Yksi kokemus raskauden aikaisesta juoksemisesta

Millainen kombinaatio se raskaus ja juoksu on omalla kohdalla ollut? Kuinka siis on kulkenut kasvavan vatsan kanssa? Tässä vastaus siihen. Omaan juoksemiseen raskausaikana on ehkä eniten vaikuttanut se, että olin täydellisessä kuntoutumisvaiheessa raskauden alkaessa. Nilkka-/pohjeleikkauksen ja positiivisen raskaustestin välillä oli kulunut sellainen nelisen kuukautta ja juoksuharrastus oli aloitettu reilu puolitoista kuukautta aiemmin. Vaikka olinkin nykäissyt kiimasen savulenkillä tilanteeseen nähden (oikeastaan mihin tahansa tilanteeseen) kelvollisen tilastoajan, oli varsinainen juoksuarki: viikkokilometrit ja perusjuoksukunto, kaukana aiemmasta. Olinhan viettänyt viimeisestä vuodesta neljäsosan jalka kipsissä kahdessa eri erässä ja tätäkin ennen vuosia (en enää edes muista montako) telakalla rakkaasta harrastuksestani. Vaikka peruskunto epäilemättä oli hyvällä tasolla, lähtökohdat raskaana juoksemiselle olivat lähempänä aloittelijaa kuin kokenutta konkaria. Tästä piti itseä muistuttaa aika paljonkin alkuaikana.

Heti alkuunsa mulle oli selvää, että kesäksi ajatuksissa ollut kilsojen nostaminen ja kova tavoitteellinen juoksukunnon kohottaminen ei tule kysymykseen. Ihan raskauden alkuvaiheessa juoksut kulki samaa rataa kuin siihenkin asti. Lähes samaa rataa. Huonon kulun päivät nimittäin olivat ihan oikeasti huonon kulun päiviä ja juurikin juoksulenkillä ajatukset mahdollisesta raskaudesta tulivat kohtalaisen varmoina päähän. Jotain erilaista tässä kropassa nyt on meneillään ja jotain erilaista tosiaan oli! Ensimmäisen kolmanneksen loppuvaiheilla pahoinvointi oli niin järkyttävän kovaa, että juokseminen jäi useammaksi viikoksi. Jos lähdet kotoa juoksemaan ja lähes poikkeuksetta päädyt pusikkoon oksentamaan, ei hommassa tosiaan ole mitään mieltä. Tottapuhuen juuri siksi jätin tuon Tampere Countryside marathonin väliin. En tosin tiedä olisinko halunnut kisaa juosta ilman pahoinvointejakaan. Tällä kilpailuvietillä kun tuntuu hassulta laittaa lappua rintaan ja juosta jotenkin muuten, kuin kaikkensa antaen.

Nuo juoksemattomat viikot vaikuttivat varmasti enemmän nyt, kun juoksutausta vammautumisista oli hyvin kevyellä pohjalla. Niimpä pahoinvoinnin helpottamisen jälkeen juoksentelin lähinnä vitosen hölkkälenkkejä kerran, joskus kaksi, viikossa. Sen pidempään tai useammin tehtynä juoksulenkit ei yksinkertaisesti tuntuneet enää hyvältä. Ja vaikka olisi tuntunut, tuntui tyhmältä käyttää liikuntahetki pieneen hölkkälenkkiin. Kerta viikkoon hölkkää lähinnä fiiliksen vuoksi. Useammin kuitenkin sauvailin maastossa, koska se tuntuu tottapuhuen paljon paremmalta ja sitä pystyi tekemään niin paljon pidemmän aikaa. Nyt viikonloppuna sitten tein tietoisen päätöksen, että juoksut on hetkeksi juostu. Ehkä sitä pystyisi jämäkämmän tukivyön/vyötärön avulla vielä harrastamaan, mutta onko järkeä, kun voi tehdä niin montaa muutakin asiaa ja paljon miellyttävämmin?

Juoksemisen pariin palataan siis sitten joskus, kun pikkuinen on syntynyt. Mitään kiirettä en aio pitää. Mieluummin pelaan varman päälle kuin pissaan housuihin nelikymppisenä. Synnytyksen jälkeiseen juoksukunnon palautumiseen luotan kuitenkin kymmenkertaisesti enemmän, kuin olen luottanut juoksukunnon palautumiseen jalkaleikkausten jälkeen. Sekin on tapahtunut, joten miksi ei tämäkin? Tässä yksi tarina juoksemisesta raskausaikana. Jokaisella juoksun harrastajalla on omanlaisensa tarina. On selvää, että raskauden edetessä normaalisti, liikunta ja kunnon ylläpitäminen on tärkeää myös raskausaikana ja onneksi siihen on olemassa niin monia tapoja. Tältä osin olkoon ne muut tavat omalla kohdallani vallitsevia ja tämä 20. raskausviikko olkoon se, kun juokseminen loistaa virallisesti poissaololollaan, vaikka niin kovin rakas harrastus se onkin.