Mitäs mulle, hiihtokelejä (ja valaistusta) tässä odottelen..

Mähän olen kirjoittanut tästä ennenkin. Ihan kuvankin olen julkaissut. Ja ihan vaan tiedoksi, että aion kirjoittaa vastaisuudessakin. Ja julkaista myös sen kuvan. Nimittäin  Jyväskylän valon kaupunki -tapahtumasta.  Tuo valon kaupunki on ihan totta tosi sympaattinen tapahtuma. Asiasta tietämättömille siis tiedoksi, että tapahtuma promotoi Jyväskylää valaistuksen edelläkävijänä ja keskustan alue sitä ihan eittämättä onkin. On kaikenlaista tapahtumaa, esitystä ja ihan julkisella liikenteellä pääsi hämärän aikaan matkustamaan ilmaiseksi. Mutta miksi kaikella sympaattisella pitää olla se kääntöpuoli?

Valon kaupunki 2014. Aika ja paikka: arki-ilta klo 20.00. 3km keskustasta, yksi kaupungin suosituimmista pururadoista/ulkoilureiteistä.

Sinänsä tuo valaistuksen puuttuminen ei mua haittaa. Omistan näet otsalampun, en arkaile pimeää ja onhan sitäpaitsi valosaasteesta tutkittu yhtä jos toista. No mitäpä sitten kitisen? No ihan sitä, että jos jotain jaksan kritisoida, niin tietynlaista imagohakuisuutta perusasioiden (kuten mun mielestä keskusta-alueen ulkopuolistenkin ulkoilualueiden valaistus on) kustannuksella. Vaikka noi lamput ei just mulle niin kamalan tärkeitä ole, niin uskon, että se lisäisi aika monen ihmisen kynnystä tai mielekkyyttä liikkua ja ulkoilla alueella.

No. Sitten kaupunkini iloisiin juttuihin. Nimittäin. Ensilumenlatu saatetaankin rakentaa tänä vuonna Laajavuoren hiihtokeskukselta kohti mun kotia, eikä sinne toiseen suuntaan. Tämä ilmeisesti siksi, että tuo aiempien vuosien latu on turhan monelle liian haastava. Tuolle uudelle suunnitellulle pätkälle saa myös samat kilometrit vähemmällä lumella taikka enemmän kilometrejä samalla lumella, miten vaan. Mähän ostin viime vuonna ne sukset, joita kerran kävin kyseisellä ensilumenladulla kokeilemassa, kunnes lumet suli pois. Ja voin kertoa, että tälläiselle viidentoista vuoden jälkeen hiihdon pariin palaavalle se latu tosiaan oli haastava. Eli olisin enemmän kuin tyytyväinen tuohon uuteen reittivalintaan, koska sinne pääsisi niiiiin kätevästi melkein pihasta loikkaamaan.

Olin tänään sauvomassa (ilman suksia) tuolla latupohjilla ja niin iloisena, että melkein teki mieli laulaa. Ehkä eka kerta jotain kymmeneen vuoteen, ainakin, kun mue ei suoraan sanoen v**uta talventulo. E-hei. olin ihan, että tulkoon lumi, tulkoon pakkanen! Järkeilin tän koko homman silleen, että oikeastaan ne sukset on maksanut itsensä takaisin jo sillä, että talventulo ja pimenevä syksy on pelastettu. On jotain mitä odottaa, jotain mitä kesällä ei voi tehdä. Ettei oikeastaan haittaa, vaikka itse hiihto olisikin sitten ihan paskaa ja enää ensi syksynä en tunne samoja fiiliksiä, koska inhoan myös hiihtoa. Mutta ainakin yksi mun elämän talventulo on tälläinen, niin jaksan sillä taas kymmenen seuraavaa. Silleen varalta ajattelin noin, koska tällä hetkellä uskon, että tulen niiiin rakastamaan (okei, saattaa olla liiottelua, pitämään) hiihdosta.

Sekalaista diipadaapaa

Uhmasin tuota flunssaani olemalla vastoin kaikkia periaatteitani töissä sekä perjantain että lauantain. Tyhmää, tiedän. En vaan jotenkin kehdannut taikka voinut kolmen työssäolopäivän jälkeen jäädä sairaslomalle. Tyhmää, silti. No nuo päivät on nyt puristettu ja tämä päivä onkin sitten vietetty puhtaasti yökkärilinjalla makoillen milloin milläkin sohvalla taikka sängyssä. Huoh. Kurkkukipu alkaa helpottaa, kuten myös nuha. yskä sen sijaan alkaa muistuttamaan vajaan kahdenvuoden takaista keuhkokuumeyskää, joten huominen ainakin lienee ollaan urheilematta.

