      Poista
  2. No todellakin olen epäuskottava mielestäni kaikissa lajeissa! Salilla olisin mieluiten ihan yksin, koska en koe olevani "oikea punttaaja". Vaikka kyllähän minä nostelen isoja rautoja monissa liikkeissä ja joskus sitä joku mies sattuu kommentoimaankin kummissaan. Silti en ole mielestäni "oikea". En ole myöskään oikea juoksija/kestävyysliikkuja, koska näytän enemmän vantteralta punttaajalta kuin hintelältä juoksijalta. Tai siis en näytä kestävyysjuoksijalta lainkaan! Kiipeilijäksikin olen mielestäni liian iso ja muutenkin onneton räpeltäjä. Enkä oikeastaan mielestäni näytä miltään aktiiviliikkujalta tai ole missään uskottava. Näytän lähinnä sohvaperunalta, vaikka olen oikeasti todella kaukana siitä. :D Siispä omasta mielestäni olen epäuskottava kaikessa. Onpa järkevää! Ihan kuin sillä olisi edes mitään väliä. Oikein suututta välillä tämä oma pääkoppa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nytkun sanoit, niin oonhan mäkin joskus ajatellut, että olis ihan jees jos näyttäis enemmän urheilulliselta, kun kuiteskin siihen käyttää aika paljon aikaa elämästään.. :D.

      Poista
  3. Aloin aikanaan tuomaroida salibandya ilman kovin kummoista pelaajataustaa (puulaakisählyä + vuoden verran mukana yhden porukan treeneissä). Pari ekaa vuotta tunsin itseni ihan huijariksi ja epäilin, että kohta kaikki keksii, että en oo mikään oikea säbäniilo. Nykyään, muutama sata matsia myöhemmin, itsetunto on paljon parempi... tosin kiinnijäämisestäkään ei ole enää pelkoa, koska muhun on tarttunut kaikki lajin maneerit :D

    Salilla tunnen itseni toisinaan ihan onnettomaksi höyhensarjalaiseksi, kun about kaikki muut kävijät (myös muut harvat naiset) on joko a) superlihaskimppuja tai b) honteloja teinipoikia, jotka silti nostaa pari-kolme kertaa enemmän rautaa kuin minä. Joskus laitan päälle ihan tarkoituksella jonkin juoksutapahtuman t-paidan ikään kuin selitykseksi, että "en mä oo mikään oikea punttaaja, vaan vain tällainen juoksija..." :D Tykkään meidän salista silti tosi paljon. Se on sellainen kaupungin väestönsuojan punttis, missä kaikki keskittyy omaan tekemiseen ja apua saa aina kun kehtaa kysyä :) Eikä kukaan ole koskaan kommentoinut mitenkään negatiivisesti mun tekemisiä.

    PS. Onnea matkaan leikkaukseen!

    VastaaPoista
  4. Haha, nauratti. Loistavasti kirjoitettu. Hyvä Taru!

    P.S. Joo aiemmin mutta en enää koskaan.

    VastaaPoista

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3