tiistai 16. syyskuuta 2014

Happamia, sanoi kettu ja niin edelleen



Viime viikonloppuna juostiin täällä Jyväskylässä Finlandiamaraton. Munhan piti juosta siellä ainakin joku matka, mutta toisin kävi. Olen viimeksi juossut joskus heinäkuussa, sen jälkeen en ole muutamaa hölkkäaskelta kummempaa tehnyt. Jalkaterässä on edelleen särkyä, etenkin aamuisin ja iltaisin. Olen oikeastaan päättänyt, että aloitan juoksemisen uudestaan, puhtaalta pöydältä, vasta kun särkyä ei enää ole. Ehkä se päivä on pian tai sitten ei. Pääasia, että sitä en päivittäin arvuuttele.

Jollain tavalla puolitahtomattani ja osittain tiedostamatta varmaan blokkaan (huomioin sanavalinta, heh) noita lenkkeilyyn ja juoksemiseen liittyviä asioita pois elämästäni. Kun rantaraitilla juostiin, minä siivosin. Imuroin ihan hikipäässä ja jos silloin joku olisi kysynyt olenko katkera, en olisi osannut muuta, kuin sanoa olevani. Olisin tietysti voinut mennä kannustamaan juoksijoita, jotka mahdollisesti tekivät elämänsä juoksua, ylittivät itsensä ja olivat kaiken jälkeen iloisia. En vaan perkele jaksanut. Ei kiinnosta, sanoin Jaralle, joka sunnuntaiaamuna luki Keskisuomalaisesta juttua juoksutapahtumasta. 
Happamia, sanoi kettu pihlajamarjoista. 
Jos joskus tuon sadun ketuksi olen itseni tuntenut, niin silloin. Jonkinlaista luopumisen tuskaa. Kai sitä on ihan tervettä tuntea tuollaisiakin tunteita. Lienee vielä terveempää myöntää. Nöyrtyä. Se on jotenkin ajoittain niin kovin vaikeaa minulle. Ja jos joskus tästä vammahelvetistä nousen treenaamaan, taittamaan kilometrejä toisensa perään, aion muistaa kuinka paljon vaikeampaa tämä aika on ollut. Hankalinta tässä ei lienee ole ollut olla fyysisesti juoksematta vaan olla olematta ilman sitä psyykkistä tilaa, minkä fyysinen juoksu antaa.

Kirjoittamisen suhteen tämä vamma-asia ei ole enää yhtään mun lempiaiheita. Koen kuitenkin sen olevan aihe, joka jollain tapaa tulee kirjoittaa auki aina silloin tällöin. Kirjoittaa ja myös ajatella auki. Kirjoittaessani tästä kyseisestä aiheesta, en tunne itseäni sellaiseksi, millaiseksi olen itseni oppinut tuntemaan. Kuulostan jotenkin vanhalta. Niin. Vanhalata, sairaalta ja pessimistiseltä. Oikeastaan vaan piti sanomani, että reilu kuukausi sitten tehtiin lähete kirurgian poliklinikalle, jonne tulee aika joskus. Hoitotakuun puitteissa todennäköisesti. Tekevät ja tutkivat siellä sitten kuinka parhaaksi näkevät. Itse olen tyytynyt nyt odottamaan. Onneksi tässä elämässä on paljon muutakin.


6 kommenttia:

  1. "Hankalinta tässä ei lienee ole ollut olla fyysisesti juoksematta vaan olla olematta ilman sitä psyykkistä tilaa, minkä fyysinen juoksu antaa."
    Amen. Se on just näin. Kovasti tsemppiä toivottelen sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitsa ja mä toivottelen sinne ja :)

      Poista
  2. Voisin kompata tätä blogikirjoitusta sanasta sanaan (paitsi ei mulla ole mitään lähetettä kirran poilille :D ). Olen pyrkinyt itse kirjoittelemaan muista asioista kuin vammoista ja olemaan positiivinen blogissa (ja muutenkin), mutta ajoittain se ei vaan onnistu ja tekee mieli avautua. Nyt kun selkä on vaihteeksi ihan paskana, tekee välillä mieli kaivaa maahan kuoppa ja mennä sinne makaamaan. Mutta sitten taas läpsin itseäni poskille ja totean, että kädet toimivat ja niillä voi tehdä muutakin kuin kaivaa kuoppaa.

    Tsemppiä! (Vaikka se kuulostaakin lattealta.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä. Mut jos haluaa ja tarvii avautumista, niin sit kannattaa tehdä, usein se auttaa :). Ei se ittekseen murehtiminenkaan hyvästä ole. Hyvin sanotto tuo kuoppa juttu :). Tsemppiä sulle myös!

      Poista
  3. No voi kettu! Harmi tuota sun kinttua :( Avautuminen kannattaa aina, niin kuin sanoit, ei kannata vaan pään sisällä murehtia. Mullakin loppui kokonaan terveet päivät ja liikkuminen on lähinnä rauhallista kävelyä, mitä pää ei oikein meinaa kestää. Pitäisi kai alkaa myös tehdä jotain lihaskuntohommia, ettei selkä mene ihan juntturaan. Myin Vaarojen maran osallistumisoikeuden, enkä ehkä lähde koko reissuun ollenkaan - justiin tuosta syystä, minkä takia sinäkään et lähtenyt katselemaan Finlandiaa. Ei voi mitään.

    Retkeily kiinnostaa yllättäen enemmän ja enemmän. Lyhyempiä settejähän jaksaisi ainakin toistaiseksi tehdä. Lisäksi ollaan kai menossa kävelleen rogainingiin viikon päästä. Edes jotain mukavaa luonnossa liikkumista.

    Tämmöistä tänne. Jaksamista sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä. Ei (kai) sen aina tarvi niin hikihikijuttua olla. Etenkään, jos vointi on siihen heikko. Luonto on kyllä parasta :).

      Jaksamista myös sulle :).

      Poista

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3