Iso kuva: Kakkosmakkarin eli perhohuoneen lipasto. Joku halpa. Taulu on jäänyt laittamatta seinälle ja varmaan jääkin. Oikealla ylhäältä: Taulu lipaston päällä on ostettu Alavuden kirpparilta. Kuva valistuksen historiallisesta kuvastosta vuodelta 1908. Siinä on käsityövälineitä kivikaudelta ja sopii hyvin perhohuoneeseen, koska siellä tehdään paljon käsillä asioita, mm. niitä perhoja. Kello hand made by Jara, joku punk-bändi. En tiedä punkista mitään. Purkit Ikeasta ja siellä on nyt kaikki tilpehööri, mikä ennen lojusi tuossa päällä. Valokatkaisijat tilattu jostain ulkomailta. Koko kodissa samanlaiset, tykkään niistä paljon.

Aikani kuluksi olen muunmuassa väsäillyt näitä kuvakollaaseja meidän kotsan sisustusjutuista, itkeskellyt parit itkut lukien estonialta selvinneiden kertomuksia ja katsomalla kadonneen jäljillä, seurannut urheiluviikonloppua ja todennut jälleen kerran voimistelun olevan yksi siisteimpiä urheilulajeja, näykkinyt Jaran tekemää ruokaa (joka oli ihan hyvää, mutta kun ei vain oikein mikään maistu), puhunut äitin kanssa puhelimessa, katsonut tanssii tähtien kanssa (Kaj Kunnas on mun favorite, kestosuosikki tietty Uotinen ja sen kommentit) ja siirtynyt järjettömän köhäni kanssa tänne kakkosmakkariin eli perhohuoneeseen nukkumaan yöksi, että edes toinen meistä saisi ehjän yön.

Eteiskäytävä. Tykkään siitä tosi paljon, vaikka käytävämallinen eteinen onkin tosi epäkäytännöllinen. Mutta tää on sellainen koti, mitä siihen aikaan usein kai tehtiin. Eteiskäytävä jonka vasemmalla puolen on keittiö ja kaks makkaria, päässä vessa ja vaatehuone ja oikealle aukeaa iso olkkari sekä parveke.

Kaarnakipossa säilytetään meidän avaimia. Mulla on iso nalleavaimenperä, koska isosta laukusta pitää löytää avaimet heti. Jos on tarve pienemmälle laukulle, otan avainnipusta irti pienemmän version. Kynttilöitä tulee poltettua paljon näin syysaikaan. Samanlaisia koreja löytyy myös hattuhyllyltä, mitä tuo lehtikori on. Lehtikori tosiaan täytyy olla, koska meille tulee paperilehti. Ihan parasta aamiaisseuraa on se.

Huomenna olisi iltavuoroa tarjolla. Tiistaina aamua. Katsotaan, mikä aamulla on vointi. Kovasti toivoisin, että hyvä ja mahdollisesti tiistaina pääsisi jo jotain pientä puuhaamaan. Muutakin kuin työtä. Tuossa lomalla mulla oli melkoinen sisustusvimma meneillään. Pitkästä aikaa, koska moneen vuoteen en moista olekaan kokenut. Ehkä se kertoo siitä, että energiaa oli sellaisinkiin juttuihin, joihin ei normaalisti ole. Maalailin sen edellisessä postauksessa olevan puuhepan sekä myös meille keittiöön uusvanhat tuolit ja yhden antiikkituolin makkariin. Kaikenlaista visiota olis, vaikka innoilu tai muukaan sisustaminen ei niin oma juttu olekaan.

Joku mikälie kaappi. Varmaan viinaksille, mutta meillä DVD-levyjä. Hieno on. En ole mitenkään erityisen paljoa trendien tai design-tavaran perään, mutta aaltomaljan halusin hankkia. Onhan se kaunis. Kukkia ei juuri tule osteltua, eikä myöskään saatua. Hah.

Ihan offtopic-meni tämä postaus, mutta kuten blogin sivupalkissakin on sanottu,teen paljon muutakin kun juoksen. Ja saatan haluta kirjoittaa myös siitä. Tällä hetkellä teen melkein kaikkea muuta kuin juoksen, mutta anyway, ymmärtänette pointin. Nytpä mä lähden yrittämään unta ennen kuin yskin keuhkoni pihalle, hyvää yötä ja hyvää alkavaa viikkoa!

Kymmenen prossaa pois..

Jossain vaiheessa kesää (?) mulla jäi tästä blogista pois koonnit viikon liikunnoista. Eniten varmaan siksi, että olin ylipäänsä aika laiska kirjoittamaan, eikä ollut mielekästä vain ja ainoastaan kirjoittaa viikon liikunnat postauksia. Toinen juttu on se, että joskus mulla tulee sellainen fiilis, että täällä blogimmailmassa(kin) on paljon sellaista epätervettä vertailua enkä omalta osaltani haluaisi olla sellaista ruokkimassa. Samaisesta syystä mietin myös sitä, että onko kuinka paljon järkeä julkaista tähän painonpudotusprojektiin liittyviä asioita.

