keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Move in the right direction!

Vesisade. Vastatuuli. Motivaatiokato. Yövuorokooma. Räkä poskella ja väsyneillä jaloilla. Noilla olosuhteilla alkoi tämän päiväinen kymmenen kilometrin duunimatkalenkki. Tuota duunimatkaahan mulla olisi oikeasti sellanen 500 metriä. Pidän itseäni siis jonkinlaisena arkipäivän sankarina, kun tuli edes lähdettyä. Vielä enemmän pidän itseäni arkipäivän sankarina, kun kykenin nousemaan noiden negatiivisten tunteiden yläpuolelle. Kieltämättä tunsin itseni jollain tapaa tragikoomisen hulluuden rajamailla häilyväksi Wannabe Juoksijaksi, kun siinä aika läheltä duunipaikkaa koukkasin vapaaehtoisesti edellämainituissa olosuhteissa ihan toiseen suuntaan lisätäkseni matkaa... ööö.. 19 kertaiseksi.

Päivän voimaannuttava biisi oli tämä:


One step closer I'm feeling fine  
getting better one day at a time  
I’m moving forward with all of my might  
I’m heading toward a new state of mind  
so I hold back tears 
move in the right direction  
face my fears  
move in the right direction  
I’m doing fine  
one step closer 
every day at the time  
I won’t lose my mind, 
lose my mind, uh uh  
Motivation a powerful strength  
hesitation was my first instinct  
I got the notion my weakness 
was total devotion it’s okay  
 
On olemassa oikeita syitä jättää treeni väliin. Aina sä et silti lähde lenkeille tai muuhun treeniin mieli flowssa ja siinä olisi tekosyillä mahdollinen paikka iskeä. Tulevan endorfiini piikinkään ajattelu paranna niitä negatiivisia tunteita yhtään. Tekosyitä ei silti voi hyväksyä. Ei juuri koskaan, mikäli on jokin päämäärä ja tavoite jonka saavuttaminen vaatii duunia. Jos lähtökohdat on jo alkujaan matalat, niin mä yleensä mielessäni vaan blokkaan ne kaikki muut vaihtoehdot (lue: tekosyyt). Olen kuin vaihtoehtoa ei olisi. Toinen tapa helpottaa on just juosta matkalla duuniin. Silloin mieltä voi harhauttaa ajatuksella, että sun on jokatapauksessa lähdettävä.

Usein tuo homma hoituu ottamalla pari juoksuaskelta ja that's it. Sä et enää muistakaan, että about viisi sekuntia sitten sua v**tutti. Aina se ei kuitenkaan käy niin iisisti. Joskus se vaan jatkuu ja jatkuu. Silloin mä pyörittelen päässäni seuraavanlaisia ajatuksia:

C'moon nainen, miten sä kuvittelet juoksevas yhtään mitään maratonia, jos sua nyt joku hemmetin vesisade ja tuuli harmittaa jollain ihan höpöhöpöperuslätkytyksellä.

No siinä sitten kun aikansa itseään on koulinut edellämainitun kaltaisilla mietteillä, tulee mieleen ne oikeesti kannustavat ajatukset:

Just tää on hyvää settiä nyt. Just tämänkaltaista tarvii sopivassa määrin, niin tulee selviämään niistä raastavista hetkistä, jota itse suorituksessa väistämättä tulee vastaan. Näiden juttujen yli pitää vaan mennä.
Yhtä-äkkiä sä tajuut, että oot jo hetken matkaa mennyt, ei v*tuta yhtään. Tämmöisiä treenejä onneksi mahtuu mukaan tähän niin laajaan skaalaan, mitä treenatessa jotain tiettyä tavoitetta kohti kokee. Nimenomaan onneksi.

2 kommenttia:

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3