lauantai 11. kesäkuuta 2016

Oman elämäni Oona Kiveläksi?

Aika usein puhutaan vain voimaharjoittelusta tai kestävyysharjoittelusta ja siihen ajatteluun sorrun itsekin, aerobista ja lihaskuntoa. Aina silloin tällöin puheissa vilahtaa myös lihashuolto, joka käsittää yleensä venyttelyn, joskus jopa kehonhallinnan. Jälkimmäinen lienet enemmän voimaharjoitteluun menevää. Voimatasot ja aerobinen kunto kuitenkin (ainakin omalla kohdalla) on just ne, jotka pysyy helpoiten yllä, mutta mitä ikä on tehnyt kaikelle muulle? Liikkuvuudelle, koordinaatiolle, räjähtävän voiman ominaisuuksille?

Mulla on lapsuudesta telinevoimistelijataustaa ja bonuksena kohtalainen liikkuvuus. Olinkohan reilu parikymppinen, kun pikkusiskon kanssa puhuttiin lapsuuden voikkaharrastuksesta. Ihan läpällä kokeilin vieläkö menee spagaatit ja onnistuihan se, ihan heittämällä. Farkut jalassa ja viinilasi kädessä! Huolimatta siitä, että en todellakaan ollut harrastanut just minkäänsorttista venyttelyä sitten lapsuuden. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin kerto, että ei taivu enää. Ei, vaikka tänä päivänä venyttelen enemmän kuin tuolloin.

Edelleenkään en ole mikään kankea. Kämmenet menee lattiaan aamulla kylmiltään (kokeilin tänään). Koordinaatio on edes jollain tasolla, kärrynpyörät pysyy edelleenkin tikkusuoralla viivalla. Oon melkein yhtä ylpeä pistoolikyykystä kuin kymmenestä leuasta ja voimaleuka sais mut varmaan leijumaan ikuisiksi ajoiksi. Lihastohtori Hulmin sanoin temppuilu on parasta, mitä ihminen voi vaatteet päällä tehdä. No niinhän se on! Kummitytön kanssa lempileikki on nimenomaan temppuilu, sitä se jaksaa tehdä mielinmäärin ja niin jaksan minäkin (okei, en jaksa aina. Varaleikki on sitten Masai Maran luonnonsafari, jossa leijonat köllii palmun alla, eli sohvalla, mutta se siitä).

Vaikka monella mittapuulla olen ehkä edelleen kohtalaisen liikkuva, koordinaatiota ja räjähtävää voimaa saattaa hintsusti löytyä, on oma olotila usein kankea, kömpelö ja hidas. Oon jo pidemmän aikaa miettinyt, että jotain pitää asialle ruveta aktiivisesti tekemään! Painonnostokoulu (jonne palaan kun maahan laskeutuu pimeys ja taivaalta sataa räntää) oli askel oikean suuntaan, mutta paljon muutakin asian eteen voi tehdä.

Nää jutut on aika usein tiivisti mun päässä päivän parin ajan, kunnes hautautuu jonnekin mielen syöveriin ja huomaan jälleen kerran treenanneeni kuukausi kaupalla sitä lihaskuntoa ja aerobista ja lässyn lää. Olenkin ehkä ikuisesti kiitollinen Oona Kivelälle siitä, että hän on tullut kerran viikossa mun olkkariin ja niinpä Fitnesspäiväkirjojen myötä nää ajatukset on mun päässä päivän parin ajan viikossa. Konkretia alkaa siis olla lähellä, ihan jo käsinkosketeltavissa. Ehkä mustakin voi vielä tulla oman elämäni Oona Kivelä! 


Jarpan veljellä on voimistelurenkaat. Määäääkin haluun. Ja haluisin myös puolapuut!

4 kommenttia:

  1. Oot asian ytimessä. Sulla on tosi hyvä lähtökohta moneen asiaan, mm. tohon painonnostoon. Ois niiiin siistiä päästä ohjaamaanja valmentamaan sua siinä.

    Temppuilu on parasta!

    VastaaPoista
  2. Tuollainen temppuilu ja kaikenlainen leikkimielisyys on hurjan hyvä juttu, siinä samalla tulee kaikenlaista liikettä/venytystä/voimailua, eikä tarvitse turhia rypistellä! Lapsethan tekee sitä yhtenään, pitäisi ottaa heistä enemmän mallia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Kerran mietin, että mikäköhän on se ikä, kun enää jaksa muuten vaan ottaa juoksuaskelia johonkin kivalta näyttävän asia luo ihan vaan innostuksesta!

      Poista

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3