Jonkinlaisen pohdinnan jälkeen päätin kuitenkin, että yritän taas noita koonteja alkaa tekemään. Samaan pakettiin sekä liikunnat, että painonpudotuksen tilanne. Itsellehän tätä ensisijaisesti kirjoitetaan. Tai ainakin minä kirjoitan. Jotenka siis olkoon tämä nyt ensimmäinen koonti viime- ja tämän viikon liikunnoista ja painonpudotusprojektin ensimmäinen postaus.

VKO 38
ma: kuntosali 50min. uinti 30 min.
ti: sauvakävely maastossa 2h.30min. (sis. n. 30min. rapputreenin hyppyrimäellä)
ke: ---
to: sauvakävely 1h 15min. maastossa. keskivartalotreeni 15min
pe: kuntosali 55min.
la: ---
su: sauvakävely maastossa 1h
yht. 7h. muuta: hyötypyöräilyä ja muutamat kierrokset frisbeegolffia

VKO 39
ma: pumppi 55min. vesijuoksu 30min.
ti: kuntosali 40min.
ke: sisäkardio (se crosstrainer mikälie) 30min. uinti 30min.
loppuviikko flunssaa
yht. 3h5min. muuta: hyötypyöräilyä, loppuviikko hyvin passiivista elämää ja huilia

Näiden kirjattujen liikuntojen "kriteerit" on mulla sellaiset, että puen urheiluvaatteet ja sen jälkeen pitää mennä hetimmiten suihkuun. Kuten kaikki tietää, pelkkä hikiliikunta ei riitä terveyden perustaksi vaan myös arkiaktiivisuutta tarvitaan. Viime vuosina on kyllä saanut herätyksen (eikä vähiten tämän takia) asian suhteen, vaikka omalla kohdallani arkiaktiivisuus on varmasti osittain pakonkin sanelemana kohtalaisen korkeaa luokkaa.

Painonpudotuksen suhteen mulla on sellainen tilanne, että tavoitteena on pudottaa 10% lähtöpainosta.. ööö.. sanotaanko vaikka ensi vuoteen mennessä. Joo. Jouluun. Lähtöpaino on siis 73kg (mulla on siis tammi-toukokuussa noussut paino 5-6kg, ääh) ja siitä 10% tekee nopeella laskulla 7,3kg. Tasaluvut on kivoja, jotenka tavoitepaino voisi olla se 65kg, johon tällä 172cm varrella olisin ihan tosi tyytyväinen. Aloitetaan tälläisellä pulla-karkkisäännöstelyllä ja katsotaan, pitääkö jotain muutakin toimenpiteitä tehdä. Tagi näille raporteille olkoon 10%. Tästä on hyvä lähteä.

Kuvituskuvina mun keinuheppaprojekti. Mun iskän tekemä mulle jotain 30 vuotta sitten. Tarina kertoo,
että viimeistelyhiominen jäi, koska hän loukkasi kätensä.

Käden tervehdyttyä oli heppa jo kovassa käytössä. Luovina lapsina oltiin tieety siskon kanssa vuosien varrella
mm. sotkettu kynillä tuota heppaa. 30 vuotta myöhemmin sai tuo heppa viimeistelyn maalauksen muodossa. Se on ainakin nyt toistaiseksi myös keinumisesta eläkkeellä. 

Nenäkannu kehiin!

Niimpä se on taas hetkeksi palattu takaisin lähihoitajan työhön (josta saan muuten hitusen parempaa palkkaa, kuin kesätyöstäni saikkarina, oi tätä hoitoalan uranostetta!). Kuusi viikkoa on nyt normia työelämää edessä, joista puolet saikkarina. Jokin väliaikaisuuden tuntu tässä kaikessa on.

Niin. Olikos se silleen, että kunnon työntekijät sairastaa lomalla? Entäpä nyt kun kolmannen työpäivän aamuna heräsin kaktus kurkussa? Olin jotenkin onnistunut potkimaan peiton lattialle asti ja heräsin aika kylmissäni ja ajattelin mokoman johtuvan vain siitä. No tuo kaktus on päivän mittaan vaan kasvanut ja nuha on tehnyt tuloaan. Äääh. Jos sais yhden flunssan ohittaa muutaman kerran elämässään, niin tää olis varmaan se. Oon niin täynnä intoa urheiluista, pitkästä pitkästä aikaa. Haluaisin myös tän ajan olla ihan normaalisti ja normaalivoimissa töissä, pitkästä pitkästä aikaa.

