perjantai 27. marraskuuta 2015

Harmi homma, nilkkavamma

(Kuvat viime kevättalvelta)

Jälleen kerran palaan aiheeseen nimeltä nilkkamurtuma (täällä historia asiasta, mikäli joku mielii lukea). Tämä on ehkä jossain määrin ärsyttävä aihe kirjoittaa. Viime päivinä taas kuitenkin niin kovin keskeinen, joten hyväksyttävä se on. Hyväksyttävä, vaikka kuinka v**uttaa ja harmittaa.

Mullahan otettiin uusi magneetti, jonka tuloksena oli seuraavanlaista: tuo fiksaatiolevy on asettuneena sääriluuhun aika takavoittoisesti (saattaa häiritä peroneusjänteiden toimintaa) ja lisäksi alin ruuvi on hieman koholla ja levyn reuna tulee ulkokehräsen luun reunan alapuolelle. Peroneusjänteissä oli n. sentin matkalla jotain hämminkiä. Kaikenkaikkiaan (kai) kohtalaisen vähäiset löydökset. Murtumakohta oli hyvin parantunut ja fiksaatiokamat joutaisi jalasta pois ja saattaisi tilannetta auttaa. Samalla voisi tsekata tuon peroneusjänteen ja tehdä pohjelihaskireydelle pieni operatiivinen toimenpide, jota suunniteltiin jo ennen koko nilkkamurtumahässäkkää. Se jäi sitten ihan omaan harkintaan operoidaanko vai ei: ortopedi mua leikkaukseen kuulemma käske, mutta se todennäköisesti saattaa oireita helpottaa. Päätös piti tehdä lähinnä oman elämänlaadun ja oireilun mukaan.

Itsellä alkaa olla jollain lailla hämärtynyt kuva siitä, millainen terve jalka on. On ollut nälkävuoden mittainen plantaarifaskiitti, epämääräisesti oireileva sisäsyrjä, tuli nilkkamurtuma, oli leikkaus, kipsiaika, normaaliin kävelyyn totuttelu ja kuntoutusta. En suoraansanoen tiedä, pitäisikö olla onnellinen siitä, että pystyy arjessa kävelemään normaalisti (paitsi rappusissa), jalkaterä ja nilkka on toisinaan ja useinmiten vain vähän kipeä (koska kipeämpikin on ollut, todella), pystyy harrastamaan edes jotain (vaikka juoksun, pallopelit ja muut hyppimiset saisi unohtaa). Kun ei oikein enää tiedä, mikä on omalla kohdalla normaalia. Mihin pitäisi tyytyä ja mihin olisi mahdollisuus. Päätäpä siinä sitten, että leikataanko vai ei.



Päätin sitten kuitenkin, että leikataan. Tuo leikkaus olisi edessä kutakuinkin maaliskuussa mikäli peruutuspaikkaa ei ennen tule. Päiväkirurginen toimenpide, jonka sairasloma olisi noin 4-5 viikkoa, riippuen siitä millaista "remonttia" peroneusjänteelle joudutaan tekemään. Edellisen operaation jälkeisen varaamiskiellon, kuuden viikon kipsauksen ja kävelysauvojen kanssa kinkkailun jälkeen kuulosti kohtuu kevyeltä. Ihan omin jaloin saa sairaalasta kävellä ja sauvat ehkä tukena maksimissaan viikon ajan. Riippuen siitä peroneusjänteestä. Siitä huolimatta olen ollut tosi epävarma tuosta päätöksestä juurikin edellämainituista syistä. Kun ei enää tiedä pitäisikö tyydyttävän olla hyvä. Lisäksi työkuvioiden suhteen nyt on ehkä hankalin aika, mitä vaan voi olla.

Tänään kävin sitten hiihtämässä Laajiksen ensilumenladulla. Maksoin viisi euroa per kilometri todetakseni, että siitä ei tule yhtään mitään. Ulkokehräsen kohta oli niin penteleen kipeä ja siitä lahti välillä aika nasevia sykäyksiä hermoon taikka jonnekin. Luulen, että se johtui siitä levystä taikka sitten siitä ruuvista. Melkein kyllä arvasin, että näin tulee käymään, sillä pelkkä mono tuntui oudolta. En tiedä oliko meikäläisen hiihtokausi siinä, mutta sen ainakin nyt tiedän, että leikkauspäätös oli oikea. Ennemmin tai myöhemmin se levy pitäisi sieltä poistaa ja ennemmin on se parempi vaihtoehto. Välttävää ei saa hyväksi vaikka miten päin vääntää ja kääntää.




