Happamia, sanoi kettu ja niin edelleen

Viime viikonloppuna juostiin täällä Jyväskylässä Finlandiamaraton. Munhan piti juosta siellä ainakin joku matka, mutta toisin kävi. Olen viimeksi juossut joskus heinäkuussa, sen jälkeen en ole muutamaa hölkkäaskelta kummempaa tehnyt. Jalkaterässä on edelleen särkyä, etenkin aamuisin ja iltaisin. Olen oikeastaan päättänyt, että aloitan juoksemisen uudestaan, puhtaalta pöydältä, vasta kun särkyä ei enää ole. Ehkä se päivä on pian tai sitten ei. Pääasia, että sitä en päivittäin arvuuttele.

Jollain tavalla puolitahtomattani ja osittain tiedostamatta varmaan blokkaan (huomioin sanavalinta, heh) noita lenkkeilyyn ja juoksemiseen liittyviä asioita pois elämästäni. Kun rantaraitilla juostiin, minä siivosin. Imuroin ihan hikipäässä ja jos silloin joku olisi kysynyt olenko katkera, en olisi osannut muuta, kuin sanoa olevani. Olisin tietysti voinut mennä kannustamaan juoksijoita, jotka mahdollisesti tekivät elämänsä juoksua, ylittivät itsensä ja olivat kaiken jälkeen iloisia. En vaan perkele jaksanut. Ei kiinnosta, sanoin Jaralle, joka sunnuntaiaamuna luki Keskisuomalaisesta juttua juoksutapahtumasta. 
Happamia, sanoi kettu pihlajamarjoista. 
Jos joskus tuon sadun ketuksi olen itseni tuntenut, niin silloin. Jonkinlaista luopumisen tuskaa. Kai sitä on ihan tervettä tuntea tuollaisiakin tunteita. Lienee vielä terveempää myöntää. Nöyrtyä. Se on jotenkin ajoittain niin kovin vaikeaa minulle. Ja jos joskus tästä vammahelvetistä nousen treenaamaan, taittamaan kilometrejä toisensa perään, aion muistaa kuinka paljon vaikeampaa tämä aika on ollut. Hankalinta tässä ei lienee ole ollut olla fyysisesti juoksematta vaan olla olematta ilman sitä psyykkistä tilaa, minkä fyysinen juoksu antaa.

Kirjoittamisen suhteen tämä vamma-asia ei ole enää yhtään mun lempiaiheita. Koen kuitenkin sen olevan aihe, joka jollain tapaa tulee kirjoittaa auki aina silloin tällöin. Kirjoittaa ja myös ajatella auki. Kirjoittaessani tästä kyseisestä aiheesta, en tunne itseäni sellaiseksi, millaiseksi olen itseni oppinut tuntemaan. Kuulostan jotenkin vanhalta. Niin. Vanhalata, sairaalta ja pessimistiseltä. Oikeastaan vaan piti sanomani, että reilu kuukausi sitten tehtiin lähete kirurgian poliklinikalle, jonne tulee aika joskus. Hoitotakuun puitteissa todennäköisesti. Tekevät ja tutkivat siellä sitten kuinka parhaaksi näkevät. Itse olen tyytynyt nyt odottamaan. Onneksi tässä elämässä on paljon muutakin.