Optimistisena ihmisenä elättelen kuitenkin toivoa, että yliannostus c-vitamiinia, hunajaa, valkosipulia, (pahoittelut kanssaeläjille!) ja auringonhattu-uutetta auttaa saamaan tilanteen normaali tasapainoon. Illan jumpat on kuitenkin vaihtunut lepuutteluun, samaten kuin huomisaamun uimahalli.

P.S. Nenäkannu kehiin kanssa. Elikkä sarvikuono. Ootteko kokeillut? Ihan superhyvä juttu ja länsimaalaistenkin lääkäreiden suosittelema. Tiesittekö, että tietous nenähuuhtelusta on joogan myötä tullut tänne länsimaihin Intiasta. Siellä kait huuhdellaan nenä siinä missä pestään hampaat.

Uusia tuulia

Kamat kantoon ja menoksi.

Syksy on virallisesti tullut. Se tuli heti, kun kesäloma loppu. Oikeastaan oli aika superia viettää loma näin myöhään. Pari loman ensimmäistä viikkoa meni reissaillessa ja pari viimeistä viikkoa normiarkea aloitellessa. Vikat viikot ennen lomaa olin kyllä todella poikki ja urheilut jäi kohtalaisen vähiin. Nyt olen taas niin sanotusti back in bisnes, back in gym.

Selfie @ AaltoAlvari. Tuollasilla rannekkeilla
kuljetaan paikallisella uimahallilla.

En tiedä muistatteko, mutta taannoin äimäilin väsymystäni sekä kilppariarvojani. No anyway, nuo arvot kontrolloitiin loppukesästä uudelleen ja vaikka lähellä rajoja edelleen liikuttiin, niin kuitenkin kauempana verrattaen aiempiin testeihin. Vielä kuulemma pitäisi nuo labrat uudemman kerran ottaa. Itse asiasta en enää ole niin huolissani, sillä olotila on paljon normaalinmpi. Olenkin miettinyt asiaa, että näinköhän mulla kuitenkin oli joku "vaan burnout" tai sellainen mielen ja kehon totaaliblokki.

Vessaselfie. Huomaa hikiotsa. Salillakin täytyy olla hiki päässä.

Tuolloin keväällä mulla nyt jokatapauksessa mystisesti nousi paino jokusen kilon (no okei, ei montaa enkä mikään läski ole, mutta kuiteskin) ja niitä kiloja aion nyt todenteolla alkaa hävittämään. Tarkennuksia asiaan tulossa myöhemmin. Oon oikeastaan jopa vähän innoissani, tavoitekeskeinen ihminen kun olen. Mystinen ja lihominen ei mulla koskaan ennen ole kuulunut samaan lauseeseen. Syöt enemmän kuin kulutat ja that's it. No, keväällä kuitenkin urheilin reippaanlaisesti, ruokahalu oli huono ja paino senkun nuosi. Se oli yksi syy, miksi epäilin vahvasti noita kilppareita. Voisin ainakin jossain määrin kuvitella, että stressillä on jotain tekemistä ollut asian kanssa.

Kesäksi kuntoon. Jos ei juoksukuntoon, niin johonkin kuntoon?

Barefoot -kenkurat

Meikän urheiluvälinevarastoon on (vihdoin) löytänyt Vibram FiveFingers -kengät. Hoh. No en ajatellut, niillä tai yhtään millään muullakaan, lähteä huomenna kymppiä vetämään. Sen sijaan salilla nuo kenkurat oli jalassa tänään ensimmäistä kertaa ja tykkäsin kyllä. Aina silloin tällöin olen kyseisiä popoja katsellut kaupassa, mutta jotenkin toista sataa euroa on kerta toisensa perään ylittänyt mun kipurajan. Kengästä joka ei ole oikeastaan edes kenkä. Nyt nuo kengät lähti kuitenkin mukaan alle viidellä kympillä. Haloselta nimittäin (viimeinen alepari, joten jos joku innostui, niin turhaan). Kerrankin oli mun kokoa se viimeinen pari. Paljaskengistähän luvataan kaikki maan ja taivaan väliltä. Uskoo sitten ken tahtoo, lisää voi lukea vaikka täältä. Itse olen tuossa paljasjalkakenkä vastaan normikenkä -sodassa jonkinlainen kultaisen keskitien kannattaja. Sitä linjaa voisin suositella muillekin (hyvin uskottavaa näin jalkavammaisena) ja mikäli haluaa suuntaan tai toiseen poiketa, niin varoen. Ylipäänsä varusteissa, etenkin kengissä, tulisi pyrkiä tosi tarkkaan kuuntelemaan itseä. Kenkäsuunnittelijoiden ja -myyjien ykkösintressi kun valitettavasti on ihan jossain muualla, kun siinä mikä just itselle on hyvää.