Itkuhan (idioottimaista!) siinä sitten tuli, kun kotiin pääsi. Hiihtopettymyksestä (vois olla isompikin pettymys!) päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka on tää mun käyttäytyminen näiden vastoinkäymisten (hölmöä käyttää noin jyrkkää sanaa pienistä vastoinkäymisistä!) kohdalla. Aina hetkittäin tulee tälläisiä romahdushetkiä (ylireagointeja!), jolloin ihan todenteolla harmittaa ja surettaa näiden vuosien jutut (kuinka idioottimaista, sitä paitsi vain kaksi ja puoli vuotta!). Siitä ei mene montaa hetkeä siihen, kun tulee mieleen ihmiskohtalot, jotka on ollut oikeasti paljon, paljon pahempia ja tästä ei taas kulu montaa hetkeä, niin alkaa itsensä soimaaminen siitä, että tuli se romahdushetki. Varmaan ymmärsittekin, että sulkeissa olevat tekstit on juurikin tätä käyttäytymistä.

Järkitasolla tiedän kyllä, että on ihan ookoo olla pahoillaan siitä, että pitkään odotettu hiihto teki niin kipeää kuin teki. Järkitasolla tiedän myös, että siinä purkautuu monta muutakin asiaa samalla. Aiempia kertoja, kun on pinnistänyt, sinnitellyt, ollut reipas ja helvetti positiivinen. Mutta miksi se on tunnetasolla niin vaikeaa? Kuka tässä elämässä jakaa oikeutta pettymykseen? Onko ylipäänsä pettymyksen, surun ja muiden negatiivisten tunteiden kokeminen joku asia, joka pitää ansaita? Eikö olisi paljon helpompaa kokea se pettymyksen tunne silloin, kun sen aika on, mitä kerätä niitä sisään, että se voi sitten vyöryä sopivan tilaisuuden tullen yli tunnemyrskynä? Miksi omia tunteita pitää katsoa niin kriittisin silmin? Onko myönteisen elämänasenteen hinta se, ettei koskaan voi tuntea negatiivisia tunteita, ainakaan julkisesti?

8 kommenttia:

  1. Voi sua, tsemppiä sinne päätösten, kipujen ja harmituksen keskelle! Uudessa leikkauksessa on ainakin se hyvä puoli, ettei sitten tarvitse jossitella. Toivon kovasti että sen operaation jälkeen ne mahdollisuudet taas avautuvat, sä kyllä ansaitsisit paljon muuta kuin vain "tyytymistä".

    Mä tunnen itseni monesti pilallehemmotelluksi pullamössöksi silloin kun harmittaa. Että pitäisi pärjätä sillä, että kertaalleen latelee ärräpäät ja sitten jatkaa leuka rinnassa eteenpäin. No, en ole pärjännyt. Aina uudestaan niitä asioita pyörittelen ja löydän itsestäni jopa katkeruuden siemeniä, joita en toivoisi löytäväni... kuten tällä viikolla kun kuulin että mulla on ihan paska asenne, kun olen varovainen enkä uskalla kokeilla ties mitä hurjia juttuja heti. "Kyllä sä kuule pystyisit jos vain menisit vähän paremmalla asenteella", sepäs kiva kuulla, kun ei kukaan osaa arvioida, onko mun kroppa leikkauksen jälkeen verrannollinen ns. tavallisiin ihmisiin vai ei.

    Mutta mä uskon että jokainen kerta, kun tunteet nousee pintaan, on tarpeen elää läpi - kyllä ne tunteet sitten pikku hiljaa alkavat löytää uomansa. Ainakin niin toivon, muutakaan tapaa en ole keksinyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sama fiilis tuosta hemmotellusta pullamössöstä! Ihan ymmärrettävää se, että välillä löytää itsestään katkeria ajatuksia. Mullakin ajoittain tulee niitä. Toisaalta uskon, että se kun ne tiedostaa, estää "ihan oikean" katkeroitumisen ja kyynistymisen. Luulen, että ihmiset ketkä vajoaa katkeruuteen, vajoaa siihen tiedostamattaan ja huomaamatta. Jos yhtään lohduttaa :).

      Ihan perseestä, että sulle on vedetty asennekortti kehiin! Ei paljon epäkonkreettisempaa olekaan, hyvä (saati oikea!) asenne ja sen määritteleminen... vielä toiselle ihmiselle!