Juoksutarkoitukseen nuo kengät ei tosiaan ole mulle tulossa, vaan sinne kuntosalille. Sellaiseen treeniin, missä ei järjettömästi hypitä ja pompita. Oon jo pitkään tehnyt ilman minkäänlaisia kenkiä esimerkiksi kyykkyä ja se on tuntunut jotenkin paljon omemmalta kun kenkä jalassa. Oman tuntemuksen mukaan mun nilkka on jotenkin enemmän liikkuvaksi tullut, sillä joskus muistan, että omimmalta tuntui laittaa kantapään alle ohuet korotukset. Enää se ei tulis mieleenkään. Mitään taikoja mun jalalle en noiden kenkien usko tekevän, mutta epäilemättä jalka saa erilaista ärsykettä ja sitämyöten myös jalkaterän pienet lihakset vahvistuu. Tuskin siitä haittaa on. Ainakin mun salit alkaa tästälähtien varvasjumpalla, kun ährään niitä kenkiä jalkaani. Hiki tulee jo siinä. Ehkä opin paremmaksi.

Happamia, sanoi kettu ja niin edelleen

Viime viikonloppuna juostiin täällä Jyväskylässä Finlandiamaraton. Munhan piti juosta siellä ainakin joku matka, mutta toisin kävi. Olen viimeksi juossut joskus heinäkuussa, sen jälkeen en ole muutamaa hölkkäaskelta kummempaa tehnyt. Jalkaterässä on edelleen särkyä, etenkin aamuisin ja iltaisin. Olen oikeastaan päättänyt, että aloitan juoksemisen uudestaan, puhtaalta pöydältä, vasta kun särkyä ei enää ole. Ehkä se päivä on pian tai sitten ei. Pääasia, että sitä en päivittäin arvuuttele.

Jollain tavalla puolitahtomattani ja osittain tiedostamatta varmaan blokkaan (huomioin sanavalinta, heh) noita lenkkeilyyn ja juoksemiseen liittyviä asioita pois elämästäni. Kun rantaraitilla juostiin, minä siivosin. Imuroin ihan hikipäässä ja jos silloin joku olisi kysynyt olenko katkera, en olisi osannut muuta, kuin sanoa olevani. Olisin tietysti voinut mennä kannustamaan juoksijoita, jotka mahdollisesti tekivät elämänsä juoksua, ylittivät itsensä ja olivat kaiken jälkeen iloisia. En vaan perkele jaksanut. Ei kiinnosta, sanoin Jaralle, joka sunnuntaiaamuna luki Keskisuomalaisesta juttua juoksutapahtumasta. 
Happamia, sanoi kettu pihlajamarjoista. 
Jos joskus tuon sadun ketuksi olen itseni tuntenut, niin silloin. Jonkinlaista luopumisen tuskaa. Kai sitä on ihan tervettä tuntea tuollaisiakin tunteita. Lienee vielä terveempää myöntää. Nöyrtyä. Se on jotenkin ajoittain niin kovin vaikeaa minulle. Ja jos joskus tästä vammahelvetistä nousen treenaamaan, taittamaan kilometrejä toisensa perään, aion muistaa kuinka paljon vaikeampaa tämä aika on ollut. Hankalinta tässä ei lienee ole ollut olla fyysisesti juoksematta vaan olla olematta ilman sitä psyykkistä tilaa, minkä fyysinen juoksu antaa.

Kirjoittamisen suhteen tämä vamma-asia ei ole enää yhtään mun lempiaiheita. Koen kuitenkin sen olevan aihe, joka jollain tapaa tulee kirjoittaa auki aina silloin tällöin. Kirjoittaa ja myös ajatella auki. Kirjoittaessani tästä kyseisestä aiheesta, en tunne itseäni sellaiseksi, millaiseksi olen itseni oppinut tuntemaan. Kuulostan jotenkin vanhalta. Niin. Vanhalata, sairaalta ja pessimistiseltä. Oikeastaan vaan piti sanomani, että reilu kuukausi sitten tehtiin lähete kirurgian poliklinikalle, jonne tulee aika joskus. Hoitotakuun puitteissa todennäköisesti. Tekevät ja tutkivat siellä sitten kuinka parhaaksi näkevät. Itse olen tyytynyt nyt odottamaan. Onneksi tässä elämässä on paljon muutakin.

Wannabe Juoksijan Ruka-adventure, viimeinen osa

Juuman reissulla Jara kävi hakemassa itselleen kalastusluvan. Ilmeisesti alamittaiset kalat olivat jääneet yöuniin ja oli lähdettävä sitä mörssäritaimenta narraamaan taas sinne samaiselle Kuusinkijoelle. Omat pyöräilyt starttasi ihan eri suuntaan, nimittäin kohti Pyhävaaran juurta. Vettä jaksoi sataa, onneksi sentään ei ihan tauokoamatta. Kieltämättä mieleen hiipi (etenkin paluumatkalla asfalttipätkällä), että jumankauta millaista tämä olis hiukka paremmassa kelissä. No, ehkä se sitten olisi ollut liian hienoa, enkä olisi lähtenyt kotiin sieltä kulumallakaan.

Näissä maisemissa

Parkkipaikka Pyhävaaran juurella

Pyörällä ajelin niin pitkälle kuin mahdollista, mutta eika nopeasti oli pyörä hyljättävä lähelle Pyhäjärveä. Patikka oli siitä kiva, että ilmeisesti Pyhävaara ei ole mikään suosittu kohde, koska, no, se ei näyttänyt siltä. Siis polku ei ollut juuri tallattu taikka nuotiopaikkoja ei ollut. Ilmeisesti viereiseltä pienemmältä huipulta sellainen kuitenkin löytyy ja sitäkin kautta tuonne korkeimmalle kohtaa pääsee, mutta itse kapusin niin sanotusti jyrkimmän kautta.

Kohti Pyhävaaran lakea

Perillä. Evästaukopaikka.

Perjantai olikin sitten viimeinen kokonainen päivä Kuusamossa. Aamupäivällä palautettiin mun fillari, jonka jälkeen käppäiltiin vajaa tunteroinen Rukalla. Mä olisin halunnut patikoida Valtavaaralle, mutta Jara oli vähän toista mieltä. Taivuin maitohappoisten jalkojeni kanssa ehdotukseen Kuusamon Suurpetokeskuksesta aika helposti. Ja hyvä niin, sillä se oli nasta paikka (kuvien seassa myö yksi paikan julkaisema Youtube -pätkä). Eläimiä näki ihan eri tavoin, kuin jossain eläinpuistossa. Monestikin eläinpuistossa mulla tulee sellainen fiilis, että onkohan tää hyvä juttu. Tällä kertaa ei tullut. Paikka oli saanut alkunsa siten, kun paikan omistaja oli ottanut hoitoonsa orvon karhunpoikasen, jota ihmiset olivat tulleet katsomaan. Yritys syntyi ikäänkuin ilman ideaa.

Pyörää palauttamaan.

Paluumatkalla mökkeröiselle kiepattiin Lahtela-Vanttaja salpalinjan kautta. Vaikuttava paikka. Noin viiden kilometrin mittainen lenkki kierteli taisteluhautojen ja räjäytettyjen korsujen laitamilla. Ei pieni ihminen voinut välttyä ajattelemasta, että millaistakohan se on ollut. Ja ajattelemasta, että onneksi ei tarvitse tämän paremmin tietää.

Juoksuhaudassa.

Lauantaiaamuna keula kohti kotia, jonne kieltämättä on aina mukava palata. Ihan parhaita lomia on kyllä liikuntalomat. Sellaiset, jolla tehdään muutakin kun vaan ollamöllötetään saati lipitellään siideriä taikka jotain muuta drinkkejä.

Wannabe Juoksijan Ruka-adventures, osa 3

Pientä taukoa on päässyt näihin reissurapsoihin pukkaamaan. Olen nimittäin tässä välissä lomaillut  Ruottin risteelyyllä, kuten etelä-pohjalaisittain sanotaan ja i Södra Österbotten, kuten ruotsalaisittain sanotaan.

No, asiaan. Päivä 3.

Aamupuuroloita

Tänäkin aamuna syötiin normi aamupalat, taikka mä söin, Jara ei puuroja harrasta. Mä syön yleensä aina, poikkeuksena viikonloput. Suunnitelmissa oli liikkua yhdessä, kun Jaralla ei ollut kalastussuunnitelmia tälle päivälle. Aamupäivällä startattiin auto kohti Juumaa, joka on kuulemma kaunista patikointimaastoa. Tieto osottautuikin paikkansapitäväksi.

Myllykosken mylly. Rakennettu vuonna 1926. Niin sympaattinen.

Mylly kuvattuna kosken ylittävältä riippusillalta. Toiminta loppunut joskus 40-luvulla.

Lähdettiin kirtämään kahdentoista kilometrin mittainen pieni karhunkierros. Reitillä oli paikoin nousua, mutta kohtalaisen helppo silti. Mun mielestä. Polut oli hyvässä kunnossa, melkein kuin ulkoilureittiä olisi kävellyt. Maisemat oli toinen toistaan komeampia. Aina, kun kuvittelin, että tämän hienompaa kohtaa ei varmasti reitillä enää tule, niin kohta taas tuli.