      Tsemppiä :). Nähdään taas joskus :).

      Poista
  2. Mä niin tiedän tuon tunteen! Tai ymmärrän ainakin tuon, kun välillä itseäkin harmittaa ja itkettää tämä kaikki, kun ei voi elää normaalia elämää, vaikka verrattuna moneen muuhun asiat on suhteellisen hyvin. Mulla on lähipiirissäkin jo sen verran vakavia, hengenvaarallisiakin juttuja, että oma raihnaisuus on siihen verrattuna pientä. Antaahan se toisaalta perspektiiviä asioihin. Mutta silti aina joskus sitä menee polvilleen, kun ei tiedä milloin tämä loppuu vai loppuuko koskaan ja pitäisi vaan jaksaa.

    Ja tietämättä/tuntematta sua Kaisa, niin tuommoinen "kyllä sä kuule pystyisit" alkoi suututtaa mua ihan urakalla, arrrrgh!!

    Tsemppiä meille kaikille ja rohkeutta käydä alamaissa kaiken tämän pärjäämiskulttuurin keskellä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, tsemppiä meille kaikille! Ja myös sun lähipiirille! Toisen terveydestä huolehtiminen on kyllä vähintään yhtä kamalaa, kun omastaan. Perspektiiviä varmasti, mutta eihän sitä kenellekään toivo.

      Poista
  3. No nyt ehdin lukea tän tekstin ajatuksella. Hirveän tuttuja fiiliksiä. Vaikka toisaalta olen jo jossain määrin päässyt yli siitä, että tuntisin huonoa omaatuntoa siitä, että harmittaa. Voi olla, ja varmaan onkin niin, että moni muu ei mun tilanteessa ollessaan olisi näin pahoillaan. Toisaalta tiedän, että moni olisi. Tiedostan myös sen, että maailmassa on paljon isompia ongelmia kuin mun tule-vaivani, mutta ei se silti mun mielestä tarkoita, etten saisi surra omia ongelmiani. Sureehan moni paljon pienempiäkin juttuja.

    Olen siis sitä mieltä, että ne tunteet pitää kokea silloin, kun ne tulevat, eikä kieltää niitä. Myös niiden "positiivisen asenteen omaavien ihmisten". Suru ja pettymys kuuluvat elämään, ihan niin kuin ne perinteisesti myönteisenä ajatellut tunteetkin.

    En mä nyt oikein osaa sanoa mitään järkevää, kun olen itsekin aika hukassa näiden juttujen kanssa. Mutta halusin vaan sanoa, että kyllä mun mielestä saa ja pitää surra, silloin kun siihen on aihetta! Ei se ole mikään heikkouden merkki tai tee susta pessimistiä, jos myöntää, että nyt harmittaa.

    Tsemppiä myös edellä kommentoinneille ilmeisen haastaviin tilanteisiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Itsehän sitä yleensä on rankin itselleen siinä, että mikä on se positiivinen asenne ja mikä ei. Kyllä sä oot sanonut paljonkin järkevää :).

      Poista
  4. 1993 tammikuussa juoksin 98 kilometriä. Helmikuussa 15 kilometriä joista kuusi kilometriä tikkien poisoton jälkeen. Sitten sain syöpädiagnoosin. Yhteensä juoksua kertyi tuona vuonna 402 kilometriä.
    Puoli vuotta elämää ilman tietoa edes eloonjäämisestä.
    Loput voi lukea blogistani.

    Aina voi toipua ja jos ei tässä maailmassa niin sitten jossain muualla.

    Leikkauta jalkasi. Kuntouta se.
    Hyvää kannattaa odottaa ja siinä sivussa raivari silloin tällöin helpottaa ; )

    Ei kannata vertailla vaikeuksien tasoa - jos/kun suhtautuu tunnepitoisesti eli intohimoisesti harrastukseen/elämäntapaan niin on oikeus surra ja harmistua. Noin kauniisti ilmaisten...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen seurannut sun blogia pitkään. Yksi suosikeistani, mitä tämä blogimaailma tarjoaa! Kiitos, että oot jakanut ajatuksiasi ja tarinaa, joista varmasti moni saa voimaannuttavia ajatuksia.

      Niin. Ehkä olisikin paljon enemmän kyseenalaistettavaa, jos en koskaan surisi tai harmistuisi (noin kauniisti sanottuna tosiaan). Oikeastaan tsi lohdullinenkin ajatus :).

      Poista

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3