Aallokkokoski. Siinä on koskella mittaa useampi sata metriä.

Edelleen aallokkokoskea. Koskikalastajana Jara on tietty superkiinnostunut näistä.

Monestikaan kuvat (ainakin, kun kyseessä on heikko kuvaaja ja heikko kamera) ei kerro koko totuutta ja niin ei myöskään tässä tapauksessa. Mutta kai se heikko kuvakin kertoo kuitenkin enemmän kun tuhat sanaa. Sanoinko jo, että maisemat olivat komeita?

Jyrävä. Pudotus n. 10 metriä. Evästettiin täällä.

Jyrävän siilastuvalta. Jara jutskailee
karhubkierrosta kiertävän
pariskunnan kanssa.

Mä katselin taukopaikkoja ja maastoja myös silmälläpitäen ensi vuotta. Aiotaan nimittäin tulla mun siskon kanssa vaeltamaan iso karhunkierros, jolla mittaa on 82 kilometriä. Jyrävällä tavattiin myös pariskunta, joka oli juurikin tuota vaellusta patikoimassa. Heidän kanssaan juteltiin, kuinka matka on sujunut ja kyselin hieman käytännön vinkkejä. Ulkoilijoita oli muutenkin kohtalaisen paljon, mikä ei ole ihme, sillä kaikenkaikkiaan pieni karhunkierros sopii mun mielestä melkein jokaiselle, joka jaksaa vähän kävellä. Sen voipi sitten kulkea joko hiljaa taikka kovaa.

Kalliosaaresta. Saari keskellä Kitkajokea.

Riippusilta yli kitkajoen. Näitä oli useampia. Jykevämpiä, kuin aiemmin Venäjän rajalla
Kuusinkijoen ylittäväs silta. Aina silti vähän jännitti.

Jostain Rukan lehtisestä luin haastattelun Oulangan kansallispuiston "huoltomiehestä", joka siis on tavallaan karhunkierroksen talkkari. Haastattelussaan hän kertoi, että nuotion äärellä jokainen ihminen on tasavertainen, oli sitten liikemies tai työtön. Niin varmasti onkin, enkä usko, että paljon missään muualla, kuin luonnossa voisi tuon lähemmäksi tasavertaisuutta päästä.

Kallioportin päältä. Reitin raskain kohta, vajaa 300 rappusta ylöspäin.

Täällä siis oltiin.

Iltasella kävin vielä pyöräilemässä 18 kilometrin verran maastopyöräilyä. Kartasta olin katsellut rengasreitin, mutta jälleen kerran aliarvioin maaston, joten jouduin palailemaan samaa reittiä takaisin. Ihan edellispäivään verrattavaa uhkarohkeutta ei löytynyt, johtuen siitä, että aurinko oli laskemaan päin.

Teemaan sopivia paikkoja iltapyöräilyllä.

Edelleen teemaan sopivaa.

Päivän saldo: 12km patikointia ja 18km maastopyöräilyä. Nolla kalaa. Paljon kuraa.

Päivän pohdinnat: Tiet ja kartat. Niiden tutkiminen. Täällä pohjoisessa karttaan merkitty tie saattaa monesti muistuttaa polkua. Oppia ikä kaikki.

Wannabe Juoksijan Ruka-adventures, osa 2

Wannabe Juoksijan Ruka-adventures, päivä 2

Matkalla kohti Kuusinkia.

Toisena päivänä laitettiin herätyskello soimaan jotain seiskan ja kasin välille. Ilma oli muuttunut sateisen harmaaksi, sitä oli luvassa koko viikon. Vaikka olenkin auringonrakastaja ja keleistä kitisijä, on sellaisessa paikassa, kun loma, turha valittaa niistä saati jättää asioita tekemättä sen tähden. Ainakaan, jos haluaa. Jara lähti aamupalailun jälkeen Kuusinkijoelle kalaan. Se on tietääkseni jokaisen perhokalan THE JOKI. Yksi niistä. Minä lähdin vähän perään ajelemaan fillarilla kohti samaista jokea. Tällä kertaa oli kartat mukana, mutta unohdin vesipullon. Höh.

Vuotunkijärven rannalla. Vähän lähempänä Kuusinkia.

Evästelytreffit pidettiin jollain notskipaikalla Kuusinkijoen varrella. Mä jatkoin siitä matkaa kohti susirajaa ja Jara jäi vielä kalastelemaan. Toiset treffit oli tarkoitus pitää myöhemmin. Juomista mun oli tarkoitus ostaa Camping-Kuusingista. Ja ostinkin, kolme trippiä. Ihan vain siksi, koska toinen vaihtis olisi ollut 0,33l lasipullot. Oo, mikä paikka se oli. Camping-kioski keskellä ei mitään. Campingin pitäjä oli ihmeissään, kun joku tuli sinne pyörällä. Kerran tänä vuonna aiemminkin oli tullut, vilkas pyöräilyvuosi siis siellä.

Evästauko joentörmällä.

Matka jatkui kohti Venäjän rajaa, josta palailin hieman takaisin päin ja lähdin poikkitietä kohti lohipyörteeksi nimettyä joenmutkaa. Siellä oli tarkoitus lounastaa. No kilsan kahden päästä tajusin kyllä, että tuonne tielle ei autolla todellakaan kannata lähteä. Ei, vaikka kartan ja paikallisten mukaan voisikin. Tosi myös sade oli tuota tietä laittanut heikompaan kulkuun. No, mulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: nousta sen kolmisen kilometriä takaisin paremmalle tielle, kohdata uudelleen tiellä riekkunut koira ja lounastaa muualla. Toinen vaihtoehto oli seurata jokea lähellä susirajaa kulkevalle riippusillalle, ylittää joki japolkea toista rantaa takaisin. Vähin energioin. Valitsin jälkimmäisen, en ole takaisinpalaaja -tyyppiä. Valinnasta muodostuikin seikkailua kerrakseen.

Rajavyöhyke alkaa Paljakantiellä. Venäjä 400 metrin päässä.

Komiahan siellä oli mennä.

Tarvoin ikuisuudelta tuntuvan ajan välillä taluttaen ja välillä pyörää kantaen, mutta hyvin vähän tehden sitä, mitä pyörällä on tarkoitus, eli pyöräillen. Täytyy myöntää, että muutaman kerran olin kyllä aika kauhusta kankeana, että ei hemmetti, jos täältä kuitenkin kaiken vaivannäön jälkeen joutuu palaamaan takaisin. Toinen jännittävä juttu oli syömis- ja juomishommelit ja päädyinkin ripulin uhalla (ei tullut) juomaan joesta vettä. Maastokartat mobiilisovellus loi uskoa, että riippusilta lähestyy, vaikkakin hiljaa. Ja tuon sillan jälkeen olisi tiedossa ajettavaa maastoa. Mitään varsinaisia suunnistustaitoja tuo pätkä ei vaatinut, kunhan joki ei päässyt liian kauaksi.

Välillä matalalla...

...ja välillä vähän korkeammalla.

Vihdoin ja viimein saavuin lähellä Venäjän rajaa keikkuvalle riippusillalle. Sen ylitys se jännää oli myöskin, kun jotain puolivälissä tajusin, että en ollut laittanut puhelinta vesisuojapussiin. No, pääsin kuitenkin vastarannalle ja edelleen saunavaaralle, metsäteille ja kohti mökkeröä, jonne oli matkaa tuossa vaiheessa jotain 30 kilometriä. Saunavaaralla oli myös kaivo, josta tankkasin vettä sisuksiin.

Riippusilta. Check!

Jossain korkealla. Lähellä Venäjää.

Toki olisin saanut tarvittaessa apua Jaralta, joskaan auton kanssa ei lähimainkaan noita mestoja olisi päässyt. Tykkään kuitenkin, että mä saan ihan rauhassa selviytyä omista paikoista ja se saa ihan rauhassa tehdä sitä, mistä se tykkää. Eli perhokalastaa. Mökkeröiselle saavuttiin melkolailla yhtäaikaa. Loppupäivä ja ilta sujui kokkaillen, syöden, saunoen ja sens sellaista. Saunaa edeltävästi käytiin vielä ihan pikkiriikkisen polkaisemassa lähimaastoja fillarilla sekä iltakalassa lammella.

Möksän lähellä oli tällainen oikea (?) kota.

Päivän saldo: yht. 74 km pyöräilyä, paljon alamittaisia taimenia sekä harjuksia, väsynyt ja onnellinen mieli.

Päivän pohdinnat: Maailman kontrollin ihmeellisyys ja Venäjän läheisyys. Jotenkin jännä asia, että maailmankontrolli ihan yhtä-äkkiä kieltää sua jatkamasta matkaa, vaikka en varmana tekisi kenellekään mitään pahaa, jos vähän pyöräilisin Venäjällä. Ihan hyvä, että sellainen kontrolli on, sillä aika moni tekee pahaa. Nytkin. Onni on myös se, että sentään täällä Suomessa sitä saa tehdä ihan vapaasti ja kaikessa rauhassa. Siis vaikka nyt esimerkiksi pyöräilyä. Kaikkialla maailmassa ei niin ole. Läheskään.